Proge okei! Kuinka rockin Juudas ja vitsien punchline sulautui kaikkeen kokeelliseen nykypoppiin

Keith Emerson ja luminen stadion.

Miksi proge tuli takaisin 90-luvulla? Mitä yhteistä on progella ja internetillä? Eikö progesta saa tykätä? Onko progella tulevaisuutta?

Spinal Tap -henkiset pilkkaavat kaskut ovat usein ainoa tapa, jolla progesta edelleen puhutaan. Ikään kuin progeen voisi ja siihen pitäisi lähtökohtaisesti suhtautua vitsinä. Kuten: Emerson, Lake & Palmerin – nimi, joka kuulostaa enemmän asianajotoimistolta kuin rockbändiltä – jäsenet nukkuivat keikkamatkansa omissa pyramideissaan. Carl Palmerin kahdeksan eri insinööritoimiston suunnittelema rumpusetti painoi 2,5 tonnia. Tai: Yesin rumpali Alan White jäi jumiin majesteetillisen hydraulisen perhos-lavarakennelman sisään sen noustessa lavalle – kohtaus, jonka muunnelma toistetaan Spinal Tapissa.

Progea pilkataan, koska se petti rockin. Proge hylkäsi rockin afroamerikkalaisen, työväenluokkaisen, nuorisokulttuuri- ja taidekoulutaustan. Koska rockin piti ”edistyä”, proge lainasi eurooppalaisesta taidemusiikista ja sovinnaisesti vielä 1800-luvun romanttisilta säveltäjiltä. Proge on popmusiikista keskiluokkaisinta ja valkoisinta, Etelä-Englannin eliittikouluissa ja kirkkokuoroissa syntynyttä. Brittiläisistä progebändeistä ainoastaan Jethro Tull ja Gentle Giant tulivat teollisuusalueilta.

1970-luvulla musiikkitoimittaja Lester Bangsin paaluttama progeinho oli ehkä vielä ymmärrettävää. Kai kuitenkin jo nyt, poptimismin aikana, progeen pitäisi suhtautua kuten mihin tahansa popmusiikin genreen? Eivät kai rockin ”pettäminen” ja yliampuva mahtipontisuus voi yksin ja ikuisesti määrittää progea?

Pompööseistä lähtökohdistaan huolimatta proge nousi 1960-luvun vastakulttuurista ja oli psykedelian suoraa jatkoa. Proge jalosti psykedelian muotoon, jossa se nykyään elää – tuotetumpaan, hiotumpaan, selkeämpään. Progekliseet koskevat oikeastaan vain progen 1970-luvun puolivälin jälkeistä loppukautta. Alkuvuosien proge on ennemmin spontaania kuin koulutetun teknistä. Useat progevirtuoosit, kuten Yesin kitaristi Steve Howe ja rumpali Bill Bruford, eivät edes ole opiskelleet musiikkia!

Musikologi Edward Macan pitää juuri 1960-luvun vastakulttuuria sosiologisena avaimena progeen. Proge jatkoi sen ideoita yksilön vapautumisesta ja transsendenssista muuten synkällä 1970-luvulla. Enemmän kuin varsinaista vastakulttuuria, 1960-luvun nuorisoliikehdintä edusti kuitenkin tulevaisuuden valtakulttuuria ja toteutti maailmansodan jälkeistä materiaalista ja henkistä vapautumista. Vähintään yhtä tärkeää kuin ”hippiarvot” uutta etsiville nuorille oli tieteellis-teknologinen kehitys ja erityisesti sen orastava hakkerihaara.

Stanford Research Institutessa ohjelmoijat söivät LSD:tä ja kehittivät näppäimistön, hiiren, tekstinkäsittelyn, sähköpostin ja internetin.

1960-luvulla kehitetyt henkilökohtainen tietokone ja internet eivät syntyneet IBM:n byrokratiasta vaan hippi-insinöörien koodista. Ne nähtiin ruohonjuuritason emansipoijina, suuryritysten, valtiollisten organisaatioiden ja mainframe-tietokoneiden muodostaman pimeän puolen kumoajina. LSD:tä pidettiin laboratoriovalmisteisena teknologiana, joka automatisoisi massojen valaistumisen. Keikoista muovautui multimediaalisia happeningeja, joissa ihmiset sulautuivat osaksi teknologiaa. Suomessa teknologian ja vastakulttuurin liitto henkilöityi erityisesti Erkki Kurenniemeen, mutta esimerkiksi Timo Larmela, Helsingin 1960- ja 1970-luvun taitteen underground-skenen aktiivi ja sittemmin Suomen Kannabisyhdistyksen puheenjohtaja, on ammatiltaan ohjelmoija.

Samalla tavalla progen vastakulttuurisuus oli teknologiautopistista ja lupaus henkis-teknologisesti edistyneestä tulevaisuudesta. Bill Martin määrittelee progen oksymoronilla ”populaari avantgarde”. Martin perustelee ristiriitaista käsitettä sillä, että koko 1960-luku oli luonteeltaan avantgardistinen, ja rajoja ylittävä maku valtavirtaa. Proge jatkoi avantgarden popularisoimista ja kaupallistamista siitä, mihin The Beatlesin Sgt. Pepper’s sen jätti. Proge heijasteli aikansa informaatiotulvaa satelliittitelevisioineen ja lukuisine uusine FM-radioasemineen. Sen täyteen ahdetut ja yllätykselliset mutta elegantit biisit ääniraidoittivat nupullaan ollutta informaatioyhteiskuntaa.

Robert Frippin ja Brian Enon (No Pussyfooting) -levy vuodelta 1973 jalosti Terry Rileyn kehittämää nauhakaiku-tekniikkaa proto-ambientiksi.

Nyt, tuottajien hallitsemassa popmusiikissa, ”populaari avantgarde” tuntuu musiikin itsestään selvältä tulevaisuudelta. Progen historiallinen arvo on siinä, että se ohjasi musiikkia pois biisikeskeisyydestä assosiatiivisuuteen: soundeihin, tunnelmaan, tekstuureihin ja vaikutteiden yhdistelyyn. Se edisti ajatusta studiosta instrumenttina ja loi näin pohjaa elektroniselle ja ylipäänsä korostetun tuotetulle musiikille.

Ash Ra Templen Manuel Göttschingin E2-E4-levyä pidetään yhtenä ensimmäisistä teknolevyistä, ja jonkinlaista prototeknoa on jo ELP:n Toccatan sähkörumpu-osassa. Göttschingin ohella koko saksalainen ”proge” eli krautrock, tai saksalaisittain kosmische musik, kraftwerkeineen ja tangerinedreameineen on suorassa yhteydessä paitsi teknoon, myös avantgardeen: Can-yhtyeen basisti Holger Czukay oli Stockhausenin entinen oppilas. Spontaaniutensa ohella proge tuntuukin usein Terry Rileyn minimalismin tapaan ohjelmoidulta, kuin reikäkorttitietokoneiden kuvittelemalta musiikilta kylmän sodan paranoian, new agen ja tieteellis-teollisen hyvinvointivaltion maailmaan.

En vieläkään oikein tiedä miksi, mutta 1990-luvun lopun yläsavolaisessa Iisalmessa progesta tuli coolia. Entisen skeittarin reppuun ilmestyi groovyin pyöristetyin kirjaimin ”Kingston Wall”. Toinen sanoi tyttöystävänsä kanssa kaikesta hienosta ”vitun progea”. Lahkeet levenivät. Alkoi kiertää huhuja, että joku oli ”haissut imelälle”. Nuorisotalon bändit vaihtoivat hc-punkin ensin Primus- ja sitten Gong-henkiseen venkoiluun ja myöhemmin Wigwam-covereihin.

Progessa oli sanana oudon kiehtova kaiku jo ennen kuin tarkalleen tiesin, millaiseen musiikkiin sillä viitataan. Sain isältäni, joka demarinuorena vastusti Sex Pistolsin Suomeen tuloa vuonna 1978, hapuilevan määritelmän ja luin tietosanakirjasta artikkelin. Lopulta löysin kirjastosta Love Recordsin julkaisuista kootun Love Proge -kokoelman. En ollut koskaan kuullut mitään sellaista.

Genesiksen Peter Gabriel laulamista hankaloittavassa esiintymisasussa.

Ehkä puoli vuotta myöhemmin ahtauduimme kavereideni kanssa kirjaston kuunteluhuoneeseen kuuntelemaan Yesin Fragilea ja minusta tuntui kuin aivoni olisivat räjähtäneet huoneen seinille. Jos Suomi-proge kuulosti hämyiseltä Lahdelta, umpihangilta ja kummallisen neuvostoliittolaiselta, Yes oli nimeään myöten edistyksellisiä huumeita ja vieraita planeettoja. Vuonna 1971 ilmestynyt Fragile oli puhtaimmaksi tislattua 1960-lukua ilman 1970-luvun bad vibes.

Miksi juuri proge, eikä esimerkiksi indie? Miksi Litku Klemetti laulaa luulleensa Kainuussa, että proge on in? En ollut koskaan kuullut myöskään mitään sellaista kuin Jyrkissä esiintynyt bob hund, kaverilta kopioitu Refusedin Songs to Fan the Flames of Discontent tai Radiomafian Avaruusromua-ambientit. (Isäni vastusti Radiomafiaa, koska ”miksi mafiaa pitää nykyään tunkea joka paikkaan”.) Mutta 1990-luvun Iisalmessa piti vielä valita (jo levyjen vaikean saatavuuden vuoksi), ja valitsin progen. Eikä kaupunkilaisen ”indien” ympärille muutenkaan muodostunut kriittistä massaa.

Suomessa proge oli maaseudun indie. Jukka Tolonen on sanonut, että tänne ”hippiaika” tuli oikeastaan vasta 1970-luvulla ja että Suomi-proge on siksi leimallisesti hippiä tai ”hämyä”. 1990-luvun maaseudulla hippiys oli edelleen harvoja tapoja ulottaa sovinnaisen ohi ja proge luonteva musiikkivalinta metsien kaunosieluille. Proge oli taika-avain kaikkeen 1960-luvun jälkipuoliskon kokeelliseen ja jännittävään, tajunnan laajentamisesta kaunokirjallisesti kunnianhimoiseen science fictioniin. Samalla progen pastoraali tyyli teki siitä maalaismaisemaan istuvaa.

Wigwam ja valkoinen muovikassi.

Jo Iisalmen sisällä huomasi, että progen kuuntelu oli suoraan verrannollinen korvessa asumiseen. Mitä syvemmälle Ylä-Savon metsiin meni, sitä enemmän hämyjä taidelukiolaisia vastaan tuli. Koska kaupunki oli liian kaukana, paettiin menneeseen ja sen kuviteltuun aitouteen. Proge oli vakavaa ja siitä puuttui cooliuden tavoittelu.

Pekka Pohjola promokuvassa valkoinen muovikassi kädessään” on maalaisen anticoolin viileyden arkkityyppi, jonka edelleen aina joku ottaa puheeksi. Samaa perinnettä vaali Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta, joka ehkä vuoden 1995 Soundin tai Rumban kuvassa tuijotti rasvaisessa tukassaan ja konttorilaseissaan pirtinpöytää takanaan talvenmusta ikkunalasi.

Samalla proge sopi hyvin maaseudun pohjimmaiseen sovinnaisuuteen. ”Korkeakulttuurisuus” oikeutti progen. Proge oli kokeellista, mutta ei liian. Progen tekninen taituruus ja ”syvällisyys” olivat vastaansanomattomia myös urheilun valinneille. Vaikutteiden puute sain progen kuulostamaan ikään kuin se olisi edelleen jännittävintä musiikkia. Isän levyhyllystä löytynyt Talking Headsin Remain in Light kuulosti jo aivan vieraalta, eikä isäkään sitä koskaan puheissaan maininnut.

Vuonna 1998 saimme kotiin netin. Nettiradioiden ”progressive rock” -kanavat avasivat pääsyn alkulähteille, enkä ollut enää tietosanakirjan ja kirjaston varassa. Vanhojen radion genreluokitusten mukaisesti progekanavat soittivat paljon ”edistyksellistä” 1960-luvun lopun undergroundia progen lisäksi, mikä tarkensi kontekstia. Striimien heikko laatu sai musiikin kuulostamaan esoteeriselta ja tavoittamattomalta. Oli ehkä helmikuu ja olin huolissani, että ehtisin kyllästyä siihen ihanaan ja täydelliseen musiikkiin ennen kesää. Muistin, kuinka näin oli käynyt Green Dayn Dookien kanssa pari vuotta aiemmin.

Eri bändeistä lukeminen oli mahtavaa, varsinkin koska mahdollisuus kuulla niitä oli usein pieni. Ozric Tentaclesia sain, kun lähetin suomalaisen fanisivun ylläpitäjälle c-kasetteja ja kirjekuorellisen kolikoita. Eloyn Coloursista näin vain hienot kannet Geocities-sivulla. Kun löysin Renaissancelta muutaman kappaleen midi-piipitystä, tuntui hyvältä, etten lähtenyt serkkujen luokse kylään vaan sain jäädä rauhassa niiden ihmeellisten tiedostojen pariin. Proge ja internet sulautuivat mielessäni saman zeitgeistin osiksi. Proge oli samalla tavalla obskuuria ja nörttiä kuin internet. Tietysti netti myös helpotti levyjen ja samanhenkisten ihmisten löytämistä.

Progen 1990-luvun revival ei koskenut vain Suomea, vaan oli globaali – esimerkiksi losangelesilainen Progfest perustettiin vuonna 1993. Uskon progen paluun liittyvän sen teollisen edistyksen auraan.

1990-luvulla suositun Ozric Tentacles -yhtyeen jäsenet olivat zippejä eli teknohippejä.

Simon Reynolds kirjoittaa Retromania-kirjassaan siitä, miten internetin tuoma, 1990-luvun loppua ja 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä leimannut popmusiikkihistorian kierrätys rakentuu teollisen edistysuskon nostalgisoinnille. Esimerkiksi Boards of Canada luo Kanadan yleisradioyhtiöön viittaavaa nimeään myöten hyvinvointivaltion tulevaisuususkon rinnakkaistodellisuutta.

Ennen dotcom-kuplan puhkeamista 2000-luvun alussa maailmansotien jälkeinen tieteellis-teollinen edistysusko saavutti viimeiset unelmansa ennen hiipumistaan. Ehkä proge palasi 1990-luvulla siksi, että se sopi ajan henkeen: progessa on samaa uuden löytämisen, kokeilemisen ja rajattomuuden riemua kuin 1990-luvussa. Vuotta 1973 pidetään progen zeniittinä, johon mennessä merkkiteokset oli tehty ja suunta oli alaspäin. Ei ehkä sattumaa, että samana vuonna oli myös teollisen edistysuskon haihduttanut öljykriisi!

Vaikka internet ja kotikäyttöön tarkoitettu tietokone keksittiin 1960-luvulla, ne toteutuivat tunnetusti massamitassa vasta 1990-luvulla. Tuolloin WWW:tä ja uusia selaimia pidettiin 1960-luvun tapaan vastakulttuurin teknologisoituneina muotoina. Timothy Leary propagoi PC:tä ja cyberdelia-liike kyberavaruutta uutena LSD:nä. Tietokone- ja roolipelit olivat totuttaneet sukupolven uppoutumaan keinotekoiseen maailmaan. Tähän ilmapiiriin avaruusajan utooppinen ja sopivasti autistinen proge sopi kuin modeemin piipitys kesäiseen pimennettyyn huoneeseen.

Progen luomiskausi oli lyhyt, neljä–viisi vuotta vuodesta 1969 eteenpäin, jos ensimmäiseksi varsinaiseksi progelevyksi lasketaan King Crimsonin In the Court of the Crimson King. Tuossa ajassa progen energia ja tulevaisuususko ehtivät möhöttyä levy-yhtiöiden visioksi rockin tulevaisuudesta. Vuonna 1973 ilmestynyt Pink Floydin The Dark Side of the Moon kuulostaa jo osakkeenomistajilleen velvollisen yhtiön valmistamalta huippulaadukkaalta mutta silti jännittävältä tuotteelta, yritykseltä toisintaa Sgt. Pepper’sin taiteellinen ja kaupallinen menestys.

On tavallaan outoa, että progen perinteestä ammentavia uusia ”relevantteja” bändejä ei juuri ole. Tame Impala on enemmän pinkfloydmaista pehmoprogea ja Ariel Pink enemmän Frank Zappaa. Progen luontevin koti tuntuukin olevan rockin sijaan ”kokeellisessa” elektronisessa musiikissa. Samplasihan Kanye Westkin King Crimsonia, ja tietty DJ Shadow aikanaan Pekka Pohjolaa. 1990-luvun IDM:llä oli jo paljon yhteistä progen kanssa. Genren määrittäneen Artificial Intelligence -kokoelman kannessa robotti kuunteleekin Dark Side of the Moonia ja Kraftwerkin Autobahnia!

Proge jäi pophistorian barokkikummajaiseksi osaksi siksi, että studiotekniikka oli vielä 1970-luvulla alkeellista. Monesti progen kokeelliset äänimaailmat mellotron-avaruusaluksineen olivat lähinnä viitteellisiä ja teknisten rajoitteiden vuoksi vain harvoin ylsivät siihen, mitä tavoiteltiin. Enää tällaisia ”avantgarden” popmusiikin rajoitteita ei ole, ja proge on keksittävissä uudelleen.

Warp Recordsin Artificial Intelligence -kokoelman kannessa robotti rentoutuu progen äärellä.

Ehkä progen tulevaisuutta kannattaa etsiä solarpunk-utopioista, digitaalisesta new agesta ja tuottajavirtuoosien ”kuuntelumusiikista”. Tai sitten proge on sulautunut kaikkialle kokeelliseen nykypoppiin, Sannin Sannista Rihannan ANTIin ja Jon Hopkinsin Singularityyn.

Myös ”retromaaninen” proge etsii vielä tekijöitään. Jos asuisin edelleen Iisalmessa tai edes Tampereella, rakastaisin Litku Klemetin Taika tapahtuu -levyä. Se ei yritäkään päivittää progea nykyaikaan, vaan kuvittelee sen uudelleen Canterburysta suomalaiseen iskelmäprogeen ulottuvan vaikuteshakerin lävitse. Jokainen levyn biiseistä voisi olla Love Proge -kokoelmien lisäraita.

On surullista, että samalla tavalla kuin 19-vuotiaana joku Belle & Sebastian oli liian kaupunkilaista suhteen muodostamiseksi, Taika tapahtuun estetiikka tuntuu nyt vieraannuttavan jyväskyläläiseltä, hämyltä ja levottoman assosioivalta. Se palauttaa mieleen omassa rauhassa vietetyt loputtomat tunnit, yölliset kruisailut autioilla teillä ja tasaisen tylsästä ympäristöstä erottuvat loputtomat kauniit poikkeamat – ja tunteen siitä, kun hallitsemattomasti yhdistyvät vaikutelmat täyttävät tietokoneen ruudun.

Hjmmmm hjmm.