”Kaikki on hyvää” – eli kuinka häpeä omasta musiikkimausta vei minut ensin poptimismin ansaan ja sitten möhötuoliin homehtumaan

”You speak to me, sign language / while you’re making a sandwich.”

Joni Klingin piti kirjoittaa siitä, ettei hän enää osaa kirjoittaa popmusiikista. Hän ei kuitenkaan pystynyt edes siihen, koska on vain homeisessa tuolissa istuva viljapeltoindien apologisti romantisoimassa omaa kohtaloaan musiikin ikuisena outsiderina.

On vuosi 2005 ja tiedän olevani harhautumassa väärälle polulle. Aion ostaa Anttilan alennusmyynnistä Britney Spearsin Greatest Hits: My Prerogative -kokoelman. Se sisältää Britneyn ja Bloodshy & Avant -tuottajanerojen hitin Toxic. Se on Britneyn toistaiseksi kiehtovin kappale.

Tämä on aivan väärin, jos on itseensä ylenmääräisen vakavasti suhtautuva haja-asutusalueen sekularismissa ja putkiohjelmoidun Yleisradion setämusiikkitoimittajien kanonisoinneissa hiljaisella tulella tympeän sitkeäksi keitetty landepaukku taidelukiolainen.

Hyvää musiikkia ovat 1960-luvun konseptialbumit, krautrock ja kaikki missä kuuluu avantgarde. The Velvet Underground on hyvää musiikkia. Lou Reedin Metal Machine Music on parasta musiikkia. Britneyn Toxicissa on 0,4 sekuntia kestävä osio elektronista hälyä.

Vuonna 2005 asiat ovat kuitenkin toisin. Tuntuu, että jotain uutta on heräämässä pikkuvanhan möhöaivon uumenissa. Jotain täytyy voida rakentaa puhtaalta pöydältä. Täytyy rakentaa sukupolvikokemus.

Katson Michael Winterbottomin elokuvan 24 Hour Party People ja toivon, että elämässäni koittaisi hetki, jona näen ensimmäistä kertaa Sex Pistolsin keikan.

Relevatoriota odotellessa ”radikaaleinta” mitä voi kaiken eklektisen taidelukiomusan kuuntelun jälkeen keksiä on Britney. Ostaa tämä hopeakantinen, kiiltävä ja koomisuuteen asti skimpy poplevy ja todeta: ”Tässä on edistyksellistä musiikkia.”

Se on hyvä idea. Mutta vain, koska kaikki mitä se edustaa on halveksuttavaa. Vähän kuin oululaiset punkkarit, jotka eivät ymmärrä minua.

The Fiery Furnaces – Benton Harbor Blues, otteita aitoa outsider-elämää sisältävältä musiikkivideolta.

On vain yksi ongelma. En koskaan opi oikeasti pitämään Britneystä. Kesti 13 vuotta myöntää se, mutta en ole kuunnellut My Prerogativea kertaakaan soitettuani sen ensimmäisen kerran läpi. Se nököttää yksinäisenä todistuksena vapaamielisyydestäni ja edistyksellisyydestäni cd-kokoelmassani – tuossa surullisessa hyllykössä asunnon nurkassa, jota on alkanut vuosien mittaan katsoa kuin käänteisen ovisilmän läpi, sen edustamia muistoja luotaan etäämmälle työntäen, siihen liittyvän kiintymyksen hävettäväksi materiaalisuudeksi mielessään kääntäen, toivoen viimein koko roskan muuttuvan näkymättömäksi.

Nostalgia liittyy niin elimellisesti popkirjoittamiseen, että on oikeastaan yksi sen alalaji. Nykymusiikkia suositellakseen on löydettävä sitä kohtaan vitaali entusiasmi, mutta helpompaa on löytää itsestään kyyninen entusiasmi; sitä havaintoa kohtaan, että ennen oli paremmin.

Ei 2000-luvun indie luonut kompromissia ainoastaan kaupallisen listapopin ja taidekoulujääräilyn väliin. Se loi kompromissin nykyhetken ja menneisyyden väliin, kertaustyylien plethorana ja katufiksujen musafanien hyväksyvänä nyökkäilynä Timbalandin nimen kuullessaan ja samassa nyökkäilevässä tahdissa viiden gigatavun iPodistaan John Peel -sessioita selatessaan.

Britney oli vain yksi linkki ketjussa, jolla yritettiin karistaa 1960-luvun dinosaurus kannoilta hädissään kuin Jeepin lavalla makaava Jeff Goldblum, stereoissa vuorotellen Interpolin postpostpunk, Giorgiota fiilistelevä ranskalainen house tai AOR soiden. Ja samalla kaikki se niin sanottu indierock, jonka piti pelastaa nuoret popilta, oli alkanut kuulostaa popilta itseltään ja sen kitarariffit pelkiltä lainoilta 1960-luvun landfill-bändeiltä vintagesoittimineen ja –pedaaleineen – Frendien soundtrackilta ja joka ikiseltä mainokselta, jossa soi Jetin Are You Gonna Be My Girl.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arcade Firen Funeralin kansi on painettu kierrätetylle ruskealle voimapaperille ja koristeltu pseudoviktoriaanisella kitschillä. Nyt se näyttää samalta ylimaallisen valkoisuuden fantasialta kuin siihen pakatun musiikin protestanttinen rummunpaukutus. Jos 20-vuotias minä ranttasi muka närkästyneenä The Smithsin nationalismista ja Death in Junen fasismista kieltäytyen putoamasta Arcade Firen ansaan, jonka pohjalla lepäsi samaa epäilyttävyyttä erittävä syötti – iso indie-juusto – ei tuo tarkkanäköisyys pelastanut minua tusinalta muulta valkoiselta salametsästäjältä.

Sufjan Stevens oli luultavasti omaksunut Illinoisin valjut maneerit jossain kristityssä musiikkikoulussa, ja eikö St. Vincent ollutkin opiskellut jossain umpivalkoisen eliitin konservatoriossa? Eikö jokaisen Portland-indiebändin taustalla soinut kätketty historia avoimesti Ku Klux Klan -myönteisen kaupungin menneisyydestä? Nämä olivat pohjimmiltaan samaa passiiviskonservatiivista vehnäleipää kuin keskilännen kouluampujaemopojat.

Anonyymin ihmisen kouluarvosana ja perustelut mm. Hadouken-yhtyeelle

Arcade Fire muuten tekee nykyään discoa ja kuulostaa U2:ta. Everything Now on heidän paras levynsä. Tämän lähemmäs kertaustyyli-isukkia en pääse, valitan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Olen demonisoinut kaiken 1960-luvun rockin. Se on helppoa. Onnistuin siinä viime vuosikymmenen puolivälissä acid housen ja teknon avulla, joten yhtä hyvin voin yrittää vierottaa itseni 2010-luvulla trancella tai europopilla.

Silti itken melkein aina kuunnellessani The Seekersiä – formaatiltaan kuin Australian versio Mamas and the Papasista, paitsi että Mamas and the Papas tuli Kaliforniasta ja edes näennäisesti avoimesta kulttuurista, kun 1960-luvun Australia oli kaikesta toiseudesta systemaattisesti riisuttu yhteiskunta. Yhdistä tähän leirikoulumusiikki ja Folkways-levyt, kansainvälinen poliittinen laululiike kulttuurikotien ja hyvien perheiden lapsille. Ei ole sattumaa, että sanat ja melodiat täsmäävät. Tuntuu kiroukselta pitää siitä.

Beach Boysin kappaleet ovat niin kauniita, etten voi koskaan lukea heistä kattavaa rockbiografiaa, ettei selviäisi heidän olleen vain tavanomaisia surffaridouchebagejä. Aivan kuin ei olisi tarpeeksi, että televisiosta vuodesta toiseen näytettävät ”nostalgiset” insertit Woodstockin mudassa tanssivista, villikuontaloisista hipeistä eivät kielisi nykyään mistään muusta kuin hedonistisesta etuoikeutettujen springbreakistä. Sen lisäksi näytetään vielä kuvat ”oikeista” Woodstock-hipeistä – niistä, jotka eivät viitsineet syöksyä mutaan, vaan ainoastaan hengailivat Chevrolet Corvairiensa ja Stingray Corvettejensa lähettyvillä juoden kaljaa: nuoria kundeja, joiden tukan pituus on vain aavistuksen yli crewcut-pituuden, valkoisissa farkuissaan ja pikeepaidoissaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1960-luvun musiikki on kollektiiviselle itsepetokselle perustuvaa antikvaaritavaraa, mutta en halua päästää irti, kuten en myöskään halua uppoutua halpaan pseudokeski-ikäiseen imitaationahkasohvaan juomaan viiniä ja analysoimaan kirjallisia, ”tiheän tarinankerronnan sanoituksia päihderiippuvuuden, uskonnon ja lunastuksen ympärillä tapahtumapaikkanaan Minneapolisin kaupunki”.

En halua olla ”siisti” laarinkaivelijafaija, joka pukeutuu huppariin ja keräilee lenkkareita. James Murphy varmaan värjää partaansa harmaaksi. Sanon itselleni, että väitteleminen The Nationalin ja Elbow’n paremmuudesta on setien hommaa, mutta en silti pysty olemaan sinut oman setähabitukseni kanssa.

Talvipäivänä laitan soimaan Vampire Weekendin Contran, niin kuin se ei muka olisi läpeensä 1960-lukulainen levy ja toisi illuusiota ikuisesta, valheellisesta Woodstock-kesästä ja siihen antautuakseen liian itsearvontuntoisen ylemmän keskiluokan tympeistä huveista hotellipatioilla. Se on pina colada -musiikkia, pikeepaitamusiikkia, se on musiikkia olalle heitetyille neuleille. Yhtä lailla kuin Elbow on musiikkia antiikkinahkaisille kyynärpaikoille tweedtakeissa.

Jokaisella meistä on tapamme larpata suurten ikäluokkien kokemuksia. Takaraivossani kasvaa tietyssä kohtaa yksi harmaa hius; jos sen nyppäisee pois, siihen kasvaa uusi. Mutta siellä se on.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sylvester Graham oli philadelphialainen presbyteerisaarnaaja, joka 1800-luvun alussa saarnasi ruokavalioreformilaisuuden ja bland diet -liikkeen puolesta. Hänen seuraajansa olivat grahamiitteja ja hänen mukaansa on nimetty grahamjauho, sillä vaikka Graham ei keksinyt kuorimattomasta vehnästä tehtyä raaka-ainetta, painotti hän sen tärkeyttä ruokavaliossa.

Grahamin opetuksiin assosioituvat tuon ajan puritaaniliikkeissä esiintyneet näkemykset keitetystä, maustamattomasta kasvisruokavaliosta moraalisesti oikeamielisenä ravintona. Yksipuolinen ja mitäänsanomattoman makuinen ruoka on hurskasta, sillä se ei herätä intohimoja. Jos ruokaan sen sijaan lisää esimerkiksi ketsuppia, saattaa ruokailija helposti joutua kiihotuksen tilaan, kuten hyvin tiedämme.

Richie Edwards söi vain valkoista riisiä ja perunaa. Hän tietenkin kutsui annosta nimellä ”white noise”.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Koska popmusiikista on niin vaikeata kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä, laitan soimaan Brian Enon Discreet Musicin, sillä sen pitäisi olla ”musiikkia työntekoon.” Näin minun ikäpolveni mieltää ambient-musiikin. Se on musiikkia, joka ei mene hukkaan taustalla. Se perustuu niukkuuden ja säästeliäisyyden periaatteelle. Se on tehokasta musiikkia. Siksi sitä voi käyttää nootrooppisena instrumenttina omien työskentelytapojen ja tuottavuuden hienosäätämiseen.

Siinä ei ole ominaisuuksia, joten se on puhtoista. Sylvester Graham oli tunnetusti suuri Brian Eno -fani. Hänen suosikki-Eno-levynsä top 3 olivat:

1. Music for Airports
2. Neroli
3. Another Green World

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

John Cagen 4:33-teoksen kuoliaaksi lainattu lattea havainnollistus on, että teos voi koostua ”vaikkapa sateenropinasta konserttisalin kattoon”. Kuvittelen Brian Enoa vuonna 1975 sairaalavuoteellaan, kun hän sadetta kuunnellessaan keksii ”omaperäisen” idean ympäristöönsä sulautuvasta musiikista. Miltä hänestä silloin tuntuu? Tunteeko hän itsensä neroksi… vai todella vaivaantuneeksi?

Tässä vaiheessa Nuorgam-kollega kysyy, missä määrin ambient, minimalismi tai ylipäänsä länsimaisen modernin kanssa flirttaileva kokeellinen musiikki on rahtikulttia? Jos vieraasta kulttuurista saapuisi tutkija katsastamaan 1900-luvun puolivälin avantgardisteja, mitä hän näkisi. Joukon työttömiä? Kotona hän kertoo: siellä oli paljon joutenoloa, ”whole lot of loitering”.

Ambientista on tullut populaariamme, mutta voimmeko me oikeasti pitää ambientista, kuten me pidämme popista. Vai onko se vain meidän haluamme olla niin valjuja kuin mahdollista.

Voimmeko pitää musiikista, jossa ei tapahdu mitään, tekemättä siitä rituaalia, joka rationalisoi meidät osaksi jotain puritistista jatkumoa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Britney Spearsin musiikissa kaikki tapahtui yhtä aikaa. Kaikkialla. Se oli Pharrellin ja Neptunesin kaltaisten tuottajien tavaramerkki. Ja minä kiinnostuin Britneystä vasta, kun hän käytti Toxicilla hyväkseen hiljaisuutta, koska valkoiset ihmiset rakastavat alleviivata taiteensa vakavuutta.

Yritän Britneyta kuunnellessani muistuttaa itseäni siitä, ettei minun ole tarvinnut imitoida pikkuporvarillista makua. Yritän uskotella, kuinka popmusiikki on lopulta tehnyt minusta sen mikä olen; kuinka se on aina ollut kaikessa taustalla läsnä; kuinka Spice Girls oli ikäluokalleni jaettu sukupolvikokemus; kuinka läpeensä 1990-lukulainen Madonnan Bedtime Story -videon muotokieli on.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vaikka kaikki nämä popmuistot aiheuttaisivat minussa nostalgiaa, tajuan väärentäväni sen. Mikään näistä ei oikeasti koskettanut minua 1990-luvulla, vaan tuntui efemeraaliselta ja joutavalta. Vasta loputtomana Antiques Roadshow’na pyörivä lähihistorian jatkuva rehabilitaatio on palauttanut nämä asiat sentimentaalisen rojun piiriin.

Spice Girls ei koskaan merkinnyt minulle mitään niin tärkeää kuin Alanis Morissette, he eivät kertoneet hauskanpidosta yhtä ”hauskan” kuuloisesti, yhtä anthemisti, kuin Sheryl Crow laulaessaan ”all I wanna do is have some fun”.

Ehkä Britney oli kuin etäännytetympi versio The Seekersin musiikista molempien edustaessa samaa viljasiiloperimää. Britney oli Coyote Ugly -versio Dixie Chicksistä, urbaani kaupunkilaisserkku, mutta todellisuudessa samaa kauraa kuin heinälatoon vetäytynyt Jim Jones tai metsämökissä asustava Bonney Bear omana aikanaan. Haave paluusta ruraaliin.

Ehkä yritykseni Britneyn fanittamiseksi olivat minun tapani toteuttaa sitä sisäistä viiksivahaa ja craft-olutta turvakseen tarvitsevaa hahmoa, joka kirjoittaa lauluja arteesisen veden kantamisesta kotiin sinkkiämpärissä ja parran trimmaamisesta piilukirveellä ja kehuu Brucen Tunnel of Lovea mainettaan paremmaksi levyksi kangaskassi Wisconsin-juustoa täynnä. Ehkä pääsisin Britneystä eroon kun menisin armeijaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jotta en lopulta päätyisi moiseen ansaan, minun oli kehitettävä ajatus kuivemmasta vesileipäkeksistä ja laivakorppumaisesta 2000-lukulaisesta ironiasta, joka suojaisi minua popmusiikilta. Sen täytyi olla yksi syy siihen, että siirryin 2000-luvun indien turvalliseen traditionalismin pariin. Syy siihen, että aloin aikoinaan kuunnella P.J. Harveya, Metriciä, Yeah Yeah Yeahsia tai Peachesia: ne eivät olleet Britney. Ne eivät tuntuneet edustavan kaupallisen ja seksualisoidun populaarimusiikin Hed Kandi -universumia, koska ne tuntuivat sanovan, syvältä National-nojatuolin pohjalta, että Britney oli yhdentekevä.

Me keksimme jopa nimen turhanpäiväisen popmusiikin kuuntelulle, ja se oli poptimismi, ja isminä se on lähes yhtä validi kuin 300 euron joogamattoa kantava city-hippi sanomassa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille. Ja se hävettää minua nyt.

Lopulta osoittautui, että poptimismi oli vain meidän kolmekymppisten setien yritystä omia itsellemme jotain, johon meillä ei ollut oikeaa tunnesidettä, kielien tarpeesta olla aina paikalla siellä missä tapahtuu. Vuonna 2018 tuntuu karmaisevalta ajatella, miten irstailta ja kiilusilmäisiltä minä ja kollegani olemme listapopin oikeiden natiivikäyttäjien silmissä kaikki nämä vuodet mahtaneet näyttää.

Säikähdin omaa opportunismiani hyökätessäni popin raadon kimppuun raviten itseäni sillä tuhlaillen, epäoikeutetusti, samalla kun yritin väärentää omia tuntemuksiani, ja sukupolvikokemuksiani musiikkilehtien sivuille. Yritin allekirjoittaa jaetuiksi hetkiksi sellaista, mitä en koskaan ollut jakanut, vaan josta olin ollut aina ulkopuolella. Jotta kaikelle mässäilylle tulisi loppu, oli palattava johonkin kuivaan, kankeaan ja nuivaan.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiossa soida Pink Floyd. Aion ainakin yrittää väittää sitä omaksi, aidoksi kokemuksekseni. Ainakin se kuulostaa tarinalta, jonka kaikki ovat valmiita uskomaan.

Kehittelen jo seuraavaa idenditeettiprojektiani, jonka nimeksi voisi tulla vaikkapa ”Vanhus ja Rock”. Siinä vanhus on tullut elämässään siihen pisteeseen, että hän on nähnyt kaikki maailman rockit ja yrittää palata vanhojen levyjensä pariin kyseenalaistaen niiden mielekkyyden, valittaen ettei enää saa otetta musiikista, verhoten kaiken lakoniseen illuusiottomuuteen. Lisäksi on pidettävä pitkiä analyyttisiä monologeja siitä, kuinka popmusiikkia ei ole enää järkevää kuunnella, saati kirjoittaa siitä, ja pohtia, kuinka paljon popmusiikki oli oman identiteetin rakentamisen keinotekoinen väline, joka nuoruuden ja vitaalisuuden ihannoinnissaan ainoastaan johti omat muistonsa tyhjäksi syövään noidankehään.

Kriitikon paras apu on kyky osata sanoa itselleen olevansa ihan paska – ja saada siitä nautintoa tietäen, että voi luottaa ammattilaisen arvioon.

Bonus! Nobel-voittaja Bob Dylan laulaa voileivän tekemisestä

”Down at the bakery
Surrounded by fakery
You speak to me, sign language
While you’re making a sandwich”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!