Rakkaus nimeltä Duran Duran

Duran Duran vuosimallia 1981: Andy Taylor (vasemmalla), John Taylor, Simon Le Bon, Roger Taylor ja Nick Rhodes.

Ennen kouluun menoa paras kaverini oli Mikko. Mikon isosiskolla Katilla oli huoneessaan jotain mikä järisytti maailmaani: Duran Duran.

Jättijulisteissa olkatopatuissa puvuissaan poseeraavien nuorten miesten hiukset olivat hienosti ja kajalilla rajatut katseet kohtalokkaat. Minulle heillä oli annettavanaan siihenastisen elämäni parhaat popkappaleet.

Kati kopioi minulle avuliaasti laulujen sanoituksia Duran Duranin, Rion ja Seven and the Ragged Tigerin sisäkansilehdyköistä sekä bändiä koskevia juttuja Suosikista, OK:sta ja Bravosta. Talletin ne huolella tarra-albumin lehtien väliin.

* * *

Uudenvuoden aattona 1984 istun kuin liimattuna takkahuoneen television ääressä katsomassa konserttitaltiointia As the Lights Go Down – Taivaan valot. Mikä mieletön energia tässä valojen ja varjojen, koskettavien hitaiden ja nostattavien nopeiden vaihtelua noudattavassa näytöksessä. Hienointa koskaan!

John Taylor lepotilassa.

Kuva lavalla bassonsa kaulassa ratsastavasta John Taylorista iskostuu tajuntaani yhtenä lapsuuteni vahvimmista muistijäljistä. Rakastun. Paitsi Johniin, koko yhtyeeseen ja sen musiikkiin. Konsertin päättyessä oloni on haikea ja levoton.

Birminghamilais- viisikosta, kolme Tayloria, Rhodes ja Le Bon, tulee suuri innoittajani jo ennen kuin ymmärrän, mitä termi ”elokuva” merkitsee, saati olen opiskellut koulussa sanaakaan englantia.

Koulukaverin Ystäväni-kirjaan kirjoitan ”paras näkemäni elokuva” kysymyksen kohdalle ”Taivaan valot” (muistitietoni mukaan konserttitaltioinnin nimen käännös televisio-ohjelmassa). Nolostun vasta myöhemmin.

Isosiskoni saa joululahjaksi kasetille kopioidun Arenan enkä ymmärrä, miksei sitä anneta minulle vaan Dingosta ja Popedasta enemmän kiinnostuneelle siskolle. Otan kasetin ikuiseen lainaan.

Tampereen keskustan Funking-liikkeestä käyn ostamassa rannehikinauhan ja rintamerkin. En silti koe olevani fani. (Tällä saattaa olla tekemistä ikäni kanssa; en ole riittävän vanha vapaasti toteuttamaan sitä minkä ymmärrän faniudeksi Dingo-ilmiön kautta.)

Suhde on jotenkin henkilökohtaisempi. Duran Duran tuntuu vatsassa, laittaa tanssimaan ja unelmoimaan. Suosiostani ala-astevuosina kilpailevat muutkin, erityisesti Abba, Michael Jackson, Europe sekä Jam Jam, mutta Duranit ovat vieneet minut pysyvästi.

* * *

Siinä missä nykyiset alakoulun tytöt saattavat saada jonkin aiheen leikkeihinsä ja unelmiinsa vaikkapa Twilightin Edwardista, ammensin minä inspiraationi Johnin karismasta. Monta vuotta.

Huolimatta Johnin ylivertaisuudesta Duran Duran oli minulle ennen kaikkea yhtye. Musiikki oli parasta ja kaikki sen jäsenet Tärkeitä Persoonia, joiden elämän käänteitä seurasin. Simon laulajana oli etuoikeutettu keulakuva, mutta itseäni kiinnostivat enemmän yhtyeen muut jäsenet.

Nick Rhodes antoi 1980-luvun kasvatille tärkeän ja kiehtovan meikkaavan miehen mallin. Röyhelöissään ja meikeissään hän oli yhtä aikaa jumalaisen kaunis ja etäinen, kuitenkin aina se yhtyeen jollain tavalla uskottavin jäsen. Albumiini päätyi monta sivua juttua Nickin ja Julie Anne Friedmanin flamingonpunaisista häistä.

* * *

Sosiaalipsykologi voisi sanoa Duran Duranin muokanneen identiteettiäni, sitä kuka koen olevani ja millaiselle menneen ja tulevan jatkumolle itseni elämässä asetan. No, yhtyeen merkitystä liioittelematta tai väheksymättä voin ainakin vaivatta rakentaa yhden mahdollisen minä-tarinan ja tulkinnan itsestäni sen ympärille.

Sosiaalistumiseni Duran Duranin synteettiseen, säksätyksiä ja pulputuksia pursuavaan soundiin on jossain määrin ohjaillut niin myöhempiä musiikillisia rakkauksiani kuin muitakin suhteitani.

Parhaan ystäväni kanssa hahmotimme ala-asteella parisuhteen olemusta leikkimällä John Tayloria ja hänen silloista mallityttöystäväänsä. Koulun diskojen soittolistaa dominoimme omilla Duran Duran -suosikeillamme. Niitä riitti. Girls on Film, Rio, Is There Something I Should Know, Planet Earth, The Reflex, The Wild Boys, New Moon on Monday, The Seventh Stranger, Union of the Snake…

Vielä yläasteen valinnaisen kuvaamataidon tunneilla suunnittelimme musiikkivideota Save a Prayeriin. Videon käsikirjoitus eteni pitkälle, mutta projekti näivettyi (opettajan?) uskon tai resurssien puutteeseen. Luojan kiitos – muuten siihen täytyisi olla YouTube-linkki tämän tekstin alalaidassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Duran Duranin Save a Prayer -musiikkivideo, valitettavasti ei se Soppeenharjun yläasteen kuvaamataitoluokassa suunniteltu versio.

Edelleenkään en oikein tiedä, mistä useimmissa Duraneitten biiseissä on kysymys, mutta ei kai minun tarvitsekaan. Se ei ollut suhteen liikkeelle paneva voima alun perinkään (tosin lapsena tunsin ymmärtäväni kappaleita ehkä paremmin kuin nykyään). Niinpä voin huoleti laulaa mukana 1980-luvulla omaksumallani tyylillä, joka suurelta osin perustuu englantia etäisesti muistuttaviin äänteisiin.

* * *

Luin taannoin Q:sta uudelleen koossa olevan yhtyeen haastattelua, jossa Roger kertoi olleen hämmentävää huomata olevansa teinityttöjen suosikki, vaikka omana ambitiona oli olla vakavasti otettava taiteellinen new wave -yhtye. Niin kuin Japan tai Simple Minds. Saatan uskoa.

Mutta iloitsen siitä, että Duran Duran oli juuri sitä mitä se oli: poukkoilevaa äänimaisemaa, persoonallista laulua, mielikuvitusta ruokkivaa estetiikkaa, tyyliteltyä muttei kovin vakavasti itseään ottavaa imagoa ja tiukan energistä esiintymistä korskeaan stadionrocktyyliin.

Ja juurikin tyttöjen laajamittainen innostus ja antautuminen tekivät Duraneista aikansa superyhtyeen, jonka tuotoilla saattoi bilettää 1980-luvun, toipua 1990-luvun ja keräillä uskottavuuden rippeitä pitkin 2000-lukua.

* * *

Duran Duran on ja pysyy mielessäni, vaikka sen paras anti jäikin 1980-luvun alkuvuosiin. Jaksoin antaa anteeksi sivuprojektit Arcadian ja Power Stationin ja yritin jopa pitää niistä.

Ostin vielä Libertynkin (1990). Siihen kiinnostukseni yhtyeen tekemisiä kohtaan sitten lopahtikin, ellei oteta lukuun 1990-luvun alussa kauneudellaan yllättäneitä MTV- ja diskohittejä Ordinary World ja Come Undone.

Tanssilattia kutsuu yhä, jos baarissa soi Duran Duran, ja The Chauffeurin kuuleminen liikuttaa melkein kyyneliin.

Valitettavasti pääsin todistamaan yhtyeen lavaosaamista vasta yläikäisenä. Alkuperäisestä kokoonpanostaan kutistuneen ja linjansa hukanneen Duran Duranin näkeminen Roskilden päälavalla kesällä 2005 sai kuitenkin toivomaan, että olisin ymmärtänyt jättää mielikuvani yhtyeen live-annista Sing Blue Silver -kiertueen aikakaudelle.

Uuden levyn olen kuunnellut, ja se lupaa vähän parempaa. Tulevana lauantaina lähden hakemaan korjaavaa kokemusta Helsingin-keikalta. Toivottavasti en pety!

Duran Duran vuosimallia 2011: Nick Rhodes (vasemmalla), Simon Le Bon, John Taylor ja Roger Taylor.