Countdown alkaa! Sijat 300—251 The Posiesin Glitter Prizesta Jay-Z: ja Kanye Westin Otisiin

2010-luvun popklassikoiden äänestämiseen osallistui 36 Nuorgamin kirjoittajaa: Ville Aalto, Teemu Fiilin, Markus Hilden, Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Aleksi Kinnunen, Teemu Kivikangas, Joni Kling, Samuli Knuuti, Kari Koivistoinen, Tuomas Kokko, Kimmo K. Koskinen, Joonas Kuisma, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Tomi Nordlund, Oskari Onninen, Harri Palomäki, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Antti Piirainen, Vilho Pirttijärvi, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Gaius Turunen, Mikko Valo, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Niko Vartiainen ja Maija Vikman.

Kukin raatilaisista listasi 50 parasta vuosina 2010–2017 julkaistua ulkomaista kappaletta. Samalta artistilta sai valita listalle rajoittamattoman määrä kappaleita (tai no – ei yli viittäkymmentä).

Listan koostamisessa huomioitiin kappaleen saamien pisteiden lisäksi tietyin painotuksin sekä esittävän artistin kaikkien kappaleiden saamat pisteet sekä kappaleen sijoittumien artistin kappaleiden sisäisessä rankingissa.

Monimutkaista – mutta niin on elämäkin! Pyrkimyksenä oli mahdollisimman reilu lopputulos, jossa tulisivat huomioiduksi yhtä lailla ”yhden hitin ihmeet” kuin useilla eri kappaleilla ääniä vertauskuvallisesti ”haravoineet” artistit, jotka suoraviivaisempi pisteidenlaskumetodi olisi jättänyt tyystin pimentoon.

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuvat Beyoncén Sorry (#280) sekä Jay-Z:n ja Kanye Westin Otis (#251), koska niitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#300 The Posies – Glitter Prize feat. Kay Hanley (2010)

Kukapa olisi uskonut, että 1990-luvun voimapopparit onnistuisivat vielä vuonna 2010 tekemään näin upean, modernin kitarapop-kappaleen? The Posiesin Glitter Prize on raikkaan melodinen ja hienosti etenevä sävellys, jonka kruunaa Jon Auerin pehmeästi kehräävä laulu. Säkeistö tekee korville pelkästään hyvää, ja kertosäekin on yksinkertaisuudessaan valioluokkaa. (Tomi Nordlund)

#299 Stars – Privilege (2017)

”Poika sanoi / tyttö sanoi” -lauludialogit ovat kanadalaisbändin tavaramerkki, mutta Privilege kuuluu kokonaan Amy Millanin eetterinohuelle äänelle. Ainakin siihen saakka, kunnes maailman kauneimmat kitaravallit rysähtävät peliin siinä harhaluulossa, että niillä voisi yhä muuttaa maailmaa. ”Never got what you want”, Amy laulaa, mutta me saimme mitä halusimme, tämän. (Samuli Knuuti)

#298 TV on the Radio – Careful You (2014)

TV on the Radio julkaisi aikoinaan sen verran röyhkeän, äänekkään ja loistavan debyytin, ettei sitä ole sen jälkeen voinut ohittaa. Bändillä on edelleen tunnistettava, sielukas soundinsa, jota on vuosien varrella tuotettu yhä kalliimpaan makuun. Careful You on haikea rakkauslaulu, joka kaappaa viimeistään kertosäkeessä lämpimään syleilyynsä. (Kari Koivistoinen)

#297 Anna Calvi – Love Won’t Be Leaving (2011)

Turha olisi kieltää Anna Calvin kulkeneen PJ Harveyn jalanjäljissä esikoisalbumillaan, mutta vakuuttavia draaman tehoja ja esikuvaansa mannermaisempia tunnelmia hän saa lauluillaan välitettyä. Calvi tuntuu jo vähän unohtuneen, mutta vaikkapa tämä kohtalokkaan hehkuttelun merkkiteos saa ajattelemaan, ettei niin suinkaan tulisi olla. Kylmä teatraalisuus kaunistaa! (Niko Peltonen)

#296 Chance the Rapper – No Problem feat. Lil Wayne & 2 Chainz (2016)

Mixtapeillaan supertähdeksi noussut Chance the Rapper tekee hyväntuulista musiikkia, jossa kristinusko saa näkyä ja kuulua. Coloring Book ja siltä irrotettu No Problem juhlistavat elämää ja kaikkea mikä siinä on kaunista. Silloinkin, kun Chance puhuu vakavia tai uhoaa hoitavansa hommansa muita aidommin, taustalla laulaa gospelkuoro ja kaikki tehdään hymyssä suin. (Anton Vanha-Majamaa)

#295 Sun Kil Moon – I Watched the Film The Song Remains The Same (2014)

Nähdä Led Zeppelinin konserttielokuva lapsena ja uudestaan 46-vuotiaana. Miettiä tuttuja, jotka kuolivat ennenaikaisesti siinä välissä. Kirjoittaa tästä laulu ilman selityksiä, syitä tai arvoväittämiä. Pakottaa kuulija näin tekemään itselleen henkinen ruumiinavaus. Kunnon holhousvaltiossa Mark Kozelekin kuuntelu ilman psykoterapeutin pätevyyttä olisi kiellettyä. (Jarkko Immonen)

#294 Death Grips – I’ve Seen Footage (2012)

Death Gripsiä on vaikea luokitella. Se ei ole bailumusaa. Se on urpoilua, meluisaa sekoilua ja samanaikaisesti uutta luovaa neroutta. Se on industrialia, punkia ja säröä, kokeellista hiphopia ja paatosta. I’ve Seen Footage ei sovi riipivine riffeineen taustamusiikiksi, mutta mitä tarkemmin kappaletta kuuntelee, sitä häiritsevämpi se on. Ja silti se on pakko kuunnella uudelleen. (Maija Vikman)

#293 Charli XCX – Boom Clap [Aeroplane Mix] (2014)

Popjokapaikanhöylätär Charli XCX:n Boom Clap on hyvä kappale. Mutta belgialaisen nu disco -tuottaja Aeroplanen remiksaus on paljon parempi kappale. Uudelleenmiksaus nopeuttaa biisiä ja lisää siihen vastaanpanemattoman biitin uusine läpeensä tanssittavine synariffeineen. Näin se vapauttaa kappaleen raukeista tyylipopkahleistaan liitelemään vapaana öiselle diskotaivaalle. (Santtu Reinikainen)

#292 Yaeji – Raingurl (2017)

”Make it rain girl, make it rain, make it rain girl, make it rain, make it rain girl, make it rain…” Vuosikymmenen hypnoottisimman, viettelevimmän ja kryptisimmän klubihitin – sekä aikakauden täydellisimmän nörtti-chicin viimeistelevien silmälasien – takaa löytyy koreanamerikkalainen Kathy Yaeji Lee, jonka kielikylpyjä on kuultu nyt kahden EP:n verran. Lisää, heti! (Antti Lähde)

#291 Salem – King Night (2011)

Witch house ei ollut vaihe, vaan aikuista goottia: sopivasti rumaa mutta nuoltavaa pintaa niille, jotka eivät koskaan myönnä pelkäävänsä kauhuelokuvia. Oikeasti King Night on todella nolo ja korni – ja vuosia myöhässä noitawaven aallonharjasta – mutta silti paras päihde, jolla lietsoa itsensä voittamattomaksi kävellessään jälleen kerran kotiin lauantaiyönä yksin. (Tapio Reinekoski)

#290 Michael Kiwanuka – Black Man in a White World (2016)

Brittiläinen Michael Kiwanuka häärii kappaleellaan suurten klassisten soulnimien tontilla muttei päästä hommaa menemään kliseiseksi pastissiksi. Tunnelmallinen ja kantaaottava kappale kiteytyy kertosäkeen mantramaiseen hokemaan mustasta miehestä valkoisessa maailmassa. C-osa puolestaan tuo mukanaan herkullisia Marvin Gaye -konnotaatioita. Varsin ihana kappale. (Tomi Nordlund)

#289 Kurt Vile – Jesus Fever (2011)

Kirjoitin 30.1.2012 Kurt Vilesta seuraavaa: ”Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa pop-nerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan!” 18 kuukautta myöhemmin näin viimein Kurt Vilen tukan livenä ja pääsin myös tutustumaan siihen lähietäisyydeltä. Vai pääsinkö sittenkään? En päässyt. Kävi ilmi, että kyseessä ei ollut Kurt Vile, vaan Kurt Vilen apulaisbasisti, jonka hiuslaatua siinä joukolla tutkittiin. Kurt Vilen tukka säilyy mysteerinä. (Joni Kling)

#288 Drake – Take Care feat. Rihanna (2012)

The xx:n läpeensä tunnistettavaa kaikukitaraa ja calypso-sointeja ei ole koskaan hyödynnetty toisen artistin tuotannossa näin hyvin. Ei ennen eikä jälkeen. Kappaleen toiveikas rakkaustarina on kuin turboahdettua saippuaoopperaa. Absurdin melankolia-purkkapopin kruunaa Gil Scott-Heronin ha-ha-haa-laulusample. Kuin parhaat meemit – täynnä tuttua vakavaa ja överiksi vedettyä uutta. (Juuso Janhunen)

#287 A Tribe Called Quest – The Space Program (2016)

Kun Q-Tip sanoo ”reparations ain’t flowing”, se resonoi erityisellä tavalla vuonna 2018: Rotusorron julmaa historiaa ei tulla Yhdysvalloissa hyvittämään. Jokainen on täällä lopulta omillaan. ”If you find yourself stuck in a creek, you better start rowing.” A Tribe Called Quest teki Pariisin terrori-iskujen energisoimana huikean levyn, joka jäi heidän viimeisekseen. (Anton Vanha-Majamaa)

#286 LCD Soundsystem – Drunk Girls (2010)

Yksinkertainen kappale ei välttämättä yllä newyorkilaisen yhtyeen ikimuistoisimpien tuotosten joukkoon, mutta se on ihanan typerryttävä ja tarttuva pophitti. Olen valmiina kävelemään baaritiskille, tilaamaan neljä gin tonicia ja nostamaan käteni ilmaan niin, että tanssilattialle tipahtelee sekä jääpaloja että limeviipaleita. Minä en voi kuin kiittää James Murphya! (Tuomas Kokko)

#285 Young Fathers – Get Up (2014)

Young Fathersin minimalistisen hiphopin viehätys piilee muun muassa siinä jännitteessä, joka musiikin pintatason ja syvempien virtausten välille rakentuu. Syntyessään vanhan ja edelleen tuoreen kuuloista Get Upia voisi kuvitella genressään umpikliseiseksi bilekutsuksi, mutta sanoituksessa vilahtelevat ruumiit, kuolema ja vallankumous piirtävät kuvaa aivan muusta. (Ville Aalto)

#284 Kendrick Lamar – The Blacker the Berry (2015)

Googlaa heti aluksi ”respectability politics” käsittääksesi miksi sukupolvensa parhaan räppärin kontroversiaalein hetki löytyy tästä. Ja jos etsit kaikista avoiminta ja vihaisinta Kendrickiä, joka kääntää selkänsä optimismille, The Blacker the Berry on pidättelemätön keitos ylpeyttä ja vihaa, joka tahrii kaikki kuulijansa esittäjää säästämättä. Hypocrite. (Antti Piirainen)

#283 Kate Bush – Snowed In at Wheeler Street feat. Elton John (2011)

Monumentaalisen kaunis balladi, jossa menettämisen tuskasta rakennetaan vuosisatojen halki kulkeva pienoisromaani. Tämän hetken popissa kerrotaan todella vähän dramaturgisesti puhuttelevia tarinoita, koska kaikki laulavat nyt siitä, miltä heistä tuntuu, sen sijaan, että rakentaisivat kohtauksia. Kahdeksan minuuttia, jotka tuntuvat järkälemäisiltä. Tätä proosallisuutta soisi useamman kopioivan. (Juuso Janhunen)

#282 Disclosure – White Noise feat. AlunaGeorge (2013)

Vuoden 2013 trendituottajapari Disclosuren läpimurtosinkku White Noise saavutti aikoinaan brittilistan kakkossijan. Trendit kuitenkin vaihtuvat ja White Noise jäi duon korkeimmaksi listasijoitukseksi. Kappale on vastustamattomasti etenevää leimallisen brittiläistä klubimusiikkia, jonka uusien genrejen keksimiseen erikoistuneet britit nimesivät future garageksikin. (Santtu Reinikainen)

#281 Damon Albarn – Lonely Press Play (2014)

Blurin ensimmäisen aktiivikauden jälkeen Damon Albarnin rooli on ollut maailmaan väsyneen keski-ikäistyvän britin, joka kuulostaa sillä tavalla flegmaattiselta kuin pullon hyvää viiniä yksin tyhjennettyä kuulostetaan. Hieno ja tärkeä rooli, ja aliarvostetun soololevyn parhaalla kappaleella jähmeän hypnoottinen rytmi lyö samoja utuisia askelmerkkejä kuin laulukin. (Niko Peltonen)

#280 Beyoncé – Sorry (2016)

Beyoncén Lemonade on teos, jossa kokonaisuus on parempi kuin osiensa summa, sillä osat ovat paikoin keskitasoa. Sorry kuitenkin kurottaa massan yläpuolelle anthemiudellaan. ”Middle fingers up I ain’t thinking about you / Sorry I ain’t sorry hell nah!”, Beyoncé sanailee vääntävän biitin päälle ja kriittinen popkansa hurraa. Parhaina hetkinään Beyoncé voimauttaa kaikkia. (Markus Hilden)

#279 The Diogenes Club – Ties Ourselves Around (2010)

Kuulun popkuluttajana aivokemiaoppikuntaan: jos melodia, harmonia, rytmi, soundi ja/tai sanat eivät saa välittäjäaineita sähisemään, musiikin kuuntelusta tulee akateeminen suorite. Tie Ourselves Around on kotitaloudessani vuosikymmenen toistetuin äänitallenne jo siksi, että merisairaasti vellova bassoärinä (ajasta 1:35 eteenpäin) tekee joka kerta harmaista soluistani vatkulia. (Harri Palomäki)

#278 Ariel Pink – Mature Themes (2012)

Kotinauhurit isompiin pöytiin vaihtaneen Ariel Pinkin musiikillisia popkollaaseja on syytä lähestyä avoimin mielin. Toisinaan Pink voi olla rasittava ja luotaantyöntävä: napanöyhtäisiä päähänpistoja suoltava sketsihahmo. Mutta loistokkaimmillaan, kuten Mature Themes -levyn nimikappaleella, Pink yhtyeineen on kuin kosmisia sävelkulkuja viljelevä avaruuspuutarhuri. (Mikko Valo)

#277 La Roux – Let Me Down Gently (2014)

Vastustamattomasti kasvava ja riipaiseva erolaulu, jossa haetaan rauhaa ja nyökätään kunnioittavasti 1980-lukulaisen syntikkapopin suuntaan yllättävää saksofonisooloa myöten. Yhtyeestä Elly Jacksonin sooloprojektiksi muuttuneen La Roux’n toisella ja toistaiseksi uusimmalla albumilla julkaistu kappale kasvaa melankoliseksi ja intensiiviseksi tanssipopvalioksi. (Visa Högmander)

#276 Daft Punk – The Game of Love (2013)

Elektroduon menestyslevyn huikea slovariraita on kuin fuusiojazz- ja opistofunk-levyiltä sämplättyä tuotannollista täydellisyyttä surullisen robotin murheellisella laulusuorituksella höystettynä. Ujeltelevan instrumentaalisine osioineen kappale tuntuu hekumalliselta rakkauden tuskassa piehtaroinnilta. Tappio rakkauden pelissä osoittautuu melankoliseksi nautinnoksi. (Kimmo K. Koskinen)

#275 Alvvays – Archie, Marry Me (2014)

Ajassa, jossa indie on sanana tyhjentynyt kaikista merkityksistä, naimisiin menemisen kaltainen porvarillinen rituaali on yhtä hyvä aihe indiepop-kappaleelle kuin mikä tahansa muukin. Alvvaysin tulkinnassa aiheesta on sitä paitsi kosolti tarttumapintaa ihmiselle, jonka mielestä romanttisimmat häät koostuvat käynnistä maistraatissa ja sen jälkeisestä pubireissusta. (Ville Aalto)

#274 FKA Twigs – Lights On (2014)

FKA Twigsin Lights On tuo mieleen lämpimiä muistumia John Martynin Solid Airista ja Van Morrisonin Astral Weeksistä. Kyse on vapaana vaeltelevan pystybasson läsnäolosta. Laulussa FKA Twigs kertoo, että voi rakastella valot päällä, kun hän kykenee luottamaan kumppaniinsa. Se on universaali kokemus, josta laulu kertoo todella hienosti. (Vilho Pirttijärvi)

#273 Radio Dept. – Heaven’s on Fire (2010)

Shoegazing-surinaa ja pörinää, unenomaisia melodioita ja lo-fi-estetiikkaa. Ruotsin radiokorjaamopojat ovat aina onnistuneet käärimään poliittiset pamflettinsa viehättävään, haikean herkkään pakettiin. Heaven’s on Fire onnistuu olemaan sekä pistävä kannanotto että hämmentävän kaunis kappale vihasta ja turhautumisesta. (Kari Koivistoinen)

#272 Lady Gaga – Marry the Night (2011)

Marry the Nightin oleellinen lisä on sen ylikirjoitettu video. Gagan hardboiled-monologi ei ainoastaan summaa hänen uraansa, vaan paljastaa, kuinka konservatiivisesta, 1900-luvun puolivälin tylystä showbisnes- ja musikaalimaailmasta hän on aina ammentanut. Ei mikään kaikkein edistyksellisin idoli. Kuvaan sopii, että Gaga lienee popin viimeinen julkitupakoitsija? (Joni Kling)

#271 St. Vincent – Birth in Reverse (2014)

Annie Clark rakentelee hirtehishumoristisen kuvan arjesta, jonka rutiineihin kuuluvat muun muassa roskien vieminen ja masturbointi. Paketti tarjoillaan mahdottoman tarttuvan melodian kera, ja hieman höperösti mutta kovalla höyryllä eteenpäin pyrkivän grooven tahtiin. Jotain synkkää pohjalla kuplii – Clark itse kutsui albumiaan bilelevyksi, jota voi kuunnella hautajaisissa. (Teemu Kivikangas)

#270 Elbow – Birds (2011)

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi – tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

#269 Rihanna – Kiss It Better (2016)

Rihanna laulaa ex-rakastajastaan, jota hän haikailee takaisin kuin jotain huumetta, vaikka aavistaa suhteen toksiseksi. Kappaleen tunnelma on nostattavan hedonistinen niin kuin jossain Princen biisissä. Aina kun kuulen biisin, kuvittelen RiRin polttamassa jointtia luksusaurinkolasit päässä avoautossa tai luksushotellin kylpyammeessa ja olen hänen puolestaan onnellinen. (Iida Sofia Hirvonen)

#268 Joshua James – Dramamine (2014)

Joshua James on 2000-luvun ainutlaatuisimpia ja aliarvostetuimpia yhdysvaltalaisia laulaja-lauluntekijöitä. Vuoden 2014 albumi Well, Then, I’ll Go to Hell koostui nerokkaista Modest Mouse -versioinneista, mutta sitäkään ei kukaan huomannut. Vaikka moni Jamesin omistakin lauluista ansaitsisi paikan listalla, kertoo Dramamine jotakin olennaista Jamesin briljanssista. (Jarkko Immonen)

#267 Miley Cyrus – We Can’t Stop (2013)

Tässä on poplaulu, joka on ekstaasia alusta loppuun. Enkä saa tyydytystä, purkupallonaisen huippusingle päihdyttää aina vaan – toisinaan sitä on pakko luupata puhelimesta neljä kertaa peräkkäin. Karaokesuosikkini on malliesimerkki paheellisuudesta, josta lapsuuteni naapurinsetä varoitti: ”Popmusiikki on yhtä paha kuin huumeet ja tupakka.” Koukussa on ihanaa. (Aleksi Kinnunen)

#266 Swans – Lunacy (2014)

Jotkut osaavat vanhentua tyylillä: veteraanibändi Swans teki komean paluun 2010-luvun alussa. Albumi The Seer on ihanan eeppinen mötkö, joka lyö turpiin ja jyrää armotta alleen. Lunacy tarjoaa hyvän johdannon nyky-Swansiin. Kuusiminuuttinen kappale on tapahtumarikas kuin matka maailman ympäri, hypnoottinen kuin kalkkarokäärme ja vangitsee imuunsa kuin musta aukko. (Teemu Kivikangas)

#265 Vampire Weekend – Ya Hey (2013)

Vampire Weekend on 2000-luvun parhaita yhtyeitä, ja newyorkilaisbändin kolmannelta ja loistavimmalta albumilta löytyvä Ya Hey on – olkoonkin haha-hauska OutKast-väännös – häkellyttävän kaunis kappale. 2010-luvun paras, jos minulta kysytään. Kiinnitä huomiosi sen jumalaista indie-valoa tulvivaan loppunostatukseen, josta Kanye ”Ultralight Beam” West uhraisi egonsa. (Aleksi Kinnunen)

#264 Frank Ocean – Novacane (2011)

”Fuck me numb”, Frank Ocean lauloi vielä silloin, kun hän ei ollut Blond-albuminsa kautta jalostanut r&b-souliaan omaksi genrekseen tanssimusiikin tuolle puolelle. Nuoren naishammaslääkäriopiskelijan lääkeriippuvuudesta kertovan Novocanen (Novocaine on puudutusaine) keinuva tausta flirttailee yhtä aikaa aististimulaation ja kemiallisen turtumuksen kanssa. (Samuli Knuuti)

#263 Belle and Sebastian – The Party Line (2014)

Skotlantilaisyhtyeen kappale ihastuttaa ensikuulemalta. Se on katkeransuloinen pophitti, jollaisia vain Stuart Murdoch osaa kirjoittaa. ”I am leaving many people feeling worse than before”, hän laulaa enkä tiedä, onko se minäkertojan itseironiaa vai hänen kipeää tekevä tunnustuksensa. Belle and Sebastian osaa yhä olla se ihana yhtye, johon monet ovat rakastuneet. (Tuomas Kokko)

#262 Kanye West – No More Parties in LA feat. Kendrick Lamar (2016)

Kanyea ahdistaa, kun on liikaa rahaa, mainetta ja valtaa. Aiemmin ongelma tuntui paisuvan Shakespeare-luokan tragediaksi, ja on hyvä huomata, että nykyään on helpompaa. Tässä Kanye tarjoaa itseironisemman tutkielman aiheesta, kera mukavan rennon ja lämpimän rahisevan, tuottajanero Madlibin kanssa väännetyn biitin. Kendrick Lamar kyllä välistä uhkaa varastaa show’n. (Teemu Kivikangas)

#261 Bon Iver – 33 ”GOD” (2016)

”Bonkan” 22, A Million -albumi jakaa mielipiteitä. Itse arvostan sen kokeellisuutta, mutta väheksyn seikkailua himmentäviä perinteisiä Bon Iver -hetkiä. 33 ”God” taas on levyn mestarillisin kappale, täydellinen hetki hapuilevan elektronisuuden ja tylsemmän maanläheisyyden välissä. Huippukaunis sävellys kaappaa matkaansa ja vapauttaa tuotannon tarkkailun taakasta. (Aleksi Kinnunen)

#260 Editors – No Harm (2015)

Birminghamilaisviisikko laulamassa No Harm on kuin lääkäri ruisku kädessään toteamassa, että tämä ei satu. Bändin viidennen albumin ensimmäinen single on kuin Radioheadin No Surprises syntetisaattoriprisman läpi heitettynä. Soundi on kuulas ja kiillotettu, ja kaiken halki Tom Smithin ääni kulkee baritonista falsettiin kuin skitsofreenikko riitelemässä itsensä kanssa. (Samuli Knuuti)

#259 Angel Olsen – Sister (2016)

Tämän vuosikymmenen parhaat sekunnit: 6.41–6.44. Tuntuu lähes typerältä langeta joka kerta samaan simppeliin halpaan – hidas nostatus kliimaksiin ja yhden lyönnin väliin jättäminen on tehty miljoona kertaa aiemminkin, muttei kertaakaan yhtä ihanasti kuin nyt. ”All my life I thought I’d change”, Olsen laulaa kaaoksen jälkeen, eikä vaikuta edes pettyneeltä itseensä. (Niko Vartiainen)

#258 HAIM – Want You Back (2017)

HAIM-yhtyeen kakkoslevyn Something to Tell Youn ensimmäinen single Want You Back on samaa Fleetwood Macista muistuttavaa kellastunutta popmusiikkia kuin yhtyeen ensimmäinen levy. Perustavanlaatuinen ero on siinä, että ne aivopoimuihin juuttuvat koukut, joita esimerkiksi tämä laulu jättää, ovat miellyttävämpiä ja nautinnollisempia kuin ensilevyn koukut. (Vilho Pirttijärvi)

#257 Best Coast – Boyfriend (2011)

Voi, kunpa hän ois poikaystävä mun. Best Coastin Boyfriend on kappale haaveilusta, ja se kuulostaa musiikiksi puristetuilta haaveilta. Lopulta kappaleen valtaa häiritsevä epätodellisuuden tuntu, ja unelmien paino tuntuu hieman liian raskaalta. Boyfriend leijailee pilvissä kykenemättömänä nousemaan sängystä. Nappaan sen pojan, jahka ehdin. Tai ehkä vain haaveilen. (Kimmo Vanhatalo)

#256 Carly Rae Jepsen – Emotion (2015)

Carly Rae Jepsenin upean Emotion-albumin nimiraita herättää minussa muiston siitä, kun kävelin eräänä kevätpäivänä sisään ostoskeskukseen. Kaikki tuntui mahdolliselta, Carly Rae Jepsenin kuunteleminen oli kohottanut mielialani todella korkealle. Hyvä olo johti siihen, että tapojeni vastaisesti keräsin ostokseni korin sijasta niin kutsuttuun sinkkukärryyn. (Vilho Pirttijärvi)

#255 The Go! Team – Buy Nothing Day (2011)

Älä osta mitään -päivä on aktivismin saralla yhtä vanhahtava idea kuin räiskyvän anarkistinen samplekollaasi popmusiikin. Silti The Go! Teamin oodi maailman muuttamisen logiikalle, jatkuvalle pään seinään hakkaamiselle, kuulostaa edelleen raikkaan energiseltä. Soinniltaan kappale on täysin nimensä vastainen – poksuvien rytmien sekä surisevien kitaroiden kulutusjuhla. (Ville Aalto)

#254 Sufjan Stevens – All of Me Wants All of You (2015)

Kun Sufjan Stevens malttoi luopua kikkailusta ja ylimääräisistä ”härpäkkeistä”, alkoi syntyä jotain taianomaista. Riisuttu indiefolk-levy Carrie & Lowell on kaikki ylistyslauseensa ansainnut. Kuin kuiskaten kulkeva All of Me Wants All of You jää kummasti kutkuttamaan mieleen aivan kuin albumin toinenkin mestariteos Fourth of July. Utuista, ajatonta ja puhuttelevaa. (Tomi Nordlund)

#253 Hannah Diamond – Every Night (2014)

Eräs hienoimmista erikoispurkkakollektiivi PC Musicin taikapiiristä singonneista singleistä on Hannah Diamondin Every Night. Parin heilimöintiä kuvaileva teksti kohtaa komeasti melko kuivakkaat syntetisoijat ja militantisti tamppaavan bassorummun. Hannah Diamondin lapsekas tulkinta on ylitsevuotavan söötti. Every Night on mestarillinen purkkapoplaulu. (Vilho Pirttijärvi)

#252 Mac DeMarco — Freaking Out the Neighborhood (2012)

Bart Simpson, Ville Vallaton, Mac DeMarco. Tämä kappale voisi olla tunnari sellaiselle sitcomille, jossa skeitataan, juodaan sokerilimuja ja kiusataan esikaupungin yläasteen rehtoria – mutta kuitenkin tarpeeksi viattomasti. Laulu on muistuma 1990-luvun lauantaiaamuista, joiden mainoskatkot toivat silmien eteen värikkäitä leluja ja epäterveellisiä elintarvikevärejä. (Mikael Mattila)

#251 Jay-Z & Kanye West – Otis (2011)

Otis Reddingin lauluäänestä voi rakennella erilaisia sampletulkintoja. Durutti Columnin Otis (1989) on kunnioittava ja sumeahkon surumielinen. Kanye West on taas Akai MPC -samplereineen röyhkeä. Tausta on käytännössä virtuoosin esittämä MPC-soolo, johon Jay-Z vastaa voimalla: ”I invented swag”. Tämä Otis on mestarien kunniakierros, mutta tiukka kuin itse kilpailu. (Gaius Turunen)

Jatkoa seuraa…