Ed Starink – millainen on mysteerimies Synthesizer Greatest -kokoelmien takana?

Näitä myytiin kahdeksannumeroinen määrä – kuin leipää, mutta enemmän!

Kalevi ”Casio” Suopursu kahlasi kirjaimien lävitse räkäisesti syljeksityn syntikkataiteilija Ed Starinkin luo ja näki tämän sinisissä silmissä synteettisen kauneuden, joka yhä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin hohtaa campin hehkuista valoa.

Katso tämä italialainen tv-mainos vuodelta 1993 ja saatat muistaa, että aivan vastaavanlaista visuaalis-esteettistä tykitystä on tullut myös meidän kotimaisesta mainostelevisiosta heti siinä scancy steamerin ja total gymin välissä (total steamer): esoteerisia avaruusääniä, scifi-kitschiä ja armotonta name-droppailua, jotka tekivät pieneen kuulijaan lähtemättömän vaikutuksen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”VANGELIS
MIKE OLDFIELD
JEAN M. JARRE
ALLAN (sic) PARSONS”

Synthesizer Greatest -kokoelman uraauurtava vitsi on tietenkin siinä, ettei kukaan näistä mainitusta synteettisen äänimaailman guruista soita kyseisellä levyllä, vaan kaikki nuo suuret varjot on korvannut yksi ja ainoa Hollannin hikis-puukenkäinen studiotyömyyrä.

Hänen nimensä on Eduward ”Ed” A.J. Starink (s. 1952.)

”Ed Starink soittaa viiden pennin versioita
[–] syntetisaattorimusiikin saralta.”
– Melomaanikko, 2012

Hetkinen. Ed Starink. Ed Starink? Yhtäkkiä unen lailla kaikki palaa kirkkaana sameiseen mieleesi. Se oli jonkun kaverin tupaantuliaiset, ja sinä tahdoit todistaa ylivertaista älykkyyttäsi kanssaihmisille. ”Minä tiedän jotain syntikoista”, huusit väljähtäneen ykköskaljan seasta ja riensit dj-kojeiden äärelle. ”Chris Reat helvettiin! Tässä teille saatana sitä oikeaa musiikkia!”

Youtuben maailmoista hait hakusanoilla ”Kraftwerk” tai ”Jarre” ja laitoit puolihuolimattomasti soimaan synteettistä naputusta. Leveä virnistys. Tanssijalkaasi vipatti. Suljit silmäsi ja annoit kaiken tapahtua. Huulesi kävivät lakkaamatta, sillä dieselmoottorin lailla hehkutit 1970-luvun ainutlaatuisia soundeja, antisekvensserimäisen rytmin herkkyyttä, analogista pyöreyttä ja yleisaistillisia hekumoita, kunnes… joku elämän kolhimista nörttikavereistasi huohotti yllättäen korvaasi: ”Hei Kiki nyt varovasti, ei tää mitään düsseldorfilaista syntikkapoppia ole nähnytkään, tää on jumalauta Ed Starink!”

Digitaalinen neula hypähtää levyltä: skrääts.

Lasittuneissa silmissä kytee metsäpalon lailla syvä häpeä. Kasvojen väri muuttuu kiehuvan punaiseksi, kun sen korvaa villi raivo. Käyt mielessäsi läpi Hollannin lipun värejä ja yrität laskea edes kymmeneen: valkoinen, sininen, oranssi, viisi, seitsemän, kuusitoista? Ei auta. Forsmannin laimean yrttiteen lailla vihasi liukenee epätoivoon, sillä sinä oletkin vain moderni ihminen, joka on erehtynyt.

Kaikki tieto oli saatavilla, mutta sinä astuit ansaan ikiaikaiseen.

Seis!

Pysäytetään kuva ennen kuin muovituoli jysähtää pahviseinästä lävitse. Kaikki on oikeasti ihan hyvin – ja kaikki me olemme käyneet tämän saman vaiheen lävitse. Katsele nyt pakenevaa hiusrajaasi sivusta. Miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin? Ota tuoli alle. Minä kerron, mutta ensin mennään syvälle 1970-luvulle…

Ed 1970-luvulla.

Cm7 F#9maj Gsus89

Viisi urkua – ja levytyksillä saman taiteilijan hyppysissä soi myös basso, piano, poikkihuilu sekä kitara. Niin, siis kuka tässä soittaa? No mutta ystävämme Eduward! Tukka vielä tiukasti kiinni päässä, nuoruuden unelmat edessä ja kauhtunut hippikaftaani yllä: Hammond raikaa, kun Hollannin ylpeys, jatsirokkia tykittävä Gamma esiintyy faneille.

Mutta Ed.

Ei tämä oikein ollut sinun juttusi, eihän? Heitit kiimaista yläfemmaa David Bowien ja Brian Wilsonin kanssa, mutta… kaipasit jotain suurempaa ja lähdit opiskelemaan klassisen pianon soittoa, valmistuit vuonna 1976, annoit opetusta ja tunsit syvällä syvämessäsi, että vielä jonain päivänä tulisit tekemään jotain merkittävää.

Sinä olit kuin mäkihyppäjä konsanaan, joka ei vielä kertaakaan ollut ponnistanut hyppyrimäestä – mutta sisälläsi kyti orastava maastopalo. Ehkä pitäisi kokeilla taitoluistelua? Tai kenties koripalloa? Kaikkia näitä tuulen pieksemiä attribuutteja sinä pöytää vasten hinkkasit, kunnes lopulta se tuli ilmi: fysiikkasi oli täydellinen sukset ristissä liitämiseen.

Sukset – Ed, sinä tarvitsit vain sukset.

Yhdellä ainoalla Korg-syntetisaattorilla äänitetty Cristallin (1981) on jo esimakua tulevasta puupölkkyjen painamasta hiihtourasta, mutta todellisen käänteen asiat saavat vasta pari vuotta myöhemmin: Ed ostaa itselleen maailman ensimmäisiin digitaalisiin samplereihin lukeutuvan Fairlightin CMI kakkosen, joka karkeasti sanottuna imitoi muita syntetisaattoreita. Samoihin aikoihin saa myös alkunsa Star Inc. -studio Huizen kaupunkiin, ja loppu onkin terälehtien päällä hyppelevää historiaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1980-luvulla raivoaa julmettu syntikka- ja kotistudiobuumi, jonka seurauksena Star Incin artistikavalkaadiin alkaa ilmestyä pursuilevia kokoonpanoja: The Broadway Stage Orchestra, The London Starlight Orchestra, Philippe L’Auran… mutta kuten jo tässä vaiheessa arvata saattaa, kyse on aina meidän omasta Edistä, joka syntikka sylissään piiloutuu yhä uudelleen erilaisten mainostaulujen taakse. Ed Starink tuuttaa tähän rupiseen maailmaan lähes sata levytystä, joissa toistuu tietty hyväksi havaittu teema:

– syntikkaa ja lännenelokuvien tunnareita (1986)
– syntikkaa ja kultaista panhuilua (1987)
– syntikkaa ja James Bondin tunnareita (1987)
– syntikkaa ja Beatlesia (1988)
– syntikkaa ja pianoa (1988)
– syntikkaa ja klassista musiikkia (1989)
– syntikkaa ja Phil Collinsia (1991)
– syntikkaa ja Queeniä (1992)
– syntikkaa ja huuliharppua (1992)
– syntikkaa ja Stingiä (1993)

Varsinaiseen lentoon nämä loputtoman suon levytykset lähtevät yhteistyössä toisen hollantilaisen pirun, Arcade Recordsin (1982–2001) kanssa. Alkujaan brittiläinen levy-yhtiö erikoistui jo alusta alkaen erilaisten kokoelma-albumien vääntämiseen – 20 Fantastic Hits, 40 Golden Greats, Disco Laser ja niin edelleen. Määrätietoisen pääjohtajansa puristuksessa Arcade ajautui kuitenkin hollantilaisten käsiin ja 1980-luvun aikana siitä tuli todellinen menestystarina, yksi Euroopan suurimmista itsenäisistä levy-yhtiöistä.

Arcaden rohkea ja uraauurtava hyppäys tuntemattomaan oli tulevaisuuden formaatti eli tietysti vuonna 1983 markkinoille ilmestynyt CD-levy, jonka yhtiö otti hikisiin uniinsa. Hollannin ketkut ymmärsivät jo varhain, etteivät keskiluokkaisia kuluttajia kiinnostaneet pätkääkään artistien itsensä esteettisesti punomat merkitykset (heidän omat albuminsa), vaan yksittäiset hitit.

Hit it!

Miksi ostaa joku yksinäinen levy, jos halvemmalla voi saada Arcaden julkaiseman ”the best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best bëst best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best best offin”, josta löytyy sielulle jo kaikki tarpeellinen ryönä?

(yksi e-kirjaimista on erilainen – etsi se!)

Tätä samaa julmettua visiönääris-esteettistä pilaa Arcade olisi halunnut soveltaa myös Evángelos ”Vangélis” Odysséas Papathanasíoulle (s. 1943), Michael Gordon ”Mike” Oldfieldille (1953), Jean-Michel André Jarrelle (s. 1948) sekä Allan (sic) Parsonsille (s. 1948), mutta tässä haisevassa mäskisopassa oli vain yksi pieni ongelma: nämä egojen pullistamat visiönäärit eivät helvetti vieköön suostuneet tämän halpahallin kanssa yhteistyöhön.

Mitä siis tehdä?

Polkaistaan maailmalle seitsenosainen syntikkacoversarja, jonka meille duunaa Ed Starink!

”[Synthesizer Greatest] koskettaa yhtä paljon
kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu.”
– Jaxen, 2012

Vaikka Starink oli itse julkaissut jo moneen kertaan näitä samoja syntikkakappaleita (ensimmäiset versiot jo vuonna 1983), oli vasta tämä guilty pleasure -listojen julmettu ykkönen, jo artikkelin alussa mainittu Synthesizer Greatest (1989) ja sitä seurannut sarja se todellinen läpimurto. Tietokonegrafiikassa uiva futuristis-köppäinen kansi näkyi ja soi pian ympäri maailmaa, sillä kaikkine klassisen musiikin spin off -sarjoineen sitä myytiin yli kymmenen miljoonaa (10 000 000) kappaletta!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos elokuvasta Beverly Hills kyttä (1984) ei muista muuta kuin Eddie Murphyn sekoilut tai kasarilenkkarit, niin takaraivoon on jäänyt jälki ainakin tästä Harold Faltermeyerin (s. 1952) popahtavasta syntikkarenkutuksesta, josta Ed Starinkin tulkitsema sovitus on tyypillinen raita Greatest Synthesizer -kokoelmalla: se eroaa alkuperäisestä versiosta lähinnä kirkkaana äänimaailmana, jota ovat olleet työstämässä ”Hollannin parhaat masterointigurut.”

Kokaiinilastuisen rahan ääni erottuu heti ensimmäisten tahtien pauhatessa: äänimaailma pyörii makean stereona, syntikat soivat ilman nauhan kohinaa ja 1980-luvun juppia hellii kaiken kruunaava CD-tasoinen äänenlaatu, joka sai Arcaden kuulijat heittämään suttuisat c-kasetit ja ratisevat vinyylilevyt lähimpään roskikseen.

”[–] jotkut synapopyhtyeiden kappaleista tehdyt versiot olivat liian yksi yhteen, että niistä olisi ollut suurtakaan iloa” – aprikoi blogisti Halnoir ja on piruillessaan aivan oikeassa. Mitä paremmin Ed tekee työnsä (imitoi), sitä enemmän hän taiteilijana osuu harhaan (ei tulkitse). Hiuksia pakenevaan otsaansa Starink saa ylväästä leimasimesta, jonka musteen värjäämällä kumisella vaipalla seisoo kuusi peilikirjainta: ÄÄSLYT.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”I always wanted to respect the original. However, if I could do something to improve the original, I did that. But always with respect for the original. Sometimes this is successful, sometimes not. It is difficult to find a balance in this matter.”
– StarinkWorld.net, 2001

Nopeita autoja, nopeita veneitä, nopeita aseita, nopeita naisia, nopeita Armani-pukuja ja nopeita Elvis-nimisiä lemmikkialligaattoreja – televisiosarja Miami Vicen (1984–1990) toisen päähenkilön mukaan nimetty Crockett’s Theme ei ollut pahasti kaljuuntuneen tsekkiläis-amerikkalaisen Jan Hammerin (s. 1948) levylle ilmestyessään (1987) mikään varsinainen hitti, mutta yllättäen se nautti suosiota nimenomaan Hollannissa – josta juontaa juurensa myös se, että kappale päätyi Starinkin versioitavaksi.

Koko Synthesizer-kokoelman jalokivenä (rubiini) toimiva ”Crokkeli” on Ed Starinkin yksi arvostetuista tulkinnoista, joka toimii jopa alkuperäistä versiota paremmin: se paitsi nostaa Hammerin monotonis-monipolveilevasta urasta yksittäisen helmen (helmi), onnistuu se tuomaan siihen myös ”coolimman” sähkökitarasoundin ja eteenpäin puskevat rumpunaputukset.

Ootteko muutes koskaan miettinyt että mikä he-le-vetti siinä oikein on: heti kun ottaa syntikan käteen, niin hiuksia alkaa putoilla? Selkä-, kainalo- ja käsikarvaiset Jan, Ed, Phil tai Moby – osaatteko auttaa miestä mäessä?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yksi monista kokoelman piirteistä, joka ei kaikkien mielestä ole kestänyt aikaa, on Starinkin tahaton päätös päivittää äänimaailma 1980-luvun estetiikkaan (ei tosin koske rumpusoundeja!) – tätä ei heti huomaa niissä versioinneissa, jotka jo ennestään kultaisessa häkissään representoivat omaa aikakauttaan, mutta vanhemman sukupolven kohdalla taiteelliset ratkaisut hypähtävät näkyvämmin kohti lärviä.

Arcaden julkaisemat tulkinnat Kraftwerkista ovat tästä hyvä esimerkki – monissa tapauksissa 1960-luvun väpättävä urku (ei syntikka) on korvattu sairaalloisen kliinisellä syntikkamatolla. Edin äänimaailman päivitys ”digitaaliseksi” [Demolition Man] saa koko 1970-luvun kuulostamaan harhaiselta kotidemolta – ja taas me vellomme itsesäälissä yrittäen saavuttaa aitouden kokemusta kihisevällä nauhan kohinalla.

Tietokoneiden aikakaudella Kraftwerkin toistuvista julkisuuteen tuoduista tarinoista voi todistella sitä, miten he eivät ole levytyksissään käyttäneet edes sekvensseriä. Kaikki bassokuviot ja naputukset on soitettu yksi nuotti kerrallaan käsin (aitous), eikä suinkaan tietokoneen tarjoamin apukeinoin (ei-aitous). Florian Schneiderin (s. 1947) ja Ralf Hütterin (s. 1946) fyysinen kädenjälki näkyy siinä, miten jokainen isku ei osu matemaattisella tarkkuudella rytmin ykkösen kanssa – täten ihmisen ja koneen välinen symbioosi ilmenee yhtyeen tuotannossa paitsi jo sisällön (teemat), niin myös muodon (soitto) kohdalla.

”This is hilarious. Thanks.”
– Andy Pitchless, 2015

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos tämä yllä oleva teos olisi kirjallinen, sovellettaisiin siihen vaikkapa intertekstuaalista teoriaa ja täten merkityksiä tai taiteellisia ulottuvuuksia voisi tutkia eroavaisuuden kautta – mutta näin lyhyesti sanottuna: vasta kun Ed jättää jotain näissä uudelleentulkinnoissaan pois, paljastaa hän omia esteettisiä valintojaan.

Näin muovikuoren alta löytyy taiteilijan oma sielu.

Synthesizer-sarjan yksi harvoja paikkoja, joissa imitoitu malli ei vastaa enää luonnossa esitettyä kuvaa, ovat nämä instrumentaaleiksi muutetut alkujaan lauletut kappaleet – ja tämä skenaario toistuu koko sarjan lävitse. Näissä tapauksissa ihmisen lauluääni on korvattu joskus enemmän ja joskus vähemmän onnistunein soundivalinnoin.

Turun syntetisaattoriseuran jäsenille tämä Edin syntetisoima versio kuulostaa paljon ”elektronisemmalta” kuin Visage-yhtyeen alkuperäinen uusromanttinen emo-vollotus – ja vasta itsesääli-limbotekstin puuttuessa kappaleessa korostuu nimenomaan sen synteettis-melodinen potentiaali tai ulottuvuus.

Synteettiset jouset, torvet ja klaviatuurat räkivät aivan uudessa tuulessa, kun Ed pääsee kerrankin tykittelemään mitä mielikuvituksellisimmin soundikavalkaadein. Perverssiyteen taipuva mieleni kuvittelee miten keytar kaulassaan ja jalka monitorin päällä Ed Starink pieree menemään portamento-efektillä vangittuja nuotteja ylös ja alas ja sivuillekin.

Huhh!!!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Synthesizer Greatest -kokoelmaa voi toki kritisoida kaupallisuudesta (Anttilan alelaari) tai esteettisyydestä (muovijäljitelmä), mutta yhtä asiaa siltä ei voi ottaa pois: sitä, että Ed Starinkin (sekä Arcaden) valikoimat kappaleet ovat olleet näyttämässä suuntaa synteettisen musiikin kaanonille ja laajemmin popularisoimassa taiteellisemman elektronisen musiikin lajityyppiä.

Kaupallisessa maailmassa kiinnostavia kappalevalintoja ovat versioinnit sellaisilta artisteilta kuin vaikkapa Allan (sic) Parsons (Mammagamma), Ryuichi Sakamoto (Forbidden Colours), Éric Serra (Nikita) tai vaikkapa Angelo Badalamenti (Twin Peaks), jotka kaikki raapivat kulttuurin reunoja, eivätkä aina vain kaavi laarista sitä pehmeintä hiekkaa lapsille.

Olkoonkin, että Dx7-harrastajille Synthesizer Greatest tuo ensimmäisenä mieleen Alkon limuviinat (Bacardi Breezer Orange), joita nuorena tuli ryypättyä Sodankylän metsissä, kun ei vielä karvaisessa kämmenessä pystynyt pitelemään edes oikeaa olutta (Olvi I), niin nyt lähes kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin syntikkacover-sarja on edelleen erinomainen porttiteoria tai alkusykäytys tutustua synteettisen musiikin historiaan.

”Taiteellisuus” tai ”auteur” eivät ole sanoja, jotka tulevat Edin harmaasta studiosta ensimmäisenä mieleen, mutta aina kun Arcaden sokeiseva aurinko väijyy kuun taakse piiloon, alkaa varjoihin pyyhkiytyvä ihmisluonto elää. Edin versionti legendaarisesta Götz Gustav Ksinskin (s. 1922) Popcornista on sieltä harvemmasta päästä, jossa artisti on heittänyt itsesensuurin roskikseen ja antanut myrskyn todellakin revetä soijamaitolasissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kaikki me epäonnistumme joskus, mutta toisten mokat aina vain naurattavat enemmän.

Osalle valveutuneista kuulijoista kaikki Edin instrumentaaliuteen pakottamat tulkinnat ovat jo lähtökohtaisesti ”huonoja” tai ”epäonnistuneita”, mutta kaikesta tekniikasta, estetiikasta ja masteroinnista huolimatta taiteilijamme kompastelee välillä hieman yllättävissä paikoissa. Erityistä närää voi aiheuttaa jo laulun korvaava soundivalinta, mutta tässä kyseisessä – jälleen kerran Kraftwerk-tulkinnassa – laulumelodian kaiku katkeaa ikävästi joka kerta kesken ”lauseen”.

Nillitän.

”[B]umtsibumin heikoin esitys oli kyllä Jari Puhakka[;]
vain toinen soittaja tulee mieleen
joka [on] yhtä tylsä eli Ed Starink”
– muusikoiden.net, 2009

Mitä, etkö tykkää eltaantuneesta vispipuurosta? Kahlaat sähkösirujen laaksossa ja kaipaat aitoa metsää, mutta olet nähnyt kuvan sellaisesta vain ristipistotyössä? Etkö muista, että Synthesizer Greatest on ollut Edille vain leipätyö? Menetkö sinä kaupassakin valittamaan myyjälle, jos soijamaito on taas laitettu jääkaappiin?

Ed on käyttänyt energiaansa noin päivän per kappale ja suoltanut liukuhihnalle tavaraa sellaisella vauhdilla, että varsinainen taideharrastus on jäänyt ostoskorin pohjalle. Sen sijaan hänen uusintatulkintansa pääsevät oikeisiin mittasuhteisiin, kun ne asettaa vasten kilpailijoiden kanssa.

Heitä nimittäin riitti.

Kilpailijoista tunnetuimpana lienee The Gino Marinello Orchestra, joka italialaisesta nimestään huolimatta on jälleen kerran hollantilaisen taustapirun alter ego: Rauol (tai Roel?) Zaadnoordijk (s. 1954). Siis kuka? ZAADNOORDJLKJGIK! Ei mikään ihme, että ”Ed Starink” on jäänyt hataraan mieleen, mutta ”Zaadnoordskgökij” ei – varsinkaan kun kyseisen taiteilijan omilta nettisivulta ei löydy mitään mainintaa siitä, että tämä vuosina 1981–1984 toimittajaksi itsensä opiskellut muusikko olisi koskaan ollut edes tekemisissä (?) syntetisaattoreiden kanssa.

Hän onnistui silti julkaisemaan yli 40 levyä, joista uusin on saksalaisia humppa-instrumentaaleja sisältävä Die Grosse Schlagerparade (2016). Hei internet mikset sä auta just silloin kun sua oikeasti tarvitsisin? Entä kuka ihme on ”The Richard Romance” ja miten hän liittyy tähän kaikkeen?

”EI HELEVETTI!”
– Kalevi Suopursu, 2018

Entäpä tämä brittiläisten Chris Cozensen ja Nick Magnuksen (s. 1955) yhteinen projekti Project D, joka julkaisi vuosina 1990–1991 yhteensä viisi levyllistä syntikkacovereita? Ensin oli ihan vain The Synthesizer Album (1990), jota pian seurasi Synthesizer 2 (1990). Sitten vaihdettiin suuntaa ja mentiin Ranskan maalle: Le Top Des Tubes Au Synthé (1990). Okei, taas täyskäännös: Synthesizer Power (1991). Ja vielä viimeinen seinä: Synthesizer – The Ultimate Sound Experience (1991).

Antaa Magnuksen itse kertoa, mistä kaikki sai alkunsa!

”We did it for the Telstar record label. That came about by a complete accident, a chance meeting by various people. We were asked to produce this album which was cover versions of famous synthesizer tracks, like Vangelis and Jean-Michel Jarre and all of these kind of things which we did. We did cover versions as accurately as we could and it was, to everybody’s surprise, a huge hit, or certainly was in England. I don’t know how many it sold but it actually got into the album chart, the proper mainstream album charts, which is unheard of an album of that kind. We just expected to appear in the cheap rack in the motorway petrol station, you know, the two-Euro-rack.

And yet it was a huge success.

This coincided with my ability to record at home myself and make it sound like a proper studio. This was a whole new departure for me and a very exciting new road to take, and with Chris as well, we both went ’wow’ this means we can actually produce stuff at home and it doesn’t actually cost anything to make an album like this. So we ended up making series of these things which became progressively less successful, unsurprisingly. The first one just picked up on the zeitgeist of some kind. It just did, and people went for it. The second one did okay, the third one uh-huh, fourth one naahh, fifth one bleagch [laughs]. Terrible failures after that. And also, we were paid less and less for doing them so it became less worth doing them.”
– Genesis-news.com, 2009

Berliiniläinen multi-instrumentalisti Stephan Kaske (s. 1951) ja hänen psykedeelis-kokeellisen folkbändinsä Mythoksen scifi- ja luontoteemaiset albumit uivat krautrockin ja psykedelian maastossa, kunnes syntiset syntikat tulivat 1980-luvulla kuvioihin mukaan.

Yhtyeen jäätyä tauolle latosi Kaske salanimi ”M.A.S.S.”:n alla markkinoille kymmenisen kappaletta syntikkacover-levyä jälleen kerran Jan Hammerin, Jarren ja Vangeliksen nimissä. 1990-luvun lopulla artisti on palannut soolona Mythoksen pariin luoden ambient-pohjaista meditaatio-musiikkia. Uusin Jules Verne -teemalevy ilmestyi vuonna 2015.

Okei, okei – asia tuli jo selväksi. Meidän Ed on oikeasti ihan loisto tyyppi. Nyt menet ja kaivat sen taloyhtiön roskakatokseen jätetyn Synthesizer Greatestin, suutelet discogsinhiomilla huulilla sen rapeita kansia ja itket hetken pahaa maailmaa.

Mutta entä mitä ranskalaistuneelle taiteilijalle kuuluu tänä päivänä?

Yksi haaste tämän artikkelin tekemisessä liittyy siihen, että Ed Starinkiä on syntikkacover-asiasta haastateltu vasta 2000-luvun puolella. Kovin mielellään muusikko itse ei muistele näitä uransa pimeitä vuosia ja nyreissä vastauksissaan hän on kuiva kuin aavikon rusina, josta me yritämme yhä uudelleen tiristää makeaa mahlaa mahan täydeltä.

Mutta nälkähän siitä jää.

Sen sijaan arkistoista selviää, että hänen suosikkisyntikkansa on Rolandin Jupiter 8, suosikkisäveltäjiinsä kuuluvat Isao Tomita (1932–2016), Wendy Carlos (s. 1939) sekä Éric Serra (s. 1959) ja että Edin suosikkiväri on sininen. Okei. Suosikkikappale Synthesizer-kokoelmalta? Ei ole. Entä harrastukset musiikin ulkopuolella?

“Mhmm… let me think… no, not really something I am engaged with daily.”
– Starink-World.net, 2004

Onneksi viimeiset yli kymmenen vuotta Ed on puuhaillut jälleen oman säveltaiteensa parissa – nyt jyrän alla on ”eeppinen universumi-projekti, jonka tekemiseen menee ainakin kymmenen vuotta”. Tällaista laadukasta journalismia syntyy heti, kun antaa fanien kirjoittaa poski poskea vasten:

”Ed changed his former plans into a very extensive project which will take at least 10 years to complete. The thematical content being the universe/space, Ed has already composed (only in his mind and on the paper) more than 300 titles for this gigantic project. Ed devised an innovative musical scale for his compositions, which he is going to implement with his instruments later. He also wants to create new sounds with the synthesizers because he doesn’t want to employ preset sounds or samples for it.

The epic scale of Ed’s music will be comparable with that of J.R.R. Tolkien’s Lord of the Rings (or for the SciFi fans: Frank Herbert’s Dune) and is meant to become the pivotal work of his life. Every detail will have its own theme – for example the gravity, the solar system and so on.”
– Starink-World.net, 2003

Eduward A.J. Starinkin 2000-luvun omia sävellyksiä voi ihailla Spotifystä (esim. hakusanalla ”earth seasons starink”), mutta mikäpä olisi oivallisempi tapa lopettaa tämä artikkelin kuin isänmaalliset tunteet? Hattu pois päästä! Tästä vielä kuunteluun Finlandia à la Starink!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tämän kaiken kirjoitti kesällä 2018 Kalevi Suopursu, joka on pietarilaisissa takseissa kuullut huonoa syntikkamusaa enemmän kuin laki sallii.