Se ei ollut comeback. Se oli Uusi loppu. Ja nyt se on ohi.

Tämä oli Nuorgamin Uusi loppu.

Uusi loppu alkoi 1.5.2018 ja päättyy tänään 31.5.2018 tähän artikkeliin. Toukokuun aikana Nuorgamin sivuilla julkaistiin 266 täysin uutta artikkelia. Näitä oli tekemässä yli 80 ihmistä – kirjoittajia, mutta myös kuvaajia, graafikoita, erilaisia digihanslankarieita ja muusikonrenttuja.

Enemmän toukokuun aikana julkaistuista artikkeleista hieman alempana.

Nrgm.fi-sivuilla julkaistujen juttujen lisäksi lisäksi Nuorgam tuotti Radio Helsingille klippisarjan 2010-luvun popklassikoista sekä viiden tunnin mittaisen Madonna-spesiaalin.

Moderneja popklassikoita soitettiin Tampereen Klubilla lauantaina 26.5. ja soitetaan Bar Loosen Rantapallo Festivaalilla lauantaina 2.6.! Madonnan tahtiin tanssittiin puolestaan B-Side Barissa lauantaina 19.5.

Lisäksi perustimme kaupan! Mukeja, t-paitoja ja ja kasseja saa sopuhintaan vielä perjantaihin 1.6.2018 kello 18 asti – mutta ei enää ikinä sen jälkeen!

*

Kaikki Nuorgamin julkaisema sisältö tehtiin vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta lajiin.

SUURI KIITOS KAIKILLE NUORGAMIN TEKIJÖILLE!

Nuorgam kiittää myös yhteistyökumppaneitaan, joita ilman kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa, ellei jopa mahdotonta. Kiitos siis Helsingin kaupunginkirjastolle, että pidät huolta serveristämme! Teidän ansiostanne toukokuussakaan julkaistut Nuorgam-jutut eivät katoa bittiavaruuteen, vaan ovat luettavissa toistaiseksi ikuisesti.

Lisäksi: Kiitos, Helmet Musiikki! Kiitos, Radio Helsinki! Kiitos, Tampereen Klubi! Kiitos, Bar Loose! Kiitos, B-Side Bar! Kiitos, Sideways! Kiitos, Aku Ankka! Kiitos, Pintandwefall ja Risto Ylihärsilä!

Kiitos kaikille sisältöjämme lukeneille, kommentoineille, jakaneille ja muilla tavoilla mukana olleille! #UUSILOPPU

Nuorgam Fun Stats N’ Facts 1.–31.5.2018

Nrgm.fi-sivuston kävijöistä 58,8% oli pääkaupunkiseudulta, eli Nuorgam on yhä nimestään huolimatta etelän vetelien media.

Enemmistö kävijöistä (63,8 %) käytti vierailullaan jonkinlaista mobiililaitetta. Loput oletettavasti halailevat yhä kellarissa MikroMikko Pentiumeitaan.

Jostain hämmentävästä syystä ulkomaisista tulleista vierailuista pronssipallille kampesi Peru, josta käväistiin saitillamme muutaman sadan session verran. Brasilialaisten kiinnostus suomalaiseen hardcoreen on toki ollut tiedossa jo pitkään, mutta onko Perussa syntynyt uusi skene, joille esimerkiksi suomalaisen hiphopin miesoletettujen välinen ystävyys on ”se juttu”? Hei, sinä Perussa tätäkin juttua lukeva: kerro meille, että mitä ihmettä?

Lähes 700 kävijää on uskaltautunut klikkaamaan Nuorgamin etusivulta löytyvää ”satunnainen”-nappia, vaikka taivasvarjele ja herrajumala, ties mitä sieltä saattaa arkistoistamme naamallenne tupsahtaa.

Siellä se on, oikeassa reunassa. Et uskalla.

Tätä kaikkea me teimme

Nuorgamin Uuden lopun suurin journalistinen ponnistus oli tietenkin 2010-luvun popklassikkoiden listaaminen. Äänestimme paremmuusjärjestykseen 300 vuosikymmenen timanttisinta ulkomaista kappaletta, joista sadasta korkeimmalle sijoittuneesta kirjoitimme esseemuotoiset tekstit.

Äänestyksen ykköseksi sijoittui Frank Oceanin Pyramids, josta voit lukea tästä. Hopeaa sai Daft Punk Get Luckyllaan ja pronssia Kanye West All of the Lightsillaan.

Sijoille 101–300 sijoittuneista kappaleista kirjoitimme tiiviimmin. Tekstit kokosimme neljään artikkeliin: 101–150, 151–200, 201–250 ja 251–300. Kokosimme popklassikkoäänestyksen tuloksista myös top 300 -soittolistan.

Äänestyksessä olivat mukana vuosina 2010–2017 julkaistut kappaleet. Kuluvan vuoden parhaat listahitit rankattiin Uuden lopun viimeisenä päivänä Markus Hildenin yksinvaltaisella päätöksellä.

Hilden toimi diktaattorina myös, kun arvovaltainen raati äänesti paremmuusjärjestykseen kaikki Madonnan 81 singleä. Suuren Madonna Countdownin kärkikolmikoksi muodostui Like a Prayer, Vogue ja Frozen. Tuloksiin voit tutustua tarkemmin täällä.

Kolmas suuri listauksemme koski artisteja ja yhtyeitä, jotka eivät ole vielä milloinkaan esiintyneet Suomessa. Päivitimme vuonna 2011 järjestämämme ”Tuoreen muffinssin kilpailun” ja äänestimme artistijoukosta sata, joita toivomme maamme rajojen sisäpuolelle kaikkein kiihkeimmin. Kärkinelikon muodostivat Kate Bush, Beyoncé, Daft Punk ja Sufjan Stevens.

Julkaisimme myös kolmiosaisen artikkelisarjan Flow Festivalin ikimuistoisimmista keikoista. 75 keikan joukkoon mahtui tietysti myös vuoden 2017 Flow-myrsky:

”Se oli aito rock’n’roll-myrsky.”
(Joni Kling)

Kesäkuun alun Sideways 2018 -festivaalia ennakoimme Kohti Sidewaysia! -juttusarjalla. Niko Vartiainen kirjoitti Deerhunterista, Joni Kling Warpaintista, Juha Merimaa myyttisestä Rodriguezista, Kari Koivistoinen No Fun At Allista, Mikael Mattila festivaalin ”kokeellisemman laidan” ohjelmistosta – ja Santtu Reinikainen tanskalaisen MØn sykähdyttävimmistä ponnarityyleistä.

Sidewaysiin saapuvan The Nationalin Suomen-konsertit laitettiin nippuun usean kirjoittajan voimin.

”Nuorgamin isukeista” koostuneen iskuryhmän suurprojekti Greatest Vits ilahdutti lukijoita toukokuun jokaisena päivänä musiikillisella puujalkavitsillä, joita koristivat Teemu Kivikankaan ikimuistoiset kuvataiteelliset teokset.

Uuden Lopun viimeisenä päivänä maailmaa rankaistiin vielä 100 bonuspuujalan megabläjäyksellä. Tavallaan kaikki siis huipentui ”suunnattomaan Drake-diaan”!

Tätä kirjoittaessa Nuorgamin Uuden lopun luetuin juttu on Pekka Laineen Rakkaallani on huono maine, jossa Ylen toimittajana ja Hypnomen-kitaristinakin tunnettu Laine kävi läpi vaikeaa suhdettaan nuoruutensa suureen rakkauteen, rockabillyyn, ja sen ympärillä olevaan kulttuuriin.

Hyvänä kakkosena luetuimpien listalla on valtamediassakin noteerattu artikkeli Tytöt ei soita kitaraa, jossa Matti Markkola kalkuloi, että vain noin 11,6 prosenttia Suomen suurimmilla festivaaleilla esiintyvistä muusikoista on naisoletettuja.

Markkola kirjoitti myös musiikkivaikuttaja Jussi Mäntysaaren ”kylmiksistä” ja Suomeen kaavailluista mutta toteutumatta jääneistä megakeikoista sekä houkutteli Anssi Kelan eli ”Antti Relan” valitsemaan 2000-luvun herkullisimmat Aku Ankka -lehdissä esiintyneet artistinimiväännökset.

Tutkivaa journalismia edustivat myös Juuso Määttäsen artikkeli Suomalaiset eivät enää kuuntele bändejä, jossa vertailtiin yhtyeiden ja sooloartistien suosion kehitystä myyntilistoilla, sekä Timo Pennasen Hitti omatekemä, jossa listattiin isoimmat kotimaiset hitit, jotka on säveltänyt, sanoittanut ja laulanut yksi ja sama ihminen.

Yksi eniten keskustelua herättäneistä artikkeleista oli Anna Brotkinin Uuden lopun ensimmäisenä päivänä julkaistu Miksi suomalaisissa sarjoissa soi niin paska musa, jossa käsiteltiin muun muassa norjalaisen Skam-nuortensarjan musiikkivalintojen taustoja. Brotkin kirjoitti jutut myös Janet Jacksonin The Velvet Rope -albumista ja Spice Girlsistä.

Paljon lukijoita keräsi myös Arttu Rantakärkän oululaista musiikkiskeneä kartoittava artikkeli Pohjoinen asenne myy, mutta on bändeille kiviriippa. Rantakärkkä kynäili myös omakohtaisen tekstin suoraan sanottuna erikoisesta harrastuksestaan:

”Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.”

Metallica pääsi otsikkoon asti myös Mikael Huhtamäen jutussa Metallica? Kuin tuubillinen mätitahnaa, joka käsittelee kansainvälisten hittibändien ennen suurta läpimurtoaan tekemiä konsertteja puolityhjällä Helsingin Kulttuuritalolla. Huhtamäki kirjoitti artikkelin myös ulkomaisten artistien livealbumeista, jotka on taltioitu Suomessa.

Lukijoita kiinnostavaksi kysymykseksi osoittautui Ed Starink – millainen on mysteerimies Synthesizer Greatest -kokoelmien takana? Kalevi Suopursun kirjoittaman jutun keskimääräinen lukuaika oli kaikista Uuden lopun artikkeleista pisin, 7 minuuttia 25 sekuntia (Pekka Laineen rockabilly-vuodatus ylsi 6 minuuttiin ja 57 sekuntiin).

Suopursu kirjoitti ”syljeksityn syntikkataiteilijan” lisäksi Chris Rean kappaleista tehdyistä suomenkielisistä versioista.

Kieliasioita käsiteltiin myös Niina Virtasen jutussa Suomi laulettu, jossa ihmeteltiin muun muassa Manowarin ja Brian Jonestown Massacren suomenkielisiä kappaleita. Jutulle julkaistiin myös jatko-osa Bryan Ferryn ”erillisine saunarakennuksineen”, kiitos lukijoiden aktiivisuuden!

Artikkelissaan Vaikka ette päältä nää meikäläinen välittää Tuomas Kokko rankkasi sykähdyttävimmät kotimaiset hiphop-kappaleet miesoletettujen välisestä ystävyydestä. Tero Alangon kirjoitus Ilmakitaroita tuulikaapissa pureutui puolestaan suomalaisen shoegazen historiaan.

Antti Isokangas etsi kahdessa artikkelissaan populaarimusiikin kappaleiden sanoituksista niin maantieteellisiä kuin historiallisiakin virheitä.

Juho Ruotsalainen kirjoitti Proge okei -artikkelissaan, kuinka ”rockin Juudas ja vitsien punchline” eli proge onnistui lopulta sulautumaan kaikkeen kokeelliseen nykypoppiin.

Ville Similä herätti huomiota upealla vaatimuksellaan: Lakatkaa sanomasta Juicea ”Pauli Matti Juhani Leskiseksi”.

Pauli Matti Juhani Leskisestä (lakatkaa) kirjoitti myös Aki Luoto. Aiheena oli ”Valtakunnanvittuilijan” ja ”Kuningas-Paavon” eli Juicen ja Paavo Väyrysen vaikea suhde 1980-luvulla. Luoto kirjoitti Nuorgamiin myös Freud, Marx, Engels & Jungin Pekka Myllykoskesta poliittisena lauluntekijänä.

Tero Kartastenpää kokosi Nylon Beatin viisauksia parinkymmenen vuoden takaa muun muassa kehosta, feminismistä ja Pertti Olavi ”Spede” Pasasesta (lakatkaa).

Gaius Turunen viritti Jim Steinman -mittarinsa ja rankkasi Meat Loafin ja Bonnie Tylerin taustalla vaikuttaneen lauluntekijä- ja tuottajalegendan uran merkittävimmät hetket ”eeppisyysprosentin” mukaan.

Prosenttimittari oli käytössä myös Teemu Fiilinillä, joka asetti ulkomaisten artistien pseudosuomenkieliset artistinimet järjestykseen. Mittayksikkönä oli ”hauskuus”.

Kimmo Vanhatalo vei artikkeleillaan lukijat niin 1980-luvun new wave -kummajaisten kuin 1990-luvun postmodernin kirpputorimusiikin jäljille.

Aikakautta luotasivat myös Samuli Knuuti, joka kirjoitti Call Me by Your Name -elokuvan pinnalle palauttamasta Psychedelic Fursista, sekä Juuso Räsänen, joka kirjoitti Retroaallonharjalla-artikkelissaan merkittävimmistä uuskasarimusiikin ilmiöistä. Räsänen muisteli myös jäähyväiskiertueensa tekevää Paul Simonia.

1980-lukua louhi myös Arttu Tolonen, joka kirjoitti aikakauden ”mötkösoundista”, Waterboysin ja Midnight Oilin kaltaisiin yhtyeisiin personoituvasta ”reilun kaupan rockista”. Tolonen kokosi myös soittolistat diskopallon loisteesta uutta relevanssia 1970- ja 1980-luvun taitteessa etsineistä rockdinosauruksista sekä 25 vuoden ikään tulleesta mannereurooppalaisen dubin suuruudesta, Basic Channelista.

Diskografiat-juttusarja sai Nuorgamin Uuden lopun myötä vahvistusta Arttu Tolosen Weather Report -artikkelista sekä Hannu Linkolan Grandaddy-syväsukelluksesta, joka oli niin-maan-perusteellinen kuin Reinikainen.

Toinen Reinikainen, Santtu Reinikainen (ei sukua), rankkasi järjestykseen 1990-luvun grungeimmat elokuvat The Singlesistä Reality Bitesiin ja listasi Kohti Sidewaysia -juttusarjaamme tanskalaispoppari MØn olennaisimmat poninhännät. Lisäksi hän kokosi jutun tv-unelmarooleista räppäreille.

Jarkko Immonen kirjoitti koskettavasti siitä, kuinka vanhemmuus – tai pelkkä ajatus lähestyvästä vanhemmuudesta – voi muuttaa ihmisen kokemusta taiteesta. Lisäksi Immonen kirjoitti Drive-by Truckers -yhtyeen problemaattisesta suhteesta Etelään sekä organisoi ”Roadhouse-levyraadin”, joka asetti Twin Peaks: The Return -televisiosarjan musiikkiesitykset paremmuusjärjestykseen.

Antti Lähde kokosi yhtyeen ”vavahduttavimmat eläin-cameot” Def Leppardin Animal-musiikkivideossa sekä laati ABC-oppaan kutkuttavasti nimettyjen musiikkityylien saloihin. (Nyt tiedätte, mitä vastata, kun kuulette seuraavan kerran hyytävän kysymyksen: ”Mentäiskö meille kuunteleen vähän harsh noise wallii?”)

Lisäksi Lähde spekuloi Niko Vartiaisen kanssa, millaista elämää LCD Soundsystemin James Murphy olisi viettänyt, jos kaikki hänen laulujensa sanoitukset olisivat sataprosenttisesti totta.

Juha Merimaa puhalsi pölyt All Time Top 1000 Albums -teoksestaan ja kummasteli, mitä levyjä Colin Larkin olikaan 25 vuotta sitten ennustanut ”tulevaisuuden klassikoiksi”. Lisäksi Merimaa kirjoitti Burt Bacharachista ja esitti kansakuntaa jo pitkään riivanneen kysymyksen: ”Kuka hitto on John Hiatt?”

Janne Siironen loi katsauksen myyttiseen Eden Ahbeziin, Hollywoodin L-kirjaimen alla bunkanneeseen esihippiin, jonka Nature Boy -klassikosta tuli kuluneeksi 70 vuotta.

Vielä vanhempia asioita kaiveli Niko Peltonen, joka kirjoitti kevään 1918 hiteistä listaten ”kolme punaista ja kolme valkoista laulua sisällissodan melskeistä”.

Veikko Eranti pohti suomalaisten pmuusikoiden tarvetta musiikillisiin viittauksiin kappaleidensa sanoituksissa metapop-esseessään Oman hännän imeskelyn jalo taito. Eranti kirjoitti myös siitä, millaisen kuvan Saatanasta saa poplaulujen perusteella.

Kauhistuttavien teemojen parissa viihtyi myös Ossi Oinas-Panuma, joka listasi suomalaisen käännösmusiikin kymmenen kauhistuttavinta teosta Dannyn Noidasta Ankin Aaveeseen.

Antti Koivumäki jututti sarjakuvataiteilija JP Ahosta Belzebubz-aiheesta ja muisteli Lapinlahden Lintujen Heikki ”Hiski” Salomaata, jonka kuolemasta tulee heinäkuussa kuluneeksi viisitoista vuotta.

Lisäksi Koivumäki toimi taustatoimittajana Mervi Vuorelan kirjoittamaan juttuun Klamydia-yhtyeen kappaleiden sisältämistä anaaliviittauksista. Artikkeli oli rajattu kymmeneen olennaisimpaan kappaleeseen, joten suinkaan jokainen vaasalaisyhtyeen pyllystyge ei mukaan mahtunut.

Ville Särmä piipahti etelänaapurissa selvittämässä, millaista on eestiläinen indie vuonna 2018. Mikko Pihkoluoma puolestaan raportoi tuoreeltaan Ranskan Cannesista käsin kesällä ensi-iltaan tulevasta Whitney Houston -dokumenttielokuvasta.

Henri Pienimaa kirjoitti kotoa lähtemisen teemoista amerikkalaisessa midwest emossa. Teemu Purhonen kävi puolestaan läpi mikkeliläisräppäri Ilkka Kalevi Tillasen 20-vuotisen uran.

Antti Piirainen kirjoitti 70 vuotta täyttäneestä Brian Enosta. Mikael Mattila jututti Helsingissä esiintynyttä Kaitlyn Aurelia Smithiä. Rami Turtiainen laittoi Timo Lassyn miettämiään jazzin ja murtomaahiihdon välisiä yhtäläisyyksiä.

Euroviisueksperttimme Anna Muurinen kävi läpi Saara Aallon pitkän tien Eurovision laulukilpailujen finaaliin. Teemu Eskelinen puolestaan ihasteli euroviisut voittaneen ABBAn tuotannon himmeämpinä pidettyjä helmiä.

Pyry Waltari kirjoitti artikkelit elokuvasäveltäjänä tunnetun Ennio Morriconen poptuotannosta sekä venäläisistä lauluista, joissa käsitellään jalkapalloa.

Oskari Onninen kirjoitti Nuorgamin historian viimeiseksi jäävässä artikkelissa (jos tätä ei lasketa) suhteestaan Lapko-yhtyeeseen. Onninen myös kävi läpi Nuorgamin levyraadissa vuosina 2011–2012 arvioidut 315 kappaletta ja poimi joukosta ”kymmenen övereimmin aliarvioitua”.

Joni Kling hämmensi ihmis- ja eläinkuntaa kartoittamalla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä indierockbändien musiikkivideoissa seikkaileen ”häirikkökarhun” vaiheita. Lisäksi Kling kirjoitti ajatuksia herättävän esseen Kaikki on hyvää, jossa käsitteli oman henkilöhistoriansa kautta muun muassa 1960-luvun demonisoimista ja ”poptimismin” valheellisuutta.

Iida Sofia Hirvonen luki Tommi Liimatan toimittaman kirjan Waldemar Walleniuksesta ja nosti esiin neljä asiaa, jotka nykypäivän musiikkikriitikot voisivat oppia toimittajalegendalta.

Visa Högmander haravoi poplaulujen sanoituksista käyttökelpoisia lauseita säätilaa koskeviin small talk -keskusteluihin – niin suomeksi kuin englanniksi.

Heidi Simomaa puolestaan etsi laululyriikasta ”sinua” koskevia metaforia ja selvitti kardiologilta, kuinka vaarallisia ovat erilaiset hittibiisien sanoituksissa esiintyvät sydänvaivat.

Veikko Halmetoja kirjoitti musiikkimaailman ”olennaisista Suomi-neidoista”, Ilkka Pernu Vain elämää -sarjan ikimuistoisimmista lauluesityksistä, Mirko Siikaluoma laulun ja räpin rajaa hämärtäneistä nykyhiteistä ja Mikko Valo oseanialaisen kitarapopin helmistä.

Moni Uuden lopun artikkeli syntyi tuttuun tapaan joukkovoimalla. Visa Högmander organisoi viidennen osan suosittuun juttusarjaan Mitäs menit kysymään, jossa vastataan muusikoiden lauluissaan esittämiin kysymyksiin.

Kimmo K. Koskisen komennossa puolestaan tutkailtiin, mitä bändien eponyymit kappaleet – kuten vaikkapa Black Sabbathin Black Sabbath tai Iron Maidenin Iron Maiden – kertovat bändistä itsestään.

Joukkovoimalla suunniteltiin myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen toteutumatta jääneitä (SAD!) kultajuhlia, räätälöitiin räppäreille elokuvarooleja (mistä tulikin mieleen: erotatko muuten Palefacen ja Paperi-T:n toisistaan?) ja lueteltiin täydellisen yhdentekeviä anekdootteja 2000-luvun alun indiebändeistä.

Lisäksi käytiin läpi 1980-luvulta tähän päivään asti veivanneiden hard rock -dinosaurusten historiaa ja kohotettiin maljaa kotimaisille vuoden 1998 huippualbumeille.

Arvioimme myös levyjä – emme erityisen kattavasti mutta kuitenkin 26 kappaletta. Korkeimman arvosanan sai Iceagen Beyondless, jolle Tero Alanko antoi 95 pistettä sadasta. Vahvan suosituksen saivat myös Jukka Nousiaisen (90), Vestan (86), Suonuotion (86) ja Beach Housen (85) uudet albumit.

Jesus Jones comeback-levy Passages sai Tapio Aholalta 32 pistettä. Hyvästi, Jesus Jones.

Juttujen lisäksi Nuorgam julkaisi yhden sarjakuvan ja kaksi musiikkivideota.

Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen sarjakuva käsitteli jokaiselle musiikinystävälle tuttua aihetta, korvamatoja.

Musiikkivideoista ensimmäinen oli Brexit Song, Nuorgamin omin voimin syntynyt ehdokas Britannian seuraavaksi euroviisuksi. Odottelemme yhä BBC:n vastausta.

Jälkimmäinen video oli puolestaan World Baking Dayn kunniaksi julkaistu Leipää, eli Pintandwefallin hiivamaisen kohottava tulkinta Hot Chipin indiediskoklassikosta Over and Over. Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän äänittämä ja tuottama kappale kirvoitti ylisanoja paitsi Hot Chipin Alexis Taylorilta ja Joe Goddardilta, myös YleX:n Miikka Koivistolta, joka soitti kappaleen Uuden musiikin vaihtoehto -radio-ohjelmassaan.

Sekä Brexit Songin musiikkivideon että Leipään musiikkivideon askaroi Teemu Kivikangas. Kappaleet sanoitti ja Brexit Songin myös sävelsi Antti Lähde. Brexit Songin musiikin tuotti ja pääosin soitti Aki Ala-Kokko.

*

Siinä se! Enempää emme ehtineet emmekä yacxaneet – kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia ideoita jäi toteuttamatta, mutta olihan sitä jo tässäkin.

Seuraavaksi: LOPETETAAN SAITTI – ja tällä kertaa lopullisesti.

Kiitos vielä aivan kaikille! Brexit Songin sanoin:

”The years we had together
they surely were the best”

Oskari Onninen lähti nostalgiatripille ja yritti hankkia suomalaisen pophistorian tärkeimmän kangaskassin.

”Mitä viet Lapko-fanille, joka pyytää tuomaan jotain halpaa, joka menee hyvin päähän?

– Lapko-kassin.”

Vuonna 2017 olin viimein valmis hankkimaan itselleni Lapko-kassin.

Todennäköisesti baarinpöydästä käsin laitoimme Kallio kierrättää -ryhmään ostopyynnön. Sieltä jos jostain luulisi löytyvän.

Lopputulos: lukuisia ironisia peukkuja tutuilta ja Fullsteamin Johannes Kinnusen asiallinen neuvo ottaa yhteyttä Lapkon Ville Maljaan, jos hänellä olisi.

Myöhemmin Malja vastaa Facebookissa löytäneensä vain uudempia designeja, mutta ne eivät tietenkään kelpaa.

Mutta vain alkuperäinen merkitsee, miksi kukaan edes ajattelee muuta. Viimein Lapkoon voi suhtautua nostalgisesti, vailla ironiaa.

”Kielletyn nautinnon” konsepti on musiikkinörttiklisee, jota oppii miettimään, vaikkei siinä ole järkeä. Se on Nick Hornbyn jälkikäteiskatsannossa liikuttavan ummehtuneen Uskollisen äänentoiston perintöä – ainakin henkisellä tasolla. Se on levy- ja levykauppaukkeleita kaivamassa omaa napaansa, vaikka itsereflektion kannalta suositeltavampaa olisi tavata edes satunnaisia normaaleja ihmisiä.

Guilty pleasure edustaa myös populaarimusiikin rakenteellisia dikotomioita puhtaimmillaan, poppia vastaan rockia sekä kitaroita vastaan syntikoita.

Guilty pleasuressa on kyse vain uskottavuudesta. Uskottavuudessa taas on usein kyse vain naurettavuudesta. Ainakin jos asiaa erehtyy pohtimaan myöhemmin.

Minun guilty pleasureni on ollut Lapko. Aina, kun ajattelen Lapkoa, ajattelen Irc-gallerian yhteisölistausta ja vuosia, jolloin vaalin sitä paljon tarkemmin kuin todellista makuani, jossa painoi hevivuosien ja erikoismusiikin raskas taakka.

Siinä kulississa Lapko oli jostain syystä se, jonka avulla kredibiliteetti mitattiin ja josta en olisi saanut pitää.

Yläasteen loppuvaiheilla ja taidelukiovuosieni alkuhetkillä luin pakkomielteisesti Rumba-lehteä, jossa Lapko oli taattuja nelitähtisiä saava yhtye. Lapkosta kirjoittaminen oli kriitikkokammiosta joristua voimatriopuhetta ja tahtilajianalyysiä. Maailma meni siltä ohi.

Kuten vallankumouksille on sopivaa, tämäkin alkoi vahingossa.

Joskus 2000-luvun taitteessa Ville Malja ja Anssi Nordberg olivat marssineet kotikaupungissaan Harjavallassa Seri-Seppo-nimiseen painoon ja pyytäneet paitaan printtiä bändin logosta.

Kun Malja ja Nordberg saapuivat hakemaan tuotosta, kävi ilmi, että ”Seppo” oli ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Alkuperäisessä logossa oli ruostetekstuuria ja rosoa, jonka ”Seppo” oli ajatellut olleen huolimattomuutta ja latonut logon uudelleen ”Arial Blackillä tai jollain”.

Lopputulos: rujo pelkistys ja minimalistisia suoria linjoja kuin suojatiessä.

Ville Malja kertoo nyt, että pettymys oli kadonnut kotiin mennessä. Tilalla oli tunne, että logossa oli sittenkin jotain.

Toissa vuoden Flow-festivaalilla laskimme (wuhuu, festarielämys!) Niitä Marimekon kangaskasseja, noita nuorkeskiluokan harmittoman tietynlaisuuden virallisia symboleita.

Lapko-kasseja olisi voinut laskea niillä 2000-luvun festivaaleilla kun rock tarkoitti vielä rockia. Niiden kantaminen symboloi paljon rohkeammin oman aikansa tietynlaisuutta. Marimekko-kassi pyrki olemaan merkityksiltään mahdollisimman lähellä printitöntä, Lapko-kassi oli kokonainen univormu.

Musiikkilehdissä Lapkosta huomion kiinnitti lähinnä mainittu lahjakas soitto, ei muu, vaikka olisi pitänyt.

Ajan henkeä hahmoteltiin useammin ihmetyksen kautta. Rumbassa esimerkiksi julkaistiin reportaasi My Chemical Romancen jäähallikeikalle jonottaneista teineistä, jotka viisveisasivat mustan hiusvärinsä sopivuudesta tyypillisimpiin kalpeisiin kantasuomalaispigmentteihin.

2000-luvulla virallinen rock-kulttuuri tuntui päässeen yli siitä, että teinitytöt nyt kuuntelevat mitä sattuu. Elettiinhän aikaa ennen Justin Bieberiä.

Rokki- ja indiepoliisien pamputettavina olivat sen sijaan emot ja heidän todellinen uskottavuusrikoksensa. He olivat My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn johdolla varastaneet 1980-luvulta nousseen diy-kulttuurin perinnön, kaupallistaneet sen ja maalanneet vielä itsensä kajalipandoiksi.

Professori Juha Siltala on myöhemmin kirjoittanut, että varsinkin 2000-luvun pojille emokulttuuri oli pakopaikka maskuliinisilta odotuksilta. Hintelyys oli suotavaa, pateettinen eli hysteerinen herkkyys keino saada huomiota ja päästä osaksi yhteisöä Livejournalin kaltaisissa esiajan sosiaalisissa medioissa, joissa tärkeämpää oli avautua enemmän ja holtittomammin kuin olla avautumatta. (Kuinka vuotta 2018!)

Suomessa oleellisin osa heidän univormuaan olivat kassit ja paidat. Niistä paistoi se logo, jonka Seri-Seppo oli omin luvin tehnyt.

”Kuinka monta Lapko-fania tarvitaan vaihtamaan lamppu?”

”Ei yhtäkään, sillä uuden Lapko-paidan printti hohtaa pimeässä.”

Joskus Lapkon suuruuden vuosina 2000-luvun puolivälin jälkeen lukiokaverini Janne postasi Irc-Galleriaan mustavalkokuvan. Siinä hän istuu vessanpytyllä housut kintuissa yllään paita, jossa ei lukenut LAPKO vaan PASKA.

Myöhemmin selvisi, että hän oli tilannut sen pääosin huittislaisista koostuneen IRC-kanavan #dinosaurusklubin avaamasta verkkokaupasta.

Kauppa sijaitsis osoitteessa lapkosucks.dinosaurusklubi.net. Irc-Galleriassa oli erillinen Lapko sucks -yhteisö.

Paitoja oli painettu joitain satoja. Tieto niistä levisi keikoilla ja Galtsussa. Kaupassa pyydettiin erikseen lähettämään itsestään kuvia tilattu paita päällään.

Niiden tarkoitus tuntui olevan kääntää Lapkon paitojen ja kassien – eli sen tärkeimpien singlejen – läpitunkevuus itseään vastaan.

Lapkon estetiikka oli alusta asti rakennettu juuri logon ja yksinkertaisen visuaalisuuden ympärille.

Kahden ensimmäisen levyn kannessa bändin logo oli juuri paidassa ja ihmiset poseeraamassa dramaattisissa asennoissa, joihin he tuskin päätyvät elleivät tavoittele erikoisuutta.

Vastareaktio oli luonnollinen.

Noihin aikoihin Lapkoa ei päässyt pakoon. Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen Fullsteam-levy Scandal, seuraavana vuonna vielä parempi Young Desire. YleX soitti All the Best Girlsiä, ja bändi kiersi kaikki isoimmat festivaalit ja Disco Ensemblen kanssa Saksaa.

Yhtäkkiä indie rock oli tullut Suomeen uudessa, kaupallisessa muodossaan. Lapkon ja Disco Ensemblen kasseista oli tullut ruudullisten Vansien ja pillifarkkujen jatke. iImeisesti hienointa, mitä kuvitella saattoi, oli kuulua Fullsteam Recordsin yhtyeiden street teameihin.

Sen vuoksi molemmat bändit olivat kiusallisen sell-out. Lapkolla oli loputon paita- ja kassikampanja, Disco Ensemble julkaisi First Aid Kit -läpimurtolevynsä Saksassa uudelleen ison levy-yhtiön kautta. (Tosifaneista pilalle meneminen oli alkanut jo Fullsteamista.)

Emolla oli muoti-ilmiön feminiininen leima, ja sen lisäksi se vuodatti meikkinsä perinteen päälle.

Siitä, mikä oli joskus coolia ja omaehtoista, oli tullut kasseja ja tarroja, joilla sulautua massaan sen sijaan, että erottautuisi siitä. (Seuraavaksi sitten musiikkiblogit ja sosiaalinen media ja maailma, jossa toiset indiebändit ovat lähempänä kulttuurimarkkinoinnin pro gradua kuin bändiä.)

#dinosaurusklubin kasseja tekemässä ollut Antti J. Mäkelä kertoo nyt, että aikoinaan Lapkossa provosoi juuri vanhaan kajoaminen.

”Vanhempia tieteenharjoittajia ärsytti Lapkon selkeästi nuoremman faniporukan emo-asioiden omiminen sellaisella panda-tatsilla, joka koettiin ärsyttävänä. Kun miettii jotain Get Up Kidsin tyyppejä, niin ne oli tavallisia lähiöpoikia T-paidoissa ja farkuissa. Sitten emoon tuli se, että siihen piti panostaa myös ulkonäön suhteen.”

”Mutta siitä päästiin yli melko nopeasti.”

Mitä Lapko tekee Placebon keikalla?

”Äänittää uutta levyä”

Lapko oli ärsyttävä bändi, koska se vaikutti niin harkitulta eli laskelmoidulta eli oli myynyt itsensä.

Tosiasiassa logo oli vahinko. Samoin biisinnimien varastaminen oli Maljan mukaan vain seuraamisen arvoiselta tuntunut päähänpisto. (Ensin All the Best Girls ja pian Paranoid ja I Shot the Sheriff.)

Kirjoittaessani vuonna 2012 Rumba-lehteen Lapkon toiseksi viimeisestä LOVE-levystä harmittelin Lapkon olleen muutaman strategisen vuoden myöhässä emon kolmannesta aallosta.

Tuolloin saattoi kuitenkin aistia ensimmäisiä häivähdyksiä emon paluusta tai neljännestä aallosta, kummin sen haluaa tulkita.

Ville Maljan mielestä emoleima oli bändille aina punainen vaate.

Lapkon musiikkiin suhtautumista määrittivät merkittäviltä osin ne, jotka sitä fanittivat. Placebo-naureskelu oli aiheellista, mutta emon punk-juuria ei kuulunut missään vaiheessa. Sitä paitsi: oleellisin puuttui.

Viimeisen puolen vuoden aikana, erityisesti Brand New’n ja Pinegroven solistien syyllistyttyä kyseenalaiseen seksuaalikäytökseen, yhdysvaltalaismedia on analysoinut kolmannen aallon emobändien lyriikoita. Niistä kirjoittajat – usein naisoletetut entiset emofanit – ovat löytäneet nuorten miesten jatkuvaa läheisyydenkaipuuta, ”laulajien romanttista holokaustia” ja tytön voittamista tai häviämistä elämän määrittävimpänä tekijänä.

Samalla he ovat kyseenalaistaneet menneisyyttään: miten en silloin huomannut!

Lapko on tästä emobändien modernista ongelmasta kiitettävän irrallaan. Bändin tekstit ärsyttivät korniudellaan, eivätkä niinkään sanallistaneet runopoikien ja muiden teinigoottien elämää. Monin paikoin metodi tuntuu olleen perisuomalainen ”jotain, mikä kuulostaa hyvältä”.

Lapko oli ehkä satakuntalainen lallibändi, mutta kaikkea muuta kuin T-paitoja ja tavallisuutta.

City-lehden kannessa suomirockin tiukimmista farkuistaan ja rastoistaan tunnetusta Ville Maljasta maalailtiin uutta Ville Valoa, tyttöjen bändin seksikästä keulakuvaa ja rocktähteä. (En tietääkseni ole ainut, joka järkyttyi lukiessaan jutusta Maljan painaneen peräti 75 kiloa. Malja kuitenkin sanoo, ettei ole koskaan painanut niin paljon, vaan 10 kiloa vähemmän. Myös jutussa painoksi on tosiasiassa merkitty 65 kiloa.)

Basisti Anssi Nordberg horjui keikoilla kuin poiju ja oli hyvää vauhtia muuttumassa suomalaisen indien Andy McCoyksi.

Mutta 2000-luvulla poptimismi ei ollut vielä tuhonnut indieuskottavuuden kaltaista, nykyään varsin koomista käsitettä.

Lapko oli rockbändi, joka suhtautui hassutelleen rock-uskottavuuteen.

Lapko oli indiebändi, jolle kaupallisuus oli kunnia-asia.

Siksi siitä tuli suomalainen ukkosenjohdatin niille, joita harmitti indien katoaminen indiestä.

Samalla ne tekivät Lapko-kassien kantamisesta mahdotonta, ainakin jos itsetunto oli riippuvainen musiikkimaun erinomaisuudesta.

Siksi uskottavinta oli pukeutua PASKA-paitaan.

Sellaista en koskaan ostanut kuten en Lapko-kassiakaan, sillä suhtauduin koko yhtyeeseen häpeillen.

Vuonna 2007 suosikkibändejäni olivat Last.fm:n määrällisen analyysin mukaan Elliott Smith, The White Stripes, Nine Inch Nails, Arcade Fire ja The Smiths. Otos kuvaa tyypillisintä porttiteoriaa tarkoituksellisen vaikeasta, niin sanotusta ansamusiikista kohti indietä.

Samana kesänä Ankkarock-sunnuntain pääesiintyjä oli Nine Inch Nails. Aiemmin saman sunnuntain iltapäivänä esiintyi Lapko. Keikan aikana muistan istuneeni maassa ja tuhahdelleeni bändille ihan silkkaa pelkuruuttani. Sosiaalisesti Lapkosta pitäminen ei ollut mahdollista ja nyt sentään oltiin galleriatuttujen seurassa leikkimässä coolia. (Aiemmin samana päivänä hypin kuitenkin Disco Ensemblen pitissä niin, että kädessäni näkyy edelleen kaatuessa saatu naarmu.)

Monia muita tuon ajan suosikkiyhtyeitäni en enää juuri kuuntele, mutta Lapkon toiseen ja kolmanteen levyyn palaan yhä aika ajoin kuin ne voisi viimein ladata täyteen mennyttä zeitgeistiä ja kulttuurisia merkityksiä, joita aikanaan en huomannut eikä lehdissä huomattu. (Neljäs levy A New Bohemia tuntuu jo yhtä huvittavalta kuin nimensä.)

Tällä hetkellä Lapkon Facebookissa on musta kansikuva, mutta bändi ei ole virallisesti lopettanut.

Scandalista tai Young Desirestä se ei myöskään soittanut muistelukeikkoja. Ville Maljalla on uusi yhtye Dallas Kalevala, ”Iggy Popia ja Justicea uimassa suomalaisessa kesäyössä”, seuraava vaihe, jossa on silti paljon vanhaa.

Paitakauppa myytiin alehintaan tyhjäksi loppuvuodesta. Myöhästyin tilaamasta, vaikka olin viimein hyväksymässä menneisyyteni kuvitellun ”nolouden”. Toisaalta kasseja ei ollut tarjolla.

En muista milloin olen viimeksi edes nähnyt Lapko-kassin elävässä elämässä, vaikka ”kaikki” niitä omistivat.

Sukupolvikokemus on rispaantunut rei’ille tai tungettu koin syötäväksi varastoon.

Kierrätysryhmissä, Facebookissa tai Twitterissä huutelu ei auta. Ohi on.

Keväällä sain Facebookissa viestin. Fullsteamin toimiston kahvipöydälle oli tuotu kokoelma vanhoja kangaskasseja. Saa ottaa!

Kuvassa kiilteli Lapko-kassi, ei ihan alkuperäinen, vaan kultaprintattu, joita oli painettu sadan kappaleen limited edition Scandal-levyn ennakkotilaajille. Painos oli mennyt naps vain.

Huhtikuun lopussa sain Lapko-kassini.

Sen minulle ojensi Disco Ensemblen solisti.

Lapko-kassi menee mm. päähän.

Ariana Grande vastaa kevään 2018 toistaiseksi parhaasta listahitistä, linjaa Markus Hilden.

Popin Virallinen Whispilä Markus Hilden kävi läpi kaikki tämän kevään singlet, jotka ovat nousseet joko USA:n, Britannian tai Suomen listalle, ja poimi niistä omakätisesti neljäkymmentä nerokkainta.

Listamusiikki on huonoa, aina ollut! Nuoriso on pilalla, aina ollut!

Tai ehkei sittenkään! Tänäkin keväänä on nimittäin julkaistu aimo annos erinomaista populaarimusiikkia, emoräpistä house-tyckittelyn kautta laaturockiin ja parhaaseen Max Martinin tuottamaan kappaleeseen pitkiin aikoihin.

Nuorgam päätti vielä viimeisillä voimillaan koota neljäkymmenen kappaleen soittolistan kevään kovimmista listahiteistä. Listahitin kriteerinä oli pääsy Yhdysvaltojen Hot 100 -listalle, Britannian singlelistalle tai Suomen singlelistalle tämän vuoden puolella.

Markus Hilden kirjoittaa popmusiikin ilmiöistä blogissaan Popin Virallinen Whispilä.

Kuuntele soittolista tästä.

Kevään 2018 listahitit Top 40

1. Ariana Grande – No Tears Left to Cry
2. Calvin Harris with Dua Lipa – One Kiss
3. Arctic Monkeys – Four Out of Five
4. Cardi B feat. Bad Bunny & J Balvin – I Like It
5. Dua Lipa – IDGAF
6. A$AP Ferg – Plain Jane
7. Gettomasa – Lössi
8. Marshmello feat. Anne-Marie – Friends
9. Camilla Cabello – Never Be the Same
10. Bruno Mars feat. Cardi B – Finesse (Remix)
11. Kendrick Lamar with SZA – All the Stars
12. Clean Bandit feat. Demi Lovato – Solo
13. Cardi B feat. 21 Savage – Bartier Cardi
14. Childish Gambino – This Is America
15. Migos – Stir Fry
16. Pyhimys feat. Aksel Kankaanranta – Jättiläinen
17. MIST – Game Changer
18. Sigrid – Strangers
19. Tuure Boelius – Lätkäjätkä-Ville
20. CHVRCHES – Get Out
21. Ella Mai – Boo’d Up
22. Khalid with Normani – Love Lies
23. Keala Settle – This Is Me
24. Janelle Monáe – Make Me Feel
25. Pyhimys feat. Hulda Huima – Mobutu Sese Seko
26. Sigala feat. Paloma Faith – Lullaby
27. DJ Khaled feat. JAY Z, Future & Beyoncé – Top Off
28. Rae Sremmurd, Swae Lee & Slim Jxmmi feat. Juicy J – Powerglide
29. M-22 feat. Medina – First Time
30. Cledos feat. TIPPA, Gracias, MD$, Bizi & Mikael Gabriel – Swipe
31. TIPPA – Satutat mua
32. Cardi B – Thru Your Phone
33. Nicki Minaj – Chun-Li
34. Taylor Swift – Delicate
35. Post Malone – Better Now
36. Drake – God’s Plan
37. Netta – Toy
38. Florence + the Machine – Hunger
39. Christine and the Queens feat. Dâm-Funk – Girlfriend
40. Adi L Hasla feat. Pihlaja – Kevät

Hiski Salomaa kuvassa keskellä.

Eräs tarina siitä, miten yllättäväkin yhtye voi olla kovin kovin tärkeä.

Palasin heinäkuussa 2003 takaisin Suomeen Englannin Cambridgesta, jossa olin ollut pari–kolme kuukautta työharjoittelussa eräässä käännösfirmassa. Lentokentällä vastassa olivat lööpit, joissa luki:

”SUOSIKKIYHTYEEN LAULAJA KUOLLUT”

Laukkuja raahatessa mietin hiljaa mielessäin, että kenestäköhän on kyse. Ei se voi olla kukaan megatähti, koska nimeä ei mainittu… mitähän noita nyt olisi… Vastassa ollut äitikään ei osannut sanoa, että kuka se on.

Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Heikki ”Hiski” Salomaa (17.8.1959–2.7.2003), yksi Lapinlahden Lintujen perustajajäsenistä. Tieto iski minuun todella kovaa. Pakotin kavereita kotibileissä kuuntelemaan hänen laulamiaan kappaleita, minkä lisäksi päädyin kirjoittamaan nekrologin Rumba-lehteen.

Hiski oli aina ollut suosikkityyppini Lapinlahden Linnuista. Hän oli mainio näyttelijä, minkä lisäksi hänen karheansuloinen lauluäänensä oli todella persoonallinen. Myös kirjoittajana ja sanoittajana Hiski kunnostautui – hän oli Lappareiden levytettyjen kappaleiden suhteen toiseksi ahkerin laulutekstien tekijä, kunnes kuolo tuli ja hänet vei.

Tähän väliin on syytä muistuttaa, että Lapinlahden Linnut ei missään nimessä ole pelkkä huumoriretkue. Vaikka virne edellä mennäänkin, materiaalista välittyy aito huoli maailmasta ja sen epäkohdista. Yhtye on aina ollut pienen ihmisen puolella sortovaltaa vastaan. Jos useita kappaleita oikein pysähtyy kuuntelemaan ja funtsimaan, niistä löytää syvällistäkin sisältöä.

Hiskin kuolema oli yllätys kaikille. Sydänlihaksen laajentumisen aiheuttama sairauskohtaus vei pois nerokkaan artistin, jolla olisi varmasti ollut vielä paljon sanottavaa. Esimerkiksi postuumisti julkaistu novellikokoelma Pienet tarinat sen todistaa.

Hiskin kuolemasta tulee heinäkuussa 15 vuotta. Tutustu alla oleviin videolinkkeihin, ne toivottavasti välittävät edes murto-osan Salomaan hienoudesta.

#1 Älä viskaa mua pihalle – ”Luulin että se olet sinä”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sä teet mut hulluksi – ”Sä olet hallitsematon voimavara”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Fantastista – ”Kerrassaan hieno juttu”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Aimon virsi – ”Painallus sivulle ja pakki”

Video ei ole enää saatavilla

#5 Vihtaasi on kustu – ”Miksi en ottanut heti kakkupalaa”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rakas, ukulele soi – ”Se oli väärinkäsitystä”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Viheltävä Ville & Pekka Petomaani – ”Osaisinpa olla myönteisempi mies”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Ihmistä kiusataan – ”Kaikki alkoi leikkikoulusta”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Laulu Lapinlahden Linnuille

Ystävät ja toverit! Kuunnelkaa ja katsokaa Lapinlahden Lintuja. Jos ette minua usko, niin uskokaa Kynsiä: ”…siinä samassa samaistuin Salomaan Hiskiin”.

Video ei ole enää saatavilla

”You speak to me, sign language / while you’re making a sandwich.”

Joni Klingin piti kirjoittaa siitä, ettei hän enää osaa kirjoittaa popmusiikista. Hän ei kuitenkaan pystynyt edes siihen, koska on vain homeisessa tuolissa istuva viljapeltoindien apologisti romantisoimassa omaa kohtaloaan musiikin ikuisena outsiderina.

On vuosi 2005 ja tiedän olevani harhautumassa väärälle polulle. Aion ostaa Anttilan alennusmyynnistä Britney Spearsin Greatest Hits: My Prerogative -kokoelman. Se sisältää Britneyn ja Bloodshy & Avant -tuottajanerojen hitin Toxic. Se on Britneyn toistaiseksi kiehtovin kappale.

Tämä on aivan väärin, jos on itseensä ylenmääräisen vakavasti suhtautuva haja-asutusalueen sekularismissa ja putkiohjelmoidun Yleisradion setämusiikkitoimittajien kanonisoinneissa hiljaisella tulella tympeän sitkeäksi keitetty landepaukku taidelukiolainen.

Hyvää musiikkia ovat 1960-luvun konseptialbumit, krautrock ja kaikki missä kuuluu avantgarde. The Velvet Underground on hyvää musiikkia. Lou Reedin Metal Machine Music on parasta musiikkia. Britneyn Toxicissa on 0,4 sekuntia kestävä osio elektronista hälyä.

Vuonna 2005 asiat ovat kuitenkin toisin. Tuntuu, että jotain uutta on heräämässä pikkuvanhan möhöaivon uumenissa. Jotain täytyy voida rakentaa puhtaalta pöydältä. Täytyy rakentaa sukupolvikokemus.

Katson Michael Winterbottomin elokuvan 24 Hour Party People ja toivon, että elämässäni koittaisi hetki, jona näen ensimmäistä kertaa Sex Pistolsin keikan.

Relevatoriota odotellessa ”radikaaleinta” mitä voi kaiken eklektisen taidelukiomusan kuuntelun jälkeen keksiä on Britney. Ostaa tämä hopeakantinen, kiiltävä ja koomisuuteen asti skimpy poplevy ja todeta: ”Tässä on edistyksellistä musiikkia.”

Se on hyvä idea. Mutta vain, koska kaikki mitä se edustaa on halveksuttavaa. Vähän kuin oululaiset punkkarit, jotka eivät ymmärrä minua.

The Fiery Furnaces – Benton Harbor Blues, otteita aitoa outsider-elämää sisältävältä musiikkivideolta.

On vain yksi ongelma. En koskaan opi oikeasti pitämään Britneystä. Kesti 13 vuotta myöntää se, mutta en ole kuunnellut My Prerogativea kertaakaan soitettuani sen ensimmäisen kerran läpi. Se nököttää yksinäisenä todistuksena vapaamielisyydestäni ja edistyksellisyydestäni cd-kokoelmassani – tuossa surullisessa hyllykössä asunnon nurkassa, jota on alkanut vuosien mittaan katsoa kuin käänteisen ovisilmän läpi, sen edustamia muistoja luotaan etäämmälle työntäen, siihen liittyvän kiintymyksen hävettäväksi materiaalisuudeksi mielessään kääntäen, toivoen viimein koko roskan muuttuvan näkymättömäksi.

Nostalgia liittyy niin elimellisesti popkirjoittamiseen, että on oikeastaan yksi sen alalaji. Nykymusiikkia suositellakseen on löydettävä sitä kohtaan vitaali entusiasmi, mutta helpompaa on löytää itsestään kyyninen entusiasmi; sitä havaintoa kohtaan, että ennen oli paremmin.

Ei 2000-luvun indie luonut kompromissia ainoastaan kaupallisen listapopin ja taidekoulujääräilyn väliin. Se loi kompromissin nykyhetken ja menneisyyden väliin, kertaustyylien plethorana ja katufiksujen musafanien hyväksyvänä nyökkäilynä Timbalandin nimen kuullessaan ja samassa nyökkäilevässä tahdissa viiden gigatavun iPodistaan John Peel -sessioita selatessaan.

Britney oli vain yksi linkki ketjussa, jolla yritettiin karistaa 1960-luvun dinosaurus kannoilta hädissään kuin Jeepin lavalla makaava Jeff Goldblum, stereoissa vuorotellen Interpolin postpostpunk, Giorgiota fiilistelevä ranskalainen house tai AOR soiden. Ja samalla kaikki se niin sanottu indierock, jonka piti pelastaa nuoret popilta, oli alkanut kuulostaa popilta itseltään ja sen kitarariffit pelkiltä lainoilta 1960-luvun landfill-bändeiltä vintagesoittimineen ja –pedaaleineen – Frendien soundtrackilta ja joka ikiseltä mainokselta, jossa soi Jetin Are You Gonna Be My Girl.

Video ei ole enää saatavilla

Arcade Firen Funeralin kansi on painettu kierrätetylle ruskealle voimapaperille ja koristeltu pseudoviktoriaanisella kitschillä. Nyt se näyttää samalta ylimaallisen valkoisuuden fantasialta kuin siihen pakatun musiikin protestanttinen rummunpaukutus. Jos 20-vuotias minä ranttasi muka närkästyneenä The Smithsin nationalismista ja Death in Junen fasismista kieltäytyen putoamasta Arcade Firen ansaan, jonka pohjalla lepäsi samaa epäilyttävyyttä erittävä syötti – iso indie-juusto – ei tuo tarkkanäköisyys pelastanut minua tusinalta muulta valkoiselta salametsästäjältä.

Sufjan Stevens oli luultavasti omaksunut Illinoisin valjut maneerit jossain kristityssä musiikkikoulussa, ja eikö St. Vincent ollutkin opiskellut jossain umpivalkoisen eliitin konservatoriossa? Eikö jokaisen Portland-indiebändin taustalla soinut kätketty historia avoimesti Ku Klux Klan -myönteisen kaupungin menneisyydestä? Nämä olivat pohjimmiltaan samaa passiiviskonservatiivista vehnäleipää kuin keskilännen kouluampujaemopojat.

Anonyymin ihmisen kouluarvosana ja perustelut mm. Hadouken-yhtyeelle

Arcade Fire muuten tekee nykyään discoa ja kuulostaa U2:ta. Everything Now on heidän paras levynsä. Tämän lähemmäs kertaustyyli-isukkia en pääse, valitan.

Video ei ole enää saatavilla

Olen demonisoinut kaiken 1960-luvun rockin. Se on helppoa. Onnistuin siinä viime vuosikymmenen puolivälissä acid housen ja teknon avulla, joten yhtä hyvin voin yrittää vierottaa itseni 2010-luvulla trancella tai europopilla.

Silti itken melkein aina kuunnellessani The Seekersiä – formaatiltaan kuin Australian versio Mamas and the Papasista, paitsi että Mamas and the Papas tuli Kaliforniasta ja edes näennäisesti avoimesta kulttuurista, kun 1960-luvun Australia oli kaikesta toiseudesta systemaattisesti riisuttu yhteiskunta. Yhdistä tähän leirikoulumusiikki ja Folkways-levyt, kansainvälinen poliittinen laululiike kulttuurikotien ja hyvien perheiden lapsille. Ei ole sattumaa, että sanat ja melodiat täsmäävät. Tuntuu kiroukselta pitää siitä.

Beach Boysin kappaleet ovat niin kauniita, etten voi koskaan lukea heistä kattavaa rockbiografiaa, ettei selviäisi heidän olleen vain tavanomaisia surffaridouchebagejä. Aivan kuin ei olisi tarpeeksi, että televisiosta vuodesta toiseen näytettävät ”nostalgiset” insertit Woodstockin mudassa tanssivista, villikuontaloisista hipeistä eivät kielisi nykyään mistään muusta kuin hedonistisesta etuoikeutettujen springbreakistä. Sen lisäksi näytetään vielä kuvat ”oikeista” Woodstock-hipeistä – niistä, jotka eivät viitsineet syöksyä mutaan, vaan ainoastaan hengailivat Chevrolet Corvairiensa ja Stingray Corvettejensa lähettyvillä juoden kaljaa: nuoria kundeja, joiden tukan pituus on vain aavistuksen yli crewcut-pituuden, valkoisissa farkuissaan ja pikeepaidoissaan.

Video ei ole enää saatavilla

1960-luvun musiikki on kollektiiviselle itsepetokselle perustuvaa antikvaaritavaraa, mutta en halua päästää irti, kuten en myöskään halua uppoutua halpaan pseudokeski-ikäiseen imitaationahkasohvaan juomaan viiniä ja analysoimaan kirjallisia, ”tiheän tarinankerronnan sanoituksia päihderiippuvuuden, uskonnon ja lunastuksen ympärillä tapahtumapaikkanaan Minneapolisin kaupunki”.

En halua olla ”siisti” laarinkaivelijafaija, joka pukeutuu huppariin ja keräilee lenkkareita. James Murphy varmaan värjää partaansa harmaaksi. Sanon itselleni, että väitteleminen The Nationalin ja Elbow’n paremmuudesta on setien hommaa, mutta en silti pysty olemaan sinut oman setähabitukseni kanssa.

Talvipäivänä laitan soimaan Vampire Weekendin Contran, niin kuin se ei muka olisi läpeensä 1960-lukulainen levy ja toisi illuusiota ikuisesta, valheellisesta Woodstock-kesästä ja siihen antautuakseen liian itsearvontuntoisen ylemmän keskiluokan tympeistä huveista hotellipatioilla. Se on pina colada -musiikkia, pikeepaitamusiikkia, se on musiikkia olalle heitetyille neuleille. Yhtä lailla kuin Elbow on musiikkia antiikkinahkaisille kyynärpaikoille tweedtakeissa.

Jokaisella meistä on tapamme larpata suurten ikäluokkien kokemuksia. Takaraivossani kasvaa tietyssä kohtaa yksi harmaa hius; jos sen nyppäisee pois, siihen kasvaa uusi. Mutta siellä se on.

Video ei ole enää saatavilla

Sylvester Graham oli philadelphialainen presbyteerisaarnaaja, joka 1800-luvun alussa saarnasi ruokavalioreformilaisuuden ja bland diet -liikkeen puolesta. Hänen seuraajansa olivat grahamiitteja ja hänen mukaansa on nimetty grahamjauho, sillä vaikka Graham ei keksinyt kuorimattomasta vehnästä tehtyä raaka-ainetta, painotti hän sen tärkeyttä ruokavaliossa.

Grahamin opetuksiin assosioituvat tuon ajan puritaaniliikkeissä esiintyneet näkemykset keitetystä, maustamattomasta kasvisruokavaliosta moraalisesti oikeamielisenä ravintona. Yksipuolinen ja mitäänsanomattoman makuinen ruoka on hurskasta, sillä se ei herätä intohimoja. Jos ruokaan sen sijaan lisää esimerkiksi ketsuppia, saattaa ruokailija helposti joutua kiihotuksen tilaan, kuten hyvin tiedämme.

Richie Edwards söi vain valkoista riisiä ja perunaa. Hän tietenkin kutsui annosta nimellä ”white noise”.

Video ei ole enää saatavilla

Koska popmusiikista on niin vaikeata kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä, laitan soimaan Brian Enon Discreet Musicin, sillä sen pitäisi olla ”musiikkia työntekoon.” Näin minun ikäpolveni mieltää ambient-musiikin. Se on musiikkia, joka ei mene hukkaan taustalla. Se perustuu niukkuuden ja säästeliäisyyden periaatteelle. Se on tehokasta musiikkia. Siksi sitä voi käyttää nootrooppisena instrumenttina omien työskentelytapojen ja tuottavuuden hienosäätämiseen.

Siinä ei ole ominaisuuksia, joten se on puhtoista. Sylvester Graham oli tunnetusti suuri Brian Eno -fani. Hänen suosikki-Eno-levynsä top 3 olivat:

1. Music for Airports
2. Neroli
3. Another Green World

Video ei ole enää saatavilla

John Cagen 4:33-teoksen kuoliaaksi lainattu lattea havainnollistus on, että teos voi koostua ”vaikkapa sateenropinasta konserttisalin kattoon”. Kuvittelen Brian Enoa vuonna 1975 sairaalavuoteellaan, kun hän sadetta kuunnellessaan keksii ”omaperäisen” idean ympäristöönsä sulautuvasta musiikista. Miltä hänestä silloin tuntuu? Tunteeko hän itsensä neroksi… vai todella vaivaantuneeksi?

Tässä vaiheessa Nuorgam-kollega kysyy, missä määrin ambient, minimalismi tai ylipäänsä länsimaisen modernin kanssa flirttaileva kokeellinen musiikki on rahtikulttia? Jos vieraasta kulttuurista saapuisi tutkija katsastamaan 1900-luvun puolivälin avantgardisteja, mitä hän näkisi. Joukon työttömiä? Kotona hän kertoo: siellä oli paljon joutenoloa, ”whole lot of loitering”.

Ambientista on tullut populaariamme, mutta voimmeko me oikeasti pitää ambientista, kuten me pidämme popista. Vai onko se vain meidän haluamme olla niin valjuja kuin mahdollista.

Voimmeko pitää musiikista, jossa ei tapahdu mitään, tekemättä siitä rituaalia, joka rationalisoi meidät osaksi jotain puritistista jatkumoa?

Video ei ole enää saatavilla

Britney Spearsin musiikissa kaikki tapahtui yhtä aikaa. Kaikkialla. Se oli Pharrellin ja Neptunesin kaltaisten tuottajien tavaramerkki. Ja minä kiinnostuin Britneystä vasta, kun hän käytti Toxicilla hyväkseen hiljaisuutta, koska valkoiset ihmiset rakastavat alleviivata taiteensa vakavuutta.

Yritän Britneyta kuunnellessani muistuttaa itseäni siitä, ettei minun ole tarvinnut imitoida pikkuporvarillista makua. Yritän uskotella, kuinka popmusiikki on lopulta tehnyt minusta sen mikä olen; kuinka se on aina ollut kaikessa taustalla läsnä; kuinka Spice Girls oli ikäluokalleni jaettu sukupolvikokemus; kuinka läpeensä 1990-lukulainen Madonnan Bedtime Story -videon muotokieli on.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka kaikki nämä popmuistot aiheuttaisivat minussa nostalgiaa, tajuan väärentäväni sen. Mikään näistä ei oikeasti koskettanut minua 1990-luvulla, vaan tuntui efemeraaliselta ja joutavalta. Vasta loputtomana Antiques Roadshow’na pyörivä lähihistorian jatkuva rehabilitaatio on palauttanut nämä asiat sentimentaalisen rojun piiriin.

Spice Girls ei koskaan merkinnyt minulle mitään niin tärkeää kuin Alanis Morissette, he eivät kertoneet hauskanpidosta yhtä ”hauskan” kuuloisesti, yhtä anthemisti, kuin Sheryl Crow laulaessaan ”all I wanna do is have some fun”.

Ehkä Britney oli kuin etäännytetympi versio The Seekersin musiikista molempien edustaessa samaa viljasiiloperimää. Britney oli Coyote Ugly -versio Dixie Chicksistä, urbaani kaupunkilaisserkku, mutta todellisuudessa samaa kauraa kuin heinälatoon vetäytynyt Jim Jones tai metsämökissä asustava Bonney Bear omana aikanaan. Haave paluusta ruraaliin.

Ehkä yritykseni Britneyn fanittamiseksi olivat minun tapani toteuttaa sitä sisäistä viiksivahaa ja craft-olutta turvakseen tarvitsevaa hahmoa, joka kirjoittaa lauluja arteesisen veden kantamisesta kotiin sinkkiämpärissä ja parran trimmaamisesta piilukirveellä ja kehuu Brucen Tunnel of Lovea mainettaan paremmaksi levyksi kangaskassi Wisconsin-juustoa täynnä. Ehkä pääsisin Britneystä eroon kun menisin armeijaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jotta en lopulta päätyisi moiseen ansaan, minun oli kehitettävä ajatus kuivemmasta vesileipäkeksistä ja laivakorppumaisesta 2000-lukulaisesta ironiasta, joka suojaisi minua popmusiikilta. Sen täytyi olla yksi syy siihen, että siirryin 2000-luvun indien turvalliseen traditionalismin pariin. Syy siihen, että aloin aikoinaan kuunnella P.J. Harveya, Metriciä, Yeah Yeah Yeahsia tai Peachesia: ne eivät olleet Britney. Ne eivät tuntuneet edustavan kaupallisen ja seksualisoidun populaarimusiikin Hed Kandi -universumia, koska ne tuntuivat sanovan, syvältä National-nojatuolin pohjalta, että Britney oli yhdentekevä.

Me keksimme jopa nimen turhanpäiväisen popmusiikin kuuntelulle, ja se oli poptimismi, ja isminä se on lähes yhtä validi kuin 300 euron joogamattoa kantava city-hippi sanomassa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Ja se hävettää minua nyt.

Lopulta osoittautui, että poptimismi oli vain meidän kolmekymppisten setien yritystä omia itsellemme jotain, johon meillä ei ollut oikeaa tunnesidettä, kielien tarpeesta olla aina paikalla siellä missä tapahtuu. Vuonna 2018 tuntuu karmaisevalta ajatella, miten irstailta ja kiilusilmäisiltä minä ja kollegani olemme listapopin oikeiden natiivikäyttäjien silmissä kaikki nämä vuodet mahtaneet näyttää.

Säikähdin omaa opportunismiani hyökätessäni popin raadon kimppuun raviten itseäni sillä tuhlaillen, epäoikeutetusti, samalla kun yritin väärentää omia tuntemuksiani, ja sukupolvikokemuksiani musiikkilehtien sivuille. Yritin allekirjoittaa jaetuiksi hetkiksi sellaista, mitä en koskaan ollut jakanut, vaan josta olin ollut aina ulkopuolella. Jotta kaikelle mässäilylle tulisi loppu, oli palattava johonkin kuivaan, kankeaan ja nuivaan.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiossa soida Pink Floyd. Aion ainakin yrittää väittää sitä omaksi, aidoksi kokemuksekseni. Ainakin se kuulostaa tarinalta, jonka kaikki ovat valmiita uskomaan.

Kehittelen jo seuraavaa idenditeettiprojektiani, jonka nimeksi voisi tulla vaikkapa ”Vanhus ja Rock”. Siinä vanhus on tullut elämässään siihen pisteeseen, että hän on nähnyt kaikki maailman rockit ja yrittää palata vanhojen levyjensä pariin kyseenalaistaen niiden mielekkyyden, valittaen ettei enää saa otetta musiikista, verhoten kaiken lakoniseen illuusiottomuuteen. Lisäksi on pidettävä pitkiä analyyttisiä monologeja siitä, kuinka popmusiikkia ei ole enää järkevää kuunnella, saati kirjoittaa siitä, ja pohtia, kuinka paljon popmusiikki oli oman identiteetin rakentamisen keinotekoinen väline, joka nuoruuden ja vitaalisuuden ihannoinnissaan ainoastaan johti omat muistonsa tyhjäksi syövään noidankehään.

Kriitikon paras apu on kyky osata sanoa itselleen olevansa ihan paska – ja saada siitä nautintoa tietäen, että voi luottaa ammattilaisen arvioon.

Bonus! Nobel-voittaja Bob Dylan laulaa voileivän tekemisestä

”Down at the bakery
Surrounded by fakery
You speak to me, sign language
While you’re making a sandwich”

Video ei ole enää saatavilla

”Aaaaaah – villi rintani täyttyy oudolla tunteella kun kuuntelen tätä levyä.” (MUSA 11–12/74)

Iida Sofia Hirvonen luki Tommi Liimatan toimittaman Waldemar Wallenius -kirjan ja nosti 1970- ja 1980-luvun keskeisen musiikkijournalistin opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi.

Hämeenlinnassa syntynyt musiikkijournalisti Waldemar Wallenius oli mukana perustamassa musiikkilehtiä Blues News, Musa ja Soundi. Kirjailija ja muusikko Tommi Liimatta toimitti Walleniuksen Musa– ja Soundi-teksteistä kirjan nimeltä Musaa ja Soundia (Like, 2018).

Nuorgamin kirjoittaja Iida Sofia Hirvonen luki kirjan ja nosti sen keskeiset opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi. Nämä neljä asiaa nykypäivän popkriitikot voisivat oppia Waldemar Walleniukselta.

#1 Typerä tunnekuohu ei ole uusi juttu emmekä välttämättä elä ”tunteiden aikaa” sen voimakkaammin kuin ennenkään, vaikka aikamme kriitikot niin tykkäävät väittää

Jyrki Lehtola kirjoitti Image-lehden esseessään Näin eliitti kuoli, että kulttuurimme on joutunut jonkinlaiseen alennustilaan ja ”tunteiden aikaan”.

”Mediassa keskityttiin luomaan sisältöjä, joita klikattaisiin, mikä oli elitismistä suurinta, sillä se perustui ajatuksen siitä, että ihmiset nyt vain ovat niin vitun tyhmiä, ettei niitä kannata edes yrittää sivistää, ja siksi meillä on tässä Helsingin Sanomien toimittaja, jolta pääsi ’Wau!’”

Lehtola viittasi tekstissä musiikkitoimittaja Mari Koppisen hurmokselliseen reaktioon Saara Aallon UMK-kilpailuesityksen äärellä. Lehtola analysoi Koppisen ”Wau!”:n olevan jälleen yksi merkki aikamme tunteellisuudesta, populismista ja epä-älyllisyydestä.

Esseessä on pointteja, Jyrki, mutta väitän että olet ehkä silti vähän väärässä. Ennen musiikkilehdet ilmestyivät paperilla, ja kirjoittajat saivat teksteistään rahaa, mutta palstatilaa ei läheskään aina käytetty terävään tai edes järjelliseen analyysiin. Ja tunteita kyllä ilmaistiin, innostusta etenkin! Katsokaamme sanoja, jotka Waldemar Wallenius valitsi Musa-lehden arvosteluihinsa 1970-luvulla:

”Elo on wakadi wakadou, juu juu, totta tosiaan, jeah!”

”Tämmöinenkin levy on sitten ilmestynyt. Olen muista sinkuloista laverrellut niin pitkiä stooreja, että tästä ei mahdu muuta kuin: Hello, boys!”

”Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaah! Bo Diddley! Hey, Bo Diddley! Well, I feel aaaaal RIGHT! Gimme dat rhythm! Hey, Bo Diddley!”

”Höh höh höh höh… hah hah hah hah hah… hoh hoh hoh hoh hoh…. hih hih hih hih… hiih hiih hiih HIIH…! Hhhhhhhhh…
On meinaan hauskaa… hih hih hih… kyyneleet silmissä… krh krh krh… Ei maha mittää… naurattaa niin… hhhhhhhhhhh…. Ku mä…. ku mä… kun mä en pääse hih hih edes alkua pite… pite… pitemmälle… hhhhhhhhh………..”

”Ja se musiikki – WOW! Lyömätöntä alallaan.”

#2 Kehuminen on vaarallista

Wallenius roihahtaa teksteissään innostukseen herkästi kuin raapaisupinnan kohtaava tulitikku, mutta varoittaa kehujen turmiollisuudesta. Entiset ”lahjakkaat lapset” tunnistavat varmaan tunteen: kun joku ”auktoriteetti” sanoo, että ”kun sinä olet nii-iin älykäs, oikein poikkeuksellinen”, kyse ei ole aina vain kehuista, vaan myös vaatimuksesta pysyä kehujen arvoisena. Nykyajan ”luovassa taloudessa” kehut puolestaan huumaavat ja koukuttavat. Ne eivät koskaan riitä, koska sinä et ole ikinä tarpeeksi!

Suomalaisen rockmusiikin maailmassa ylistys ja parrasvalot ovat perinteisesti tuottaneet suorituspaineita. Lupaavan yhtyeen odotetaan pelastavan niin kotimainen rockmusiikki, kansantalous kuin maamme maine maailmanhistoriassakin, joten ei ihme, että bändeillä menevät pasmat sekaisin eivätkä ne vain pysty lunastamaan odotuksia. Esimerkkinä vaikka Hanoi Rocks tai HIM, jonka USA:n läpimurron piti olla varma juttu, mutta joka nyt vaan sössi asiansa keskeisellä keikalla, kenties juuri paineiden takia.

Wallenius ymmärsi riskit ja kirjoitti Woodoo-yhtyeestä vuonna 1972 näin sensitiivisesti:

”Kunnon muusikot eivät oikeastaan pidä siitä, että heitä kovasti näin kehutaan lehdissä, sillä siitä aiheutuu kuulemma vain turhia vaikeuksia, kun täytyy sitten väkipakolla yrittää olla näitten kehujen arvoinen. Meillä musalaisilla olisi kauhea hinku ja vinku retostella tällaista bändiä kuin WOODOO, mutta emmehän me suinkaan halua aiheuttaa mukaville miehille turhaa harmia. Vaikka kuinka haluaisimme kertoa teille, että kyseessä on Suomen niin-ja-niin-monenneksi-paras bändi niin me emme sitä kyllä tee. Ei varmana kehuta Woodoota, kyllä vissi on niin.”

Kevään aikana mediassa on puhuttu paljon burnoutista ja menestyviäkin ihmisiä usein kiusaavista riittämättömyyden tunteista. Entä jos taustalla on nykyiseen epävarmaan maailmantilanteeseen yhdistyvä positiivisen puheen, jatkuvan kehumisen ja aukottoman itsevarmuuden kulttuuri? Jospa vain vähän… chillaisimme?

#3 Jos jotain haluaa, se pitää tehdä itse – ja jos tekemäsi juttu ei kelpaa, syytä yleisöä, koska suomalaiset JUNTIT eivät tiedä mistään mitään

Sitä voi haikailla, että olisinpa syntynyt Amerikkaan, niin kirjoittaisiin syväluotaavaa kulttuurijournalismia vaikka The New Yorkeriin, ja voivotella suomalaisten medioiden syvenevää alhoa. Tai sitten voi tehdä itse sellaista mediaa tai juttuja, joita haluaa lukea. Waldemar Wallenius perusti Musa-lehden, koska kotimaisilla markkinoilla ei yksinkertaisesti ollut ”rockin vakavasti ottavaa journalismia”. Tilanne oli kestämätön.

”Well, nyt yritetään taas. Tehdään tätä MUSAa…”

”Itse asiassa tämä lehti on jonkinlainen haaste Suomen musiikkielämälle ja Suomen musiikin ystäville. Elikkä jos MUSA ei oikein ota menestyäkseen, ei Suomi ole ansainnut edes yhtä musiikkilehteä. Syyttäköön sitten kukin itseään, jos ei nyt ota MUSAn asiaa omakseen eli MUSAa omaksi lehdekseen. So there!

Ei mutta ihan tosi – MUSA on vakava yritys saada korjaus aikaan nykyisessä tilanteessa. Meillä ei ole lehteä, joka pyrkisi levittämään tietoa musiikista ja joka suhtautuisi kaikkeen musiikkiin avoimesti. Nyt on. Emme halua kuulostaa suureellisilta, mutta tahdommepa silti väittää olevamme helvetin laaja-alaisia musiikin suhteen täällä MUSAssa.”
(Musa-lehden näytenumerossa)

#4 Jos sanoja ei löydy, älä anna sen estää meininkiä

Jokainen musiikin ystävä on joskus ollut tilanteessa, jossa tekisi mieli selittää ihmisille musiikista, johon on vastikään rakastunut, mutta on vain niin vaikea saada otetta siitä, mikä siinä oikeastaan puhuttelee! Silloin ollaan selittämättömän äärellä. Kaikki sanat tuntuvat typeriltä. Heidegger on kirjoittanut tästä, mutta ei siteerata häntä…

Tilanne on ihana, mutta julma ihmiselle, jonka tehtävänä olisi kirjoittaa musiikista. Wallenius myöntää jäävänsä sanattomaksi vaikuttavan levyn äärellä, heittäytyy ihmetykseen ja jatkaa hapuilevan touhukasta intoilua aiheen ympäriltä, kunnes palstatila täyttyy. Ala-arvoisen ammattitaidotonta, joku voisi sanoa, mutta tämän ajan haukoituttavassa kulttuurijournalistisessa ilmanalassa myös riemastuttavaa luettavaa.

”Olen niin innoissani rock’n’rollista. On niin riemastuttavaa kuunnella näin puhdasta ja aitoa rockia. Ainoana huolenaiheena ei ole kuin se, että miten pystyn teille välittämään tämän levyn loistavuuden yhtä hyvin kuin se välittää sen minulle.”
(Pelle Miljoonasta)

”Album of the year: Wigwam of course!

Ei mutta ihan tosi, Wigwam ON maailman huippuluokkaa.

What can I say? What can I possibly say? Well, I could simply say: magnificent! Or I could go on and on about how wonderful it is now that Wigwam have made The Best Album Ever and how nobody is going to believe and they will think that I’ve gone completely nuts and how I should have my head examined and how can a Finnish album conceivably be The Best Album Ever, but I don’t care! This is IT!”
(Wigwamin Nuclear Nightclub -arvostelusta vuodelta 1975)

So there! Kiitos Tommi Liimatalle mainion ja koskettavan kesäkirjan kokoamisesta ja kiitos Nuorgamille viimeisestä kuukaudesta!

”Should we talk about the weather?”

Lukuisten ulkomaisten yhtyeiden ja artistien kappaleista löytyy mainioita avauslauseita sekä tyhjänpäiväisiin että syvällisempiin keskusteluihin, joissa käsitellään small talk -keskustelunaiheiden peruskiveä: säätä.

Sää on hieno, pätevä ja mahtavan geneerinen keskustelunaihe tilanteissa, joissa ei välttämättä olisi mitään keskusteltavaa. Säästä on kirjoitettu populaarikulttuurin historian aikana paljon lauluja. Kokosimme 30 jollain tavalla sääsidonnaista kappaletta ja poimimme jokaisesta laulusta yhden lauseen, jota voi käyttää small talk -keskustelun avauksena tai täytelauseena.

#1 Crowded House – Weather With You (1991)

Neil Finnin johtama australialainen yhtye jätti jälkensä sääsidonnaisen musiikin historiaan tällä kappaleella, josta voi poimia avauslauseen sääkeskustelun lisäksi Julius Caesaria ja Rooman valtakuntaa koskeviin small talk -tilanteisiin.

”Everywhere you go
Always take the weather with you”

Video ei ole enää saatavilla

#2 R.E.M. – Pop Song 89 (1988)

Vuonna 2011 lopettaneen yhdysvaltalaisyhtyeen Green-albumilta (1988) julkaistun singlen kertosäkeen avauslauseessa kysytään ehkä se kaikkien sääteemaisten small talk -keskustelunavausten keskustelunavaus.

”Should we talk about the weather?”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Albert Hammond ­– It Never Rains in Southern California (1972)

The Strokesissa soittaneen Albert Hammond Jr.:n isäukon tunnetuimmasta kappaleesta on erityistä apua sääjutusteluun, jos satut sijaitsemaan syystä tai toisesta eteläisessä Kaliforniassa.

”Seems it never rains in Southern California
Seems I’ve often heard that kind of talk before”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Carpenters – Rainy Days and Mondays (1971)

Kaunis ja sateinen maanantaikappale 1970-luvulta. Ei ole menettänyt small talk -potentiaaliaan 47 vuodessa.

”Rainy days and Mondays always get me down”

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Beatles – Here Comes the Sun (1969)

Muut ottivat taksin kuuhun, John Lennon aurinkoon. (Ja tiedoksi sinne takariviin:kyllä, kappale on George Harrisonin.)

”Here comes the sun
and I say: It’s alright”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eurythmics – Here Comes the Rain Again (1983)

Kappale, josta huokuva small talk -potentiaali pääsee oikeuksiinsa mahdollisesti parhaiten Englannin pääkaupungissa Lontoossa.

”Here comes the rain again
Falling on my head like a memory”

Video ei ole enää saatavilla

#7 Katrina & The Waves – Walking on Sunshine (1985)

Melkoinen hyväntuulisuusilakointiklassikko, josta poimitut lauseet kannattaa lausua hymy huulilla.

”I’m walking on sunshine
and it’s time to feel good”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Phil Collins – I Wish It Would Rain Down (1989)

Pahimpaan siitepölyaikaan, sateita odotellessa Phil tarjoaa valmista materiaalia keskusteluun. Allergikkojen lempparilauluja.

”Oh how I wish it would rain down
down on me”

Video ei ole enää saatavilla

#9 The Cardigans – You’re the Storm (2003)

Myrsky ja mylväys! Kansainvälisissä myrskyturinointihetkissä voi siteerata mainiosti Nina Perssonin laulamia lauseita.

”I like the sweet life and the silence
But it’s the storm that I believe in”

Video ei ole enää saatavilla

#10 Blind Melon – No Rain (1992)

Jos kuivuus vie voimat ja väsyttää, Blind Melonin hitistä löytyy tilanteeseen sopivia lauseita.

”And I don’t understand why I sleep all day
And I start to complain that there’s no rain”

Video ei ole enää saatavilla

#11 The Jayhawks – Save It for a Rainy Day (2003)

Kun korvaa Marina-nimen haluamallaan, voi vinkata kyseistä henkilöä jättämään murheet tuonnemmaksi.

”Don’t look so sad, Marina
Save it for a rainy day”

Video ei ole enää saatavilla

#12 Kent – Halka (1996)

Kent julkaisi liukkaiden kelien small talk -höpinöihin sopivaa lausemateriaalia sisältävän kappaleen vuonna 1996.

”Lämnar allt jag har
för en timme vackert väder”

Video ei ole enää saatavilla

#13 Bill Withers – Ain’t No Sunshine (1971)

Niin. Ei se aurinko aina sinne risukasaan kuitenkaan paista.

”Ain’t no sunshine when she’s gone
Only darkness every day”

Video ei ole enää saatavilla

#14 Van Morrison – Moondance (1970)

Van Morrison tarjoaa mahdollisuuden sääkeskusteluflirttiin.

”Well, it’s a marvelous night for a moondance
With the stars up above in your eyes”

Video ei ole enää saatavilla

#15 David Bowie – Wild Is the Wind (1976)

Bowiekin lauloi säästä ja analysoi tuulen villiysominaisuuksia.

”For we’re like creatures in the wind
And wild is the wind”

Video ei ole enää saatavilla

#16 Bon Jovi – Wild Is the Wind (1988)

Samoin teki Bon Jovi todetessaan, että sää voi olla myös ihmisiäerottava tekijä. Asetelma, johon löytyy paljon jäänmurtolauseita.

”Wild is the wind
that takes me away from you”

Video ei ole enää saatavilla

#17 Simple Minds – Don’t You (Forget About Me) (1985)

Jim Kerr tarjoilee täsmätuotantoa sadealueilla käytäviin keskusteluihin.

”Rain keeps falling, rain keeps falling
Down, down, down, down”

Video ei ole enää saatavilla

#18 Martha Reeves & The Vandellas – Heatwave (1963)

Seksihelle! Helleaallosta voi keskustella myös tähän tapaan.

”I got a heatwave
Burning in my heart”

Video ei ole enää saatavilla

#19 Electric Light Orchestra – Mr. Blue Sky (1977)

Harvalla yhtyeellä on omaa nimikkokuukautta, mutta elokuu. Pilvettömästä taivaasta voisi käydä small talkia aloittaen tällä lauseella.

”Mister Blue Sky, please tell us why
You had to hide away for so long”

Video ei ole enää saatavilla

#20 Garbage – Only Happy When it Rains (1995)

Ei kukaan sanonut, että se olisi helppoa! Säästä keskusteleminen, siis. Shirley Manson tarjoilee tämän artikkelin viimeisen sääkeskustelulauseen.

”I’m only happy when it rains
I’m only happy when it’s complicated”

Video ei ole enää saatavilla

Tiedätte varmasti, mitä tarkoitamme. Sitä, kun kovin tutunkuuloinen nimi esiintyy kovin tutunnäköisen hahmon tai yhtyeen nimenä tämän rakastetun sarjakuvan sivuilla. Sehän on suuri kunnia, etenkin niille harvoille kotimaisille nimille, jotka ovat päässeet Ankka-väännösten joukkoon.

Aku Ankan nimiväännöksistä kun on kyse, aina ei välttämättä heti hoksaa, ketä tarkoitetaan (Pekka Joulu-Puusto). Toisinaan taas nimiväännös on välittömästi selvä kuin pläkki (Plastinen).

Plastinen plastaa. ©Disney

Nuorgam ruinasi (kysyi kiltisti) artisti-muusikko-maailmanmukavinihminen-kategorian edustajalta Anssi Kelalta, voisiko hän käydä läpi saamamme listan ja valita nimiväännösten joukosta omat suosikkinsa. Anssi on sentään itsekin esiintynyt Aku Ankan sivuilla, nimellä Antti Rela.

Hittilevy Mummolan julkaisun aikaan Antti Relan liput revittiin käsistä! ©Disney

Tässä ovat Antti Relan, anteeksi Anssi Kelan, valinnat. Kela halusi korostaa, etteivät ne ole missään parhaus- tai paremmuusjärjestyksessä, maailman mukavin mies kun on. #KIVAOLLAKIVA

Kaikkien kuvien oikeudet omistaa Aku Ankka / ©Disney. Kuvakaappaukset on julkaistu Aku Ankan toimituksen luvalla. Kiitokset heille!

Anssi Kelan suosikkinimiväännökset

Pauli Pudding Homervuo

”Malliesimerkki hyvästä Aku Ankka -nimestä. ’Pudding’ on tietysti se elementti, joka tekee tästä mehukkaan.”

Yövissy

”Tämä on kaiketi jossain määrin pesiytynyt jo yleiskieleenkin: muistan kuulleeni Nightwishistä puhuttavan ’Yövissynä’ jossain ihan muussakin yhteydessä kuin Aku Ankassa. Moderni klassikko siis.”

Ukset

”Aku Ankka on aina esimerkillisellä tavalla ylläpitänyt rikasta suomen kieltä. Oman sanaisen arkunkin moni erikoisempi termi on todennäköisesti alun perin naarattu lehden sivuilta. The Doorsin voisi suomentaa tylsästi Oviksi, mutta Ukset on luonnollisesti paljon kiinnostavampi ja hauskempi väännös.”

Hanhinem

”Tämä on niin tyhmä, että on hyvä.”

Hanhinem takapihakeikalla. ©Disney

Ossi Osteri ja Synkkä Arkipyhä

”Ossi Osteri on sinänsä melko tyypillinen Ankkalinnan nimi, mutta Black Sabbathin suomentaminen Synkäksi Arkipyhäksi on suurta neroutta.”

Nythän oikean maailman ”Ossi” vetää viimeistä maailmankiertuettaan. Taas. ©Disney

Lieju Vetinen

”Listalta löytyi ilahduttavasti myös nimiä, joiden ymmärtäminen vaatii hieman syvempää tietämystä musiikin historiasta. Nuoriso sivistyy, kun alkaa selvittää, miltä pohjalta Lieju Vetinen ponnistaa.”

Samovarius

”Hyvästä Aku Ankka -nimestä syntyy heti jonkinlainen hupaisa mielleyhtymä. Näen tässä lauman pitkätukkia ryypiskelemässä samovaarin suuttimesta itsensä teestä tärviölle.”

Laardi

”Melko itsestäänselvä, mutta silti hauska.”

Teräspeköni

”Todellinen mestarin aamiainen. Toimisi hienosti oikeankin jytäbändin nimenä. Kirjoitettuna goottifontilla ja vielä umlautit o:n päälle: TERÄSPEKÖNI.”

Raikka Setsuuri

”Mahtavaa, että myös Brian Setzer on päätynyt Ankkalinnaan tekemään kulttuurityötä. Raikka Setsuuri on hyvä esimerkki nimestä, jollainen voisi melkein olla olemassa. Setsuuri on muutenkin sana, johon törmää nykyisin liian harvoin.”

Raikka Setsuuri pakoilee faniaan. ©Disney

Kaikki 51 nimiväännöstä 2000-luvulta

Lopuksi koko Nuorgamin saama lista kokonaisuudessaan. Mukana myös tiedot, mistä Aku Ankasta nimen löytää ja kenestä siis oikein on kyse. Lista ei välttämättä ole täydellinen, esimerkiksi Wikipediasta nimiä löytyy lisää , joten huudelkaa kommenttina puuttuvat nimet ja omat suosikkinne!

Kimi Jääpallo (Ankarat fanit, AA 33/2001) = Jimi Pääkallo

Jami Sääpallo (Oodi Iinekselle, AA 39/2001) = Jimi Pääkallo

Kalle Kajo & Hän-yhtye (Virkaheitto virkamies, AA 45/2001) = Ville Valo & HIM

Antti Rela (Nettivelho, AA 47–48/01) = Anssi Kela

Jali Sillanali (Lemmen huumaa, AA 7/2002) = Jari Sillanpää

Jennifer Lupsis (Onnenapila, AA 37/2002) = Jennifer Lopez

Jennifer Lupsis hurmaa Akun. ©Disney

Laardi (Makuasioista ei sovi kiistellä, AA 38/2006) = Lordi

Mörköorkesteri, ”Möröt” (Musiikin monsterit, AA 19/2007, AE 03/2013) = Lordi

Mr. Mörkö (Musiikin monsterit, AA 19/2007, AE 03/2013) = Mr. Lordi

Punktähti A.P. Lannoite (Epäonnistujien kruunaamaton kuningas, AA 46/2000) =  Apulanta

Pauli Pudding Homervuo (Laulujen lunnaat, AA 48/2006) = Rauli Badding Somerjoki

Teräspekoni (Laulujen lunnaat, AA 48/2006) = Teräsbetoni

Lärvinen, Teräspekonin kitaristi (Laulujen lunnaat, AA 48/2006) = Arto Järvinen

Yövissy (Laulujen lunnaat, AA 48/2006) = Nightwish

6,9 korvaa (Fanitusta, AE 3/2007) = The 69 Eyes

6,9 korvaa tykkää nimmaroida. ©Disney

Kapteenikvintetti (Fanitusta, AE 3/2007) = Kipparikvartetti

Koniteollisuus (Keikkakatastrofi, AA 52/2007) = Kotiteollisuus

Hymynen (Keikkakatastrofi, AA 52/2007) = Hynynen

Rassi Juittinen (Mekastavat naapurit, AA 25/2008) = Jussi Raittinen

Raikka Setsuuri (Kohtalokas kolhu, AA 41/2008) = Brian Setzer

Repe Sorsa (Ankkapoppia, AA 21/2010) = Riki Sorsa

Paratiisitien pojat (Ankkapoppia, AA 21/2010) = Backstreet Boys

Morones (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Ramones (Tässä tarinassa myös lauletaan ”Kippaa kappa kipin kapin hei”)

Jopi (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Joey Ramone

Morones-yhtyeen Jopin kitaran nimi on Tiina. ©Disney

Roskahätä (teksti jäteautossa, ei bändin nimenä) (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Kakka-hätä 77

Jerri, jolla soitinkauppa Jerrin kitarakarsina (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Jerry García

Erkki Klapiton (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Eric Clapton

Lieju Vetinen (Punkkia ja piirakkaa, AA 37/2011) = Muddy Waters

Justus Piipari (Ihan tavallinen poika, AA 13/2012) = Justin Bieber

DJ Pesto (Pitkäsoitto, AE 12/2013) = Tiësto

Samovarius (Rokkikonsertti, AE 14/2013) = Stratovarius

Joni Lennokas (Yllättäviä aarteita, AA 17/2013) = John Lennon

Metelica (Joulupuro kuohuu, AA 49/2013) = Metallica

Kantri-Helena (Joulupuro kuohuu, AA 49/2013) = Katri Helena

Naatti-Esko (Joulupuro kuohuu, AA 49/2013) = Matti Esko

Pekko Joulu-Puusto (Taiteen palveluksessa, AE 16/2013) = Pekka Kuusisto

Siiri Laine (Iskelmäkuningas, AA 05/2014) = Saara Aalto

Mikke Juustonen (Iskelmäkuningas, AA 05/2014) = Mikko Kuustonen

Tytteli ja tyrskyt (Iskelmäkuningas, AA 05/2014) = Katrina & The Waves

Iisakki Ankka (Tähdelle töitä & Kutrit kuntoon & Fanitusta, AA 45/2014) = Isac Elliot

Pertta Murikka, Ankkalinnan viisuedustaja Ankkavision laulukilpailussa Wienissä (Aina mun pitää auttaa, AA 21/2015) = Pertti Kurikka

Aviisi (Mehevää markkinointia, AA 34/2015) = Avicii

Aku ja Ankkulit (AA 4/2016) = Aku Ankkuli

Anna Q (AA 4/2016) = Anna Puu

Jami Ruskea (AA 4/2016) = James Brown

Samettimetro (AA 4/2016) = The Velvet Underground

Pojat ja tyttäret (AA 4/2016) = The Mamas & the Papas

L. Kili-Mister (AA 4/2016) = Lemmy Kilmister

Plondi (AA 4/2016) = Blondie

Valkeat viirut (AA 4/2016) = The White Stripes

Ukset (AA 4/2016) = The Doors

Kare ja Nillenalle ovat koko perheen suosikkeja! ©Disney

Bonus:

Aku Ankka pyysi muistuttamaan, että suurin osa tässä jutussa mainituista tarinoista on luettavissa Aku Ankan Lataamo -palvelusta. Täältä pääset ihan ilmaiseksi lukemaan tarinan, jossa seikkailee Teräspekoni ja täältä tarinan, jossa Morones. Täältä kaupan päälle  50-luvun Aku-stoori, jossa seikkailee muuan Melvis Pressula!

Bonus! Kilpailu (jossa ei ole palkintoa)

Millä nimiväännöksellä musiikkimedia Nuorgam voisi esiintyä Aku Ankassa? Kerro kommenttina!

George Alexander Aberle eli Eden Ahbez (1908–1995).

Eden Ahbezin kappaleessa Nature Boy on vain joitain kymmeniä sanoja. Silti hän työskenteli sen parissa koko elämänsä.

Kappale Nature Boy nousi Yhdysvaltojen Billboardin singlelistan ykköseksi toukokuussa 1948, tasan 70 vuotta sitten.

”Aikana, jolloin Amerikka oli juuri pudottanut kaksi atomipommia Japaniin ja suurin osa kansasta juhli maan suurimman sodan loppua, saksalaisten siirtolaisten ja juutalaisamerikkalaisten lasten heimo oli kokoontunut yhteen; sukeltelemaan vesiputouksien alle aavikolle, kiipeilemään avokadopuihin, liftaamaan läpi autiomaiden ja vuorien ilman aseita tai makuupusseja, asumaan luolissa, säveltämään musiikkia, harjoittamaan joogaa… Ja toisin kuin beatnikit tai hipit, he tekivät sen ilman pilveä, tupakkaa, happoa, quaaludeja, alkoholia, televisiota, metedriiniä, kahvia… tai rahaa äidiltä ja isältä.”
(Gordon Kennedy)

Nature Boy pysyi listaykkösenä 8 viikkoa ja osottautui pieneksi sensaatioksi. Epätyypillinen hitti riivasi ihmisiä. Mikä oli tuo mystinen melodia? Mistä se tuli? Kuka oli luonnonpoika?

Nyt on 2018 ja jokainen korvilla varustettu on taatusti joskus kuullut jonkin version Nature Boysta. Nuorisolle tai nuorekkaille keski-ikäisille tutuin versio lienee Lady Gagan levytys tai David Bowien ja Massive Attackin versio, joka kuultiin suositussa Moulin Rouge -leffassa (2001). Radio Suomen kuulijat tunnistavat ehkä parhaiten Olavi Virran suomennoksen Luonnonlapsi (jonka ovat levyttäneet myös muun muassa Topi Sorsakoski, Fredi ja Tapani Kansa).

Monet saattavat muistaa myös Nat King Colen alkuperäisen version vuodelta 1948 tai Frank Sinatran accapellan samalta ajalta. Tuoreempi Celine Dionin Las Vegas -viihdeversio miellyttänee myös monia. Omat coverinsa ovat tehneet myös Marvin Gaye, Miles Davis, James Brown, Cher, Ella Fitzgerald, Sammy Davis Jr., José Feliciano – ja valehtelematta sadat muut artistit.

Kaikista näistä versioista huolimatta kappaleen kirjoittaja Eden Ahbez ei itse ollut lauluun ihan tyytyväinen. Hänen mielestään lyriikassa: ”The greatest thing you’ll ever learn, is just to love and be loved in return” oli virhe.

Video ei ole enää saatavilla

Eden Ahbez (George Alexander Aberle) syntyi vuonna 1908 Brooklynissa, New Yorkissa, amerikanjuutalaisille vanhemmille, jotka pula-ajan äärimmäisessä köyhyydessä antoivat Edenin ja muita lapsiaan adoptioon Brooklynin heprealaiseen orpokotiin. Vuonna 1917 Eden adoptoitiin kansasilaiseen perheeseen nimellä George McGrew.

1930-luvulla McGrew asui ja työskenteli pianistina Kansas Cityssä. Edenin nuoruudesta tiedetään vähän, mutta noina vuosina hän (omien sanojensa mukaan) vaelsi kahdeksasti Yhdysvaltojen läpi. Nämä vaellusvuodet muuttivat high school -vuosikirjan siloposkisen naapurinpojan kokonaan uudeksi mieheksi.

Los Angelesiin George saapui vuonna 1941. Laiha, pitkähiuksinen nuorimies sai paikan tiskaajana (ja satunnaisena pianistina) terveysruoka- ja rawfood-ravintola Eutropheonissa, Laurel Canyon Boulevardilla. Kahvilan omistivat John ja Vera Richter, yhdysvaltalaisen raakaruoka-skenen pioneerit, jotka olivat Saksasta rantautuneiden filosofioiden Naturmenschin ja Lebensreformin kiihkeitä oppilaita.

Lebensreform (”elämän uudistus”) oli sosiaalinen liike, joka syntyi ja sai jalansijaa 1800-luvun lopussa Saksassa ja Sveitsissä. Saksalla, tuolla alkuperäisellä teutonikansalla, on aina ollut hieman erityinen – ja erikoinenkin – luontosuhde. Muinainen pakanallinen luontomystiikka ja perinteet auringon palvomisineen ovat ehkä näennäisesti jääneet historiaan, mutta silti metsän henget ovat uinuneet vuosisadasta toiseen jossain pinnan alla, kansan kollektiivisessa alitajunnassa. Tasaisin väliajoin kaipuu luontoon on nostanut päätään ja manifestoitunut esiin modernina aikana. Saksan voimakas teollistuminen 1800-luvulla muutti elämäntapaa rajusti lyhyessä ajassa. Valtava nuorisoliike Vandervogel ja samoihin aikoihin syntynyt Lebensreform-ideologia lienevät yhdenlaisia vastareaktioita tähän uuteen mekaaniseen maailmaan.

Lebensreformin opit painottivat orgaanista kasvisruokaa ja raakaruokaa, nudismia, seksuaalista vapautumista, vaihtoehtolääketiedettä ja uskonnollista uudistumista. Opin kannattajat pidättäytyivät kahvista, tupakasta, alkoholista, huumeista ja rokotteista. Aikansa tärkeitä Lebensreformin puolestapuhujia olivat muun muassa Sebastian Kneipp, Louis Kuhne ja steinerkoulun perustaja Rudolf Steiner. Osa liikkeen kannattajista, kuten Bill Pester, Benedict Lust ja Arnold Ehret, emigroitui vuosisadan alkupuolella Kaliforniaan ja vei liikkeen opit mukanaan. Juuri Lebensreform oli yksi niistä siemenistä, joka puhkesi myöhemmin täyteen hippikukkaansa rakkauden kesänä 1967. Kaliforniaa parempaa maaperää he eivät olisi voineet löytää.

Siitä asti, kun Yhdysvallat vuonna 1848 ”lunasti” Kalifornian itselleen, alue on ollut Yhdysvaltojen virallinen eksentrinen osavaltio. ”Kalifornia-tietoisuuden” syntyyn on vaikuttanut moni tekijä. Välimerellinen ilmasto on tarjonnut paratiisimaisen maaperän unelmoijille ja utoopikoille. Boheemit, parantajat, mystikot, onnenonkijat, taiteilijat, gurut, puoskarit ja valaistuneet ovat kaikki etsiytyneet Kalifornian lempeämpään lämpöön. Erilaiset ajatukset ja filosofiat ovat olleet rakentamassa osavaltion luovaa ja omalaatuista henkistä ja uskonnollista ilmapiiriä.

Los Angeles on ollut viime vuosisadan alusta fantasiateollisuuden pääkaupunki, ja Hollywood on vielä nykyäänkin synonyymi valkokankaan tarjoamalle eskapismille. Ja jos L.A. on teollisuuskaupunki, jonka suurin vientituote on Liikkuvat Kuvat, on se myös toisenlaisten visioiden kaupunki. Suuri osa Yhdysvaltojen uususkonnoista ja New Age -liikkeestä on lähtenyt kasvamaan juuri täältä. Kalifornia on ollut olennainen paikka myös erilaisille vastakultuureille, teknisille innovaatioille sekä Yhdysvaltojen epäviralliselle valtionuskonnolle: self-help-kulttuurille.

Luonnon pojat.

Kaliforniassa George McGrew muuttui Eden Ahbeziksi

Eutropheon toimi 1940-luvulla magneettina uudenlaisesta elämäntavasta kiinnostuneille. George työskenteli silloin tällöin ravintolassa pianistina ja tutustui samalla uuteen skeneen, Lebensreform-aatetta seuraaviin nuoriin miehiin eli ”luonnon poikiin”. Pientä, 10–15 hengen ryhmää yhdisti pitkät hiukset, rehottava parta, hoikka tai atleettinen auringon päivettämä ulkomuoto ja täysin luonnonmukainen elämäntapa.

Luonnon pojat opiskelivat joogaa ja harrastivat meditaatiota. He söivät raakoja hedelmiä ja vihanneksia, kylpivät vesiputouksissa ja asuivat käytännössä ulkosalla; poikien nukkumapaikkoina toimivat luolat ja puut Tahquitz Canyonissa, Palm Springsin lähellä. George oli löytänyt heimonsa. Näihin aikoihin hän myös nimesi itsensä uudelleen. Georgesta tuli eden ahbez – pienillä kirjaimilla. Edenin mukaan suuret kirjaimet oli varattu vain sanoille ”Jumala” ja ”Ikuisuus”.

Luonnon poikien elämäntapa oli erikoinen jopa eksentrikkojen kansoittamassa Losissa. Pitää muistaa, että elettiin aikaa, jolloin kunnon amerikkalainen mies pelkäsi köyhyyttä, kommunismia, heikkoutta ja homouden kauhistusta samalla vimmalla kuin saatanaa. Miehen malli oli äärimmäisen jäykkä ja siihen eivät todellakaan mitkään luisevat partajeesukset sopineet.

Luonnon pojat eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia muiden myötämielisyydestä. Esimerkiksi rahaa he eivät juuri tarvinneet. Ryhmään kuulunut Gypsy Boots saattoi laulaa ja soittaa kolikon toivossa silloin tällöin (ja oli Edenin ohella toinen ryhmän tulevista ”tähdistä”). Myös Eden teki välillä töitä pianistina ansaitakseen ”ne kolme dollaria” viikossa, jotka tarvitsi elääkseen.

Joogan, meditaation ja satunnaisten hanttihommien lisäksi Edenin aika kului omaa musiikkia säveltäessä. Erään laulun parissa hän oli työskennellyt vuosia. Ensimmäinen versio Nature Boy -kappaleesta kiersi kustannuspiirejä jo vuonna 1946, tutulla melodialla mutta eri sanoituksilla. Itse Nature Boy -melodia oli osa suurempaa kokonaisuutta Nature Boy Suitea (jonka jazz-laulaja Herb Jeffries levyttäisi myöhemmin kokonaisuudessaan The Singing Prophet -albumille.

Kappaleen päätymisestä Nat King Colelle on monta legendaa, mutta pääpiirteittäin tarina menee näin: Eden, joka oli säveltäjänä täysi tuntemattomuus, yritti henkilökohtaisesti viedä nuotit Colelle tämän esiintyessä Los Angelesin Lincoln-teatterissa. Eden ei kuitenkaan saanut tavata tähteä tai edes tämän manageria ja jätti pettyneenä laulun nuottipaperit paikan ovimiehelle. Lopulta sävellys kuitenkin päätyi Colelle, joka piti siitä. Cole päätti levyttää kappaleen.

Tässä vaiheessa alettiin kaivata kappaleen tekijän allekirjoitusta, eikä Edeniä tietenkään löytynyt mistään. Hänellä ei edelleenkään ollut puhelinnumeroa, agenttia tai edes vakituista osoitetta. Eden asusteli tuolloin Hollywood Hillsillä, legendaarisen Hollywood-kyltin ensimmäisen L-kirjaimen alla.

Lopulta kontakti syntyi ja Nature Boy pistettiin purkkiin. Colen levy-yhtiö Capitol ei ollut kuitenkaan erityisen innoissaan epätavallisesta laulusta. Nature Boyn levyttämisen jälkeen puhjennut Amerikan muusikoiden liiton lakko pakotti Capitolin kuitenkin kaivamaan arkistojaan ja käyttämään aiemmin julkaisukelvottomiksi katsomiaan kappaleita. Nat King Colen uran kannalta tämä oli tähtiin kirjoitettu sattuma.

Nature Boy nousi Billboardin singlelistalle huhtikuussa 1948 ja kuukautta myöhemmin se oli ykkönen. Nature Boy pysyi listaykkösenä lopulta peräti kahdeksan viikkoa ja myi pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Colen versiota seurasi välittömästi hyvin menestyneiden covereiden sarja: Dick Haymesin, Frank Sinatran ja Sarah Vaughanin versiot nousivat kaikki Yhdysvaltojen top 20 -listalle. Lakosta johtuen ne kaikki on esitetty accapella, ilman mitään instrumentteja.

Frank Sinatra ja Eden Ahbez.

Nature Boy oli siis hitti, mutta sensaatioksi se muuttui vasta, kun lehdistö sai vihiä kappaleen kirjoittajan elämäntavasta. Nature Boyn säveltäjä oli itse oikea Nature Boy.

Niin eriskummallinen oli Eden Ahbezin olemus sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa, että pian tätä paljasjalkaista Jeesuksen näköistä miestä ihasteltiin Yhdysvaltojen suurimpien viikkolehtien Lifen, Timen ja Newsweekin kansijutuissa kuin marsilaista. Samana vuonna nauhoitetussa We the People -ohjelmassa Eden Ahbez kertoo kaikelle kansalle, kuinka Nature Boyn rojaltit eivät muuttaisi hänen elämäntapaansa, koska ”kaikki maailman raha ei voisi tuoda sitä mitä hänellä jo on: onnea ja rauhaa, jonka luonto ja yksinkertainen elämäntapa suovat”.

Hulabaloon hiivuttua Eden jatkoi tuoreen vaimonsa Annan kanssa yksinkertaista elämäänsä luonnossa. Seuraavina vuosina Edenin säveltämiä uusia kappaleita levyttivät Nat King Colen lisäksi ainakin sellaiset isot tähdet kuin Doris Day ja Eartha Kitt. Toisen ison listamenestyksenä Eden nappasi kymmenen vuotta myöhemmin, kun soul-legenda Sam Cooke nosti Lonely Island -sävellyksen Billboardin sinkkulistan sijalle 26.

Edenin uran tuotteliain julkaisukausi oli 1950-luku, jolloin hän sävelsi ja sanoitti kymmeniä kappaleita artisteille, kuten Tony Fontane, Vicky Young ja Frankie Laine. Ahbez työskenteli paljon viihde- ja jazz-artistien kanssa, mutta oli valmis kokeilemaan myös päivän trendisoundeja, esimerkiksi rock’n’rollia (Elvis Presley Blues, Annita Ray & the Nature Boys) tai exoticaa (Lisbon Street Dance, Zen ja Sahara, Bob Romeo & his Jungle Sextet). Monet levytyksistä olivat kaukana Nature Boyn mystisestä kaihosta. Usein ne oli kirjoitettu ja sovitettu novelty-henkisiksi hassutteluiksi, kuten villi Wild Boy (Mort Wise & the Wisemen) tai eko-henkinen The Jalopy Song (Cowboy Jack Patton).

Tuotteliaisuus ei tarkoittanut, että Eden olisi luopunut epäsovinnaisesta elämästään. Vaikka Eden avioitui, asui hän vaimonsa Annan ja poikansa Zoman kanssa pitkään pääosin luonnossa, eikä edelleenkään omistanut esimerkiksi puhelinta. Myös ura artistina ja laulunkirjoittajana seurasi miehen sisäisen äänen johdatusta. Se oli sarja alkuja ja loppuja, pikaisia spurtteja siellä täällä. Edenin diskografia artistina on hajanainen, ja jonkinlainen kattava selonteko julkaisuista on saatu koottua vasta viime vuosina. Eden marssi oman rumpunsa tahtiin, ja ura artistina seurasi logiikkaa, joka oli selvä vain hänelle itselleen.

Edenin ainoa sooloalbumi Eden’s Island julkaistiin vuonna 1960 Del-Fi Recordsilla. Eden’s Island on kokoelma Ahbezin filosofiaa ja idealismia jonkinlaisena spoken word -luentana. Lempeän aavemaiset melodiat on sovitettu huilun ja kilistimien värittämäksi exoticaksi. Levyn soundi muistuttaa esimerkiksi ”exotican isän” Martin Dennyn tuon ajan levytyksiä. Lopputulos on hurmaavan omalaatuinen ja monen vannoutuneen fanin mielestä koskettavakin.

Levyllä ei ollut hittejä, ja sen ensimmäinen painos myi vain vaivaiset 500 kappaletta. Myöhemmin esimerkiksi kappale Full Moon on muodostunut kulttiklassikoksi. Kappale todistaa, kuinka Eden kykeni parhaimmillaan kiteyttämään filosofiansa vain muutamaan sanaan. Lyriikka ”I am the wind, the sea, the evening star I am everyone, anyone, no one” on jäänyt elämään internet-aikaankin.  Edenille itselleen nimikappaleen ”Edenin saari” oli melkeinpä todellinen paikka: jonkinlainen rauhan ja rakkauden Shangri-la, utopia ihan jossain käden ulottuvilla.

Video ei ole enää saatavilla

Edenin myöhemmät vaiheet Eden’s Islandin jälkeen ovat pääosin hämärän peitossa. Unelma Edenin saaresta ehkä kuoli Annan menehdyttyä leukemiaan vuonna 1963 ja pariskunnan pojan Zoman hukuttua vuonna 1971, vain 22 vuoden ikäisenä. Monen vuoden ajan oli kuin Eden olisi vain lakannut kulkemasta maan päällä.

Kunnes joku taas kertoi törmänneensä häneen jossain. Ehkä nähneensä ”Ahben” soittamassa huilua rannalla? Tai seisomassa hiukset hulmuten liikennevaloissa Woodman Avenuen ja Victory Boulevardin kulmassa. Tai ehkä Eden oli vain soittanut ihan yllättäen. Tai jättänyt vastaajaan yhden niistä pitkistä viesteistä, joihin ei koskaan voinut vastat (koska hänellä ei edelleenkään ollut  puhelinta).

Sieltä täältä löytyi merkkejä mystisestä kulkijasta. Vuonna 1967 joku kuvasi Edenin istuskelemassa studiossa Smile-levytyssessiossa Brian Wilsonin kanssa. Vuonna 1972 jostain tupsahti maailmaan mahtipontinen hippisävelmä Divine Melody, joka jäi Edenin viimeiseksi julkaistuksi omaksi levytykseksi (nyt tosin nimellä Ahbe Casabe).

Vuonna 1977 Los Angeles Timesin toimittaja, Edenin edesmenneen vaimon sisko Pearl Rowe kirjoitti lankomiehestään artikkelin, joka hieman päivitti mitä tuolloin 70-vuotiaalle Ahbezille kuului. Kukkaislapset olivat tulleet ja menneet Amerikan ikuisesti muuttuvassa mielenmaisemassa, mutta Ahbea vuodet eivät olleet muuttaneet. Artikkeli päättyi ajatukseen, jonka Eden oli hiljattain esittänyt Pearlille: ”Kun olin nuori, uneksin pojasta, joka etsii Jumalaa. Nyt kun olen vanha, uneksin Jumalasta, joka etsi poikaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Dokumentaristi Brian Chidester on yrittänyt koota palapeliä nimeltä Eden Ahbez yli kahdenkymmenen vuoden ajan

Historioitsija ja dokumentaristi Brian Chidester on kerännyt Edenin uraan liittyvää materiaalia jo 1990-luvun puolivälistä asti. Tällä hetkellä Chidester koostaa John Winerin kanssa Eden Ahbezin elämästä kertovaa dokumenttielokuvaa As the Wind: The Enchanted Life of Eden Ahbez, jonka valmistumisajankohta on ”joskus vuoden 2019 aikana”.

”Edenin vision johdonmukaisuus on suurin syy sille, että olen edelleen niin omistautunut projektille. Mutta on tosiasia, että hänen työnsä ja jäämistönsä on levittäytynyt niin monien ystävien ja arkistojen välille ja että suuri osa siitä on yhä hukassa ja unohdettuna…. historioitsijalle tilanne on vangitseva. Koko tuo valtava määrä unohdettuja teoksia – tunnen tavallaan velvollisuudekseni toimia hänen edunvalvojanaan.”

Työn alla olevasta dokumentista Chidester ei halua tehdä perinteistä henkilökuvaa.

”Dokumentti on kokoillan elokuvan mittainen tutkimusmatka Edenin elämään ja taiteelliseen tuotantoon. Arkistomateriaali, kuvat sekä säveltäjän aiemmin julkaisemattomat sävellykset ovat siis lähtökohta ja oletus, mutta dokumentissa ei ole puhuvia päitä tai kertojaääntä. Haluan lähestyä dokumentin tekemistä kuin meditaatiota. Valitsimme tämän tavan, koska pelkäsin, että jos haastattelemme liian monia ihmisiä, erityisesti historioitsijoita tai kriitikoita, elokuvassa painottuu Ahbezin ja hänen musiikkinsa kategorisoiminen ja hänen elämäntapansa sovittaminen tiettyihin historiallisiin liikkeisiin. On myös olemassa riski, että hänen elämäntapaansa ja uskomuksiinsa kohdistuisi kriittisyyttä, mikä on nykyään yleistä, kun käsitellään radikaaleja tai joidenkin näkökulmasta utopistisia aiheita. Tarve saada idealistiset ihmiset näyttämään edesvastuuttomilta tuntuu kyyniseltä. Juuri sellaista keskitietä haluan välttää.”

Dokumentaristien tehtävä ei ole ollut aivan helppo. Chidesterin mukaan Eden jätti jälkeensä ”sotkun”. Ahbez eli ja kuoli kuin kulkuri. Minkäänlaista selkeää arkistoa tai kirjanpitoa miehen tekemisistä ei ole jälkipolville jäänyt. Eden kylvi vähäiset tavaransa sinne tänne lähipiirilleen. Kymmeniä pahvilaatikoita, satoja nauhoituksia, käsikirjoituksia ja henkilökohtaista tavaraa löytyy useammalta henkilöltä.

Mielenkiintoinen yhtälö on myös Eden ja raha. Vaikka Eden Ahbez näytti laitapuolen kulkijalta, hänellä oli nimissään sijoitus, joka tuotti jatkuvasti. Nature Boy poiki satoja tuhansia dollareita rojalteina, ja Eden olisi halutessaan voinut elää mukavamminkin – tai ainakin ns. normaalisti. Sen sijaan hän jakoi rahat ystävilleen ja jatkoi vaeltamistaan. Tasaisin väliajoin Edenin lakimies nosti silti oikeusjuttuja, jotta Ahbezille kuuluvat rojaltit suostuttiin maksamaan kiltisti. Ajan myötä Eden tienasi hitillään enemmän ja enemmän; vuoteen 1988 mennessä kappaleesta oli levytetty satoja versioita lisää.

Chidesterille itselleen yllättävintä on ollut tutustua Edenin tuotantoon koko sen laajuudessa.

”Kun tein taustatutkimusta dokumenttia ja kirjaa varten, yllätyin siitä, kuinka tuottelias Eden oli lauluntekijänä. Kun kiinnostuin ensi kertaa aiheesta vuonna 1995, olin 18-vuotias. Tuolloin kokeneimmatkin musikologit ja historioitsijat tiesivät Edeniltä ehkä noin 20 laulua. Nature Boyn, Eden’s Island -albumin ja nipun satunnaisia singlejä. Tähän mennessä olen löytänyt noin 200 hänen levyttämäänsä kappaletta ja noin 750 levytystä hänen sävellyksistään. Ja tässä luvussa Nature Boy ei ole edes mukana.”

Edenin tuotantoon tutustuva voi kokea ristiriitaisia tunteita käydessään läpi materiaalia eri vuosilta. Esimerkiksi Chidesterin kuratoima Wild Boy -albumi (2016) Bear Family Recordsille esittelee artistin novelty-hittien ja exotican valossa. Uutta Nature Boyta etsivä saattaa pettyä. Kuulija voi kokea musiikin primitiivisenä ja jopa lapsellisena.

Brianille tämä ei ole ongelma.

”Minulle tuotannon epäsystemaattinen ja melkein epigrammimainen luonne ja tyyli, jolla Edenin musiikki ilmenee, on juuri se kiinnostava asia. Oliko hänen musiikkinsa esimerkiksi psykedeelistä? Hän ei käyttänyt huumeita, LSD:tä tai muita hallusinogeenejä, eikä hänen musiikissaan ole juurikaan kitarasooloja – eli millä tavoin hänen musiikkinsa oli psykedeliaa?”

Video ei ole enää saatavilla

Eden Ahbezin määritteleminen elämäntapansa mukaan on myös ongelmallista. Oliko hän hippi? Sanaa hippi ei ollut olemassa, kun Eden eli jo luonnonpoikana. Mikä oli hänen paikkansa Kaliforniasta versoneen uususkonnollisuuden ja New Agen maailmassa? Ehdotan, että Eden oli ehkä jonkinlainen linkki vuosisadan alun teosofisen kasvuston ja myöhemmän superkaupallisen, Oprah-show’stakin tutun New Age -spirituaalisuuden välillä?

Brian ei oikein lämpene ajatukselle:

”Luulen, että se mitä Eden ja luonnonpojat olivat, oli jotain äärettömästi vapaampaa ja epäsovinnaisempaa. Tiedän, että me, jotka olemme innostuneita terveydestä, ravinnosta ja liberaaleista arvoista, etsimme tarinamme alkuperää. En vain usko, että juuri Eden Ahbezin elämä on paikka, josta se löytyy. Monet asiat saattavat näyttää ja tuntua samoilta, mutta kaiken kaikkiaan hänen lähestymistapansa oli jotain paljon radikaalimpaa ja paljon vaikeammin rajattavaa.”

Kun kysyn, onko Eden Ahbezin tuotannolla muuta kuin kuriositeettiarvoa uudella vuosituhannella, Brian vastaa: ”Edenin työn ydinviesti oli rakkaus, ja rakkaus on aina relevanttia”.

”Eden määritteli itsensä kerran ’syvästi nukkuvaksi, täysin heränneeksi Zenin mieheksi’. Hän uskoi, että luonto on sinfonia, ja sen teema on rakkaus. Uskonnosta hän sanoi, että ’maan jumalia on monta, mutta taivaan vain yksi, jos sitäkään. Ihmiset vihaavat toisiaan Jumalan nimessä ja opettavat lapsensa vihaamaan. Mutta elämme uutta aikaa ja uudessa mielentilassa. Meidän ei pitäisi pelätä luopua vanhoista ajatusmalleistamme’.”

”Mitä liikkeisiin tulee, en usko että Eden oli luonteensa puolesta ’liittyjä’. Tiedän, että hän osallistui Krishnamurtin luennoille Ojaissa 1940- ja 1950-luvuilla ja kävi silloin tällöin Yoganandan ashramissa Los Angelesin Pacific Palisadesissa. Hän jopa kirjoitti artikkelin Yoganandan Self-Realization-lehteen vuonna 1948. Hän myös soitti musiikkia joissain kulteissa 1950-luvulla ja eli aikoja eri ashrameissa 1960- ja 1970-luvuilla. Hän oli ehdottomasti kiinnostunut monesta asiasta, jotka määrittelisimme tänä päivänä New Ageksi, kuten metafyysisten merkitysten antamisesta luonnolle tai merkkien etsimisestä erilaisista tapahtumista, kuten kuun kierrosta. Hänen elämäntyylinsä ja ruokavalionsa ja se miltä hän näytti muistuttavat monia asioita, jotka ovat nyt jo klisheitä. Mutta hänen aikanaan niille ei ollut vielä edes nimiä, ja ainakaan ne eivät muodostaneet isoa liikettä, kuten New Age -uskontoa, ekoaktivismia tai edes psykedeelistä musiikkia. Ja koska tämä kaikki tuli hänelle niin filtteröimättömänä, hän kykeni luomaan tuotannon, jota on kaikella tapaa vaikea kategorisoida.”

Eden Ahbez menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1995. Hän oli  86-vuotias.

Eden ja Joe Romersa.

Dokumenttiin on haastateltu myös Edenin viimeistä musiikillista partneria, tuottaja-ääniteknikko Joe Romersaa. Romersa tutustui Edeniin 1980-luvun lopussa Salty Dog Recording -studiolla Los Angelesissa. Eden tarvitsi apua kelanauhan editoinnissa ja Romersa tarjoutui auttamaan yksinkertaisessa hommassa. Romersa ja Ahbe ystävystyivät ja vanha mies nauhoitteli musiikkiaan Romersan avustuksella koko 1990-luvun alun. Pitkäpartainen ja laiha Eden saattoi näyttää kodittomalta, mutta ei odottanut palveluksia, vaan maksoi omasta pussistaan loputtomat studiotunnit (75 dollaria per tunti), jotka kuluivat usein vain jutellessa ja runoja lukiessa.

Nature Boyn kahdeksankymppinen kirjoittaja ei elänyt menneessä. Hänellä oli työn alla uusia sävellyksiä sekä käsikirjoitus The Scriptures of the Golden Age, teos joka ”poistaisi kaikki rajat” ja kokoisi Edenin filosofian yksiin kansiin.

Suurinta hittiään Eden ei kokenut minään ”albatrossina”, vaan vaikutti edelleen ylpeältä kappaleesta ja sen aiheuttamasta reaktiosta. Mutta ajan kuluessa hän oli tajunnut, että sanoituksessa on virhe, jonka hän olisi vielä halunnut korjata. ”The greatest thing you’ll ever learn, is just to love and be loved in return” ei Ahben mukaan toiminut.

”To be loved in return… kuulostaa liikaa sopimukselta, eikä rakkaudessa ole sopimuksia”, hän sanoi.

”Sen pitäisi mennä: Suurin asia, jonka koskaan opit, on rakastaa ja olla rakastettu, vain rakastaa ja olla rakastettu.”

Bonus! Olavi Virta – Luonnon poika (1948)

Video ei ole enää saatavilla

Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Bryan Ferry – aina valmis ”lauteille”.

Alkukuusta listasimme artisteja tai bändejä, jotka eivät ponnista Suomi-neidon helmoista, mutta ovat syystä tai toisesta levyttäneet suomeksi. Innokkaat lukijat muistuttivat, että lisääkin löytyy – siispä Suomi laulettu, osa 2, olkaa niin hyvät!

#1 Déjà Voodoo – Hiekkaa Hietarannan

Mikä: Vuonna 1977 amerikkalainen The Ramones julkaisi aurinkoisen rantarallin Rockaway Beach, mistä Ne Luumäet teki yhdeksän vuotta myöhemmin suomenkielisen version nimellä Hiekkaa Hietarannan, jonka kahden vuoden päästä siitä coveroi kanadalainen Déjà Voodoo. Kyseessä oli kahden miehen rock-bändi, joka yhdisteli tyylissään rockabillyä, punkia ja lo-fi-räminää ja soitti nelikielistä kitaraa ja rumpuja kokonaan ilman peltejä.

Miksi: 1980-luvun ajan aktiivisesti toiminut bändi keikkaili useaan otteeseen Suomessa ja saavutti mainetta legendaarisella ”Bäkkärillä”, eli Tavastian yläkerrassa olleella punk-klubilla. Bändiltä on myös julkaistu livelevy Live at The Backstage Club, Helsinki Finland vuonna 1990. Mahdollisesti juuri Bäkkäriltä bändin bongasi yksi kotimaisen punkin ja 1980-luvun alakulttuuripöhinän tärkeimpiä maahantuojia ja eteenpäinviejiä, Kimmo Miettinen, jonka levy-yhtiö Gaga Goodies julkaisi bändin vuoden 1987 albumin Gotta Have Money. Tarina ei kerro onko Miettinen vaikuttanut bändin Hietsu-coveriin vai mahtaako kyseessä olla känniläppä joltain Suomen-keikalta, mutta molemmat lienevät yhtä mahdollisia vaihtoehtoja.

Kannattiko: Cover-hommissa olennaisinta on nähdäkseni se, ettei toisinna alkuperäistä biisiä soundilleen, vaan tekee siitä itsensä näköisen. Siinä Déjà Voodoo on onnistunut jo yksinkertaisen settinsä vuoksi. Gerard van Herkin hellyyttävällä r-vialla höystetty laulu, alkuperäistä hidastempoisempi rytmi ja rujon yksinkertainen, bluesmainen rämpytys on herttainen kunnianosoitus Hietsulle. Biisi sopisi hyvin niihin perinteisimpiin kesälomakeleihin; puolipilvisiin, vähän harmaisiin ja oikeastaan aika kylmiin päiviin, kun istutaan väkisin rannalla, vaikka mereltä tuulee ja kohta varmaan sataakin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 New Duncan Imperials – Lenkkimakkaraa!

Mikä: Chicagolainen kolmen miehen rockabilly-punk-bändi, joka omien sanojensa mukaan yhdistelee musiikissaan white trash -kulttuuria, dadaismia ja Chuck Berryä. Vuodesta 1990 asti toiminut, stetsoneihin ja mauttomiin pukuihin pukeutuva roskatrio tunnettiin sekopäisistä keikoistaan ja esimerkiksi Jägermeisterista kertovista biiseistään. Vuonna 1993 bändi julkaisi sinkun Lenkkimakkaraa!, jossa varsin yksiselitteisesti huudetaan ”Lenkkimakkaraa!” ja mahdollisesti jotain viinaan liittyvää, mikä ei useankaan kuuntelun jälkeen auennut. Makkaralaulua voidaan pitää jonkinlaisena sisarteoksena Déjà Voodoon hiekkalaululle, sillä myös New Duncan Imperials keikkaili 1990-luvun alussa punk-klubi Bäkkärillä ja julkaisi suomisinkkunsa Gaga Goodiesin kautta.

Miksi: Bändi tiivistää nettisivuillaan mottonsa jotakuinkin seuraavasti: ”Typeryys on viihdyttävää ja viihdyttävyys on typerää, ja me olemme valmiita tekemään mitä vaan, koska olemme viimein typeriä!” Bändi kertoo lyhyesti, että keikkailu Suomessa sai heidät nauttimaan vodkaa ja makkaraa sekä julkaisemaan yhden sinkun suomeksi. Jos Hiekkaa Hietarantaan ei välttämättä ollut känniläppä, Lenkkimakkaraa! hyvin todennäköisesti on.

Kannattiko: Biisin hakkaavasta yhden soinnun kitaravallista tulee vahvasti mieleen PMMP:n Matoja-biisin uhoava C-osa, mikä on ainoastaan hyvä mielikuva, onhan Matoja yksi PMMP:n parhaita biisejä. Yksinkertaista hakkauskomppausta ja makkarahuutelua väritetään kepeällä välilallattelulla, ooh yeah -kuorolla ja jopa kitarasoololla, mikä on elintarvikeaiheisissa kännivitseissä melko poikkeuksellista. Jos biisi olisi aikoinaan ollut yhtään tunnetumpi, se olisi voinut hyvin korvata grillimyyjiä vuosikymmeniä ilostuttaneen hillittömän hauskan ”ei munalla vaan rahalla” -vitsin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bryan Ferry – Tender Is the Night

Mikä: Roxy Music -solisti Bryan Ferry julkaisi vuonna 2010 sooloalbumin Olympia, jonka herkkä päätösraita Tender Is the Night alkaa hämmentävällä suomenkielisellä spiikillä. Eurythmicsista tutun David A. Stewartin kanssa sävelletyn kappaleen alussa kuuluu selkeästi suomalaisen miehen ääni, joka kertoo toteavasti “Erillinen saunarakennus ja sitten semmonen…” Tämän jälkeen suomispiikki feidaantuu, mutta samaa höpötystä kuullaan myöhemminkin biisissä pääosin tunnistamattomana, mutta välillä saunarakennus nousee terävänä utuisilta ääniraidoilta.

Miksi: En kertakaikkiaan tiedä. Internet ei tunnu tarjoavan tähän hämmentävään saunamainokseen mitään selitystä, eikä Ferry ole ilmeisesti asiaa medialle avannut. Mutta biisiä varten saunarakennus-spiikkiä tuskin on tehty. On vaikea uskoa, että Ferry edes tietäisi mitä spiikissä sanotaan, sillä se kuulostaa lähinnä siltä kuin mies olisi katsonut studiossa telkkarista jotain kahden markan suomalaista kesämökki-lifestyle-ohjelmaa ja äänittäjä olisi nojannut recciin juuri sillä hetkellä, kun pihapiirin saunakalustoa esitellään.

Kannattiko: Tender Is the Night on varsin kaunis sävellys, hauras ja melankolinen, öinen tutkielma yksinäisyydestä ja kuulumattomuuden tunteesta. Harmi vain, että suomalaiseen korvaan useasti toisteltu maininta ”erillinen saunarakennus” tiputtaa tunnelmasta täydellisesti ja huvittaa joka kuuntelukerralla. Saunarakennus-heitto herättää mielikuvan, että se olisi napattu jostain huonosta nettivideosta, ja kun sen ajatuksen vietäväksi heittäytyy, kohta ollaankin jo Risu-ukossa, hidastetussa Remontti-Reiskassa ja Tonnin setelissä. Koita siinä nyt ottaa koskettavaa kappaletta tosissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Metallica – Rappiolla

Mikä: Tätä tarinaa kertovat jo Pihtiputaan mummotkin, mutta kerrottakoon se vielä kerran. Mahdollisesti maailman tunnetuin amerikkalainen metallibändi Metallica keikkaili Suomessa toukokuussa ja vetäisi yleisön yllätykseksi haltioituneelle Hartwall Areenalle Hassisen Koneen kappaleen Rappiolla. Koko bändi ei ralliin osallistunut, vaan sen duetoivat kitaristi Kirk Hammett ja basisti Robert Trujillo, joka toimi myös kappaleen solistina.

Miksi: Hammett ja Trujillo soittelivat Metallican taannoisella Euroopan-kiertueella kulloiseenkin keikkakohteeseen sopivia hittibiisejä muissakin maissa, esimerkiksi Ruotsissa kuultiin Europen The Final Countdown ja Norjassa A-han Take on Me. Rappiolla on kuitenkin siinä mielessä harvinaisuus, että harvemmin bändi keikkamaansa rajojen sisäpuolelle jääneitä, maan omalla kielellä esitettyjä kappaleita coveroi.

Kannattiko: Kyllä, ainakin jos Ismo Alangon kitaristilta Jussi Jaakonaholta kysytään. Alanko bändeineen vastasi Metallican hatunnostoon soittamalla omalla keikallaan Rappiolla-biisin alkuun pätkän Enter Sandmania, ja koska 2010-luvulla eletään, tästä kuvattu video löysi tiensä internetin syövereihin välittömästi. Videon sattui näkemään suomalaisen ystävänsä kautta myös itse Trujillo, joka lähetti Jaakonaholle videoterveiset, joissa neuvoi kitaristia hiomaan vielä yhtä kohotettua ääntä ja lupasi, että biisiä voidaan treenailla yhdessä sitten, kun Metallica seuraavan kerran Suomeen sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erik Lundin – Lopeta

Mikä: Ruotsalainen rap-artisti, joka räppää joulukuussa 2017 ilmestyneellä Lopeta-sinkullaan kertosäkeessä toistuvasti ”lopeta, lopeta, lopeta”. Yhden suomenkielisen sanan lisäksi biisissä kuullaan ruotsia ja yhden virkkeen verran oletettavasti jotain Afrikasta lähtöisin olevaa kieltä, jota Google Translate sitkeästi väittää kiinaksi (ei varmasti ole). Lundinin isä on lähtöisin Gambiasta, joten kieli lienee jotain Gambian vähemmistökielistä; mandinkaa, fulaa, wolofia, sereriä tai jolaa.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että ”lo-pe-ta” riimittyy varsin hyvin oletettavasti jotain afrikkalaista kieltä olevan ”ndoke fa mo ke ta” -virkkeen kanssa. Mitään tarkempaa selitystä internet ei tarjoa sanan käyttöön, eikä suomalainen media taida Lundinia vielä niin hyvin tuntea, että olisi miestä ehtinyt aiheesta haastatella. Toisin kuin Bryan Ferry saunoineen, Lopeta-biisin lyriikoista voinee olettaa, että Lundin ainakin tietää mitä käyttämänsä suomenkielinen sana tarkoittaa.

Kannattiko: Tässä kohtaa on nostettava kädet pystyyn ja myönnettävä, että puhun niin huonosti sekä ruotsia että räppiä, että en osaa muodostaa kovin perusteltua mielipidettä asiasta. Maanisessa ”lopeta, lopeta, lopeta” -hokemassa on vahvaa korvamatopotentiaalia, mutta onko se hyvä vai huono asia, riippunee kuulijasta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eddie Edwards

Mikä: Eddie Edwards on 1980-luvun lopulla mediakohua herättänyt englantilainen urheilija, joka muistetaan ennen kaikkea maailman huonoimpana mäkihyppääjänä. Urheilumaailman ulkopuolelta lajin pariin lähtenyt, pahasti likinäköinen Edwards oli aina viimeisille sijoille jäänyt antisankari, jonka sitkeään yrittämiseen ja lahjakkuuden puutteeseen rakastuttiin erityisesti Suomessa. Viihdearvoaan valuutaksi muuttanut Edwards julkaisi ensin Englannissa huonouttaan käsittelevän Fly Eddie Fly -kappaleen vuonna 1988, ja siitä kolme vuotta myöhemmin kotimaisella sinkkulistallakin menestyneen suomenkielisen version Mun nimeni on Eetu. Sinkun B-puolella kuullaan Edwardsin vähemmän tunnettu suomenkielinen biisi, Eddien siivellä.

Miksi: Edwardsin suomisinkun tekstitti itse Irwin Goodman, ja alun perin Edwardsin olikin tarkoitus levyttää Mun nimeni on Eetu -kappale yhdessä Irwinin kanssa. Duo kuitenkin peruuntui murheellisista syistä, sillä kun Edwards saapui Suomeen biisin äänityksiin, Irwin oli juuri kuollut sydänkohtaukseen. Edwards halusi kuitenkin levyttää sinkun yksin kunnianosoituksena Irwinille.

Kannattiko: Sori vaan Irwin, mutta ei. Molemmat Edwardsin biisit ovat 1980-luvun huoltoaseman C-kasettihyllyltä kuulostavia, nuotin vieressä soivia huumorihumppia, joihin verrattuna Matti Nykänen ansaitsee Grammyn. Sen lisäksi, ettei Edwards osaa hypätä mäkeä, valitettavasti hän ei osaa myöskään laulaa. Edwardsin surkuhupaisaan antisankariuteen viehättyneille se todennäköisesti toimii, mutta ei näitä biisejä voi kuunnella kuin vähintään kolmen promillen humalassa. Jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Umberto Marcato

Mikä: Umberto Marcato on italialainen iskelmälaulaja, joka loi 1950- ja 1960-luvulla menestyksekästä uraa tanssilavoilla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Marcato oli olennainen osa suomalaista tanssilavakulttuuria ja myi listamenestyksiä esimerkiksi sellaisilla italiankielisissä hiteillä kuin Guaglione (Poika varjoiselta kujalta) sekä Lazzarella, ja myöhemmin suomeksi muun muassa tangoilla Miksi puhelin ei soi ja Liljankukka.

Miksi: 1950-luvulta 1980-luvulle asti varsinkin iskelmämusiikissa oli tyypillistä tehdä käännösversioita suosituista biiseistä – monet rakastetut suomenkieliset iskelmät ovatkin alun perin juuri italialaisia. Samaa logiikaa käytettiin paikoittain myös artisteihin. Marcato oli erityisen suosittu Pohjoismaissa, joten italian lisäksi hän levytti suomeksi ja ruotsiksi, myös englantia kokeiltiin. Suomen kielen pariin hänet sai houkuteltua itse Toivo Kärki. Marcato on myös esiintynyt omana itsenään suomalaisissa iskelmäpainotteisissa elokuvissa Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) ja Iskelmäprinssi (1991).

Kannattiko: Marcaton uran kannalta kyllä, sillä vaikka italialaista suklaasilmää rakastettiin Suomessa, kotimaassaan hän ei erityisemmin menestynyt. Italian ja suomen kielet soivat foneettisesti sen verran samoin, että Marcaton lausuminen menee läpi lähes täydellisesti, pienet painotusvirheet tuovat ilmaisuun vain luonnetta. Suomeksi levytetyt kappaleet ovat 2010-luvullakin pesunkestäviä Finnhits-tangoja, jotka uppoaisivat harvenevaan lavatanssikansaan lämpimissä kesäöissä todennäköisesti edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin tulevaisuudentutkimuksen yksikön arvion mukaan 2010-luvun timanttisin ulkomainen popklassikko on Hannu Mikkolan mielestä todennäköisesti Kavinskyn Nightcall, koska se kuullaan autoiluaiheisessa Drive-elokuvassa.

Kaikki Nuorgamin 2010-luvun popklassikkoäänestyksen (Spotifystä löytyvät) kappaleet Frank Oceanin Pyramidsista The Posiesin The Glitter Prizeen. Antoisia kuunteluhetkiä!

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Sadasta äänestyksessä parhaiten sijoittuneesta kappaleesta julkaistiin esseemuotoiset tekstit toukokuussa 2018 Nuorgamin Uuden lopun yhteydessä. Esseet pääset lukemaan täältä.

2010-luvun popklassikoiden äänestämiseen osallistui 36 Nuorgamin kirjoittajaa: Ville Aalto, Teemu Fiilin, Markus Hilden, Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Aleksi Kinnunen, Teemu Kivikangas, Joni Kling, Samuli Knuuti, Kari Koivistoinen, Tuomas Kokko, Kimmo K. Koskinen, Joonas Kuisma, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Tomi Nordlund, Oskari Onninen, Harri Palomäki, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Antti Piirainen, Vilho Pirttijärvi, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Gaius Turunen, Mikko Valo, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Niko Vartiainen ja Maija Vikman.

Kukin raatilaisista listasi 50 parasta vuosina 2010–2017 julkaistua ulkomaista kappaletta. Samalta artistilta sai valita listalle rajoittamattoman määrä kappaleita (tai no – ei yli viittäkymmentä).

Listan koostamisessa huomioitiin kappaleen saamien pisteiden lisäksi tietyin painotuksin sekä esittävän artistin kaikkien kappaleiden saamat pisteet sekä kappaleen sijoittumien artistin kappaleiden sisäisessä rankingissa.

Monimutkaista – mutta niin on elämäkin! Pyrkimyksenä oli mahdollisimman reilu lopputulos, jossa tulisivat huomioiduksi yhtä lailla ”yhden hitin ihmeet” kuin useilla eri kappaleilla ääniä vertauskuvallisesti ”haravoineet” artistit, jotka suoraviivaisempi pisteidenlaskumetodi olisi jättänyt tyystin pimentoon.

Tästä linkki soittolistaan tai alta.

Soittolista: Nuorgamin 2010-luvun popklassikot

Basic Channel eli Mark Ernestus ja Moritz von Oswald.

Jamaikalaisen dub-estetiikan eurooppalaisin ilmentymä oli 25 vuotta sitten Berliinissä syntynyt Basic Channel. Levymerkin vaikutus sen jälkeen tulleeseen musiikkiin on suhteettoman suuri verrattuna siihen kuinka vähän siitä nykyään puhutaan.

Moderni musiikki säteili ulos läpi tilan ja ajan jamaikalaisista studioista – dubina. Dub on musiikille mitä demarit Suomelle; se sai agendansa läpi niin ylivoimaisesti, ettei kukaan enää erota sitä elämän taustakohinasta. Ja Lee ”Scratch” Perry on nykyään iältään ja kognitiiviselta maadoitukseltaan sillä tasolla, että voisi pitää Kimmo Kiljusen eläkeratkaisuja skarppeina. Omasta mielestäni meidän äänimaisemamme on tosin enemmän velkaa King Tubbyna paremmin tunnetulle Osbourne Ruddockille.

Dubin estetiikka ja äänimaailma lokalisoitiin popin suurvaltoihin Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan monilla eri tavoilla, esimerkiksi punk-sinkkujen b-puolina ja suorina viittauksina tai sitten epäsuoremmin konemusiikin taipumuksena minimalismiin.

Melkein kaikista musiikkivirtauksista syntyy myös leimallisia versioita Amerikan ja Englannin ulkopuolella, kuten Manner-Euroopassa. Minulle esimerkiksi Peter Brötzmann edustaa jollain tapaa jazzin eurooppalaisinta ilmentymää.

Jamaikalaisen estetiikan eurooppalaisin ilmentymä oli 25 vuotta sitten Berliinissä syntynyt Basic Channel. Levymerkin vaikutus sen jälkeen tulleeseen musiikkiin on suhteettoman suuri verrattuna siihen kuinka vähän siitä nykyään puhutaan.

Ja se oli muutenkin jollain tapaa heijastuma tulevaisuudesta. Tai ainakin siihen on kiva lukea kaikenlaista…

Tekoäly on nyt uusi musta – Basic Channelin julkaisut näyttivät ja kuulostivat siltä, että niillä soivat koneet, joille joku uuden ajan Prometheus oli antanut tulen – eli tietoisuuden kipinän.

Basic Channel -sarja syntyi heti Berliinin muurin sortumisen jälkeen, hetkenä jolloin julistettiin historian loppua ja liberaalin, kapitalistisen demokratian lopullista voittoa muista aatesuunnista. Tämä uusi maailmanjärjestys tai -konsensus tietysti hajosi seuraavien vuosien aikana.

Vuosina 1993–1994 Basic Channelin julkaisut kävivät läpi oman hajoamisprosessinsa, sekä musiikillisesti että visuaalisesti: Lyotin ja Phylyps Trakin terävistä rytmeistä ja selkeistä ääriviivoista siirryttiin viimeisten julkaisujen laveerattuihin soundeihin ja suttuisiin kirjaimiin.

Kaikkein selvimmin Basic Channelista paistaa läpi ajatus, ettei mikään ole ikinä valmista ja kaikki on aina epävarmaa. Tämä on filosofiana puhdasta dubia, loputonta todellisuuden versiointia, ja ajatuksena leimallisemmin meidän aikaamme kuin vuosia 1993 ja 1994.

Hyvää 25-vuotispäivää, Mark Ernestus ja Moritz von Oswald. Maailma taisi saada teidät kiinni sittenkin.

Soittolista: Basic Channel 25 vuotta!

Kirjoittaja isänsä levyhyllyllä.

Olen elänyt noin kahdeksan kuukautta siinä käsityksessä, että minusta tulee isä. Laskettu aika on ensi viikolla, eikä toistaiseksi ole ilmennyt syytä muuttaa oletusta. Suhtaudun asiaan rauhallisen odottavasti, suurta paniikkia tai muitakaan tunnetyrskyjä ei ole ilmennyt.

Pari viikkoa sitten oli kuitenkin hetki, jolloin en tunnistanut itseäni. Pauli Hanhiniemi lauloi tv:ssä hittiään Valehtelisin jos väittäisin. Voitelin keittiössä karjalanpiirakoita.

”Ois kai siistii antaa periksi
Toteais vain kylmästi
’Ei tästä mitään tuu’
Lähtis kävelemään
Painais oven kiinni perässään”

Liikutuksen sykäys oli niin voimakas, että minun oli laskettava veitsi kädestä. Rintaa puristi. Tunne meni pian ohi, mutta tilalle tulvahti kertakaikkinen hämmennys, joka hetken ajan täytti kaiken.

En hämmästynyt sitä, että liikutun musiikista. En hämmästynyt siitäkään, että kappaleen aihe kosketti. Hämmennyin siitä, että tämä nimenomainen kappale yhtäkkiä puhutteli niin voimallisesti.

Samasta aiheesta on tehty lukemattomia hienoja lauluja, kuten Leevi & The Leavingsin Kerro terveiset lapsille tai Joshua Jamesin Millie. En lainkaan ihmettelisi, jos kokisin nuo laulut entistä voimakkaammin. Ne ovat jo alkujaan syviä ja painavia teoksia.

Kolmannen naisen sietämätön renkutus ei kuitenkaan ole minusta ikinä kuulunut samaan joukkoon. Hanhiniemen olemukseen kiteytyy minusta jotain pohjattoman eltaantunutta ja ankeaa sellaisesta 1990-lukulaisesta pastellinsävyisen kerrostalolähiön elämästä työttömyyksineen ja kurkkuvoileipineen, jollaisesta sain formatiivisina vuosinani yliannostuksen.

Liikuttuminen mistään Paulin tekemisistä tai sanomisista on ajatuksena yhtä vieras ja masentava kuin liikuttua Matti Kyllösen formulaselostuksesta.

Totesin, että syyn täytyy olla edessä siintävässä isyydessä. Liikutukseen näet kytkeytyi pelkoa ja häpeää, joka oli todellisempaa kuin normaaliin taiteen tai viihteen kokemisen viitekehykseen mahtuu. Uudenlaista ahdistusta riittämättömyydestä.

Tehdessäni itselleni selkoa tapahtumista keksin kaksi muutakin tapausta, joissa tuleva vanhemmuus on jotenkin kääntänyt taidetta päälaelleen.

Syyskuussa kävin Joensuun taidemuseo Onnissa, jossa osa Ateneumin kokoelmasta oli kierroksella. Näyttelyn keskipisteenä oli Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (1893). Tuolloin isyys oli vasta asia, joka oli ensi kertaa elämässäni todennäköinen skenaario. Mistään ei tietenkään ollut mitään varmaa tietoa, mutta muistan asian putkahdelleen päähäni silloin tällöin epätodellisina välähdyksinä. Noina hetkinä oloni oli kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa juuri silloin, kun turvakaaret lukittuvat, vaunu nytkähtää liikkeelle ja aloittaa hitaan kiipeämisensä kohti pelottavaa syöksyä tuntemattomaan.

Kiertelin huoneita hajamielisesti, kunnes saavuin pääteoksen eteen. En ole ikinä elämässäni liikuttunut kuvataiteesta, vaikka näyttelyissä museokortillani silloin tällöin laahustelenkin kaltaisteni seassa. Järnefeltin teoksenkin olen nähnyt jo joskus aiemmin, mutta kohtaamisesta ei ole jäänyt mainittavaa muistijälkeä.

Nyt kuitenkin murruin sen edessä täysin. Tunnetta on vaikea kuvata muuten kuin että se oli äärimmäisen voimakas. Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen emootio. Totta kai mukana oli paljon sympatiaa etualan tyttöä kohtaan, mutta paljon muutakin. En saanut katsettani irti tytön silmistä ja kyynelet valuivat pitkin poskia.

Meni kymmenen sekuntia tai minuuttia tai puoli tuntia, en tiedä, mutta päästyäni jatkamaan matkaa en pystynyt enää keskittymään mihinkään näyttelyn muista teoksista. Kurkkasin loppuihin huoneisiin mekaanisesti ja lähdin kohti juna-asemaa. Myöhemmin kuvaillessani tapahtumia työkaverilleni hän uumoili minun kokeneen katarsiksen.

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset (1893).

Syksyn pimeydessä on vain vähän positiivisia puolia, mutta yksi niistä on mahdollisuus tunnelmallisiin iltalenkkeihin koiran kanssa. Katuvalot häilyvät lätäköissä ja märät lehdet tuoksuvat raikkaassa ilmassa. Näillä kävelyillä on ehdottomasti kuunneltava tunnelmaan sopivaa musiikkia, ja valitseminen on tarkkaa puuhaa. En ole soittolistaihmisiä, joten yleensä valitsen albumeita. Yksi varmoista vakioistani on Songs: Ohian levy The Lioness. Jason Molinan lohduton ja hiljainen baritonikitara ja ihmisyyden syvimmissä alhoissa verkkaan lipuvat tekstit ovat kuin luotuja noihin yksinäisiin, jotenkin melodramaattisinkiin hetkiin.

Viime syksynä kuitenkin skippasin yhden biisin tuolta levyltä systemaattisesti ja tekisin niin varmasti vieläkin (en osaa kuvitella kuuntelevani kyseistä levyä näin keväällä tai kesällä), Coxcomb Redin. Outoa tämä on siksi, että jos vielä edellisenä syksynä joku olisi kysynyt suosikkikappalettani levyltä, olisin vastannut miettimättä juuri sen. Tieto mahdollisesta isyydestä on kuitenkin tehnyt aiemmin rakastamastani kappaleesta täysin kuuntelukelvottoman.

Ennen laulu oli minulle väkevä tulkinta ydinperheen problematiikasta ja inhimillisestä kärsimyksestä. Nyt se nostaa mieleni pimeimmistä sopukoista pintaan jotain sellaista, jota en halua ajatella, nimetä enkä varsinkaan kohdata.

”I watched you hold the son in your arms while he bled to death
He grew so pale next to you
The world is so pale next to you
The world is so pale next to you

Your hair is coxcomb red your eyes are viper black
Your hair is coxcomb red your eyes are viper black”

Video ei ole enää saatavilla

Olisi typerää olettaa, että vanhemmuus ei muuttaisi maailmankuvaani tai tunne-elämääni jollain tavalla. En kuitenkaan ole varautunut siihen, että taiteen ja viihteen kohdalla muutokset olisivat näin kummallisia ja rajuja. Tuleeko minusta Matti Kyllösen selostuksia muisteleva ja liian surullisia lauluja välttelevä faija? Pitääkö minun kääntää kanavaa, jos myöhäisillan koukuttavassa nordic noir -sarjassa tehdään lapselle pahaa?

Nyt odotuksen kalkkiviivoilla tuntuu, kuin minulle olisi lyöty kouraan Matrix-elokuvan pillerit ja kirjoittaisin lokikirjaan muistiinpanoa hetkestä, jolloin pystyin vielä näkemään molemmat todellisuudet hyvine ja huonoine puolineen. Taiteeseen intohimoisesti suhtautuva lapseton hedonisti, perheellinen… mikä? Matrix-vertausta jatkaakseni: en osaa myöskään sanoa, kumpi vaihtoehto tässä olisi se ”matrix” ja kumpi ”todellisuus”.

Jos ja kun isyys sitten koittaa, tuskinpa se selviää sittenkään. On kuitenkin jossain määrin pelottava ajatus, että uudessa roolissani en pysty ehkä enää tunnistamaan muutosta itsessäni. Ehkä Kolmas nainen oli aina kova.

”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä.” – Klaus Nomi.

New wave eli uusi aalto on paljon muutakin kuin kaupallinen versio punkista. Se on iskevää poppia ja värikästä tyyliä, mutta myös reitti, jonka kautta persoonalliset kummajaiset haastoivat täydelliset poptähdet myyntilistoilla.

Muistan törmänneeni new waveen eli uuteen aaltoon ensimmäisen kerran yläasteen englanninkirjassa. Kirjassa tyylilaji esiteltiin kaupallisena ja vesitettynä versiona punkista. Kuvaus kuulosti laimealta, mutta artikkelin ohessa ollut kuva kiehtoi. Siinä oli levynkansi, jossa bändin neljän muusikon kasvot oli peitetty punaisella pikselisotkulla. Kuvan yläpuolella luki TALKINGHEADS. Tekstin a-kirjaimet oli käännetty ylösalaisin. Alla luki Remain in Light.

Lainasimme veljeni kanssa levyn Nokian kirjastosta eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Pyöräilimme Haavistolla sijaitsevalle vanhalle rautatiesillalle. Hetken riitti vain se, että katselimme levyn kantta. Se näytti ulkoavaruudesta tulleelta. Joltakin vielä paljon harvinaisemmalta kuin yllemme nousevat rauhoitetut vuorijalavat.

Remain in Light oli tietysti kaukana vesitetystä punkista. Se oli kiehtova sekoitus rockia, poppia, funkia, diskoa ja afrikkalaisia rytmejä. Levy oli samalla sekä haastava että hauska. Se oli taiteellinen, mutta sen tahtiin saattoi myös tanssia.

Talking Heads ja radiossa soineet The Policen Every Breath You Take ja The Carsin Drive johdattivat minut uuden aallon pariin. Suhteeni musiikkityyliin syveni kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun aloin upottua musiikin historiaan. Tuolloin intoiltiin post-punkista. Unohdetut yhtyeet, kuten Joy Division, Gang of Four ja Wire, olivat yhtäkkiä maailman cooleimpia.

New wave vaikutti post-punkin lempeältä pikkuveljeltä: melodisemmalta, värikkäämmältä ja pirteämmältä versiolta samoista punkin ideoista. Joskus rajanveto oli aika vaikeaa. Olivatko Devo tai Talking Heads post-punkia vai new wavea?

Itse ajattelin sen niin, että post-punkissa sellaiset asiat, kuten taiteellisuus, älyllisyys, haastavuus, rajojen rikkominen ja kantaaottavuus olivat etusijalla. New wavessa nämä piirteet saattoivat olla läsnä, mutta keskeisempiä olivat popin perinteiset hyveet: melodisuus, iskevyys, tarttuvuus, nautinto ja tanssi.

Post-punk oli monesti kovin vakavaa: synkkien nuorten taiteilijasielujen musiikkia. New wave oli helpompaa, hauskempaa ja höpsömpää. Kun oli käynyt läpi post-punk-vaiheen, eikä ollut lopulta oikein varma, jaksoiko kuunnella The Pop Groupin For How Much Longer Do We Tolerate Mass Murderia, oli helpotus uppoutua Blondien, The Motelsin tai Missing Personsin melodisuuteen.

Samalla new wave oli vähemmän coolia kuin post-punk. Se ei minua haitannut. New waven ”epä-coolius” teki siitä vain kiehtovampaa, enemmän oman jutun. Oli siistimpää ylistää The Policea tai The Carsia, kun kaikki namedroppasivat Gang of Fouria tai Joy Divisionia.

New wave oli punkille velkaa yksinkertaisuuden ja iskevyyden, mutta miinusti yhtälöstä elitismin ja tarpeen olla ”rankka”. Sai olla poppia, ei tarvinnut soittaa aina nopeammin, raskaammin ja rajummin. Se sopi minulle. Musiikillinen ensirakkauteni oli The Beatles, enkä voinut luopua melodioista ja harmonioista.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten kuitenkin rakastin new wavessa sitä, kuinka kertakaikkisen outoja monet tyylin edustajat olivat. Magazine-yhtyeensä kappaleessa Philadelphia Howard Devoto laulaa: ”Maybe it’s right to be nervous now”. Kuulin sen aina ”maybe it’s alright to be nervous now”. New wave antoi myös nörteille, kummajaisille ja ulkopuolisille luvan olla rocktähtiä. Nyt sai olla hermostunut ja muotopuoli. Vaikka palapelin palaset eivät sopineet yhteen, muodostunut kuva saattoi olla kaunis.

New wave -artistin arkkityyppi oli kireä ja outo. Ristiriita helppouden ja neuroosien välillä oli kiehtova. New wavessa sellaiset hahmot, jotka vielä 1960- ja 1970-luvuilla eivät olisi koskaan päässeet lähellekään myyntilistoja ja popin kirkkaimpia korkeuksia, kutsuttiin nyt mukaan juhliin.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tuolla Devo tanssii kukkaruukut päässään, tuolla Klaus Nomi laulaa oopperaa ja David Byrne hytkyy liian iso puku päällään. XTC ölisee ja venkuroi ja Lene Lovich livertelee kuin lintu. Ja kenellä on kaulassaan kaksi kravattia?

Tämä lista on kunnianosoitukseni rakastamilleni new wave -kummajaisille. Käytän jutussa sanaa kummajainen yksinomaan positiivisessa mielessä. Se merkitsee sekä uskallusta olla oma outo itsensä että myös lupaa tuntea ylpeyttä siitä. Nyt saa ja pitää olla hermostunut!

#1 Devo

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun Ronald Reaganin Yhdysvaltain konservatiivisessa ilmapiirissä haikailtiin Norman Rockwellin maalausten jouluisten pikkukaupunkien, ystävällisten poliisien ja mehevien kiitospäivän kalkkunoiden maailmaan. Outous kuitenkin tirahteli normaaliuden ja perinteisyyden vaatimusten välistä. Amerikka oli liian kummallinen kahlittavaksi konservatiivisuudella.

Parhaimmillaan uusi aalto edusti täydellisesti tällaista rakenteiden välistä pursuavaa outoutta. Tyyppiesimerkki tästä oli vuonna 1973 Ohion Akronissa perustettu Devo.

”De-evoluutio”-teorioineen, naamareineen, kukkaruukuilta näyttävine ”energiakupoleineen”, muovihiuksineen ja suojahaalareineen Devo on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on noussut hittilistoille. Sen kappaleet kihisivät normaaliuden kulissien takana piileviä patoutumia, perversioita ja vääristymiä.

Yhtyeen vuonna 1978 julkaistu debyyttilevy Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! ennakoi 1980-lukua. Sitä voikin pitää sekä uuden aallon muottina että ensimmäisenä 1980-lukulaisena levynä. Se kertoi nykivän ja neuroottisen, mutta tarttuvan rockin tahtiin muun muassa ”pidättelemättömästä halusta” (Uncontrollable Urge), kahdeksasta neljään elämänsä oravanpyörässä pyörivästä ”mongoloidista”, joka on onnellinen, koska ei tajua elämänsä surkeutta (Mongoloid), rukoilusta fundamentalistikristittynä tanssihullutuksena (Praying Hands) ja paranoiasta modernin kulutuskulttuurin keskellä (Too Much Paranoias).

Varhainen Music Television rakasti värikästä ja sarjakuvamaista Devoa. Vuonna 1980 sen kappale Whip It nousi Billboardin Hot 100 -listan sijalle 14. Hetkeksi friikeistä tuli tähtiä, mutta lopulta he eivät sopineet valtavirran kauniiden ja suosittujen joukkoon. Toista yhtä suurta hittiä Devo ei saanut.

Devon samalla sekä kaunein että surullisin kappale on vuonna 1981 New Traditionalists -levyllä julkaistu Beautiful World. Se kuvailee, kuinka kaunis ja ihana paikka maailma on, mutta paljastaa lopulta kummajaisen ikuisen kirouksen. ”It’s a beautiful world / For you / It’s not for me.”

#2 XTC

Video ei ole enää saatavilla

Andy Partridgen johtama XTC teki myöhempinä vuosinaan niin hienostunutta poppia ja neopsykedeliaa, että on vaikea uskoa, että se alkoi hermostuneimpana, neuroottisimpana ja kireimpänä mahdollisena new wavena. Sellaisilla yhtyeen varhaistuotoksilla, kuten Science Friction, This Is Pop ja Cross Wires, saattoi melkein kuulla silmien pullistuvan laulajan päästä ja kaulasuonen pullottavan. Barry Andrewsin sirkusurut piipittivät kuin villiintynyt robotti. Ei turhaan Partridge kutsunut yhtyeen varhaista musiikkia yhdistelmäksi Captain Beefheartia ja The Archiesia.

Partridge ja yhtyeen toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Colin Moulding kirjoittivat ulkoavaruuden olentoihin kohdistuvista seksifantasioista ja rakkauslauluja vapaudenpatsaalle. He lauloivat vaikeudesta hengittää ihastusten läheisyydessä ja kontrolloivista vanhemmista. Sanalla sanoen yhtye teki täydellisiä anthemeja kummajaisille.

Vaikka XTC:n soundi muuttui helpommin sulatettavaksi, sen sympatia friikkejä kohtaan ei haihtunut. Vuonna 1992 julkaistulla Nonsuch-levyllään Partridge lauloi Peter Pumpkinheadista. Hän oli kaiken kansan rakastama Jeesus-hahmo, jolla nyt sattui olemaan päänsä tilalla kurpitsa.

Usein XTC haikaili johonkin toisenlaiseen maailmaan, pois 1980-luvun ankeasta Thatcherin Englannista. Pisimmälle meni Poor Skeleton Steps Out, jossa Partridge kuvittelee luurankojen kyllästyvän ”huonoihin aivoihin” ja ”pahaan vereen” ja astuvan ulos lihan kahleista.

Konservatiivien tavoin XTC haaveili menneisyyden myyttisestä Englannista, pikkukaupungeista ja maalaismaisemista, mutta sen musiikki oli hyväksyvää ja lempeää. Lopullinen vastaus oli rakkaus ja se oli ok kaikissa muodoissaan, kunhan kaikki tapahtui yhteisestä sopimuksesta.

”This is your life and you be what you want to be / This is your life and you try it all / This is your life and you be what you want to be / Just don’t hurt nobody / ‘Less of course they ask you”, kuuluu Garden of Earthly Delights.

#3 Klaus Nomi

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleessaan After the Fall Klaus Nomi laulaa ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Tuleva kataklysmi ei kuitenkaan täytä häntä kauhulla, vaan innokkaalla odotuksella. Hän laulaa ”sadalle miljoonalle yksinäiselle mutantille”, jotka ”hohtavat pimeässä epätoivossaan”. ”Odottakaapas vain!” Nomi kehottaa. Kun kaikki on pyyhitty puhtaaksi, rakennamme maailman uudelleen. ”Friikit perivät maan”, Nomi lupaa. ”Rakennamme radioaktiiviset linnamme radioaktiivisen ilman keskellä.”

Klaus Nomi oli epäilemättä yksi uuden aallon aikakauden kiehtovimmista hahmoista. Hän sekoitteli oopperaa, rockia, tanssimusiikkia ja 1960-luvun poppia eksentriseksi yhdistelmäksi, pukeutui muovismokkiin, meikkasi naamansa vitivalkoiseksi ja nosti hiuksensa teräväksi töyhdöksi. Kirjassaan The Lonely City Olivia Laing kutsuu häntä ”kontratenoriksi, joka hyökkää elektropopin kimppuun”.

Elinaikanaan Nomi ehti julkaista vain kaksi levyä: Klaus Nomin (1981) ja Simple Manin (1982). Hän kuoli vuonna 1983 yhtenä AIDSin ensimmäisistä kuuluisista uhreista.

Nomin tarina on traaginen, mutta hänen musiikkinsa saa minut aina hymyilemään. Hän operoi naurettavan ja riemastuttavan rajamailla ja onnistuu olemaan samalla uhmakas, hauska ja traaginen. Hän on friikkien, yksinäisten ja erilaisten sankari. Saksalaissyntyinen Nomi oli niin outo, ettei hän oikein edes sopinut New Yorkin taidepiirien kummajaisten keskelle. ”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä”, hän sanoi.

Ehkä hän on löytänyt viimein paikkansa tuonpuoleisessa. Jos taivas on olemassa, iloitsen ajatuksesta Nomista taivaassa, radioaktiivisessa linnassaan laulamassa uskomattomia oopperoitaan. Mahtavat enkelit olla hämmästyneitä!

#4 Oingo Boingo

Video ei ole enää saatavilla

Oletetaan, että perustat absurdistisen, surrealismin ja saksalaisen ekspressionismin inspiroiman teatteriryhmän nimeltään The Mystic Knights of the Oingo Boingo, jonka ohjelmistoon kuuluu musiikkia big band -jazzista indonesialaiseen gamelaniin ja venäläisen balettiin. Esitätte lähinnä 1890–1950-lukujen ”klassikoita, joita kukaan missään ei esitä”. Soitatte yli 30 eri soitinta, joista osan olette tehneet itse. Pukeudutte pelleiksi, piruiksi ja gangstereiksi.

Siitähän on lyhyt matka menestyneeksi rockyhtyeeksi, eikö vain?

Ehkei sentään, kuten myöhemmin paremmin elokuva- ja tv-säveltäjänä tunnettu Danny Elfman sai huomata. Hänen johtamansa Oingo Boingo oli aina vähän liian outo valtavirtasuosikiksi. Myös kriitikot vihasivat venkoilevaa ja änkyröivää yhtyettä. Aikansa losangeleslaisteinit ilmeisesti tykkäsivät, mikä saattaa kertoa jotain aika hälyttävää tuon ajan losangeleslaisteineistä.

Totta on, että Oingo Boingon häröily ja halu ärsyttää hinnalla millä hyvänsä kääntyi helposti sitä itseään vastaan. Yhtyeen kappaleilla, kuten National Review -lehden ”50 hienoimman konservatiivisen rockkappaleen” joukkoon äänestämällä Capitalismilla ja pedofiilin rooliin eläytyvällä Little Girlsillä, on ansaitusti kyseenalainen maine.

Oingo Boingo saattoi nousta hohtaviin korkeuksiin tai suistua perseelleen peräkkäisissä biiseissä. Videoilla Elfman näytti meikkinsä poispesseeltä jokerilta, joka riehui ympäriinsä wifebeaterissa irvistellen ja kasvot nykien.

Tästä huolimatta Oingo Boingoa ei voi kuin rakastaa. Se on kuin rockyhtye avaruudesta tai jostakin rinnakkaisuniversumista, jossa gamelanin, skan, länsiafrikkalaisten rytmien, funkin, popin ja neuroottisen rockin yhdistäminen on paitsi hyvä, myös kaupallisesti kannattava idea.

Levy-yhtiöt eivät oikein tienneet, kuinka kaupata Oingo Boingoa, joten ne tunkivat yhtyeen mahdollisimman monelle teinileffan ja komedian soundtrackille. Näin Oingo Boingo oli mukana kuljettamassa katsojia myyttiseen 1980-luvun lähiönuoruuteen sellaisissa elokuvissa kuin Fast Times at Ridgemont High, The Last American Virgin, Sixteen Candles, Bachelor Party ja Weird Science. Samaa tehtävää yhtye on toimittanut moderneissa kasarifantasioissa, kuten Donnie Darkossa ja Stranger Thingsissä.

#5 Lene Lovich

Video ei ole enää saatavilla

”Me, myself and I is all I’ve ever known / I never felt the need to have a hand to hold / In everything I do I take complete control / That’s where I’m coming from / My lucky number’s one”, kuuluu Lene Lovichin kappale Lucky Number.

Laulun lopussa Lovich löytää rakkauden ja numero muuttuu kakkoseksi, mutta lajinsa ainoana numero yksi sopii hänelle paremmin. Englantilaisen Stiff Recordsin artistijoukon voisi hyvin lähes kokonaisuudessaan nostaa tälle listalle, mutta jopa levy-yhtiön persoonallisten artistien, kuten Ian Duryn, Wreckless Ericin ja The Damnedin, joukossa Lene Lovich erottuu eriskummallisuudellaan.

Lucky Numberilla hän kiljahtelee ja nikottelee, Bird Songilla kiekuu ja kujertaa kuin lintu, eikä kuulosta keneltäkään muulta (paitsi hieman Gwen Stefanilta, joka kopioi Lovichin tyylin What You Waiting For -hitilleen). Leteissään ja asuissaan, jotka toivat New York Timesin toimittajalle mieleen vuonna 1981 ”slaavilaisen talonpoikaistytön, jolla on surrealistinen vaatemaku”, hän oli täysin omaperäinen. Samalla myös vaikeasti ymmärrettävä. ”Hän lauloi, soitti saksofonia ja tanssi horjahtelevalla spontaaniudella, joka vaikutti puolihullulta”, samassa New York Timesin jutussa ihmetellään.

Minulle Lovichin musiikki merkitsee pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. Hän on kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Aika usein toivon, että itsekin olisin niin rohkea.

#6 The Go-Go’s

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Go’sia kuunnellessani mieleeni tulee aina Kalifornian aurinko ja sen vastakohtana syvät varjot. Tarttuvuuden, ilon ja värikkyyden rinnalla elää synkkä pohjavire. Punkista on jäänyt jäljelle kapinallisuus ja sarkasmi.

1980-luvun alun huippuvuosinaan The Go-Go’sin jäsenet näyttivät aurinkoisilta Kalifornian tytöiltä. Krepattu tukka heilui, pinkki huulipuna kiilsi ja valtavat korvakorut helisivät. Kaikki oli ihanan pastelliväristä. Hymy pysyi aina kasvoilla.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yhtyeen juuret olivat Los Angelesin punkskenessä. 1980-luvun lopulla Heaven Is a Place on Earthia hoilannut Belinda Carlisle soitti rumpuja Dottie Danger -nimisenä lyhyen aikaa The Germissä, Los Angelesin punkskenen amatöörimäisimmässä ja sekavimmassa yhtyeessä. Hänen vaatevalintanaan oli vyöllä mekoksi muotoiltu roskasäkki.

The Go-Go’sit olivat kuin jonkin räikeän kioskikirjan ”väärille raiteille” ajautuneita lähiötyttöjä. Carlisle oli entinen cheerleader, jonka elämän oli muuttanut altistuminen The Stoogesin Raw Powerille. Katolisessa koulussa opiskellut kitaristi Charlotte Caffey oli heroiiniaddikti jo ennen liittymistään yhtyeeseen. VH1-kanavan Behind the Music -dokumentissa bändin toinen kitaristi Jane Wiedlin esittelee ylpeänä S&M-luolaansa.

Rocksekoilu ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa, mutta The Go-Go’sin riemukkaaseen poppiin bändin pimeä puoli tuo kiehtovan davidlynchmäisen sävyn. Kun se yhdistetään sellaisiin popmestariteoksiin, kuten Our Lips Are Sealed, We Got the Beat, Vacation ja Head Over Heels, on kokonaisuus vastustamaton.

#7 Wazmo Nariz

Video ei ole enää saatavilla

Wazmo Narizin debyyttialbumin Things Aren’t Rightin kansi näyttää aluksi normaalilta. Sitten huomaa, että ”asiat eivät ole oikein”. Valo tulee väärästä suunnasta, Wazmon kaulassa roikkuu kaksi kravattia ja koko kansikuva on liikaa oikealla, niin, että albumin selkämys on etukannessa ja levyn nimi meinaa jäädä sen ulkopuolelle.

Täytyy myöntää, että en tiedä paljoa Wazmo Narizista eli Larry Grennanista. Tiedän kuitenkin, että kahden kravatin pitäminen oli hänen ”juttunsa”. Eivätkä ne edes olleet new wavelle tyypillisiä ohuita nahkakrakoja, vaan kunnon leveitä polyesterimötkäleitä. Mahtavaa!

Minulle tulee hänestä mieleen tyyppi, joka saapuu myöhässä juhliin, eikä ole saanut oikein selvää vaatekoodista. Uusi aalto? Kuulostaa hyvältä! Nimeni olkoon Wazmo Nariz ja ”juttuni” se, että minulla on kaksi kravattia. New wave -kummajainen siis parhaimmillaan!

#8 David Byrne ja Talking Heads

Video ei ole enää saatavilla

Näin vasta hiljattain Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -konserttielokuvan Stop Making Sensen. Hieman anteeksiantamatonta, sillä olenhan ollut yhtyeen ihailija jo yli kaksikymmentä vuotta.

Elokuvassa kiehtoi erityisesti se, kuinka riemukkaalta ja yhteisölliseltä Talking Headsin keikka vaikutti. Muutamassa vuodessa neuroottisen ja hermostuneen new wave -nörtin arkkityypistä David Byrnestä oli tullut hiki päässä tanssiva juhlien MC, jonka jättikokoinen ”big suit” merkitsi ruumiin voittoa päästä.

Jos vielä vuonna 1979 yhtye nimesi levynsä Fear of Musiciksi ja Byrne lauloi ”This ain’t no party, this ain’t no disco / This ain’t no fooling around / No time for dancing, or lovey dovey / I ain’t got time for that now” paranoidissa Life During Wartimessa, nyt vaikutti siltä, että aikaa juhlille viimein riitti.

Rakastan Byrnen neurooseja ja paranoiaa, mutta rakastan myös sitä, että hän lopulta löytää riemunsa tanssimisen yksinkertaisessa ilossa.

”The less we say about it, the better / Make it up as we go along / Feet on the ground, head in the sky / It’s okay, I know nothing’s wrong, nothing”, kuuluu This Must Be the Place (Naive Melody).

Tämä lista alkoi David Byrnestä ja Talking Headsista ja heihin se on myös hyvä lopettaa. This Must Be the Place -kappaleella Byrne laulaa olevansa lopulta vain eläin, joka etsii kotia. Tuntuu siltä, että hän löysi tuon kodin tanssissa, yhteisöllisyydessä, optimismissa ja ystävällisyydessä. Hämmentyneestä ulkopuolisesta tuli hyväksyvä ihmettelijä. Byrne pysyi omana outona itsenään, mutta unohti katkeruuden.

Tänä vuonna ilmestyneellä American Utopia -levyllään David Byrne laulaa kappaleella I Dance Like This: ”I dance like this / Because it feels so damn good / If I could dance better / Well you know that I would.” Onneksi muiden new wave -kummajaisten tavoin hän on aina tanssinut omalla tavallaan.

Nothing Else Mattersin myyttisen soolon soittaa poikkeuksellisesti Metallican laulaja ja komppikitaristi James Hetfield.

Internet on täynnä tulkintoja Metallican Nothing Else Mattersin kitarasoolosta. Miksi puolen minuutin soolo on lumonnut maailman ja miksi joku on käyttänyt 12 vuotta elämästään sen seuraamiseen?

Minulla on harrastus, josta en juuri puhu rajatun ystäväpiirini ulkopuolella. En niinkään siksi, että harrastukseni varsinaisesti nolottaisi minua. Ennemminkin kyse on siitä, että se on todella haastava selittää toiselle ihmiselle niin, etten näyttäytyisi joko suunnattoman pitkästyttävänä tai vain yksinkertaisesti omituisena.

Harrastukseni voi summata yhdellä virkkeellä näin: Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.

Siis tätä:

Video ei ole enää saatavilla

Jotta tästä arveluttavan oloisesta toiminnasta saisi edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista, täytyy sukeltaa tämän noin 30 sekuntia kestävän soolon ytimeen ja sen esittämiseen liittyviin erityispiirteisiin. Mutta ensiksi hieman historiaa.

Metallica nauhoitti ”Mustaksi albumiksi” kutsutulle Metallicalle päätyneen voimaballadin 30. toukokuuta 1991. Singlenäkin julkaistu rakkaudentunnustus kiipesi listoille ympäri maailmaa ja hiipi hiljalleen yhdeksi Metallican suosituimmista kappaleista. Siitä on tehty kymmeniä cover-versioita, mutta omaa elämäänsä kappale alkoi elää vasta helmikuussa 2005. Silloin nimittäin avattiin maailman toiseksi suosituin verkkopalvelu YouTube, jonne on siitä alkaen ladattu viikoittain parhaimmillaan jopa kymmeniä fanitulkintoja kappaleen tunteikkaasta kitarasoolosta.

Jos vakioksi oletetaan vaikkapa viisikin tulkintaa viikossa, 12 vuodessa videoita on kertynyt reilusti yli 3 000. Todellinen määrä on todennäköisesti suurempi.

Tässä muutamia artikkelin kirjoitushetkellä tuoreimpia latauksia:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Nothing Else Matters ei hallitse vuosittain musiikkimedioissa julkaistavia äänestyslistoja maailman parhaista kitarasooloista eivätkä kitaristit puhu siitä samanlainen maaninen kiilto silmissään kuin esimerkiksi Stairway to Heavenin vastaavasta. Silti se on tietääkseni ainoa kitarasoolo, joka saa osakseen tällaista lähes päivittäistä palvontaa ja tributointia. Miksi?

Nothing Else Mattersin kitarasoolon soittaa poikkeuksellisesti pääasiassa komppikitaristina tunnettu James Hetfield. Juuri tästä syystä se ei sisällä Metallican kitarasooloille tunnusomaista ns. tiluttamista tai muitakaan kikkailun muotoja. Se on mitaltaan lyhyehkö, tunteellinen ja teknisesti sopivan haastava myös aloittelijan kotona yritettäväksi. Ennen kaikkea nämä seikat tekevät siitä YouTube-ystävällisen. Se on suhteellisen helppo, mutta se toisaalta sisältää paljon teknisiä nyansseja, joiden hallitsemiseen ei jokainen makuuhuonekitaristi pysty. Täydellinen suoritus toisensa perään olisi tylsää katsottavaa, ja tasovaihteluista kumpuaakin loputtoman videovirran kiinnostavuus.

Moni tulkitsijoista on selvästi niin nuori, ettei ole vielä syntynytkään Metallican ilmestymisen aikoihin. Toisaalta yrittäjien joukossa on huomattavan paljon myös taatusti yli 50-vuotiaita. Nothing Else Matters ja sen soolo ylittävät sujuvasti sähkökitaramusiikista kiinnostuneiden sukupolvirajat.

Hiljaiset kasvottomat miehet

Nothing Else Mattersin soolon versioiminen on pääasiassa hiljaisten miesten laji, naisia on joukossa noin yksi sataa miestä kohden. Suorittajat ovat useimmiten vaitonaisia eivätkä välttämättä näytä naamaansa. Jos näyttävät, kasvot ovat useimmiten ilmeettömät tai niitä hallitsee klassinen “paska haisee”-tyyppinen kitarasooloilme. Klassinen rajaus on kuitenkin haarovälin seudulta rintaan, eli ilmeet jäävät usein kuva-alueen ulkopuolelle.

Arvioitavia kriteereitä tulkinnoissa on monia. Moni yrittäjä kapsahtaa soolon paikoin kinkkiseen rytmitykseen eli “timeen” ollen soitossaan joko edellä tai jäljessä. Soolon aloittaa ja lopettaa kielten venytys eli “bendaus”, alussa kahdella kielellä ja lopussa yhdellä. Moni muuten mallikelpoinen suoritus kaatuukin viimeisen bendin menemiseen joko yli tai ali. Yleisin vika tulkinnoissa on alkuperäisesityksen runsaan vibraton eli nuottien “vinguttamisen” puuttuminen. Suorituksen onnistuneisuudesta riippumatta moni väläyttää videon lopuksi plektrakädellään pirunsarvimerkkiä.

Tietysti myös videon yleinen tunnelma ja ulkomusiikillisuus ovat tärkeitä arvioitavia seikkoja. Ollaanko sisällä vai ulkona (lähes aina sisällä), onko valaistus riittävä (usein ei), onko tulkitsijalla yllään jonkun kovan bändin t-paita (Metallica, Megadeth, Slayer, Death, joku muu)? Korreloiko soittajan taituruus hänen käyttämänsä kitaran hintatason kanssa?

Viitseliäisyydestäni riippuen muodostan videon arvion joko numeerisesti asteikolla 1–5 tai tiiviin sanallisesti, lähinnä hyvä–huono-akselilla liikkuen. Kirjaan arvioitani harvemmin muistiin, enkä ikinä kommentoi katsomiani videoita YouTubessa, kenties siksi, etten ole halunnut paljastua koko maailmalle Nothing Else Mattersin sooloja pakkomielteenomaisesti kyyläävänä henkilönä.

Useimpia videoista leimaa sympaattinen kotikutoisuus ja nuoruuden into soittimen opiskelua kohtaan, mutta sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää. Kotona nauhoitettu webkamera-tuotos on hallitseva formaatti, mutta toisinaan vastaan tulee selkeitä ammattilaismuusikoita, jotka paitsi esittävät soolon täydellisesti, ovat myös taltioineet tulkintansa huipputason monikameratuotantona studio-olosuhteissa.

Oma lukunsa ovat tietenkin myös muilla kuin sähkökitaroilla soitetut tulkinnat. Vastaan on vuosien varrella tullut ainakin pianolla, harmoonilla, syntetisaattorilla, huilulla, bouzoukilla ja poikkihuilulla laadittuja versioita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mieltäni ilahduttavat etenkin tämänkaltaiset hyvän mielen videot:

Video ei ole enää saatavilla

En enää itse oikeastaan muista, miksi olen aloittanut tällaisen hullutuksen. En liiemmin välitä Nothing Else Mattersista kappaleena enkä ole juurikaan kuunnellut Metallicaa yläasteen jälkeen. En ole myöskään täysin varma, mitä varsinaisesti saan tästä kaikesta. Nothing Else Mattersin soolotulkintojen kyylääminen on hauskaa kaljanjuontiviihdettä yksin tai seurassa, mutta perheellisenä tilaisuuksia näiden asioiden yhdistämiselle jää vain vähän. Revin siis hetket tuoreiden videoiden seuraamiseen milloin mistäkin, usein istuessani bussissa matkalla töihin tai sieltä pois. Mitään kirjaa en arvioistani pidä, vaikka joskus olenkin leikitellyt ajatuksella aiheen ympärillä pyörivän blogin perustamisesta.

Pitkän harrastukseni varrella olen esittänyt itselleni ja tuttavilleni lukuisia kysymyksiä. Katsookohan James Hetfield koskaan näitä videoita? Tietääkö hän koko ilmiöstä? Onko maailmassa muita kaltaisiani “harrastajia”?

Kenelle näitä videoita tehdään? Useimmilla niistä on vain muutamia katsomiskertoja. Ehkä kyse on perinteeseen asettumisesta tai yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelusta. Videoiden kommenteissa korostuu makuuhuonekitaristien keskinäinen tsemppailu ja jonkinlaisen validaation hakeminen.

Tuumasta toimeen

Jottei tämä juttu jäisi pelkäksi ilmiön havainnoinniksi ja mutusteluksi, päätin, että on viimein korkea aika asettua itsekin osaksi virtaa ja ladata oma tulkintani linjoille. Autenttisuutta tavoitellakseni taltioin esitykseni webkameralla vastavaloon käyttäen luonnollisesti klassista yläreidestä kaulaan -rajausta.

Mainittakoon, että soolon pitkällinen kuunteleminen ja ajoittainen tapaileminen eivät valmista tositilanteeseen juuri millään tavalla. Kun rec-nappula on pohjassa, paine on yhtäkkiä valtava. Katsookohan tätä kukaan? Entä jos tämän näkee todella moni? Samalla ajatukseni liikkuivat koskemaan koko artikkelia ja sen julkaisemista. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lukea jostain näin henkilökohtaisesta mutta samalla äärimmäisen banaalista harrastuksesta?

Paineiden kasautuessa ja kysymysten riivatessa mieltä soolo meni koko ajan huonommin ja huonommin. Reilu tusina ottoa myöhemmin turhauduin niin pahasti, että päätin jättää koko homman sikseen. Kapsahdin pikkuvirheisiin; ajoitus oli kyllä päällisin puolin kunnossa, mutta jostain sekaan eksyi koko ajan vääriä tai epäpuhtaita säveliä. Kuulin jo James Hetfieldin nauravan: “Ei taidakaan olla niin helppoa, eihän?”

Olin jo ripustamassa kitaraani takaisin telineeseensä, kun ajatukset viimein järjestyivät ja tajusin homman jujun: olen astumassa jäseneksi kerhoon, jonka pääsymaksu on tämä suoritus, oli se sitten miten hyvä tai huono tahansa. Tässä olen minä ja näin hyvin minä tämän osaan, ja nyt koko maailma saa halutessaan nähdä sen ja olla siitä jotain mieltä. Mieleni valtasi rauha ja sormeni asettuivat radoille, joilta löytyivät tuttuakin tutummat sävelet.

Video ei ole enää saatavilla

Olen henkilökohtaisesti melko tyytyväinen suoritukseeni. Niin suuret linjat kuin yksityiskohdatkin ovat pääosin kunnossa. Oma vibrato-tekniikkani ei aivan taivu Hetfieldin vingutteluun ja viimeisen nuottiryppään ajoituksessa on pientä heittoa, mutta parempaan en pysty. Saundikin on aika hyvä.

Videoon tein hienosti alku- ja loppuhäivytyksen, tekstiplanssit jätin pois. Oli tarkoitus väläyttää lopuksi pirunsarvia, mutta olin tulkintani onnistumisesta niin pöllämystynyt, että unohdin sen kokonaan. Muuten tyyliseikat ovat kunnossa.

Oma arvosana: 4,3/5

”Frank Ocean ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala.”

Nuorgamin valinta 2010-luvun timanttisimmaksi ulkomaiseksi popklassikoksi on Frank Oceanin liki kymmenminuuttinen mestariteos vuoden 2012 Channel ORANGE -albumilta.

”Working at the pyramid
Working at the pyramid tonight”

Kuten kourallinen muitakin populaarimusiikin klassikoita, kuten Meat Loafin Bat Out of Hell (9:50) ja Stone Rosesin Fools Gold (9:53), Frank Oceanin Pyramids (9:54) jää vain parin tahdin päähän täydestä kympistä – mutta ainoastaan minuuteissa mitattuna.

Pyramids julkaistiin singlenä 7. kesäkuuta 2012 – tasan viisi viikkoa ennen Frank Oceanin ensimmäistä studioalbumia Channel ORANGEa, jonka Nuorgamkin nosti heti ilmestymisen yhteydessä klassikoiden joukkoon.

Anton Vanha-Majamaa antoi albumille 95 pistettä sadasta ja nimesi sen ”genrensä merkkipaaluksi” ja ”vuoden tärkeimmäksi R&B-julkaisuksi”.

Pyramids erottautuu albumin ilmeiseksi avainraidaksi paitsi kestonsa (se on ylivoimaisesti levyn pisin kappale), myös sijaintinsa puolesta: pyramidin ”kärki” sijaitsee täsmälleen 55-minuuttisen albumin puolivälissä.

Laulu, jossa ”kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi”, nousee esiin keskeisenä, albumin teemat yhteen kietovana teoksena myös Vanha-Majamaan arviossa: ”Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia.”

Koska mm. #kisaväsymys, emme ryhdy purkamaan Pyramidsia sen tarkemmin osatekijöihinsä. Rakennelma levätköön rauhassa, ihailkaamme sen sijaan arkkitehtiä, Frank Oceania itseään.

Pyysimme Nuorgamin Uuteen Loppuun osallistuneita kirjoittajia täydentämään lyhyesti ja ytimekkäästi lauseen:

”Frank Ocean on tosi hyvä, koska…”

Vastaukset on koottu alle. Ennen niihin pureutumista haluamme kiittää teitä, lukijat, kiinnostuksesta paitsi Nuorgamin Uutta Loppua, myös 2010-luvun popklassikot -juttusarjaa kohtaan! Kiitos – ei nähdä taas!

Frank Ocean on tosi hyvä…

#1

…koska hän ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala. (Juuso Janhunen)

#2

…koska hän sai minut ensimmäisenä ajattelemaan sitä, miten kapeisiin raameihin afroamerikkalaisen miespuolisen artistin pitäisi mahtua. (Anton Vanha-Majamaa)

#3

…koska hän tuntuu futuristiselta kuulostamatta siltä. (Arttu Tolonen)

#4

…koska Pyramids-kappaletta on verrattu muun muassa Bob Dylanin The Hurricaneen. (Oskari Onninen)

#5

…koska hänelle ei ole vastinetta – ainoa referenssi Frank Oceanille on Frank Ocean itse. (Anna Brotkin)

”Frank Ocean tuntuu olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä.”

#6

…koska hän on samanaikaisesti itseluottamusta kuin täydellistä haurautta; kaikki hänessä on kovaa, mutta helposti särkyvää. (Antti Lähde)

#7

…koska harva artisti on hämmentänyt minua säveltaiteellaan niin kuin hän. (Vilho Pirttijärvi)

#8

…koska hän ei halua pelata vanhojen sääntöjen mukaan eikä astua mihinkään valmiiseen rooliin – kun muut tekevät isoa ja näyttävää, Frank tekee pientä ja intiimiä ja saa sen kuulostamaan elämää suuremmalta. (Teemu Fiilin)

#9

…koska hän on ilmiömäinen fiittaaja; esimerkiksi Earl Sweatshirtin Sunday, Calvin Harrisin Slide ja Tyler, the Creatorin 911 / Mr. Lonely huokuvat magiaa, jota ei olisi ilman Frankin läsnäoloa. (Niko Vartiainen)

#10

…koska hän naamioi surun ja tuskan feromoneiksi ja dekadenssiksi, jota ei uskalla itse kokeilla mutta josta voi turhaan yrittää hieroa itseensä hitusia. (Tapio Reinekoski)

”Ihmiset hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

#11

…koska hän on nero ilman Michael Jackson -syndroomaa. (Kari Koivistoinen)

#12

…koska hän on niin tavoittamaton; samassa paketissa mustaa ja valkoista, luksusta ja arkisuutta, toisaalla avaruudellista kuroittelua tähtiin ja toisaalla kaikille tuttua maanläheisyyttä. (Aki Ala-Kokko)

#13

…koska hän on onnistunut soittamaan yhden hämmentävimmistä ja loistavimmista festarikeikoista tilanteessa, jossa minkäänlaisia odotuksia ei ollut ja poistuminen festivaalilta oli varteenotettava vaihtoehto vielä viisi minuuttia ennen konsertin alkua. (Visa Högmander)

#14

…koska hän on parempi kuin Billy Ocean. (Markus Hilden)

#15

…koska hän saa maailman ilman Princeä tuntumaan vähemmän kamalalta. (Mikko Valo)

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

#16

…koska hänen musisointinsa kaataa raja-aitoja genrejen välillä, mustan ja valkoisen musiikin, maskuliinisen ja feminiinisen ilmaisun, henkilökohtaisen ja kryptisen – kuten kaikki suurimmat persoonallisuudet, Frank osaa piiloutua näkyville. (Samuli Knuuti)

#17

…koska hänen näkemyksensä popista on alan kiinnostavin juuri nyt. (Aleksi Kinnunen)

#18

…koska hänenkaltaisiaan esikuvia on kaivattu uudistamaan genreä, joka perinteisesti on keskittynyt miehen kiimaan ja naisten esineellistämiseen – Ocean on enemmän emo kuin macho. (Arttu Seppänen)

#19

…koska kaverit puhuvat hänestä jatkuvasti, vaikkei hän ole edes voittanut euroviisuja. (Veikko Halmetoja)

#20

…koska kukaan muu ei saa löysyyttä kuulostamaan niin tiukalta. (Veikko Eranti)

”Frank Ocean on ravistellut R&B-piirejä paitsi kunnianhimoisuudellaan myös seksuaalisella suuntautumisellaan.”

#21

…koska vaikkei Ocean välitäkään musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista, hän ottaa soulin ja R&B:n parhaat palat ja kasaa niistä jotain uutta, jatkuvasti trendikkäänä pysyvää musiikkia. (Mikko Pihkoluma)

#22

…koska hän on soinut elämässäni monen hienon hetken taustalla. (Teemu Kivikangas)

#23

…koska hänessä on iätöntä mystiikkaa ikään kuin muusikko olisi laskeutunut toisesta ulottuvuudesta vahingossa someaikaan. (Tuomas Kokko)

#24

…koska hänen ei ole tarvinnut vaihtaa etunimeään Frankiksi. (Joni Kling)

#25

…koska ei kai hän muuten olisi voittanut Nuorgamin popklassikkoäänestystä. (Juha Merimaa)

Toni Braxtonin kaino avunpyyntö nousi vuonna 1996 singlelistan kärkeen muun muassa Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Sveitsissä.

Listahiteissä sydän särkyy, hakkaa ja jopa pysähtyy tämän tästä. Kysyimme Suomen Sydänliiton ylilääkäriltä Anna-Mari Hekkalalta neuvoa kuuteen kimuranttiin tilanteeseen.

#1 Sydän hakkaa kuin viidakkorumpu

”Hey, I’m in love, My fingers keep on clicking to the beating of my heart”
Hey, I can’t stop my feet, Ebony and ivory and dancing in the street”
Hey, it’s ’cause of you, The world is in a crazy, hazy hue”
My heart is beating like a jungle drum”
Jungle Drum (Emiliana Torrini)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Kun sydän lyö ’like a jungle drum’, rytmi on varmasti aika nopean sorttinen. Erilaiset poikkeavuudet sydämen rytmissä ovat hyvin tavallisia tuntemuksia. Jokainen on varmasti kokenut joskus tyypillisiä muljahtelun tuntemuksia, jolloin sydämen rytmi on muutoin normaali, mutta joukkoon osuu satunnaisia pieniä ’ryppyjä’. Viidakkorummun rytmi on todennäköisesti aika tasainen, mutta jos rytmi on nopea ja jatkuvasti epätasainen, kyse voi olla eteisvärinästä. Tämä ei ole sydämelle vaarallinen, mutta altistaa ihmisen aivoverenkierron häiriöille. Siksi eteisvärinä on tärkeätä löytää heti jos vain on siitä epäilyä. On hyvä oppia tunnustelemaan omaa pulssiaan.”

#2 Sydämeen koskee

”Sydämeni osuman sai, nuoli on Amorin viinestä kai.
Syvälle se upposi niin aivan kuin jäädäkseen iäksi kii.
Iskusta sen mä vavahtelen, vaikka se sattuu, mä vaikeroi en.”
Sydämeni osuman sai (Siiri Nordin)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Tästä kappaleesta tulee mieleen sydäninfarkti. Kun sydämen omat valtimot – sepelvaltimot jotka kulkevat sydämen pinnalla ja vievät happea ja ravinteita sydämelle itselleen – sairastuvat, kutsutaan tautia sepelvaltimotaudiksi. Sairastuneeseen verisuoneen voi syntyä veritulppa, joka tukkii äkillisesti koko suonen. Silloin osa sydämestä jää ilman happea ja vaarana on, että tälle alueelle syntyy pysyvästi arpi, joka ’jää ikuisesti kii’, niin kuin tässä laulussa. Jos ymmärtää hakeutua nopeasti sairaalaan ja verisuoni saadaan auki, sydänlihas pystytään pelastamaan. Vaikeroimista ei kuitenkaan kannata välttää. Eli jos ilmenee epämääräistä, laaja-alaista rintatuntemusta (se voi olla kipua tai muuta ahdistusta), joka ei mene ohi muutaman minuutin levolla, oikea tapa toimia on soittaa 112.”

#3 Rakkaussuru särkee sydämen

”Un-break my heart
Say you’ll love me again
Undo this hurt you caused when you walked out the door
and walked out of my life
Un-cry these tears I cried so many nights
Un-break my heart”
Un-Break my Heart (Toni Braxton)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Voivatko sydänsurut aiheuttaa oikeita sydänsairauksia? Kyllä voivat. Tunnetaan sairaus nimeltään ’takotsubo’, jonka suomennos on ’särkyneen sydämen oireyhtymä’. Sen voivat laukaista monet tekijät, mutta tyypillisimmillään järkyttävä uutinen tai tapahtuma, joka voi olla hyvin tunnepitoinen, hyvässä tai pahassa. Kohtauksessa sydämen kärkiosa lamaantuu, eli ei supistu lainkaan. Kiinnostavasti lähes kaikki potilaat ovat naisia. Hyvä uutinen on, että sairaudesta paranee, eli lamaantunut lihas toipuu muutamissa viikoissa. Sydänsuruista voi siis toipua.”

#4 Sydän pysähtyy

”Leikkaisin sut irti kolariautosta
raahaisin ulos palavasta talosta
ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin
mä käynnistäisin sun sydämen”
Supersankari (Laura Närhi)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Kappaleessa kuvattu tilanne vaatii nopeaa toimintaa. Kun sydän pysähtyy, aivojen verenkierto pysähtyy myös ja ihminen kuolee aika nopeasti, ellei elvytystä aloiteta heti. Tästä syystä jokaisen tulisi osata elvytyksen perustaidot. Jos tällaiseen tilanteeseen joutuu, pitää heti soittaa hätänumeroon 112, mutta samalla tulee aloittaa myös paineluelvytys. Oletko kuullut sydäniskurista eli defibrillaattorista? Se on laite, jolla kuka tahansa voi antaa elvytettävälle ihmiselle ratkaisevan, tilanteen pelastavan sähköiskun. Laitteet ovat helppokäyttöisiä, eikä niillä voi antaa virheellistä iskua. Sydänliiton tavoitteena on lisätä sydäniskureiden määrää Suomessa julkisilla paikoilla.”

#5 Sydän ikääntyy

”Vanha, vanha sydämeni, älä mulle laula
noita laulujas aina niin nuoren ja rakastuneen”
Vanha sydän (Erin)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Jokaisella on vain yksi sydän, moottori, jonka tulisi pysyä hyvässä kunnossa pitkään. Vaikka geenitkin vaikuttavat vähän tämän moottorin kuntoon, suurin merkitys on sillä miten itse sitä käytät. Omilla valinnoillasi vaikutat sydämeesi. Terveelliset ruokavalinnat, hyvä verenpaineen hoito ja tupakoimattomuus ovat avainasioita. Sydän rakastaa liikuntaa, sitä sille pitäisi tarjota mahdollisimman usein. Liikunnalla ehkäistään myös sydämen vanhenemiseen liittyviä muutoksia, eli sydänlihaksen jäykistymistä. Jos vielä voisi välttää liiallista stressiä ja untakin olisi sopivasti, sydän kiittää.”

#6 Sydän jaksaa sykkiä

”Sinussa on valo, sinussa on yö
sinulla on sitkeä sydän joka lyö
väsymättä kipinöitä tuuleen valaisemaan tietä pimeää”
Sitkeä sydän (Juha Tapio)

Video ei ole enää saatavilla

Kardiologi vastaa: ”Sydän on kieltämättä sitkeä! Se lyö keskimäärin 60 kertaa minuutissa, eli noin 86 400 kertaa vuorokaudessa. Pystytkö edes ajattelemaan, kuinka monta kertaa elämäsi aikana! Sydän on hyvä palvelija, mutta sillä on myös monia heikkoja kohtia, joita meidän pitää suojella. Siksi muistutamme ihmisiä hyvistä, sydäntä suojaavista elintavoista. Valinnoillasi voit vaikuttaa.”

Bonus! Kardiologi suosittelee

”Opettele tunnustelemaan pulssisi. Sydänliiton ’Ehkäise aivoinfarkti ranneotteella’ -videosta löydät hyvät ohjeet. Lisäksi lataa puhelimeesi 112 Suomi -sovellus. Sen avulla voit helposti soittaa apua hädän yllättäessä, ja hätäkeskus pystyy paikantamaan sinut koordinaattien avulla.”

Video ei ole enää saatavilla

Jamaikan vuoden 1999 MM-karsintaottelun tappio Argentiinalle synnytti venäläisen reggaebiisin, mikä on noin ihan objektiivisestikin arvioiden hirveän yllättättävää – varmasti hattutempun iskeneen Gabriel Batistutankin mielestä.

Jalkapallon MM-kisat pelataan Venäjällä 14.6.–15.7.2018. Unohda viralliset kisabiisit – isäntämaasta löytyy paljon mielenkiintoisempia futislauluja.

Jalkapalloa on pelattu Venäjällä 1800-luvun lopulta lähtien. Se on Venäjällä ykköslajin asemassa, kuten oli Neuvostoliitossakin. Niinpä ei yllätä, että vahvan lauluperinteen maana Venäjällä lauletaan paljon myös jalkapallosta.

MM-kisoilla on omat viralliset tunnuslaulunsa ja venäläisillä seurajoukkueilla omansa. Lisäksi Venäjän maajoukkueen ja seurajoukkueiden kannattajilla on monipuolinen chanttikulttuuri, jossa kierrätetään niin kansainvälisiä kuin venäläisiäkin teemoja.

Myös venäläisessä pop- ja rockmusiikissa jalkapallo on ollut innoituksen lähde monille lauluille. Seuraavassa kuusi erilaista kappaletta, joilla ei ole juuri muita yhdistäviä tekijöitä kuin venäläisyys ja jalkapallo.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Vladimir Vysotski – Vratar (1971)

Владимир Высоцкий — «Вратарь»

Venäläisillä jalkapalloaiheisilla lauluilla on pitkä historia. Jo ylistetty neuvostotrubaduuri Vladimir Vysotski kirjoitti jalkapallosta useissa lauluissaan.

Tunnetuin Vysotskin futista sivuavista kappaleista on Vratar eli Maalivahti, jossa Vysotski kertoo maalivahdin hikisestä puhteesta eräässä ottelussa: ahkeran torjumisen ohessa veskari joutuu väittelyyn maalin vierellä päivystävän lehtikuvaajan kanssa. Saadakseen täydellisen kuvan kuvaaja haluaisi maalivahdin päästävän edes yhden maalin.

Vysotski omisti laulunsa legendaariselle Lev Jashinille, Moskovan Dynamon ja Neuvostoliiton maajoukkueen pitkäaikaiselle maalivahdille. Jashin pelasi jäähyväisottelunsa Moskovassa laulun ilmestymisvuonna 1971. Hän oli yksi kaikkien aikojen parhaista maalivahdeista ja edelleen ainoa maalivahti, joka on voittanut vuoden parhaalle pelaajalle myönnettävän Kultaisen pallon.

Video ei ole enää saatavilla

#2 TshaiF – Argentina–Jamaika 5:0 (1999)

Чайф — «Аргентина-Ямайка 5:0»

On monia lauluja Jamaikan kansan kärsimyksistä, mutta tässä venäläisessä reggaebiisissä keskitytään yksinomaan jalkapalloon. TshaiFin laulu soi Venäjällä usein maajoukkueen tai paikallisen seuran tappion jälkeen. Se on kulttiklassikko, jota tuskin tunnetaan Jamaikalla saakka.

Laulun ottelu Argentiina–Jamaika pelattiin Ranskan MM-kisojen lohkovaiheessa Pariisissa 21.6.1998. Argentiinan Ariel Ortega teki kaksi maalia ja Gabriel Batistuta kolme. Jamaika putosi kisoista ja Argentiina jatkoi matkaansa pudotuspeleihin.

TshaiFin laulaja Vladimir Shahrin oli ollut MM-kisojen aikaan Pariisissa ja nähnyt ottelun jälkeen jamaikalaisia, jotka kokoontuivat keskustaan hoilaamaan murheellisia lauluja rummuilla säestäen. Tämä innoitti Shahrinin kirjoittamaan seuraavat säkeet:

”Наши женщины прощают нам нашу слабость
наши женщины прощают нам наши слезы
ни прощают всему миру смех и веселье
даже Аргентине”

”Naisemme antavat meille meidän heikkoutemme anteeksi
naisemme antavat meille meidän kyyneleemme anteeksi
he antavat nauraen ja iloiten anteeksi koko maailmalle
jopa Argentiinalle”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Leningrad – F.K. (2005)

Ленинград — «Ф.К.»

Eniten tekemisissä jalkapallon kanssa on nykyisistä venäläisistä suuryhtyeistä ollut todennäköisesti pietarilainen Leningrad. Bändin laulaja ja keskushahmo Sergei ”Shnur” Shnurov, mahdollisesti Venäjän suosituin rocktähti, on itse pitkän linjan Zenit-kannattaja. Shnurov ei ole epäröinyt tunnustaa väriä vaan on esiintynyt joukkueen mestaruusjuhlissa ja kirjoittanut sille kannatuslaulun, olkoonkin että hän on myös todennut että ”seurassa on nykyään liian paljon Gazpromia ja liian vähän Zenitiä”.

2000-luvun alussa Leningrad tuntui juoksevan jatkuvasti suomalaisilla festareilla, ja bändin räkäinen skapunk tuli tutuksi monelle suomalaiselle. Myös elämän ja jalkapalloseuran filosofisesti rinnastava laulu F.K. eli Futbolnyi klub edustaa tätä tyyliä.

”И если ты не глуп
ты понимаешь, во что ты ввязался
Весь этот мир как большой футбольный клуб”

”Ja jos et ole tyhmä
ymmärrät, mihin olet joutunut
Koko tämä maailma on kuin suuri jalkapalloseura”

Laulussa mainittu Vasili Utkin on absurdeista lausunnoistaan tunnettu venäläinen jalkapallokommentaattori ja juontaja.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sergei Trofimov – Da zdravstvuet futbol (2007)

Сергей Трофимов — «Да здравствует футбол»

Monet jalkapalloaiheiset laulut niin Venäjällä kuin muuallakin tuntuvat sijoittuvan johonkin ideaaliseen jalkapallotodellisuuteen, joka ei tunne urheilusta kuin juhlan. Putinia kiihkeästi kannattavan laulaja ja lauluntekijä Sergei Trofimovin laulu Da zdravstvuet futbol on piristävä poikkeus.

”Все время мимо сезона
у нас плохие газоны
Мы полчемпионата возимся в снегу”

”Kaiken aikaa viime kaudella
nurmet olivat meillä surkeat
Puoli kautta peuhattiin lumessa”

Da zdravstvuet futbol (Eläköön jalkapallo) kuvailee jalkapallon venäläisiä realiteetteja humoristisesti ja värikkäästi: erotuomari lahjotaan rahasalkulla ja kentät ovat aina huonoja.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Splin – Matsh (2007)

Сплин — «Матч»

Myös Splin on pietarilainen rockbändi, joka suhtautuu intohimoisesti jalkapalloon. Laulaja Aleksandr Vasilev harrastaa itsekin jalkapalloa. Laulu Matsh kertoo ottelupäivästä ennen ottelun alkua ja tunnelmasta stadionilla.

”Мы готовы,
мы пришли на фронт
Полный стадион народа –
время начинать матч”

”Me olemme valmiina,
tulemme eturiviin
Stadion täynnä ihmisiä –
aika aloittaa ottelu”

Tunnelma laulussa on selvästi englantilaisempi (bändeistä ainakin The Clash nousee hakematta mieleen) kuin venäläisissä jalkapallolauluissa yleensä, mutta Splin tuntee epäilemättä myös venäläisten futisveisujen historian: laulussa mainitun joukkueen hyökkääjistä todetaan, että he eivät pelaa sen huonommin kuin TshaiF soittaa reggaeta (ks. listan laulu 2).

Video ei ole enää saatavilla

#6 Feduk – Okolofutbola (2013)

Feduk — «Околофутбола»

Räppäri Feduk sai lentävän lähdön uralleen tunnusbiisistä elokuvaan Okolofutbola, joka kertoo kaunistelematta venäläisestä jalkapallohuliganismista. Elokuvassa huliganismiin suhtaudutaan suhteellisen kritiikittömästi ja jopa ihannoivasti, mikä herätti jonkin verran närää Venäjällä.

Feduk palasi huliganismiteeman pariin vuonna 2016 biisissä Tour de France, jonka lähtökohtana toimivat englantilaisten ja venäläisten huligaanien yhteenotot Ranskan EM-kisoissa 2016. Sittemmin Feduk on noussut suursuosioon biisillä Rozovoe vino, joka oli vuoden 2017 ykköshittejä Venäjällä.

Aika näyttää, vieläkö Fedukilla riittää ammennettavaa huliganismiteemasta ja vieläkö Venäjällä riittää tilausta tälle. Aihe on Venäjällä ollut viime vuosina erittäin latautunut, sillä useat korkeat viranomaiset ja jopa edellinen urheiluministeri Vitali Mutko ovat osoittaneet tukea huligaaneille, jotka muu jalkapallomaailma on tuominnut.

Jalkapallon MM-kisat alkavat torstaina 14. kesäkuuta. Suomi ei tällä kertaa ole mukana, mutta kotimaista Veikkausliigaa pelataan koko kisojen ja kesän ajan ilman kesätaukoa.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Näin 38 vuoden perspektiivistä kappale voisi olla ironmaidenmaisempikin.

Jos kappale on nimetty yhtyeen mukaan, kuinka esimerkillisen tunnusomaisesti sen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto tai tunnelma yhtyettä edustavat?

Sehän aina vähän ilskottaa, kun yhtyeen jäsenellä on promokuvassa oman bändin paita päällä. Vaan tyystin eri levelillä mennään, jos bändillä tai artistilla on biisi, jolle annetaan oma nimi. Moisen kappaleen otaksuisi olevan vähintäänkin loistava ja tyylillisesti erityisen edustava. Sen olettaisi kiteyttävän esittäjän ilmaisun keskeiset puolet, tuovan esiin artistin ulosannin erikoispiirteet ja toimivan täten tuotannon ytimen määrittävänä teoksena.

Vaan ovatko artistit onnistuneet luomaan eponyymeistä, enemmän tai vähemmän tunnussävelmiksi leimautuvista kappaleistaan tuotantonsa kulmakiviä ja materiaalinsa keskeisiä teoksia? Valistuneita arvioita tässä onnistumisessa on luodattu tutkimalla nimikkokappaleiden piirteitä ja peilaamalla niitä laajemmin artistin koko tuotantoon.

Eli: mikäli kuuntelen artistilta vain tämän kanssa samannimisen kappaleen, saanko tuotannostaan pätevän kuvan? Onko kappaleessa esimerkillisen tunnusomainen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto, tunnelma tai muita ominaispiirteitä? Seuraavassa esitelty nivaska olkoon esimerkkinä, vahvahkosta heavy-edustuksestaan huolimatta.

Taustamusiikiksi: Maailman eponyymein soittolista!

Minor Threat (1981) – 100 %

Minor Threat -kappale Minor Threat -EP:ltä on kuin yhtyeen jo lähtökohtaisesti minikokoinen tuotanto minikoossa. Minuutin ja 28 sekunnin mittainen hardcore-rykäisy käsittelee tulkinnasta riippuen joko yhtyeen omaa tarinaa (pieni piikki valtavirtamusiikin ja status quon lihassa) tai yleisemmin nuoruuden kipuilua ja taistelua vääjäämätöntä aikuisten maailmaan astumista vastaan.

”Early to finish, I was late to start” kuvaa yhtä lailla yhtyeen tähdenlentomaista elinkaarta kuin tyypillistä kappalettakin: biisi on melkeinpä ohi ennen kuin huomaakaan. Itseironisesti kappaleessa ihmetellään, miksi kaikilla on niin kiire, vaikka yhtye itse oli aikanaan tunnettu yhtenä nopeimmista. Samaan tapaan Minor Threat tiedostaa väkevästä poliittisesta latauksestaan huolimatta olevansa maailman mittakaavassa varsin olematon toimija ja uhka vallitsevalle järjestykselle.

Kappaleen rakenne on Minor Threatille äärimmäisen luonteenomainen. Lyhyt mitta, vaihteleva tempo, kiivas ulosanti ja ehdoton kantaaottavuus tekevät Minor Threatista oppikirjaesimerkin Minor Threatin agendasta.

On hankala keksiä osuvampaa eponyymiä kappaletta. Minor Threat edustaa Minor Threatia 100-prosenttisesti. (Arttu Rantakärkkä)

Video ei ole enää saatavilla

Motörhead (1977) – 99 %

Happorock-yhtye Hawkwindista kenkää saanut basisti-laulaja Lemmy Kilmister perusti raskasrock-yhtyeen, jolle antoi nimeksi Hawkwindille viimeiseksi säveltämänsä kappaleen nimen, vain lisäten o-kirjaimeen ”heavy metal umlautin”. Uuden yhtyeensä kanssa Kilmister nopeutti kappaletta huomattavasti ja teki siitä likaisemman jättämällä laulumeodian rähinänsä jalkoihin ja hylkäämällä kaikenlaisen soitannollisen finessen. Hawkwindin version viulusooloa olisi ollut mahdoton edes kuvitella Motörheadille – se riivitään väkivaltaisesti ulvovalla kitaralla.

Motörheadissa Motörheadin olennaissoundi on hyvin esillä. Lemmyn särötetty basso kuulostaa samalta kuin aina, vuosikymmenestä toiseen, uran alusta loppuun. Myös soittotyyli on sama: usealla kielellä rämpytetty basso luo valtaisan särömaton yhden likaisesti rouhivan kitaran, hektisesti paukkuvien rumpujen ja Kilmisterin korppimaisena kähisevän laulun pohjalle.

Vuosikymmeniä romuluista rockia tahkonnut yhtye pysyttäytyi tyylillisesti hyvin samankaltaisena uransa loppuun saakka miehistövaihdoksista huolimatta. Yhtye toki teki bluesahtavampia ja tyylillisesti erityyppisiäkin kappaleita, mutta Ace of Spades, Orgasmatron, Overkill ja muut legendaariset Motörhead-kappaleet kymmenien rivibiisien ohella ovat selkeästi tunnistettavissa pelkän Motörheadin pohjalta.

Rämsevä, hikinen ja visvainen Motörhead edustaa 99-prosenttisesti Motörheadin tuotantoa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative Approach (1982) – 99 %

Hardcoren kultaisena vuonna 1982 nuori ja vihainen detroitilaisbändi julkaisi bändin nimeä kantavan lyhytsoiton, joka oli bändin ensimmäinen julkaisu, jonka nimessä ei ollut sanaa ”demo”. Tuloksena oli mahdollisesti maailman paras hardcore-ep, jonka päättää yhtyeen nimeä kantava kappale, joka summaa yhtyeen (ja punkin) keskeisen sanoman paremmin kuin oikeastaan mikään muu biisi tai asia.

EP etenee silmittömällä vauhdilla keskisormet joka suuntaan heiluen klassikosta klassikkoon: Can’t Tell No One, Nothing, Ready to Fight… Helvetin nopeaa, saatanan vihaista, tahallisessa näennäistolloudessaan pirullisen älykästä. Viimeisessä kappaleessa John Brannon tiivistää asiansa yhteen nyrkiniskujen sarjaan:

”You’ll never change just stay the same
Play the same old fucking game
Won’t let go of yesterday
Cause you’re not ready to accept
A negative approach”

Bändi tarjoilee punaniskoille, patriooteille ja muille inhoamilleen ihmisryhmille hopeatarjottimella syyn vihata itseään: punkkarit vain itkevät ja valittavat kaikesta. Sanoitusten negatiivisuus löi leimansa myös bändin julkisuuskuvaan ja aiheutti tiemmä ristiriitoja yhtyeen sisälläkin. Brannon oli verbaalisen myrkkynsä kanssa kuitenkin muista askeleen edellä, kuten lainaus osoittaa: ”negatiivinen lähestymistapa” ei tarkoita pelkkää pessimismiä, vaan kriittistä ajattelua. Eteenpäin meneminen vaatii nykytilan kyseenalaistamista ja kriittistä tarkastelua. Brannonilla vain oli ovelan kärkäs tapansa tuoda tämä ydinajatus julki.

Myönnettäköön toki, että jos tiiraili omia tulevaisuuden näkymiään aikuisuuden kynnyksellä Reaganin Yhdysvalloissa ja vieläpä teollisuuden, työpaikkojen ja hyvinvoinnin hylkäämästä ja rikollisuuden riivaamasta Detroitista käsin, oli näkymä todennäköisesti melko pessimistinen.

Tekstin lisäksi kappale on myös musiikillisesti niin lähellä Negative Approach -biisin ja ylipäänsä hardcore-biisin platonista ideaalia kuin inhimillisesti lienee mahdollista. Soundi kuin betonimylly, komppi, riffi ja laulu täydellisessä synkassa. Tempo vedetty rumpalin sietokyvyn rajoille, ehkä vähän yli, ja kesto kiristetty alle minuuttiin. Kitarariffi on yhtä kuin biisi, ja kaikki muut seuraavat riffiä. Ja koska riffi stoppaa uomiinsa puoli tahtia ennen kertosäettä, kertsin ensimmäinen ykkönen jää epätavanomaisesti ja nerokkaasti korostamatta. Se luo vaikutelman rytmin ajautumisesta vesiliirtoon, mikä taas luo vaikutelman suvereenista taituruudesta, kun kaikki osuvat kuitenkin koukkuun yhtä aikaa eikä komppi järkähdä uomastaan.

Pompompompompompom NEGATIVE! Pompompompom APPROACH!

Sovituksen hienoin yksittäinen piirre on kuitenkin rumpalin oivallus jättää haitsu ja symbaalit lähes kokonaan pois, jolloin rytmi ja raivo korostuvat ja – ennen kaikkea – sanat erottuvat.

Biisi ei kuitenkaan saa täyttä sataa prosenttia, sillä se olisi vastoin yhtyeen ideologiaa: kriittiseen ajatteluun ei kuulu tylsämielinen täydellisyyden hyväksyminen. Aina löytyy joku särö. Siispä: 99 prosenttia olkoon maksimi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tankard (1986) – 97 %

Saksalaisen speed-thrash-koplan nimikkokappale (Empty) Tankard on yhtyeen tuotannon ehdottomia helmiä. Se edustaa bändin vauhdikkaan ilottelevaa, tarttuvaa ja mukaansatempaavaa ilmaisua. Sanoituksellisesti kappale paneutuu yhtyeelle leimallisesti reipashenkiseen dokaus- ja hevikulttuuriin.

Rakenteeltaan biisi edustaa hyvin selkeästi Tankardin ilmaisun elementtejä, tosin sovituksellisesti hiukan yhtyeelle epäortodoksisella tavalla. Hidas ja tomera kitarariffi aloittaa kappaleen, ja tauon jälkeen bändi kaahaa säkeen ja kertosäkeen väliä, kunnes lopussa ”We wanna drink some – whiskey, we wanna drink some – beer” -yhteislaulun ryydittämänä palaa alkuosan hitaaseen riffiin.

Sävellyksellisesti kappale ilmentää edelleen hyvin samantyyppisenä ilmenevää Tankardin musiikkia erinomaisesti. Lajityypille harvinaisemmin Tankardilla sävelet soivat usein duurissa, niin myös nyt. Intomielinen kohellus on nopeaa, mutta soittajien teknisen taituruuden ansiosta hyvin ilmavaa, vaivatonta ja riemastuttavaa vauhtimetallia. Biisi kiteyttää Tankardin keskeisen sanoman myös sanoitukseltaan: heviä ja olutta.

(Empty) Tankard edustaa yhtyeen ilmaisua 97-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Exhorder (1990) – 92 %

Exhorderin nimikkokappale on New Orleansin groove metal -pioneerien intensiivisellä esikoislevyllä Slaughter in the Vatican. Vihaisesti takova ja vimmalla sahaava levy ei paljon armoa anna, eikä eponyymi kappale tästä linjasta poikkea. Panteran imakkaa groovea ei tällä levyllä tai kappaleella kuulu, pikemminkin kiivaan thrashin ja armottoman deathin julmaa sekoitusta.

Exhorderin – erityisesti sen debyyttilevyn – kaikki puolet ovat kappaleessa hyvin esillä. Se kohkaa kaoottisesti mutta myös hidastuu murskaamaan vain kiihtyäkseen taas entistäkin sekopäisempään tilaan. Kaikkein hitainta mörssäysvaihdettaan Exhorder ei nimikkokappaleellaan kuitenkaan käytä, joten yhtye jättää isoimman moukarinsa hyödyntämättä.

Viisiminuttinen kappale on rakenteeltaan yhtyeelle ominaisesti erittäin monisäikeinen, ja osia on runsaasti. Laulaja Kyle Thomas karjuu, ärisee ja kiljahtelee eläimellisesti. Soitannollisesti kappale sisältää yhtyeen tavanomaisia omaleimaisia tyylikeinoja niin kitaroiden kuin rumpujenkin osalta. Kakkoslevyllä parissa kohdassa kuultavia peukkubassoja ei tässä kuulla.

Toiselle ja viimeiseksi jääneelle levylleen The Law’lle yhtye hidasti tahtia ja muotoili ulosantinsa raskaammin jyrääväksi. Sama musertavuus on edelleen läsnä, mutta hurjan debyytin ja nimikkokappaleen mielipuolinen myllerrys kiteytyy hitaammassa tempossa vähempiin mutta raskaampiin nuotteihin.

Exhorder edustaa Exhorderin viiltävää ja tajunnan sileäksi lanaavaa tykitystä 92 prosentin arvoisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Manowar (1982) – 90 %

Manowar on totisesti aina julistanut musiikissaan veljeyttä ja taistelua yhteisrintamassa esimerkiksi ”false metalia” vastaan. Jo esikoislevyllä Battle Hymns julkaistu nimikappale Manowar tekee tämän harvinaisen selväksi, sillä mukana ovat kaikki tavaramerkit, joista yhtye on sittemmin tullut tunnetuksi kautta maailman. Musiikki on jytisevää sankarimetallia kovaa ja korkealta, kautta Cromin! Sanoituksissa kuullaan kutsu ja valmistaudutaan valloittamaan kaikki rannat!

Kappale on siis erinomainen esimerkki yhtyeen näkemyksestä. Jos tästä jotain negatiivista lähtee oikein hakemalla hakemaan, niin myöhempään tuotantoon verrattuna biisi on äänimaailmaltaan kenties hieman… lussu? Mutta oikean suunnan kompassiinsa pojat ovat heti alussa löytäneet, eivätkä ole metalliselta ristiretkeltään sen jälkeen poikenneet.

Muut bändit soittaa, mutta Manowar murhaa, näinhän se on nähtävä – 90 prosentin tarkkuudella. (Antti Koivumäki)

Video ei ole enää saatavilla

Bad News (1987) – 88 %

Komediaheavykoplan ainoan levyn antia on esimerkiksi järkyttävä (eli loistava) versio Bohemian Rhapsodysta ja usean minuutin mittaiset dialogit ”kappaleiden” väleissä. Komediasarja Comic Stip Presentsin jaksosta bändiksi laajentunut kokeilu osoittautui riemukkaaksi myös levyllä.

Biisin alussa on sketsiviihdepohjalta rockin maailmaan siirrettyä jutustelua. Vim Fuego (Adrian Edmondson) hoilottaa: ”Are you readyy-yy”, johon bändin jäsenet vastaavat lakonisesti ”Ye-es we are. We’ve been ready for a long time.”. Biisin taustalla kuuluu koko ajan epämääräistä sepustusta ja mölinää.

Hyvin tavanomainen hevirokkibiisi ei ole millään lailla omaperäinen musiikillisesti ja muistuttaa lähinnä uuden aallon heavymetalia ja Sex Pistolsin punkrockia. Oman lisänsä bändin erittäin huojuvaan ja epävireiseen räpellykseen tuo äärimmäisen epämusikaalinen laulun räähkinä ja jokseenkin täydellisen taidottomat soolo-osiot. Bad News -kappaleessa on kaikille soittimille omat sooloslottinsa, joissa musikantit kompuroivat totaalisen kammottavaan tapaan. Kitarasoolon Den Dennis (Nigel Planer) toki unohtaa soittaa: ”Den! Wha’? It’s your break! Oh, sorry!”

Linjattomasti linjattoman yhtyeen muu materiaali on Status Quon kaltaista simppeliä perusboogieta tai astetta mukaheavympaa sapelinkalistelu-rytyytystä (Warriors of Genghis-Khan, Masturbike). Yhtyeen konseptiin kuuluu musiikillinen sekä verbaalinen hölmöily, kumpikin herkullisen matalaotsaisessa muodossa, jossa ääliöydestä ja taidottomuudesta hioutuu omanlaisensa timantti.

Mölötyksineen ja sanalla sanoen täysin paskoine soittosuoritteineen Bad News on hyvä esimerkki yhtyeen ulosannista. Pahasuisen Vim Fuegon sanainen arkku kuitenkin pysyy ihmeen hyvin suljettuna, eikä miehen suusta tule yhtäkään fuckia. Sisarkappale Hey Hey Bad Newsissä Fuegon kanssakäyminen yleisön (vai yhtyeen?) kanssa on osastoa: ”Fuck You! Are You ready to rock! Are you ready to roll? Oh God this is stupid, this happens every fucking gig we play. Fucking Morons! Fuck you!”

Bad News edustaa Bad Newsin ilmaisua 88 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sanni (2016) – 86 %

Sannin nimikkokappale on jälleen yksi parisuhdedraama – tietenkin. Sen suuri oivallus ja mysteeri on tavassa, jolla Sanni Kurkisuo hukuttaa henkilökohtaisen ja fiktiivisen eli itsensä ja SANNIn erot.

Eksälle uhotaan, että ilmeisesti juuri Kurkisuon artistiminä olisi se aito ja hieno.

Tämä esitetään pinnallisuuksista kiinnostuneena vippilippupyrkyrinä, mutta samaan aikaan kertojan positio vaikuttaa siltä, että hänen olisi nimenomaan pitänyt sen sijaan rakastua poptähteen ja brändiin – pintaan siis – eikä ihmiseen sen takana.

Ehkä hieman horjahtelevaa, mutta niin sannimaista, kuten kaikki muukin. Säkeistöt alkavat viisitavuisilla a:han päättyvillä säkeillä, kuten totuttua. Eira, Mersu, Cheek, Pirkka ja Oltermanni namedropataan, kuten totuttua.

(Jälkimmäiseen liittyy asiavirheiden metsästäjiä hämmentänyt mysteeri: tekstissä Pirkka ikään kuin edustaa huonoa ja Oltermanni laadukasta. Kuitenkin Oltermanni on noin kuusi euroa kilolta maksavaa arkijuustoa, siis pahanlaatuista bulkkia, jota Sanni pitää silti jotenkin erityisen hienona. Miksi? Vertaus esimerkiski Emmentaliin [hieman yli 10 euroa per kilo] olisi ollut luontevampi.)

Poikkeus löytyy vain c-osan lopusta, jossa eksä saa ansionsa mukaan. Kostoele viittaa radion kautta ovelasti kappaleeseen itseensä, mutta paljastaa tekstien kohteen tarkkaan varjellun sukupuolen, jolla ei ole ”isoa”.

Levynsä mittakaavassa kappale edustaa höpsömpää puolta, duurissa menevää aurinkopoppia. Hank Solon tuotannossa on efektejä, kilkettä ja hämmentävän didgeridoomainen puhaltelukoukku. Viimeisissä kertseissä Sanni saa tykitellä särökitaroilla, mikä on hyvin yksi yhteen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Pornoo-kappaleen kanssa. Tuotannoltaan kappale on yksi muiden vuoden 2016 mestariteoslevyn albumiraita, kuten menestykseltäänkin. Se ei tunnu erityiseltä, mutta oli koko levyn tavoin ilmestyessään tärkeintä suomalaista poppia.

Ja kuten popissa kuuluu, tärkeimpään kysymykseen jätetään vastaamatta: Sanni? Ihminen? Brändi? Molempia?

Emme tiedä, kuten ei pidäkään.

Täten, Sanni edustaa Sannia 86% täsmällisyydellä. (Oskari Onninen)

Carnivore (1984 / 1985) – 86 %

Yhtyeen ensisingle ja bändille nimen antanut kappale on erinomaisen tyylipuhdas esimerkki Peter Steelen alataajuuksia säristen luotaavasta hardcore doom -moukutuksesta. Kolisevat rummut, Steelen jyristen julistava baritoni rasahtavine ärrineen ja valtavan sähköankeriaan lailla luikerteleva kielisoitinmatto ovat Carnivoren (ja Steelen seuraavan yhtyeen Type O Negativen) tavaramerkki.

Kertosäkeissä mölähtää varsin tyypilliseen tapaan mullikuoro – ja onhan mukana myös neitokaisen orgastista voihkintaa tuplabassaripamputuksen päällä. Vain reilun kolmen minuutin mittaisena suuseksistä sotilaalliseen tapaan kertovan biisin massiivisuus on eri luokkaa kuin jopa yli 10-minuuttisiksi venyvillä spektaakkeleilla.

Carnivore ei soundillisesti vielä debyytillään ollut niin iskevä kuin viimeiseksi jääneellä Retaliationilla, joka kuulostaa jo vahvasti Type O Negativelta kuulaasti surisevine bassoineen ja ärinää sävykkäämpine lauluineen. Nimikkokappaleessa on keskeisessä roolissa leimallinen matelevan ruhjonnan ja hardcore-vauhdilla tahkotun metallimyllytyksen vaihtelu, joskaan tempo sinällään ei kappaleessa vaihtele, toisin kuin monessa muussa yhtyeen rallissa.

Romuluinen ja vimmainen kappale edustaa Carnivoren otteita 86-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Malevolent Creation (1991) – 83 %

Debyyttilevynsä The Ten Commandmentsin eeppinen päätöskappale esittelee Malevolent Creationin vahvuuksia verrattain esimerkillisesti. Kappale sinällään ei ole vahvinta Malevolentia, vaikka onkin tyylipuhdas suoritus kiivasta vanhan liiton amerikkalaista death metalia.

Yhtyeen rouheasti sahaava, napakoin tuplabassarein tajuntaa höykyttävä ilmaisu on nimikappaleella kipakimmillaan. Varsin reippaasti etenevä kappale on rakenteeltaan palapelimainen, osasta osaan taukojen tai äkkivaihtojen avulla etenevä kokonaisuus, jossa ei hengähdystaukoa juuri tarjota.

Malevolent Creationissa bändi tahkoaa omalla pelikentällään mutta ei esittele tarttuvinta jyräriffittelyään tai rapsakinta rumputulitustaan. Kappaleena se on alun ja lopun yhteen nivovaa osaa lukuun ottamatta hajanainen, joskin progressiiviseen suuntaan kallellaan oleva kuolometallilunastus. Kappaleesta puuttuu se rytmillis-riffillinen tarttuvuus, mikä nostaa monet sen biiseistä tavanomaisen dödö-myllytyksen yläpuolelle.

Pintapuolisesti Malevolent Creation on kohtuullisen edustava niin ilmaisun kuin sävellyksellisen antinsakin puolesta. Useissa muissa kappaleissa vinhan piiskauksen tehoa alleviivaa hidas jyräys, mitä tässä kappaleessa ei kuulla – ei tosin blastbeatiakaan.

Malevolent Creationin malevolentcreationmaisuus on 83 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sacred Reich (1987) – 74 %

Amerikkalaisen thrash-partion nimikkobiisi löytyy debyyttilevyltä Ignorancelta. Sacred Reich on tyyliltään aavistuksen verran muusta materiaalista poikkeava, etenkin bändin seuraavien tuotosten suhteen.

Yhtyeen ensimmäisiin kappaleisiin lukeutuva Sacred Reich on suhteellisen tavanomainen varhais-thrash-kappale ilman täysin kehittynyttä omaa ääntä. Sanoituksiltaan Hitlerin kolttosia käsittelevä kappale on yhtyeen mielikuvituksettomimmasta päästä. Sävellyksellisesti varsin yksinkertaisella sointukuviolla sahaava kappale on silti jokseenkin iskevä. Laulaja Phil Rindin ulosanti pysyttelee puolimelodisessa ärinässä, eikä kappale täten tavoita Sacred Reichin mukaansatempaavuutta samalla tavalla kuin vaikkapa debyytin avauskappale Death Squad tai myöhemmät ässäraidat, kuten Surf Nicaragua tai American Way.

Tuplabassareiden lotinasta kipakkaan skank-biittiin vaihtuva rumputyö pysyttelee suoraviivaisena eikä pidä sisällään myöhemmin ilmenevää rytmistä ilottelua tai groovaavia takapotkuja. Yhtyeelle ominaisia rytminvaihdoksia kappaleessa on useitakin, samoin lajityypille ominaisia stoppeja osien vaihdoksissa. Tiiviissä kappaleessa ei äidytä herkuttelemaan riffien tai rytmien äärelle, mikä on yhtyeen tuotannossa on varsin tavallista. Sacred Reichin tunnistaa vaivatta Sacred Reichiksi jo pelkästä esimerkillisestä rumpusoundista tai vaikkapa vilkkaasti leiskahtavista kitaraliideistä, mutta erityisen edustavaa kuvaa se ei yhtyeen tuotannosta anna.

Sacred Reich edustaa Sacred Reichin musiikillista antia, yhtyeen myöhemmät ja astetta väkinäisemmät vaiheet mukaan lukien, noin 74 prosentin veroisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros (1993) – 66 %

Laulusolisti Perry Farrelliin vahvasti henkilöityvä Porno for Pyros on osaltaan laulajalle ominaista taiteellista vaihtoehtorockia. Jane’s Addictionin raunioille perustettuun yhtyeeseen periytyi Farrellin aisapari rumpali Stephen Perkins. Tältä pohjalta Porno for Pyros kuulostaakin taiteellisemmalta versiolta vaihtoehtorockin, taiderockin ja funkaavan soulin pohjalle rakentuneesta edeltäjästään. Perkinsin perkussiiviset taipumukset ja samoin Farrellin erikoislaatuinen, tuplattu helium-laulu ovat bändille leimallisia ja kappaleessa hyvin pinnassa.

Porno for Pyros on kappaleena monipuolisen debyyttilevyn reippaampaa antia, mutta tyylillisesti varsin hyvin linjassa muun materiaalin kanssa. Toiselle levylleen Good God’s Urgelle yhtye kuitenkin muutti soundiaan astetta pehmeämmäksi, eikä Porno for Pyrosilla riipivästi alt-funkrockaavaa menoa aksentoivaa särökitaraa tai Perkinsin lyömäsoitinilottelua ole lainkaan niin selkeästi kuultavissa.

Porno for Pyrosilla on esillä piccolovirvelin, maailmanmusiikiperkussioiden ja ajalle ominaisten efektikilkuttimien lisäksi tanakasti funkkaava bassopoljento. Rytmisesti kappale on hyvin pornoforpyrosmainen: se kulkee tasaista 4/4-rytmiä, mutta säkeessä rytmi asettuu liki väkipakolla neljäsosien väliin ikään kuin ollakseen epärytminen.

Kuljettavan basson ja kikkailevan rytmisyyden synteesi on yhtyeelle ominaista, samoin klassinen ysäri-dynamiikka. Tätä hiljaa-kovaa-hiljaa-metodia hyödyntää Porno for Pyrosinkin rakenne. Säkeessä Perkinsin soitto on kiemuroivaa perkussio-komppausta peukkubasson kuljettamana. Farrellin lakonisen kertova laulu kertoo koko projektin lähtösykäyksestä, eli siitä kuinka hän hipelöi itseään loputtomasti katsellessaan televisiosta Los Angelesin mellakoita. Säkeestä rakenne etenee äänekkääseen vaihtoehtorock-bridgeen takapotkuineen ja siiät punkahtavaan, maanisesti biisin nimeä toistavaan kertosäkeeseen.

Porno for Pyros edustaa Porno for Pyrosin ulosantia ensilevyn osalta varsin hyvin, mutta perin erilaisen toisen levyn ilmaisua se ei kuvasta järin hyvin. Tästä syystä kappaleen edustavuus yhtyeen lyhyen uran materiaalissa on 66 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (1994) – 66 %

Psykoprofiilini Gary Asquithista ja Danny Briottet’sta heidän musiikkinsa ja videoidensa pohjalta: naapuruston tuttuja diilereitä/säätäjiä/autoradiovarkaita, yhtenä hetkenä ”a’ight mate” -seuramiehiä, seuraavana yhden väärän sanan päässä ultraväkivallasta. Arkistoidaan mappiin ”wide boys”.

Renegade Soundwaven eponyymibiisi on suurpiirteinen jammailu, joka pysyy kasassa karismalla ja jatsitupakalla. Tunnelma keinahtelee RSW-epätyypillisen lempeästi, pitkän illan ja yön jatkoilla kun ollaan ja vielä ”got a poetry lesson at nine”. Valloittava renkutus, joka edustaa enemmänkin poikkeamaa kuin tiivistelmää yhtyeen maximum pauke & basso -eetoksesta.

Renegade Soundwaven renegadesoundwavemaisuus on 66 prosenttia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (Leftfield Mix) on sitten jotain muuta: äyskivä happogorgoni, jonka rakenne on suunniteltu tieteellisen täsmällisesti lietsomaan kasvavaa hysteriaa lattialla. Chemical Brothersin DJ-luottokiekko silloin kun he vielä olivat Dust Brothers. Tylyydessään lähempänä RSW-mediaania kuin alkuperäinen, mutta ylenpalttinen kompetenttius pudottaa pisteitä 75 prosenttiin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath (1970) – 65 %

Vielä Earth-yhtyeenä sävelletty kappale määritti Black Sabbathin tulevaisuuden tyylillisesti ja antoi yhtyeelle uuden nimen. Itseoikeutetusti debyyttilevyn paalupaikalle sijoitettu Black Sabbath on pahaenteisen, pirullista tritonus-soinnutusta korville vihtovan intronsa jälkeen kuin kummitustalo, jossa varjoissa lymyilevät aaveet tanssivat lopulta vinhaa pirunpolskaa kuulijan ympärillä.

Matelevasti tasatahtia tallustelevan kappaleen aaltoilu synkeän väijynnän ja Tony Iommin säröisten voimasointujen välillä saa lisäpontta Ozzy Osbournen kitaramelodiaa valittavasti myötäilevästä laulusta ja pelokkaan pseudo-okkultistisista sanoituksista. Tavaramerkkinä mainittakoon Ozzyn ”Oh please God help Me” -parahtelut. Ja mainitaanhan myös Saatana.

Selkeästi kaksivaiheinen kappale kiihtyy loppuosassaan yli kaksinkertaiseen tempoon. Bluesahtavaan poljentoon pohjaavassa osiossa kitarakuvio äityy suorastaan kipitteleväiseksi. Finaalin reippaamman myllytyksen päälle lirahtaa vielä kitarasoolo, kuten tavallista.

Black Sabbath edustaa keskeisintä Black Sabbathia hyvin, mutta koko useampia vuosikymmeniä ja kokoonpanoja ajatellen noin 65-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax (1984) – 61 %

Debyyttilevyn loppupuolelle haudattu nimikkokappale pitää sisällään raakamuodossa varsin paljon Anthraxille leimallisia elementtejä, joskin vähemmän tavanomaisessa suhteessa. Kipakkaa tuplabassaripaukutusta, laukkakomppia, tomikomppia ja etupotkuja tahkoava rumpali Charlie Benante esittelee monimuotoisuutta, mutta kappaleen muut elementit tuntuvat vielä raakileilta. Toki sahaavat kitarat ja hillitön soolosekoilu jalostuivat jatkossa melkoisestikin, vaikka tässä niiden teho on vielä jokseenkin puolinainen.

Leimallisia rytminvaihteluja laukkakompista shuffleen ja suoraan skank-tykytykseen sisältävä kappale muistuttaa kyllä varsin kohtuullisesti speed metal -suuruuden kunnian päivien ilmaisua. Vaikka laulajana debyyttilevyllä on vielä teknisesti rajoittunut Neil Turbin, miehen kiekaisut ja värjyvä kailotus muistuttavat Anthraxin suuruuden vuosina bändissä laulaneen Joey Belladonnan melodista kailotusta.

Anthraxista kuitenkin puuttuu paljon sitä, minkä voimin Anthrax rakensi menestyksensä. Siinä ei ole tarttuvaa kertosäettä eikä (myös sanoituksiin merkittyä) ”mosh partia”, hidasta ja villiinnyttävää väliosaa. Se kuitenkin on ydinkaksikon Scott Ianin (kitara) ja Charlie Benanten (rummut) osalta vahvasti sellaista kuin Anthraxin ulosanti jatkossakin oli: rytmisesti rummut seuraavat kitaraosien käänteitä ja tekevät musiikista varsin eloisaa.

Sanoitukseltaan äärimmäisen kliseistä metallia (terästä, räjähdyksiä, yötä ja sotilaita) vilisevä kappale on vielä kaukana bändin kulta-aikojen populaarikulttuuriin, yhteiskunnallisiin asioihin ja elämänfilosofisiin teemoihin painottuvasta sisällöstä.

Anthraxin anthraxmaisuus on vain 61 prosentin tasolla. (Kimmo K. Koskinen)

Unkle (1998) – 57 %

Unklen debyytillä James Lavelle ja Tim Goldsworthy loivat jonkinlaisen 1990-luvun lopun vaihtoehtoskenen superkollektiivin triphop-sateenvarjon alle. Instrumentaalisessa nimikappaleessaan se ei käytä Psyence Fiction -debyyttinsä tuotannossa viliseviä kunniavieraita, vaan kehittää keskeisen teemansa samplaamalla saksalaisen speed metal -yhtyeen Ragen A Pilgrim’s Path -kappaleen (1988) kitaraintroa. Tämä eklektinen valinta lienee debyyttilevyllä vaikuttaneen DJ Shadow’n peruja, mies kun samplaili omille levyilleen esimerkiksi Metallicaa.

Kappaleen lauluosuuksina toimivat katkonaiset laulusamplet ja valikoima elokuvallisia dialogifragmentteja. Tätä höystävät runsas scratchaus ja jännittävät instrumenttisamplet. Rakenteeltaan kappale on välisoittomainen hahmotelma, eikä muotoudu samalla tavalla popkappaleeksi kuin levyn lauletut hittikappaleet Lonely Soul, Be There tai Rabbit In Your Headlights.

Vahva rumpupainotteisuus vetää kappaletta, kuten muitakin Unklen ilmiasultaan romuluisen debyytin raitoja. Myöhemmillä levyillään yhtye pehmensi ja virtaviivaisti ilmaisuaan jättämällä sotatantereelta kuulostavat rumpuraidat ja silmiinpistävän leikkaa-liimaa-estetiikan vähemmälle. Useita levyjä tehtailleen yhtyeen ilmaisussa vaihtelee edelleen instrumentaalinen ja laulettu materiaali, ja rytmivetoisuus on yhä vahvasti läsnä. Sittemmin yhtye on kuitenkin muuttunut elokuvallisempaan suuntaan ja samalla virtaviivaistanut ilmaisuaan huomattavasti.

Unkle (Main Theme) edustaa Unklen uran ilmaisua osapuilleen 57 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Return to Forever (1972) – 49 %

Chick Corean fuusioyhtyeen debyyttilevy alkaa kymmenminuuttisella spektaakkelilla, jossa huilu soi ja albatrossi liitää. Suurelta osin eteerinen kappale ei edusta järin vankasti Return to Foreverin sittemmin varsin tiukasti sätkiväksi ja etukenoisen sähköiseksi jazz rockiksi muuntautunutta sointia.

Klassikoksi muodostuneella debyyttilevyllään se pitäytyi hillitymmän ulosannin äärellä, vaikka soitannollista fuusio-ilottelua basson ja rumpujen osalta onkin helposti aistittavissa. Yhtyeen myöhempi tuotanto kuitenkin muodostaa bändin uraa ajatellen koherentimman kokonaisuuden ja edustaa selvästi erilaista ilmaisua kuin erilaisista musiikillisista ”aalloista” muodostuva nimikkokappale.

Kappaleen pitkälinjaisuus ja taitava soitto ovat joka tapauksessa tunnistettavia. Sähköisyys ja hurjaksikin äityvä energia kuitenkin vielä puuttuvat. Niiden tilalla on huilu, joka soi vielä vuoden 1973 kevyemmällä Light as a Feather -levyllä ennen kuin vankempi ja kitaravetoisempi jazz-rock-fuusio otti yhtyeen soinnissa vallan.

Return to Foreverin returntoforevermaisuusaste on 49 prosenttia. (Kimmo K. Koskinen)

Iron Maiden (1980) – 45 %

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Yhtyeen kahdella ensilevyllä ulosanti oli rosoisempaa ja hyökkäävämpää kuin 1980-luvun puolivälin kultakaudella. Erityisesti Paul Di’Annon rouhea laulu on hyvin erityyppistä kuin yhtyeen suuruuteen nostaneen Bruce Dickinsonin kovaa ja korkealta -ilmaisu.

Iron Maiden on hengästyttävä ja teknisesti vaativa kappale, kuten suuri osa yhtyeen muustakin tuotannosta. Sen etukenoinen intensiteetti on parin ensilevyn tapaan jokseenkin punkahtava. Tätä rosoista riehakkuutta ei bändin myöhemmissä vaiheissa enää samaan tapaan ole ilmennyt. Kappaleessa on kuitenkin teknistä osien vaihtelua ja etupotkuja, vaikka se eteneekin suurelta osin kiivaan suoraviivaisella punkkikompilla yhtyeelle leimallisen laukkaamisen sijaan. Kappaleen rytminen ulottuvuus on joka tapauksessa menevämpää kuin yhtyeen myöhemmissä vaiheissa, eikä uran alussa soittaneen rumpalin Clive Burrin tyylissä kuulu seuraajansa Nicko McBrainin Maidenille leimalliseksi muodostuneet maneerit. Vuolaasti fillaileva ja tempoltaan huojuva McBrain saattaa soittaa koko kappaleen ride-symbaaliin, Burr sen sijaan tahkoaa Iron Maidenissa antaumuksellisesti kiivaita 16-osia hi-hatiin ja keskittyy tiukkaan rytmiin eikä koskekaan ride-peltiin.

Iron Maiden kuitenkin edustaa yhtyeen ilmaisua hyödyntämällä kahden kitaran melodista harmoniaa, jonka pohjalla yhtyeen sielun Steve Harrisin basso louskuttaa tunnistettavalla lotinasoundillaan. Progressiivisessa välikohdassa leiskuva basso pääsee esiin, vaikka kuulaasti rullaava basso pitää muutenkin kappaleen kulusta huolen. Tässä vaiheessa yhtyeen kertosäkeet eivät vielä rakentuneet kappaleen nimen toistamiselle, vaikka otsikko kertsissä mainitaankin.

Säästeliäästi mitaltaan kolme- ja puoliminuuttinen kappale ei kärsi lainkaan etenkin myöhempinä aikoina Iron Maidenia vaivanneesta pöhöttymisestä. Tuotannollisesti jopa askeettisen raaka, nopea ja iskevä kappale on hyvin eri maata 1980-luvun lopun tai 2000-luvun materiaaliin verrattuna.

Iron Maidenin edustavuusaste mittavaan tuotantoon verraten on 45%. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Talk Talk (1982) – 30 %

Kuvitellaan, että Mark Hollis istuu lähipubissaan real alen ja The Guardianin ristisanan ääressä. Vitsikäs kantapeikko valitsee jukeboksista Talk Talkin Talk Talkin. Passiivisaggressiivista syntsapoppia, kiivas tempo, tivoliurkuja, hittikoukkuja. Hollisin naama happanee. Hän kietaisee alensa ja taittelee lehtensä. Ovella hän kääntyy ja huutaa: ”Olin nuori ja tarvitsin rahaa taidemusiikin tekemiseen!”

Kuusi vuotta eponyymibiisinsä jälkeen Talk Talk julkaisi eteerisen, improvisoidun Spirit of Edenin, jota monet palvovat (ja jonka kuuntelemiseen purkkapopkeskittymiskykyni ei riitä).

Talk Talkin talktalkmaisuus on 30 prosentin tasolla. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

The Monkees (1966) – 29 %

1960-luvun lopun tv-sarjaan käsikirjoitetusta popryhmästä kehkeytyi varsin pian oikea yhtye, joka ei liiemmin sarjan tunnariksi väsättyä (Theme from) The Monkeesia konserteissaan soittanut. Pop-swingiä ja räväkkää remellyspurkkaa yhdistelevä kappale on tarttuva ja melodinen, eikä energiasta tai hyvästä fiiliksestäkään ole pulaa. Samalla linjalla bändi jatkoi myöhemminkin, vaikkakaan ei näin pöljän yksinkertaisella tyylillä. Yhtyeenä Monkees yhdisteli Beatlesin, Kinksin, Holliesin ja Beach Boysin melodisesti rikasta mutta myös räväkästi leiskuvaa pop-ilmaisua, eikä välttämättä hävinnyt esikuvilleen ollenkaan.

Leikkisästi vipeltävä (Theme from) The Monkees on sovitukseltaan yksinkertainen, tiivis ja häpeilemättömän mukaansatempaava. Siinä on räväkkää rumputyöskentelyä ja antaumuksellista kitaran rämistelyä sekä harmonisesti helkkyvää laulua, mitä yhtye hyödynsi runsaasti jatkossa. Siitä kuitenkin puuttuu muun tuotannon tyylillinen moniulotteisuus ja koristeellisuus. Myöhemmin yhtyeen runsaastikin käyttämiä jousia, vaskia tai pianoa teemakappaleessa ei kuulla.

Kappaleen monkeesmaisuus edustaa teemallisesta roolistaan huolimatta vain noin 29 prosenttia useita levyjä julkaisseen ja edelleen jatkavan yhtyeen ilmaisusta. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boys (1982) – 22 %

Polly Wog Stew -debyytti-EP:n aloituksena koliseva ja rämisevä Beastie Boys (tunnettu myös nimellä B.E.A.S.T.I.E.) ei ole hiphop-ryhmänä tunnetuksi tulleen newyorkilaistrion tavanomaista ulosantia. Tai on, mutta lähinnä ajalta, jolloin Beastie Boys soitti hc-punkia eikä edes toiminut triona.

Beastie Boys on vajaan minuutin mittainen rypistys, joka on aivan täysveristä räkänokkapunkia. Sittemmin hiphopin puolelle ja mikrofonien taakse siirtynyt kolmikko löysi menestyksen tällä saralla, mutta jatkoi myös soittamista. Bändi levytti itse soitettujen funk-instrumentaalien lisäksi alkuaikoihin viittaavia erinomaisia punk-ralleja kuten, Lee Majors Come Again, Mullet Head, Time for Livin’ ja Heart Attack Man. Huomattavaa on, että Sabotage (1994), yksi bändin suurimmista hiteistä, on selvästi jatkumoa samalle punk-perimälle.

Lyriikoiltaan Beastie Boys kuitenkin edustaa poikamaista remellyslinjaa, jota yhtye jatkoi loppuun asti. Kappaleen laulu – tässä siis vain ”Michaelin” (sittemmin Mike D) esittämä – muistuttaa myöhempien aikojen ulosantia, mutta toisten jäsenten ääniä ei kuulla sitä tukemassa. Adam Yauch (MCA) oli jo bändissä, toisin kuin debyyttilevylle rekrytoitu Adam Horovitz (AD-Rock). Asennetasolla Beastie Boys on hyvinkin edustava esitys, musiikilliselta kantilta se kuitenkin kattaa vain pienen osan yhtyeen ilmaisusta, senkin erittäin karulla tavalla.

Beastie Boys edustaa Beastie Boysia noin 22-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Sigur Ros (1997) – 15 %

Sigur Rosin Von-debyyttilevyn avauskappale on vajaan kymmenen minuutin mitassaan tavallaan mainio esimerkki islantilaisen menninkäisyhtyeen pitkälinjaisesta ja taiteellisesta ilmaisusta. Avaruudellisesti helkkyen alkava kappale rakentuu hiljalleen mystisten sävelten ja huminoiden siivin yhä äänekkäämmäksi, äityen lähinnä kauhuelokuvan soundtrackia muistuttavaksi äänten purkaukseksi.

Tällaisena lähinnä ylimittaisen intron virkaa toimittavana kappaleena se ei kuitenkaan muistuta juurikaan yhtyeen toismaailmallisesta ja vahvasti dynamiikalla pelaavasta postrockista, jossa moninaiset bändi- ja orkesterisoittimet vyöryttelevät tyylikkäästi ja pitkälinjaisesti taivaissa liitelevän Jónsin laulun rinnalla. Yhtye kuitenkin hyödynsi myös jatkossa vastaavaa elokuvallista ilmaisua.

Laulutta, instrumenteitta ja ilman selkeää rakennetta etenevä Sigur Ros edustaa Sigur Rosin tuotantoa vain 15-prosenttisella täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

”Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.”

Minun on poikkeuksellisen helppo sanoa, mistä kaikki alkoi. Joku oli suositellut levyä ja ostin sen niin kuin jonkun suosittelemia levyjä joskus ostettiin. Grandaddy – The Sophtware Slump.

Arvelen, että kuljetin albumin kotiini samassa pinossa monen muun kaltaisensa kanssa. Pistin sen soittimeen pikemminkin omistamisesta kuin löytämisestä ilahtuneena. Mutta kun avausraita He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot alkoi soida, tunne muuttui täysin.

Minä muutuin täysin.

Tämä liittyi siihen, mitä olin tuolloin. Laulu ilmestyi suunnilleen niihin aikoihin, kun hautasin tietoisesti lukiovuosien aikaista ihanneminääni, voimakkaan idealisoitunutta romantikkoa. Olin kasvanut hänen nahastaan ulos, häpesin häntä: hänen hattaraista ajatustaan paremmasta maailmasta sekä hänen kestämättömän hurmahenkistä humanismiaan. Tunsin, että maailma oli tuollaiselle hahmolle liian kulmikas ja kova; mieluummin paadutin itseäni ripauksen, antauduin kyynisen intellektualismin vietäväksi, enkä välittänyt mitä mahdollisesti menetin.

Uusi identiteetti jäi tietenkin vajaaksi, olihan se väkipakolla luotu ja alkujaankin väärää kokoa. Kun kielsin itseltäni sen surumielisen pilvireunan, joka oli saanut maailman tuntumaan merkitykselliseltä, jäi tilalle lähinnä ääripäiden väliin pingotettu tyhjyys. Niinpä kaipasin koko ajan menneeseen minääni, vaikka en pystynyt enää olemaan tuo ihminen. Syytin ristiriitaisesta olostani muita, koska haurauden tilkkeeksi omaksuttu ylpeys esti katsomasta lähemmäs.

Tämän asetelman äärelle Grandaddy kuljetti minut ainutlaatuisella tavalla. Tunsin, että yhtye lauloi hylkäämästäni minästä, jota kaipasin vaikka en voinut hyväksyä että olin joskus ollut sellainen. He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilot osoitti kiertelemättä miten oli käynyt, mutta laulun haikea melodisuus pikemminkin lohdutti kuin hieroi kohtaloa vasten kasvojani. Yhtyeen laulaja, Jason Lytle, tuntui olevan puolellani.

Kun laulu eteni kliimaksinomaiseen ”did you love this world, did this world not love you” -kysymykseensä, puhkesin heti ensi kuulemalla kyyneliin. Niin vakaasti uskoin rakastaneeni joskus maailmaa – ja niin voimakkaasti koin tuon rakkauden käyneen mahdottomaksi.

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

The Sophtware Slump oli pieni universumi, joka selitti itse itsensä ja laskostui peitoksi ylleni. Grandaddya levy ei kuitenkaan kuvastanut kuin osittain. Kun lähdin albumista innostuneena tutkimaan orkesterin historiaa, löysinkin jotain aivan muuta kuin mitä arvelin. Löysin joukon lippalakkipäisiä skeittareita, jotka vähät veisasivat totunnaisuuksista, ja joiden elämänkehäksi tuntuivat riittävän autotallien eteen asettuneiden olutrinkien sisäpiirit. Löysin kiipeämättömän kasan rikkinäisiä ääniä, romutettuja riffejä, piinaavia rytmejä ja ohueksi kiertynyttä laulantaa. Löysin sanoja, joista käsitin vain sen, etteivät ne kertoneet elämästäni mitään. Ja löysin lauluja, jotka olisin halunnut kuulla aivan toisenlaisina.

Samastumisen rinnalle kiilasi arvoitus.

Sen koommin olen viettänyt loputtomia hetkiä tuon arvoituksen parissa, nauttien hämmennyksestä vähintään yhtä paljon kuin oivalluksista. Samalla olen saanut perustiedot paikoilleen. Tiedän että Lytle, rumpali Aaron Burtch ja basisti Kevin Garcia perustivat Grandaddyn Kalifornian Modestossa vuonna 1992. Tiedän että orkesteri purkitti loputtomat määrät demoja ja keikkanauhoitteita ennen kuin julkaisi viisihenkiseksi laajentuneena (perustajajäsenten ohella kitaristi James Fairchild ja kosketinsoittaja Tim Dryden) ensimmäisen albuminsa, Under the Western Freewayn vuonna 1997. Tiedän että yhtye kulki 2000-luvun alkuvuodet kohti vääjäämätöntä loppuunpalamista ja hajoamista. Tiedän että Lytle teki tämän jälkeen sekä onnistuneita soololevyjä että vaihtelevia projekteja muiden taiteilijoiden kanssa. Ja tiedän että usein hänen uskollisena aseenkantajanaan on toiminut rumpali Burtch.

Tiedän myös että viime vuonna, Grandaddyn noustua juuri uudelleen jaloilleen, basisti Garcia kuoli aivoinfarktiin. Ja että kukaan ei tiedä tällä hetkellä yhtyeen tulevaisuudesta mitään.

Kokonaisuuteen on kuitenkin jäänyt aukkoja; yhtälö ei ole täydellistynyt, osat ovat jääneet hankaamaan toisiaan vasten. Mitä enemmän olen koettanut Grandaddya ja Lytleä ymmärtää, sitä nöyremmin olen joutunut palaamaan musiikin äärelle – uskoa, että se perustelee itse itsensä tai kertoo perustelemattomuudellaan jotakin vielä olennaisempaa.

Sillä Lytle puhuu poikkeuksellisen kiertelemättä juuri musiikkinsa kautta. Hän avaa lauluissaan pitkästymisensä ja ahdistuksensa, tavoittelee unelmia, kuluttaa kulttuuriviestejä ja on halutessaan pikkumaisen pirullinen. Hän sijoittaa itsensä kiertelemättä keskelle niskapunan kukittamaa yhdysvaltalaisesikaupungin mentaalista maailmaa, mutta haaveilee samalla metsistä, järvistä, vuoristoista.

Tämä kokonaiskuva kirkastui olennaisesti muutama vuosi sitten, kun Lytle alkoi kerätä rahaa aivokasvaimen saaneen siskonsa hoitoon ja avasi pikkusummalla koko äänitearkistonsa. Saataville tuli liuta konserttinauhoituksia, arkullinen Grandaddyn demoja ja kaikki yhtyeen omakustannejulkaisut. Aineiston selaaminen on vaatinut monin paikoin närästyslääkettä ja kärsivällisyyttä, mutta palkinto on ollut vaivan arvoinen. Vain moninaisuuden hyväksymällä on ollut mahdollista saada edes pieni käsitys siitä, mistä kaikesta Grandaddyssa tai Lytlessä on ollut kyse. Ja yhtä lailla tuon kokonaisuuden edessä on pitänyt todeta nöyrin mielin, että ehkä minun ei ole edes tarkoitus käsittää.

Sillä ei musiikissa ole kyse käsittämisestä. Ainakaan Grandaddyn musiikissa. Siinä on kyse jostakin paljon hienosyisemmästä, vaikkakin samalla romuluisen suuresta. Ihmisestä, ehkä. Tai ihmisistä. Mutta myös ajasta jossa he elävät, paikoista joihin heidät on heitetty, tavaroista joita he kuluttavat, lauluista joita he kuuntelevat.

Sekä lippalakeista, ruutupaidoista, rullalautailusta, ruohonleikkureista, peuroista ja kylpyankoista. Luulisin.

Vuorenhuiput

Grandaddy: Under the Western Freeway (1997)

Kuvittele ajavasi kalifornialaisen kaupungin reuna-alueella. Aurinko roikkuu taivaalla intohimottomasti, helleusvan ja saastesumun kalventamana. Kesä on jatkunut niin pitkään, että olet turtunut siihen. Silti sen vääjäämätön katoaminen kalvaa mielen tylpäksi. Näkymä on pölyinen ja itseään toistava; autojen kyljet, kohtuuttoman leveät tiet, valkolautaiset omakotitalot, puuttomat pihat, ketjuravintolat, varastohallit, kellertyneet liput. Samanlaisuutta silmänkantamattomiin. Etkä pääse koskaan pois. Ruumiisi on liian veltto viedäkseen sinut horisontin taakse. Se ei usko enää siihen, että tunnet jotakin.

Ja silti tunnet, voi hyvä luoja miten tunnetkin.

Olet Under the Western Freewayn maailmassa.

Grandaddyn varsinainen debyytti oli häkellyttävä pelinavaus. Yksikään sen elementeistä ei ollut vieras, olihan orkesteri kulkenut demoillaan vääjäämättä kohti tätä pistettä. Silti levy merkitsi valtavaa kasvua, vision äärimmäistä kirkastumista, tunteen ja rohkeuden lopullista tasapainoa. Grandaddy kuljetti sekä sävellyksiään että sovituksiaan kohti yhtä mentaalista tilaa, joka laajeni paljon alkupistettään kauemmas. Yhtye tiesi mistä lauloi, se tiesi miten kuorruttaa kappaleensa ja se tiesi miten paljon tilaa se voisi jättää sattumalle. Silti se osasi olla itsevarmuutensa alla myös haavoittuvainen, maanläheinen ja kolhittu. Ja tulla niin lähelle, että hennoinkin ääni raapi sieluun lähtemättömiä jälkiä.

Kuten debyyttilevyllä pitääkin, Grandaddy löi luun kurkkuun jo avausraidalla. Virttyneisyydessään suureellinen ja melodisuudessaan musertavan surumielinen Nonphenomenal Lineage osoitti yhtyeen muuttuneen sekä aiempaa oivaltavammaksi että haavoittuneemmaksi. Soittimet levittivät sävelen ylle sumun huntuja ja iltakajon värejä; ne kohisivat kuin kaukainen maantie, surivat kuin asfaltin ääreen kuihtuvat ansarikukat ja kolisivat kuin tuulen kuljettama tyhjä Budweiser-tölkki. Samalla sanat jättivät hyvästejä ja rukoilivat ymmärrystä aivan kuin yhtye olisi halunnut pyytää anteeksi musiikkinsa täydellistynyttä kunnianhimoisuutta. Vaikutelma oli häkellyttävä. Se pakotti kuuntelemaan.

Seuraavalla raidalla silmään iskettiin isompi vaihde. A.M. 180:n viettelevästi makeillut kosketinkoukku käynnisti levyn toden teolla ja manasi rytmeihin uudenlaisen uhon. Ja vaikka peli oli jo tässä vaiheessa selvä, oli runsaudensarvi vasta aukeamassa. Grandaddy ryhtyi piirtämään toinen toistaan nuhruisempia kuvaelmia joutilaista kadunvarsista yksinäisine lähiöpihoineen, intohimojensa kangistamista vapauden tuntemuksista sekä tappiomielialaksi kääntyneistä toiveista tavoittaa vielä joskus jotakin kaunista.

Musiikki tanssitti jokaista kuvaa lasijauheen päällä. Tasaisten mutta nyrjähdysvalmiiden rytmien rinnalle asemoitiin kitaroiden ja koskettimien taisteluharjoituksia, joissa oli jotakin kaoottista, mutta jotka oli samalla helppo ymmärtää tarkoituksella asetelluiksi. Tunteiden viimeisenä kiintopisteenä soi Lytlen ohut, valittava, mutta turhautuneisuudestaan rajattoman voimat saanut ääni; ihmisen ääni roinan keskellä.

Varsinaisia iskusäveliä Under the Western Freewaylla oli oikeastaan vain kaksi, A.M. 180 ja purevuutensa neuroottiseksi, syyllistäväksikin turhaumaksi vääristänyt Summer Here Kids. Muilta osin albumi tarjoili ennen kaikkea kollaaseittain hahmottuneita äänivalleja, absurdismia, värejä, tarttuvia kosketinkoukkuja ja likaisen lasin takaa katseltua Brian Wilsonia, mutta myös hiekanharmaata banalismia ja baseball-lakin alle puristunutta perspektiivittömyyden tuskaa. Albumi oli Why Took Your Advicen periaatteellista itsesääliä, Everything Beautiful Is Far Awayn tietoisen kömpelöä leikittelyä ja nimikkoraidan juopunutta kosketinusvaa, sekä yhtä lailla sarja pitkittyneitä, äärimmäisestä tylsyydestä kumpuavia sisäpiirivitsejä. Se häiritsi kauneudellaan ja helli rujoudellaan.

Tylsäksi levy muuttui korkeintaan hetkittäin, sietämättömäksi ainoastaan lopputäytteeksi ympätyllä yösirkkaluupillaan.

Debyytin kypsyyttä – ja sitä kautta täydellisyyttä – selitti varmasti osaksi se, että Grandaddy oli kulkenut pitkän tien ennen ensimmäisen todellisen näyttöään. Samalla se oli ehtinyt työstää osaa levyn kappaleista jo muutaman vuoden ajan. Esimerkiksi Laughing Stock, Why Took Your Advice ja Lawn & So On olivat tulleet demomuodossaan tutuiksi jo Don’t Sock the Tryer -kasetilta kaksi vuotta aiemmin. Hiominen ei ollut kuitenkaan syönyt teoksilta terää saati saanut bändiä kyllästymään niihin. Pikemminkin laulut omaksuivat nyt täydellisimmän muotonsa osana alati vaihtuvaa äänien tekstuuria, jossa jokainen yksityiskohta oli yhtä tärkeä kuin kokonaisvaikutelma.

Under the Western Freeway ei loppujen lopuksi vienyt minnekään. Mutta se latasi ahtaan olinpaikkansa niin täyteen elämää, tuntemuksia ja avaruuksia, että sen ankarassa totuuskuvassa oli myös todellisuuspaon oljenkorsi. Eikä tuo korsi ole hapertunut vieläkään. Kun Grandaddy julkaisi debyyttinsä tuplavinyylinä sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ei yksikään ääni – sirkkaa lukuun ottamatta – kuulostanut ikääntyneeltä tai turhalta. Perspektiivi oli yhä tuore, ajaton. Mikään ei ollut muuttunut. Esikaupunki oli ennallaan.

Ihan niin kuin jokainen kappale oli luvannutkin sen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Sophtware Slump (2000)

”Adrift again 2000 man”

Avaussanat kaikuivat painavina. Mitä lähemmäs vuosituhannen vaihde oli käynyt, sitä johdonmukaisemmin siihen liittyneet utopiat olivat vaihtuneet ontoksi kauhuksi. Teknologian oli pitänyt siivittää ihmiskunta helppoon ja täyttymykselliseen elämään, mutta vapautuksen sijasta ihmiset tuijottivatkin jännittyneinä tietokoneidensa digitaalinumeroita. Kaataako Y2K koko sivilisaation? Ja jos kaataa, mitä kaikkea siinä oikeastaan menetetään? Tietoa? Järjestys? Jotakin suurempaa?

Populaarimusiikissa nämä kysymykset oli omaksuttu viimeistään Radioheadin OK Computerilla (1997). Samaan aikaan kun koneista oli tullut luonteva osa koko musiikin tekemisen ja ajattelemisen prosessia, saattoivat taiteilijat loitontua tutkailemaan elämää ja tuntemuksia koneiden rytmittämässä maailmassa. Siellä näkyi epäsuhta, joka ei tahtonut taipua sanoiksi, tuskin edes ääniksi. Kuitenkin monet yrittivät.

Toisella levyllään myös Grandaddy lähti jahtaamaan elekronista perhosta. Jos Under the Western Freeway -debyytti oli kartoittanut yhdysvaltalaisen pikkukaupungin joutilasta ikävää, hyppäsi The Sophtware Slump täysin toiselle mittakaavatasolle. Eikä kyse ollut ainoastaan kerronnallisesta harppauksesta. Grandaddy – tai pikemminkin yksinäiselle maatilalle soittimiensa kanssa eristäytynyt Lytle – uudisti levyllä myös sointinsa. Yhtye oli tuonut analogisyntetisaattorit ja hienovaraisesti teknologisoituneen otteen jo erinomaiselle Signal to Snow Ratio -EP:lleen (1999). Pitkäsoitolla marssi muuttui entistä määrätietoisemmaksi. Nyt äänet rakensivat kokonaan uutta maailmaa.

The Sophtware Slump oli temaattinen levy, vaikka kieltäytyi alleviivaamasta sanomaansa. Jo avausraidan, He’s Simple, He’s Dumb, He’s the Pilotin mietteliäät ensi soinnit maalasivat surumielisen, hieman keinotekoisin iltasävyin nostalgisoituneen syrjämaiseman, johon Lytle sijoitti uuden vuosituhannen kynnyksellä virinneen maailmantuskansa. Liki yhdeksänminuuttinen avausraita esitteli levyn sanoman tyhjentävästi. Se kuvasi milleniaalisen maailmankatsomuksen harhautunutta taiattomuutta, ja juurrutti kuvauksensa syvälle henkilökohtaiseen vierauden tunteeseen. Samalla Lytle väritti kerrontansa nostalgialla, jonka loi paradoksaalisesti juuri tekniikka. Analogiset koskettimet soivat vanhentuneella lämmöllä ja vokoderisoidut laulut kuulostivat pikemminkin inhimillisiltä kuin keinotekoisilta.

Avausraidalla virinnyt lataus kantoi läpi levyn. Vaikka soitto muuttui hiljalleen suoraviivaisemmaksi, voimallisemmaksi, paikoin irrottelevammaksikin, perustui koko albumi määrittelemättömään menneisyyden kaipaukseen sekä sitä ilmentäneeseen melodiseen herkkyyteen. Musiikki pysyi laulusta toiseen kurinalaisena ja dynamiikaltaan hienovaraisena, silloinkin kun orkesteri rynni eteenpäin. Esimerkiksi The Crystal Lake myötäili Grandaddyn ensihitin, Summer Here Kidsin, äärimmäistä tarttuvuutta, mutta vimmaisen ahdistuksen sijasta se kuvasti pikemminkin surua menetetyn Arkadian äärellä. Vaikka laulu käsitteli Lytlen muuttoa pikkukaupungista suurempaan, se tuntui samalla välittävän alkukodista lähteneen ihmissuvun eksyneisyyttä. Vastaavasti Broken Household Appliance National Foreststissa järkähtämätön kitaramurina sijoitteli kodinkoneet keskelle metsää osoittamaan sitä kuilua, joka ihmisten ja ympäristön välille oli murtunut.

”Broken household appliance
national forest
mud and metal mixing good”

The Sophtware Slump avasi uusia näkökulmia myös orkesterin vaikutepalettiin. Siinä missä levyn kokonaissointi rinnastui The Flaming Lipsin ja Mercury Revin suureellisiin aikalaisvisioihin – nyökäten Chartsengrafsin kaltaisilla riitelevämmillä raidoilla myös Pavementin ja Pixiesin suuntaan – rohkeni Grandaddy edetä rinnakkaistodellisuuksissaan aina Pink Floydiin saakka. Syvintä vuoropuhelua Lytle tuntui käyvän David Bowien kanssa. Mies kuvasi 2000 Manin harha-askelia keskellä vuosituhannen vaihdetta, hän loi alkoholisoituneen runoilijan prototyypiksi vinksahtaneen Jedd-humanoidin ja hän esitteli Miner at the Dial-a-view’n päähenkilön oman aikansa Major Tomina näppäilemässä kotinsa koodia tunteettomaan etsintäpalvelimeen.

Avarien fantasioiden rinnalla soi koko ajan tarve kääntyä takaisin; halu nukahtaa pajun alle, halu nähdä kirkas taivas, halu tuntea tunteet mahdollisimman aitoina. Ja levyn lopussa, juuri kun nämä toiveet olivat ottamassa ylivallan, Lytle nappasi itsensä kiinni rysän päältä. So You’ll Aim Towards the Sky katsoi vierestä, kuinka laulun sinä-hahmo tuijotti kohti taivaita päästäkseen tuskasta pois. Sen toteava sävy tuntui kuitenkin tuomiolta, empaattiselta tuhahdukselta turhien toiveiden äärellä. Oli helppo arvata taiteilijan laulaneen kappaletta omille haaveilleen; aivan kuin hän olisi pitkien kiertoteiden jälkeen palannut alkupisteeseen, tajunnut että ihmisen osa on parhaimmillaankin vain unelmoida.

Levy oli kokonaisuutena surumielinen, mutta suloisuutensa kautta myös lohdullinen ja vertaistuellinen. Se ei karannut koskaan liian kauas tuntevasta yksilöstä, mutta ei suhtautunut tähän myöskään liian myötäsukaisesti. Pikemminkin The Sophtware Slump oli valmis näyttämään totuuden, mutta myös leikkimään sillä, antamaan ainakin hennon luvan uskoa. Niinpä se onnistui kantamaan koko kerronnallisen lastinsa horjumatta perille. Se pakotti ajattelemaan ja se pakotti kohtaamaan pelot. Mutta se antoi myös puhdasta vettä, raikasta ilmaa ja taianomaisen yötaivaan.

Eikä kukaan ole pystynyt sen koommin samaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vaaranrinteet

Grandaddy: Sumday (2003)

Lopullista läpimurtoa ja taiteellista menestystä tarkoittaneen The Sophtware Slumpin (2000) jälkeen Grandaddylla oli todellinen näytönpaikka. Samalla sillä oli kuitenkin mietittävänään myös uusi suunta. Siinä missä Under the Western Freeway oli koonnut ja jalostanut yhtyeen muhitteluvaiheen materiaalin täydellisimpään kukkaansa ja The Sophtware Slump luonut tarkoin valikoiduista elementeistä oman todellisuutensa, oli Lytle kumppaneineen näiden levyjen jälkeen taiteellisesti tyhjän päällä – mihin nyt? Lopulta yhtye päätti ottaa esikuvakseen oman itsensä. Sumday oli Lytlen väittämän mukaan levy, jolla Grandaddy teki parhaansa kuulostaakseen Grandaddylta – se oli sekä oma faninsa ja jäljittelijänsä.

Tällainen lähtökohta on usein vaarallinen. Sumday oli kuitenkin vähällä onnistua mahdottomassa. Now It’s On oli huikea uutta alkua ilmentävä avausraita ja sitä seurannut I’m on Standby täydellisen alakuloinen ja herkkä vastakohta. Samoja tunnemaailmoja laserkeilattiin muuallakin. El Caminos in the West oli jo syntyjään muotovalio hitti, The Go in the Go-for-it tunnelmallinen kuvaus särkyneistä unelmista ja Saddest Vacant Lot in the World surumielisyytensä pyhittämä eksistentiaalisen eksyneisyyden sinfonia. Alati tiivistyvän alakulon keskellä Grandaddy muisti välillä myös hassutella. Stray Dog and the Chocolate Shake kohkasi kerroksittain kasvavana, hulvattomana irrotteluna, joka ei onneksi keikahtanut hetkeksikään turhanpäiväisen leikittelyn puolelle.

Albumin tähtihetket peittivät kuitenkin arvet vain vaivoin. Pohjimmiltaan Sumday kuulosti siltä, että kasvaneet paineet olisivat saaneet Lytlen lähes tukehtumaan pikkutarkkuuteensa ja täydellisyyden tavoitteluunsa. Levyn kanteen valittu jäytävän kitsinen maailma ilmensi sisältöä oireellisenkin hyvin. Täyteen kiiltoonsa puleerattujen sointujen värit paljastuivat rinnakkain asetettuina haaleahkoiksi ja kokonaisuus kaikessa suloisuudessaan ja inhimillisyydessään raskaaksi. Vaikka yhtye luotti Sumdaylla pitkästä aikaa kitaroihin, puuttui levyltä se itsepäinen arvaamattomuus, jota Grandaddyn varhaisempi fuzz-vetoisuus oli tarkoittanut.

Sumday olikin loppujen lopuksi kertomus salakavalasta loppuun palamisesta sekä pyrkimyksestä pitää koreaa pintaa ahdistuksen päällä. Kepeimmillään sen kompleksisuus ilmeni Group Who Couldn’t Sayn kaltaisilla lempeän piikikkäillä raidoilla, joilla levyä vietiin kohti laajempaa aikalaiskritiikkiä. Toisaalla kerronta hakeutui kuitenkin paljon suorempiin uomiin. Lost On Yer Merry Way oli pysäyttävä tiivistys luopumisen tuskasta, pettymyksestä ja alistumistesta. Vastaavasti The Final Push to the Sumin hauraiden loppulauseiden lohdullisuus paljastui nopeasti hennoksi lumeeksi. Tosiasiassa levy oli muuttunut jo kauan ennen päätösmetrejä musertavan karuksi, eräänlaiseksi negatiiviksi kansitaiteestaan.

Myöhemmin Lytle kuvasi 2000-luvun alkua tylyin sanoin Drowned in Soundin haastattelussa. ”I was over all of it. It felt too much. It was too deep, too real, too much. I don’t think this shit business deserves that much love.” Vaikka kommentissa kuvastui Lytlen suru hänen ystävänsä, Elliott Smithin itsemurhasta, kertoi lausunto jostakin laajemmasta. Kaikesta siitä, mitä Sumday pohjimmiltaan luotasi.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Just Like the Fambly Cat (2006)

Kun Grandaddyn neljäs pitkäsoitto, Just Like a Fambly Cat, ilmestyi hienoiselta pettymykseltä tuntuneen Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP:n (2005) jälkeen, kuulosti yhtye odottamattomankin elinvoimaiselta. Vaikka bändin ympärillä oli pyörinyt huhuja jopa hajoamisesta, se osoittikin olevansa luovassa iskussa – orkestraalisempi ja kypsällä tavalla kokeellisempi kuin aikaisemmin. Bändi värisi sähköisenä, hajosi halutessaan tuhansiksi salamoiksi, pysähtyi hartain mielin kauneimpien löytämiensä sävelkulkujen äärelle ja välitti luovin sovituskäännöksin kaikki sanoihin ladatut tunteet.

Kukapa olisi arvannut, että vaikutelma oli silkkaa harhaa. Todellisuudessa Grandaddy oli hajonnut tässä vaiheessa kokonaan, osin väsymykseen, osin aktiivisen bänditoiminnan taloudelliseen mahdottomuuteen. Yläotsikostaan huolimatta Just Like the Fambly Cat oli käytännössä Lytlen soololevy, jolla aktiiviseksi työkumppaniksi oli kelpuutettu vain rumpali Burtch.

Tätä taustaa vasten Just Like the Fambly Cat asettui hieman keinotekoisesti Grandaddyn diskografiaan. Toisaalta se kuvasti erinomaisesti sitä miten suurissa määrin yhtye oli aina ollut laulajansa äänitorvi – ja millaiseksi Lytlen näkemys oli tässä vaiheessa jalostunut.

Pohjimmiltaan albumi jatkoi Sumdaylla omaksuttua huolellista tuotantolinjaa, mutta oli samalla paljon hajanaisempi ja päättämättömämpi; rikkinäinen kuin todellisuus. Levyltä välittyi myös jonkinlainen yritys tavoittaa orkesterin varhaisvuosien mentaliteetti. Se oli täynnä menneisyydestä muistuttavia välisoittoja ja sisäänpäin kääntynyttä kujeilua. Lisäksi Lytle soitti pitkästä aikaa kirpeitä sirkkelikitaroita, jotka saivat esimerkiksi Jeez Louisen ja Elevate Myselfin kaltaiset vauhtiraidat kommunikoimaan Grandaddyn varhaisten demokoosteiden kanssa. Paluu vanhaan jäi kuitenkin osittaiseksi, välillä väkinäiseksi. Esimerkiksi 50 % -rytistely oli täysin tarpeeton yritys kurkottaa kymmenen vuoden taakse – laulu oli pikemminkin levyn kompastuskivi kuin energiapala.

Perusilmeeltään Just Like the Fambly Cat oli vakava. Sen maisemat vaihtuivat määrätietoisesti mutta hitaasti, ja yleistunnelma kylpi antaumuksellisesti alakulon nyansseissa. Kerronnallisesti levy loi tympääntyneitä silmäyksiä esikaupunkien Yhdysvaltoihin sekä oluttölkkiensä keskelle unohtuneiden ihmisten sieluihin. Laulut kuten Rear View Mirror, Summer… Its Gone, Where I’m Anymore ja Guide Down Denied olivat täynnä taantuvan keskiluokan henkistä väsymystä, jonka tunnusomaisimmaksi ilmentymispisteeksi Lytle oli epäilemättä valmis nimeämään kotikaupunkinsa.

Teemalevyksi Just Like the Fambly Cat ei kuitenkaan uskaltautunut nousta, vaikka olisi voinut olla sellaisena puhutteleva. Sen tunnelmat etenivät nostattavammin kuin Sumdaylla, mutta samalla hienoinen varovaisuus esti Lytleä puhaltamasta ilmaisunsa kekäleitä uuteen liekkiin. Ehkä kaikkien levylle latautuneiden jäähyväisten painolasti oli turhan suuri ja haluttomuus päästää kaikesta irti sittenkin liian voimakas.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Yours Truly, The Commuter (2009)

Kolme vuotta Grandaddyn virallisen hajoamisen jälkeen Jason Lytle julkaisi ensimmäisen soololevynsä. Ja kuinka ollakaan, se kuulosti… täsmälleen Grandaddylta. Lytle kiirehti selittämään tuoreeltaan, että hänen soolourassaan ja Grandaddyssa oli kyse tyystin eri asioista, mutta perustelut jäivät huteriksi ja epämääräisiksi. Eikä ihme – olivathan Grandaddyn viimeiset äänitteet olleet käytännössä kokonaan Lytlen kirjoittamia, soittamia ja tuottamia. Ja niiden sanat olivat soineet kiertelemättömän henkilökohtaisina.

Yours Truly, The Commuter oli kuitenkin helppo toivottaa tervetulleeksi. Niin Grandaddylta kuin levy kuulostikin, se oli samalla vapautunut, paradoksaalisesti vailla näyttämisentarvetta. Vaikka Lytlen hienovarainen huolellisuus levisi albumin ylle kontrolloituna kokonaistunnelmana, oli ilmaisu ilahduttavan monipuolista ja osumatarkkaa. Lisäksi levyn sekoitussuhde osui kohdalleen. Niin paljon kuin mukaan mahtui hilpeää äänileikittelyäkin, oli fokus sittenkin yksittäisissä kappaleissa ja niissä elementeissä, joita kulloisetkin sävelet kaipasivat täydellistyäkseen.

Just Like the Fambly Catiin verrattuna Yours Truly, The Commuter oli selkeämpi levy, jota ei rasittanut edeltäjänsä tarve sähköisiin irtiottoihin. Lisäksi sille hahmottui muutamalla kuuntelulla oma identiteettinsä. Vaikka monet albumin kappaleista – esimerkiksi nimiraita – olisivat olleet kotonaan millä tahansa 2000-luvun Grandaddy-levyllä, välittyi niistä myös hento halu katsella aidan vihreämmälle puolelle. Kuiskaillulta Mercury Rev -fantasialta kuulostanut self help -rohkaisu Birds Encouraged Him sekä sinfoniaanisiin tunnetiloihin luottanut Fürget It olivat esimerkkejä onnistuneista rajarikoista. Niiden rinnalla Ghost of My Old Dog todisti muutamien muiden peittelemättömien iskusävelien tavoin, miten luontevasti Lytle osasi halutessaan kuljettaa ja kasvattaa laulujensa tunnelmia.

Vaikka albumin ote herpaantui loppua kohti, oli se pätevä osoitus siitä, että Lytle pystyi kannattelemaan itseään myös sooloartistina. Samalla levy osoitti kiehtovalla tavalla sen muutoksen, jota laulaja koki käyvänsä läpi. Esimerkiksi Brand New Sun pohti haikeasti sitä, miksi mennyt oli ollut sellaista kuin se oli ollut – ja miksi se ylipäänsä oli kääntynyt menneeksi. Samalla laulu kuitenkin eteni nostattaen kohti aurinkoa, valaen pitkästä aikaa kirkkaita säteitä Lytlen musiikin ylle.

Ehkä tässä oli se syy, miksi levy tuntui Lytlen mielestä tärkeältä ja olennaisesti erilaiselta kuin Grandaddyn albumit. Albumin raidoilla tapahtui jotakin sellaista, minkä artisti oli pukenut sanoiksi jo ensimmäisellä kiintolauseellaan:

”I may be limping but I’m coming home”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Dept. Of Disappearance (2012)

Vuonna 2012 arvioin Jason Lytlen kolmannen levyn Nuorgamissa 84 pisteen arvoiseksi. ”Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu”, kirjoitin. ”Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan.”

Tämä kaikki on helppo allekirjoittaa edelleen. Dept. Of Disappearance toi ihastuttavalla herkkyydellä esille Lytlen musiikin upottavimmat hienoudet; pehmeyden ja haurauden, joiden alla kaikki sai kasvaa pakahduttavan suureksi. Kuitenkin levy rikastui tehokäytössä monipuolisemmaksi kuin aluksi osasin aavistella. Vaikka sävyt rakentuivat hienotunteisina vihjauksina pikemminkin kuin kasvoille räjäytettävinä provokaatioina, Dept. Of Disappearance oli paikoitellen yllättävänkin suurieleinen ja liikkeissään notkea.

Niin paljon kuin albumille mahtuikin nimikkokappaleen kypsää tunnelmointia ja hitaiden instrumentaaliosien kavalkadeja, rynni Lytle myös vapaan leikittelyn ja paisuteltujen orkestraatioiden maailmaan. Esimerkiksi Neil Youngin agitoivimmat kuoro-osuudet mieleen tuonut Young Saints ja Division of Laura Leen taustoittaman Your Final Setting Sunin terävä energisyys tuntuivat lähes uusilta aluevaltauksilta. Niiden rinnalla mietteliäään Willow Wandin kosketintekstuurit muistuttivat, että vakavimmillaankin Lytle jaksaa yleensä hymyillä jollekin – itselleen tai maailmalle, miten vain. Hallinnasta laulajan leikittely lähti ainoastaan Get Up And Golla, joka tuntui harmilliselta tyylirikolta keskellä muutoin aistikasta kokonaisuutta.

Levyn sanoma löytyi jostakin musiikillista pintaa syvemmältä. Kuten jo arviossani totesin, ”albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta”. Syystä tai toisesta Lytle sijoitti tämän näkökulman jaloimmat huipentumat vuorimaisemiin, ehkä samoille rinteille, joita kavutessaan hän tunsi olevansa aidosti sujut itsensä kanssa. Matterhorn oli huikea rohkaisu tyytyä tavalliseen ja luopua taakoiksi kääntyneistä unelmista, Last Problem with the Alps puolestaan syvällinen tuokiokuva yhteenkuulumisesta. Näiden laulujen viisautta eivät muutamat tyhjäkierrokset kuluttaneet missään vaiheessa pois.

Olin siis kuusi vuotta sitten oikeassa, mutta myös osittain väärässä. Oikeasti levy on vähintään 87 pisteen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Last Place (2017)

Vuonna 2016 Grandaddy tuntui enää etäiseltä, joskin rakkaalta muistolta. Lytle vaikutti olevan luovasti sinut soolouransa kanssa, Fairchild oli matkannut pitkän matkan All Smiles -kokoonpanonsa kärjessä, eikä maailma esittänyt millään tavalla kaipaavansa edellisen vuosikymmenen aikana silonnutta alternative-soundia. Niinpä odottamaton tieto Grandaddyn paluusta paitsi ilahdutti myös pelotti. Oli vaikea keksiä, mitä lisäarvoa vanhan kokoonpanon herättäminen olisi tarjonnut Lytlen musiikille. Sitä vastoin menetettävää tuntui olevan paljon.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Last Place vastasi olennaisimpiin kysymyksiin vain osin. Ensinnäkin levy paljasti, että Grandaddy oli palannut pikemminkin nimenä ja liveyhtyeenä kuin studiossa toimivana yksikkönä – käytännössä albumi oli suurissa määrin Lytlen käsialaa. Toisekseen kiekon kerronnalliseksi teemaksi asemoitui Lytlen avioero – musiikki oli siis pikemminkin yksilökohtaista pohdintaa kuin jälleennäkemisen iloa. Samalla Grandaddy-otsikko kuitenkin vapautti Lytlen tarkastelemaan menneisyyttään entistä suorasukaisemmin, vapautuneemminkin.

Levyn yleisvaikutelma oli Lytlen persoonaa mukaillen huolestuneen murheellinen ja neuroottisen perfektionistinen. Laulut oli kirjoitettu pieteetillä ja toteutettu jokaista nyanssia pikkutarkasti. Niinpä yleisvaikutelma oli etenkin levyn alkupuolella hurmaavan ehyt. Avausraita The Way We Won’t soi samanlaisena takuuvarmana iskusävelmänä kuin Now It’s On 15 vuotta aiemmin, Brush With the Wild osoittautui puolestaan antaumuksellisen kitaroinnin ja vääjäämättä etenevän melodiankuljetuksen riemujuhlaksi, ja Evermore oli helläpintainen ja suoraviivainen helmi, jonka konstailemattomuus oli samanaikaisesti riemastuttavaa mutta myös Grandaddylle liki vierasta.

Kolmen helpoimmin aukeavan kappaleen sijoittaminen alkuun oli kuitenkin tietoinen harhautus. Hiljalleen levyn jälkeen polut umpeutuivat, jakautuivat, kapenivat ja routivat kuopille. Sirpaleiksi ilmaisu ei hajonnut missään vaiheessa, mutta tämän tästä Lytle ajautui keskelle umpinaisia maisemia ilman osviittaa siitä, miten palaisi kotiin. Musiikki pysyi tällöinkin harmonisena ja kurinalaisena – Check Injinin pinnisteltyä slackerismia lukuun ottamatta – mutta samalla levy hukkasi alussa agitoineen otteensa. Last Place paljastui pohjimmiltaan odottamattomankin mietteliääksi ja sellaisena suorastaan vaikeaksi. Kauneutta sen raidoille oli ladattu enemmän kuin laki salli, mutta ainoastaan auringonlaskun surullisena suloisuutena ja tyhjien teiden melankoliana.

Tämän tästä paluuteema sai Lytlen viittaamaan Grandaddyn historiaan. Kyse ei ollut niinkään nostalgiasta, vaan ilmeisestä halusta saattaa muutama juonne päätökseensä. She-Deleterin melodiaa kaihoisasti tapaillut Oh She-Deleter : ( esimerkiksi hidastui jälkisoitoksi vuosien takaiselle rynnäkköraidalle, ja I Don’t Wanna Live Here Anymore vastasi Just Like The Fambly Catin ydinkysymykseen Where I’m Anymore. Loppumetreillä lavalle päästettiin myös The Sopthware Slumpilla esitellyn Jed the Humanoidin poika Jed the 4th, jolle kirjoitettiin murtunut rooli viinaan kadonneen minuuden metaforana.

Viimeistään näiden viittausten myötä Last Place kehystyi levyksi katoamisesta. A Lost Machine seurasi valvontakameroilta, kuinka pariskunta – mitä ilmeisimmin Lytle ja hänen vaimonsa – harhailivat jonkinlaisessa muistojen ja myyttien umpikujassa löytämättä koskaan perille. Songbird Son puolestaan suri viattomassa nuoruudessa kaikunutta laulua kuin kauan sitten mahdottomuuteensa kuollutta rakkautta. ”Messages better left unsent… don’t say nothing”, vaikeroi Lytle ladaten paluun ylle apean tunnelman.

Niinpä, vaikka Last Placen musiikki lämmitti kuin vanha muisto, jätti levy myös vaikean olon. Sen sijasta että se olisi antanut lupauksen tulevasta, se pikemminkin sulki liudan joskus raolleen jääneitä portteja. Alun riemu vaihtui kuin huomaamatta lopullisen tuntuiseksi hyvästiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kukkulantyvet

Grandaddy: Complex Party Come Along Theories (1994)

Prepare to Bawl -esikoiskasettinsa (1992) jälkeen Grandaddy täydensi diskografiaansa liudalla epämääräisiä neliraitademoja ja livenauhoituksia. Teokset kuulostivat useimmiten siltä kuin soittoluolan nurkkaan olisi unohdettu halpa sanelukone, jonka pyydystämiä ääniä olisi sitten kopioitu kasetilta toiselle likaisten äänipäiden samentamilla tupladekeillä. Kaikissa koosteissa oli hento charminsa sekä johdonmukainen esteettinen tavoitteistonsa. Mistään valmiista ei voinut kuitenkaan missään nimessä puhua.

Vuonna 1994 ilmestynyt Complex Party Come Along Theories tuntui näihin äänitteisiin verrattuna olennaiselta askeleelta. Omakustannekasetille tallennettu kokoelma oli Grandaddyn ensimmäinen pitkäsoiton mittaan yltänyt kappalekooste, jonka arvaamaton tyylilajitelma osoitti kouriintuntuvasti yhtyeen kasvaneen entistä vallattomammaksi mutta myös syvällisemmäksi. Jos orkesteri oli vielä kaksi vuotta aiemmin kaahaillut laimeasta punk- ja grunge-riffistä toiseen, malttoi se nyt rakentaa teemojaan kiusoittelevankin hitaasti – jos ylipäänsä tahtoi lähteä rakentamaan moisia. Kuitenkin se saattoi yhtä lailla äityä puristamaan itsestään patoutunutta kiukkua herttaisen sumeilemattomassa muodossa.

Kasetin äänimaailma oli luonnollisesti karhea, ohut, äkkiväärä ja – oletettavasti sekä olosuhteiden takia että orkesterin minäkuvaa tukien – korostuneen lo-fi. Kappaleet perustuivat ennen kaikkea vakaiden perusiskujen kuljettamiin rytmipohjiin, pitkiin passiivis-aggressiivisiin kitarapiikkeihin sekä Lytlen karkaillen kavennettuun äänenkäyttöön. Yhtälö saattoi patoutua niin Could This Be Loven kaltaiseksi laahaavaksi soinnittomuudeksi tai maanisia piirteitä saaneeksi sisäpiirihuumoriksikin – esimerkiksi Kim, You Bore Me To Deathin tunnelmakuvaus perustui lähinnä riitaisaan kitarointiin ja laulun nimen holtittomaan mylvintään. Välillä Grandaddy paljasti kuitenkin ripauksen lupaavasta kauneudentajustaan. Avausraita Taster esimerkiksi kirkastui kertosäkeessään valonsäikeiksi kuin ukkosen jälkeen rakoileva kesätaivas.

Kokonaisuus oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä yleensä täysin perusteltukaan. Se antoi kuitenkin ensimmäisen kuvan siitä, mitä kaikkea Grandaddylta oli lupa odottaa. Vaikka Call Girl Callin huutokaaoksessa kuului vielä In Uteron (1993) kaoottisimmista hetkistä muistuttanut jälkinirvanalaisuus, olivat Seattlen kaiut suurilta osin hioutumassa pois yhtyeen ilmaisusta. Yksi levyn tehokkaimmista paloista, raivoisa Nebraska, osoitti että orkesteri oli jo pohjimmiltaan kääntänyt katseensa paljon pienempiin kaupunkeihin ja niissä velloneisiin kaupallistumattomiin ahdistuksiin. Noissa maisemissa oli paljon enemmän löydettävää.

Grandaddy: Don’t Sock the Tryer (1995)

Grandaddyn toinen pitkäsoittomittaan venynyt demokooste oli monin paikoin edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Samalla se oli kuitenkin emotionaalisesti latautuneempi. Lytle alkoi löytää ilmaisuunsa aiempaa henkilökohtaisemman tason, ja hänen äänensä alkoi asettua tuon kerronnan tasalle entistä vetoavammin. Yhtye puolestaan osasi seurata laulajansa liikkeitä yhä monisyisemmin. Vaikka demomaisuus ja lo-fi-estetiikka haalensivat kappaleita toisensa jälkeen, alkoi Don’t Sock the Tryerin uumenista kurkistella se bändi, joka ilmoittautuisi parin vuoden mukaan tosissaan peliin, jopa muutosvoimaksi.

Suoranaista voitontahtoa levy ei kuitenkaan uhkunut. Pikemminkin se oli kooste rikkinäisiä tunteita, murtuneita hetkiä ja kalvavaa tunnetta siitä, että kaikki ei ole kunnossa – yhden laulun nimi olikin kiertelemättä It’s Not Alright. Soiton rungon muodosti hennon vakaasti vastatuuleen nojannut rytmitys, jonka varassa Lytlen vaikerointi ja ohuesti sähköistetty kitara punoivat sisäänpäin kääntynyttä kerronnallisuutta. Tämän tästä yleistunnelma käännettiin kuitenkin päälaelleen. Varsinaiset teemat kumpusivat hajamielisen neilyoungiaanisista maisemista kitaraukkosina ja kosketinpilvinä, joissa oli ripaus vapautusta, mutta vielä enemmän seuraavan purkauksen uhkaa.

Tällaisenaan levy vaati paljon, eikä suostunut avautumaan kuin terälehti kerrallaan. Rosoisuuden läpi kuulsi kuitenkin lupaus siitä, että kaikki on pohjimmiltaan tarkoin mietittyä ja huolella aseteltua. Se motivoi kuuntelemaan. Ja vaikka kokonaisuus jäi usein sävyttömäksi, laimeaksikin, löytyi albumilta paljon rakastettavaa. Why Glider Pilot ja 12 pak 599 kiteyttivät yhtyeen suloisimman tuskaisuuden, Laughing Stock ilmoittautui puolestaan maailman parhaaksi Sparklehorse-lauluksi jota Mark Linkous ei ollut tehnyt. Ja tokipa mukana oli myös Broken, jonka kertosäkeen 1960-lukulainen balladimelodia muistutti, miten sankkaa musiikillista historiaa Grandaddy kantoi jo nuorena yhtyeenä mukanaan – ja miten valmis se oli menneisyydestä lainailemaan, olkoonkin että vain omilla ehdoillaan.

Vaikka joidenkin välisoittojen entisestään sekoittama Don’t Sock the Tryer oli edellen ainoastaan välivaihe, tuntui se samalla hämmästyttävänkin syvällisesti asetellulta väittämältä musiikin pohjimmaisesta olemuksesta. Ei siis ihme, että orkesteri poimi aikanaan peräti neljä levyllä ollutta kappaletta Under the Western Freeway -debyytilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Broken Down Comforter Collection ‎(1999)

Esikoislevynsä menestyksen innoittamana Grandaddy pysähtyi tuoreeltaan katsomaan taakseen samalla kun se otti yhä pidempiä askeleita eteenpäin. Toista varsinaista pitkäsoittoa muhitellessaan orkesteri julkaisi kokoelmalevyn, jolle oli istutettu debyyttiä edeltäneen A Pretty Mess By This One Band -EP:n (1996) sekä b-puolista ja muusta arkistomateriaalista koostetun Machines Are Not She -12-tuumaisen (1998) materiaali.

Laulujen ikähaitari oli alati kehittyvän yhtyeen mittakaavassa suurehko – vanhimmat olivat pyörineet orkesterin jaloissa lähes puolen vuosikymmenen ajan, tuoreimmat se oli äänittänyt Under the Western Freewayn (1997) kylkiäisenä. Silti kappaleet sopivat varsin hyvin yhteen. The Broken Down Comforter Collection oikeastaan summasi Grandaddyn varhaisvuodet, joiden aikana bändi oli kasvanut autotalleista romuluisuudessaan kaunosieluiseksi alternative-helmeksi.

Sitä vastoin kooste pidättäytyi vihjaamasta tulevasta suunnasta. Samaan aikaan kun yhtye altisti laulunkirjoittamistaan uudelle analogikoskettimin avatuille auringonlaskuille, tukeutui kokoelma äreiden kitaroiden ja soinnittomuuden rajoille venytetyn lo-fin nimeen.

Kuten Grandaddyn varhaisilla demokokoelmilla, jälki oli epätasaista mutta luovaa. Vanhimmassa materiaalissa valo pilkahteli lähinnä satunnaisesti ja määrätietoisuus kampitettiin surutta huudon, sekametelin ja keskittymishäiriöisen huumorin alle. Siinä missä vaikkapa Taster kertoi yhtyeen tunnelmanhallinnan olleen jo varhaisina vuosina hyvällä tasolla, törmäytettiin suloisemmat sävelet toisaalla Away Birdies with Special Soundin ja Kim, You Bore Me to Deathin kaltaisiin meluvalleihin.

Uudemmat laulut puolestaan kuvastivat, miten kauneus alkoi hitaasti kasvaa osaksi bändin repertuaaria. Esimerkiksi Sparklehorselle ominaista haurautta vaivihkaiseen jousikylpyyn upottanut For the Dishwasher tai yhtyeen riipaisevimpiin sävellyksiin kuuluva Wretched Songs olivat täynnä rikkaruohojen keskeltä versonutta herkkyydentajua. Ja vaikka suloisimmat sävelet jäivät kokoelmalla vähemmistöön, oli suunta ilmeinen. Grandaddy oli jalostumassa vauhdilla.

Kokonaisuudessaan The Broken Down Comforter Collection oli kuriositeettimainen terveinen yhden taipaleen viimeisiltä metreiltä. Se tarjosi useita kiehtovia hetkiä, mutta myös haastoi pikavoittoja metsästäneen kuulijan kohtaamaan kärsivällisyytensä rajat. Kahden mestariluokan pitkäsoiton välissä kooste oli kuitenkin auttamatta väliinputoaja. Kun The Sophtware Slump ilmestyi vuotta myöhemmin, tohti tuskin kukaan enää vakavissaan haikailla yhtyeen äkeimpien riitasointujen perään.

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: The Windfall Varietal (2000)

The Sophtware Slumpin (2000) ilmestyttyä Grandaddy kääntyi vielä toistamiseen kohti menneisyyttä. Tällä kertaa se kokosi avarakätisen sekoituksen lauluja, joista varhaisimmat oli pistetty purkkiin jo 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmät The Sophtware Slumpin sessioissa. Kuin pienenä sovintona eri aikakausille yhtye myös nauhoitti uudestaan muinaisen Prepare to Bawl -omakustanteensa (1992) avanneen Gold-runttauksen. Vaikka uusintaversio rullasi rutinoituneemmin ja sulavammin kuin alkuperäinen, osoitti se hyvin, miten helposti Grandaddy vielä halutessaan tavoitti varhaisvuosiensa välinpitämättömän riemun.

Levy tuskin pyrki sanomaan mitään syvällistä. Käytännössä se oli kiertuekylkiäiseksi puristettu keräelmä lauluja, jotka olivat syystä tai toisesta pudonneet aiempien äänitteiden ulkopuolelle. Muutamat äänisikermät sitä paitsi osoittivat, että yhtye raapi arkistojensa pohjaa tiheällä haravalla. Mukana oli muun muassa hajanaisia katkelmia aiempien levyjen sessioista (Section Two of Song One from Album Two by Said Band) sekä satunnaisia livenauhoituksia (muun muassa Lytlen ja Aaron Burtchin hilpeästi huojuva tulkinta I’m Not in Lovesta). Siellä täällä soivat myös vanhat tuhnuiset neliraitanauhoitukset (Fly, Spitting Up Blood).

Kuonaisin osasto olisi tuskin yksin jalostanut kokoelmaa velvollisuudentuntoisesti kulutettavaa kuriositeettia ylväämmäksi. Onneksi mukaan mahtui myös muutama aidosti arvokas poiminta. Levyn tuoreinta materiaalia edustaneet Fare thee Not Well Mutineer ja Sarah 5646766 palasivat sisäistyneesti The Sophtware Slumpin kokonaisvaltaiseen äänimaisemaan ja pysäyttivät keskellä vähäaistisemmin kiemurrellutta kokonaisuutta. Niiden tasolle nousi myös levyn päätösraita, Big Issue -lehden tueksi kootulta It’s a Cool Cool Christmas -kokoelmalta (2000) poimittu Alan Parsons in the Winter Wonderland. Klassisen Winter Wonderland -talvitunnelmoinnin säveleen sorvattu tarina Alan Parsonsin näköisestä lumiukosta sulatti älyttömyydessään jokaisen kuulijan sydämen, varsinkin kun yhtye onnistui luomaan dadaistisen tarinansa taustalle aidosti herkän ja satumaisen lumimaiseman.

Ero kuusi vuotta aiemmin nauhoitettuun rienaavaan The Beach Boys -coveriin Fun x3 (Fun, Fun, Fun) oli maailmoja laajempi.

Levyn kontrastit tarkensivat kuvaa Grandaddyn perusluonteesta. Vaikka kappaleita ei ollut laitettu kronologiseen järjestykseen, dokumentoi musiikki yhtyeen vakaan joskin intuitiivisen aikuistumisen. Niinpä kokonaisuus oli sekavuudestaan huolimatta looginen. Se osoitti, että seestyneenä ja olemuksensa täydellisesti tiedostavanakin Grandaddya ajoi eteenpäin kapinallinen liekki. Yhtye saattoi edelleen tehdä laulun mistä tahansa aiheesta ja melkeinpä millä tahansa tyylillä. Ja kaikkien palasten osuessa kohdalle se käänsi itsepäisimmänkin kurituksen hetkessä mitä herttaisimmaksi fantasiaksi.

”In the winter we can build a snowman
And pretend that he is Alan Parsons
He’ll say have you listened to my new band
I can put you on a list
For a show in Carson City”

Video ei ole enää saatavilla

Grandaddy: Excerpts from the Diary of Todd Zilla (2005)

Kaksi vuotta Sumdayn jälkeen julkaistu Excerpts from the Diary of Todd Zilla -EP tuntui ennen kaikkea välityöltä. Kuitenkin sen ilmestyessä oli epävarmaa, oliko se ennustamassa enää minkäänlaista tulevaisuutta. Orkesteri oli konsertoinut ahkerasti vielä vuonna 2004, mutta hajaantunut sitten jonkinlaiseen epätietoisuuden tilaan. Yhtäältä huhut kertoivat että Grandaddy olisi hajonnut, toisaalta orkesterin kerrottiin työstävän uutta pitkäsoittoa. Totuus oli lopulta jotakin siltä väliltä, vaikka sitä ei EP:n ilmestyessä tiedetty.

Pohjimmiltaan Excerpts from the Diary of Todd Zilla oli Lytlen henkilökohtainen kapina hänen perspektiivittömäksi mieltämäänsä kotikaupunkiaan kohtaan. Levy käynnistyikin kiehtovan vimmaisesti Pull the Curtainsilla, jolla Lytle ironisoi kyisesti Modeston nahkeaa ilmapiiriä. Kappale oli täynnä karheaa energiaa, jollaista Grandaddyn 2000-luvun levyillä ei ollut juurikaan kuultu. Ajatus vanhaa kohti katsovasta, autotallin tuoksuisesta välikausipurkitteesta alkoi kuitenkin rakoilla jo seuraavana soineella At My Postilla. Laulun intro oli koskettimineen, oluenjuonteineen ja muine nyansseineen kuin tahallisen latteaa keskiarvoa siitä, mikä Grandaddysta oli tullut. Vaikka rytminmuutokset ja seesteiset säkeistöt valoivat lauluun henkeä ja muutoshalua, olivat ennusmerkit huolestuttavia.

Oliko Lytle muuttumassa kotikaupunkinsa kaltaiseksi?

Tämän jälkeen tapahtui vain vähän. Ilmaisu jämähti vanhoille urille ja viimeinenkin yllätysarvo katosi. Sinällään levy oli pakahduttavan henkilökohtainen; se huusi muutosta ja kuuntelijaa, mutta oli samalla epävarma siitä, tahtoiko kukaan enää kuunnella. Ja mitä konventionaalisemmiksi, ilmeisemmiksi ja pinnistellymmiksi melodiat kävivät, sitä tympeämmäksi koko EP puuroutui. Vasta päätösraidalla Goodbye? Lytle nousi omalle tasolleen. Akustisen kitaran tukemana hän istuutui koti-ikkunansa ääreen pohtimaan kaikkia niitä kertoja, joina on vakuuttanut itselleen että kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Murtunut tulkinta kuitenkin osoitti, että vakuuttelu ei enää tehonnut. Nyt hän halusi vain lähteä, löytää itsensä uudestaan, lopullisesti.

”But at that last light after saying goodbye
You can’t rest at night inside your head
Yeah at that last light after sayin’ goodbye
It’s such a sad sight cause of what we said”

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle: Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron (2010)

Grandaddyn hajottua Jason Lytle tuntui etsivän avarin mielin uusia yhteistyökumppaneita tyylilajiin tai taiteen muotoon katsomatta. Yhdeksi sielunkumppaniksi löytyi skeittilautasuunnittelija ja designeri Ron Cameron, jonka taiteelliseen profiiliin kuuluivat myös videot, DJ-keikat sekä muralien maalaminen. Näistä töistä innostuneena Lytle lupautui suunnittelemaan musiikin erääseen Cameronin näyttelyyn. Vaikka näiden suunnitelmien pohjalta koottu Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameron oli korostuneen kontekstisidonnainen teos, se painettiin myös levylle, jota myytiin matkamuistona näyttelyn avajaisissa.

Lähtökohdistaan huolimatta albumi oli yllättävän viihdyttävä ja eloisa, eikä tarvinnut Cameronin taidetta tuekseen. Syventymistä ja avarakatseisuutta levy tosin vaati. Se koostui lähinnä Lytlen herttaisesta musiikillisesta sekoilusta; tonaalisista kuperkeikoista, vocoderin läpi puhkutuista sanafragmenteista, yleisestä äänimössöstä sekä tämän kaiken summana muodostuneesta korkeamman mittakaavatason nonsensestä. Luovan häröilyn ja kulttuuri-ilmiöillä leikittelyn ohella levyllä oli kuitenkin syvällisempääkin viipyilyä hitaiden rytmien sekä vaimeasti lipuneiden kitara- ja kosketintekstuurien parissa. Ja mitä kauemmas Lytle malttoi ilottelun jättää, sitä suuremmaksi käyttöarvo kasvoi.

Monisuuntaisten ääniyritelmien ohella Lytle uhrasi levylle muutaman oikean kappaleen. At the Mall in Klamath Falls ja The Town Where I’m Living Now olivat uupuneen pysähtyneitä syrjäkaupunkikuvauksia jostakin päin Yhdysvaltoja. Niiden pölyistä suloisuutta vasten peilautui aurinkoinen I Love CA, josta Lytle jalosti myöhemmin Admiral Radleyn levyttämän I Heart Californian. Mutta vaikka nämä laulut nostivat albumin musiikillista profiilia ratkaisevasit, eivät ne olleet varsinaisen viestin kannalta olennaisia. Jos levyllä ylipäänsä oli sanomaa, se liittyi tavalla tai toisella taiteellisen avarakatseisuuden merkitykseen: olipa konteksti mikä tahansa, taiteella piti saada leikkiä. Kaikki muu olisi henkiseksi kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Admiral Radley: I Heart California (2010)

Kohtsillään Music Meant To Accompany The Art Of Ron Cameronin (2010) julkaistuaan Lytle marssitti estradille uuden orkesterinsa, Admiral Radleyn, jonka hän oli kasannut edellisenä vuonna Burtchin sekä Earlimart-yhtyeessä soittaneiden Aaron Espinozan ja Ariana Murrayn kanssa. Orkesterin nimeksi oli soviteltu ensin Grandimartia ja Earlidaddya, mutta lopulta yhtye poiminut identiteettinsä eräältä museossa tapaamaltaan mieheltä. Toki ensimmäisetkin otsikkoehdokkaat olisivat olleet luontevia; niin luontevasti Grandaddyn ja Earlimartin näkökulmat sulautuivat nelikon musiikissa toisiinsa.

Levyn oli tarkoitus olla puolispontaani ja paineeton laulukooste, jolla pikkutarkasta otteestaan tunnettu Lytle saisi valua virran mukana. Laulaja ei kuitenkaan malttanut päästää irti tunnusomaisesta estetiikastaan. Vaikka levyn säveltäjätiedot oli kätketty visusti, ja vaikka Espinoza ja Murray lauloivat useamman raidan, oli helppo päätellä Lytlen asettuneen albumin primus motoriksi. Esimerkiksi nimiraita oli silkkaa tanssia Grandaddyn haudalla, ja kesähittiparodialta maistunutta Sunburn Kidsiä oli mahdotonta tulkita muuksi kuin kieliposkiseksi kuittailuksi Summer Here Kids -hitille (1997)

Toki uudet yhteistyökumppanit toivat musiikkiin uudenlaisia sävyjä. Espinozan mukana albumille saapui sovinnaista terävyyttä, joka toi mieleen esimerkiksi Snow Patrolin ja Band of Horsesin kaltaiset nuoremmat indie-lähettiläät. Vastaavasti Murrayn laulama The Thread karkasi Elliott Smith -henkisen sävellyksensä viemänä Lytlelle vieraaseen valssipoljentoon, jonka vanhanaikaisuudessa oli samaan aikaan ilmeistä nostalgiaa että ivaa muistojen ylivaltaa kohtaan.

Kokonaisuudessaan I Heart California jäi kuitenkin osiaan pienemmäksi. Se sisälsi monin paikoin päämäärätöntä ja etenkin Lytlen mittapuulla laimeaa säveltämistä, ja 1990-luvun power-popin suuntaan kumartanut tuotantojälki kuulosti odottamattomankin aikajätöltä. Levyltä puuttuivat myös Lytlen taiteeseen usein liittyneet hienotunteisuus, vaikeaselitteisyys ja kauneudelle antautunut empatia. Kun näiden sijasta oli tarjolla I’m All Fucked on Beerin kaltaisia skeittipunk-mankelin läpi veivattuja mukaelmia The Beach Boysin surffipopista, jäi rakkaudentunnustus Kaliforniaa kohtaan vähintäänkin ulkokohtaiseksi.

Ehkä yhtye ymmärsi itsekin tämän ja tyytyi yhteen levyyn. Tai sitten Admiral Radleyssa oli alkujaankin kyse vaatimattomasta hauskanpidosta, joka vain sattui puolivahingossa ottamaan äänilevyn muodon.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle & Aaron Espinoza – This Is Your Day: Original Soundtrack (2015)

Vuonna 2015 Lytle lyöttäytyi jälleen yhteen Admiral Radley -aisaparinsa Espinozan kanssa. Tällä kertaa miehet eivät yrittäneetkään naittaa näkemyksiään bändilevyksi, vaan ryhtyivät koostamaan ääniraitaa Western States Endurance Run -juoksukilpailusta kertoneen This Is Your Day -elokuvan taustalle.

Kuten tehtävänantoon sopi, oli kaksikon ote korostuneen maisemallinen. Satamailisen juoksureitin yksinäiset näkymät piirtyivät seesteisien koskettimien ja lännenkitaroiden haikeina tunnelmakaarina, ja kokonaiskuva huokui pikemminkin ympäristöön sulautumista kuin itsensä rääkkäämistä ja omien rajojen ylittämistä. Vaikka levyn sävyt olivat monin paikoin tummia – kuin The National tuottamassa instrumentaaliraitoja Twin Peaksin tunnelmiin – hahmottui kokonaisuus ensisijaisesti valoisaksi. Leikkisämpien äänipilvien ja sähköisen ambient-maalailun rikastamana levy huokui ennen kaikkea vapautuneisuutta, kahleiden tuolle puolen paikallistuneita kokemuksia.

Lytlen soololevyjen tunnelmia rutinoidun tehokkaasti seuraillutta On And Onia lukuun ottamatta levy oli kauttaaltaan instrumentaalimusiikkia ja sellaisena odotetun kiinnekohdaton. Kappaleiden yleisvire oli helppo hahmottaa ilman elävää kuvaa, mutta visuaalisiksi todellisuuksiksi kaikki sävellykset eivät jaksaneet kasvaa. Hattaraisuudessaan This Is Your Day saattoi kuitenkin olla Lytlen romanttisin ja ristiriidattomin albumikokonaisuus. Se leijui jossakin huolten ja ahdistuksen tavoittamattomissa, oletettavasti niissä mielenmaisemissa, joihin Lytle itse juoksiessaan ja vaeltaessaan mielellään pakeni.

Kontrasti Modestoon ei olisi voinut olla suurempi.

[bandcamp width=100% height=120 album=1575187821 size=large bgcol=ffffff linkcol=0687f5 tracklist=false artwork=small track=205307216]

Grandaddy: Practice ’97 (2018)

Grandaddyn panos vuoden 2018 Record Store Dayhyn oli runsaat 20 vuotta vanha treenikämppänauhoitus, jonka yhtye oli ensin tarjoillut Under the Western Freewayn 20-vuotispainoksen kylkiäiskasettina, ja jonka se nyt prässäytti vinyylille. Modestossa vuonna 1997 nauhoitettu kahdeksan laulun kooste antoi rehdin ja siloittelemattomuudessaan kiinnostavan kuvan siitä, miltä bändi kuulosti menestyksensä kynnyksellä. Samalla se oli viimeistelemätön kooste diskanttipuuroksi karkaavaa meteliä, joka välitti tunteen, mutta ei juuri svengannut.

Ennen kaikkea Practice ’97 huomautti Grandaddyn olleen läpimurtonsa kynnyksellä korostetusti kitarayhtye. Pelkistettyyn muotoon karsiutunut ilmaisu nosti uudella tavalla esille I’m Not Alrightin soolon kaltaisia näkemyksellisiä kitararaitoja ja muistutti, että yhtyeelle ominaiset intensiteetinvaihtelut tehtiin ennen kaikkea kuusikielistä kurittamalla. Samalla levy osoitti Grandaddyn olleen parhaimmillaan – ja arvaamattomimmillaan – varhaisessa yhtyemuodossaan, jossa järkähtämättömän näkemyksen rinnalla oli roppakaupalla kahlitsematonta kurittomuutta.

Vaikka nauhoitus sijoitti kuulijan yhtyeen keskelle, ei musiikki juurikaan välittänyt yleistä bändikämppätunnelmaa. Silloin tällöin kappaleiden väliin pääsi ylimääräistä sähkösärinää, kyllästyneitä rummunkumautuksia ja soundien etsimistä. Sattuman roolia bändin soundissa kuvasti Levitzin takkuaminen Burtchin kadottaessa rumpukapulansa. Ennen kaikkea levy kuitenkin dokumentoi fokusoituneen orkesterin, joka tiesi mitä tekee. Suoranaiseen hurmokseen bändi nousi vain kierrosten kasvaessa – esimerkiksi Summer Here Kidsin päihtyneen raivoisassa alussa tai Street Bunnyn ylikierroksille viedyssä estejuoksussa.

Kappalemateriaalinsa puolesta kämppädokumentti oli silkkaa priimaa. Yhtye soitti Tasterin ja I’m in Love With No Onen kaltaisia pitkään muhittuneita lauluja, joiden harkitussa epävireisyydessä oli parhaimmillaan kiehtovasti väreillyttä maanläheisyyttä. Levyn julkaisemista tuskin kuitenkaan perusteltiin näiden versioiden erinomaisuudella. Pikemminkin Practice ’97 tuntui hienovaraiselta tribuutilta basisti Garcialle, joka kuoli dramaattisesti juuri kun yhtyeen uusi paluu oli levynjulkaisukiertuetta vaille täydellinen.

Ehkä tämä katsaus menneeseen oli samalla lopullinen piste Grandaddyn tarinalle. Ainakin tällainen jälkikirjoitus olisi kumartanut hienosti kaikelle sille, mikä teki orkesterista joskus niin ainutlaatuisen – omaehtoisuudelle, salakavaluudelle ja äärimmäisen suurelle sydämelle.

Video ei ole enää saatavilla

Peneplaani

Grandaddy: Prepare to Bawl (1992)

Grandaddyn ensimmäinen laajemmin levitetty äänite paljasti vain vähän siitä, millaista polkua orkesteri oli lähdössä tallomaan. Lytlen, Burtchin ja Garcian muodostama trio oli koostanut omakustannekasetille kuusi grunge-liemestä nostettua runttapalaa, jotka eivät onnistuneet kurkottamaan järin kauas Sonic Youthin, Mudhoneyn tai Nirvanan kaltaisista ladunavaajista. Omaperäisyyteen asti vasta vähän aikaa aiemmin perustetun yhtyeen rahkeet eivät riittäneet millään tavalla.

Kasetin yleisvaikutelma oli kaikkineen puuduttava. Vaikka esimerkiksi I’m Not Buyingin puolivallaton ketteryys ja Cowsin kertosäkeen harmonioissa kajastanut lupaus herkkyydestä lavensivat ilmaisurekisteriä, perustui debyytti lähinnä tavanomaisen kulmikkaisiin riffeihin, hard rockin nyansseilla remunneeseen rytmipohjaan ja Lytlen vaimeaa raspia tavoitelleeseen laulantaan.

Jonkinlaista julkilausumaa orkesteri kuitenkin työsti. Kasetin kansilehdissä se linjasi tavoitteensa johdonmukaisesti: ”Yes, we are skateboarders. No, this isn’t skate/rock. This is music.” Vaikka musiikki mahtui vielä tässä vaiheessa varsin suppeisiin raameihin, osoitti kasetti Grandaddyn olevan valmis etsimään omaa ääntään avarin mielin. Ja syntyihän ensi metreillä jotain kestävääkin. Äänitteen avausraita – ja ylivoimaisesti onnistunein kappale – Gold päätyi yhtyeen myöhempään ohjelmistoon pitkäksi aikaa: orkesteri jopa äänitti kappaleen uudestaan vuonna 1999 The Windfall Varietal -kokoelmalleen (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Arm of Roger: The Ham And Its Lily (2002)

Selaillaanpa Nuorgamin arkistoja vuodelta 2012. Tuolloin julkaistiin artikkeli levyistä, joilla artistit vittuilivat avoimesti levy-yhtiöilleen. Kuten arvata saattaa, mahtuu myös Grandaddyn uralle yksi täydellinen kepponen. Näin se meni:

”Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

”Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy”

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa? The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.”

Kaivannaiset

Kuten Jason Lytlen kaltaisen spontaanin elämäntapamuusikon identiteettiin sopii, on miehen tuotanto sironnut moneen suuntaan ja monenlaisille äänitteille. Lytle on julkaissut esimerkiksi lukuisia CD-r:lle poltettuja, kaseteille tallennettuja tai sähköisessä muodossa jaeltuja livenauhoituksia niin soolouraltaan kuin Grandaddynkin matkan varrelta. Lisäksi mies on vieraillut ahkerasti muiden bändien levyillä sekä soittajana että tuottajana. Usein näille levyille on livahtanut muutama Lytlen sävellyskin. Katsastamisen arvoisia Lytlen vauhdittamia projekteja ovat muun muassa M.Wardin kipparoiman Rodriguezin ainoa levy Swing Like a Metronome (1999), Division of Laura Leen Tree (2013), Band of Horsesin Why Are You OK (2016) ja Midlake-kitaristi Eric Pulidon kokoaman BNQT-superyhtyeen Volume 1 (2017).

Video ei ole enää saatavilla

Lytle on tarjonnut musiikkiaan uutterasti myös kokoelma- ja hyväntekeväisyyslevyille sekä erinäisille spliteille ja pienlehtien julkaisemille seitsentuumaisille. Grandaddy-filatelistille olennaista aineistoa ovat lisäksi orkesterin EP:t ja singlet, joiden tauspuolille on tarttunut silloin tällöin muualla julkaisemattomia helmiä. Osa yhtyeen vaikeammin saatavista kappaleista on koottu vuonna 2002 ilmestyneelle Concrete Dunes -kokoelmalle, josta Grandaddy itse on kuitenkin sanoutunut irti.

Kylkiäisiä voi metsästää myös Under the Western Freewayn (2017) ja The Sophware Slumpin (2011) tasavuosijuhlapainoksilta, joiden yhteyteen on koottu oman aikansa olennaisimmat bonusraidat.

Mikäli Lytle-tuntemusta tekee mieli viedä kohti syvää oppimäärää, kannattaa kuunteluun hankkia ainakin seuraavat kappaleet – joista voi tietenkin yhtä lailla aloittaa koko matkan:

Grandaddy – John Deere (John Deere / Woe Unto Me / Sweet Satan -split, 1994/2015): Monster Children -lehden julkaisemalle splitille kaivettu arkistoaarre muistuttaa Grandaddyn karheista juurista, epäsovinnaisista näkökulmista sekä kohtuuttoman innokkaasta kiinnostuksesta ruohonleikkureihin.

Grandaddy – My Small Love (Summer Here Kids -single, 1997): Hennon kitaran ja utuisen urun viitoittama laulelma vie Grandaddyn jonnekin ehdan itsesäälin ja siitä tehdyn parodian äärelle rienaamatta kuitenkaan laulun äärellä vilpittömästi kyynelehtivää kuulijaa.

Grandaddy – First Movement / Message Sent (The Sophtware Slump, Deluxe Edition, 2000/2011): Halvan tieteiselokuvan taustoihin harhautunut kahdeksanminuuttinen suruilu vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta paljastaa samalla kaikki ne salat, joihin Grandaddy oli suorassa yhteydessä huikeimpina luomisvuosinaan.

Grandaddy – The Rugged and Splintered Entertainment Center (The March / The Rugged And Splintered Entertainment Center -split, 2003): Maailman hömelöin lännenvalssi nytkähtelee tönkön rumpukoneen ja kaitakasvoisten kitarasoolojen tahmaamalla lattialla – horjahdellen samalla laskuhumalansa keskeltä kohti suloisinta kuviteltavissa olevaa auringonnousua.

Jason Lytle – Won’t Be Long (Won’t Be Long / Get Up and Go -split single, 2012): Toispuoleisesti linkuttava Sea of Bees -cover osoittaa, miten syvällisesti Jason Lytle osaa käyttää ääntään myös muiden kirjoittamien tarinoiden kertomiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bridget Fonda, Matt Dillon ja Singles: ”Janet, you rock my world.”

Nuorgamin historia lähentelee uutta loppuaan, joten on tullut aika määrittää vihdoin ja viimein 1990-luvun elokuvista kaikkein grungeimmat. Santtu Reinikainen sijoittelee realitybitesit ja singlesit grungeus-rankingiin lahjomattoman ruutupaitaisuusprosentin perusteella.

#5 Unelmien tytöt (Beautiful Girls, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Muun muassa Yo! MTV Raps -ohjelman luoneen ohjaaja Ted Demmen kirppisflanellinkarhea kertomus kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen palaavasta baaripianisti Williestä (Timothy Hutton) ja sijoilleen jämähtäneestä vanhasta ystäväporukasta.

Beautiful Girlsin pojat.

Muissa rooleissa nähdään muun muassa ysäri-ikonit Matt Dillon, Rosie O’Donnell ja Uma Thurman. Loput roolit on täytetty kuvausten aikaan kolmekymppisten luonnenäyttelijöiden kermalla Noah Emmerichistä Mira Sorvinoon.

Natalie Portman näyttelee Willien isän naapuriin muuttanutta yliluonnollisen varhaiskypsää tyttöä, Martya. Hänen tarkoituksensa on edustaa elokuvassa jonkinlaista jännittävämpää tulevaisuudennäkymää Willien järkevän, aikuisen asianajajatyttöystävän rinnalla. Willien ja Martyn lähes-flirttailu on sangen hälyttävää, sillä Portmanin hahmo on 13-vuotias (!). Afghan Whigs esiintyy elokuvassa – mykistävää kyllä – pikkuruisen minnesotalaiskaupungin kapakassa.

Kev ja maailman grungein pipo.

Onko se mistään kotoisin? On se! Elokuva on kasvanut vaivihkaa yhdeksänkymmentälukulaiseksi minikulttiklassikoksi, joka toteuttaa grunge-ajan nuhjuisen ja jaarittelevan charmin paremmin kuin juuri mikään muu saman aikakauden leffa. Epävarmuus tehdyistä valinnoista, katumus joistakin toisista ja nuoruuden loppu roikkuvat lempeästi ilmassa kuin 1990-luvun baarien tupakansavu. Harva elokuva tavoittaa näin tarkasti sen tietyn haikeansuloisen tunteen, jonka vierailu vanhassa kotikaupungissa aikuisiällä aiheuttaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Itseoikeutetusti mukaan kuuluu Afghan Whigsin baarissa esittämä rähjäinen tulkinta Barry Whiten Can’t Get Enough of Your Love, Babe -kappaleesta. Satchelin supergrungesti nimetty pianoballadi Suffering ansaitsee paikan nimellään. Eräässä kohtauksessa kaveriporukka innostuu veisaamaan Neil Diamondin Sweet Caroline -kappaletta, josta oli jo tuolloin tullut urheilutapahtumien vakiotavaraa. Ei kovin grungea.

Onko puvustuksessa grungea? Kysytkin vielä! Löytyy ruutua – sekä paidan että takin muodossa. Löytyy teddyvuorifarkkutakkia, mustaa nahkarotsia ja villapaitaa. Onpa mukaan ujutettu myös flanellipaidan ohella grungen tärkein fashion statement: pitkähihainen kalsaripaita, jonka päällä on t-paita. Lisäksi, ja mikä tärkeintä: Kev-hahmolla on maailman grungein pipo.

Ruutupaitaisuusprosentti: 77%

Video ei ole enää saatavilla

#4 Reality Bites (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Valtavirran komediarooleistaan tunnetun Ben Stillerin toinen ohjaustyö on varmaan se toiseksi tunnetuin grunge-elokuva. Pääosia näyttelevät indie-jumalat Ethan Hawke ja Winona Ryder.

Elokuva kertoo neljästä parikymppisestä houstonilaisesta, jotka – yllätys! – yrittävät etsiä paikkaansa tässä hullussa maailmassa. Kuten elokuvan julistekin osoittaa, se oli myös esteettisesti 1990-luvun nuorisoelokuvista grungeimpia.

Hawken esittämällä hahmolla, joka tietenkin laulaa bändissä, on lisäksi elokuvahistorian grungein nimi: Troy Dyer. Ryderin roolihahmon nimi on puolestaan Lelaina, koska 1990-luvulla ihmisillä, tai ainakin indiepoppareilla ja elokuvahahmoilla, oli sellaisia nimiä kuin Lelaina.

Elämäm koulun valmistujaiset.

Onko se mistään kotoisin? Kyllä Reality Bitesin yhä mieluummin katsoo kuin esimerkiksi kaatuu päistikkaa lasipöydän läpi. Sen MTV-pinnallisuuden kritiikki on vuoden 2018 näkökulmasta söpön alleviivaavaa ja tuomitsevaa ja omaan läpeensä kaupalliseen grunge-pöhinäänsä nähden aika hupaisaa. Esimerkki: Stillerin isolle pahalle musiikkivideokanavalle työskentelevä pukumies on leffan mielestä nolo dorka, koska pitää Baby, I Love Your Way -kappaleesta. Tänä päivänä noloina dorkina pidettäisiin pikemminkin popkulttuuritiedoillaan briljeeraavaa Troyta ja pelkästään tietynlaista musiikkia kuuntelevia elitistivätystelijöitä.

Ryder on osaan täydellinen lyhyine mustine hiuksineen ja hermostuneine bambinsilmineen ja niin kai on myös kosteasilmäinen Hawke, jonka ylimielinen pikku grungefilosofinilkkiys suorastaan tihkuu valkokankaalta.

Troy ja simppeleistä asioista nauttimisen taito.

Elokuvan grungeimmat biisit? Kohtaus, jossa päähenkilöt tanssivat The Knackin purkkapop-anthemin My Sharonan tahtiin huoltamon minimarketissa, on klassikko. Dinosaur Jr:n Turnip Farm ja Juliana Hatfield Threen Spin the Bottle.

Tietysti myös Ethan Hawken hahmon esittämä tahattomasti valitusangsti-grungea parodioiva I’m Nuthin’. Kappale alkaa käheästi höngityillä sanoilla ”Got a pothead mama, got a cokehead dad” ja enempää minun ei tarvitsekaan kertoa.

Onko puvustuksessa grungea? No on, on. Hawken löysästi päällä roikkuvista lyhythihaisista kauluspaidoista (tämä on Houston, ei Seattle) Janeane Garofalon roolihahmon pallokuvioisiin retromekkoihin puvustus on just jetsulleen ajan hengen mukaista. Grungea on myös se, että hahmot vetävät koko ajan röökiä, sisällä ja ulkona.

Ruutupaitaisuusprosentti: 81%

Video ei ole enää saatavilla

#3 Clerks (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Hiljattain omien sanojensa mukaan ”massiivisen” sydänkohtauksen saaneen slackernörttikuningas Kevin Smithin mustavalkoisena kuvattu oodi joutenololle ja paskanjauhannalle popkulttuuriaiheista.

Smithin yhdessä kaveriensa kanssa taskurahabudjetilla tekemä ja työpaikallaan minimarketissa kuvaama elokuva nostettiin lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen kulttisuosikin asemaan, 1990-luvun rosoisen tee-se-itse-eetoksen henkilöitymäksi, tai siis elokuvoitumaksi. Elokuva on poikinut jatkoa elokuvien, sarjakuvien ja ties minkä muodossa.

Paskanjauhantaa popkulttuurista Clerksin tapaan.

Onko se mistään kotoisin? Smithin podcasteja, sarjakuvia, elokuvia, stand-up-keikkoja ja kirjoja suoraan suoneen annosteleva fanijoukko vastaisi kysymykseen kaiketi ”FUCK YEAH, BRO!”. Ei elokuvan kirpparileffacharmi varmaan muiltakaan karkaa. Se näytteli nollabudjetteineen merkittävää – vähintään symbolista osaa – yhdeksänkymmentälukulaisen indie-elokuvan nousussa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Leffan läpeensä grunge soundtrack maksoi tekijänoikeusmaksuina Smithille enemmän kuin itse elokuvan tekeminen. Sountrackiltä löytyy aikakauden tavanomaisia epäiltyjä Alice in Chainsistä Soul Asylumiin. Mutta grungein akti oli varmaan paikallinen newjerseyläisbändi Love Among Freaks, joka sävelsi musiikin elokuvaan ja äänitti sen neliraitanauhurilla. Now that’s grunge!

Onko puvustuksessa grungea? Jo vain! Elokuvan henkilöt pukeutuvat juuri niin kuin newjerseyläisten pikkukaupunkinuorten saattoi odottaa pukeutuvan vuonna 1994. Ja se taas johtui siitä, että he olivat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria vuonna 1994. Ruutupaidat, rasti ruutuun. Löysät villaneuleet, toinen rasti. Väärinpäin käännetyt lippalakit, lisää rasteja.

Jay ja Silent Bob ovat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria.

Grungeleffan lajityypille ominaisesti (ks. myös Singles, Beautiful Girls) varsinainen päähenkilö pukeutuu kuitenkin hahmoista ylivoimaisesti taviksimmin. Ehkäpä Hollywoodin viesti laimeasta valkoisesta jokamiespäähenkilöstä, jonka on tarkoitus tarjota yleisölle polku elokuvan maailmaan, oli mennyt perille myös elokuvantekoa vasta aloittelevalle Smithille.

Ruutupaitaisuusprosentti: 84%

Video ei ole enää saatavilla

#2 Singles (1992)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Reality Bitesin ohella tunnetuin grunge-leffa, ja ehkä alleviivatuimmin sellaisena markkinoitu. Singles on myös ainoa jutun elokuvista, joka tapahtuu grungen kotikonnuilla Seattlessa.

Leffan soundtrack oli tapaus, joka myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja taustoitti kaltaisteni ysärinuorten pillurallia pikkukaupunkien syrjäteillä. Soundtrackin on katsottu näytelleen merkittävää osaa grungen tunnettuuden hurjassa kasvussa 1990-luvun alussa.

Frasier ei ollut 90-luvun ainoa seattlelainen sinkku.

Onko se mistään kotoisin? Singles on Rolling Stone -lehden musiikkijournalistina aloittaneen ohjaajansa Cameron Crowen näköinen ja kuuloinen ihmissuhde-elokuva, jonka seattlelainen pääpari näyttää Seinfeld-hahmoilta vaihtoehtonuorten sijaan. Grungehommista elokuvassa vastaa sivujuonessa Citizen Dick -yhtyeineen tönöilevä Matt Dillon (taas!). Komedianäyttelijänä aliarvostettu Dillon pääsi kitaralaukkunsa ja toisen ysärilempparin, Bridget Fondan, kanssa myös elokuvan julisteeseen.

Singles vangitsee varsin hyvin zeitgeistin ja Seattlen kuhisevan grunge-skenen tunnelman baari- ja kahvilakohtauksissaan. Nähdäänpä elokuvassa klubikeikoilla myös hellyyttävän nuoret Soundgarden ja Alice in Chains. Romanttisena komediana Singles ei ole lainkaan hassumpi. Lajityypin kultakauden, 1990-luvun, asteikolla se on lähempänä Soundgardenia kuin Silverchairia.

Elokuvan grungeimmat biisit? Runsaudenpula yllättää, sillä periaatteessa kaikki grungen tärkeimmät aktit erästä myöskin Washingtonin osavaltiossa syntynyttä trioa lukuun ottamatta löytyvät soundtrackiltä. Voitte valita omat suosikkinne alkuperäisestä grungejyrästä Mother Love Bonesta Pearl Jamiin ja Mudhoneysta Soundgardeniin.

Nuorgamin virallinen suojeluspyhimys, änisevä conspiracy-kaljupää Billy Corgan smashingpumpkineineenkin esiintyy levyllä mainiolla Drown-kappaleella, joka julkaistiin useimpien muiden albumin kappaleiden tavoin ensi kertaa soundtrackilla.

Citizen Dick: ulkonäköään fiksumpi.

Onko puvustuksessa grungea? Eniten ruutuaikaa saavien Campbell Scottin ja Kyra Sedgwickin roolihahmojen tapauksessa ei ollenkaan (Scottilla on kerran Mudhoney-paita!). Bridget Fondan ja Matt Dillonin roolihahmojen tapauksessa: niin hiivatisti. Ja Dillonin Citizen Dick -bändihän on Pearl Jam: Eddie Vedder, Stone Gossard ja Jeff Ament. Puvustamon tuskin tarvitsi vaivautua vaihtamaan heidän ylisuuria Kangol-hattujaan ja repaleisten shortsien alta pilkottavia violetteja leggingsejään ”johonkin vähän grungempaan”.

Ruutupaitaisuusprosentti: 89%

Video ei ole enää saatavilla

#1 Noitapiiri (The Craft, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Yllätyshitiksi kavunnut teinikauhuleffa, jonka pääosissa nähdään elokuvan kuvaamisen aikaan nousukiidossa suoraan tähtiin olleet ysäristarat Neve Campbell ja Robin Tunney sekä pikemminkin lähtöportille jääneet Fairuza Balk ja Rachel True.

Elokuvassa Tunneyn roolihahmo muuttaa perheineen Los Angelesiin, jossa hän ystävystyy viileän ja salaperäisen kolmikon kanssa. Miksikö he ovat niin viileitä ja salaperäisiä? No tietysti siksi, että he ovat noitia. (Teininoidat olivat iso juttu ysärillä jo ennen Harry Potteria! Ks. esim. Sabrina teininoita). Elokuva on nauttinut jo parikymmentä vuotta vankkaa kulttisuosiota.

Robin Tunney, Fairuza Balk, Rachel True ja Neve Campbell ovat grunge-noitia.

Onko se mistään kotoisin? Noitapiiri edustaa femiinisempää grunge-aikakauden elokuvaa miesvaltaisempien kumppaniensa rinnalla. Se on karhea ja huolittelematon ja pöljä tavalla, jolla 2000-luvun puunatut teinidraamat sliipattuneine Zalando-malleineen eivät voisi koskaan olla.

Elokuva edustaa aikakautta, jolloin grunge oli kärsimässä julkista kuolemaa. Kurt Cobain oli sijoittanut haulikon suuhuns pari vuotta aiemmin, Soundgarden oli juuri hajoamassa ja Alice in Chains oli telakoitunut jäsentensä huumeongelmien vuoksi. Oli purkkaantuneen post-grungeteinipopin ja etenkin naisten aika nousta parrasvaloihin grungen miehisen kärinän jälkeen. Vuonna 1997 viisi Yhdysvaltain kuudesta myydyimmästä albumista oli jo naisartistien tekemiä.

Tätä kaikkea Noitapiiri on: rouheaa tyttöenergiaa, enemmän hömppää grungen tosikkomaisuuden jälkeen ja morbidia, kuoleman sävyttämää grunge-krapulaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Myös soundtrack on naisartistien juhlaa. Itseni kaltaisten luiskaharteisten ysäriteinipoikien ykkösihastus Juliana Hatfield levytti soundtrackille Marianne Faithfull -coverin Witches Song, joka on perinnetietoisuudessaan ja indiepopahtavuudessaan erittäin grunge. Nykyään pitkälti unohdettu altsupoptähti Heather Nova edustaa soundtrackilla grunge-ajan Lilith Fair -naisvoimaosastoa.

Löytyypä elokuvasta myös ”kaupallisen” post-grunge-soundin varhainen airut ja tietyssä vaiheessa kaikille levykauppojen cd-alelaareja kolunneille karmaisevan tuttu Sponge hirvittävällä grunge/seiskytlukurock-remellyksellään All This and Nothing.

Onko puvustuksessa grungea? No onko!!! Noitapiiri on paras elokuvallinen esimerkki koulupuku-grungen varteenotettavasta alatyylisuunnasta. Päähenkilöt pukeutuvat omaan makuun stailattujen koulupukujensa lisäksi laiskasti roikkuviin kukkamekkoihin, raidallisiin kalsaripaitoihin, ylisuuriin tummasävyisiin maiharitakkeihin ja pitkiin kaulariipuksiin. Riot Grll!

Ruutupaitaisuusprosentti: 666 %

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Kunniamaininta: Empire Records

Kuten julisteesi osoittaa, olet erittäin ysärialtsumuodikas. Olet kuitenkin myös niin sliipattu, yliyrittävä ja mairealla tavalla 90-lukulaisen sentimentaalinen, ettet voi olla aidosti grunge. Kurt olisi vihannut sinua. Olemme pahoillamme.

”Get Lucky voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta.”

Kun Radio Aallon sloganina käyttämä sanapari ”pehmeä suosikki” on mitä suurin kehu.

”She’s up all night to the sun
I’m up all night to get some
She’s up all night for good fun
I’m up all night to get lucky”

Kun googlasin ”get lucky”, ensimmäisten osumien joukossa tuli ”get lucky ukulele”. Jos ukulele-versiolle on kysyntää, kappaleen täytyy olla hitti.

Ranskalaiskaksikko Daft Punkin pitkä hiljaiselo päättyi menestyksellä jo Yhdysvalloissa kultaa myyneellä Tron: Legacy -soundtrackilla, ja vahvasti uudelle mantereelle suunnatun uuden tulemisen aloitti Saturday Night Livessä mainostettu Get Lucky. 1970-luvun diskoa mukailleesta kevyestä house-kappaleesta tuli välittömästi valtava menestys, joka nosti Daft Punkin suosion etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömälle tasolle: Get Luckystä tuli bändin ensimmäinen top 10 -menestys Hot 100 -listalla ja heti kakkonen, edellään toinen Pharrellin tähdittämä hitti Blurred Lines.

Siinä, missä Blurred Lines on täysin vastenmielinen kappale kuunnella ilmiselvistä syistä, samantyyppistä ”hän on tullut tänne pitämään hauskaa, tänään mulla käy flaksi” -sanomaa pehmeämmin julistava Get Lucky on ehta popklassikko. Se voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta. Oman makunsa biisiin tuo Nile Rodgersin hienostunut funk-kitara, kun taas Daft Punk jo lähtökohtaisesti vie kappaleet New Yorkin sijasta Välimerelle.

Yhdistelmä on hienovaraisesti taivaallinen ja Daft Punkin tyylille ominaisesti anonyymi. Jos kappaleesta muuttaisi jotain elementtiä päällekäyvemmäksi, siihen kuvaisi ”bilevideon” tai ylipäätään yrittäisi tehdä siitä jotenkin voimakkaamman, se menisi pilalle.

Nyt Get Lucky luottaa kuuntelijan omaan mielikuvitukseen ja käsitykseen siitä, millaiseen tilanteeseen biisi on omiaan. Kappale kulminoituu lämpimään ja rullaavaan diskosovitukseen ja hämmästyttävän tiukasti ja varmasti tarkkaan mietittyyn ”Up all night to get lucky” -hokemaan, joka sopii sekä Pharrellin falsetin että Daft Punkin robottiäänen laulettavaksi.

Get Luckyn ilmestyessä Daft Punk oli pitkän uransa vuoksi muuttunut underground-bileiden toivemusiikista vinyylinkerääjien audiovisuaaliseksi toivesisustuselementiksi, joten Get Lucky ei ollut samalla tavalla pioneerimainen Daft Punk -hitti kuin esimerkiksi Around the World tai One More Time.

Juuri sen vuoksi se onkin erinomainen osoitus siitä, että kun kappale osuu täysillä napakymppiin, siitä tulee mittava hitti – olkoonkin vaikka teoriassa monessa mielessä epätrendikästä Saturday Night Feveriä – joka lävistää kaikki mahdolliset kuluttajaryhmät edelläkävijöistä ukulelensoittajien kautta rockpuristeihin ja vie esittäjänsä Grammy-gaalan palkintosateeseen ja lavalle Stevie Wonderin kanssa.

Juuri epätodennäköisyytensä ansiosta Get Lucky on 2010-luvun ehkä kovin popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience.”

James Murphy, 48, kuten hänen yhtyeensä LCD Soundsystemin tuotannon perusteella tiedämme, on värikäs mies. Hän on elänyt vivahteikkaan elämän ja johtaa nyt newyorkilaisyhtyeensä toista tulemista loppuunmyydyissä konserteissa.

Mutta kuinka värikäs Murphyn tarina onkaan? Se selviää hänen sanoituksistaan – onhan hän kertonut avoimesti niissä menneisyytensä salat.

Ja kuten kaikki hyvät tarinat, tämäkin on sataprosenttisesti totta.

Murphyn elämän tähtihetket valokuvasi Teemu Kivikangas.

1950-luvun jälkipuolisko

Dj-kulttuuri syntyy Jamaikalla, kun paikalliset levyjenpyörittäjät ottavat mittaa toisistaan niin kutsutuissa soundclash-tapahtumissa. James Murphy on paikalla kaikkein maineikkaimmissa soundclasheissa. Ensimmäinen tiedossa oleva soundclash järjestettiin vuonna 1952, ja niiden suosio kasvoi 1950-luvulla ja 1960-luvulla, minkä jälkeen ne levisivät myös Lontooseen ja New Yorkiin.

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”
(Losing My Edge)

1963

James Murphy on läsnä, kun Captain Beefheart, silloin vielä esiteini nimeltä Don Glen Vliet, perustaa ensimmäisen yhtyeensä Frank Zappan kanssa Cucamongassa Kaliforniassa. The Soots -niminen yhtye ei tee Murphyyn vaikutusta. Murphy neuvoo Vlietiä muuttamaan yhtyeensä tyyliä. ”Muuten ette ansaitse penniäkään”, hän neuvoo. Pian Zappa muuttaa Los Angelesiin ja perustaa Mothers of Invention -yhtyeen. Vliet puolestaan jää Cucamongaan ja perustaa The Magic Bandin.

”I was there when Captain Beefheart started up his first band I told him, ‘Don’t do it that way, you’ll never make a dime’”
(Losing My Edge)

1968, kesäkuu

”I was there at the first Can show in Cologne.”

James Murphy on läsnä, kun saksalainen krautrockyhtye Can järjestää ensimmäisen jamisessionsa Kölnin lähellä sijaitsevassa Nörvenichin linnassa. Linnan omisti tuolloin eräs varakas taidekeräilijä, joka oli kiinnittänyt Canin soittamaan Picasson taidetta esittelevään taidenäyttelyyn. Myöhemmin Can äänitti linnassa muun muassa albumit Soundtracks (1970) ja Tago Mago (1971).

”I was there at the first Can show in Cologne”
(Losing My Edge)

1970, helmikuu

Helmikuun 4. päivänä James Murphy mm. syntyy juna-aseman mukaan nimetyssä Princeton Junctionin esikaupungissa Mercerin piirikunnassa New Jerseyssä.

1974

Neljän vuoden herkässä iässä James Murphy vierailee Alan Vegan ja Martin Revin Suicide-yhtyeen ensimmäisissä bänditreeneissä newyorkilaisessa kattohuoneistossa. Murphy saa tehtäväkseen hioa kärsivällisesti yhtyeen urkusoundeja. Vuonna 1970 perustettu Suicide oli tokikin keikkaillut jo muutaman vuoden ajan, mutta jos uskomme James Murphyä – ja miksi emme uskoisi – yhtye harjoitteli ensimmäisen kerran siis vasta vuonna 1974.

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience”
(Losing My Edge)

1986

James Murphy järjestää kotibileet. Hän asuu yhä vanhempiensa luona New Jerseyssä. Poliisi keskeyttää bileet. Murphyn vanhemmat järkyttyvät melko paljon.

”So throw a party till the cops come in and bust it up […] I did it once and my parents got pretty upset”
(North American Scum)

James Murphy unelmoi elämästä New Yorkissa. Hän haaveilee alkoholin nauttimisesta kaupungin maineikkaimmissa baareissa. Myöhemmin elämässään Murphy tulee pettymään näiden baarien tylsyyteen. Kenties siksi Murphy itse oman viinibaarinsa Williamsburgiin kesällä 2015.

”So the boring collect / I mean all disrespect / In the neighborhood bars I’d once dreamt I would drink”
(New York I Love You, But You’re Bringing Me Down)

1987, ennen syyskuuta

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.”

James Murphy seisoo New Yorkin King Streetin Paradise Garage -klubin dj-kopissa legendaarisen Larry Levanin rinnalla. Kukaan ei muista, milloin tämä tapahtui, mutta Murphyn järkyttävän nuoren iän huomioon ottaen vuosi on ollut todennäköisesti vuosi 1987, jolloin Levan soitti 25.–28. syyskuuta viimeiset Paradise Garage -keikkansa. Levan oli aloittanut klubin vakio-dj:nä vuonna 1977.

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan”
(Losing My Edge)

1988

James Murphy herää rannalta Ibizalla. Hän on alasti.

”I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988”
(Losing My Edge)

1992

James Murphy valvoo yöt kuunnellen radion rock-aiheisia ohjelmia. Silloin tällöin hän myös tanssii omasta tahdostaan, mitä ei enää tee.

”I used to dance alone of my own volition / I used to wait all night for the rock transmissions”
(I Used To)

1993

James Murphy on töissä levykaupassa. Tai sitten ei, sillä myöhemmin NPR:n haastattelussa Murphy väitti, ettei ole koskaan työskennellyt levykaupassa. Kirjakaupassa Murphy sen sijaan kertoo paiskineensa töitä. Hjmm hjmm.

”I used to work in a record store”
(Losing My Edge)

1995, helmikuu

James Murphy täyttää 25 vuotta ja tuntee kaikkien ”pakoreittien” menneen umpeen. Kenties tämän takia Murphy nauttii ystävänsä kanssa niin paljon Lemon Sip -flunssalääkettä, että kokee olevansa ”pilvessä”. Samoihin aikoihin Murphy tapaa rocktoimittajan, jonka mukaan em. ystävästä ei ole rocktähdeksi.

”You turn 25 and now you’re all out of escapes […] We’re both high high high, high high on lemon sips […] Hey the rock writer told me to tell you / Though you’re great and you’re brave / You still lack that which makes you a star”
(Watch the Tapes)

1995, toukokuu

Ranskalainen housekaksikko Daft Punk julkaisee läpimurtosinglensä Da Funkin. (Kypäräkaksikon ensimmäinen single, New Wave, oli ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin.) James Murphy soittaa singleä pian sen ilmestymisen jälkeen CBGB’s-klubilla. Näin hänestä tulee dj, joka esittelee ranskalaisyhtyeen musiikin rock-henkiselle yleisölle. Ihmiset pitävät häntä hulluna. Kappaleesta tulee maailmanlaajuinen hitti vuonna 1997.

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”
(Losing My Edge)

1996

James Murphy aloittaa viisivuotissuunnitelmansa.

”You spent the first five years trying to get with the plan…”
(All My Friends)

2001

James Murphyn viisivuotissuunnitelma päättyy. Seuraavan viiden vuoden ajan hän pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa ystäviensä seurassa.

”…And the next five years trying to be with your friends again”
(All My Friends)

2002

James Murphy omistaa muun muassa seuraavien yhtyeiden ja artistien levyjä: This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force, Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil Scott-Heron, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders, The Fire Engines, The Swans, Soft Cell ja The Sonics.

”But have you seen my records? This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Niagara, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force (just hit me!), Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil! Scott! Heron!, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders and The Fire Engines, The Swans, the Soft Cell, The Sonics, The Sonics, The Sonics, The Sonics”
(Losing My Edge)

Huomattavasta levykokoelmastaan huolimatta James Murphy tuntee asemansa uhatuksi. Murphy pelkää pieniin takkeihin pukeutuneiden taideopiskelijoiden, musiikkiorientoituneiden internet-nörttien ja eri puolilta maailmaa tulevien nuorien dj-lahjakkuuksien, jotka ovat häntä kauniimpia, kyvykkäämpiä, innovatiivisempia ja vieläpä erittäin mukavia, vievän hänen paikkansa.

”I’m losing my edge to the kids from France and from London / to the kids whose footsteps I hear when they get on the decks / to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978 / I’m losing my edge / To all the kids in Tokyo and Berlin / to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties / I’m losing my edge to better-looking people / With better ideas and more talent / And they’re actually really, really nice”
(Losing My Edge)

2003

Daft Punk konsertoi James Murphyn asunnossa. Murphy on varustautunut keikkaan hankkimalla viisitoista korillista kaljaa. Asunnon huonekalut on siirretty autotalliin. Paikalla ovat ”kaikki” – ja kaikki jonottavat päästäkseen sisään. Murphyn ystävän Sarahin tyttökaveri on vahtimassa ovea, ja äänentoistoa varten on lainattu kaikkien kulmakunnan tyyppien PA-kamat.

”I bought fifteen cases for my house, my house / All the furniture is in the garage / Well everybody’s lined up in my house, my house / And Sarah’s girlfriend is working the door / Got everybody’s PA in my house, my house”
(Daft Punk Is Playing at My House)

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”.

James Murphy kontemploi mammonaa. Murphy tiedostaa haalivansa sitä nautinnon takia enemmän kuin hänen pitäisi. Olisiko mahdollista elää epäitsekkäämmin?

”Money / Make you feel real good / I always take it more than I know I should”
(Give It Up)

2004

James Murphy on ”tulessa”, koska hänen ystävänsä haluaa häntä. Murphy arvelee kuitenkin ”murskautuvansa” himojensa johdosta.

”I’m on fire / Because you want me But my desire / Is going to crush me”
(Thrills)

2005

James Murphy lomailee 85 vuorokautta Ranskassa maistellen Loiren laakson viinitarhojen satoa. Koko tuon ajan hän kaipaa ystäviään.

”When you’re blowing eighty-five days in the middle of France / Yeah, I know it gets tired, only where are your friends tonight?”
(All My Friends)

2006

James Murphy herää aikaisin ja yllättyneenä puhelimen pirinään – tai millainen hälytysääni hänellä puhelimessaan vuonna 2006 olikaan. Murphy kuulee huonoja uutisia, joita osasi odottaa puhelinsoiton ajankohdan ja soittajan hengitysäänen perusteella. Murphy kuulee terapeuttinsa George Kamenin (1942–2006) menehtyneen. Murphy omistaa seuraavana vuonna julkaistavan Sound of Silver -albuminsa Kamenin muistolle.

”I wake up and the phone is ringing / Surprised, as it’s early / And that should be a perfect warning / That something’s a problem / To tell the truth I saw it coming / The way you were breathing”
(Someone Great)

James Murphy menee ystävänsä luo. He tutkivat musiikki-aiheisia listoja ja suunnitellevat dj-settiä. Kun Murphy myöhemmin soittaa ystävänsä kanssa dj-keikan, he soittavat illan ensimmäisenä kappaleena Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunin (1968) ja osoittavat näin keski-ikäisyytensä.

”That’s how it starts / We go back to your house / You check the charts / And start to figure it out […] We set controls for the heart of the sun / One of the ways that we show our age”
(All My Friends)

2009

James Murphy viettää aikaa kodissaan ja tutustuu naapurustoonsa, josta löytää monta hyvää ravintolaa. Lisäksi hän lukee Fact-lehteä, josta oppii, että kuninkaalla on kuninkaan hattu ja että kuningas asuu kuninkaan talossa sekä muita asioita.

”Because I have stayed home / And have learned a little more about my neighbourhood / Which is important / You know, there’s a lot of good places to eat […] On this occasion, there are a couple of things that we know that we learned from Fact magazine / One, the king wears a king hat and lives in a king house”
(Pow Pow)

James Murphy saa ainakin kaksi puhelua ja yhden tekstiviestin, joissa tuntemattomaksi jäävä henkilö tarjoutuu hänen tyttöystäväkseen.

”Somebody’s calling me to be my girl […] Somebody’s phoning me to be my girl […] Somebody’s texting me to be my girl”
(Somebody’s Calling Me)

2009, joulukuu

James Murphy rikkoo lakia tarkemmin määrittelemättömillä tavoilla unohtaakseen ”hirvittävän vuoden”. Aiemmin saman vuoden marraskuussa hänen ystävänsä, muun muassa LCD Soundsystemissä, !!!:ssä ja The Juan MacLeanissa soittanut rumpali Gerhardt ”Jerry” Fuchs (1974–2009) on kuollut tapaturmaisesti pudotessaan hissikuiluun New Yorkin Brooklynissä.

”This is the trick, forget a terrible year / That we can break the laws / Until it gets weird”
(Home)

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”.

2011

LCD Soundsystem hajoaa. James Murphy viettää päiväkausia sängyssä eikä halua tavata ketään. Murphy tuntee, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa. Hän kokee olevansa vaaraton ja liian vanha esiintymään.

”I ain’t seen anyone for days I still have yet to leave the bed I’ve just got nothing left to say / I’m in no place to get it right / And I’m not dangerous now / The way I used to be once / I’m just too old for it now / At least that seems to be true”
(Change Yr Mind)

2013

James Murphy muistelee entistä ystäväänsä Tim Goldsworthyä, joka on palannut yli vuosikymmenen jälkeen Yhdysvalloista kotimaahansa Britanniaan. UNKLE-yhtyeestä ja Mo’ Wax -levy-yhtiöstä tunnettu Goldsworthy perusti DFA Records -levymerkin vuonna 1999 Murphyn ja Jonathan Galkinin kanssa ja kaikesta päätellen tutustutti Murphyn kokaiiniin.

”I remember when we were friends / I remember calling you friend / Standing on the shore my ear aimed east / I can’t hear you / I can’t hear you anymore / You warned me about the cocaine / Then dove straight in / I must admit I missed laughing / But not so much you”
(How Do You Sleep)

2014

James Murphy polvistuu rakastettunsa eteen ja vannoo olevansa ”kuivilla”. Murphyn rakastaja juoksee häntä karkuun tavalla, joka tuo Murphyn mieleen epäonnistuneen kohtauksen heikosti valaistussa elokuvassa.

”I’m on my knees, yeah / I’m on my knees / I promise I’m clean […] Oh lover / You run from me / We move like a bad scene / Shot in the dark”
(Oh Baby)

2015

James Murphy käy parturissa. Hänen uusi ”tunteellinen” hiusmallinsa herättää hämmennystä, mutta muusikko itse fiilaa uutta fledaansa ihan täpöllä.

”I caught your eye when I stepped outside with my emotional haircut / It seems that I’ve been misunderstood / The look of great concern in your eyes and your surprise at my emotional haircut / It’s better to me / It’s much better than it used to be”
(Emotional Haircut)

James Murphy menee naimisiin Christine Topsøen kanssa. David Bowie ei pysty osallistumaan häihin sairautensa takia.

”You couldn’t make our wedding day / Too sick to travel”
(Black Screen)

2016, tammikuu

Laulaja-laukuntekijä David Bowie kuolee. James Murphy lukee tietokoneeltaan Bowien hänelle lähettämiä sähköpostiviestejä. Bowie oli Murphylle tärkeä esikuva, jotain ”isän ja ystävän väliltä”. Murphy arvosti Bowiea niin paljon, että koki työskentelemisen tämän kanssa ylivoimaisena. Lopulta Murphy jätti saapumatta useisiin sovittuihin tapaamisiin. Murphya kaduttaa. Hän kokee jääneensä Bowielle velkaa illallisen, kenties jotain muutakin.

”Been saving email trails / Kept together / I read them back sometimes / To remember […] I had fear in the room / So I stopped turning up / My hands kept pushing down / In my pockets / I’m bad with people things / But I should have tried more”
(Black Screen)

2017

James Murphy havaitsee olevansa levykaupasta toiseen nilkuttava horiseva veteraani, jonka kohtalona on näyttää muistitikkuja käyttävälle saastanuorisolle kaapin paikka.

”I’m a reminder / The hobbled veteran of the disk shop inquisition / Set to parry the cocksure of mem-stick filth / With my own late era middle-aged ramblings”
(Tonite)

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

”Villi ja vapaa puoliponinhäntä.”

Karen Marie Ørsted eli MØ on monia asioita monille ihmisille: superstarojen yhteistyökumppani, tanskalaisen musiikin paras vientitoivo, omaperäisesti popmusiikkia eteenpäin puskeva säveltäjätaituri. Lisäksi hänellä on musiikkibisneksen parhaat poninhännät.

Koska Ørsted on hyllyttänyt poninhäntänsä ainakin toistaiseksi, päätimme juhlistaa MØn loistokkaiden poninhäntien muistoa ennen hänen esiintymistään kesäkuun Sideways-festivaalilla Helsingissä.

Seuraavassa MØn seitsemän vivahteikkainta poninhäntää parhausjärjestyksessä. Nuorgamin tyyli- ja tonokkityöryhmä esittää syvät pahoittelunsa esimerkiksi hiusstylisteille ja muotibloggareilla lähes täydellisestä tietämättömyydestään alan sanastosta. Voitte korjata termit kohdilleen kommenteissa!

7# Villi ja vapaa puoliponinhäntä

Yleinen poninhäntätyylivalinta MØn uran alkupuolelta. Villinä ja, todellakin, vapaana liehuva poninhäntä on paradoksaalinen ja haastaa poninhännän perinteiset assosiaatiot kontrolliin. Kuvan leopardiprinttimekko toistaa saman ristiriidan luonnossa elävän esikuvansa tavoin: on kyse vapaudesta, mutta äärimmäisen hallitussa ja tehokkaassa muodossa. Aivan kuten monissa MØn lauluisaa!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Pilgrim

Video ei ole enää saatavilla

#6 Die Antwoord -takatukkaponnari

Eteläafrikkalaisen Die Antwoord -yhtyeen Yolandi Visserin omintakeisen tyylin elävästi mieleen tuova poninhäntä-takatukkasekamelska. Tässä poninhäntätyylissä on sekä bodya, sporttia että tsemppistä. Se jättää health goth -tyylin läähättämään kajalit valuen jonon hännille pinkaistessaan itse New Yorkin maratonin kärkiryhmään.

Poninhännän tunnussävelmä: Cashmere Cat feat. MØ & SOPHIE – 9 (After Coachella)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Punknuttura

Tämän kuvan kohdalla törmäämme jo muinoin sumerialaisia mystikkoja askarruttaneeseen kysymykseen: voiko nutturakin olla ponnari? Voi se. Nuttura ei ole muuta kuin kasaan litistetty poninhäntä, jolta on riistetty vapaus. Tämä pään päälle kasattu nuttura on sormivärimaalaukselta näyttävän hiusvärin kera Insta-sukupolven versio punkista: rikkumattoman tyylitietoinen ja huolitellun huolittelematon; kuvausvalmis, aina.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Waste of Time

Video ei ole enää saatavilla

#4 Salaperäinen sivuponnari

Simppeli sivuponinhäntä luo loppuunkaluttuudestaan huolimatta mielleyhtymiä sekä alati kiehtovaan kahdeksankymmentälukuun että voimistelusaleihin. Eikö tällaisessa poninhännässä voisikin tähdittää lukiohuutosakin johtajasta kertovaa pikimustaa satiiria Trumpin ja lähes viikottaisten kouluampumisten aikakaudelle? MØn ilme vastaa yksiselitteisesti: totta helvetissä voisi.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Nostalgia

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jännittävä lettinippu

MØta on aiemminkin syytetty kulttuurisesta omimisesta, erityisesti Major Lazerin kanssa tehdyn megahitin Lean Onin vapaasti intialaisesta kulttuurista lainaavan videon jälkipyykkiä pestäessä. Myöskään tässä mustien naisten pikkuleteistä eli dreadeista innoituksensa anastavassa ponnarityylissä ei olla kaukana kulttuurisesta omimisesta. Ottaen huomioon, että maailman kulttuurit perustuvat pitkälti lainaamiseen ja että rotuun, etnisyyteen ja kulttuuriin liittyy oikeita, poliisiväkivallan kaltaisia vääryyttään raikaavia epäkohtia, me Nuorgamin tyylityöryhmässä emme jaksa kuitenkaan pahastua asiasta. Päinvastoin: tämä läpeensä jännittävä poninhäntätyyli nappaa rankingissamme himoitun kolmossijan!

Poninhännän tunnussävelmä: Major Lazer feat. MØ – Lean On

Video ei ole enää saatavilla

#2 Old school -palmikko

Tämä on se perusmallin korkea palmikoitu poninhäntä, josta muodostui MØn uran alussa 2010-luvun alkupuolella hänen tavaramerkkinsä. Raikas ja tyylikäs palmikko edustaa kuitenkin myös särmää ja hallintaa. Se sanoo: ”Ainoa joka tähän palmikkoon tarraa olen minä! Miksi luulet, että se on noin korkealla?”

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Dark Night

Video ei ole enää saatavilla

#1 Moderni design-kuontalo

Tämä fantastinen poninhäntä tuo mieleen modernin taiteen ja niin kutsutun mid-century modern -tyylisuunnan designin luonnosta innoittuneet pelkistetyt muodot. Me Nuorgamin suunnittelutiimiläiset olemme vakuuttuneita, että MØ on hakenut inspiraation poninhäntäänsä legendaarisesta Lokki-kuosista, jonka Maija Isola suunnitteli Marimekolle vuonna 1961. Hyvä MØ! Hyvä Suomi!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Walk This Way

Video ei ole enää saatavilla

”Kanyen elämä julkisuuden valokeiloissa oli vuonna 2010 niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.”

Kanye Westin megalomaanisin pophitti on Band Aid -single Kanyelle itselleen.

”Cop lights, flash lights, spot lights
Strobe lights, street lights
All of the lights, all of the lights”

On megalomaniaa ja maksimalismia. Sitten on jotain vielä enemmän.

Kanye Westin tapauksessa Rihannan fiittaus ja The-Dreamin, Elton Johnin, Draken, Elly Jacksonin, Alicia Keysin, Fergien, John Legendin, Charlie Wilsonin ja Kid Cudin keräileminen samalle kappaleelle ”ylimääräisinä muusikoina” on ihan tavallinen ja arvattava suoritus.

Vuonna 2010 se oli hauska kanyemainen ”vitsi” eikä edes verrattavissa tuleviin neronleimauksiin ja turautuksiin, joista me emme vielä tienneet mitään.

Kanye oli vastikään eronnut Amber Rosesta ja aukonut VMA-gaalassa päätään Taylor Swiftille siihen malliin (”Imma let you finish, but…”), että jopa presidentti Obama oli todennut hänen olevan jackass. Michael Jacksonin kuolemasta oli puolitoista vuotta. Popin kuninkaan vapautuneelle valtaistuimelle oli vain yksi ottaja.

Tuolloin ilmestyi My Beautiful Dark Twisted Fantasy. All of the Lights oli yksi sen neljästä ennakkosinglestä. MJ:n kuoleman Kanye mainitsee jo toisessa lauseessaan.

Mutta se muista tyypeistä, sillä kappaleen perusteella Kanyen oma elämä julkisuuden valokeiloissa oli tuolloin niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään Band Aid -singlen tyyliin kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on edelleen Kanye Westin poplevy (vaikka listasijoituksissa se ei näy) ja All of the Lights sen tyylipuhtain poplaulu (sekään ei näy listoilla), joka on kuusiminuuttisessa komeudessaan todiste siitä, että popissa tai pizzassa ei voi koskaan olla liikaa juustoa – kunhan juusto on tarpeeksi laadukasta.

Ja tässä sitä kuulkaa piisaa: minuutin alkusoitto, koska toisia lauluja varten esirippu pitää avata erikseen, jonka jälkeen taivas täyttyy tähdistä, kullasta ja mirhamista. Vuosituhannen torvikoukku, Rihanna ja sämpleriniskuja, joiden synkoopit pohjannevat korkeampiin matemaattisiin laskelmiin.

Juuri debytoinutta Drakea tarvitaan lopulta tuplaamaan yksi Rihannan säe. Elton John saa fiilistellä ensin seppohovina pianon takana, kunnes päästetään revittelemään taustalaulajana loppusoitossa kuin mikäkin studiobändin pomo.

Kaikki tämä sen vuoksi, että Kanye West voi esittää yhden iltapäivälehtikelpoisen opetustarinan perheväkivallasta, vankilatuomioista ja lähestymiskielloista. Tai moninaisten metaforien kautta ilmeisesti hänestä itsestään uuden ajan uomo universalena, jonka luomistyölle sana daughter on sopiva metafora.

All of the Lightsissa listataan nopeita autoja ja pyrstötähtiä kuin seuraavaksi listaan kuuluisi diskopallo, mutta taika tapahtuu vasta hieman myöhemmin. Ja se tapahtuu tavalla, jolla sen ei pitäisi.

Jos popmusiikin kautta voi saavuttaa pyhän, se todennäköisimmin tapahtuu hetkenä, joka on lähinnä popmusiikin pohjimmaista olemusta.

Eli höpöilyä, jonka päästää vahingossa ihon alle, vaikkei oikein yhtään ymmärrä, mitä sillä oikein tarkoitetaan.

Vierailijasumien, magnum opusten, King Crimson- ja Bon Iver -sämplejen ja kaiken rahatukoilla hankitun sijaan maagisin ja liikuttavin Kanye West -hetki ikinä on, kun Kanye päättää listata taksonomiseen tyyliin läpi kaikki ne valot (kuusi kappaletta) ja elämät (neljä kappaletta) ja päättää mantransa typerimpään kuviteltavaan latteuteen:

”Rock life every night!”

Genius-sivustolla luettelorakenteen muiksi käyttäjiksi listataan Raamattu, Homeros ja Walt Whitman, mutta nerous ei ole kopioitavissa.

Seuraa kertosäe, ja Rihanna pyytää laittamaan valot päälle, jotta ”kaikki” saataisiin näkyviin. Tuo ”kaikki” on silloin tasan yksi.

Video ei ole enää saatavilla

CMX:n kappaleesta riippuen sinä olet kuu, päivälintu, henkäys tai jotain aivan muuta.

Metaforan voima on väkevä. Se on vertaus, jossa ilman kuin-sanan laimentavaa vaikutusta harpataan runokielen maaperälle.

”Nyt on elokuu, ja minä olen viljaa”, lauloi Juice Leskinen, ja me ymmärsimme häntä. Metaforan voima on väkevä. Se on vertaus, jossa ilman kuin-sanan laimentavaa vaikutusta harpataan runokielen maaperälle.

Vaikka ilmaisu olisi runollista ja epäkirjaimellista, laulajan ja kuulijan välille voi syntyä salainen yhteisymmärrys. Kun Ellinoora laulaa ”tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää”, kuulija voi lähes tuntea tukalan tuskan.

Sinusta on laululyriikassa laulettu metaforan keinoin intohimoisesti, epätoivoisesti, ivallisesti ja haikeasti. Kotimaisessa laululyriikassa monet omaperäisen metaforan taiturit kietovat vertauksensa epäsuoraan ilmaisuun. ”On silmissäs Andalusian yöt”, tunnelmoi autiotalon kaunosielu Neumannin Dingo-tekstissä. ”Taas aamu liian varhain sua varjoista kurkkii”, laulaa Maija Vilkkumaa.

Tähän juttuun on kerätty mahdollisimman suoria vertauksia. Mihin *sinua* – monesti rakkauden tai muun voimakkaan tunteen kohdetta – mieluiten verrataan? Lainaa näitä ja keksi itse lisää, kun haluat välittää tunteesi kesäillassa.

#1 Olet taivaankappale

Video ei ole enää saatavilla

Avaruus kiehtoo äärettömyydellään, ja taivaankappaleista tutuimmat ovat kummallisella tavalla etäisiä ja läheisiä. Kuu on valoa heijastava kiertolainen, jonka vaiheiden mukaan mittaamme ajankin. Kynäniekkojen käsissä kuu onkin vankkumaton romantiikkaa tihkuva suosikkimetafora. Omat kannattajansa on toki auringollakin.

Olet kuu
se oletkin, mikä vaihtuu ja vähenee
laittaa vetemme liikkeeseen
(Vainajala, san. A.W.Yrjänä)

Oot mun nouseva aurinko
ja mun ainoa kotimaa
(Tequila, san. Paula Vesala)

Sä olet maa, mä olen kuu
Sä olet kuu, mä olen maa
(Rakkaudesta, san. Ismo Alanko)

Sinä nostit minut taivaan kanteen
olit kuu ja minä komeetta
(Kuu ja komeetta, san. Antti Autio)

#2 Olet eläin

Video ei ole enää saatavilla

Juha Vainio näki albatrossissa vapaan sielun, ja rakastettua on aina ahkerasti verrattu erilaisiin lintuihin. Linnut saavat yhä lentää ja livertää vapauden ja sulokkuuden symboleina, mutta yllättävilläkin eläimillä on paikkansa metaforissa. ”Mä oon tuhma hauva”, lauloi Hectorkin.

Oot karhu joka ei unta saa
(Syyssävelmä, san. Yona)

Sä olet lintu, joka ei oppinut lentämään
et siipiäsi koskaan oo päässyt käyttämään
(Kukkurukuu, san. Mariska)

Ole sinä minun päivälintuni
öisten siipien lento
(Päivälintu, san. A.W. Yrjänä)

Sä oot mun syyskuun kyy
(Syyskuun kyy, san. Lauri Tähkä)

Olit oksaltani puhallettu pyy
(Kaksi lensi yli käenpesän, san. Hector)

#3 Olet näkymätön tai vaikea selittää

Video ei ole enää saatavilla

”Oonko sulle enää pelkkää ilmaa”, kyseli Nylon Beat Comeback-laulussaan (san. Castrén & Asikainen). Samaa ovat monet muutkin keksineet ihmetellä, mutta ilma ja tuuli ovat muutenkin merkillisen suosittuja kuvaamaan toista. ”Olet ilma jota hengitän”, laulaa Topi Sorsakoskikin Kari Tuomisaaren kääntämässä italoiskelmässä.

Sinä voit olla myös jotain selittämätöntä tai paksulti kulttuurisilla merkityksillä kuorrutettua. Rippikoulun raamattutunnit ja lapsuuden lempeäsilmäiset enkelikiiltokuvat häivähtävät mielessä joka kerran, kun Pekka Ruuska pyytää radiossa armahdusta.

Ole minulle Rafaelin enkeli
(Rafaelin enkeli, san. Pekka Ruuska)

Tuulee
kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen
sun vietävänä (Tuulee, san. Kie von Hertzen)

Olet henkäys
joka liikkuu vetten yllä
hengitetty hahmo kostea
(Huntu, san. A.W. Yrjänä)

Sä oot ainut skene
mihin enää haluun päästä ineen
(Elokuva, san. Paperi T)

Henkilökohtaisesti oot Kristus itsellesi
(Henkilökohtaisesti, san. Paula Vesala)

Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla
ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella
(Taivas varjele, san. Mikko Kuustonen)

#4 Olet ainetta

Video ei ole enää saatavilla

”Mä olen verta, mä oon väkivaltaa”, laulaa Maija Vilkkumaa ravisuttavassa eroslovarissaan. Muutkin aineet virtaavat ja valuvat lauluteksteissä ikimuistoisesti. Heikki Salon Miljoonasade-tekstissä ”elämä on kissanhiekkaa arjen pesuvadissa”, mutta vielä elämä voi voipallon antaa.

Sinä olet tihkua ilmassa
ratiseva hiekka saappaissa
(Ihminen, san. Samuli Putro)

Sä olet bensaa beibi
pensaaseen palavaan
(Lennä mun luo, san. Martti Syrjä)

Sinä olet lunta huipulla
(Tavallaan jokainen on surullinen, san. Samuli Putro)

Sä oot pullo hunajaa
(Voipallo, san. Heikki Salo)

#5 Olet käytännöllinen esine

Video ei ole enää saatavilla

Suomalaisten laulunkirjoittajien mielikuvitus tuntuu lentävän pidäkkeettömimmin käytännöllisten esineiden kategoriassa. Kuvittele rakastettu, joka on kuin seinäkellon viisarit. Tunteesta saa kiinni, kun Zen Cafén metaforatykki Samuli Putro laulaa olevansa ”kylmä ja kivinen kaivo, piha ilman sadettajaa, sitä minä olen jos sua en saa”.

Sinä olet minun keinonahkaturkki
akrobaatti sirkuksen
seinäkellon viisarit
ja ryijy keltainen
(Tuulensuoja, san. Samuli Putro)

Olet pyhä kirjani
ja lanteiden viileä laulu (Iskusävelmä, san. A.W. Yrjänä)

Sä olet baarin kaljalasi
janoisin huulin juotu (Valo yössä, san. Tuomari Nurmio)

Kun putoon asfalttiin
ni sä oot mun trampoliini (Trampoliini, san. Sanni)

Mustain autojen saattue sinä olet
(Kultanaamio, san. A.W. Yrjänä)

Bonus!

Laulutekstit ja vielä niistä irti napatut metaforat kaipaavat tietysti ympärilleen musiikkia. Kun vaikkapa Martti Syrjä laulaa ”yö on hiljaa ja antaa minun kuunnella itseänsä”, sanat saavat erityistä painoa Eppu Normaalille tutusta artikuloinnista, jossa tavun saama paino joskus yllättää. Sanoja ympäröi verkkaisen haikea kitarointi, jossa tauot ovat yhtä tärkeitä kuin soitetut sävelet.

”Samuel T. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään.”

Seasons (Waiting on You) -kappaleella Future Islands paljastaa avoimesti tunteensa ja opettaa, että myös sinä voit tehdä niin.

”You know, when people change
They gain a peace
But they lose one too”

Yksi popmusiikin perustavanlaatuisista myyteistä on ainutkertainen salamavalon välähdyksen kaltainen hetki, joka nostaa artistin tuntemattomuudesta tähteyteen. Yksi radiosoitto, yksi keikka tai yksi televisioesiintyminen muuttaa kaiken: luuserista tulee voittaja, mitättömyydestä tähti.

Usein menestys on hitaan rakentamisen tulosta, mutta toisinaan yksi hetki voi tosiaan olla ratkaiseva. Tällainen oli Future Islandsille Seasons (Waiting on You) –kappaleen esittäminen The Late Show With David Letterman -ohjelmassa 3.3.2014.

Esityksen keskiössä oli yhtyeen arkipäiväisesti pukeutunut (paita visusti housuissa!) ja selvästi päälaelta kaljuuntunut laulaja Samuel T. Herring. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään ja tanssi tavalla, joka muistutti jonkinlaista sivuttaista versiota Chuck Berryn kuuluisasta duckwalkista.

Eleettömän ja ilmeettömän bändin edessä tapahtunut performanssi oli samalla sekä vaikuttava että hämmentävä kokemus.

Letterman-esiintymisestä tuli ohjelman YouTube-kanavan katsotuin video. Kuuluisuudet, kuten Bono, Debbie Harry ja Haruki Murakami, ylistivät yhtyettä. Herring poseerasi selfiessä Gwyneth Paltrow’n kanssa. Kotimaassaan Future Islands siirtyi pikkuklubeilta suurten festivaalien päälavavoille. Myös Suomessa yhtye huomattiin. Se esiintyi 2014 Ruisrockissa, 2015 Flow’ssa ja 2017 loppuunmyydyssä Circuksessa.

Mikä teki Season (Waiting on Youn) esityksestä niin vangitsevan? Osansa oli varmasti sillä, että Herringin tanssiminen näytti hassulta ja hänen tunteilunsa oudolta. Esityksestä tuli pienimuotoinen nettimeemi. Samalla tavalla kuin television laulukilpailun persoonallinen osallistuja tai vanhalla häävideolla hassusti soittava rumpali, Herringin esitys vetosi netin loputtomaan haluun nauraa erilaisuudelle.

Tärkeämpää kuitenkin oli, että Future Islands vangitsi yleisön avoimella tunteellisuudellaan. Sen esiintymisessä ei ollut mitään ironista tai coolia. Herring heittäytyi kappaleeseensa täysillä ja oli valmis tekemään itsestään pellen. Hänen tanssinsa ei ollut itsetietoista performanssia, vaan antautumista tunteiden tyrskyjen vietäväksi. Se kiehtoi ja vetosi, koska se antoi jotain aitoa, johon tarttua netin loputtoman kuva- ja äänivirran joukossa.

Future Islandsin suosio tuntuu liittyvän kulttuuriseen liikehdintään, jota on kutsuttu uusvilpittömyydeksi tai metamodernismiksi. Tässä ajattelussa postmodernin ironian ja kyynisyyden on korvannut tai ainakin niiden rinnalla elää vilpittömyys ja avoin tunteellisuus.

Kun nyt katson Seasonsin Letterman-esitystä, huomaan, kuinka kovasti Herring haluaa kommunikoida sisimpäänsä. Hän ravistelee meitä, tolkuttaa meille: ”Tämä on todellista, näin minä tunnen.” Samalla hän antaa myös katsojalleen luvan tuntea ja olla oma itsensä.

Nykyään ”ole oma itsesi” on tsemppimottojen ja inspiraatiotaulujen valjua sanahelinää. Rehellisyys tuntuu tarkoittavan sitä, että setämies laukoo mielipiteitään poterostaan ja uhriutuu, kun joku on eri mieltä. Future Islands ja Samuel Herring kuitenkin näyttävät, että ne voivat olla myös hyveitä.

”Keikkojemme perimmäinen tarkoitus on tuoda ihmiset yhteen. Saada heidät tuntemaan, että he voivat olla tunteellisia ja avoimia itsensä ja toistensa kanssa. Haluamme luoda tilan, jossa ihminen voi olla vapaasti oma itsensä”, Herring kommentoi vuonna 2017 GQ-lehden haastattelussa.

Seasons on kappale muutoksesta, ajan kulumisesta ja rakkaudenkaipuusta. Herring yrittää muuttua rakkaansa takia, olla jotain muuta kuin on.

”Seasons change, and I’ve tried hard just to soften you
Seasons change, but I’ve grown tired of trying to change for you
Cause I’ve been waiting on you”

Samuel T. Herring, älä koskaan muutu. Rakastamme sinua juuri tuollaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Jälleen kerran Mortiis joutui toteamaan, ettei dungeon synth -musiikin soittaminen sähköistämättömissä vankityrmäolosuhteissa olekaan niin helppoa.

Miltä kuulostaa dungeon synth? Entä jungle terror? Mitä ihmettä olivat brittiläiset grebot? Maistuisiko powerviolence?

”Luen aina aakkosjutut”, Nuorgamin vastaava toimittaja Matti Markkolalla on tapana sanoa.

Siispä Nuorgamin Uuteen Loppuunkin oli saatava aakkosjuttu!

Seuraavassa esitellään A:sta Z:aan – skandinaaviset å, ä ja ö törkeästi sivuuttaen – kutkuttavimmin nimetyt musiikkityylit, jotka musiikkitietokanta Rate Your Music on hyväksynyt genre-nimikkeidensä listalle.

Musiikkinäytteisiin tutustuminen on lukijan omalla vastuulla.

A… niin kuin Acid Croft!

Termi herättää mielikuvia The Verve -laulajasta pizzalaatikoiden keskellä pelaamassa happopäissään Tomb Raideria. Acid croft on kuitenkin elektronisen musiikin alalaji, jonka erikoislaatuisuus syntyy kelttiläisistä vaikutteista ja rahtusesta psykedeliaa. Genren kantaisänä pidetään erittäin svengaavasti nimettyä edinburghilaisbändiä Shoogleniftyä ja etenkin sen esikoisalbumia Venus in Tweedsiä (1994).

Ylivoimaisesti tunnetuin tyylilajiin yhdistetty yhtye on maailmanmusiikkifestivaalien kestokiinnitys Afro Celt Sound System, joka vielä toissa vuonna kiersi maailmaa kahtena versiona perustajansa Simon Emmersonin riitaannuttua bändin muiden voimahahmojen James McNallyn ja Martin Russellin kanssa. Riita pantiin poikki ja oletettavasti Kerrygold-voita väliin jouluaatonaatonaatonaattona 2016.

B… niin kuin Berlin School!

Berlin school viittaa elokuvataiteessa kouralliseen 2000-luvun alun saksalaisohjaajia, joista tunnetuimmat lienevät Christian Petzold (Barbara, Phoenix) ja Benjamin Heisenberg (Der Räuber). ”Berliinin-koulun” elokuvat ovat intiimejä, jopa inhorealistisia ja usein piinallisenkin hitaita. Koska termi on ranskalaista alkuperää, moni siihen yhdistetty taiteilija ei sen olemassaoloa tunnusta.

Musiikissa termi vie loitommalle arjesta. Berlin schoolilla viitataan Klaus Schulzen, Edgar Froesen ja tietenkin Flow Festivalille saapuvan Tangerine Dreamin kosmiseen, progressiviseen ja perinteisesti analogisilla instrumenteilla toteutettuun elektroniseen musiikkiin.

Miksi Berliini? Siksi, että tyylilajin (sekä sen motorisemman serkun, krautrockin) syntypaikkana pidetään yleisesti Hans-Joachim Roedeliuksen (Cluster, Harmonia) ja Conrad Schitzlerin (Tangerine Dream) vuonna 1968 Länsi-Berliiniin perustamaa Zodiak Free Arts Lab -klubia, jossa moni saksalaisen avaruus- ja erikoismusiikin suuruus ehti alkutaipaleellaan esiintyä.

C… niin kuin Car Audio Bass!

”Ahh! Me so horny! / Me love you long time!” Viimeistään 2 Live Crew -yhtyeen vuoden 1989 hitti Me So Horny toi Miami bass -musiikin estetiikan kansainväliseen tietoisuuteen. Härskit lyriikat ja reippaalla tempolla tamppaava Roland TR-808:n bassorumpu veivät suoraan sanoen melko hirvittävän kappaleen paitsi Billboardin Rap-listan, myös Alankomaiden singlelistan kärkipaikalle.

Miami bass on kuitenkin vain lähtökohta yhdelle ihastuttavimmin nimetyistä hiphopin tyylilajeista, nimittäin car audio bassille. Miami bassin alalajiksi laskettava car audio bass on kaikesta ylimääräisestä riisuttu, minimalistinen versio esiasteestaan. Mainio nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että musiikkia oli tapana käyttää erilaisissa messu- ja myyntitilaisuuksissa henkilöautojen äänentoistojärjestelmien tehokkuuden todistamiseksi.

Yksi mikrogenren tähdistä oli Patrick E. Baker eli Techmaster P.E.B., jonka esikoisalbumin Bass Computerin (1991) kanteen lätkäistyssä keltaisessa tarrassa lukee: ”Caution: Ultra Low Bass May Damage Speakers”. Spotifyssä artistin soitetuimmat kappaleet ovat teemaan sopivasti Bassgasm (Ultimate Woofer Test) ja I Love Big Speakers.

D… niin kuin Dungeon Synth!

Dungeon synth on ajatuksena myhäilyttävä, sillä vanhoja linnoja on harvoin sähköistetty, joten syntetisaattorimusiikin esittäminen tyrmässä vaatisi jonkinlaista generaattoria tai monimutkaista jatkojohtoviritystä. Vaivannäkö silti varmasti palkitaan, sillä tummasävyinen ambient, jollaiseksi dungeon synth -musiikkia voisi kuvailla, on intiimeissä vankityrmäolosuhteissa epäilemättä parhaimmillaan.

1990-luvun alussa lanseerattu tyylilaji yhdistää black metalia elektroniseen ambientiin ja elokuvamusiikin estetiikkaan ja heittää sekaan fantasiakirjallisuudelle ja roolipeleille ominaista eeppistä seikkailutunnelmaa.

Suippokorvainen norski Mortiis on yksi ”tyrmäsynailun” kulmakivistä, ja genren liepeillä on seikkaillut myös Varg Vikernesin Burzum. Saksalaisen Depressive Silencen 1990-luvun puolivälin kasettidemoilla on palvojansa, ja viime vuonna niitä onkin julkaistu cd- ja vinyyliformaatissa.

E… niin kuin EBM!

Parikymmentä vuotta ennen EDM:n eli ”edamin” eli ”electronic dance musicin” maailmanvalloitusta kolonna tuimia ja tummiinpukeutuneita keskieurooppalaisia (enimmäkseen) miehiä vannoi EBM:n nimeen.

Termin ”electronic body music” lanseerasi itse asiassa Kraftwerkin Ralf Hütter kuvaillessaan The Man-Machinea (1978), jota piti yhtyeensä siihen mennessä ”fyysisimpänä” albumina. Käyttöön termi juurtui kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin sitä alettiin käyttää belgialaisen Front 242:n ja brittiläisen Nitzer Ebbin kaltaisten industrialia ja elektronista tanssimusiikkia yhdistelevien kokoonpanojen kohdalla.

EBM vaipui terminä unholaan 1990-luvun mittaan. Sittemmin vastaavan tyyppistä musiikkia on kutsuttu muun muassa ”aggrotechiksi” ja ihailtavan epäinformatiivisesti ”futurepopiksi”.

F… niin kuin Full-On Psytrance!

Psytrance on niin kuin trancea, mutta psykedeelisempää ja energisempää. Full-on psytrance on puolestaan niin kuin psytrancea, mutta… TÄPÖT!

Tyylilajin kruunaamattomia kuninkaita ovat esimerkiksi 1200 Micrograms Espanjasta sekä alvariinsa Suomessa ramppaava Infected Mushroom Israelista.

G… niin kuin Grebo!

Kaksikymmentä vuotta ennen salaman lailla välähtänyttä nu rave -ilmiötä oli grebo, irrationaalinen rosolli räikeitä värejä, yhteensopimattomia musiikkityylejä, kamalia vaatteita, rujoa samplausta, pyllyvakoon ulottuvia rastoja ja katteetonta NME– ja Melody Maker -hypeä. Birminghamin seudulla kuplinut tyylilaji oli tavallaan kuin huonossa hapossa dipattu versio Madchesterista – ja viileysarvoltaan tästä noin 27 prosenttia.

Skenen keskeinen bändi oli sampleilla iloitteleva Pop Will Eat Itself, jonka laulajasta Clint Mansellista tuli myöhemmin aivan kaikkien mahdollisten todennäköisyyksien vastaisesti yksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvasäveltäjistä. (Mansell on säveltänyt musiikin muun muassa Kuuhun sekä useimpiin Darren Arofonskyn elokuviin, kuten Black Swaniin.)

Grebo-ilmiöön liitettiin myös muun muassa sellaisia toinen toistaan luotaantyötävämmin nimettyjä yhtyeitä kuin Ned’s Atomic Dustbin, Carter the Unstoppable Sex Machine, Gaye Bykers on Acid ja Zodiac Mindwarp and the Love Reaction (sekä hiukan harhaanjohtavasti Jesus Jones). Suomalaiseen korvaan moni niistä kuulostaa aika paljon Waltarin ”tekno-rock”-aikakauden sakeimmilta hetkiltä.

H… niin kuin Harsh Noise Wall!

Noise karsii armottomuudessaan potentiaalisista musiikinkuuntelijoista noin 99,9 prosenttia. Jäljelle jääneestä promillesta vain kaikkein karskeimmat tyypit hakeutuvat harsh noisen eli ankaran, karkean, räikeän, raa’an, karhean tai römeän – minkä näistä Google-kääntäjän tarjoamista vaihtoehdoista sitten haluaakaan valita – noisen pariin.

Niille, joiden mielestä harsh noise on liian lällyä kamaa, on jäljellä enää yksi vaihtoehto, musiikki-universumin perimmäinen nurkkaus, kaiken nielevä musta aukko nimeltä harsh noise wall.

Dynamiikka ja liike on nössöille, sillä harsh noise wall vain on. Se on valtavaa, monumentaalista ääntä, joka on – eikä muuksi muutu. Vomirin eli ranskalaisen Romain Perrot’n 76-minuuttisen näytekappaleen Proanomie on kuunnellut Spotifystä 1 816 rohkeaa.

I… niin kuin Illbient!

Urban Dictionary määrittelee ”ill”-sanan slangimerkityksiksi ”cool, tight, sweet” – viileä, tiukka ja makea. Kun viileys, tiukkuus ja makeus yhdistetään ambientiin, saadaan illbient.

Nimikkeen lanseeraajana pidetään Gregor Aschia eli DJ Olivea, Sonic Youthinkin kanssa työskennellyttä yhdysvaltalaista ambientmuusikkoa. Vuonna 1996 pinnalle valtavirran liepeille noussut DJ Spooky on puolestaan ensimmäinen artisti, jonka musiikin kuvailemiseen termiä tiedetään käytetyn.

Miltä illbient sitten kuulostaa? Yhdistelmältä triphopia, dubia, ambientia ja breakbeatia. Eli suht viileältä, suht tiukalta ja suht makealta.

J… niin kuin Jungle Terror!

Viidakoissa voi törmätä kaikenlaisiin kummajaisiin: Amazonin seudulla muun muassa jaguaareihin, oselotteihin, tapiireihin, kapybaroihin, anakondiin, kaimaaneihin, myrkkynuolisammakoihin, piranjoihin ja kaputsiiniapinoihin, Afrikassa leopardeihin, okapeihin, pytonkäärmeisiin, termiitteihin, kongonsimpansseihin (eli bonoboihin) ja niilinkrokotiileihin ja Aasiassa huulikarhuihin, kobriin, gibboneihin, kakaduihin, vesipuhveleihin ja isolentäväkoiriin.

Sykähdyttävästi nimetty musiikkityyli jungle terror kuitenkin sivuuttaa faunan lähes täysin – pettymys! ”Viidakkokauhu” on eräänlaista electro-housea, joka ryskyy eteenpäin erilaisten tribaalirytmien ja primitiivisten perkussioiden höystämänä, jopa sotilaallisen armottomana ryskeenä. Enemmän kuin viidakon elämältä, se kuulostaa siltä kuin sademetsää pantaisiin väkivaltaisesti poikki ja pinoon.

Yksi tyylilajin isoista nimistä on Skrillexin ja Axwell & Ingrosson kanssa puuhastellut Wiwek, mutta myös Major Lazerin, DJ Snaken ja Penduluminkin pirtaan on genrenimikettä toisinaan soviteltu.

K… niin kuin Könsrock!

Ruotsalainen könsrock on suomeksi jota kuinkin ”sukupuolielinrock”. Voisin tietysti lopettaa tähän, mutta jatkan vielä.

Punkia ja post-punkia yhdistelevän tyylilajin isänä pidetään romahduttavasti nimettyä kalmarilaisbändiä Onkel Kånkel and His Kånkelbär, joka julkaisi vuonna 1990 albumin nimeltä Kalle Anka Suger Pung, ”Aku Ankka imee kivespussia”.

2000-luvulla tyylilajin ”ilosanomaa” (usein lauluissa esimerkiksi pilkataan vammaisia ja/tai käsitellään ulosteita ja seksuaalisia perversioita) on levittänyt esimerkiksi Tunnan & Moroten, joka yhdistää könsrockiin rujoa 8-bittistä elektrosoundia.

L… niin kuin Lolicore!

Kaikista maailman miljoonasta core-päätteisestä musiikkityylistä kenties arvelluttavin on lolicore. Se yhdistää räikeää EDM-soundia ja supernopeaa breakbeat-rytmiikkaa ”pikkuoravalauluun”, anime-sampleihin ja internetin pimeimpien nurkkausten seksi-, lolita- ja väkivaltakuvastoon.

Rateyourmusic mainitsee musiikkityylin merkittävimmiksi tekijöiksi brittiläisen Goreshitin, ruotsalaisen Loli Ripen ja ties mistä siinneen Lolishitin (en lähde googlaamaan). Spotifyn valikoimasta ei yhtyeiden musiikkia löydy – kiitos siitä!

M… niin kuin Microsound!

Microsound eli micromontage on kolmella sanalla sanottuna aivan helevetinmoista näpertelyä. Vasta teknologinen kehitys on tehnyt äänitaiteen ja ”musiikin” välistä rajaa hämärtävän tyylilajin olemassaolon ylipäätään mahdolliseksi.

Microsound-artisten musiikki koostuu sekunnin tai jopa sadasosasekunnin murto-osiin pilkotuista äänistä, jotka on järjestelty artistin omaa ja epäilemättä hänen läheistensä kärsivällisyyttä koetellen ja pieteettiä hyödyntäen äärimmäisen yksityiskohtaisiksi ja monimutkaisiksi kollaaseiksi.

Musiikkityyli on läheistä sukua helpommin lähestyville ambientille, glitchille ja minimal technolle. Genren suurin nimi lienee edesmenneen Mika Vainion ja Alva Notonkin kanssa levyttänyt japanilainen Ryoji Ikeda, jonka vuoden 1995 esikoisalbumi oli äärimmäisen kuvaavasti nimeltään 1000 Fragments.

N… niin kuin Neurofunk!

Neurofunk eli ”hermofunk” alkoi kuplia 1990-luvun lopulla, kun drum’n’bassista alettiin hämmentää aiempaa raskaampaa, tummempaa ja intensiivisempää soundisoppaa. Funkin – siis sellaisena kuin se opittiin 1970-luvulla tuntemaan – kanssa musiikkityylillä on tekemistä vain nimellisesti, toki tässäkään tyylilajissa rytmit eivät ole suoraviivaisimmasta bäästä.

Neurofunk-artisteiksi luetaan sellaisia tekijöitä kuin Telemetrik, Ed Rush & the Optical, Noisia ja Black Sun Empire.

O… niin kuin Outsider House!

Viimeisen parin vuoden ajan olen törmännyt lukemattomien ihanalta kuulostaviin artistien kohdalla genrenimikkeeseen outsider house. Assosiaatio outsider-taiteeseen eli taidekoulutuksen, galleriakuplan ja apurahajärjestelmän ulkopuolella syntyvään kuvataiteeseen ei ole välttämättä osuvin mahdollinen, sillä suurin osa elektronisesta musiikista on jo lähtökohtaisesti ”omaehtoista” ja virallisten väylien ulkopuolella syntynyttä.

Outsider-ulottuvuuden musiikkityyliin tuo kenties soundi, joka on poikkeuksetta erittäin lo-fi ja – kuin primitiivisten rumpukoneiden kolperoisia komppeja ja sähköhäiriöisten syntetisaattorien suhinaa betoniseinän läpi kelanauhurille äänitettynä. Henkinen yhteys kymmenen vuoden takaiseen chillwave-ilmiöön, kaikkein minimalistisimpaan syntikkapoppiin ja ”eka demo oli paras” -ajatusmalliin on vahva.

Outsider house -leimalla varustettua musiikkia ilmestyy nyt kuin sieniä sateella, mutta koppaan kannattaa kerätä alkajaisiksi ainakin DJ Seinfeldin, Patrician, Ross from Friendsin ja Palmbomen II:n herkut.

P… niin kuin Powerviolence!

Harva tyylilaji alleviivaa rankkuuttaan nimessään niin paksulla tussilla kuin powerviolence. Kalifoniassa 1980-luvun loppupuolella syntynyt musiikkityyli ammentaa ennen kaikkea hardcore punkista ja grindcoresta, mutta sävyttää brutaalia ja aggressiivista jyräystä dramaattisin tempon- ja dynamiikanvaihteluin.

Powerviolencen ensimmäistä aallon harjalla surffasivat sellaiset bändit kuin No Comment, Infest ja Dropdead. Viime vuosina termillä on viitattu muun muassa kolme albumia tällä vuosikymmenellä tehneen Nailsin (Kaliforniasta, sekin) musiikkiin.

Q… niin kuin Queercore!

Queercore on tietenkin paljon muutakin kuin musiikkityyli. 1980-luvulla hardcore-piireistä irtautunut, alun perin ”homocoreksi” kutsuttu liike ajaa punkin ja indierockin keinoin seksuaalisen tasa-arvon ja itsemääräämisoikeuden asiaa ja taistelee homo- ja transfobiaa vastaan.

Queercore oli etenkin alkuvuosinaan leimallisesti DIY-henkinen ilmiö fanzineineen ja poikkitaiteellisine tempauksineen. Viisitoistaminuuttisensa valtavirran valokeilassa se sai vuonna 1994, kun kalifornialainen Pansy Division lämmittely Green Daytä yhtyeen Dookie-maailmankiertueella.

Pansy Divisionin lisäksi wanhoista kunnon queercore-bändiestä muistetaan esimerkiksi riot grrrl -liikkeen klassikkoihin kuuluva Team Dresch sekä suomeksikin levyttänyt God Is My Co-Pilot. Nykybändeistä queercore-lipun alla katsotaan seilaavan muun muassa Gay for Johnny Deppin ja Hunx and His Punxin.

R… niin kuin Rock in Opposition!

Rock rakastui avantgardeen reilu puoli vuosisataa sitten. Kaikki taiteellista kunnianhimoa osoittaneet kokoonpanot eivät kuitenkaan suostuneet solahtamaan kiltisti psykedeelisen, progressiivisen saati sinfonisen rockin lokeroihin.

Cambridgen yliopistossa opiskelleiden Fred Firthin ja Tim Hodgkinsonin perustama Henry Cow -yhtye oli ollut olemassa jo kymmenen vuotta, kun se maaliskuussa 1978 järjesti ensimmäisen Rock in Opposition -festivaalin Lontoon The New London -teatterissa. ”Oppositioksi” julistautuminen oli keskisormen heilautus musiikkiteollisuudelle, jonka sivuuttamaksi festivaalille osallistuvat bändit (Henry Cow’n lisäksi italialainen Stormy Six, ruotsalainen Samla Mammas Manna, belgialainen Univers Zero ja ranskalainen Etron Fou Leloublan) kokivat tulleensa.

Musiikkiteollisuus oli ihan että: ”Jaahas, siinähän olette oppositiossanne, meitähän ei mm. kiinnosta.”

Ranskan Carmaux’ssa on järjestetty Rock in Opposition -festivaalia jälleen vuodesta 2007 lähtien. Viime syyskuussa tapahtumassa esiintyivät muun muassa erikoismusiikin klassikot Faust, Gong, Acid Mothers Temple ja Slapp Happy.

S… niin kuin Shadow Music!

”Varjomusiikki” kuulostaa nimensä puolesta jännittävämmältä kuin se onkaan. Kyse ei ole vaporwaven kaltaisesta hiipuvien haamujen tanssista, vaan The Shadows -yhtyeen rautalankamusiikin matkimisesta – 1960-luvun puolivälin Thaimaassa!

Kymmenisen vuotta sitten shadow music oli hetken aikaa se kuumin ”maailmanmusiikki”-ilmiö, kiitos Subliminal Soundsin ja Sublime Frequenciesin julkaisemien thai-pop-kokoelmalevyjen, joista Shadow Music of Thailand (2008) lienee tunnetuin.

T… niin kuin Turbo-Folk!

Harva musiikkityyli ilmaisee nimellään niin selkeäsanaisesti ”pysy loitolla, älä tule yhtään lähemmäksi, älä sano etten varoittanut” kuin turbo-folk.

Turbo-folk-turautusten henkinen koti löytyy Eurovision laulukilpailista: Vjerka Serdjutksan Dancing Lasha Tumbai (Ukraina, 2007) tai seniori-ikäisten udmurttirouvien Buranovskije Babuškin Party for Everybody (Venäjä, 2012) kiteyttävät turbo-folkin slaavilaisen hysterian.

Youtuben uumenista ”kannattaa” etsiä puolalaiskoomikko Bohdan Smoleń tyylinäyte vuodelta 1995, Cepry Hej. ”Älä sano etten varoittanut.”

U… niin kuin UK82!

Minkään sortin sherlockholmes ei tarvitse olla arvatakseen mihin maahan ja mihin vuoteen UK82-musiikkityyli nimellään viittaa.

UK82-bändit olivat ensimmäisten joukossa – toki esimerkiksi Motörheadin auraamaa latua sujutellen – rakentamassa siltaa hardcoren punkin ja metallin välille. Tyylilajin tärkeimpiä yhtyeitä olivat esimerkiksi Discharge, (Charged) G.B.H ja The Exploited, jonka Troops of Tomorrow -albumin (1982) b-puolen avausraidasta UK82 sai nimensä.

V… niin kuin Vaporwave!

Kaikista internet-ajan musiikkityyleistä vaporwave on synnyttänyt luultavasti eniten korkealentoista tekstiä ja hakoteitä pelkäämätöntä analyysiä. Vaporwave on roiske, joka syntyy, kun kaikki 1980- ja 1990-luvun audiovisuaalinen digitaalinen sisältö konsolipelien kilahduksista saippusarjojen tunnareihin ja ostoskeskusten mainosjingleihin ajetaan jo valmiiksi virttyneen ja venyneen VHS-nauhan läpi tehosekoittimeen, jonka kansi irtoaa kesken surautusvaiheen. Se on viallisen skannerin toisintama kuva ruudulla värisevästä pysäytyskuvasta otetun valokuvan kopion kopiosta.

Se on myös aivan hyvää musiikkia, jos tehosekoitin tai skanneri on esimerkiksi James Ferraron käsissä.

W… niin kuin Wonky!

Wonky tarkoittaa suomeksi huteraa. Adjektiivi kuvaa hyvin 2000-luvulla Yhdysvalloissa syntynyttä tuottajavetoista elektronisen tanssimusiikin alalajia, joka yhdistelee moninaisia vaikutteita hiphopista elektrofunkiin, fuusiojazziin ja syntikkamaalailuun hyvin vapaamielisellä, usein progressiivisella ja svengaavasti ”vinksallaan” olevalla tavalla.

Wonkyn salaisuus on rytmiikassa, joka ei ole koskaan aivan vimpan päälle kohdallaan. Sitä on vaikea tanssia – ellei sitten ole ketamiinipäissään, kuten Simon Reynolds vihjasi vuonna 2009 The Guardianin artikkelissa.

Myös street bass -nimellä tunnetun tyylilajin suurimpia nimiä ovat sellaiset korkean profiilin tuottajat kuin amerikkalaiset Flying Lotus ja Dabrye Yhdysvalloista sekä Hudson Mohawke, Zomby ja Rustie Brittein saarilta.

X… niin kuin Extratone!

Extratone on – ei enempää eikä vähempää kuin maailman nopeinta musiikkia! Vähintään tuhat iskua minuutissa pitää olla, siitä lähdetään. Ylärajaa ei ole!

Extratone-artistit, kuten Cubic Loop, Diabarha tai Pinkamena Party, eivät kuulu populaarimusiikin suosituimpiin.

Video ei ole enää saatavilla

Y… niin kuin Yacht Rock!

Ota etunimeksesi Kenny, kasvata mielellään vehnänvaaleat viikset, sekoita lasiin eksoottinen luksusdrinkki, kuorruta sieraimesi kokaiinilla ja kohoa huvijahtisi aurinkotuolilta taivaisiin vaivattomasti kuin The Doobie Brothersin Michael McDonald falsettiin What a Fool Believesin kertosäkeessä.

Tai katso vain Yacht Rock -nettisarjan ensimmäinen jakso.

Video ei ole enää saatavilla

Z… niin kuin Zolo!

Jos suomalaiselle pitäisi selittää, millaista musiikkia on ”zolo”, voisi hihasta vetäistä kortin, jossa lukee ”varhainen YUP”.

Termi on peräisin Terry Sharkien 1990-luvun jälkipuoliskon radio-ohjelmasta Zany Zolo Muzak Hour, jossa portlandilais-dj soitti kaikenlaista erikoismusiikkia, erityisesti kuitenkin 1970-luvun eksentristä taidepoppia ja new waven progressiivisempaa laitaa.

Zolo ei siis ole varsinainen musiikkityyli vaan väljä esteettinen kattokäsite kaikelle kikkailevalle melodiselle popille ja rockille, joka ammentaa paitsi The Beatlesin seikkailunhaluisesta melodisuudesta, myös Frank Zappan ja Todd Rundgrenin studiovelhoilusta, Sparksin ja XTC:n pophysteriasta sekä The Residentsin avantgarde-hulluttelusta.

Juliana Hatfield – Juliana Hatfield Sings Olivia Newton-John

American Laundromat Records

77 Juliana Hatfieldin uusi levy ilmestyy niin sanotusti ”pukin kontista”, tarkoittaen että pyytämättä ja pehmeänä pakettina. Jos toivoit Blake Babiesia tai Lemonheadsia tai uuden Only Everythingin, saatkin coverlevyn – Hatfieldin toisen tähän mennessä – Olivia Newton-Johnin biiseistä. Ja kappas, se toimii. Tällä lähtömateriaalilla ei voi olla toimimatta. Mietittäväksi jää, mitä uutta Physicalin, Xanadun ja Magicin tulkinnat lopulta alkuteoksiin tuovat, kun taas Have You Never Been Mellow muuntautuu XTC-pastissimaiseksi psykedeliaksi. Olivia Newton-Johnia ei siis keksitä uudelleen, mutta meno on silti suloisen smoothia koksupäistä kokoperheenviihdettä. Soundi ei ole erittäin kallis vaan enemmänkin erittäin hobbyhall. Kansikuva muistuttaa, että 1970-luvulla kaikki oli joko rumaa tai kliinistä, mutta musiikki ei kumpaakaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ihsahn – Ámr

Candlelight

54 Emperorin laulaja-kitaristina metallimaailman tietoisuuteen tullut Ihsahn on kiistatta lahjakkaimpia muusikoita, joita Norjan 1990-luvun black metal -skene, jonka monet muut edustajat keskittyivät usein enemmän kirkonpolttoihin ja murhiin kuin musiikkiin, tuotti. Ihsahnin soololevyihin taas on ollut aina hiukan vaikea suhtautua. Kuulija tuntee olevansa huono ihminen, kun nauttii enemmän nuoren Ihsahnin töistä, jotka hän teki samalla kun hänen kaverinsa keskittyivät ilmaisemaan itseään teräaseiden ja tulentekovälineiden kanssa, kuin töistä joita tekee nyky-Ihsahn, leppoisa perheenisä. Ihsahnin seitsemäs sooloalbumi Ámr on edeltäjiensä tapaan hallittua progressiivista äärimetallia, josta paistaa läpi vahva näkemys ja osaaminen, mutta josta puuttuu aitoa vimmaa. Vaikea tätä on haukkuakaan, mutta on jotenkin oireellista, että parhaalta levy kuulostaa niinä hetkinä, kun se uskaltautuu kauimmaksi tekijänsä äärimetallijuurista. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Kemialliset Ystävät – Siipi empii

Leaving Records

72 Jos jonkun piti ”tuoda Suomeen” post-internetiltä kuulostava muovi-new age, niin Kemiallisten Ystävien Jan Anderzen lienee moiseen juuri oikea mies. Siipii empii on toki tuttua kujeilevaa melodisuutta ja epäsuhtaisia kappalerakenteita, mutta jos Anderzen on aiemmin koostanut äänimaisemansa kotikutoisista muskarisoittimista ja lelusyntikoista, on ilmaisu nyt liki kauttaaltaan midi-kontrollerin ja hiiren ääressä tehtyä elektronista palikoidenpyörittelyä. Levyn musiikki ei välttämättä ole yhtä mystistä ja immersiivistä kuin viime vuosikymmenen psykefolk-mestariteokset, mutta siinä on edelleen läsnä tuttu lakoninen huumori ja rakkaus sattumanvaraiselta hälyltä kuulostaviin ympäristön ääniin. Parhaimmillaan Siipi empii on silloin, kun se syleilee kulahtaneita midisoundeja ja rakentaa niistä kömpelön varmasti eteneviä kappaleenpalasia. Välillä sen abstrakti tiheys tosin vain eksyttää pidempiä kaaria ja perustellumpia ideoita etsivää kuulijaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kesä – Aukea

Svart Records

60 Ihan 1980-luvun alussa The Cure julkaisi kolmen albumin verran kylmää mutta lohdullista musiikkia. Noista levyistä on moni ottanut mallia, mutta harva saanut aikaan mitään merkittävää. Matkiminen on imartelun korkein muoto. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Helsinkiläisen Kesän toisella albumilla kaikki on tehty kailottavaa laulua ja melodisesti lonksuvaa bassoa myöten ”oikein”. Teksteissäkin on tarpeeksi katkottuja siipiä, labyrintteja, jättömaita ja muita. En pysty erottamaan, mikä musiikissa on omaa, mikä mukana, koska niin kuuluu olla. Aukea ei kuulosta millään tavalla persoonalliselta. Levyn tuotantoapuna on ollut Ronskibiitin Antti Satta. Yllättävän työkumppanin rooli jää epäselväksi. Synkän jälkipunkin ja kokeellisen hiphopin kohtaamisesta ei synny edes kunnon nokkakolaria. Ilman mainintaa kansivihossa satsaus rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin olisi saattanut mennä huomaamatta ohi. Kerhomusiikkina Kesän albumi on muodollisesti pätevä, mutta tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon paremmin jopa suomeksi. Minusta Päiden Pitkä marssi -levy (1985) on yhä lyömätön. (Tero Alanko)

Video ei ole enää saatavilla

Shawn Mendes – Shawn Mendes

EMI

53 (Amerikkalaisilta) Popmusafoorumeilta saa jatkuvasti lukea, miten maailma on täysin luhistunut, koska striimauslistojen kärjessä pyörivät kaikki kappaleet, joiden esittäjiksi Drake ja Post Malone viitsivät lainata nimensä. Huoli on aiheellinen, mutta samalla on täysin ymmärrettävää, että komean ja lahjakkaan Shawn Mendesin musiikista ei innostuta samalla tavalla: en keksi yhtään henkilöä, joka oikeasti tarvitsisi elämäänsä Fallin’ All in Youn edsheeranismia tai Lost in Japanin kevytpharrellismia. Onneksi Nervous ja Khalidin kanssa duetoitu Youth sentään toimivat. Terästäydy Shawn, tarvitsemme sinua Justin Bieberin rinnalle popnuorten eturiviin! Levypettymystä lieventämään tässä kuva pahvi-Shawnista Nuorgamiinkin kirjoittavan Iida Sofia Hirvosen kanssa. Sille 100 pistettä. (Markus Hilden)

MGMT – Little Dark Age

Columbia

84 Kukapa olisi arvannut MGMT:stä enää vuonna 2018 pihahdustakaan kuulevansa, ellei satu olemaan mm. Nostradamus, jolloin voi kirjoittaa sulkakynällä muistikirjaansa:”Vuonna 2018 MGMT tekee siihen asti parhaan levynsä, jolta ei löydy Kidsin tai Time to Pretendin kaltaisia teini-ikäisille suunnattuja avainkaulahittejä, mutta sitäkin runsaammin oman 1980-lukua vähemmän nostalgisoivan ja retro-mausteena stilisoivan kuin sen aidosti uudelleen käyttöön ottavan ja pieneksi synthpopin vaihtoehtohistoriaksi kirjoittavan soundin uudelleenmäärittelyä, jonka kautta MGMT kasvaa aivan uudeksi, aikuisemmaksi popbändiksi ja viljelee taitavasti curemaisuuksia ja arielpinkismejä – hassua, että hänestäkin on tullut yleisnimi, mutta muutoin tämmöistä musiikkia ei olisi laisinkaan olemassa – sekä ryydittää entisiä irtokarkkipoppikonventioita melankolisempia biisejään surkuttelevilla sanoituksilla, jotka panevat ’ajattelemaan’. Best New Music!” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Wide Awake

Rough Trade

82 Parquet ”Parkettikurtut” Courtsilla on ongelma. Se on maailman parhaita kitaraindiebändejä. Valitettavasti kitaraindie on kuolemassa sukupuuttoon kuin esihistoriallisen ajan dinosaurus, joka on niin keskittynyt soittamaan kitaraansa ja treenaamaan barre-sointuja, ettei näe kohti syöksyvää meteoriittia, jonka alle pian on litistyvä. Tässä alennustilassa kitarindien maailmaan mahtuu vain yksi iso hypebändi kerrallaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan yhä useammalle meistä Car Seat Headrest. Ei minulle. Ehkä Parquetit säikäyttivät muutamat kuulijansa lupaavan alun jälkeen vuoden 2015 Monastic Living -levyllä, joka on kyllä edelleen heidän parhaansa, sano. Ehkä he eivät ole viime aikoina aivan yltäneet Sunbathing Animalin (2013) tasolle ja ehkä Karen O -duettoja sisältänyt Milano (2017) tuntui jonkun mielestä välityöltä. Wide Awake on kuitenkin todella mukimukavaa Parquet Courtsia taas vaihteeksi, niin sanottua rokkimölöä ja skebailuäninää. Ja aina parempi kuin joku hiton Car Seat Headrest. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Venetian Snares x Daniel Lanois

Timesig

52 Kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään ajatellut, miten hienoa olisi laittaa ruotsalaisen hevarin näköinen teknoeksentrikko Aaron Funk ja monenlaisiin hattuihin mieltynyt kitaristi-tuottaja Daniel Lanois samalle levylle? Ai ei kovinkaan moni? No, ei se tätä kaksikkoa näytä haitanneen. Autechresta yli ja Squarepusherista ohi puskenut Venetian Snares lienee venyttänyt niin sanotun IDM:n ulottuvuuksia ärsyttävyyksiin asti, mutta samalla ajanut itsensä vähän ansaan. Tälläkin levyllä Funk sohlaa modulaaripiuhansa solmuun hysteerisellä energiallaan, mutta harvemminpa hän on muutakaan tehnyt. Lisäarvo levylle tuleekin Lanois’n kitaraulinoista, jotka kuulostavat Robert Frippin päiväunilta. Ne on siroteltu törkeiden rytmiraitojen päälle sen ihmeempiä kyselemättä, ja lopputuloksena on kahden ääripään erikoista vuoropuhelua, jonka sisältö ei oikein selviä. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Ryley Walker – Deafman Glance

Dead Oceans

63 Chicagolaisesta Ryley Walkerista kuulee, mistä hän on kotoisin. 29-vuotiaan kitaristin toinen jalka on jazz-harmoniassa, toinen paikallisen Drag City -merkin popularisoimassa indie-soundissa. Myös Walkerin tuoreimman levyn soundimaailman assosioi nopeasti Bill Callahanin, Gastr del Solin ja Jim O’Rourken suuntaan. Kappaleet ovat ovelia ja mutkikkaita ja sikäli kiinnostavampia kuin edellislevyjen liiankin muotovalio folk, mutta edelleen Walkerilta puutuu persoona – jos nyt vaikka vertaa Callahanin tarinankerrontataitoon tai O’Rourken hilpeään nihilismiin. Walker tulkitsee laulujaan jähmeän karismattomasti, ja sävellyksistäkin jää mieleen korkeintaan seesteinen soundimaailma. Loppupuolella albumi saa kuitenkin uutta ryhtiä, ja etenkin kappaleiden Expired ja Spoil With the Rest kitarat helisevät ja kaukaiset lapsteelit ulisevat kuin Chicago-indiessä parhaimmillaan. Tästäkin huolimatta Walker jää liiaksi velkaa verrokeilleen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

”Vaikka John Hiattilla itsellään ei koskaan ole ollut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä, ovat monet miehen kappaleista häntä itseään tunnetumpia.”

Olet luultavasti kuullut Järvenpään Puistobluesiin saapuvan John Hiattin kappaleita, vaikka et tunnistaisi hänen nimeään.

Järvenpään Puistobluesin pääesiintyjäksi kesäkuussa saapuva John Hiatt voi vaikuttaa vain yhdeltä kitaraa soittavalta hattupäiseltä äijältä festivaalilla, jonka lava on sellaisia pullollaan.

Viidettä vuotta jatkuvalla 30-vuotisjuhlakiertuellaan olevan Hiatt on kuitenkin ennen muuta lauluntekijä. Vaikka hänellä itsellään ei koskaan ole ollut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä, ovat monet miehen kappaleista häntä itseään tunnetumpia. Nuorgam poimii tästä viisi esimerkkiä.

#1 Thing Called Love (1987)

Hiattin parhaaksi mainitulle levylleen Bring The Familylle säveltämä menopala, jonka varaan Bonnie Raitt rakensi läpimurtonsa kaksi vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sure as I’m Sitting Here (1974)

Hiatt ei lähtökohtaisesti kirjoita kappaleita muille vaan aina itselleen. Muut vain nappaavat niitä versioitavikseen. Ensimmäisinä mahdollisuuteen tarttui jo uransa laskuvaiheessa ollut Three Dog Night, joka poimi viimeisen top 40 -hittinsä Hiattin debyyttilevyltä Hangin’ Around the Observatory.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Riding With the King (1983)

Kun Eric Clapton ja B.B. King tarvitsivat vuonna 2000 nimiraidan yhteislevylleen, päättivät he napata sen Hiattin paria vuosikymmentä varhaisemmalta, samannimiseltä levyltä. Ja mikäs siinä, kappale tuntuu kuin kirjoitetulta kahdelle avoautossa cruisailevalle blues-miljonäärille.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Something Wild (1993)

Ikipunkkari voi tuntua oudolta hahmolta versioimaan roots-muusikkona tunnettua artistia, mutta niin vain Hiattin Something Wild löysi tiensä Iggy Popin vuoden 1990 albumille Brick by Brick. Poikkeuksellisesti Popin versio oli ensimmäinen julkaistu; Hiattin oma levytys päätyi vasta vuoden 1993 Perfectly Good Guitar -levylle.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Have a Little Faith in Me (1987)

Jos Hiattin tuotannosta pitäisi nimetä yksi laulu, Have a Little Faith in Me olisi vahva ehdokas. Bring The Family -albumilta löytyvän kappaleen ovat versioineen niin Joe Cocker, Jewel kuin Jon Bon Jovi, mutta tehokkain on silti Hiattin intohimoinen originaali.

Video ei ole enää saatavilla

John Hiatt Puistobluesin pääkonsertissa 30.6.2018 Järvenpään Vanhankylänniemessä. Lisätietoa täältä.

”Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun.”

Ei riitä, että on kaikkia muita parempi. Kuninkaan pitää myös johtaa.

”From a peasant to a prince to a motherfuckin’ king!”

Ehkä kerran vuosikymmenessä jostain putkahtaa artisti, jonka alkutaipaleen suurikin menestys tuntuu lähinnä maistiaiselta siitä, mitä on tulossa. Alla on jo ”ihan helvetin hyvä levy”, mutta se ei ole se mestariteos, johon kaikki artistin tekemisessä tuntuu viittaavan.

Kendrick Lamarin kohdalla tämä asetelma oli ilmeinen, mutta jopa kaikkein tylsämielisimpien musiikkijournalistien puhe toisen levyn paineista tai haastavauudesta olisi ollut pöljää, koska oli ilmeistä, että jotain vielä isompaa on tulossa.

Kendrick Lamar on sellainen artisti, joita tulee vain kerran vuosikymmenessä, siksi hän tekee kaiken moniulotteisemmin, kuin miltä ensin näyttää. Hän esimerkiksi ottaa afroamerikkalaisen sankariperimän – oli kyse sitten fiktiosta tai todellisuudesta – ja asettaa itsensä sen tuoreimmaksi lipunkantajaksi, mutta tekee sen toisiinsa kietoutuvin viittauksin. Hän on Alex Haleyn Juuret-romaanin (Roots: The Saga of an American Family, 1976) kapinoiva orja Kunta Kinte, paitsi että hänen jalkojaan ei kukaan pääse katkomaan.

”Bitch where you when I was walkin?
Now I run the game got the whole world talkin’, King Kunta”

Hän on James Brown ja Michael Jackson, ainakin samplen tai kahden verran, mutta kun hän lainaa, hän ei vain palauta, vaan iskee lujempaa kuin Rocky-elokuvien Apollo Creed:

”Life ain’t shit but a fat vagina
Screamin’ ”Annie are you ok? Annie are you ok?”
Limo tinted with the gold plates”

Pintapuolisesti kyse on siis suvereniteetin ja valtaannousun julistuksesta, tai isosta keskisormesta kilpailijoille ja vihaajille, mutta paljon kiinnostavampaa on se, millaisessa ajankohdassa Kendrick Lamar päätti tämän julistuksen tehdä. To Pimp a Butterfly levytettiin. Black Lives Matter-kansalaisliike poliisiväkivaltaa ja Yhdysvaltojen rodullistettujen väkivaltaista kohtelua vastaan oli voimakkaimmillaan. Lamarin mestariteoksen lisäksi esimerkiksi D’Angelo oli tehnyt kriitikot polvilleen laittaneen paluulevyn, jolla lähes kaikki tuntui huutavan afroamerikkalaisen yhteisön tuskaa, joka kumpuaa sorron ja rasismin pysyvyydestä.

Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun. Se on oman genrensä sisäisen kukkoiluperinteen priimasuoritus ja samalla kumarrus tekijänsä juurille niin länsirannikkorapin kuin pitemmän aikajänteen osalta. Ja se on täynnä vuosisatojen ruokkimaa kiukkua, joka välittyy ylpeytenä omasta alueesta ja perinteistä.

Viimeistään siinä kohtaa, kun kappaleen musiikki katkeaa ja kuuluu laukaus, Lamar tuntuu huutavan: ”Herätkää saatana! Rapilla on uusi kuningas, joka aikoo puhua teille isommistakin asioista kuin siitä, että olen kaikkia teitä muita paskiaisia parempi”.

Suotta, sillä jokainen kuulija on jo hereillä, valmis kuuntelemaan ja kantamaan kruunun Comptoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Näitä myytiin kahdeksannumeroinen määrä – kuin leipää, mutta enemmän!

Kalevi ”Casio” Suopursu kahlasi kirjaimien lävitse räkäisesti syljeksityn syntikkataiteilija Ed Starinkin luo ja näki tämän sinisissä silmissä synteettisen kauneuden, joka yhä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin hohtaa campin hehkuista valoa.

Katso tämä italialainen tv-mainos vuodelta 1993 ja saatat muistaa, että aivan vastaavanlaista visuaalis-esteettistä tykitystä on tullut myös meidän kotimaisesta mainostelevisiosta heti siinä scancy steamerin ja total gymin välissä (total steamer): esoteerisia avaruusääniä, scifi-kitschiä ja armotonta name-droppailua, jotka tekivät pieneen kuulijaan lähtemättömän vaikutuksen.

Video ei ole enää saatavilla

”VANGELIS
MIKE OLDFIELD
JEAN M. JARRE
ALLAN (sic) PARSONS”

Synthesizer Greatest -kokoelman uraauurtava vitsi on tietenkin siinä, ettei kukaan näistä mainitusta synteettisen äänimaailman guruista soita kyseisellä levyllä, vaan kaikki nuo suuret varjot on korvannut yksi ja ainoa Hollannin hikis-puukenkäinen studiotyömyyrä.

Hänen nimensä on Eduward ”Ed” A.J. Starink (s. 1952.)

”Ed Starink soittaa viiden pennin versioita
[–] syntetisaattorimusiikin saralta.”
– Melomaanikko, 2012

Hetkinen. Ed Starink. Ed Starink? Yhtäkkiä unen lailla kaikki palaa kirkkaana sameiseen mieleesi. Se oli jonkun kaverin tupaantuliaiset, ja sinä tahdoit todistaa ylivertaista älykkyyttäsi kanssaihmisille. ”Minä tiedän jotain syntikoista”, huusit väljähtäneen ykköskaljan seasta ja riensit dj-kojeiden äärelle. ”Chris Reat helvettiin! Tässä teille saatana sitä oikeaa musiikkia!”

Youtuben maailmoista hait hakusanoilla ”Kraftwerk” tai ”Jarre” ja laitoit puolihuolimattomasti soimaan synteettistä naputusta. Leveä virnistys. Tanssijalkaasi vipatti. Suljit silmäsi ja annoit kaiken tapahtua. Huulesi kävivät lakkaamatta, sillä dieselmoottorin lailla hehkutit 1970-luvun ainutlaatuisia soundeja, antisekvensserimäisen rytmin herkkyyttä, analogista pyöreyttä ja yleisaistillisia hekumoita, kunnes… joku elämän kolhimista nörttikavereistasi huohotti yllättäen korvaasi: ”Hei Kiki nyt varovasti, ei tää mitään düsseldorfilaista syntikkapoppia ole nähnytkään, tää on jumalauta Ed Starink!”

Digitaalinen neula hypähtää levyltä: skrääts.

Lasittuneissa silmissä kytee metsäpalon lailla syvä häpeä. Kasvojen väri muuttuu kiehuvan punaiseksi, kun sen korvaa villi raivo. Käyt mielessäsi läpi Hollannin lipun värejä ja yrität laskea edes kymmeneen: valkoinen, sininen, oranssi, viisi, seitsemän, kuusitoista? Ei auta. Forsmannin laimean yrttiteen lailla vihasi liukenee epätoivoon, sillä sinä oletkin vain moderni ihminen, joka on erehtynyt.

Kaikki tieto oli saatavilla, mutta sinä astuit ansaan ikiaikaiseen.

Seis!

Pysäytetään kuva ennen kuin muovituoli jysähtää pahviseinästä lävitse. Kaikki on oikeasti ihan hyvin – ja kaikki me olemme käyneet tämän saman vaiheen lävitse. Katsele nyt pakenevaa hiusrajaasi sivusta. Miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin? Ota tuoli alle. Minä kerron, mutta ensin mennään syvälle 1970-luvulle…

Ed 1970-luvulla.

Cm7 F#9maj Gsus89

Viisi urkua – ja levytyksillä saman taiteilijan hyppysissä soi myös basso, piano, poikkihuilu sekä kitara. Niin, siis kuka tässä soittaa? No mutta ystävämme Eduward! Tukka vielä tiukasti kiinni päässä, nuoruuden unelmat edessä ja kauhtunut hippikaftaani yllä: Hammond raikaa, kun Hollannin ylpeys, jatsirokkia tykittävä Gamma esiintyy faneille.

Mutta Ed.

Ei tämä oikein ollut sinun juttusi, eihän? Heitit kiimaista yläfemmaa David Bowien ja Brian Wilsonin kanssa, mutta… kaipasit jotain suurempaa ja lähdit opiskelemaan klassisen pianon soittoa, valmistuit vuonna 1976, annoit opetusta ja tunsit syvällä syvämessäsi, että vielä jonain päivänä tulisit tekemään jotain merkittävää.

Sinä olit kuin mäkihyppäjä konsanaan, joka ei vielä kertaakaan ollut ponnistanut hyppyrimäestä – mutta sisälläsi kyti orastava maastopalo. Ehkä pitäisi kokeilla taitoluistelua? Tai kenties koripalloa? Kaikkia näitä tuulen pieksemiä attribuutteja sinä pöytää vasten hinkkasit, kunnes lopulta se tuli ilmi: fysiikkasi oli täydellinen sukset ristissä liitämiseen.

Sukset – Ed, sinä tarvitsit vain sukset.

Yhdellä ainoalla Korg-syntetisaattorilla äänitetty Cristallin (1981) on jo esimakua tulevasta puupölkkyjen painamasta hiihtourasta, mutta todellisen käänteen asiat saavat vasta pari vuotta myöhemmin: Ed ostaa itselleen maailman ensimmäisiin digitaalisiin samplereihin lukeutuvan Fairlightin CMI kakkosen, joka karkeasti sanottuna imitoi muita syntetisaattoreita. Samoihin aikoihin saa myös alkunsa Star Inc. -studio Huizen kaupunkiin, ja loppu onkin terälehtien päällä hyppelevää historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvulla raivoaa julmettu syntikka- ja kotistudiobuumi, jonka seurauksena Star Incin artistikavalkaadiin alkaa ilmestyä pursuilevia kokoonpanoja: The Broadway Stage Orchestra, The London Starlight Orchestra, Philippe L’Auran… mutta kuten jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kyse on aina meidän omasta Edistä, joka syntikka sylissään piiloutuu yhä uudelleen erilaisten mainostaulujen taakse. Ed Starink tuuttaa tähän rupiseen maailmaan lähes sata levytystä, joissa toistuu tietty hyväksi havaittu teema:

– syntikkaa ja lännenelokuvien tunnareita (1986)
– syntikkaa ja kultaista panhuilua (1987)
– syntikkaa ja James Bondin tunnareita (1987)
– syntikkaa ja Beatlesia (1988)
– syntikkaa ja pianoa (1988)
– syntikkaa ja klassista musiikkia (1989)
– syntikkaa ja Phil Collinsia (1991)
– syntikkaa ja Queeniä (1992)
– syntikkaa ja huuliharppua (1992)
– syntikkaa ja Stingiä (1993)

Varsinaiseen lentoon nämä loputtoman suon levytykset lähtevät yhteistyössä toisen hollantilaisen pirun, Arcade Recordsin (1982–2001) kanssa. Alkujaan brittiläinen levy-yhtiö erikoistui jo alusta alkaen erilaisten kokoelma-albumien vääntämiseen – 20 Fantastic Hits, 40 Golden Greats, Disco Laser ja niin edelleen. Määrätietoisen pääjohtajansa puristuksessa Arcade ajautui kuitenkin hollantilaisten käsiin ja 1980-luvun aikana siitä tuli todellinen menestystarina, yksi Euroopan suurimmista itsenäisistä levy-yhtiöistä.

Arcaden rohkea ja uraauurtava hyppäys tuntemattomaan oli tulevaisuuden formaatti eli tietysti vuonna 1983 markkinoille ilmestynyt CD-levy, jonka yhtiö otti hikisiin uniinsa. Hollannin ketkut ymmärsivät jo varhain, etteivät keskiluokkaisia kuluttajia kiinnostaneet pätkääkään artistien itsensä esteettisesti punomat merkitykset (heidän omat albuminsa), vaan yksittäiset hitit.

Hit it!

Miksi ostaa joku yksinäinen levy, jos halvemmalla voi saada Arcaden julkaiseman ”the best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best bëst best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best offin”, josta löytyy sielulle jo kaikki tarpeellinen ryönä?

(yksi e-kirjaimista on erilainen – etsi se!)

Tätä samaa julmettua visiönääris-esteettistä pilaa Arcade olisi halunnut soveltaa myös Evángelos ”Vangélis” Odysséas Papathanasíoulle (s. 1943), Michael Gordon ”Mike” Oldfieldille (1953), Jean-Michel André Jarrelle (s. 1948) sekä Allan (sic) Parsonsille (s. 1948), mutta tässä haisevassa mäskisopassa oli vain yksi pieni ongelma: nämä egojen pullistamat visiönäärit eivät helvetti vieköön suostuneet tämän halpahallin kanssa yhteistyöhön.

Mitä siis tehdä?

Polkaistaan maailmalle seitsenosainen syntikkacoversarja, jonka meille duunaa Ed Starink!

”[Synthesizer Greatest] koskettaa yhtä paljon
kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu.”
– Jaxen, 2012

Vaikka Starink oli itse julkaissut jo moneen kertaan näitä samoja syntikkakappaleita (ensimmäiset versiot jo vuonna 1983), oli vasta tämä guilty pleasure -listojen julmettu ykkönen, jo artikkelin alussa mainittu Synthesizer Greatest (1989) ja sitä seurannut sarja se todellinen läpimurto. Tietokonegrafiikassa uiva futuristis-köppäinen kansi näkyi ja soi pian ympäri maailmaa, sillä kaikkine klassisen musiikin spin off -sarjoineen sitä myytiin yli kymmenen miljoonaa (10 000 000) kappaletta!

Video ei ole enää saatavilla

Jos elokuvasta Beverly Hills kyttä (1984) ei muista muuta kuin Eddie Murphyn sekoilut tai kasarilenkkarit, niin takaraivoon on jäänyt jälki ainakin tästä Harold Faltermeyerin (s. 1952) popahtavasta syntikkarenkutuksesta, josta Ed Starinkin tulkitsema sovitus on tyypillinen raita Greatest Synthesizer -kokoelmalla: se eroaa alkuperäisestä versiosta lähinnä kirkkaana äänimaailmana, jota ovat olleet työstämässä ”Hollannin parhaat masterointigurut.”

Kokaiinilastuisen rahan ääni erottuu heti ensimmäisten tahtien pauhatessa: äänimaailma pyörii makean stereona, syntikat soivat ilman nauhan kohinaa ja 1980-luvun juppia hellii kaiken kruunaava CD-tasoinen äänenlaatu, joka sai Arcaden kuulijat heittämään suttuisat c-kasetit ja ratisevat vinyylilevyt lähimpään roskikseen.

”[–] jotkut synapopyhtyeiden kappaleista tehdyt versiot olivat liian yksi yhteen, että niistä olisi ollut suurtakaan iloa” – aprikoi blogisti Halnoir ja on piruillessaan aivan oikeassa. Mitä paremmin Ed tekee työnsä (imitoi), sitä enemmän hän taiteilijana osuu harhaan (ei tulkitse). Hiuksia pakenevaan otsaansa Starink saa ylväästä leimasimesta, jonka musteen värjäämällä kumisella vaipalla seisoo kuusi peilikirjainta: ÄÄSLYT.

Video ei ole enää saatavilla

”I always wanted to respect the original. However, if I could do something to improve the original, I did that. But always with respect for the original. Sometimes this is successful, sometimes not. It is difficult to find a balance in this matter.”
– StarinkWorld.net, 2001

Nopeita autoja, nopeita veneitä, nopeita aseita, nopeita naisia, nopeita Armani-pukuja ja nopeita Elvis-nimisiä lemmikkialligaattoreja – televisiosarja Miami Vicen (1984–1990) toisen päähenkilön mukaan nimetty Crockett’s Theme ei ollut pahasti kaljuuntuneen tsekkiläis-amerikkalaisen Jan Hammerin (s. 1948) levylle ilmestyessään (1987) mikään varsinainen hitti, mutta yllättäen se nautti suosiota nimenomaan Hollannissa – josta juontaa juurensa myös se, että kappale päätyi Starinkin versioitavaksi.

Koko Synthesizer-kokoelman jalokivenä (rubiini) toimiva ”Crokkeli” on Ed Starinkin yksi arvostetuista tulkinnoista, joka toimii jopa alkuperäistä versiota paremmin: se paitsi nostaa Hammerin monotonis-monipolveilevasta urasta yksittäisen helmen (helmi), onnistuu se tuomaan siihen myös ”coolimman” sähkökitarasoundin ja eteenpäin puskevat rumpunaputukset.

Ootteko muutes koskaan miettinyt että mikä he-le-vetti siinä oikein on: heti kun ottaa syntikan käteen, niin hiuksia alkaa putoilla? Selkä-, kainalo- ja käsikarvaiset Jan, Ed, Phil tai Moby – osaatteko auttaa miestä mäessä?

Video ei ole enää saatavilla

Yksi monista kokoelman piirteistä, joka ei kaikkien mielestä ole kestänyt aikaa, on Starinkin tahaton päätös päivittää äänimaailma 1980-luvun estetiikkaan (ei tosin koske rumpusoundeja!) – tätä ei heti huomaa niissä versioinneissa, jotka jo ennestään kultaisessa häkissään representoivat omaa aikakauttaan, mutta vanhemman sukupolven kohdalla taiteelliset ratkaisut hypähtävät näkyvämmin kohti lärviä.

Arcaden julkaisemat tulkinnat Kraftwerkista ovat tästä hyvä esimerkki – monissa tapauksissa 1960-luvun väpättävä urku (ei syntikka) on korvattu sairaalloisen kliinisellä syntikkamatolla. Edin äänimaailman päivitys ”digitaaliseksi” [Demolition Man] saa koko 1970-luvun kuulostamaan harhaiselta kotidemolta – ja taas me vellomme itsesäälissä yrittäen saavuttaa aitouden kokemusta kihisevällä nauhan kohinalla.

Tietokoneiden aikakaudella Kraftwerkin toistuvista julkisuuteen tuoduista tarinoista voi todistella sitä, miten he eivät ole levytyksissään käyttäneet edes sekvensseriä. Kaikki bassokuviot ja naputukset on soitettu yksi nuotti kerrallaan käsin (aitous), eikä suinkaan tietokoneen tarjoamin apukeinoin (ei-aitous). Florian Schneiderin (s. 1947) ja Ralf Hütterin (s. 1946) fyysinen kädenjälki näkyy siinä, miten jokainen isku ei osu matemaattisella tarkkuudella rytmin ykkösen kanssa – täten ihmisen ja koneen välinen symbioosi ilmenee yhtyeen tuotannossa paitsi jo sisällön (teemat), niin myös muodon (soitto) kohdalla.

”This is hilarious. Thanks.”
– Andy Pitchless, 2015

Video ei ole enää saatavilla

Jos tämä yllä oleva teos olisi kirjallinen, sovellettaisiin siihen vaikkapa intertekstuaalista teoriaa ja täten merkityksiä tai taiteellisia ulottuvuuksia voisi tutkia eroavaisuuden kautta – mutta näin lyhyesti sanottuna: vasta kun Ed jättää jotain näissä uudelleentulkinnoissaan pois, paljastaa hän omia esteettisiä valintojaan.

Näin muovikuoren alta löytyy taiteilijan oma sielu.

Synthesizer-sarjan yksi harvoja paikkoja, joissa imitoitu malli ei vastaa enää luonnossa esitettyä kuvaa, ovat nämä instrumentaaleiksi muutetut alkujaan lauletut kappaleet – ja tämä skenaario toistuu koko sarjan lävitse. Näissä tapauksissa ihmisen lauluääni on korvattu joskus enemmän ja joskus vähemmän onnistunein soundivalinnoin.

Turun syntetisaattoriseuran jäsenille tämä Edin syntetisoima versio kuulostaa paljon ”elektronisemmalta” kuin Visage-yhtyeen alkuperäinen uusromanttinen emo-vollotus – ja vasta itsesääli-limbotekstin puuttuessa kappaleessa korostuu nimenomaan sen synteettis-melodinen potentiaali tai ulottuvuus.

Synteettiset jouset, torvet ja klaviatuurat räkivät aivan uudessa tuulessa, kun Ed pääsee kerrankin tykittelemään mitä mielikuvituksellisimmin soundikavalkaadein. Perverssiyteen taipuva mieleni kuvittelee miten keytar kaulassaan ja jalka monitorin päällä Ed Starink pieree menemään portamento-efektillä vangittuja nuotteja ylös ja alas ja sivuillekin.

Huhh!!!

Video ei ole enää saatavilla

Synthesizer Greatest -kokoelmaa voi toki kritisoida kaupallisuudesta (Anttilan alelaari) tai esteettisyydestä (muovijäljitelmä), mutta yhtä asiaa siltä ei voi ottaa pois: sitä, että Ed Starinkin (sekä Arcaden) valikoimat kappaleet ovat olleet näyttämässä suuntaa synteettisen musiikin kaanonille ja laajemmin popularisoimassa taiteellisemman elektronisen musiikin lajityyppiä.

Kaupallisessa maailmassa kiinnostavia kappalevalintoja ovat versioinnit sellaisilta artisteilta kuin vaikkapa Allan (sic) Parsons (Mammagamma), Ryuichi Sakamoto (Forbidden Colours), Éric Serra (Nikita) tai vaikkapa Angelo Badalamenti (Twin Peaks), jotka kaikki raapivat kulttuurin reunoja, eivätkä aina vain kaavi laarista sitä pehmeintä hiekkaa lapsille.

Olkoonkin, että Dx7-harrastajille Synthesizer Greatest tuo ensimmäisenä mieleen Alkon limuviinat (Bacardi Breezer Orange), joita nuorena tuli ryypättyä Sodankylän metsissä, kun ei vielä karvaisessa kämmenessä pystynyt pitelemään edes oikeaa olutta (Olvi I), niin nyt lähes kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin syntikkacover-sarja on edelleen erinomainen porttiteoria tai alkusykäytys tutustua synteettisen musiikin historiaan.

”Taiteellisuus” tai ”auteur” eivät ole sanoja, jotka tulevat Edin harmaasta studiosta ensimmäisenä mieleen, mutta aina kun Arcaden sokeiseva aurinko väijyy kuun taakse piiloon, alkaa varjoihin pyyhkiytyvä ihmisluonto elää. Edin versionti legendaarisesta Götz Gustav Ksinskin (s. 1922) Popcornista on sieltä harvemmasta päästä, jossa artisti on heittänyt itsesensuurin roskikseen ja antanut myrskyn todellakin revetä soijamaitolasissa.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki me epäonnistumme joskus, mutta toisten mokat aina vain naurattavat enemmän.

Osalle valveutuneista kuulijoista kaikki Edin instrumentaaliuteen pakottamat tulkinnat ovat jo lähtökohtaisesti ”huonoja” tai ”epäonnistuneita”, mutta kaikesta tekniikasta, estetiikasta ja masteroinnista huolimatta taiteilijamme kompastelee välillä hieman yllättävissä paikoissa. Erityistä närää voi aiheuttaa jo laulun korvaava soundivalinta, mutta tässä kyseisessä – jälleen kerran Kraftwerk-tulkinnassa – laulumelodian kaiku katkeaa ikävästi joka kerta kesken ”lauseen”.

Nillitän.

”[B]umtsibumin heikoin esitys oli kyllä Jari Puhakka[;]
vain toinen soittaja tulee mieleen
joka [on] yhtä tylsä eli Ed Starink”
– muusikoiden.net, 2009

Mitä, etkö tykkää eltaantuneesta vispipuurosta? Kahlaat sähkösirujen laaksossa ja kaipaat aitoa metsää, mutta olet nähnyt kuvan sellaisesta vain ristipistotyössä? Etkö muista, että Synthesizer Greatest on ollut Edille vain leipätyö? Menetkö sinä kaupassakin valittamaan myyjälle, jos soijamaito on taas laitettu jääkaappiin?

Ed on käyttänyt energiaansa noin päivän per kappale ja suoltanut liukuhihnalle tavaraa sellaisella vauhdilla, että varsinainen taideharrastus on jäänyt ostoskorin pohjalle. Sen sijaan hänen uusintatulkintansa pääsevät oikeisiin mittasuhteisiin, kun ne asettaa vasten kilpailijoiden kanssa.

Heitä nimittäin riitti.

Kilpailijoista tunnetuimpana lienee The Gino Marinello Orchestra, joka italialaisesta nimestään huolimatta on jälleen kerran hollantilaisen taustapirun alter ego: Rauol (tai Roel?) Zaadnoordijk (s. 1954). Siis kuka? ZAADNOORDJLKJGIK! Ei mikään ihme, että ”Ed Starink” on jäänyt hataraan mieleen, mutta ”Zaadnoordskgökij” ei – varsinkaan kun kyseisen taiteilijan omilta nettisivulta ei löydy mitään mainintaa siitä, että tämä vuosina 1981–1984 toimittajaksi itsensä opiskellut muusikko olisi koskaan ollut edes tekemisissä (?) syntetisaattoreiden kanssa.

Hän onnistui silti julkaisemaan yli 40 levyä, joista uusin on saksalaisia humppa-instrumentaaleja sisältävä Die Grosse Schlagerparade (2016). Hei internet mikset sä auta just silloin kun sua oikeasti tarvitsisin? Entä kuka ihme on ”The Richard Romance” ja miten hän liittyy tähän kaikkeen?

”EI HELEVETTI!”
– Kalevi Suopursu, 2018

Entäpä tämä brittiläisten Chris Cozensen ja Nick Magnuksen (s. 1955) yhteinen projekti Project D, joka julkaisi vuosina 1990–1991 yhteensä viisi levyllistä syntikkacovereita? Ensin oli ihan vain The Synthesizer Album (1990), jota pian seurasi Synthesizer 2 (1990). Sitten vaihdettiin suuntaa ja mentiin Ranskan maalle: Le Top Des Tubes Au Synthé (1990). Okei, taas täyskäännös: Synthesizer Power (1991). Ja vielä viimeinen seinä: Synthesizer – The Ultimate Sound Experience (1991).

Antaa Magnuksen itse kertoa, mistä kaikki sai alkunsa!

”We did it for the Telstar record label. That came about by a complete accident, a chance meeting by various people. We were asked to produce this album which was cover versions of famous synthesizer tracks, like Vangelis and Jean-Michel Jarre and all of these kind of things which we did. We did cover versions as accurately as we could and it was, to everybody’s surprise, a huge hit, or certainly was in England. I don’t know how many it sold but it actually got into the album chart, the proper mainstream album charts, which is unheard of an album of that kind. We just expected to appear in the cheap rack in the motorway petrol station, you know, the two-Euro-rack.

And yet it was a huge success.

This coincided with my ability to record at home myself and make it sound like a proper studio. This was a whole new departure for me and a very exciting new road to take, and with Chris as well, we both went ’wow’ this means we can actually produce stuff at home and it doesn’t actually cost anything to make an album like this. So we ended up making series of these things which became progressively less successful, unsurprisingly. The first one just picked up on the zeitgeist of some kind. It just did, and people went for it. The second one did okay, the third one uh-huh, fourth one naahh, fifth one bleagch [laughs]. Terrible failures after that. And also, we were paid less and less for doing them so it became less worth doing them.”
– Genesis-news.com, 2009

Berliiniläinen multi-instrumentalisti Stephan Kaske (s. 1951) ja hänen psykedeelis-kokeellisen folkbändinsä Mythoksen scifi- ja luontoteemaiset albumit uivat krautrockin ja psykedelian maastossa, kunnes syntiset syntikat tulivat 1980-luvulla kuvioihin mukaan.

Yhtyeen jäätyä tauolle latosi Kaske salanimi ”M.A.S.S.”:n alla markkinoille kymmenisen kappaletta syntikkacover-levyä jälleen kerran Jan Hammerin, Jarren ja Vangeliksen nimissä. 1990-luvun lopulla artisti on palannut soolona Mythoksen pariin luoden ambient-pohjaista meditaatio-musiikkia. Uusin Jules Verne -teemalevy ilmestyi vuonna 2015.

Okei, okei – asia tuli jo selväksi. Meidän Ed on oikeasti ihan loisto tyyppi. Nyt menet ja kaivat sen taloyhtiön roskakatokseen jätetyn Synthesizer Greatestin, suutelet discogsinhiomilla huulilla sen rapeita kansia ja itket hetken pahaa maailmaa.

Mutta entä mitä ranskalaistuneelle taiteilijalle kuuluu tänä päivänä?

Yksi haaste tämän artikkelin tekemisessä liittyy siihen, että Ed Starinkiä on syntikkacover-asiasta haastateltu vasta 2000-luvun puolella. Kovin mielellään muusikko itse ei muistele näitä uransa pimeitä vuosia ja nyreissä vastauksissaan hän on kuiva kuin aavikon rusina, josta me yritämme yhä uudelleen tiristää makeaa mahlaa mahan täydeltä.

Mutta nälkähän siitä jää.

Sen sijaan arkistoista selviää, että hänen suosikkisyntikkansa on Rolandin Jupiter 8, suosikkisäveltäjiinsä kuuluvat Isao Tomita (1932–2016), Wendy Carlos (s. 1939) sekä Éric Serra (s. 1959) ja että Edin suosikkiväri on sininen. Okei. Suosikkikappale Synthesizer-kokoelmalta? Ei ole. Entä harrastukset musiikin ulkopuolella?

“Mhmm… let me think… no, not really something I am engaged with daily.”
– Starink-World.net, 2004

Onneksi viimeiset yli kymmenen vuotta Ed on puuhaillut jälleen oman säveltaiteensa parissa – nyt jyrän alla on ”eeppinen universumi-projekti, jonka tekemiseen menee ainakin kymmenen vuotta”. Tällaista laadukasta journalismia syntyy heti, kun antaa fanien kirjoittaa poski poskea vasten:

”Ed changed his former plans into a very extensive project which will take at least 10 years to complete. The thematical content being the universe/space, Ed has already composed (only in his mind and on the paper) more than 300 titles for this gigantic project. Ed devised an innovative musical scale for his compositions, which he is going to implement with his instruments later. He also wants to create new sounds with the synthesizers because he doesn’t want to employ preset sounds or samples for it.

The epic scale of Ed’s music will be comparable with that of J.R.R. Tolkien’s Lord of the Rings (or for the SciFi fans: Frank Herbert’s Dune) and is meant to become the pivotal work of his life. Every detail will have its own theme – for example the gravity, the solar system and so on.”
– Starink-World.net, 2003

Eduward A.J. Starinkin 2000-luvun omia sävellyksiä voi ihailla Spotifystä (esim. hakusanalla ”earth seasons starink”), mutta mikäpä olisi oivallisempi tapa lopettaa tämä artikkelin kuin isänmaalliset tunteet? Hattu pois päästä! Tästä vielä kuunteluun Finlandia à la Starink!

Video ei ole enää saatavilla

Tämän kaiken kirjoitti kesällä 2018 Kalevi Suopursu, joka on pietarilaisissa takseissa kuullut huonoa syntikkamusaa enemmän kuin laki sallii.

”Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.”

Dancing On My Own on epätavallisen sykähdyttävä popkappale, sellainen joita syntyy ehkä vain yksi vuodessa tai kahdessa. Mikä tekee siitä erityisen?

”There’s a big black sky over my town
I know where you’re at, I bet she’s around”

Helpointa olisi sanoa, että lahjakkaat ja ahkerat ihmiset ovat sattuneet osumaan sellaiseen – Velipuolikuun Mikko Niskas -sketsiä mukaillen – ”sisimpäni ripseä värähdyttävään” melodian, äänensävyn ja soinnin yhdistelmään, johon edes lahjakkaat ja ahkerat eivät osu kovin usein.

Ymmärrykseni mukaan tämä on totuus. Ylivoimaiset popkappaleet ovat paljolti alkemiaa. Nuorgamin preussilaista kuria harjoittava toimitusneuvosto on kuitenkin määrännyt tekstin vähimmäismitaksi 1 000 merkkiä. Olemme nyt merkissä 870. Yritän toista kulmaa. Asettuisiko Dancing On My Own johonkin pophistorialliseen perinteeseen?

Tiedätte jo mikä se on: ABBA ja euforinen skandimelankolia. Jotakuinkin kaikki Andersson & Ulvaeusin teokset, jotka eivät ole pohjimmiltaan lohduttomia, kuulostavat väkinäisiltä. Taivaalliset sävelkulut ja ylellinen tuotanto sokaisevat kasuaalin kuuntelijan siltä, että ABBAn parhaat ovat lähes järjestään tarinoita menetyksestä. S.O.S., Mamma Mia, Knowing Me Knowing You, If It Wasn’t for the Nights, Slipping Through My Fingers.

Entä Dancing Queen, huomautatte, sehän on jokaisen hää-dj:n vakioase. Annan itseäni paremman kirjoittajan, Taylor Parkesin, läpivalaista:

”…rarely (never?) in the history of popular song, has one word, any word been loaded with more gut-wrenching emotional violence than that massive, brimming ’tambourine’ in the second chorus of Dancing Queen. It spills over with unbuttoned poignancy, chased through by helpless, skyscraping cries.”

”I’m not the girl you’re taking home” on Dancing On My Ownin tamburiinihetki. Biisin voi myös nähdä ja kuulla The Winner Takes It Allin nuorisoversiona. Aviovaimo menettää aviomiehen, tyttö menettää pojan (tai tytön). Siinä kun Agnetha Fältskog vaikuttaa luovuttaneelta, Robynilla on vielä voimia ja sappea riuhtoa väkivaltaisia tanssiliikkeitä. Hän antaa kaikkensa mutta ei ole enää se tyttö.

Video ei ole enää saatavilla

Ilkka Kalevi Tillanen. Kuva: Henrik Mikander.

Ilkka Kalevi Tillasen tuotanto on mikkeliläisräppärin omien sanojen mukaan pienen piirin herkkua, eikä siinä ole hänestä mitään vikaa.

Ei ole lainkaan liioiteltua kuvailla mikkeliläisen Ilkka Kalevi Tillasen laajaa ja polveilevaa tuotantoa superlatiiveilla, sillä miehen täysin omalaatuinen tyyli ei matki yhtään ketään.

Samaa voi sanoa Tillasen bändistä, Rantaremmistä, joka koostuu pääasiassa mikkeliläisistä muusikoista ja tuottajista.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika millä tahansa mittareilla mitattuna (paitsi esimerkiksi kosmisessa mittakaavassa), mutta erityisen pitkä aika se on toimia aktiivisena levyttävänä artistina – marginaalissa operoiden.

Ilkka Kalevi Tillanen juhli viime vuonna 20-vuotisuraansa suosiollisissa merkeissä: juhlakiertue päättyi Turun Ilmiö-festareille, jossa erinomaiseen keikkakuosiin viritetty Tillanen Rantaremminsä kanssa täytti koko Uittamon rannan.

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi H2Ö-festivaalilla vuonna 2014. Kuva: Henrik Mikander.

Viime vuonna julkaistiin kokonaiset 20 biisiä sisältävä mixtape Älä osta niiltä mitään – yksi biisi jokaista Tillasen räppi-vuotta kohti. Kyseessä oli jo kymmenes julkaisu sarjassaan; mixtapeja Tillanen on ehtinyt tehdä tähän maailmaan neljän kappaleen verran.

Pitkäsoittoja on kertynyt jo kuusi. Edellinen levy, Ihmiskunnan viholliset, julkaistiin vuonna 2013 Roihis Musikan toimesta. Sitä ennen ilmestynyt Maailman paras maa (2012) tuli ulos silloin vielä pystyssä olleen Joku Roti Recordsin kautta. Se oli Tillasen ja Rantaremmin ensimmäinen levy-yhtiöjulkaisu.

Ihmiskunnan viholliset sai äskettäin jatkoa, sillä Typerysten aika tuli Roihis Musikan kautta ulos toukokuun 25. päivä. Kerta on ensimmäinen, kun Tillasen & Rantaremmin tuotos julkaistaan CD:n lisäksi myös vinyylinä ja kasettina.

Tillasen kanssa keskustelu on mukavaa: Ilkka miettii sanojaan ennen kuin puhuu. Useimmiten vastaus tulee naurun kanssa ulos, jopa intohimoa ja äänenvoimakkuutta nostavissa aiheissa. Näissä pienissä hetkissä on täysin mahdollista nähdä se lavalla paasaava Tillanen – juuri ennen kuin palo muuttuu nauruksi.

Kamala Public Enemy, paras Public Enemy

Mikä on varhaisin räppimuistosi?

”Se oli silloin, kun 4H-leirillä kuulin Public Enemyä yhden Ahosen kasetilta. Miusta se oli kamalaa, en tajunnut yhtään mikä siinä oli se viehätys. Silloin kuuntelin vielä Roy Orbisonia ja Bon Jovia, jonka levyjä sisko soitti usein.”

Mikä levy sai ymmärtämään räpin viehätyksen?

”Sekin oli Public Enemyä: Takes a Nation of Millions to Hold Us Back. Räppi löytyi sattumalta. Olin kova Guns N’ Roses -fani silloin varhaisteininä, ja Axl Rosella oli jollain keikkataltioinnilla Public Enemyn paita. Käytiin lainaamassa levy Mikkelin kirjastosta ja se oli hiton hyvä. Gunnarit alkoi jäädä taakse, räppi tuli tilalle.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka syntyi räppäri Ilkka Kalevi Tillanen?

”Vaivihkaa. Ostelin aikoinaan jotain räppisinkkuja, koska ei ollut rahaa ostaa kokonaisia levyjä. Niissä oli usein b-puolena instrumentaaleja, joihin aloin räpätä Wu-Tangin covereita. Olihan se vähän semmosta puuhaa. Pikkuhiljaa myöhemmin aloin tehdä omia tekstejä, kun tutustuin kavereihin, jotka osasivat käyttää Fast Trackeria.”

Minkä ikäisenä aloit kirjoittaa omia tekstejä?

”Miä olin 15- tai 16-vuotias.”

Onko niitä vielä tallessa?

”Toivottavasti ei. Kyllä me jotain kassuja tehtiin, ja luulen, että Olegilla (eräs Rantaremmin biisinikkari ja muusikko) voi niitä hyvin ollakin. Ei tosin ihan ensimmäisiä, koska ennen kuin tutustuin Olegiin, meillä ei ollut mitään nauhoitusvehkeitä. Silloin kannettiin kasettimankkaa ja räpättiin sen mikkiin, ja toisesta mankasta tuli biitti. Toivon, ettei niitä ole enää missään.”

Aina tekee mieli räpätä, kun kuulee Area

Onko jotain suomalaisia biisejä joita haluaisit samplata omiin juttuihin?

”Tunnen aika vähän suomalaista musiikkia. Enkä kuuntele suomalaista räppiäkään niin hirveästi. Mutta ei ole mitään haaveita, olen hyvin tyytyväinen tähän meidän ydinryhmään ja meidän tapaan tehdä asioita. Siihen on jo hyvin tottunut. Tekisi mieli jo päästä tekemään uutta levyä.”

Mitä suomiräppiä on tullut kuunneltua sen vähän verran?

”Näitä jotka ovat yhä aktiivisia. Aivovuoto on yksi tällainen, se on ylitse muiden. Aivovuoto on itsellä sellainen mittatikku mihin pitäisi pyrkiä laadullisesti. Vielä on vähän matkaa.

Sitten on Are, jota miä olen kuunnellut suurin piirtein siitä asti, kun kuulin sitä ensimmäisen kerran. Aren ulosanti kuulostaa niin vaivattomalta, vaikka onkin viimeisen päälle mietittyä. Aina tekee mieli räpätä, kun kuulee Area.”

Video ei ole enää saatavilla

Freestyle?

”Olen joskus kokeillut humaluspäissäni, mutta ei siitä mitään tullut. Olen jännittäjä luonteeltani ja rupee oksettamaan, kun miettii että nyt pitäis olla rento ja vaivaton. Kovasti ihailen niitä jotka sitä osaa, mutta miä en kuulu niihin.”

Onko räppitouhut teatteria?

”Sehän riippuu täysin asioista. Kyllä se teatteriakin voi olla, mutta samalla se voi olla hyvinkin henkilökohtaista. Silloin kun alottelin niin sehän oli täyttä teatteria. Nykyään pyrin siihen, että biisit kuulostaa henkilökohtaiselta. Ei mitään omaelämäkerrallista vaan pikemminkin sellaista, että biisit perustuvat jossain määrin todellisuuteen. Emmiä mitään dokumenttia halua tehdä, mutta tarkoitus olisi, että löytyisi jonkinlainen kosketuspinta.”

Missä määrin räp-artisti Ilkka Kalevi Tillanen on se Tillanen, joka istuu siinä nojatuolilla juuri nyt?

”Onhan siinä eroja. Arki-minä on paljon säyseämpi, ei niin ärhäkkä eikä vittumainenkaan – ehkä. Mutta miuhun se räppi-Ilkka perustuu.”

Aina tulee joku joka suuttuu

Käytät musiikissasi aika paljon huumoria, miten se on tullut kuvioihin mukaan?

”Ajan myötä. Aika kauan räppäsin englanniksi mitä sattuu, oikeastaan vaan sanoja peräkkäin joita yritin saada rimmaamaan. Oma tyyli alkoi nivoutua, kun vaihdoin kielen suomeen. Itse ajattelen, että pitäisi olla täysin selvää mitä ajan takaa. Valitettavasti se ei ole aina selkeää, ihmiset eivät aina tajua, vaikka miten alleviivaa. Aina tulee joku joka suuttuu täysin oudosta syystä. Ihmiset on joskus aika herkkiä loukkaantumaan. Semmoset ihan fiksun oloiset ihmiset ottaa oudosti pulttia.”

Mistä kaikesta ihmiset ovat suuttuneet?

”Yhdellä mixtapella on semmonen biisi kuin Aivolääke. Siitä joku suuttui keikalla Kuopiossa ja heitti kaljaa miun päälle, kun olin lavalla. Hän koki, että moitin mielenterveyskuntoutujia tai teen jotenkin pilaa siitä vaikeasta aiheesta. Olen aivan eri linjoilla, tarkoituksena oli lähinnä kritisoida lääketeollisuutta ja sitä, että on olemassa taikapilleri jonka lisäksi muuta apua ei tarvitsekaan. Jätetään ihminen lillumaan sinne hulluuden mereen.

Pojat ja tytöt -biisistä suuttui joku, kun olin Li Anderssonin vaalibileissä. Haukkui miut naisvihaajaksi. Täysin käsittämätöntä, koska biisi kertoo siitä, kuinka naurettavia sukupuoliroolit voi pahimmillaan olla.

Kun oli Isä Aurinkoinen & Rauhanpanssarit -hanke, niillä keikoilla ihmiset ottivat nokkiinsa. Mutta se kuuluikin asiaan, koska lähdettiin hakemaan juuri sellaisia reaktioita.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko haastaminen tarkoituksella musiikissasi?

”Joskus. On tärkeää, että kaikista asioista voi keskustella. Usein julkisessa keskustelussa olevat asiat on vähän naurettavia. Pyrin kritisoimaan niitä yksittäisten ihmisten sijaan; keskustelutapaa ja sitä miten aina on se yksi sallittu ajatusmalli, jossa pitää pysyä.”

Onko Ilkka Kalevi Tillasessa stand-up-huumorin elementtejä?

”Parhaimmillaan on. Silloin kun on rento olo, ja vuorovaikutus yleisön kanssa on luonnollista. Mutta silloin kun tulee, on siinä jotain samaa kuin stand-upissa.”

Ilkka Kalevi Tillanen & Mesikon Miika esiintymässä Turun Dynamon 19-vuotisjuhlassa. Kuva: Henrik Mikander

Merkittävästä kohtaamisesta positiiviseen kokemukseen

Miten päädyitte Joku Rotille?

”Myö ollaan tunnettu ne tyypit kauan. Hannibal tuli aikoinaan Tampereella katsomaan Isä Aurinkoisen & Rauhanpanssareiden keikkaa. Vuosi oli 2005, tai jotain. Se tykkäsi kovasti meiningistä ja vaihdeltiin yhteystietoja. Ne olivat julkaisemassa Hannibalin ja Sopan ensimmäistä levyä, eli Pahoja viinejä.

En silloin tajunnut, kuinka merkittävä kohtaaminen se olikaan. Sittemmin ollaan oltu samoilla keikoilla ja tutustuttu. Joskus ne sitten ehdottivat, että voisivat julkaista meidän levyn. Maailman paras maa tuli niiden kautta ulos. Se oli tosi positiivinen kokemus ja olisi mielellään jatkettu siellä, mutta päättivät pistää koko levy-yhtiön pakettiin. Monsp ilmeisesti osti Joku Rotin, eli ollaan teknisesti myös Monspin artisteja. Tosin Roihis Musika on ollut sen jälkeen meidän koti. Ollaan saatu touhuta just niin kuin tykätään.”

Video ei ole enää saatavilla

Asut Turussa. Kuka on kiinnostavin paikallinen räppi tällä hetkellä?

”Isimasan tuotantoa tulee kuunneltua, ja Isimasan uutta bändiä. Siinä on Mikkelin kontakteja, sillä mikkeliläinen Kahen keikka ja Isimasa yhdistyivät, ja siitä tuli Nimi muutettu. Sitä ollaan seurattu, vaikkei se varsinaisesti ole turkulaista räppiä, koska siinä on mikkeliläisiä. Totta kai Ritarikunnan jutut kiinnostaa, Vihree pantteri on sekin aika kiinnostava. Helvetin hyviä freestyle-ukkojahan täältä löytyy kanssa, koska Turussa on hyvin eläväinen räppiskene.

Ronskibiitti on sellainen joka kiinnostaa aina. Niihinkin ollaan tutustuttu kauan sitten.”

Valju ja falski kansankosiskelumusa on pahinta

Mikä musiikki ärsyttää eniten?

”Suuren yleisön musa. Valjut suomirokkibiisit ärsyttää vielä enemmän kuin suomalainen bodausräppi. Se on täysin oma maailmansa se sellainen räppi. Pahinta on semmoinen falski kansankosiskelumusa. Mutta mitäänsanomattomuus on listamusiikin vaatimus, koska ei haluta loukata ketään. Semmoinen ei miuta oikein miellytä. Ehkä se on musiikkiversio pikaruualle, jota vaan kulutetaan ja unohdetaan ensi kesään mennessä.”

Pelkäätkö että omalle musiikille voi käydä niin?

”En usko, koska hyvin vähän siitä kukaan puhuu nytkään. Tuskin tulee mitään arvon alenemista, koska ei meidän musiikki ole mitenkään kovin korkealle päässytkään.”

Mikä on oma ajatuksesi siitä, ettei musiikistasi puhuta?

”Oma kokemus on, että Mikkelissä keikoilla on samat naamat ja palaute välitöntä. Me ollaan aika näkymätön bändi sillä tavalla, ettei isot mediat juuri ole meistä kiinnostuneita. Ei olla radioiden tehosoitossa, tai edes soittolistoillakaan. Ja jos ollaan, niin joku pimittää miun Teosto-rahoja.

Me ollaan tosi pienen piirin herkku ja me nautitaan tästä. Ollaan riittävän tunnettuja siinä mielessä, että saadaan julkaistua levyjä. Todennäköisesti löytyy julkaisija seuraavallekin projektille, ja päästään keikoillekin silloin tällöin.”

Onko teillä keikkamyyjää?

”Ei.”

Ilkka Kalevi Tillanen, Isoi-E ja Mesikon Miika. Kuva: Henrik Mikander.

Moni räppiä inhoava on tykästynyt väkevästi sinun musiikkiisi.

”Kai myö pudotaan johonkin sellaiseen väliin, ettei olla ’liian räp’. Myö pyritään siihen, että räpeissä olisi sisältöä, ettei se ole vaan jotain kikkailua. En ole tekninen räppääjä, joten ei ole varaa kikkailla sillä välineellä. Joten on pakko olla sanallista sisältöä, aihe mistä puhutaan, mutta ei mitään liian vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Toisaalta miä en ole liian syvällinen, tai mikään liian pohdiskeleva älykköräppäri – termi joka on tosi ärsyttävä, kun en itse ymmärrä siitä älykköräpistä mitään.”

Ihmiskunnan vihollisista typerysten aikaan, mutta valoa kohti

Kerro Typerysten ajasta.

”Se on meidän tuorein levy, joka haki muotoaan useita vuosia. Myö ei olla ikinä tehty mitään näin kauan. Tätä alettiin suunnitella jo silloin, kun edellinen levy Ihmiskunnan viholliset tuli vuonna 2013. Tarkoituksena oli laittaa saman tien seuraava tulille, mutta ei se mennytkään niin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sen aiheutti?

”Ei löytynyt mitään suurta ideaa. Aluksi tein sitä nimellä Rockabilly Rebel, miusta se on nerokas idea. Olin miettinyt kansitaiteenkin valmiiksi, eli Tapani Kansan tyyliä. Tosi mauttomat nahkarotsit ja semmonen, noh, rebel meininki. Mutta ei siitä nimestä kukaan innostunut, ja siitä alkoikin kadota se punainen lanka hiljalleen. Ränkättiin biisejä mutta ei niistä mikään tuntunut sopivan yhteen, eikä demojenkaan äänitys johtanut mihinkään.”

Minkä takia juuri nyt on”typerysten aika”?

”Onhan tämä aika selvä juttu. Edellisten eduskuntavaalien jälkeen levy alkoi hakea lopullista muotoaan. Kun kolme ässää (Soini, Sipilä, Stubb) alkoivat tehdä fistbumppeja niin alkoi tuntua, että tämä koko aika on aivan mielisairas. Tätä aikaa saa hävetä jälkikäteen, että vittu mikä meno.”

Eikö ole aika optimistisesti ajateltu, että typerysten aika jossain vaiheessa loppuisi?

”Uskon historiaan. Välillä näyttää, että tulevaisuus on vähän kirkkaampi – esimerkiksi 2000-luvun alussa asiat näytti ihan kivoilta. Tarja Halonen valittiin kahdesti presidentiksi ja jopa Mikkelissä oli Setan bileitä. Näytti siltä, että suvaitsevaisuus ja tasa-arvo edistyvät ja että humaanimmat arvot olisivat nousussa. Nyt on menossa jonkinlainen vastaisku, ja kaikenlaiset röllit nousee maan alta väittäen olevansa sorrettuja ja kokevansa asemansa ahtaaksi. Lisäksi niille annetaan hirveästi tilaa.”

Mistä se tilan antaminen johtuu?

”Äänekkyyden takia. Siitä tulee harha, että se ihmisryhmä on jotenkin iso. Lisäksi tasapuolisuuden nimissä epätodelle annataan sama painoarvo kuin faktoille. Jostain syystä ajatellaan, että mielipiteet on saman arvoisia kuin faktat. Tämä on uutta kulttuuria, joka varmaan liittyy olennaisesti nettiin ja mediaan laajemmin. Toimittajilla ei ole enää aikaa tehdä taustatutkimuksia, seurauksena julkaistaan tiedotteita semmoisenaan. Annetaan ääliöiden puhua, koska se on helpompaa, nopeampaa ja halvempaa.

Mutta ei typerysten aika pelkästään hallituspolitiikkaa tarkoita, tai uusnatseja ja lihaa syöviä heteromiehiä, vaan se levynä käsittelee paljon muitakin teemoja. Kuten kuntoiluvimmaa, joka on miun mielestä tätä aikaa kuvaavaa typeryyttä. Uskon, ettei typerysten aika voi kestää ikuisesti. Tieteenvastaisuus ja rokotekielteisyys, jotka on hulluutta. Ja ihmiset tulevat kyllästymään hulluuteen.”

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Typerysten aika.

Päävihollisina uusnatsit, internet ja politiikan typeryys

Mikä biisi uudelta levyltä kuvaa parhaiten Typerysten aikaa?

”Varmaan se nimibiisi, se on kaikista selkein. Siinä on levyn pääviholliset, eli uusnatsit ja internet, aika hyvin edustettuina. Ja myös politiikan typeryys.

Miun lempibiisi on ehkä Temppeliritarit. Se kuvaa fitnesshulluutta.”

Kerrohan Temppeliritareista.

”Kuulin mielenkiintoisesta artikkelista, jossa kerrotaan miten tämä nykyaikainen kuntoiluinnostus liittyy oman elämän kaaottisuuteen. Kaikkien pitää olla fitissä kunnossa. Kun ei jaksa miettiä maailmaa, on helppoa keskittyä itseensä. Eräänlaista käpertymistä siis. Jotain mitä voi hallita. Lopulta siitä tulee elämäntapa, jossa ei ole väliä millään muulla kuin sillä miltä näytät ja mitä syöt.

Siinä puhutaan kovin kärjistäen, kuten miun biiseissä on tapana, hulluuteen asti menevästä bodailusta. Ja siitä miten otetaan itsestä kuvia nettiä varten, mietitään vaan sitä lisäravinnetta samaan aikaan, kun maailma palaa ympärillä. Hyvin kärjistävä ja yksinkertaistava, mutta näin miä tykkään miun pointteja esittää.”

Kantaaottavuus? Auttamatta marginaalissa

Miten paljon koet, että kantaaottavaa musiikkia vielä tehdään tässä maassa?

”Sitä tehdäänm mutta marginaaliin se jää auttamatta. Tosin se ei ole aina niin selvää. Räpissä sitä on aika paljonkin, vaikkei sitä aina miellä yhteiskuntakriittiseksi. DJ Kridlokkilla on aika moniakin hyvin yhteiskuntakriittisiä biisejä, ne on vaan verhottu viihteeseen. Aivovuodolla on samoin vahvoja käsityksiä maailmasta ja siitä mihin se on menossa, toki kyynisellä näkemyksellä, mutta yhtä lailla yhteiskuntakriittistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko itselläsi mielestäsi kyyninen näkemys maailmaan?

”Tavallaan, ainakin biiseissä maailma esitellään aika kyynisessä valossa, mutta ei se pelkästään sitä ole. Se on ikuinen kusipäiden mantra, että jos ei ole valmiita ratkaisuja, ei saisi puhua mistään. Siihen en usko, vaan asioista pitää keskustella ja tuoda esiin erilaisia ongelmia, vaikka niihin ei mitään valmiita ratkaisuja olisikaan. Eikä tarvitse olla ongelmia, tykkään paasata myös siitä miten muut ihmiset elää elämänsä väärin.”

Miten typerysten ajasta voi selvitä?

”Ettei lähde mukaan kaikkiin hullutuksiin. Tekemällä omaa juttuaan. Perussäännöt on ikuisia, ja kun niistä pitää kiinni niin hyvinhän tämä menee. Tarkoitan sitä miten ihmisten kanssa ollaan ja mikä elämässä on tärkeää. Ei se mihinkään muutu, oli ympäröivä maailma millainen tahansa. On oma valinta hankkiiko älypuhelimen ja onko siinä koko ajan kiinni vai ei.”

Ilkka Kalevi Tillanen, Isoi-E ja Mesikon Miika tekemässä omaa juttuaan.

Joko olet siirtynyt älypuhelinaikaan?

”En vielä. En näe mitään tarvetta semmoiselle. En oikein tajua miksi kaikilla on semmoiset ja minkä takia se on niin välttämätön juttu. Erilaisten lippujen ostaminen on varmasti tosi näppärää, mutta en halua liittyä siihen kulttiin.”

Auttaako typerysten ajasta selviämiseen se, että puhuu siitä levyllä?

”Kyllä se miulle auttaa.”

Ilkka Kalevi Tillasen diskografia:

Isä Aurinkoinen ja Rauhanpanssarit: Maailmansota 3 – The Revenge (2005)
Ilkka Kalevi Tillanen: Mitä järkee ees yrittää (2006)
Seittemänminuuttinen kitarasoolo -mixtape (2008)
Ilkka Kalevi Tillanen & Bambu-ansa: Viidakon valkoinen pongo (2009)
Et oo itekään kovin kummonen -Mixtape (2012)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Maailman paras maa – Världens bästa land (Joku Roti 2012)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Vs. ihmiskunnan viholliset (Roihis Musica 2013)
Voi Vittu Muistan Kaiken: Mixtape (2014)
Uncle Herbie Presents Ilkka Kalevi Tillanen: Se Unkarin tapaus (2015)
Ilkka Kalevi Tillanen & Dj Mesikon Miika: Elä osta niiltä mitään -Mixtape (2017)
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Typerysten aika (Roihis Musica 2018)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi keikoilla: 25.5. Tavastia, Helsinki, 26.5 Brinkkalan pihalla Turussa Freshcode Unity jam -tapahtumassa, 2.6. Bar Ö, Turku, 15.6 Torvi, Lahti ja 16.6 Keskus-Baari, Mikkeli.

”Koskaan ennen Hotline Blingiä ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei!”

Tällä kappaleella Drake tanssi itsensä jutun kirjoittajan sydämeen.

”You used to call me on my cell phone
Late night when you need my love
And I know when that hotline bling
That can only mean one thing”

Tunnustusten aika: en aluksi juuri välittänyt Hotline Blingistä – edes sen jälkeen, kun tiesin ystävieni intoilevan, etteivät ole juuri muuta päiväkausiin kuunnelleet.

Tämä ei ole varsinaisesti ensimmäinen kerta, kun olen ollut väärässä.

Epäonnistuminen kappaleesta innostumisessa on sikälikin tuomittavaa, että sen soundi on niin omalaatuinen. Toki riisuttua r&b:tä oli tehty 2010-luvulla niin paljon – eikä vähiten Draken toimesta – että sille oli keksitty niinkin typerä nimi kuin PBR&B hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan.

Mutta Hotline Bling oli jotain vähän erilaista: trooppisesti thaihierovaa nyyhkyminimalismia, joka kuulostaa vähän siltä kuin Whamin Club Tropicana olisi pumpattu täyteen hevosrauhoittavia ja suljettu pehmustettuun eristysselliin, jossa In the Air Tonightin hiljaisten kohtien rummut soivat taustalla. (No okei, ehkä aika vähän, mutta Phil Collinsin rummut ainakin kimmahtelevat pehmeästi huoneen seinistä.) Drake on jatkanut myöhemmin samalla trooppisella sekoituksella murskahiteillään One Dance ja Passionfruit.

Kappaleella ei ollut alun perin mitään aikomusta olla hitti. Drake julkaisi sen Soundcloud-sivullaan eräänlaisena Meek Mill -dissausraita Back to Backin b-puolena. Mutta niin vain kävi, kuten joskus käy: ihmiset löysivät kappaleen omine neuvoineen ja pitivät sen tenhoa vastaansanomattomana.

Moni internet-tuohtuja on pitänyt kappaleen sanoitusta ongelmallisena. Se saattaisi olla sitä enemmänkin, ellei Draken (tai siis tarinan kertojan) vaikerrus siitä, ettei ex-tyttöystävä pysy enää kotona vaan ramppaa ulkona uusien kavereiden kanssa, kuulostaisi niin pohjattoman säälittävältä äninältä, että yritys kontrolloida paljastuu siksi mitä se onkin – naurettavaksi. Vaimeahkoa lutkaleimausta on toki kuultavissa.

Vaan on kappaleessa aitoa haikeuttakin, peräänitkua ja menetystä ja peruuttamattomuutta. Etenkin kertosäkeessä, jossa Drake kietoo menneisyyden vonkauspuhelut lähinostalgian huntuun. Hän saa nimittäin kännykän konseptin kuulostamaan arkaaiselta. Tuulahdukselta kitten heels -kenkien, Kate Hudsonin romanttisten komedioiden, All Saints -halternecktoppien ja simpukkapuhelinten romanttisesta maailmasta. Ehkä yksinkertaisesti siksi, että käyttää sellaisia aataminaikaisia käsitteitä kuin ”hotline” ja ”puhelimella soittaminen”.

Samaan kategoriaan kuuluu myös musiikkivideo ajankohtaisena tai merkityksellisenä kulttuurituotteena. Ja kuinka ollakaan: Hotline Blingin video on yksi niistä harvoista 2010-luvun musavideoista, jotka ovat murtaneet tiensä lähelle yhtenäiskulttuurista tunnistettavuutta.

Tällä videolla Drake faijatanssi itsensä tuhansiin meemeihin ja suoraan minun sydämeeni. Koskaan aiemmin ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei! Siksi(kin) Hotline Bling yksinkertaisesti on koettava videonsa kera.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin levyraadissa arvioitiin vuosina 2011–2012 yhteensä 315 kappaletta. Toiset arviot osuivat tarkemmin kohdalleen kuin toiset.

Television rakastettu Levyraati muistetaan ylilyönneistään. Lenita Airisto antoi nolla pistettä Kollaa kestään Kirjoituksia kellarista -kappaleelle, Jaakko Jahnukainen piti The Beatlesiä (toisten mielestä perustellusti) ”mölinänä”. M.A. Numminen sekä väitetysti Juha Torvinen antoivat kaikille esitetyille kappaleille kymmenen pistettä.

Nuorgamin levyraati kerättiin koolle 63 kertaa vuosina 2011–2012. Tulokset luvattiin lauantaisin ennen iltasaunaa, mutta ”Järvisen Klasu” oli usein myöhässä. Raadissa arvioitiin yhteensä 315 raativiikoilla ilmestynyttä musiikkikappaletta. Toisista niistä tuli klassikoita, vaikka raatilaiset olivat aivan toista mieltä.

Tässä kymmenen pahinta hutiarviota. Nuorgamin kirjoittajat esiintyvät sitaattien yhteydessä omilla nimillään, tavalliset kuolevaiset nimikirjaimillaan.

#10 JVG feat. Ruudolf ja Karri Koira – Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,52 / Sijoitus: 145

JVG:n neljäs single julkaistiin syyskuussa 2011, neljä kuukautta torilla tapaamisen jälkeen. Lippis-anthem jäi bändin keikkasettiin, päätyi Mustaa kultaa -levyn vinyylibonukseksi ja oli yksi merkittävä osa Karri Koiran seuraavaksi vuodeksi yltyneen hypen luojana.

Sanottua:

”’Koira ei käytä mitää väkkiii…’ Mitä? Ärsyttävät sanat, ärsyttävä ääni. Tylsä ja ärsyttävä biisi. Nyt ärsyttää.” – T.O., 2p

”Tietämättä mitään suomiräpmaailmasta, jossa ilmeisesti pitäisi olla edes jotenkin mukana tästä mitään ymmärtääkseen, on vaikea uskoa, että tässä olisi jotenkin kärkiryhmää.” – P.M., 1p

”Eipä tätä jaksa toista kertaa kuunnella. JVG on syöpä ja Ruudolf on ainut tekijä, joka estää biisiä olemasta täydellinen floppi. Yksinkertaisesti tylsä ja kertsi on puuduttava.” – J.P., 2p

Oikeassa oli:

”Heti ensikuulemalta tän vuoden ykkösbiisi mennen-tullen. Rudy ei ehkä kovimmillaan, mutta silti kovempi kuin koko muu maailma yhteensä. Video, Koiran kertsit, ysärifiilistely, kaikki… 100 pistettä kymmenestä ja pirkkoliinamaa-merkki.” – Tommi Forsström, 10p

”Ihana ysäribiitti, täydelliset Karri Koira ja Ruudolf sekä kerrankin siedettävät Jare ja VilleGalle. Pakko sporttaa snäpbäkkii!” – L.O., 9p

#9 Ke$ha – Die Young

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,17 / Sijoitus: 304

Ke$han Warrior-levyn ensimmäinen single on kuusi vuotta myöhemmin tekijänsä toiseksi kuunnelluin kappale Spotifyssa, heti läpimurtosingle TiK ToKin jälkeen. Yhdysvaltain singlelistalla se ylsi kakkoseksi, mutta heivattiin radiosoitosta Sandy Hookin koulun joukkosurman jälkeen. 185 miljoonaa striimaajaa eivät silti ehkä ole väärässä.

Sanottua:

”Teinipopin käytetyintä ideaa – ikuista nuoruutta – huonosti toteutettuna. Eipä tekisi mieli elää nopeasti ja kuolla tämän tahtiin.” – R.K., 1p

”Kertsin laulusaundiin on lainattu palanen Katy Perryä, mutta säkeistöjen nenähonotus ja yhdentekevä elektrojumputus lähinnä ärsyttää.” – A. A-J., 4p

Oikeassa oli:

”Kovin Ke$ha-vihamielistä porukkaa koolla raadissa, mutta tässä taloudessa Warrior on loppusyksyn odotetuin albumi ja Die Young vallan mainio pilottisinkku.” – Markus Hilden, 9p

#8 Grimes – Oblivion

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,45 / Sijoitus: 149

Kanadalaisen Claire Boucherin seksuaalista väkivaltaa käsittelevä läpimurtosingle hänen kolmannelta albumiltaan Visionsilta. Kappaleen musiikkivideo oli aikansa pikkuilmiö. Sittemmin Pitchfork on valinnut kappaleen sekä vuoden 2012 että vuosien 2010–2014 parhaaksi. Nuorgamin 2010-luvun popklassikoiden listalla Oblivionin sijoitus oli 11:s. Nuorgamin levyraadin erässään se voitti niukasti Herra Ylpön.

Sanottua:

”Lallallaa. Taas kerran perusmukavaa retroilua. The Knife teki tämän kuitenkin mielenkiintoisemmin ja paremmin. Eikö elektropoppiin edes yritetä enää keksiä mitään uutta?” – V.A., 4p

”Liian pikkutyttömäinen laulutapa ärsyttää, mielummin kuuntelen Bat for Lashesia kuin tätä. Ja sitten noi lallatuksetkin vielä, ääh. Taustat ja jopa aa-attelutkin olis voineet olla kivat jollain toisella laulajalla, mutta tämän tytön tyyli ei innosta.” – T.O., 5p

”Ihan kiva ja samalla aika tylsä. Persoonallisuuden lisäksi kaipaisi biisiin muutakin sisältöä.” – L.O., 5p

Oikeassa olivat:

”Ekalla kuuntelulla kappaleen alkupuolisko ärsytti. Tokalla kuuntelulla kuulosti paljon paljon paremmalta koko styge. Tuotannossa ois voinu olla enemmän jykevyyttä mutta ei hullumpi näinkään.” – V.V., 7p

”Hypnoottinen bassokuvio (tulee mieleen State of Indepencence) ja biisin jälkipuolella mukaan tulevat hauskat elementit pelastavat pikkukivan elektropopbiisin mitäänsanomattomuudelta. Kaikki tässä on oikein viehättävää, tosin tässä ylipäänsä on aika vähän mitään.” – Antti Lähde, 7p

#7 Sky Ferreira – Everything Is Embarrassing

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,22 / Sijoitus: 176

Sky Ferreiran läpimurtosingle oli ensimmäisiä, joiden avulla Ariel Rechtschaid ja Dev ”Blood Orange” Hynes loivat itselleen aseman vuosikymmenen tärkeimpinä taustajoukoissa häärijöinä. Ferreiran debyyttilevy julkaistiin vuonna 2013. Ghosts-ep:llä julkaistu, jotakuinkin kaikissa medioissa kehuttu Everything Is Embarrassing on yhä hänen kuunnelluin kappaleensa Spotifyssa ja Nuorgamin 2010-luvun popklassikko numero 62.

Sanottua:

”Alku lupaa todella kovaa biisiä, mutta ei vain lähde. Sky Ferreira voisi seuraavalla videollaan olla vähemmän kohtalokas, etten ala vältellä kaikkea hänen tekemäänsä musiikkia.” – Tuomas Kokko, 4p

”Muodikasta paskaa. Tai sit mie alan olla jo liian vanha näille.” – W.T., 5p

”Kyllä on taas niin saatanan kuulia touhua että persettä kirvelee.” : V.A., 3p

Oikeassa olivat:

”Simppeli, hyvin laulettu, sävelletty ja sovitettu popbiisi, jossa on tuotanto kerrassaan kohdallaan. Tykkään itse asiassa kaikesta tässä tosi paljon – paitsi videon töröhuulisesta vääntelehtimisestä, joka on maksimaalisen vaivaannuttavaa.” – Antti Lähde, 9p

”One of the best pop tracks of the year so far.” – Nick Triani, 9p

#6 Fun. – We Are Young feat. Janelle Monáe

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,94 / Sijoitus: 198

Fun.-yhtyeen jättihitti voitti vuonna 2013 parhaan kappaleen Grammyn, myi Yhdysvalloissa viisinkertaista platinaa ja oli kuusi viikkoa listaykkönen. Bändin kitaristi Jack Antonoffista tuli reilussa viidessä vuodessa ”popin tärkein tuottaja”, joka on tehnyt levyjä St. Vincentin, Lorden ja Taylor Swiftin kanssa. We Are Young ylsi Nuorgamin 2010-luvun popklassikkolistan sijalle 122, mutta kirvoitti raatilaisista lähinnä arvosanoja 4–6.

Sanottua:

”Tässä oli mukavat ’rumpu’saundit, tuotanto muutenkin korvia miellyttävä. Biisi ei niinkään. Maailma tulessa kailotettiin Glee-henkisen autotunetuksen avulla. Yääh.” – J.L., 4p

”Ei ole todellakaan niin hyvä kertsi, että sillä voi ratsastaa koko 4-minuuttisen kappaleen. Jotain koukkua ois kaivannut. Laulajan ääni oli suht rasittava mun korvaan. Videokin ärsytti, koska arvasin, että se tyrii sen veitsen kanssa. Ei ollu mun juttu tää.” – V.V., 2p

Oikeassa oli:

”Ei ollenkaan mun musaa mutta jotenkin pakahduttavuudessaan toimi nyt.” – Juuso Janhunen, 7p

#5 Chromatics: Kill for Love

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,48 / Sijoitus: 243

Chromaticsin paluusingle Kill for Love nosti bändin Drive-elokuvan ohella uuteen arvoon. Levyltä vuodenpäätösäänestyksestä mainintoja irtosi lähinnä tälle kappaleelle (Nuorgam #15, Pitchfork, #13). Nuorgamin 2010-luvun popklassikkoäänestyksessä Kill for Loven sijoitus on 28.

Sanottua:

”Yhhyh. Driven soundtrack-hetki taisi olla näiden Se Hetki. Kiitos ei kiitos. Ahdistavaa ja biisivapaalla vyöhykkeellä nuppiluut jäätä viistäen luistelevaa. Yksi chauvin-piste söpöstä laulajasta.” – I.K., 2p

”Jos tässä olisi kunnon laulaja […] niin ehkä tästä biisistä olisi jopa johonkin. Nyt järkyttävää kuunneltavaa, vaikka tausta onkin ihan kelpo.” – L.O., 3p

”Ensimmäisen 15 sekunnin aikana antaa odottaa vaikka mitä mahtavuutta – mutta sitten itse biisi alkaa. Lattea laulusuoritus ja pelkistetty biitti eivät pelaa dreampop-taustan kanssa millään tavalla yhteen.” – Antti Lähde, 3p

Oikeassa olivat:

”Tämähän oli ihan positiivinen yllätys. Laiska laulu yhdistettynä pehmeään pörinään – tykkään!” – T.O., 8p

”Rakastan italodiskoa. Sitä tämä ei ollut, vaan Mazzy Star–New Order -hybridin demo. Hyvä sellainen. Eli tykkäsin tosi paljon.” – J.N., 9p

#4 Kaija Koo – Kaunis rietas onnellinen

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,61 / Sijoitus: 291

Kaija Koon kokoelmalevyn veturisinglestä on tullut yksi hänen suurimpia hittejään. Jos Vain elämää -”vedot” jätetään huomiotta, Kaunis rietas onnellinen on Koon kolmanneksi soitetuin kappale Tinakenkätytön ja Supernaisten jälkeen. Moderni klassikko, siis.

Sanottua:

”Kertsi on ihan huutonaurukamaa.” – Arttu Tolonen, 1p

”Englanniksi esitettynä ja Manboyn esittämänä tämäkin kappale olisi ihan kiva.” – J.N., 5p

Oikeassa oli:

”Ei ihan Vapaa, mutta todella tarttuva melodia enkä yhtään epäile, etteikö The Circus tämän tahtiin lauantaina sekoaisi. Melkeinpä parasta suomalaista radiopoprockia tällä hetkellä.” – Markus Hilden, 7p

#3 CHVRCHES – The Mother We Share

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,29 / Sijoitus: 249

Skotlantilaisen syntikkatrion ensimmäinen single tuomittiin Nuorgamissa keskikastiin, mutta se nosti yhtyeen indiemittapuulla valtavaan suosioon. The Mother We Sharella on Spotifyssa 95 miljoonaa kuuntelua, kultalevy Yhdysvalloista ja Nuorgamin popklassikkoäänestyksen 38. sija. The Bones of What You Believe -debyyttialbumi nousi kympin tuntumaan kaikilla tärkeillä albumilistoilla. Festariteltta Flow’ssa oli täpötäysi.

Sanottua:

”Tää on näitä biisejä mitä mahtuu 13 tusinaan. Mikään tässä ei säväytä. Sävellyksenä ihan keskiverto popkappale, muttei missään tapauksessa hyvä. Loistava laulaja ois pelastanu tän mut sellastakaan ei löytynyt. Kaikin puolin todella peruskauraa.” – T.K., 4p

”Tää on taas niin tätä. Kasaripop-uusintoa, sopivan heiveröiset naivistivokaalit ja oo-o-oo-o-oo-o-o-oo-o. En minä jaksa enää. Eikö tämä voisi olla jo niin 2009? Laitetaan pari pistettä semikivoista soundeista.” E.H.K., 3p

Oikeassa oli:

”Tämä on näitä erittäin 1980-lukuvaikutteisia nykybiisejä. Toisin kuin joitakin vastaavia, tätä pystyi kuuntelemaan, ja saatoin jopa hetkittäin nauttia siitä.” – R.S., 6p

#2 Usher – Climax

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,82 / Sijoitus: 273

Usherin Climax on todennäköisesti maailman ainut kappale, jossa tekijöinä ovat Nico Muhly ja Diplo. Jo levyraadin tulosraportissa todettiin biisin jakaneen mielipiteitä skaalalla ”hirveetä ininää” ja ”vuoden kovin r&b-single”. Sittemmin Pitchfork valitsi kappaleen vuoden kolmanneksi parhaaksi ja vuosikymmenen ensimmäisen puoliskon 13:nneksi parhaaksi. Nuorgamin 2010-luvun pop-klassikoissa tälle levyraatihylkiölle tipahti 90. sija.

Sanottua:

”Musavideona olis voinu olla heiluva kikkeli. Toivottavasti tätä ei kuulu hirmu pitkään missään ja ihmiset unohtavat tämän olemassaolon.” – K.Ä., 1p

”Ei pysty kyllä kuuntelemaan loppuun, anteeksi. Ulinakin voi olla kaunista. Tämä ei ole. Turhakkeita tämmöiset. Yäk.” – M.S., 1p

Oikeassa oli:

”Usherin levyjä on myyty yhteensä 65 miljoonaa kappaletta eli aika monta kertaa enemmän kuin muiden raatilaisten tuotoksia yhteensä. Tämä on ihan tyylikäs veto, digitaaliajan kutuballadi avaruusasemille.” – Antti Lähde, 7p

1. Rihanna feat. Calvin Harris – We Found Love

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,24 / Kokonaissija: 303

Rihannan jättihitti pysyi Yhdysvaltain albumilistan kärjessä kymmenen peräkkäistä viikkoa, mikä oli vuotensa kovin saavutus – listaykkösviikkoja oli jopa enemmän kuin Umbrellalla. Nuorgamin 2010-luvun popklassikkojen listalla We Found Love sijoittui 19:nneksi. Levyraadissa se jäi muun muassa samalla viikolla esitellyn Metallican ja Lou Reedin ensimmäisen yhteissinglen The View’n taakse.

Sanottua:

”Saisi olla ponnekkaampi, miten Calvin Harris on kehdannut laittaa nimensä tähän alle?” – J.P., 3p.

”Todella köyhä avaussinkku tulevalta levyltä.” – J.M., 2p

”…saattaahan tämäkin lopulta räjäyttää potin, kun alkaa soida miljoona kertaa päivässä joka tuutista.” – J.M., 4p

Oikeassa oli:

”Monet yllä ovat oikeassa: avaussinkuksi köyhä siinä mielessä, että ei avaudu heti. Mutta kuunnelkaapa viikon ajan kerran päivässä, niin takuulla jäätte koukkuun ’we found love in a hopeless place’ -hokemaan. Tai sitten ette. Ei osallisten paras kappale.” – Markus Hilden, 7p

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

”Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin Ariel Pinkin maailma tehty.”

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Ariel Pinkin edelleenkin ihmeellisen hienon Before Today -läpimurtolevyn edelleenkin kerrassaan hämmästyttävä Round and Round on luontevan suvereeni kappale, joka kuitenkin yhdistää niin paljon vaihtelevaa hyvää viiteen minuuttiin.

Muistan sekopäisen oloni, kun yritin loppukesästä 2010 selittää tuttavalleni, miksi käsillä on nyt niin kerrassaan hurmaava ja huumaannuttava, erityislaatuinen albumi.

Muistan luonnehtineeni levyn kirjoa yhdistelmäksi lohdullisuutta ja nivusissa kihelmöivää pervoilua.

Herkkää ja härskiä. Siitä on kalifornialaisen lo-fi-mestarin maailma tehty.

”Merry go ’round
We go up and around we go”

Armotonta kaahausta ja suoranaista päätöntä mellastusta, eläimellistä hyväntahtoista mökää ja mylvintää, Rampe ja Naukkis -tyylin urkukikkelöintiä sekä nuhruista bailugroovea kuin paskan autorämän vielä paskemmasta kasettisoittimesta kuunneltuna.

Silkkaa nousuhumalaa nahkaisella takapenkillä, aurinkolasien läpi kaupungin yötä harottavien unisten silmien läpi tuijottaen, karvanoppien pomppiessa puolivillisti.

Sitten toisaalla on Can’t Hear My Eyesin suorastaan tainnuttavan kauniisti ja päätä pehmeästi silittävää aikuisrockia.

Olin noihin aikoihin lievästi sanottuna allapäin. Before Today oli teos, joka antoi toivoa vilpittömällä, hempeällä hölmöilyllään.

Fantastisia levyjä myöhemminkin tehnyt Ariel Rosenberg ei olisi kuitenkaan lunastanut asemaansa ilman Round and Roundia, hävyttömän kovatasoisen ilmestymisvuotensa ikimuistoisinta hengennostajaa.

Ensin on paska puhelinlinja, neonvaloista unelmointia ja kuin Italians Do It Better -kyyneldiskoilijoiden ja Drive-elokuvan aamuöistä tenhoa.

”Pick up the phone
and I want to go
and I want to go home now”

Lopulta räjähtävä kertosäe, joka syöksee kuulijan aurinkoisiin festivaalinhohtoisiin kesäpäiviin tai jatkojen jatkojen uuteen nousuun kaljan läikkyessä rinnuksille.

”Hold on, I’m calling, calling back to the ball
And we’ll dazzle them all, hold on”

Video ei ole enää saatavilla

Mitäs menit kysymään -juttusarjan viidennessä osassa vastataan tiedusteluihin, joita rockhenkilöt ovat tehneet Nuorgamin ensimmäisen lopun eli marraskuun 2013 jälkeen. Tiedusteluihin vastasivat Markus Hilden, Visa Högmander, Juuso Janhunen, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Vilho Pirttijärvi ja Arttu Tolonen.

#1 Miten eskimot suutelee? (Robin feat. Sanni)

Eskimot, joita olisi toki korrektimpi kutsua inuiiteiksi, suutelevat ihan samalla tavalla kuten kaikki muutkin. Kysyjät viittaavat yleiseen väärinkäsitykseen niin sanotusta kunik-tervehdyksestä, jota on harhaanjohtavasti eskimosuudelmaksikin kutsuttu.

Kunikissa ei kuitenkaan hierota nenänpäitä vastakkain, vaan siinä painetaan nenänpää ja ylähuuli toisen ihoa vasten. Tervehdys on intiimi, mutta ei romanttinen tai eroottinen. Ulkona ankarissa olosuhteissa liikkuessa se hyödyntää ainoita ihon osia, jotka tyypillisesti ovat silmien ohella peittämättä.

Kunik kuului Kanadan pohjoisosien ja Alaskan inuiittien tapoihin, mutta ei esimerkiksi Grönlannin tai Färsaarten kulttuuriin. Niinpä Robinin väite, että eskimot suutelisivat nenällään, perustunee tietämättömyyteen tai väärinkäsitykseen. (JM)

#2 Ollaanko tämä kesä näin? (Olavi Uusivirta)

Jos ulkoilmassa leijuvan siitepölyn määrä pysyy samana kuin nyt, ennen kuin kesä on kunnolla edes alkanut, uskon voivani puhua nyt kaikkien allergikkojen puolesta, että ei, Olavi, ei olla. (VH)

#3 Mist sä tuut? (JVG feat. Gracias, Paperi T, Juno, Stepa, Särre, Gasellit & Kube)

Mies voi lähteä Heinolasta, mutta Heinola ei miehestä, sanotaan. Pettymys oli kuulla, että samaa fraasia käytetään monissa muissakin paikoissa. (OO)

#4 Missä oot poika? (Gettomasa)

Kovasti näin 37 vuoden iässä tulee mietittyä, että onko se nyt vain tunnustettava itselleen, että nyt puhuu mies eikä poika enää. Näin ollen, väitän, että poika on koulussa, esikoulussa, päiväkodissa tai sängyssä päikkäreitä nukkumassa. Toisaalta taas, jos huhuillaan ”pojan” eli sen asian perään, joka muun muassa saunoo ja tulee kotiin, siihen kannattaa kysyä vastausta Pasi ”Poju” Heinoselta tai Liigan mestaruuden voittaneen Oulun Kärppien pelaajilta. (VH)

#5 Eikö sua hävetä? (Tuure Boelius)

Jatkuvasti. Muidenkin pitäisi. Jos joku väittää sinulle, että suomalaiset häpeävät itseään liikaa, näytä sille helteellä kaupungilla ilman paitaa kulkevat miehet, Suomi-Twitter ja suomalaiset lööpit euroviisuja edeltävältä viikolta. (JJ)

#6 Miten loma toimii? (Kivesveto Go Go)

Ensin laitetaan sähköpostiin autoreply, sitten Facebookiin ironinen lompsahduspäivitys ja nautitaan ja panikoidaan pari päivää, että juhuu, nyt kuulkaa ollaan lomalla. Viimeistään parin viikon kohdalla ryhditön elämä alkaa risoa, maha on kasvanut ja maksan pinta on huurteessa, mutta ei sen väliä, jos palkka juoksee. (OO)

#7 Kuka mä oon sulle? (Ida Paul & Kalle Lindroth)

”Sä” oot mulle ”lukija”. Ilman sinua ja sinun kaltaisiasi Nuorgamia ei olisi olemassa, eikä kukaan asettaisi hiphop-videoita järjestykseen niiden verkkoaitaprosentin mukaan, etsisi maantieteellisiä virheitä popkappaleiden sanoituksista tai laulaisi Lapin kesää puoli viideltä aamuyöstä suorassa radiolähetyksessä. Toisin sanoen: olet tärkeä, korvaamaton, olet ystävä. (AL)

#8 Timo mitä sinä meinaat? (Särkyneet)

”Kysyin porukoilta, vieläkö minun pitäisi olla ehdolla vaaleissa. Kolme neljästä oli sitä mieltä.

Se on aika paljon.

Tunti meni mukavasti. Paljon kysymyksiä.

Sanoin, että päätän ehdokkuuksista myöhemmin syksyllä.

Yksi asia minulle selvisi jo yhden tilaisuuden perusteella. Jos lähden liikkeelle, tukimiehistä ei ole pulaa. Niin se vaan on, sanoivat gallupit mitä hyvänsä.”

Lähde: timosoini.fi. (OO)

Timo mitä sinä meinaat?

#9 Miten sinut saa? (Pete Parkkonen)

Riippuu toki lähestymistavasta ja kontekstista sekä kysymyksen esittäjästä, mutta lähtökohtaisesti ei kyllä sitten mitenkään. (VH)

#10 Milloin jätkät tulee? (Samuli Putro)

Suomen 1900-luvun taloushistoria on ennen kaikkea metsäteollisuuden historiaa. Edellisen vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä maahan oli syntynyt tiheä höyrysahojen verkosto, jonka varaan myös laajamittainen paperiteollisuus saattoi kehittyä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa alan kasvu oli ripeää.

Kun Suomi itsenäistyi, oli puutavaran ja paperin viennistä jo helppo rakentaa maan talouden selkäranka. Oikeastaan koko nuori valtio hahmottui eräänlaiseksi metsäteollisuuden ohjaamaksi tilallis-toiminnalliseksi sommittumaksi, joka sisälsi niin metsät, tehtaat, uittoreitit, vientisatamat kuin tuotannon ja jalostuksen kaikissa vaiheissa tarvitun työväenkin.

Metsäteollisuuden voimakkaasta noususta huolimatta Suomi pysyi 1900-luvun alussa myös agraarivaltiona. Maaseudun monille pientilallisille metsätalous tarjosi kuitenkin välttämättömän lisätulonlähteen, jolla oli mahdollista kompensoida omavaraistuotannon niukkuutta. Etenkin vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla monet pienviljelijät viettivät talvensa savotoilla ja tukkikämpillä kaatamalla metsää ja siirtämässä tukkeja uittopaikoille. Vesistöjen sulaessa puutavaraan tarttuivat uittomiehet, jotka kuljettivat tukit vesiväylien varteen sijoittuneille sahoille.

Savotta- ja uittomiesten keskuuteen kehittyi hiljalleen täysin oma kulttuurinsa, jonka myötä 1800-luvulla metsätyöläistä kuvannut ”jätkä”-termi nousi kokonaisen ajanjakson tunnusmerkiksi. Tähän tarttui myös aikansa viihdeteollisuus. Jätkäkulttuuri vakiintui 1920-luvulta alkaen kirjojen, näytelmien, laulujen ja lopulta myös elokuvien kestoaiheeksi. Samalla jätkän käsite mytologisoitui ja romantisoitui. Jätkissä oli jotakin arvaamatonta, fyysistä, maskuliinista ja sankarillista. He olivat modernin valtion talouskasvun juuri, mutta toisaalta samalla kiinni vanhassa, kesyttämättömässä metsäläisyydessä.

Mitä pidemmälle vuosisata eteni ja mitä kauemmas Suomi erkaantui agraarisista juuristaan, sitä voimakkaammin jätkäkulttuuri asemoitui nostalgiaksi; kaipaukseksi alkuperäiseen, lähtöpisteeseen. Kun tukkilaiselokuvat kääntyivät viimeisille vuosikymmenilleen 1960- ja 1970-luvuilla, oli todellinen jätkäkulttuuri käytännössä jo kadonnut. Metsäkoneet korvasivat justeerimetsurit hevosineen, maakuljetukset uittoliikenteen. Hiljalleen myös lisääntynyt ympäristötietoisuus sekä metsäjättien kansainvälistyminen hälvensivät metsäteollisuuden yltä siihen joskus liittyneen kansallisen herooisuuden.

Kun jokiuitto loppui 1990-luvulla, oltiin siirrytty lopullisesti jätkien jälkeiseen aikaan. Paluuta vanhaan tuskin on. Ehkä jossakin kesäteatterissa esitetään tänäkin kesänä Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmää. Ehkä heinolalaisen Ravintola Tukkijätkän iltakaraokessa kajahtaa vielä joskus helismaalainen rillumarei. Ja ehkä Valion Koskenlaskija-juusto säilyttää asemansa Suomen juustobrändien kärkikolmikossa.

Mutta nämä ovat vain rippeitä siitä, mikä oli joskus monelle suomalaiselle elinehto. Hauraita, tuotteistuneita muistoja ilman suoraa yhteyttä alkuperäisiin juuriinsa.

Että sorry vain Samuli, jätkät ovat menneet. Eivätkä taida tulla enää koskaan takaisin. (HL)

Milloin jätkät tulee?

#11 Kenen sylissä istuit? (Maija Vilkkumaa)

Mutsis. (VP)

#12 Kuka sen opettaa? (Kaija Koo)

Peruskoulussa tai lukiossa terveystietoa voi opettaa esimerkiksi biologian, kotitalouden, liikunnan, yhteiskuntaopin tai psykologian opettajaksi kelpoinen henkilö. Vuodesta 2012 terveystiedon aineenopettajilta edellytetään vähintään 60 op laajuisia tai niitä vastaavia opintoja opetettavassa aineessa. (OO)

#13 Että mitähän vittua? (Sanni)

No vittuakos tässä! (VH)

#14 Miten kauan sitä persettä on treenattava että tulokset näkyy? (Kalevauva.fi)

Nuorgamin maha- ja pepputreeniosastolla aistimme kysymyksestä lievää turhautumista. Kukapa meistä ei haluaisi persettään tuloskuntoon silmänräpäyksessä. Jalkakyykyt tuntuvat valuvan hukkaan.

Googlasimme termiparin ”Jari ’Bull’ Mentulan ja pepputreeni” ja opimme, että (kymmeniä)tuhansia treenattuja suomalaisia perseitä nähneen Jari ”Bull” Mentulan mukaan tulokset saattavat näkyä jo parissa kuukaudessa. Riippuu kysyjästä, onko se pitkä vai lyhyt aika. Ehkä lyhyt, jos sinulla on kuitenkin ollut peppusi ns. koko elämäsi.

Oman perseen kehittymiseen vaikuttaa se, miten syö (esim. leipää), treenaa ja lepää. Kysymyksen perusteella kysyjä on jo kohdistanut ajatuksensa oikeaan paikkaan eli siihen: oletettavasti omaan perseeseensä.

Kun teet pepputreeniliikkeitä, säilytä persesentrinen maailmankatsomuksesi ja tee niitä omilla pakaroillasi, älä esimerkiksi reisillä! Supista sitä peppua! (MM)

Miten kauan sitä persettä on treenattava että tulokset näkyy?

#15 Mitä jos mä rakastan sua? (Yö)

Olli, älä! Ei! Ei missään nimessä! (OO)

#16 Vieläkö mut voi pelastaa? (Egotrippi)

Hankala kysymyksenasettelu, johtuen ensisijaisesti kysymyksen yksioikoisuudesta ja taustatietojen puutteesta. Jos kyseessä on hätätilanne ja olet esimerkiksi hukkumassa tai talossa, joka on syttynyt tuleen, asiaa kannattaa kysyä pelastuslaitokselta, vapaapalokunnalta tai poliisilta. Jos taas kyse on niin sanotusti henkimaailman pelastuksesta, suosittelen oraakkelia. (VH)

#17 Mikä minusta tulee isona? (Hevisaurus)

Koska olet dinosaurus, tulevaisuutesi ei vaikuta järin valoisalta. Moni dinosaurus muuttuu vanhemmiten fossiiliksi. Niin toisaalta moni ihminenkin. (AL)

Mikä minusta tulee isona?

#18 Tahdonko kuitenkin sut takaisin? (Olavi Uusivirta)

Kukapa nyt ei heikkona hetkenään olisi halunnut ihmisiä ”kuitenkin” takaisin. (OO)

#19 Mitä jos sä oisit silti mun kaa? (Vesala)

Voisimme tietoisina tekemästämme kompromissista passiivis-aggressiivisesti nälviä toisiamme oman itseinhon pauhua vaimentaaksemme seuraavat vuosikymmenet. (AT)

#20 Miten tätä ollaan? (Erin)

Jalkapallo on peli, jossa 22 henkilöä säntäilee nurmikentällä nahkaisen pallon perässä, ja lopussa Saska Saarikoski kertoo, miten nää asiat oikeesti menee. (VP)

#21 Kuka sulkee sun silmät? (Pariisin Kevät)

Uskon vakaasti, että minä suljen itse omat silmäni niin pitkään kuin elän. Toki kysymyksestä voi tulkita myös vienon toiveen siitä, että Tšekin jalkapallomaajoukkueessa hyökkääjänä vuosien 1996 ja 2000 EM-lopputurnauksissa pelannut Pavel Kuka sulkisi jonkun silmät. Mutta ei nyt mennä siihen. (VH)

#22 Miksi en lähtisi kaupunkiin? (Litku Klemetti)

Luulitko, että kaupungissa tapahtuisi jotain uutta ja jännittävää. Ei tapahdu! Kaikilla tyypeillä on kuitenkin taas samat jutut. Seuraavana aamuna herää krapulassa tai krapulankaltaisessa. Tai vaikkei heräisi, harmittelee, että hukkaan heitettyä aikaa, tuo sosiaalinen toiminta. Olisi voinut vain maata kotona. (OO)

#23 Mitä Madonna tekis? (Stina Girs)

Hyvä kysymys, koska vastaus riippuu asiayhteydestä. Madonna on tehnyt elämänsä aikana paljon asioita, muun muassa hittilevyjä ja maailmankiertueita, lapsia, luonut muotitrendejä, näytellyt elokuvissa ja ohjannut niitä sekä hurahtanut kabbalaan.

Jos kysymys on jostain arkisesta asiasta, kuten lapsen futisharjoituksista tai skumpan juomisesta, Madonna todennäköisesti postaisi siitä kuvan Instagramiin. Jos kysymys on musiikin tekemisestä, Madonna todennäköisesti miettisi, kenen kanssa haluaa levyä tällä kertaa tehdä ja ns. käärii hihat.

Jos kysyjä miettii, mitä Madonna tekisi vapaa-ajallaan, niin hän harjoittelee melko paljon ja intensiivisesti muun muassa tanssien ja joogaten, nyrkkeillen sekä kevyitä painoja nostaen. Lisäksi Madonna katsoo elokuvia ja viettää aikaa perheensä kanssa.

Yhtä asiaa Madonna ei tekisi: menisi ruokakauppaan. Us Weeklyn haastattelussa vuonna 2015 hän sanoi, että ei ole käynyt ruokakaupassa yli vuoteen. (MH)

#24 Kuka kaipaa kusipäätä? (Rosi)

Tšekin jalkapalloliitolta voinee pian kysyä Pavel Kukan yhteystietoja, jos Pariisin Kevät haluaa tiedustella Kukan silmiensulkemishalukkuutta ja nyt sitten vielä kysellään kaipuuasioiden perään. Joku roti. (VH)
(VH)

Kuka sulkee sun silmät?

#25 Milloin nään sut uudestaan? Robin feat. Kasmir)

Vain elämään kahdeksas kausi, torstaisin ja perjantaisin kello 20.00. Nelosella. (OO)

#26 Miksi pelkäisin? (Piia Viitanen)

Ai miksi? Googlaa bobbit worm. Siksi. (JJ)

#27 Mitä tehdä miehellä? (Saijaa Saijaa)

Miehellä voi ratsastaa: lapsi isällään, konservatiivi sotiemme veteraanilla. (AT)

#28 Koska taas nähdä sut saan? (J. Karjalainen)

Kuules Jukka, toukokuun kalenteri näyttää jo too-oosi täydeltä. Kesäkuussa näyttäisi vähän rauhoittuvan kalenteri ja olevan vähän väljempää. Mennäänkö silloin vaikkapa kaljalle? (VH)

#29 Koska sä eroot? (Nikke Ankara)

Koska lahtelaiset oppivat käyttäytymään? (OO)

#30 Mis on se rakkaus? (Reino Nordin feat. Tippa)

The Troggsin sekä myöhemmin Wet Wet Wetin mukaan muun muassa ihan joka puolella, mutta myös täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. (VH)

”Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri.”

21-vuotias Ella Marija Lani Yelich-O’Connor on parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee.

”Those great whites, they have big teeth
Oh, they bite you
Thought you said that you would always be in love
But you’re not in love no more”

Uusi-Seelanti on ymmärtääkseni aika erikoinen maa. Siellä ihmiset kävelevät pää alaspäin, ja kesällä on talvi ja syksyllä kevät.

Uudessa-Seelannissa asuu monia outoja eläimiä, jotka kehittyivät eristäytyneellä saarella aivan omaan suuntaansa. Koska sieltä puuttuivat pitkälti nisäkkäät, varsinkin suuremmat maapedot, ottivat matelijat ja linnut haltuunsa maanisäkkäille muualla kuuluneita ekologisia lokeroita.

Useat lintulajit kehittyivät suuriksi ja lentokyvyttömiksi. Eurooppalaisten saavuttua monet lajit kuolivat sukupuuttoon tai vähintään päätyivät uhanalaisiksi. Ikonisin linnuista on tietysti kiivi, hurmaavan söpö höyhenpallo. Australialaiset kutsuvat naapurisaaren väkeä kiiveiksi, ja nämä kutsuvat ausseja kenguruiksi.

Nykyään Uusi-Seelanti tunnetaan myös hobittien kotimaana. Kulttimainetta nauttinut uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson räjäytti pankin Taru Sormusten Herrasta -elokuvilla, joista suuri osa kuvattiin Jacksonin kotimaan komeissa maisemissa. Viime vuonna Uusi-Seelanti nousi maineeseen paikkana, josta superrikkaat ostelevat bunkkereita maailmanlopun varalta.

Silti parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee on Lorde.

Vielä vuoden 2013 Pure Heroine -levyn Royals-hitillä syrjäinen kotimaa oli keskeinen teema, kuten Anton Vanha-Majamaa aiemmin tässä juttusarjassa kirjoitti.

Nykyään Lorde reissaa ympäri maapalloa, ja Green Lightin erotarina voisi sijoittua minne tahansa. Musiikkivideokin on kuvattu siellä Los Angelesissa, jonne Royalsilla haikailtiin. Mutta olen aina kuvitellut, että Uuden-Seelannin uimarannat ja oletettavasti erinomaiset surffauskohteet kuhisevat kappaleen julmia valkohaita isoine hampaineen.

Green Light on avaussingle viime vuoden Melodrama-albumilta. En oikeastaan miellä sitä levyn ilmeiseksi hitiksi, koska koko albumi on pakattu täyteen upeita popkappaleita. Melodrama tuntuu jo nyt klassikolta kunnianhimoisen ja silti lähestyttävän populaarimusiikin saralla.

”But I hear sounds in my mind
Brand new sounds in my mind
But honey I’ll be seein’ you, ever, I go
But honey I’ll be seein’ you down every road
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Omaelämänkerrallisessa kappaleessa vaiheillaan parisuhteen päättymisen jälkeisessä limbossa. Toisaalta exälle ollaan selvästi melko käärmeissään, toisaalta on vaikeaa luopua. Kaikki tuntuu muistuttavan entisestä kumppanista.

Green light, vihreä valo, on helppo tulkita vihreäksi liikennevaloksi. Voit jatkaa elämääsi. Tie on selvä. Sitä Lorde laulussa kertoo odottavansa, haluavansa.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Lorde kokee kertomansa mukaan musiikin synesteettisesti: hän näkee sen väreinä. Vihreä tuntuu olevan laulajalle voimakkaan positiivinen, uusiutumista kuvaava väri. Tässä, noh, valossa tuntuukin loogiselta, että Lorde laulaa kuulevansa päässään uusia ääniä. Ehkä ne ovat vihreitä ääniä.

”Yes, honey I’ll come get my things, but I can’t let go
I’m waiting for it, that green light, I want it
Oh, I wish I could get my things and just let go
I’m waiting for it, that green light, I want it”

Green Light rakentuu herkullisella, joskin varsin epähitikkäällä tavalla. Vokaali-intro jatkuu pitkälle kappaleeseen, joka säästelee koukkujaan. Mutta kun house-henkinen piano-luuppi iskee kehiin, on loppu täyttä euforiaa.

Kappaleen nostattava optimismi onkin kiinnostavassa ristiriidassa synkähkön sanoituksen kanssa, jota Lorden melodramaattinen lauluesitys tukee. Kun hän syvällä äänellä haukkuu eksäänsä, alkaa jo hieman pelottaa.

Ehkäpä tässä näennäisessä ristiriidassa on biisin voima. Vaikka vihreää valoa vielä odotetaan, tulee se lopulta. Lorde on kuitenkin tätä kirjoitettaessa yhä vasta 21-vuotias, joten mihinkään ei ole vielä kiire. Odotellessa voi vaikkapa tanssia.

Video ei ole enää saatavilla

”Viisi on enemmän kuin yksi. Ystävät ovat supertärkeitä ja niihin kannattaa panostaa.”

Anna Brotkin kirjoittaa lapsuuden ja nuoruuden rajapintaan sijoittuvista ratkaisevista vuosistaan Spice Girlsien vaikutuksen alaisena.

Ikäpolveni tavoin elin lapsuuden ja nuoruuden rajapintaan sijoittuvat ratkaisevat vuodet Spice Girlsin vaikutuksen alaisena. Mitä jäi käteen? Mitä Victoria, Emma, Mel B, Geri ja Mel C minulle oikeastaan opettivat?

#1 Yhdessä on hauskempaa

Spice Girls oli silkkaa ystävyyden ylistystä alusta loppuun. Aina välillä kuulee outoa legendaa siitä, kuinka tyttöjä ei voi olla porukassa kahta enempää ilman että kateus, mustasukkaisuus ja epäluulot iskevät saman tien, ja kuinka naiset puukottavat toisiaan selkään ja kampittavat toisiaan heti tilaisuuden tullen. Ja kuinka naisen kannattaa varoa naista.

Spaissarit näyttivät, että eipäs kannata, vaan päinvastoin. Naisia voi olla ryhmässä vaikka sata ja he voivat saada toisistaan voimaa.

Viisi on enemmän kuin yksi. Moni asia on yhdessä hauskempaa kuin yksin. Ystävät ovat supertärkeitä ja niihin kannattaa panostaa.

”If you wanna be my lover, you gotta get with my friends” on todellakin käyttisneuvo vielä aikuisenakin.

Ystävyys on best! T. Baby & Posh

#2 Aina ei ole pakko olla kunnolla

Spaissarit kuokkii bileissä ja tanssii pöydillä. Geri ei kumarra Prinssi Charlesia vaan flirttailee. Spaissarit oli parasta anarkialääkettä ala-asteikäiselle tytölle, joka mietti kannattaako sanoa ääneen mitä oikeasti ajattelee. Vastaus: kyllä kannattaa.

”What would Geri do”, on ihan hyvä ohjenuora edelleen, jos meinaa jänistää.

#3 Pukeudu miten haluat

Jos haluat jättää housut kotiin, jätä. Jos haluat tulla verkkareissa bileisiin, tule. Jos haluat meikata, meikkaa. Jos et halua meikata, älä meikkaa. Saparot aikuisella on ihan ok, eivätkä silmälasit tarkoita, että olisit nössö. Mel B:llä on silmälasit ja se on kaikista epänössöin.

Jos haluat olla nössö, ole. Emma on nössö ja se on ihana. Voit olla kiinnostunut vaatteista ja silti älykäs ja hauska. Voit olla epäkiinnostunut vaatteista ja silti älykäs ja hauska.

Vaatteet eivät välttämättä kerro sinusta mitään. Vaatteet voivat halutessasi kertoa sinusta paljon. Tee mitä haluat.

#4 Seksuaalisuutta ei tarvitse hävetä

Nainen voi tykätä seksistä ja sanoa sen ääneen. ”Wanna make love to ya baby”, lauloivat pikkutytöt 1990-luvulla Spaissareiden tahtiin.

Emme tietääkseni vahingoittuneet, toisin kuin Sanni-fanien vanhemmat 20 vuotta myöhemmin ehkä luulevat.

#5 Ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin työ

Voit rakastaa työtäsi, suhtautua siihen totaalisella intohimolla ja antaa sille kaikkesi, mutta ihmissuhteet kannattaa silti laittaa arvojärjestyksessä edelle. Spice World The Moviessa Spaissarit uhmaavat manageri-ilkimyksen käskyä ja lähtevät kesken tärkeiden keikkatreenien sairaalaan tukeakseen ystävänsä synnytystä, koska ovat luvanneet niin tehdä.

Kukaan ei muistele kuolinvuoteellaan sitä hirveän hyvää preseä, jonka piti duunissa vuonna 2014. Ihmissuhteita saattaa jopa muistella. Ilman työtä elämäni olisi tylsää ja tyhjää, mutta en halua edes ajatella kuinka tylsää ja tyhjää se olisi ilman ihmisiä ympärilläni.

#6 Ei ole olemassa yhdenlaista tapaa olla tyttö

Kaikki tytöt eivät ole herkkiä ja kilttejä. Kaikki tytöt eivät ole rohkeita ja röyhkeitä. Kaikki tytöt eivät ole sporttisia ja reippaita. Kaikki tytöt eivät ole ulkonäkökeskeisiä ja hillittyjä. Kaikki tytöt eivät ole räävittömiä ja sanavalmiita. Jotkut tytöt ovat. Kaikki eivät ole.

Ole millainen haluat, älä sellainen millaisena kuvittelet muiden sinut haluavan.

#7 Kaikki ihmissuhteet eivät kestä ikuisesti, ja se on ookoo

Kun Geri jätti Spaissarit, elämäni romahti hetkellisesti. Lukittauduin huoneeseeni ja kiukuttelin äidilleni, joka yritti turhaan lohduttaa. Kuten kunnon eroissa kuuluu, yhtäkkiä koko maailma näytti säkkipimeältä, eikä tietoa paremmasta ollut.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin voin todeta, että siitäkin sydänsurusta selvittiin. Itse asiassa ero oli hyvä asia. Olisi suhteellisen kamala ajatus, että Spaissarit tekisivät edelleen musiikkia.

Joidenkin asioiden kuuluu olla hetkellisiä, sillä juuri se tekee niistä täydellisiä.

Video ei ole enää saatavilla

”Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa.”

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

”Kato mua silmiin / siel ei oo ketää”
(Vestallica)

”Ahdistaa et jumiudun / sinuun liimaudun”
(Pelkään)

”Olen päättänyt etten enää ketään / ota mun sydämeen”
(Tuottelias)

Ja näin havahdun perspektiivini harhaisuuteen.

Olin Vestan ikäinen 16 vuotta sitten. Harva noista vuosista on ollut helläkätinen. Pikemminkin ne ovat usuttaneet rakentamaan illuusiota nuoruudesta aikana, jolloin kaikki oli paremmin; aikana jolloin olin vapaa, kiireetön, elämänhaluinen, tunnelmahakuinen, ennen kuin elämä tuli ja vyörytti kerroksittain realismia ylleni.

Kun kuuntelen Vestaa tämän vääristymän läpi, olen aluksi ymmälläni. Projektioitteni maailmassa hänen pitäisi kiertoa siitä, miten maailma kaappaa syliinsä, yöt kuljettavat keskelle seikkailuja, jokaisen kulman takana odottaa mahdollisuus, eikä yksikään päämäärä ole niin tärkeä kuin matka.

Mutta ei Vesta sano mitään tuollaista. Pikemminkin hän kuvaa kiertelemättä sitä, miten vaikeaa hänen on rakentaa pysyviä ihmissuhteita, miten kaupunki on erojen kartta, miten yksin hän on keskellä elämänsä liitoa, ja miten tuo yksinäisyys ahdistaa vaikka se on samalla ainoa turvallinen olotila.

Ja samalla hän leikkii rooleilla ja asetelmilla kuin ei aikoisi koskaan oppiakaan tuntemaan itseään.

”Hyvänen aika”, huudahdan virttyneen keski-ikäni kynnykseltä. ”Eihän se noin vaikeaa ollut.”

Sitten muistan, että prikulleen noin vaikeaa se oli. Olin ihan samanlainen, olen edelleen. Ehkä olen siksi halunnut unohtaa tai idealisoida kaiken. Ja vältellä itseni kohtaamista viimeiseen asti.

”Ota varovasti mut
oon aiemmin tippunut
mut sitä sun ei pidä tietää nyt
säikähdyksellä selvinnyt”
(Ota varovasti)

Vestan Lohtulauseita-debyytti on yksi rehellisimmistä ja omakohtaisimmista valtavirtaa lähentelevistä äänitteistä aikoihin. Levy on täynnä tunnustuksia ja ripittäytymistä, mutta samalla Vesta pidättäytyy oman elämän fetisistisestä tarinallistamisesta. Pikemminkin hän käyttää itseään kaikupohjana jollekin yleisemmälle; laulaja katsoo suoraan silmiin ja osoittaa järkähtämättä, että elämä on täynnä ristiriitoja, valtakamppailuja ja omien estojen ympärille juuttuneita tyhjäkäyntikierroksia. Ja että koska näin joka tapauksessa on, on jokainen tunne itsessään hyväksyttävä.

Tämä on suuri sanoma. Ja kun Vesta sanoo sen jäljittelemättömällä äänellään, vaikka monien sanojen takaa vauhtia hakien, siihen tekee mieli uskaltaa uskoa.

Tietenkään Vesta ei esitä ajatuksiaan yksin. Hän on antanut monet kappaleensa tuottaja Jori Sjöroosin sovitettavaksi, ja tukeutuu välillä myös taustayhtyeensä sekä Joonas Laaksoharjun näkemyksiin. Näkemyksen jalkauttaminen ei ole kuitenkaan pakottanut taiteilijaa luopumaan mistään saati tekemään kompromisseja. Pikemminkin ilmaisu on saanut rikastua ammattitaitoisessa ja tuoreille trendeille avoimessa ilmapiirissä, jota on jalostanut tekniikan sekä menneiden vuosikymmenien tuntemus.

Lohtulauseita hakkaa ja halkeilee täsmälleen niin kuin populaarimusiikki nykyisin tekee, rikkoo osia sen sijasta että etsisi jotakin sulavaa ja muodokasta, mutta samalla se hakeutuu kohti hyväksyttäviä muotoja. Melodiakoukut rakentuvat johdonmukaisesti ja pitävät päänsä silloinkin kun niitä koetetaan murtaa rytmien alle. Kollaasimaiset sovitukset palaavat toistuvasti turvallisiin lähtöpisteisiin ja leikkivät taipumuksellaan ottaa itsensä liian vakavasti. Ja kaiken pohjalla on, sittenkin, tietoisista irtiotoista huolimatta, pyrkimys tarttuvuuteen, omaksuttavuuteen ja kokonaisuudellisuuteen.

Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa. Laulujen samastuttavuus ei perustu siihen, että Vesta asettuisi tyköistuvasti samalle viivalle kuulijan kanssa. Pikemminkin hän verhoutuu itseensä, eikä oikeastaan edes välitä, kuka häntä kuuntelee tai katsoo. Silti hän tuntuu sanovan sanottavansa juuri minulle, juuri sinulle, juuri meille, juuri tässä hetkessä.

Tätä etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua on pakko arvostaa.

”Pahoinvointia
tilanpuutetta
mykkäkouluja
on tarjolla kaikkea
mut enemmän halua kommunikoida”
(Pelkään)

Vahvan kokonaisilmaisun rinnalla yksittäisten laulujen arvo on välineellinen, vaikka jokaista sävellystä on selvästi käsitelty hartaudella ja ominaisinta ilmimuotoa etsien. Kuitenkin Vesta on ollut myös valmis lataamaan kappaleensa täyteen hittipotentiaalia silloin kun se on tuntunut luontevalta. Sun katu on esimerkiksi 2010-lukulaisen pop-kirjoittamisen jatkuvaa kliimaksia, pikkutarkasti eron jälkeistä draamaa luotaava helmi, jonka kylmäverinen kyseenalaistamattomuus herättää odottamatonta myötätuntoa. Lopulliseen maaliinsa laulu kurkottaa iskiessään kertosäkeen lopussa silmää Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän -ikivihreälle (1976) – näin tehokasta mutta silti osoittelematonta tunnelainaa kuulee harvoin.

Vastaavasti liisterimäisen tarttuva Ota varovasti tuo laulajan lähes kiusallisen tykö kaikkine epävarmuuksineen ja murentuneine luottamuksineen. Vesta kuitenkin kääntää herkän asetelman rakastuneeksi optimismiksi, joka avaa takatalvien riepottamat nuput suloisimpiin kukkiinsa (”Kato mä oon lähes hyvällä tuulella koko ajan / täytyy päiväkirjasta tarkistaa onks tää totta”). Ja heti perään Pelkään-balladi asemoituu korventavan uskaliaaksi puheeksi orastavalle suhteelle, kuin muistutuksena siitä, miten kipeää sitoutuminen voi autuaimmillaankin tehdä.

Muualla Vesta ei ole yhtä yksiselitteinen. Avausraita Tuottelias solmii henkisen sidoksen Paula Vesalan soolodebyyttiin (Vesala, 2016) ja etenkin sen johdantoon Rakkaus ja maailmanloppu. Metatasolle viety kirjoittajuuden pohdinta tuntuu kuitenkin heppoiselta ja nopeasti vanhentuvalta esittelypuheelta, varsinkin kun kappaleen itseironinen ote jää nopeasti suorempien sanojen alle. Hieman myöhemin Faking Rockstarr ja Vestallica osoittavat, miten vaikeaa on samaan aikaan hylätä perinteiset formaatit ja olla silti myötäsukainen niille.

Kuitenkin nimenomaan nämä epäkeskot ja estottomasti uutta kohti kurkottavat laulut vievät Vestan lähimmäs potentiaaliaan. Ne osoittavat, että artisti uskaltaa kulkea vastavirtaan näkemystään seuraten, vaikka suoratoistolistat ovat täynnä tuotanto- ja henkilömalleja, joista hän voisi koota itselleen helpon menestysreseptin.

”Musta ei saa ikonia, ei esikuvaa”
(Lohtulauseita)

Myös levyn rakenne kuvastaa Vestan halua edetä musiikin ehdoilla. Siinä missä alussa tehoiskut seuraavat toisiaan johdonmukaisesti, hajoaa kerronta kutkuttavasti loppua kohden. Rytmit hidastuvat, kappaleet laantuvat muutaman iskulauseen ympärille rakentuviksi tunnesirpaleiksi. ”Tarviin turvallista sotaa”, ”haluun sua nöyryyttää”, ”mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita”. Laulut tiivistävät ja sekoittavat tunnelmaa samanaikaisesti, keräävät latausta viimeisille sanoille, antavat lupauksia siitä, että kaikella on tarkoitus, jonka loppu kirkastaa.

Ja tietenkin Vesta päästää juuri tässä vaiheessa irti, hetkeä ennen kuin levy summaa itsensä.

Päätösraita Paikka varattuna karkaa vaatimattomaksi hassutteluksi, joka potkii jokaisen vaivihkaa rakennetun juonisäikeen taivaan tuuliin. Efekti toimii hyvin. Se pakottaa palaamaan alkuun etsimään johtolankoja, jotka ovat saattaneet mennä vahingossa sivu suun. Ja se pakottaa odottamaan seuraavaa levyä, uutta julkilausumaa, uutta dokumenttia urbaanista nuoruudesta, joka ei päästä otteestaan silloinkaan kun sen koettaa koteloida menneiden vuosien alle.

Tässä levyn intuitiivinen viesti ehkä on. Että elämme näin, koska emme osaa muuta. Ja että jos olisimme jotakin muuta, emme pystyisi kohtaamaan tässä, nyt. Ja että se olisi menetys, jota mikään täydellisyys ei voisi koskaan korvata.

Pitää siis mieluummin ottaa lohtulause kainaloon ja jatkaa eteenpäin, yhdessä tai erikseen.

86 Vestan esikoinen on monessa mielessä epätasainen, osin keskeneräinenkin tutkielma siitä mihin kaikkeen hänen taiteilijuutensa voi yltää. Samalla se on arvoituksellisessa avoimuudessaan itseluottamusta uhkuva pelinavaus, jota reunustaa lupaus kiinnostavimmasta kotimaisesta mainstream-taiteesta aikoihin.

Video ei ole enää saatavilla

”Adam Gradunciel tekee isoa musiikkia, joka jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi.”

Möhisten safe space, josta löytyy myös toivoa.

”Don’t wanna let the dark night cover my soul
Well you can see it through the darkness coming my way
Well we won’t get lost inside it all again”

Onnittelut, jos olet saanut sanoituksesta täysin selvää ilman lunttiapua. Luulen, että meillä monilla on vaikeuksia Adam Granducielin sanojen kuulemisessa.

Granducielin The War on Drugs on sekä perinteinen bändi että yhden miehen tietokoneen ääressä harjoittama äärimmäisen yksityiskohtainen kudontakerho. Kuten jo yleiseltä tuntuva kuvaus kuuluu, Granduciel yhdistelee lapsuutensa amerikkalaista heartland rockia, Springsteeniä ja Tom Pettyä, kahteen siitä ennen niin kaukana sijainneisiin genreihin: ambientiin ja saksalaisessa krautrockissa vain silloin tällöin esiintyneisiin, mutta sitä vähän reduktiivisesti määrittämään päätyneisiin monotonisiin komppeihin.

Toinen yleinen War on Drugsiin liittyvä havainto on se, että se olisi hyvää autoilumusiikkia. Tämä johtunee osin siitä, että kaikkia sen fuusioimia genrejä on muutenkin pidetty autoon sopivana musiikkina.

Mutta tämä ei ole riittävän tarkkaa. Granduciel tekee perinteisen kuuloisia kappaleita, joiden kuulokuvia hän venyttää, maalaa ja sumentaa monilla efekteillä. Jos katsot satasen vauhdissa sivuun kun metsät viilettävät sumeina vieressäsi, epämääräisen kaunis näkymä on visuaalinen vastine War on Drugsin musiikille. Musiikkia, jota kannattaa kuunnella vain ruuhkattomina aikoina, muuten on vaarassa joutua lisähypnoosiin valtatiehypnoosin ohella.

Tätä mahtavaa musiikillista liittoa on osuvaa kuvata maantieteen termein. Perinteinen heartland rock voi areenarockin puolelle lipsahtaessaan olla isoa musiikkia lujaa kaikuvine rumpuineen ja äänekkäine laulajineen. Etenkin areenalla soittavan Springsteenin bändeineen pystyy kuvittelemaan jättiläisiksi, joiden huuto kaikuu korkeuksiin.

War on Drugs on sekin isoa musiikkia, mutta jättiläisten luoman vertikaalisen kuvan sijaan se levittäytyy kauas eteenpäin, kääntää vertikaalisen horisontaaliseksi. Vaikutus on aivot vähitellen hyvällä tavalla nyrjäyttävää, vaikka kyseessä on tavallaan myös möhömahaisten keski-ikäisten levydiggarien safe space -musiikki, jossa nostalginen genre kohtaa ambientin, tuon nykyajan vastineen 1970-luvun singer-songwriter-levyille.

Granduciel on päästänyt myös mielenterveysongelmansa sanoituksiinsa. War on Drugs välttää kuitenkin liiallisen synkkyyden, koska Granduciel on mieltynyt nostattavaan ja voimauttavaan musiikkiin. Lisäksi äänikuvan sumeus etäännyttää kuulijan sanoituksista jossain määrin: on vaikea synkistellä, kun ei kuule mistä lauletaan.

Granducielin tapa käyttää omaa ääntään joskus pelkkänä musiikin osasena on vahvimmillaan bändin varsinaisen läpimurtohitin Red Eyesin väliosassa, jossa hän heittelee sitä reverbillä pitkin äänikuvaa kuin palloa löisi.

On potentiaalisena vaarana, että Granducielin biisit muuttuisivat liian samankaltaisiksi ja että äänimassasta ei erottuisi mieleen jääviä elementtejä. Red Eyes todistaa kuitenkin muuta. Granduciel rakentaa jumalaisen riffikoukun ympärille laulun, jossa on kaksi olennaista äänikuvan vaihdosta, kaksi emotionaalisen sykkeen muutosta. Ensimmäinen, biisiä korkeammalle tasolle työntävä hetki saapuu, kun Granduciel huudahtaa ”WHOOP!” ja päästää biisin pääkoukun ensimmäistä kertaa irti. Toinen puolestaan silloin, kun levähdämme hetken baritonisaksofonin ja Granducielin kaikulaulun värittämään väliosassa, ikään kuin ajoreitti poikkeaisi henkeäsalpaavaan laaksoon ihailemaan maisemia, joista jatkamme kohta yhä korkeammalle.

Voisi kuvitella, että Granducielille suuremman läpimurron saavuttaminen tuntui helpottavammalta kuin muusikoiden tavanomaisemmat läpimurrot. Se tapahtui vasta ”vanhoilla päivillä”, 35-vuotiaana. Mutta ennen kaikkea Granduciel on levy levyltä hionut War on Drugsin soundia yksityiskohtaisemmaksi ja terävämmäksi.

Perfektionismi ja mielenterveysongelmat eivät ole hyviä liittolaisia. Jos musiikkia mikrosäätää 12 tuntia päivässä ja katoaa sen ja päänsä sisälle, voi ahdistus ja pakkomielteinen sovitusten jatkuva hääriminen muodostua taakaksi.

Tällaisen pitkälti yksin tehtävän työn aikana luulisi epätoivon käyvän vieraana useamman kerran. Entä jos musiikki ei kiinnosta juuri ketään tai päätyy vain toistamaan itseään?

On syytä palata Red Eyesin ”whoop”-huutoon. Minä en kuule siinä pelkästään perinteistä rokkihuudahdusta vaan myös vapautuneen miehen, jolta osa taakasta on juuri sulanut pois olkapäiltä. Voisi kuvitella, että kun Granduciel löysi Red Eyesin pääkoukun, hän löysi myös uskon siihen, että War On Drugs voisi tehdä vielä isomman läpimurron, luoda isomman yhteyden kuulijoihin. Hänen on pakko hihkaista meille, että kuunnelkaapas tätä.

Ainakin minulle se huuto, ja Red Eyes kokonaisuudessaan, on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä. Se raivaa tietä A Deeper Understandingin laajemmalle toiveikkuudelle ja jopa juhlan tunnulle. Albumille, jolla Granduciel löysi taas äänimaailmastaan nyansseja, jotka tuntuvat suureksi osaksi kaikelta muulta kuin itsensä toistamiselta.

Video ei ole enää saatavilla

No Fun At All, Ingemar Jansson keskellä.

Sidewaysiin saapuvan No Fun At Allin laulaja toivoo, että skate punk -konkariyhtyeen musiikki ja lyriikat olisivat muuttaneet jonkun elämän. ”Se olisi paras kohteliaisuus, jonka voisi saada.”

No Fun At All on ruotsalainen, vuonna 1991 perustettu punkbändi, joka edustaa ns. skate punk -genreä muiden melodisten kaahailijoiden kuten NOFX:n, Millencolinin ja Pennywisen kanssa. Tänä vuonna ryhmä on aktivoitunut sekä keikkarintamalla että levyttämällä uuden albumin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Nuorgam sai langan toiseen päähän bändin laulajan Ingemar Janssonin, jonka kanssa kehkeytyi erittäin nauruntäyteinen rupattelusessio. Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, punk oli hyvin pienessä osassa keskustelua. Ingemar ilmoitti muun muassa pitävänsä monista country-tähdistä ja progesta sekä kertoi tarinan siitä, kuinka Michael Monroe pelasti hänet eurodancelta.

Mitkä bändit tai artistit ovat mielestäsi aliarvostettuja ja mitkä yliarvostettuja?

”Pidän paljon englantilaisesta The Monochrome Setistä. Älykästä 1970- ja 1980-luvun taitteen poppia, joka olisi ansainnut suurempaa menestystä. Yliarvostettua? Minulle tulee mieleen ainoastaan jälleen nosteessa oleva ABBA, joka on erittäin yliarvostettua. Nuoruudessani 1980-luvulla kaikki vihasivat heidän musiikkiaan, mutta nyt tuntuu olevan ok tykätä ABBAsta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”Sen täytyy olla joku kappale Frank Zappan One Size Fits All -levyltä. Kun menen stereoiden ääreen, huomaan monesti laittavani Inca Roadsin soimaan. Se on fantastinen kappale ja siitä löytyy myös suomalainen yhteys.”

Onko näin?

”Kyllä, kappaleen kitarasoolo on nauhoitettu Helsingissä keikalla vuonna 1974 tai jotain. Zappa miksasi sen mukaan studioalbumille sen verran hyvin, että harvempi huomaa, että kyseessä on livenä nauhoitettu pätkä.” (Asiasta lisää Mikael Huhtamäen artikkelissa ulkomaisten artistien Suomessa taltioiduista livelevyistä! – toim. huom.)

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”(Naurua koko vastauksen ajan) Olen tehnyt kyllä niin, mutta ainoastaan urpoille. Minusta on täysin oikeutettua tietyissä tilanteissa tehdä niin.”

Minkä kappaleen laulaisit todennäköisesti karaoke-baarissa?

”Jotain Elvis Costellolta… ei, ei, vaihda se… karaokebaarissa ei varmaan ole Joe Jacksonia… jotain Ramonesilta… laulaisin varmaan Blitzkrieg Bopin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Jos menettäisin täysin järkeni, pyytäisin AC/DC:n Back in Blackin! Hyvä bändi! Selvänä kuuntelen Bon Scottia, mutta jos olen kännissä, kuuntelen Brian Johnsonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Viime vuosina monet bändit ovat palanneet jopa vuosikymmenien tauolta ja julkaisseet uutta materiaalia. Mikä sai teidät julkaisemaan uuden levyn kymmenen vuoden tauon jälkeen?

”Kun kierrämme Eurooppaa, on kuin olisimme takaisin 1990-luvulla. Tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunut 20–25 vuoteen! Ehkä harmaita hiuksia on tullut lisää… Yhtäkkiä päätimme, että ei helvetti, kokeillaan vielä kerran levyn tekemistä ja kierretään sen tiimoilta oikein kunnolla. On paljon bändejä kuten me, jotka ovat tehneet viimeiset 10–15 vuotta vain noin kymmenen keikkaa vuodessa. Kyse on trendeistä. Musiikkimme on kuumaa tavaraa nyt, joten miksemme käyttäisi hyväksi tätä mahdollisuutta ja pitäisi hauskaa!”

Vein juuri 8-vuotiaan poikani elokuviin katsomaan Petteri Kaniinia, ja kesken elokuvan alkoi soimaan Rancidin Time Bomb. Olin, että mitä helvettiä! Mitä tämä mielestäsi kertoo punkin tilasta? Miten tähän pisteeseen on päädytty?

”Ne, jotka viettivät teini-ikänsä ja nuoruutensa kuunnellen tuota musiikkia, ovat vakiinnuttaneet asemansa yhteiskunnassa. Heillä on myös paljon rahaa… ainakin Ruotsissa. Nelikymppiset ovat rikkaita. Vaihtoehtomusiikista on tullut jotain, minkä tavalliset ihmiset hyväksyvät yhä helpommin. Näin on jopa No Fun At Allin tapauksessa. Meitä normaalit ihmiset eivät koskaan hyväksyneet… ainakaan Ruotsissa! Ruotsissa emme koskaan olleet iso bändi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä mielestäsi johtuu, ettei teitä koskaan hyväksytty Ruotsissa?

”No, vuosina 1995 ja 1996 olimme isoja Ruotsissa, mutta pienissä maissa trendit vaihtuvat todella nopeasti. Pari vuotta sinua pidetään coolina, mutta siten pitää jo kuunnella jotain muuta musiikkia. Sen sijaan isoissa maissa, kuten Saksassa, trendit vaihtuvat hitaammin. Siellä on paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat erilaista musiikkia.”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit henkilölle, jonka olet juuri tavannut?

”(Miettii pitkään) Ihan noin vain… suosittelisin heitä kuuntelemaan Hank Williamsia. Hän on minusta yksi parhaita laulunkirjoittajia koskaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, jonka olet kohdannut?

”En todellakaan pidä Swedish House Mafian musiikista. Pidän heitä myös erittäin yliarvostettuina. Toisaalta, myös 1990-luvun eurotekno oli todella… todella ärsyttävää.”

Video ei ole enää saatavilla

Se tuntuu olevan nyt kovassa huudossa, ainakin Suomessa.

”Itse asiassa, tuosta tulee mieleen toinen yhtymäkohta Suomeen. Soitimme Suomessa muistaakseni vuoden 2000 juhannuksena. Samalla festareilla soittivat Da Buzz ja Michael Monroe. Yritimme hengata Michael Monroen seurassa niin paljon kuin mahdollista. Ilmeisesti Da Buzz kuului siihen ei niin hyvään skeneen!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?

”Pidän todella keikkailusta…vai onko se ajan tuhlausta?”

Tarkoitan tässä tapauksessa jotain, mikä ei liity työhön.

”Pidän todella television katsomisesta! Stargate SG-1 ja Atlantis… olin niihin koukussa ja nautin todella niiden katsomisesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä inspiroi sinua tällä hetkellä?

”Kesä… ja, itse asiassa tämä kuulostaa todella oudolta, mutta Yhdysvallat, hah!”

Punk-bändin tapauksessa ymmärrän sen oikein hyvin.

”Ja minun vaimoni, hän on aina inspiraationi.”

Nimeä bändi, josta pidät, mutta jota muu bändi ei voi sietää?

”Pitää mennä takaisin countryyn! On bändi nimeltä Asleep at the Wheel, joka soittaa western swingiä. Yritin soittaa bändiä kiertuebussissa moneen kertaan, mutta kaikki vihasivat sitä todella paljon. En pysty enää koskaan kuuntelemaan sitä kovaa bussissa. Todella hyvä bändi, mutta kaikki jotka tunnen, vihaavat sitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät termistä skate punk?

”(Naurua) Nykyään todella pidän siitä! Minusta se on hyvä kuvaus tekemällemme musiikille. 1990-luvulla en pitänyt sitä niin coolina. Australiassa ja ehkä Kaliforniassa tällaista musiikkia kutsuttiin surf punkiksi, se kuulosti paljon coolimmalta!”

Entä pop punk?

”Mikä?”

Pop punk -genre.

”(mietteliäänä) Ei kuulosta kovin hyvältä… Onko se vähän kuin Blink-182?

Kyllä. Ja tavallaan siihen voi liittää jopa Rancidin.

”Niin, popular punk, vähän kuin The Offspring ja Sum 41. Näitä niin sanottuja punk-bändejä. Lämmittelemme Offspringia kahdesti tänä kesänä, joten en voi sanoa paljon… en voi puhua heistä pahaa!”

Nimeä laulaja, jonka ääni saa sinut kananlihalle.

”John Fogerty.”

Video ei ole enää saatavilla

Kohteliaisuus, jonka haluaisit kuulla musiikistasi jonain päivänä?

”Olisi mahtavaa kuulla, jos musiikkimme ja varsinkin lyriikkamme olisivat muuttaneet jonkun elämän. Joskus saamme meilejä ja viestejä, joissa ihmiset kertovat, että ollessaan helvetin masentuneita ja uidessaan syvissä vesissä, kappaleemme auttoi heitä jaksamaan. Se on paras kohteliaisuus, jonka voi saada. Se, että voi muuttaa jonkun elämän ja auttaa tätä vaikeassa tilanteessa.”

No Fun At All Helsingissä Sideways-festareilla perjantaina 8. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

”Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.”

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”Another walk about, after dark
It’s my point of view”

Ihanalla pulputuksella se alkaa. Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.

Mielen ovi aukeaa. Se aukeaa muistoihin, joihin on samanaikaisesti lohdullista ja tuskallista astua. Vuoteen 2012, yliopiston käytäville, Pengerpuiston nurmen tuoksuun. Mäkikuplan Pinato-pitsan rakenteeseen. Kakkahätä-77:n keikkaan Elannon korttelissa. Heräämiseen krapulassa kaverin asunnossa, kun ei ole syönyt 24 tuntiin. Jatkoihin, joissa hierotaan hartioita ja nukutaan vierekkäin sängyssä, joka ei kuulu kummallekaan. Huonoon oloon. Akateemisesti yhdentekevään kandidaatintutkintoon. Hetkeen, jossa ei enää idolisoi Jack Kerouacia, koska kirjailija on rasisti ja sovinisti. Bileisiin, joissa viina on sinistä, mutta oksennus kirkasta.

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”And now another clue, I would ask
If you could help me out
It’s hard to understand
Cause when you’re really by yourself
It’s hard to find someone to hold your hand”

Miksi huonoja muistoja ja vaikeita kokemuksia nostalgisoi vuosien jälkeen? Koska niihin sisältyy vielä tunne. Koska ne edeltävät vakiintumisen ja syvältä perimästä nousevan keskiluokkaisuuden pelokkaan onnen turtumusta. Ei kukaan luopuisi lauantai-aamusta, jona herää kirkkaalla päällä, syö tuhdin aamiaisen ja lähtee pitkälle maantielenkille. Ei kukaan antaisi pois saavutettua kontrollin tunnetta. Ei kukaan haluaisi palata lohduttomaan tunteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”And now it’s gonna be, tough on me
But I will wait forever
I need someone now to look into my eyes and tell me
Girl you know you gotta watch your health”

Vaan voi luoja, miten hulluutta kaipaakaan – omaansa ja toisten. Vaaleanpunaisten otsahiusten heilahdusta ilkikuristen silmien yllä. Yllättävää ja pyytämätöntä Butler-luentoa. Sedille naureskelua kauan ennen omaa setääntymistä. Tavoiteltua empatiaa kuunnellessa ystävän mieshuolia. Sitä, miten ylitsepääsemättömän vaikealta kaikki tuntuu: opinnot, tulevaisuus, rakkaus, mielenterveys, identiteetti. Jos hyväksytään, että postmodernissa kirjallisuudessa merkitys karkaa tavoittamattomiin, minkä perustalle on oma elämänsä laskettava?

Muistossa rakastaa aiempaa itseään ja ystäviään lempeydellä ja myötätunnolla, johon ei enää ole mitään kykyä siinä todellisuudessa, jossa kappale hiljenee ja mielen ovi alkaa sulkeutua.

Kuten isä Call Me By Your Name -elokuvan lopussa riipaisevasti sanoo: ”But to make yourself feel nothing so as not to feel anything – what a waste. ”

Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Ihanaan pulputukseen se päättyy.

Video ei ole enää saatavilla