Rakkaallani on huono maine – Pekka Laine ja rockabillyn kuusi virhettä

Eli mitä yhä hiusrasvaa käyttävä 52-vuotias musiikkitoimittaja ajattelee nuoruudenrakkaudestaan rockabillystä ja siihen lyödyistä kulttuurisista stigmoista.

Otetaan tärkein asia heti kärkeen: rakastan rockabilly-musiikkia. Minulla on toki monia muitakin intohimon kohteita. Onneksi.

Rockabillyn ja itseni välinen side on kuitenkin sitkeimpiä ja pitkäkestoisimpia musiikillisia intiimisuhteita elämässäni. Vietämme näihin aikoihin 40-vuotishääpäivää. Kyseessä on siis melkein ikuinen rakkaus. Elinkautistuomio.

Lempi ei ole aina ollut helppoa. Olen joutunut kestämään ja kärsimään sen puolesta. Media-alalla työskentelevänä rockabilly-fanina olen toisinaan tuntenut itseni uskovaiseksi, joka on jättänyt seurakunnan taakseen ja matkannut ulos kylmään maailmaan.

Ura musiikkitoimittajana on vienyt minut maailmallisten ja vääräuskoisten keskelle. Siellä olen kohdannut karun totuuden. Rockabillyyn ei suhtauduta vakavasti. Sille nauretaan. Sitä pilkataan. Siitä ei tiedetä mitään. Se on olemassa lähinnä karikatyyrina ja vitsinä. Se on erikoisen lahkon rituaalimusiikkia, jolla ei ole laajempaa relevanssia osana popin tarinaa.

Parhaassa tapauksessa rockabilly tai 1950-luvun rock’n’roll tunnustetaan silmänräpäyksen mittaiseksi esihistoriaksi ja alkusoitoksi jollekin todelliselle ja tärkeälle. 1960-luku. Folk. Proge. Punk. Uusi aalto. Suomirock. Indie. Metalli. Rap. Post. Grunge. Techno. EDM. Neo-tämä-tuo-se.

Jos meikäläiseltä keskiverto pop-viisaalta kysytään, on olemassa miljoona tärkeämpää genreä, joiden hienouksia eritellä kunnioittavassa hengessä. Näin siis erityisesti Suomessa.

Eurooppalaisen popkulttuurin kotimaassa Englannissa tai Ruotsissa rockabilly tai 50’s rock’n’roll sen sijaan ei ole oman lestadiolaisuutensa vangiksi jäänyt kummajainen. Sen estetiikka tunnetaan ja tunnustetaan yhdeksi pop-evoluution olennaiseksi vaiheeksi, josta on suora henkinen yhteys myös myöhempään indie-todellisuuteen, ”modernin” tarinaan.

Brittiläisen musiikkikirjallisuuden kiistaton mestariteos Bob Stanleyn Yeah Yeah Yeah toimii kiteytyksenä tästä näkemyksestä. Kirjan alaotsikko on ”The Story of Modern Pop” ja sen piirtämä historiallinen kaari on ehyt myös syvän etelän valkoista äpärärokkausta kuvatessaan.

Brittikontekstissa rockabilly on yksi indien ensimmäisistä muodoista. Olihan jopa jumalasta seuraavalla eli Morrisseyllä rockabilly-guy Boz Boorer oikeana kätenään vuosien ajan. Rockabilly on keskeinen osa keskitien tylsyyttä haastavaa ja sparraavaa musiikillista aluskasvillisuutta. Rasvatukkien musiikilla on toki omat alalahkonsa ja oppisuuntansa. Osa rockabilly-kultttuurista suhtautuu aggressiivisen vihamielisesti muutokseen, osa elää symbioosissa modernin kanssa, on osa ”uutta”.

Suomessa rockabillya ei tietenkään pidetä merkityksellisenä osana popkulttuurin nykyisyyttä. Se ei ole myöskään saanut lähisukulaistensa museaalista arvostusta osakseen. Sillä ei ole kulttuurista pääomaa. Se ei ole hyvää makua. Se ei ole jazz, blues, country, reggae, soul tai afro. Sitä ei kutsuta Huvilatelttaan tai Pori Jazziin. Paitsi jos Brian Setzer esittää sitä. Stray Cats on ainoa nimi, jonka valtavirran musiikkijärjestelmä pystyy käsittämään.

Kärjistän hieman, koska olen harmistunut rakkaani puolesta. Vaikka olen itse hylännyt tunnustuksellisen billy-vakaumuksen tien, kiintymys henkistä nuoruuden kotia kohtaan sykkii rinnassa ikuisesti. Mielestäni rockabilly ansaitsisi parempaa.

Ollakseni rehellinen, keksin lukuisia syitä asioiden tilaan. Suomessa rockabilly on poikkeusmusiikia, koska siitä tuli yhdessä vaiheessa niin suosittua, teinien massamuodin ääniraitaa. Kuka sellaista arvostaisi?

1980-luvun alussa huipentunut rockabilly-muoti saavutti absurdit mittasuhteet. Brittiläisten varhaiskeski-ikäisten teddy-poikien yhtyeet nousivat listamenestykseen, teineille myytiin rockabilly-purukumia ja jokaisessa suomalaisessa luokkakuvassa vilisi parin vuoden ajan rockabilly-kolahduksesta kertovia hiuslaitteita. Rockabilly oli iskulause ja mantra, josta tuli useimpien silmissä ohimenevä hurahdus tai vitsi. Osin kaupallisesti manipuloitu massailmiö tuli, meni ja jätti jälkeensä huonon fiiliksen.

Laajempi ja syvempi ymmärrys koko musiikkilajista ja sen vivahteista syntyi siinä vaiheessa, kun rockabilly oli julistettu kuolleeksi nuorisotrendinä.

Varsinainen alakulttuuri syntyi savun hälvettyä. Itse olin noin 16-vuotias, kun menin maan alle. Lukion toisella luokalla olin muistaakseni koulun ainoa rokkari. Sama tapahtui kaikkialla Suomessa. Siitä kaikki alkoi kunnolla.

Pekka Laine silloin.

Asialle oikeasti omistautuneet loivat oman skenensä, joka jakoi tutut tunnusmerkit muiden musiikillisten heimojen kanssa. Musiikkimaku, pukeutumiskoodi, pienlehdet, levymerkit, bileet, kaveruussuhteet, ”oma juttu vs. valtavirran sopulikultuuri” – sama kehikko kannattelee niin 50’s-aktivismia kuin goottien, black metal -fanien tai hardcore-punkkien elämäntapaa.

Alakulttuurin omaehtoiseen toimintalogiikkaan kuuluu tietynlainen sulkeutuneisuus. Toisin sanoen siviilit eivät tiedä rockabillyn myöhemmistä vaiheista paljoakaan. Ulkomaailma elää stereotypioiden varassa: kellohameet ja torttutukat all nite long. Käsitykset rockabillyn ja siitä pitävien ei-kovin-mairittelevista ominaisuuksista elävät sitkeässä.

Itse puhuisin eräänlaisista kulttuurisista stigmoista, jotka merkittävällä tavalla ovat levittäneet nihkeyden ja kitkan auran koko genren ympärille. Rockabillyn julkisivua ja imagoa synkentää pitkä varjo. Miksi? Käymme läpi kuusi syytettä ja yritämme ymmärtää.

#1 Rockabilly on nostalgiaa

1970-luvun lopun nuorisokulttuurimosaiikissa tapahtui selvä sukupolvenvaihdos, sen tajusi tyhmempikin. Progen ja muun pitkätukkamusiikin edistys oli kääntynyt taantumukseksi. Tarvittiin uusi mantra ja tuore kattoideologia rockin kehitysuskolle.

Punkin tehtävä oli täyttää aatteellinen tyhjiö ja esiintyä tienä tulevaisuuteen. 1950-luvun musiikista ja pukeutumistyylistä ammentaneelle nuorisomuodille annettiin julkisessa mielipiteenmuokkauksessa vastavoiman rooli. Me, jotka huumaannuimme vanhasta rock’n’rollista, katsoimme taaksepäin. Me valitsimme Amerikan ja nostalgian. Kuulemma.

En ymmärtänyt tätä ”syytöstä” tai vähättelemisen perustelua koskaan. Nostalgia merkitsee kaipuuta vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Rockabilly oli outoa, uutta ja jännittävää. En ollut kuullut mitään vastaavaa. Mitä pahemmin musiikkiin friikahdin, mitä syvemmältä rockabillyn ja sen musiikillisten sukulaisten muodostama ryteikkö alkoi avautua, sitä enemmän vanha alkoi tuntua uudelta. Kadonnut maailma heräsi henkiin ja muodosti vaihtoehtoisen todellisuuden oman aikalaisarjen rinnalle.

Monen ikätoverini tavoin aloin etsiä tietä kauemmas. Mistä kaikki sai alkunsa? Kuka kopioi ja ketä? Mistä on kysymys? Country. Blues. Soul. Parissa vuodessa huomasin tutkivani afroamerikkalaisen musiikin koko tarinaa. Rockabilly ei ollut pakotie vaan portti elämänmittaiselle tutkimusmatkalle, joka jatkuu edelleen.

Jollakin tasolla 1950-luvun musiikista alkanut nyrjähdys antoi suunnan musiikilliselle maailmankuvalleni. Olen roots-ihminen. Haluan edelleen tietää asioiden syntyhistorian ja evoluutiokaaren. Joku toinen haluaa tuntea kirjallisuuden historian, toiselle elokuvan klassikot ovat relevanttia maailmankuvan rakennusainetta tässä ja nyt. Heitä kutsutaan sivistyneiksi, ei nostalgikoiksi.

Kun vuonna 2018 kuulen uuden kiehtovan popkappaleen, kysyn automaattisesti: ”Missä tämän juuret ovat?” Ehkä se on rockabilly-tyypin kysymys.

Rockabilly-alakulttuuriin kohdistetut nostalgiasyytökset ovat mielestäni tulleet ajankohtaisiksi ja aiheellisiksi paljon myöhemmin. Tänä päivänä varsinkin suomalaisessa rockabilly-skenessä on aistittavissa vahvasti keski-ikäistyvää ja taaksepäin katselevaa henkeä. Todellinen ja aidosti nostalginen kaipuu ei kohdistu 1950-luvun Amerikkaan vaan sinne, minne kaikilla muillakin ikääntyvillä ihmisillä eli omaan nuoruuteen.

1970- ja 1980-luvun rockabillyrevivalin keskeiset nimet tahkoavat hyvällä menestyksellä heimokokoontumisten tähtinä, vaikka rokkaamisessa alkaa olla vahvaa geriatrista sivumakua. Yhteinen rituaali on alakulttuurin käyttövoima ja sillä päästään loppuun asti. Pysähtyneisyyden aika on koittanut. Onko se lopullinen saattohoitotila? En tiedä.

Muualla maailmassa hommat etenee ja uusia vivahteita ui sisään kaiken aikaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Elvis Presley – Baby Let’s Play House (1955) Nuori Elvis on tärkein rockabilly-artisti. Tässä on kaikki olennainen. Seksi. Sielu. Arvaamaton ja neuroottinen energia. Mustan ja valkoisen suuri synteesi. Tulevaisuus.

#2 Rockabilly on tyhmää

Rockabilly-musiikki leimattiin tyhmäksi jo varhain, osana rock’n’rollin laajempaa mollaamis- ja vähättelyaaltoa 1950-luvulla. Amerikkalaiseen televisiohistoriaan jääneessä sketsissä suosittu koomikko Steve Allen lausui ääneen Gene Vincentin Be-bop-a-lula-kappaleen sanoja runotyyliin. Yleisö hekottelee.

Kohtaus on toistunut eri variaatioina miljoona kertaa sen jälkeen. Rock’n’rollia lähestytään tekstityyppinä, kirjallisuuden lajina, ja sitten todetaan joukolla, että ei tässä ole mitään tolkkua. Aina on kysymys samasta väärinkäsityksestä. Epä-älyllisyys määritellään tyhmyyden synonyymiksi. Tolkuttomuus mielletään heikkoudeksi, vaikka se on ehtymätön voimanlähde. Rockabilly ei välttämättä ole lainkaan tyhmää, älytöntä se on ehdottomasti.

Itse kutsuisin rockabillyn musiikillis-tekstuaalista olemusta esiälylliseksi. Sen esteettiset tehokeinot tulevat maailmasta, jossa kukaan ei osannut odottaa käyttömusiikilta modernin ihmisen ahdistusstandardeja täyttäviä älykkyyden tai kirjallisen monimuotoisuuden piirteitä. Musiikin tehtävä oli toinen. Sen piti rokata. Puhutella muita elimiä ja minuuden syvätaajuuksia, ei kapeata analyysikaistaletta aivoissa.

Primitiivinen musiikki koskettaa primitiivistä meistä. Vieraan kriteeristön läpi mankeloiminen ei paljasta siitä mitään olennaista. Rockabilly on alkukantaista, raakaa ja yksinkertaista. Siksi se on niin nerokasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Phantom – Love Me (1958) Analyysin tavoittamissa. Jerry Lottin ainoa täysosuma kertoo olennaisen rockabillyn kyvystä ohittaa älyllisyyden kahleet.

#3 Rockabilly on tyhjää

Tämä syytös on läheistä sukua edelliselle. Ongelmat alkavat Bob Dylanista. Dylanin ansiosta tekstisisällöstä tulee keskeinen rockin arvottamisen ulottuvuus. Vakavasti otettavalla musiikilla on oltava vakavasti otettavaa sanottavaa.

1970- ja 1980-luvun taitteessa ajatus oli muotoutunut kuumottavaksi kysymykseksi: ”Mikä on sun sanoma?” Suomenkielisen rockin tekstivetoisuus oli saavuttanut melko kiihkomielisen kehitysvaiheen. Englanniksi tai pikemminkin siansaksaksi laulavien teinien rockabilly-yritelmät eivät selviytyneet tässä puntaroinnissa kovinkaan hyvin. Heillä ei ollut sanottavaa. Ei yhteiskunnallista viestiä. Ei kirjallisia ansioita eli ei mitään sisältöä.

Vaikka rockabilly oli sitä soittavien yhtyeiden määrässä mitattuna vähintään punkiin verrattava ruohonjuuritason musiikkihautomo, se ei synnyttänyt rockkulttuurin mielipidejohtajien vinkkelistä mitään erityisen arvokasta. Rockabilly oli merkityksetöntä, tyhjää. Kahdesta muotiaallosta selvästi ontompi ei luonut mitään.

The Clashin jäljitteleminen oli selvästi omaperäisempää kuin Crazy Cavanin peesailu. Musiikin kielellinen taso kallisti vaa’an totaalisesti punkin hyväksi. Sana painaa aina enemmän, koska sana on yhtä kuin ajatus. Ei auta nikottelu. Hoppin än boppin on ä sätydi nait.

Rockabillyn julkisuuskuvan ongelmia selittää myös se, että tällä musiikilla ja ympärille syntyneellä alakulttuurilla ei ole ollut omaa oppineistoa tai äänenkannattajakuntaa valtamediassa. Tässä mielessä ja erityisesti tässä mielessä punk veti pidemmän korren, aivan oikeutetusti. Aikuisen toimittajan tai varttuneemman kansalaisen katsannossa omia suomenkielisiä kappaleita tuottanut ja huolta maailmasta kantanut punkkari näytti ymmärrettävästi mieluisammalta hahmolta kuin epämääräisesti uhoava rockabilly-teini, joka ammensi hengenravintoa Suosikki-lehden infantiilimaailmasta.

Punkin tapauksessa laajempi kulttuurinen merkitys oli helppo tunnistaa. Rockabillyn kohdalla se saattoi kieltämättä olla hankalampaa. Sen syvempi merkitys oli epämääräisempi ja vaikeammin artikuloitavissa. Mistä siinä on kysymys? Fiiliksestä.

Tässä vaiheessa älykkö pyörittää silmiään ja poistuu paikalta virnistellen. Onpa tyhjäpäistä touhua.

Rockabilly-diggarina tietysti ihmettelen, mitä olen kuunnellut kaikki nämä vuodet. Tyhjää? Jos rockabilly on suuri ajatuksellinen ei-mitään, miten olen voinut saada siitä niin paljon irti? Tunteita, näkyjä, käsittämättömiä tajunnantiloja, omituisia aistimuksia, toisen maailman – kaikki tämäkö tyhjästä?

Näitä ”sisällyksettömiä” populaarimusiikin alalajeja on toki monia. Pop. Tanssimusiikki. Iskelmä. Suuri osa itseensä vakavasti suhtautuvan rockin ulkopuolisesta popmusiikista tuntuu painivan saman sisällöllisen onttouden ongelman kanssa. Rockabilly ei ole siis yksin. Ehkä musiikin merkityksellisyys ja merkittävyys voi sittenkin lymyillä myös siellä, missä sanomisen tarve ei ole ilmaisun keskiössä.

Yhden esteettisen mittariston ottaminen kaiken mittaristoksi tuottaa aina paljon jakojäännoksiä. Sitä paitsi laululyriikka voi olla painavaa ja ”viisasta” monella tapaa. Tutti Frutti ei ehkä tarkoita mitään. Siksi se voi merkitä kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Rytminen loitsu ja dadaistinen runo avaa ikkunan älyn tuolle puolen. Et ymmärrä ja kuitenkin ymmärrät.

Kun teininä kuuntelin rockabillyn ylijumalan Charlie Feathersin nikottelua ja läähätystä, en tiennyt mitä hän tarkkaan ottaen halusi minulle laulullaan kertoa. Ja kuitenkin tiesin. Aivan tarkkaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Charlie Feathers – Tongue Tied Jill (1956) Tässä on primitiivisen rockabillyn kova ydin. Elvis oli tehty tähdeksi, Feathers oli liian ”aito” moiseen. Etelän fiilis hänen musiikissa oli liian sakeassa ja hapokkaassa muodossa massahyödykkeeksi.

#4 Rockabilly on rasistista

S*****an britit, kun otitte sen lipun alakulttuurinne tunnukseksi! Etelävaltioiden lipusta on joutunut vääntämään liian monta kertaa liian monen tyypin kanssa vuosien varrella.

Englannissa 1960-luvun lopulla alkaneen teddy boy -revivalin kautta etelän lippu ja ”south’s gonna rise again” -horinat uivat osaksi suomalaistakin nuorisokulttuurimaisemaa. Seurauksena tästä kulttuurituonnista oli sitkeä stigma.

1970-luvulla lippu herätti paljon närää myös rockabillyyn muuten myötämielisesti suhtautuneissa musiikkientusiasteissa. Historialtaan ja merkitysulottuvuuksiltaan äärimmäisen ladattu symboli leimaa edelleen 50’s-alakulttuuria.

Lipun tarkkaa viestiä ei mielestäni ole helppo aivan yksiselitteisesti naulata aloilleen, koska konteksti ja käyttötarkoitus vaikuttaa symbolin sisältöön. Joillekin dixie-lippu on amerikkalainen vastine hakaristille. He ovat oikeassa. Joskus lipun viesti on yhtä luotaantyöntävä.

Toisille lippu on puhtaasti populaarikulttuurinen signaali ja oman heimon tyylikoodiston osa. Sillä julistetaan lähinnä jääräpäisyyttä ja ylpeyttä omasta tiestä, ei erityistä vihaa mitään tai ketään kohtaan.

Itselleni lippu on junttimainen ja osin vastenmielinen jäänne jostakin aikansa eläneestä. Eurooppalaisessa alakulttuuriyhteydessä se on minulle lähinnä korniuden symboli, osa juuri sitä henkistä ilmastoa, jonka sisällä on vaikea hengittää. Lippu edustaa itselleni ankeutta, mutta siitä ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Mitä rasismisyytöksiin tulee, rockabilly-skene ei varmasti selviä aivan puhtain paperein. Epäpoliittisuuttaan toitottavassa alakulttuurimaastossa on oma poliittinen värinänsä. Itse kierrän sen taajuuden kaukaa.

Toisaalta. Mikä mahtaa olla tilanne jääkiekkofanien, tangodiggareiden, metallimusiikin harrastajien, golfaajien tai motoristien keskuudessa? Suvaitsemattomuutta ja urpoutta voi yhdistää monenlaisiin univormuihin ja hiustyyleihin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jesse James – South’s Gonna Rise Again (1958) Salanimellä levyttänyt Lee Denson teki siivun erinomaista raakaa rockabillya, jonka sisään oli kätketty pommi. Lukekaa Youtube-videon kommenttikenttä ja ymmärrätte, mistä puhun.

#5 Rockabilly on väkivaltaa

Palaamme jälleen 1970-luvun lopun tapahtumiin ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Suomen kaduilla ja kyläraiteilla säpistiin. Lehdissä kirjoitettiin, televisiossa paasattiin ja kouluissa varoiteltiin jengitappeluista, katuväkivallasta ja nuorison raivopäisyydestä.

1950-luvun tyyliin pukeutuneet nuoret olivat epäilemättä vahvasti edustettuina katutason levottomuuksissa, jotka olivat aika yleisiä – ainakin siltä tuntui. Diinarit hakkasivat hippejä, punkkareita ja muita ”erilaisia” nuoria. Näin se meni useimmissa aikalaiskertomuksissa ja todennäköisesti suht totuudenmukaisesti, hieman kärjistäen ja yksinkertaistaen.

Syy väkivaltaisuuteen tuskin oli musiikkimakukysymys pohjimmiltaan. Osa nuorista miehistä valitsee aina väkivallan. Sille voi etsiä loputtomiin erilaisia selityksiä ja motiiveja. Reviirikiistat, tyylierot, väärät ilmeet – syyt vaihtelevat, mutta aina joku saa turpaan. 1970- ja 1980-luvun taitteen erikoisuus oli kuitenkin katuväkivallan ja musiikillisesti määrittyneiden nuorisokulttuurien lomittuminen.

Muistan elävästi kuinka luin hämmentyneenä Suosikista juttuja Englannin kuvioista. Teddyt ja punkkarit mätkivät toisiaan kaduilla ja veri lensi. Nujakoissa vilahteli aseita, ja väkivalta oli silmittömän tuntuista. Brittiläisten työväenluokkaisten nuorisotyylien väkivaltahistoria sai uuden huipentuman. Teddyt, rokkarit, modit, skinheadit ja punkit muodostivat ketjun, jota Englannissa pidettiin luonnollisena osana nuoren miehen kasvua.

Luulen, että suomalainen kuvio kopioitiin osin sieltä. Siltä tuntui viimeistään siinä vaiheessa, kun teddy boy -tyyli korvasi aiemman American Graffiti -pohjaisen kehitysvaiheen ja rockabilly-muodista tuli dominoiva perusjamppojen juttu. Sittemmin perusjampat ovat jatkaneet muiden hakkaamista hevitukassa, diskotamineissa, hiphopreleissä tai urheilija-lookissa.

Rockabillyn ja väkivallan suhde on monisäikeinen. Erityisesti ns. revival-tyyliin ja ted-meininkiin kuuluu oman kulttuurin huligaaniperinnön romantisoiminen ja hehkuttaminen. Poseerataan bändikuvissa pesäpallomailojen kanssa ja lauletaan partaveitsen heiluttamisesta takakujilla. Machoilevaa itseironiaa, äijähuumoria, tyylileikkiä vai todellista latenttia aggroilua? Ei voi aina tietää. Sen tiedän, että Punk Bashing Boogie on todella paska biisi. Inhoan sen viestiä. I Hate Disco. Ehkä vielä huonompaa.

Kokonaan toinen juttu on vanhassa rockabilly-kamassa aistittava levottomuutta ja jopa pelkoa aiheuttava energia. Samanlainen selittämätön uhka soi monissa blues-klassikoissa, 1960-luvun garage-renkutuksissa, Stooges-paahdossa, punkin melupilvessä ja räppääjien väkivaltafiktioissa.

Kuuluisa ”vaaran tuntu” on osa rockabillyn viehätysvoimaa. Nössönä kierrän todellisen väkivallan kaukaa ja tyydyn kuvitelmaan. Rikoselokuvat ja Johnny Burnette Rock’n’Roll Trio lyövät mieltä kiihottavan särön porvarilliseen turvakuplaan. Tässä voi käydä miten vain, myös huonosti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Johnny Burnette – Train Kept A-Rollin’ (1956) Ystäväni kiteytti tämän mestariteoksen olemuksen täydellisesti katsellessaan kuvaa Johnny Burnettesta. ”Elviksessä ja tässä on se ero, että Elvis olisi ollut mukava tavata.”

#6 Rockabilly on kuollut

Höpö höpö. Rockabilly elää, koska yö on nuori, kello on kaksitoista ja beibi ja minä aiotaan rokata.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ray Harris – Come On Little Mama (1956)

Jutun kirjoittaja on 52-vuotias musiikkitoimittaja, joka käyttää edelleen hiusrasvaa. Hän perusti ystäviensä kanssa juuri uuden yhtyeen, joka soittaa pelkkää rockabillya. The Hip-Shootersin syksyllä ilmestyvän ensisinglen kappaleet kertovat rokkaamisesta.