Se telefonando! – 6 + 1 Ennio Morriconen tuntematonta popbiisiä

1950-luvulta alkaen Ennio Morricone sävelsi ja sovitti popmusiikkia levy-yhtiö RCA:lle, tehden usein yhteistyötä aikakauden suosituimpien italialaisten artistien kautta.

Elokuvasäveltäjänä tunnetun Ennio Morriconen poptuotanto on pysynyt mysteerinä. Pyry Waltari raottaa salaisuuden verhoa.

Jokainen, joka tietää mitään musiikista tai elokuvista (siis käytännössä jokainen), tuntee Ennio Morriconen. Hänen nimensä on synonyymi 1960-luvun italowesternien omintakeiselle tunnelmalle, joka rakentuu voimakkaasti musiikin varaan.

Erityisesti Sergio Leonen ohjaama ikoninen westerntrilogia (Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden sekä Hyvät, pahat ja rumat) on ollut suunnattoman vaikutusvaltainen ja paaluttanut Morriconen säveltäjäkuvan ilmeisen pysyvästi.

Vähemmän tunnettu puoli Ennio Morriconesta liittyy hänen tekemisiinsä popmusiikin parissa. Vuonna 1928 syntynyt Morricone opiskeli nuorena trumpetinsoittoa Roomassa, soitti jazzbändeissä ja harjoitteli säveltämistä. 1950-luvulta alkaen hän sävelsi ja sovitti popmusiikkia levy-yhtiö RCA:lle, tehden usein yhteistyötä aikakauden suosituimpien italialaisten artistien kautta. Tätä kautta aukeni lopulta väylä myös elokuvasäveltäjäksi.

Tähän artikkeliin olen poiminut joitakin suosikkejani Morriconen uran varhaiskauden poptuotannosta, jota tunnetaan yllättävän huonosti – etenkin kun otetaan huomioon, kuinka laajasti tunnettua hänen elokuvamusiikkinsa on.

#1 Luigi Tenco – Quello che conta (1962)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Luigi Tenco on osa italoiskelmän modernia mytologiaa, yksi italialaisen popmusiikin 1960-luvun suurista hahmoista. Hän oli laulaja ja lauluntekijä, joka veljeili anarkistien kanssa ja jonka lauluja viranomaiset sensuroivat. Tenco teki itsemurhan 28-vuotiaana Sanremon laulujuhlilla tammikuussa 1967, kun hänen laulunsa Ciao amore, ciao oli karsiutunut laulujuhlien loppukilpailusta.

Italian ulkopuolella Tenco on pysynyt suhteellisen tuntemattomana, mutta kotimaassaan hän on edelleen kulttimaineessa. Sanremon laulujuhlilla jaetaan vuosittain Tencon nimeä kantava muistopalkinto.

Tenco kokeili lyhyesti myös näyttelemistä 1960-luvun alkupuolella. Vuonna 1962 hän näytteli elokuvassa La cuccagna, johon Ennio Morricone teki musiikin. Tenco esitti elokuvassa kolme laulua, joista kaksi oli Morriconen säveltämiä. Quello che conta on niistä toinen.

Quello che conta valottaa hienosti Tencon melankolista, viipyilevää, itse asiassa jollakin tavalla hieman epäitalialaista tyyliä. Joku saattaa tuntea laulun Mike Pattonin erinomaiselta levyltä Mondo Cane (2010), joka koostuu Pattonin tulkitsemista italialaisista 1960-luvun popkappaleista.

#2 Peter Tevis – Pastures of Plenty (1962)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Peter Tevis oli amerikkalainen laulaja, joka työskenteli Italiassa 1960-luvun alussa. Vuonna 1961 Tevis sai sovittua koe-esiintymisen RCA:lle. Koe-esiintymisessä Tevis esitti oman tulkintansa Woody Guthrien klassisesta folkballadista Pastures of Plenty. Tevis allekirjoitti RCA:n kanssa sopimuksen kahdesta singlestä siltä istumalta.

RCA:n kautta Tevis tapasi Ennio Morriconen, ja pian he aloittivat yhteistyön Tevisin esikoissinglen merkeissä. Morricone sovitti singlen, jonka A-puolena oli juuri Pastures of Plenty. Levytys on monella tavalla mielenkiintoinen. Morriconen italowesternsoundin elementit ovat kaikki ensi kertaa paikallaan tässä: kilkatukset, ujellukset, ruoskaniskut ja irrallisten elementtien synnyttämä eeppinen ja kiehtova, vähän uhkaava avaruuden tuntu. Paketin täydentävät hoilottava mieskuoro ja loppupuolen yksinkertainen rautalankakitara.

Hieman myöhemmin Morricone sävelsi musiikkia lapsuudenystävänsä Sergio Leonen (tässä heidän luokkakuvansa vuodelta 1937) toiseen elokuvaan Kourallinen dollareita. Leone halusi elokuvan avaukseen mieleenpainuvan äänimaiseman, eikä mikään Morriconen tuotoksista tehnyt Leoneen toivottua vaikutusta. Kun Leone sitten sattui kuulemaan Tevisin kanssa tehdyn Pastures of Plentyn, hän innostui.

Morricone työsti kappaleesta uuden version, jossa Tevisin laulu korvattiin Alessandro Alessandronin vihellyksellä. Tästä tuli Leonen elokuvan tunnussävelmä sekä laajemmin italowesternmusiikin prototyyppi. Elokuvan ja sen musiikin menestyksen myötä Morricone teki myös kansainvälisen läpimurtonsa elokuvasäveltäjänä vuodesta 1964 alkaen.

Sähkökitara ja villi länsi olivat kuuluneet yhteen siitä lähtien, kun Shadowsin Apache oli ilmestynyt vuonna 1960. Mutta vasta Leone ja Morricone siirsivät yhteyden nuorisomusiikista elokuvan puolelle. Suorin vaikuttaja oli todennäköisesti Ramrodsin surf-henkinen sähkökitaraversio laulusta Ghost Riders in the Sky (1961), jossa oli mukana erilaisia huudahduksia, vihellyksiä ja jopa karjan mylvintää.

Kun Tevis näki elokuvan, hän luonnollisesti tunnisti tunnussävelmän. Tevis meni RCA:n puheille ja ilmoitti, että hänen oikeuksiaan oli loukattu. Asia saatiin kuitenkin sovittua siten, että Tevis sai tehdä RCA:lle albumin Morriconen kanssa. Myöhempinä vuosina he jatkoivat yhteistyötä useaan otteeseen. Yhteistyö tuotti muun muassa coverin Ghost Riders in the Skysta.

#3 Gino Paoli – Sapore di sale (1963)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Edellisen laulun tavoin myöskään Sapore di salessa Ennio Morricone ei toiminut säveltäjänä – ainakaan pääasiallisesti. Laulun säveltäjä on sen levyllekin laulanut Gino Paoli, yksi Italian keskeisistä laulaja-lauluntekijöistä ja lukuisten skandaalien veteraani.

Paolin ura käynnistyi 1960-luvun alussa samoihin aikoihin kuin edellä mainitun Luigi Tencon, jonka ystävä Paoli oli. Toisin kuin nuorena kuolleen Tencon, Paolin ura on jatkunut halki vuosikymmenten. Paoli on tehnyt monia ikivihreitä levyjä, joista Sapore di sale on yksi suurimmista.

Paoli vaihtoi levy-yhtiötä vuonna 1963. Uusi levy-yhtiö oli RCA, jossa hänet yhdistettiin Morriconen kanssa. Morricone teki Paolin kirjoittamaan (tai Serge Gainsbourgin Le rock de Nervalista plagioimaan) lauluun elegantin orkesterisovituksen ja lisäsi lauluun saksofoniosuuden, jonka soitti levylle argentiinalainen Gato Barbieri.

Laulu kuvaa kiireetöntä päivää meren rannalla, kaukana kaikesta. Laulun nainen on Italiassa yhdistetty moniin eri henkilöihin. Paolin itsensä mukaan inspiraationa toimi ensimmäisessä James Bond -elokuvassa Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962) merestä nouseva Ursula Andress.

”Sapore di sale, sapore di mare
che hai sulla pelle, che hai sulle labbra
quando esci dall’acqua
e ti vieni a sdraiare vicino a me”

”Suolan maku, meren maku
joka on ihollasi, joka on huulillasi
kun nouset vedestä
ja tulet makaamaan vierelleni”

Aistillisen tekstin rinnalla Paolin tulkinta kuulostaa erikoisella tavalla välinpitämättömältä, paikoin jopa kyllästyneeltä. Tämä yhdistyy jännittävästi Morriconen sofistikoituneeseen mutta hieman nyrjähtäneeseen sovitukseen, jota kuljettaa sähköbasso. Kaiken kruunaa tuolloin vielä tuntemattoman Barbierin saksofonisoolo.

#4 Catherine Spaak – Penso a te (1964)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Paremmin näyttelijänä tunnettu ranskalaissyntyinen Catherine Spaak loi 1960-luvulla Italiassa uraa myös laulajana. Häntä verrattiin usein ranskalaiseen Françoise Hardyyn. Spaakin levy-yhtiö RCA pyrkikin tietoisesti kehittämään Spaakista jonkinlaisen italialaisversion Hardysta. RCA:lla Ennio Morricone päätyi säveltämään ja sovittamaan Spaakin lauluja.

Spaakin esikoissingle oli Morriconen säveltämä ja sovittama Questi vent’anni miei vuodelta 1964. Laulu on tyylillisesti hyvin lähellä Hardyn samanaikaista tuotantoa ja se oli alun perin tehty samana vuonna ilmestynyttä eksploitaatioelokuvaa I malamondo varten.

Singlen B-puolelta löytyi niin ikään Morriconen elokuvaa varten kirjoittama Penso a te. Françoise Hardyn sijasta Penso a te vie ajatukset ennemmin John Barryn suuntaan. Spaakin raukeasti tulkitsema laulu kuulostaa etenkin alussa sähkökitaroineen ja kohtalokkaine jousineen kadonneelta Bond-tunnarilta.

Bondin sähkökitaralla höystetty tunnussävelmä kaikui varmasti Morriconen takaraivossa monen kappaleen kohdalla, sillä samanhenkistä tunnelmaa esiintyy niin poplauluissa kuin soundtrackeilläkin. Tunnelma on pahaenteinen ja yhdistettynä tekstiin jopa jollakin tavalla stalkkaava.

”Penso a te, penso a te
e ti sento vicino a me
T’amerò perché tu
sei la sola ricchezza che ho”

”Ajattelen sinua, ajattelen sinua
ja tunnen sinut lähelläni
Rakastan sinua koska sinä
olet ainoa rikkaus joka minulla on”

Laulun puolivälissä huomion varastaa upea mariachi-henkinen trumpettisoolo, joka kuljettaa tunnelman välittömästi Morriconeen yleisemmin liitettyyn italowesternien maailmaan. Trumpetti on merkittävässä roolissa Morriconen italowesternsoundtrackeilla ja liittyy usein elokuvien dramaattisimpiin kohtauksiin. Juuri trumpetti oli Morriconen ensimmäinen instrumentti nuorena soittajana, ja tietty erityissuhde soittimeen näyttää säilyneen.

#5 Dino – Il ragazzo di ghiaccio (1965)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Dino eli Eugenio Zambelli oli 1960-luvun puolivälissä yksi Italian suosituimmista poplaulajista ja nuorisoidoleista. Hän aloitti rockimmalla Beatles-otteella yhtyeensä Kingsin kanssa. Vuonna 1965 Dino julkaisi kolmannen albuminsa, jonka sovittajaksi hänen levy-yhtiönsä RCA nimesi Ennio Morriconen. Tästä alkoi Dinon ja Morriconen yhteistyö.

Dinosta tuli Italiassa myös suosittu tv-esiintyjä ja näyttelijä. 1960-luvulla hän näytteli ja lauloi useissa elokuvissa, kuten vuoden 1965 nuorisomusikaalissa Altissima pressione. Morricone sävelsi ja sovitti elokuvan musiikin, mukaan lukien popiskelmän Il ragazzo di ghiaccio. Dino oli vasta 17-vuotias levyttäessään tämän jäisestä pojasta kertovan laulun, joka julkaistiin Dinon neljännellä singlellä.

”Quelli come me non sanno piangere
se te ne vai, non sei la prima e non sei l’ultima”

”Sellaiset kuin minä eivät osaa itkeä
jos lähdet, et ole ensimmäinen etkä viimeinen”

Il ragazzio di ghiaccio on eeppinen balladi, jonka Dino tulkitsee komeasti. Laulun puolivälin rautalankahenkinen sähkökitarasoolo kuvastanee laulutekstin minäkertojan herkkyyden ja tunnekylmyyden yhdistelmää – vielä 1960-luvun puolivälissä sähkökitarasoundi saattoi kantaa tiettyjä futuristisia, ”kylmiä” mielikuvia erotuksena perinteisistä ei-sähköisistä soittimista.

#6 Mina – Se telefonando (1966)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ennio Morriconen poptuotannon kirkkaimpana helmenä ja jopa suoranaisena pääteoksena pidetään yleisesti Minan tulkitsemaa laulua Se telefonando. Ylisanat yksinkertaisesti loppuvat tämän kappaleen kohdalla – aion kuitenkin tehdä parhaani.

Mina eli Mina Mazzini on edellä mainitun Gino Paolin tavoin yksi italialaisen poptähtitaivaan kiintopisteistä. ”Cremonan tiikerinäkin” tunnetun Minan ura on jatkunut 1950-luvun lopulta tähän päivään saakka (varsin kirjaimellisesti: Minan 74. albumi Maeba ilmestyi maaliskuussa 2018). Yhteensä Minan levyjä on myyty Italiassa ja maailmalla yli 150 miljoonaa kappaletta. Puhutaan siis todella raskaan sarjan nimestä, vaikka Minaa ei Suomessa juuri tunnetakaan.

Kun La Repubblica -sanomalehti järjesti 2010 lukijaäänestyksen Minan kaikkien aikojen parhaasta laulusta artistin 70-vuotisjuhlan kunniaksi, äänestyksen voitti juuri Se telefonando.

Se telefondandosta oli olemassa vasta teksti, kun Morricone kutsuttiin vastaamaan musiikkipuolesta. Vuonna 1966 Morricone oli jo iso tekijä, ja hänellä oli käytettävissään resursseja ja vapauksia aivan toisella tavalla kuin aloittelevana sovittajana joitakin vuosia aikaisemmin.

Morricone lähti liikkeelle kolmesta soinnusta, jotka hän myöhemmin kertoi napanneensa Marseilles’ssa kuulemastaan poliisiauton sireenistä. Morricone sävelsi laulun varta vasten Minalle ja tämän kolmen oktaavin äänialalle.

Se telefonando on henkeäsalpaavan upea voimaballadi. Minan häikäisevän taitava ja voimallinen tulkinta voi alkuun jättää varjoonsa sävellyksen, joka sekin on hämmästyttävä. Dramaattinen piano ja (jälleen) trumpetti luovat lähtötilanteen. Mina pohjustaa tilannetta kahden säkeistön verran: kaikki on tapahtunut liian nopeasti ja nyt tekstin minäkertoja haluaa päästä irti toisesta osapuolesta. Kyse on siis varsinaisesti ottaen erolaulusta.

”Se telefonando
io potessi dirti addio
ti chiamerei”

”Jos soittamalla
voisin sanoa sinulle hyvästit
soittaisin sinulle”

Kun noin minuutti on kulunut, laulu varsinaisesti alkaa. Kertosäkeistö toistuu toistumistaan, ja silti koko ajan tuntuu tapahtuvan paljon. Sävellajia vaihdetaan useaan otteeseen. Eeppisiä jousia, enkelimäinen naiskuoro, lähes elektronisen kuuloisia matalia pasuunoja, lopussa puhtaasti morriconemaisia yksitavuisia huudahduksia.

Tekstin minäkertoja käy läpi sisäisiä ristiriitojaan, ja samalla laulun tunnetila kiihtyy jatkuvasti loppua kohti. Se vain kasvaa kasvamistaan hävitäkseen lopulta äänettömiin.

Pop- ja soundtracktuotannon rinnalla Morriconen urassa kulkee kolmaskin juonne. Hän on säveltänyt myös klassisempaa orkesterimusiikkia. On pakko myöntää että tunnen tätä puolta Morriconen tuotannosta vain vähän, mutta olen ymmärtänyt että 1900-luvun taidemusiikin suuntauksista sarjallisuus ja minimalismi nousevat esille tämän puolen yhteydessä.

Myös Se telefonandon voisi luonnehtia ainakin flirttailevan sarjallisuuden kanssa – ei aivan tavanomaista vuoden 1966 popkappaleelle. Juuri mitään tällaista ei ollut vielä tähän aikaan tehty popin ydinalueillakaan eli Englannissa tai Yhdysvalloissa. Lähinnä mieleen voisi tulla Phil Spectorin Wall of Sound -äänimaisema. Tavallaan myös Morriconen tarina banaalista ja satunnaisesta sireenistä sävellyksen lähtökohtana kielii eräänlaisesta avantgardistisesta asennoitumisesta.

Se telefonando on poikinut runsaasti hyvin erilaisia covereita. Françoise Hardy tulkitsi laulun ranskaksi ja englanniksi jo sen ilmestymisvuonna 1966. Alkuperäisen tasolle ei yksikään covereista yllä. Suomessa ei tietääkseni vielä kukaan ole yrittänyt.

Bonus! Pet Shop Boys – It Couldn’t Happen Here (1988)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ennio Morricone on palannut popmusiikin pariin toistuvasti myös 1960-luvun jälkeen. Monet biisit ovat liittyneet tavalla tai toisella elokuviin – niin myös loppuun bonuskappaleeksi valitsemani It Couldn’t Happen Here, vaikkakin pienen mutkan kautta.

Pet Shop Boysin Neil Tennant ja Chris Lowe lähestyivät Morriconea tehdessään toista albumiaan vuonna 1988. Alun perin duo halusi Morriconen sovittamaan laulun Jealousy, jonka ensimmäinen versio oli jo yhtyeen alkuajoilta vuodelta 1982. Morricone ei ollut kiinnostunut tästä tehtävästä, mutta oli valmis kokeilemaan muuta yhteistyötä.

Pian tämän jälkeen Morricone lähetti säveltämänsä laulun Tennantille ja Lowelle. Nämä kehittelivät sitä edelleen, mutta yhteys Morriconeen katkesi. Kappale jäi kesken, kunnes Tennant ja Lowe näkivät David Lynchin elokuvan Blue Velvet (1986) ja tykästyivät elokuvan musiikkiin, jonka oli säveltänyt Angelo Badalamenti.

Tennant ja Lowe ottivat yhteyttä Badalamentiin ja pyysivät tätä sovittamaan laulun Morriconen sijasta. Badalamenti suostui ja teki sovituksen. Tennantille ja Lowelle tuli kuitenkin kommunikaatiokatkos tuottajan kanssa, sillä levytystä varten ei ollut buukattu orkesteria. Lopulta koko Badalamentin sovitus rakennettiin levylle Fairlight-syntetisaattorin orkesterisampleista, mikä vahvistaa kappaleen hieman aavemaista tunnelmaa.

It Couldn’t Happen Here on vakavamielinen, jollain tavalla rauhallisen mahtipontinen balladi. Lyriikoiden alussa Tennant muistelee nuoruutensa Newcastlen glamrock-skeneä. ”It couldn’t happen here” viittaa AIDSiin ja tuolloin jo vääräksi osoittautuneeseen ajatukseen siitä, että se mitä oli tapahtunut Yhdysvalloissa, ei voisi tapahtua Englannissa. Vuonna 1988 epidemia oli levinnyt jo maailmanlaajuiseksi.

Monista muista Morriconen tuotoksista poiketen laulua ei ollut alun perin tarkoitettu elokuvateemaksi, mutta sellaiseksi se lopulta päätyi ja antoi myös nimensä kokonaiselle elokuvalle. Kyse on Pet Shop Boysin surrealistisesta mutta kömpelöstä musiikkielokuvasta It Couldn’t Happen Here (1988).