2010-luvun popklassikot

Countdown jatkuu! Sijat 250—201 Prefab Sproutin The Best Jewel Thief in the Worldistä Lykke Lin Sadness Is a Blessingiin

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuu My Bloody Valentinen Who Sees You (#247), koska sitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#250 Prefab Sprout – The Best Jewel Thief in the World (2013)

Ihmeidentekijä Paddy McAloon löytää reitin kuulijan sydämeen yhtä huomaamattomasti kuin Arsène Lupin ylhäisön korurasioille. Kuten lähes kolme vuosikymmentä aiemmin julkaistut Goodbye Lucille #1 ja Cars and Girls, myös The Best Jewel Thief in the World on minkä tahansa vuoden – menneen tai tulevan – merkittävä olemassaolon mysteeriä jäljittävä musiikkiteos. (Mikko Valo)

#249 Pharrell Williams – Happy (2013)

Vuonna 2013 julkaistussa animaatioelokuvassa Itse ilkimys 2 kuultiin aimo nippu Pharrell Williamsin kirjoittamia lauluja. Varmasti tunnetuin noista lauluista on reipas soulhitti Happy. Kappale nousi sinkkulistan ykköspaikalle 26 maassa. Williams ei alun perin aikonut levyttää kappaletta itse, vaan halusi antaa Happyn CeeLo Greenin levytettäväksi. (Vilho Pirttijärvi)

#248 The National – Pink Rabbits (2014)

The National edustaa minulle aikaa, jolloin kaikki vaikutti olevan maailmassa niin hyvin, että harmaantuvan valkoisen vässykkämiehen pateettinen ruikutus vesisateessa osui suoraan sydämeeni. Oikeasti kaikki oli tietenkin pielessä jo tuolloin, ja Matt Berninger tiesi, ettei häntä kannattaisi kuunnella. Vuonna 2018 tuntuu, että hän teki melkein pilaa kuulijoistaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#247 My Bloody Valentine – Who Sees You (2013)

My Bloody Valentine vastasi vuoden 2013 iloisimmasta yllätyksestä. Yli 20 vuotta tekeillä ollut kolmas levy todella tuli valmiiksi – ja kuinka komea levy mbv olikaan. Kauttaaltaan vahva levy on kokonaisuus, mutta sen hienoimpiin hetkiin kuuluva Who Sees You on Kevin Shieldsiä parhaimmillaan: kaiken täyttävä, mutta kevyt särön aallokko, sen laineilla loputon kaipuu. (Juha Merimaa)

#246 Lorde – Louvre (2017)

Melodrama-albumi vältti nimessään lupaaman paisuttelun ja edeltäjänsä Pure Heroinen teini-ikäisen hybriksen. Louvre on albumin avainraitoja: kypsempää ihmissuhdeselontekoa melankolisessa, pahaenteisessä hiljaisuudessa, joka on vain muutaman sekunnin päässä katkeruudesta. Kielikuva megafonista on varustettu sordiinolla, kertojan kuvailema bassonjytke lähes kuulumaton. (Joni Kling)

#245 Grimes – Kill V. Maim (2015)

Claire Boucherin Grimes approprioi kaiken, mitä on nähnyt, kuullut ja kokeillut, hyppelee metatasoilla ja viuhuu viittausten välissä seksiä, joka ei kuulu sinulle ja jota et edes uskaltaisi. Grimes on 2010-luvun suurin poptähti niille, joiden karvat, identiteetin, kehot tai pahan olon myrkylliset pepe-sammakot terrorisoivat piiloon. Kill V. Maim? Kaikki paskaksi. (Tapio Reinekoski)

#244 Macklemore & Ryan Lewis – Thrift Shop (2012)

Macklemorea voi syyttää maailman artesaanioluthenkisimmäksi hittiräppäriksi, mutta kirppariklassikko Thrift Shopin hyväntuulinen vetovoima ei tyhjene kulttuuristen merkitsijöiden kyttäämiseen. Ja tuohan katu-uskottavampi Wanz karismansa kertosäkeeseen. Kumppanuus dj Ryan Lewisin kanssa poiki pari muutakin vuosikymmenen kirkkaimpien joukossa loistavaa bilehittiä. (Niko Peltonen)

#243 Katy Perry – California Gurls (2010)

Vaikka kannatankin artistien oikeutta kasvuun ja mielenilmaisuun, Katy Perryn äärimmäisen epä-woke, kalifornialaistyttöjen hottiudesta kertova California Gurls alastomine karkkiunelmineen istui hänelle jokseenkin luontevammin kuin viime vuonna koettu hapuilevahko poliittinen herääminen. Ei haitannut, että itse kappale on hattarantahmeasti tarttuvaa tanssipopneroutta. (Santtu Reinikainen)

#242 Julia Holter – In the Same Room (2012)

Tragedy ja Ekstasis olivat Julia Holterin itselleen suorittamia mustetahratestejä ja yliviljelty “eteerisyyden” määre se gestalt, josta vasta myöhemmin tiivistyi laulunkirjoittaja. Tässä tuosta eetteristä hahmottuu kammarissa kaappikellon tarkkuudella hyrräävä rukki ja helmeileviä leikkokukkia, joiden tinktuura valaisee tryptamiininkirkkaan metsäpolun synkällä kolinallaan. (Joni Kling)

#241 Taylor Swift – Style (2014)

Vuonna 2014 Max Martin ja Taylor Swift osasivat tehdä täydellisen poplaulun. Stylessä ei ole yhtään turhaa nuottia, rummuniskua tai tavua, eikä siitä myöskään puutu yhtäkään edellä mainittua. Sen sanat ovat kauniisti kiiltävää sanahelinää, jossa James Dean rimmaa red lipin kanssa ja skirt shirtin kanssa. (Ei, en väittänyt niiden olevan kovin hyviä riimejä.) (Teemu Fiilin)

Taylor Swift.

#240 Kent – Den sista sången (2016)

Pohjoismaiden suurin ja kaunein rockyhtye ajautui pitkällä urallaan kauas surisevasta alkupisteestään. Kentistä muodostui instituutio, jonka pyörittäminen muuttui intohimosta velvollisuudentunteeksi. Yhtyeen lopettamispäätös ei tullut suurena järkytyksenä. Uran joutsenlaulu ei ensin puhutellut, mutta jäähyväiskeikalla kuvattu musiikkivideo nostaa tunteet pintaan. (Tomi Palsa)

#239 Mount Eerie – Real Death (2017)

Laulu alkaa julistuksella: oikeasta kuolemasta ei voi laulaa tai tehdä taidetta. Albumi Crow Looked at Me kuitenkin yrittää, ja pääsee ainakin lähelle. Levy on vereslihaisen kipeä kuvaus Phil Elverumin vaimon poismenosta, aivan oikeasta kuolemasta. Real Deathia on tuskallista kuunnella, mahdoton kuivin silmin. Mutta silti ja juuri siksi se on niin tärkeä kappale. (Teemu Kivikangas)

#238 Nick Cave & the Bad Seeds – Push the Sky Away (2013)

Nick Caven parhaan uudemman albumin päätös- ja nimikappale murskasi alleen viimeistään legendaarisen Flow-keikan huipennuksena. Kun on tarpeeksi painavaa sanottavaa, voi antaa nuottien välisen hiljaisuuden puhua. Intohimo, tahdonvoima, elämän karu ainutkertaisuus – siinä tämän lähes sietämättömän suuren ja silti ohilipuvalta fragmentilta tuntuvan laulun kepeät teemat. (Niko Peltonen)

#237 Janet Jackson – No Sleeep (2015)

Paluu itsereflektioon ja Jam & Lewisin tuotantoon oli Janet Jacksonilta hieno siirto, paluuta itse tuottajillekin, joiden smoothit hetket sisältävät palasen teineinä kuullusta 1970-luvun pehmorockista. No Sleeep hyväilee mataline taajuuksineen kuten paraskin ysäri-R&B. Jatkoa Any Time Any Placen auraaliselle viettelylle, mutta juhlavana, kuten kotiinpaluussa kuuluukin. (Gaius Turunen)

#236 Arcade Fire – Afterlife (2013)

Kun Arcade Fire muuttui herkän impulsiivisesta indie-väreilystä modernistiseksi, muodottomaksikin diskokoneeksi, jotakin katosi. Onneksi uuden pinnan päälle tihkuu kuitenkin välillä vanhaa charmia. Silloin ollaan Afterlifen kaltaisten aarteiden äärellä; palvomassa maanisesti jyräävää täsmätahtimoottoria, jonka venttiileissä pulppuaa rakkauden sapettama sydänveri. (Hannu Linkola)

#235 Bruce Springsteen – Wrecking Ball (2012)

Vuonna 2009 E-Street Band soitti viisi iltaa peräkkäin kotikentällään New Jerseyn Giants-stadionilla. Ne olivat vuonna 1976 avatun stadionin viimeiset konsertit, seuraavana vuonna rakennus purettiin. Ikuisena nostalgikkona Springsteen ei tietenkään voinut olla kirjoittamatta stadion tuhosta. Lopputuloksena 2010-luvun toiseksi paras purkupallosta kertova kappale. (Juha Merimaa)

#234 Susanne Sundfør – Rome (2012)

Susanne Sundfør on norjalaistähti, joka toi itsensä Suomeen kahden biisin avulla. Toinen niistä oli lumoava taidelaulu Rome. Yksinkertainen sävellys se silti on: syntikkapolyfonia, Sundførin kasvava melodiateema ja jousistaccatot majesteettisuuden kruununa. Varoitus: liian tarkasti kuuntelemalla löytää kyseenalaisia viitteitä. Täälläkin Game of Thrones, saatana! (Oskari Onninen)

#233 Caribou – Can’t Do Without You (2014)

Höpsöltä tunteenpurkaukselta vaikuttava hokema taipuu Cariboun käsittelyssä pakkomielteiseksi ja jopa vähän karmivaksi lauseeksi, jonka kohteen voi tulkita olevan toinen henkilö tai hokija itse. Hitti, joka etenee elementti elementiltä ja kerros kerrokselta hillityistä tanssirytmeistä elektroniseen kaaokseen ennen vimmaisen äänimyrskyn jälkeistä levotonta rauhaa. (Visa Högmander)

#232 Beyoncé – Countdown (2011)

”If you leave me, you’re out of your mind.” Queen B:n ja Jay-Z:n terapialevyt ovat muuttaneet popin voimaparin narratiivia niin, että välillä on vaikea muistaa miten epäinhimillisen vakaata ja pohjattoman perinteistä heterosuhdekuvaa he ehtivätkään vuosien ajan luoda. Countdownilla Beyoncé julistaa jumaloivansa miestään – ja tekee sen ehdottoman tyylikkäästi. (Niko Vartiainen)

#231 Rhye – Open (2013)

Open on raukea, viettelevä, romanttinen ja sensuelli kappale. Se on Rhyen koko esikoislevyn tavoin lähes täydellisen tyylikästä musiikkia, jossa rytmit, puhaltimet ja jouset saavat juuri sopivasti tilaa valtaosan siitä pysyessä Mike Miloshin lauluäänellä. Musiikkia, jota kuunnellessa tekee aina mieli nauttia lasi hyvää punaviiniä ja vetäytyä lämpimän viltin alle. (Visa Högmander)

Vince Staples.

#230 Vince Staples – BagBak (2017)

Olen antanut itseni ymmärtää, että Vince Staplesin Norf Norf sijoittui Nuorgamin äänestyksessä huomattavasti BagBakia korkeammalle – kaiketi sitä pidetään yleisestikin hänen parhaana kappaleenaan. Ehkä se onkin. Mutta BagBak on niin ns. ”hirvittävä leka”, että Norf Norf ja Norf Norfin kaverit piiloutuvat kauhistuksissaan lähimmän terapiaponin alle sen kohdatessaan. (Santtu Reinikainen)

#229 MUNA – I Know a Place (2016)

I Know a Place on safe space -anthem, joka ei voisi olla yhtään ystävällisempi tai lempeämpi. Se kutsuu luokseen jokaisen, jota on loukattu, ja kietoo tämän kertosäkeeseen, jonka lauluharmoniat ovat elämänilossaan silkkaa Leijonakuningasta. On vääryys, ettei maailma tiedä laulun levyttäneestä, suomalaisvinkkelistä ravitsevasti nimetystä kalifornialaistriosta juuri mitään. (Antti Lähde)

#228 Radiohead – Lotus Flower (2011)

The King of Limbs on ilmestymisestään lähtien maistunut venytetyltä EP-levyltä mestarillisen In Rainbowsin ja tyylikkään A Moon Shaped Poolin välissä. Lyhyeltä levyltä löytyy loistavat hetkensä, jotka nousevat tekijänsä tasolle: avarasti paiskautuva rytmipöheikkö Bloom sekä Lotus Flower, joka muistetaan tietysti Thom Yorken meemiksi muodostuneesta tanssivideosta. (Aleksi Kinnunen)

#227 Cass McCombs – County Line (2011)

County Line kuulostaa harmaalta peitolta, jonka alla voi hytistä. Ehkä se johtuu Pink Floydin Echoesia lainaavasta bassomelodiasta, ehkä depressiivisestä tunnelmasta, joka tuntuu tuttuudessaan lohdulliselta. ”You never even tried to love me”, kertoja laulaa, eikä edes kuulosta siltä, että toivoisi toisen tekevän niin, vaan toteaa asian kyynisesti niin kuin se on. (Iida Sofia Hirvonen)

#226 Beach House – Sparks (2015)

Beach House on vaikuttanut lähes kaikilla studioalbumeillaan niin sanotusti yhden tempun ponilta. Victoria Legrandin ja Alex Scallyn muodostama kokoonpano on kuitenkin onnistunut aina kierrättämään tuota temppua uudelle levylle niin, että taika on säilynyt. Jotain lumoavaa raukeutta ja kauneutta Sparksissa sekä muissa Beach Housen parhaissa hetkissä nimittäin on. (Visa Högmander)

#225 The War on Drugs – An Ocean in Between the Waves (2014)

The War on Drugsin lauluissa on aikaa ja tilaa etsiä. An Ocean in Between the Wavesin hitaassa sykkeessä unelmiin eksynyt voi löytää polkunsa. Hän ajaa unien loputtomia valtateitä, samoaa myrskyisillä rannoilla ja pimeillä kukkuloilla. Hän lentää villin tuulen matkassa ja kiitää yön läpi mustan junan kyydissä. Hän etsii jotain suurta: valtamerta aaltojen välissä. (Kimmo Vanhatalo)

#224 A$AP Rocky – Fuckin’ Problems feat. Drake, 2 Chainz & Kendrick Lamar (2012)

Kappaleen diippi message: A$AP Rocky tykkää ”bad bitches” ja siinä on hänen wittu ongelmansa. Biisillä on kauhea tähtikaarti mukana, Kendrick ja jopa Drake! Tähän taisi liittyä joku räppibiiffi, jossa A$APin piti todistella muille räppäreille, ettei hän ole ”pehmo”, vaan oikeasti kovis? Jotenkin alleviivaavaa uhoa ja todistelua, mutta en tiedä räppihommista mitään. (Iida Sofia Hirvonen)

#223 Sharon Van Etten – Your Love Is Killing Me (2014)

Havahduin Sharon Van Ettenin kiinnostavuuteen vasta Twin Peaks: The Returnia katsoessa. Esitys ei ollut eteeristä mysteerigootteilua punaisissa samettiverhoissa vaan jotenkin suoraa avautumista Bang Bang Barin nurkkapöydästä. ”Break my leg so I can’t walk to you”, Van Etten laulaa ja muistuttaa haavoittuvuudessaan PJ Harveysta ja Liz Phairista. (Iida Sofia Hirvonen)

#222 The National – Conversation 16 (2010)

“Natikka” on indiemohikaanille helppo vittuilun kohde. Se on aika turvallinen ja jotenkin keski-ikäinen. Sille on kertynyt faijamöhöä. Alligator– ja The Boxer -albumit ovat kuitenkin edelleen upeita levyjä, ja näitä seurannut High Violet nappasi vielä sekin Pitchforkista lähemmäs ysin. Conversation 16 on levyn parhaita biisejä, kaunis, haikea ja vähän pilkallinen. (Teemu Kivikangas)

#221 Car Seat Headrest – Drunk Drivers / Killer Whales (2016)

Will Toledo on se jurottava antisankari, jonka me köyhyysrajalla ja syrjäytymisvaarassa tasapainoilevat prekaarit ansaitsimme. Drunk Drivers / Killer Whales on kokonaiselle sukupolvelle omistettu, katsastamattoman japsiauton lailla alamäkeen lasketteleva luuserirock-anthem. Sen mielenmaisena on masentunut mutta hyväksyvä: ei tarvitse onnistua. Riittää, että selviää. (Mikael Mattila)

Will Toledo (Car Seat Headrest).

#220 The Weeknd – I Feel It Coming feat. Daft Punk (2016)

Michael Jacksonin Thiller-albumin sessioista jäi yli 10 vuotta sitten julkaistun Someone in the Darkin lisäksi myös toinen kappale. Musiikkiteollisuuden ovela juoni oli naamioida se ”uudeksi kappaleeksi” r&b-tähti The Weekndin levylle vuonna 2016 – vieläpä Daft Punkin vierailun koristamaksi sellaiseksi – mutta mehän emme menneet lankaan. Hyvä yritys, sikari-ukkelit! (Teemu Fiilin)

#219 Slowdive – Star Roving (2017)

Utuiset kitaravallit ujeltavat tuulisella rannalla, kun yksinäisen tähden valo pilkahtaa liidunharmaiden pilvien välistä. Star Roving on shoegaze-jumalien paluu 22 vuoden odottelun jälkeen. Toisin kuin puutarhatöistä takaisin valokeilaan kaapatut divaribändit, Slowdive todisti olevansa edelleen relevantti tekemällä yhden parhaimmista levyistään. (Kari Koivistoinen)

#218 Bon Iver – Holocene (2011)

”Part of me, apart from me.” Ensimmäinen säe toimii tekstin eksistentialismin avaimena. Holocene on kuin rikki lyöty peili, jota kertoja itsensä nähdäkseen liimaa kasaan sirpale kerrallaan: värittyneitä muistoja, minäkuvan rippeitä, fantasioita. Muodostuu säröinen kaleidoskooppi, joka paljastaa katsojalle totuuden, jonka eheä peili peitti: ”I am not magnificent”. (Jarkko Immonen)

#217 The Black Keys – Lonely Boy (2011)

”Suru soittaa mielen mustin koskettimin, vahingossa vaikka valkoista koskettikin. Markalla ostan maailman, levyautomaatista kitaran. Kuulen äänen, kuulen äänen sen. Enää sure en. Kun kitara soi, ei itkeä saa. Sähköt sain sähkökitaraan, sähköt vain, en muuta tarvitsekaan. Soitan loppuun asti kappaleen. Ylleni taivaan teen tähtineen. Kun kitara soi, ei itkeä saa.” (Tomi Palsa)

#216 Saint Etienne – DJ (2012)

Vääryyshän se on, että maailman paras popmusiikki pääsee niin harvojen korvien kuultavaksi. Words and Music -albumi sisältää runsain mitoin sitä, mutta huippukohta on peilipallon kaikissa sävyissä kimmeltävä ajaton diskohitti DJ, jossa tuhoon tuomitun yhden yön suhteen tragiikka hautautuu ohikiitävien klubikohtaamisten taustalla soivan euforisen musiikin alle. (Niko Peltonen)

#215 Bruno Mars – Locked Out of Heaven (2012)

Ihana sotku Princeä, The Policea, 2000-luvun alun Timbalandia ja – hassua kyllä – niitä bändejä, jotka The Rasmus ja Disco Ensemble olisivat jossain toisessa todellisuudessa voineet olla. Taiteessa ei aina voi luottaa siihen, että rahaa asian päälle kaatamalla saadaan paras mahdollinen tulos, mutta tässä raha kuuluu juuri oikeissa paikoissa. Kaikki on paikoillaan. (Arttu Tolonen)

#214 LCD Soundsystem – Home (2010)

LCD Soundsystemin kolmas albumi oli ilmestyessään väistämättä pettymys maailman parhaan Sound of Silverin jälkeen. This Is Happening on sittemmin paljastunut erinomaiseksi kappalekokoelmaksi, jonka koskettavin yksittäinen helmi on lähes kahdeksanminuuttiseksi heräilevä, lempeän kieputtava ja haikea päätösraita Home, tekijälleen tyypillinen inhimillisyyden ylistys. (Aleksi Kinnunen)

#213 Skrillex – Scary Monsters and Nice Sprites (2010)

Popkriitikot tulevat katumaan sitä, että he suhtautuivat Skrillexiin niin nuivasti silloin kun hän oli huipulla. Debyyttilevynsä samannimiseen kappaleeseen Sonny Moore ahtaa pari kaunista melodianpätkää, eteerisen laulusamplen ja rutkasti rujoa wobblea. Harmony Korinen Spring Breakers -elokuvassa Skrillex taustoitti jenkkiteinien yltäkylläistä kevätlomaa osuvasti. (Anton Vanha-Majamaa)

#212 Jamie xx – I Know There’s Gonna Be (Good Times) feat. Young Thug & Popcaan (2015)

Säkeistöjen alatyylinen sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua, koska Young Thugilla ja Popcaanilla ei ole mitään suoranaista sanottavaa. Se ei kuitenkaan pilaa ihanaa kappaletta. Haluan uskoa, että Jamie xx:n hienoimmat levyt ovat vasta tulossa, mutta voi olla, ettei hän tee toista näin euforista kappaletta, joka saa hyvälle tuulelle jokaisella kuuntelukerralla. (Tuomas Kokko)

#211 Andy Stott – Numb (2012)

Puoliksi insinööri, puoliksi alkemisti Manchesterista keksi pyörän uudestaan vuonna 2012: teki tasabiitin listimään kaikki muut tasabiitit. Stottin entisen pianonopettajan looppaavaa henkäilyä ahdistaa sydämen sykkeellä hakkaava pneumaattinen prässi, johon on juotettu 30 vuotta teknon painolastia. Silti Numbissa on ilmaa kuin haahuilullisessa söpöintä synapoppia. (Tapio Reinekoski)

Andy Stott.

#210 Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Only in My Dreams (2012)

Viidentoista vuoden uran tehtyään Ariel Pink on yhä muusikkona omituistapaus (sekä ihmisenä epäilyttävä) ja uusimmalla Dedicated to Bobby Jameson -albumillaan jälleen rönsyilevän häröilyn parissa. Silti 2010-luku oli artistille hetken myös tuotantoarvojen ja hittipotentiaalin tunnustelua. Varhais-zappamainen Only in My Dreams on Pinkin popymmärryksestä ehkä paras näyte. (Joni Kling)

#209 Nils Frahm – Says (2013)

Juno-60-syntikka on yksi Suurista Instrumenteista: usein melankolinen, joskus dramaattinen. Nils Frahmin 14-vuotiaana ostama sellainen soi läpi Saysin, kauniista sekvenssistä lopun kosmiseen kohinaan. Mitä herkimmät varpaillaan kulkevat pianokuviot ja äänimanipuloinnit kuuluvat kuin lumen keskeltä, jossa hämmästelemme, kun Frahm soittaa tämän kaiken livenä. (Gaius Turunen)

#208 New Order – Tutti Frutti (2015)

Music Complete: rapsakka sointi, keskinkertaisia biisejä. Paitsi Ibiza-lomaromanttinen Tutti FruttiRegretin jälkeen ensimmäinen post-Technique-ajan ”Orderi”, joka olisi soljahtanut ko. levyn ikonis-kaanoniselle B-puolelle, Mr Discon ja Vanishing Pointin väliin. Popkappaleen tulee kuulostaa vaivattomalta, valmiina syntyneeltä. Tutti Frutti on aina ollut olemassa. (Harri Palomäki)

#207 Beck – Morning (2014)

Morning on täydellinen kappale unenpöpperöiselle hotelliaamiaiselle. Se on rauhaisa mutta sävellykseltään kaunis, innostava ja voimaannuttava. Samaan aikaan kotikutoinen että paisutteleva kappale tuo vieraaseen ympäristöön turvallisen olon. Ysäri-hassuttelijan akustista ja aikuista puolta edustava kappale rohkaisee melodiallaan kohtaamaan elon haasteet pystypäin. (Kimmo K. Koskinen)

#206 Sufjan Stevens – The Only Thing (2015)

Sufjan Stevens puhuu äitinsä kuolemasta epätyypillisen rehellisesti. Hän etsii oikeaa tapaa surra läheistä, joka ei ollut huoltajan tehtävässä aina kovin hyvä. Pienessä ja suurenmoisessa kappaleessa kuolema on läsnä jonakin, jota vältellä vielä hetken. Pieni ihme tai merkityksen häivähdys estää avaamasta ranteita hotellin ammeessa tai syöksemästä autoa kanjoniin. (Anton Vanha-Majamaa)

#205 Burial – Come Down to Us (2013)

Joulukuussa 2013 William Bevan ilmoitti kolmen kappaleen avulla keksineensä itsensä uudestaan. Erityistä häkellystä dubstep-neron repertuaarin laajennuksessa herätti sydäntäsärkevän kaunis, itsetuntoa kaikkiin ulkopuolisiin valava Come Down to Us juustoisine syntikoineen. ”There’s no one quite like you”, naisääni laulaa – ja tuo lause kuvaa Bevania itseäänkin. (Niko Vartiainen)

#204 Fidlar – West Coast (2015)

Roadtrip tuottaa aiheena yleensä Luokkakokous-elokuvan tasoista ”viihdettä”. Vaikka paskapunkpop-ralli West Coastin teemana on päämäärätön sekoilu ja oravanpyörän nykäisy Tyyneenmereen, jotain hirvittävän viehättävää tässä on. Iloisen pinnan alta aistii myös monet överit vetäneen laulajan haikeat jäähyväiset entiselle elämäntyylilleen. (Kari Koivistoinen)

#203 Kate Bush – 50 Words for Snow

Hanki, hiutale, pyry, huurre, nuoska, nietos, ajolumi, loska, huove, akanpallo, kinos, pakkaslumi, kallo, viti, sohjo, puuteri, tiera, tykkylumi, polanne, kuurankukka, kirsi, siide, sevä, tuisku, utukka, hyyde, hitva, kide, hankiainen, jasa, söltsy, rääpäkkä, sevä, höty, tilsa, höykkälumi, vuotos, riitta, suojalumi, rämpsy, takkala, tykkilumi, kerte, kohma, hile… (Juha Merimaa)

#202 Lady Gaga – Angel Down (2016)

On se jännä. Ensin Lady Gaga yritti hämmästyttää kaikin mahdollisin konstein. Erikoisuudentavoittelu johti ylilyönteihin ja huomio keskittyi mainion musiikin sijaan lihasta valmistettuihin vaateparsiin. Vaan heti kun Gaga uskalsi jättää friikkisirkuksen minimiin ja teki Angel Downin kaltaisen raastavan pianoballadin, hänen suuri lahjakkuutensa pääsi loistamaan. (Tomi Palsa)

#201 Lykke Li – Sadness Is a Blessing (2011)

Kun 1960-luvun alun tyttöbändien romanttisen tragiikan tuo lähes sellaisenaan 2010-luvulle ja Ruotsiin, syntyy jotain näinkin ihastuttavaa. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kyse on tietysti yksinäisestä yksilöstä, joka rypee melankoliassa tarkoituksella, kun ei vaurauden keskellä voi muutakaan. Rakkaus ei enää aiheuta suruja, vaan suru on rakkauden kohde. (Niko Peltonen)

Jatkoa seuraa…