2010-luvun popklassikot

Countdown jatkuu! Sijat 150–101 Jack Ü:n Where Are Ü Now’sta Kanye Westin New Slavesiin

Jack Ü eli Skrillex ja Diplo.

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Voit kuunnella kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta.

#150 Jack Ü – Where Are Ü Now feat. Justin Bieber (2015)

Skrillexin, Diplon ja Justin Bieberin yhteistyön hedelmä ilmentää kaikkea mikä nykyaikaisessa hittitehtailussa on upeaa. Jokaisen tekijän kädenjälki näkyy eikä hommassa ole jälkeäkään möhisten rakastamasta auteur-meiningistä. Komitealla saadaan parhaimmillaan aikaan todella komeaa jälkeä. Varsinkin lauluprosessointi on hienoa – kuin Vilunki tuhoamassa graffaa kopiokoneella. (Arttu Tolonen)

#149 Vampire Weekend – Step (2013)

Omasta taidokkuudestaan ihastuttavan tietoiselta vaikuttava Vampire Weekend onnistuu kuulijan onneksi kuulostamaan hengenheimolaisensa Paul Simonin tapaan usein myös tahattoman vilpittömältä. Souls of Mischiefin Step to My Girl -demoa kierrättävä, jouluaattoisella cembalolla koristeltu Step on samanaikaisesti sekä hampaita vihlovan nokkela että pirun kaunis. (Mikko Valo)

#148 Sampha – (No One Knows Me) Like the Piano (2017)

Lontoolaislauluntekijä Samphan ensialbumi Processin hienoin laulu on sen kolmas single, (No One Knows Me) Like the Piano. Ehkä 2010-luvun turhimmilla otsikon sulkeilla paiskattu teos on upea rakkauslaulu Samphan äidille ja tämän kodissa sijainneelle pianolle. Sampha on kertonut kappaleen olleen viimeinen kappaleensa, jonka hän soitti 2015 edesmenneelle äidilleen. (Vilho Pirttijärvi)

#147 Elbow – My Sad Captains (2014)

Siinä missä suomalaiset juomisesta kertovat kappaleet ovat joko itsesäälissä ja moralismissa kieriskelevää valittamista, holtittoman ryyppäämisen miehistä ylistämistä tai jommankumman edellämainitun ironisointia (joka tulkitaan väärin), Guy Garvey ystävineen saa baari-illan kuulostamaan hartaushetkeltä, jossa noustaan hetkeksi kauas arjen ja kattojen yläpuolelle. (Ville Aalto)

#146 Deafheaven – Dream House (2013)

Dream House on Deafheavenin käyntikortti. Se on auringonlaskua vasten teräväpiirtyvää, 16:9-kuvasuhteella nähtyä surumielisyyttä hämärtyvän Manhattanin siluetin tuolle puolen katoavista haaveista. Yhtyeen milleniaali-eksistentrialistinen post-metalli on tietenkin itsekeskeistä ja puristien hemoille käyvää, mutta samalla osoitus genren tematiikan laajentumisesta. (Mikael Mattila)

#145 Slowdive – Sugar for the Pill (2017)

Shoegaze-veteraanit saattoivat huokaista helpotuksesta, kun Slowdiven paluualbumin toinen single osoittautui edeltäjäänsä Star Rovingiakin uljaammaksi. Kappale soi jopa herkemmin ja kirkkaammin kuin Souvlaki-mestariteoksen parhaat hetket yli 20 vuotta aiemmin. Vain hiomalla ja jalostamalla jo valmiiksi täydellistä voi saada aikaan näin itkettävän hyvää musiikkia. (Juuso Janhunen)

#144 Nicki Minaj – Super Bass (2011)

Nicki Minaj halusi alusta alkaen sekä poptähteyttä että katu-uskottavuutta, mutta Monsterin tyrmäyssäkeistöä ja Starshipsin kiiltoa on ollut työlästä naittaa toisilleen. Nuo elementit eivät ole kohdanneet kunnolla kuin yhden kerran, mutta ehkä yksi vuosikymmenen täydellisimmistä popbiiseistä riittää? Lisätään nyt video Nickistä heittämässä maalia miesten niskaan. (Antti Piirainen)

#143 Taylor Swift – Blank Space (2014)

Jos ”Teukan” 1989 on vuosikymmenen paras valtavirran poplevy, Blank Space on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen hemaisevin hetki. Laulu on osoitus vaivattoman taidokkaan popmusiikin ikiaikaisen hurmaavasta lumovoimasta, joka puree taustaan katsomatta. ”Taylormania” valloitti tässä vaiheessa viimeisetkin We Are Never Ever Getting Back Togetherilta säästyneet sydämet. (Aleksi Kinnunen)

#142 Real Estate – It’s Real (2011)

Jos tapaisi luolassa kasvaneen ihmisen, joka ei koskaan ole kuullut musiikkia, hänelle voisi soittaa Real Estaten It’s Real -kappaleen ja kertoa sen olevan kaikkien aikojen paras popkappale. It’s Real on unohdettu helmi ja aliarvostettu mestariteos. Sävellyshetki on vielä liian lähellä, jotta se voisi murtautua aikansa roskaindien painolastista klassikoksi. (Joonas Kuisma)

#141 Daft Punk – Give Life Back to Music (2014)

Tämä kappale heittää kuulijan 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen ja tanssilattialle peilipallon alle. Random Access Memories -albumin sinänsä pätevä Get Lucky -hitti soitettiin nopeasti puhki, mutta paremmin aikaa on kestänyt levyn avausraita. Orgaaninen groove ei ole 2010-luvulla kuulostanut yhtä hyvältä kuin Daft Punkin valloittavasti kulkevassa tanssiteoksessa. (Tomi Nordlund)

Panda Bear.

#140 Panda Bear – Last Night at the Jetty (2010)

Panda Bearin Person Pitch oli Animal Collectivea, josta ”bläjäyttely” ja ”bro-meininki” on riisuttu pois. Jäljelle kristallisoituu väritön ja hienojakoinen psykedelia. Tällainen Beach Boys -tyyppisten klassisten melodioiden tavoittelu, jota esimerkiksi myös Fleet Foxes harrasti tähän aikaan, tuntuu nyt vähän vanhentuneelta ”valkoisten miesten laatumusiikilta”. (Iida Sofia Hirvonen)

#139 Rihanna – Diamonds (2012)

Diamonds on Rihannan paras kappale. Se on viileä, nostattava ja melankolinen balladi palikkapianoineen kaikkineen, ja täydellistä taustamusiikkia haaveileville Tumblr-päivityksille. Siksi oli osuvaa, että juuri sen Saturday Night Live -esitystä taustoittivat värikkäät vaporwave-ysärigrafiikat. Mikrogenrejen appropriaatiota? Varmasti. Ajankuvaista? Todellakin. (Mikael Mattila)

#138 Lana Del Rey – Born to Die (2011)

Muovia, mielialalääkkeitä, kolajuomaa, turpeita huulia, kiiltokuvia ja hattaraa. Lana Del Rey oli yksi 2010-luvun alun kiistellyimmistä poptähdistä. Onneksi kukaan ei enää jaksa kiistellä siitä, onko Lana aito asia vaiko markkinakoneiston puhaltama kupla. Vaikka artisti ei enää puhuta, julkaisi hän aikoinaan pysäyttäviä kappaleita. Born to Die on niistä komeimpia. (Tomi Palsa)

#137 Major Lazer & DJ Snake – Lean On feat. MØ (2015)

Kesänä, jona Lean Onista tuli hitti, minä rakastuin lopullisesti. Major Lazer oli siihen asti tarkoittanut minulle bileasiaa, jonka keikoilla hypättiin A-tikapuilta maahan kuivapanemaan naistanssijaa. Rakkauden tavoin Lean Onin nerokas popsävellys voitti minut hiljalleen puolelleen. Nykyään instrumentaaliväliosan laskeva sävelkuvio tuo rintaani lämmön tunnun. (Joonas Kuisma)

#136 King Krule – Dum Surfer (2017)

King Krule sinetöi asemansa Britannian näkemyksellisimpänä milleniaalina singlellä, jolla kaikuivat vuoden 2017 jännittävimmät äänet: mudasta esiin ryömivä basso (Devon Mongoloidin jälkeläinen), yhä järkyttävän nuoren Archy Marshallin, 23, kaivonpohjalta ulvomat manaukset, saksofonien laiska pörinä ja se jumalainen lätkytys, joka tätä kaikkea ihanuutta kannattelee. (Antti Lähde)

#135 Swans – Screen Shot (2014)

Jos mindfulness ei koskaan tuntunut miellyttävältä idealta, antakaa Michael Giran tehdä siitä viehättävämpää. Screen Shot on Swansin ekstaasinhakuisuuden viettelevä ja tanssittava kohokohta. Mennyttä ja tulevan ahmiva valtava ääniaalto työntää kuulijan suoraan ajan leikkauspisteeseen. Tämänkin vuosikymmenen elämänohje on hyvin universaali: ”Love now. Breathe now.” (Antti Piirainen)

#134 Owen Pallett – Lewis Takes Off His Shirt (2010)

Sofistikoituminen on sitä, kun huomaa, ettei Lewis Takes Off His Shirt olekaan Owen Pallettin paras kappale. Uusia faneja Pallett silti on saanut tuhansittain tällä viiden minuutin fantasiamusikaalilla, jossa on loppua kohti kasvava rakenne, nippu sisäisiä crescendoja ja tietenkin millisekunti, jolla neljännen minuutin jännite purkautuu ja pim, olet hypnotisoitu. (Oskari Onninen)

#133 Burial – Kindred (2012)

Lämpöinen rahina käynnistää dubstep-matkavideon, jolla maisemat vaihtuvat tiuhaan. Riippuu kuulijasta, mitä Kindredin edetessä tulee vastaan. Sen kuuntelemista voi suositella musavisahenkisille ihmisille, sillä sen suolaa ovat tuttujen kappaleiden kummalliset kaiut. Drum’n’bassin kultakaudesta muistuttaa kolme soinnun bassojyrähdys, josta Bad Company olisi kateellinen. (Maija Vikman)

#132 Katy Perry – Firework (2010)

Firework ei ole täydellisen ja ihanan Katy Perryn ainoa megahitti, joka on myös voimaannuttava tanssianthem. Mutta Firework on ”boom boom boom” -osiaan myöten yksi Perryn täydellisen simpukkakokoelman pophelmistä, jonka kertosäkeen alkaessa on pakko laulaa ja hyppiä mukana. Eikä tarvitse edes muistaa käyttää suojalaseja, kun ampuu sielunsa sisällä ilotulitteita. (Matti Markkola)

#131 Mitski – Your Best American Girl (2016)

Jo kasvatukseni on varmasti ollut erilainen. Ja nyt vihdoin hyväksyn itsessäni senkin. Meitä ei vain tarkoitettu toisillemme, ja se on ihan ok. Ei tarvitse olla ulkopuolinen, jotta voi samaistua Mitskin lauluun ulkopuolisuudesta. Päinvastoin – kun osaa peilata muistojaan vastaavissa tilanteissa, ymmärtää häntäkin. Kaikkea alleviivaa video, jossa Mitskin valkoinen ihastus hässii Coachella-beibeä Amerikan lippuun kääriytyneenä – Mitskin kävellessä hylättynä mutta lopulta itsevarmempana pois. (Niko Vartiainen)

Mitski.

#130 Loreen – Euphoria (2012)

Euroviisuja on usein vaikea asemoida popmaailmaan, mutta Euphoria sujahti vaivatta listahitiksi pelkällä hyvyydellään. Hölynpölysanat ovat ehtaa trancea ja sävellys Britney Spearsin Femme Fatalelta. Päälle vielä paljain jaloin nykytanssinut salaperäinen Loreen, ja kas, meillä on uniikki klassikko, jota voi muistella vielä pitkään parhaana euroviisuihin liittyvänä asiana. (Markus Hilden)

#129 Nick Cave & the Bad Seeds – Girl in Amber (2016)

Skeleton Tree ei ole levy Nick Caven pojan kuolemasta. Mutta levyn työstämisen aikaan sattunut onnettomuus antaa värin albumin jokaiselle nuotille. Myös Girl in Amber saa sielunsa laulajan hallitsemattomasta surusta ja tuskasta. Lopputuloksena on viiltävän tarkka kuvaus pysähtyneestä kaipuusta ja luopumisen pakolle nöyrtyneestä halusta säilyttää ripaus kauneutta. (Hannu Linkola)

#128 Ariana Grande – Break Free feat. Zedd (2014)

Max Martin on kirjoittanut digisukupolvelle oman Since You’ve Been Gonensa, mutta Break Free on emansipoiva erolaulu kaikille muillekin. C-osan vonkuna hyrisyttää samoja mahahermoja kuin Daft Punk. Lopussa fiittaaja Zedd ruuvaa esiteineille dubstep-mättöä. Mikä tärkeintä: tietenkin viiden tähden pophitti vuonna 2014 viittaa kertosäkeensä paraatipaikalla itseensä. (Oskari Onninen)

#127 Kanye West – Blood on the Leaves (2013)

Ensimmäisen säkeistön jälkeiset torvet ovat vaan niin härskit. Niiden yhdistäminen sydäntäraastavaan Nina Simone -sampleen ja Kanye Westin tavaramerkki-autotuneen on edelleen silkkaa tykistystä. Kun hyviksi todettujen elementtien kierrättäminen ei riitä, ne pitää räjäyttää täysin. Aika moni artisti noudattaa tätä maksiimia nykyään, mutta seuraukset ovat harvoin näin komeita. (Juuso Janhunen)

#126 Kendrick Lamar – Bitch Don’t Kill My Vibe (2012)

”Sometimes I need to be alone”, kuuluu levotonsieluisen räppärin rukouksen viimeinen toive. Kendrick Lamarin läpimurtolevyn toinen biisi esitteli albumiorientoituneille kuuntelijoille hiphopin uuden ajan ja sen kirjallisimman poikkeusyksilön. Kaikki on kuin ennen, paitsi ettei ole. Introspektio voittaa uhon, zen seksin. Voi niinkin vakuuttaa, ettei ole kuin muut. (Oskari Onninen)

#125 Arcade Fire – Everything Now (2017)

Arcade Firen Everything Now -albumi oli pettymys, mutta onneksi sen nimiraita on kuitenkin ehta popklassikko. Win Butler ja kumppanit tarjoavat hienosti helkkäävällä kappaleellaan maailmaasyleilevää popilottelua Abba- ja Talking Heads -vaikutteilla. Nykykulttuuria muistetaan kritisoida, ja kappaleen ylevä kosketinteema jää junnaamaan pahemman kerran päähän. (Tomi Nordlund)

#124 Adele – Hello (2015)

Miten ihana tunne onkaan, kun odotat jotain kappaletta ja sen ensi kerran kuullessasi olet, että: ”YAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAASS SSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSSS!!!” Katumuspilleri ja proteiinipirtelö samassa paketissa eli täydellinen voimaballadi ja paluusingle! (Markus Hilden)

#123 Rae Sremmurd – Black Beatles feat. Gucci Mane (2016)

Nämä ovat ne veljekset Mississippistä kaverinsa kanssa, joita saamme syyttää tai kiittää siitä, että pari vuotta sitten oli trendi nimeltä mannequin challenge. Muistatko, mikäs se olikaan? Ei se mitään. Siihen tämä biisi tullaan silti ikuisesti yhdistämään. Mutta kun raaputtaa pois meemistä mähkääntyneen kuorrutteen, löytää bilehitin, jota voi kuunnella tanssimattakin. (Matti Markkola)

#122 Fun. – We Are Young feat. Janelle Monáe (2011)

Amerikkalaisyhtyeen kappale on pakahduttava ylistyslaulu elämänvaiheelle, jonka ei uskoisi ikinä päättyvän: ”Tonight, we are young, so let’s set the world on fire, we can burn brighter than the sun.” Hitti on tarttuvuudessaan ja dramaattisuudessaan täysosuma. Lukemattomat ovat nuo aamuyöt, jolloin baarista kotiin hoiperteleva juhlija on hyräillyt sitä mielessään. (Tuomas Kokko)

#121 Kent – Var är vi nu (2014)

Joakim Bergin muistot nuoruutensa mökkiviikonlopusta kasvavat elämän kulumiseen havahtuneen ihmisen apeaksi yksinpuheluksi peilin edessä. Vaikka elämyksellisyyden näivettymisestä kauhistunut kerronta uhkaa karata levottomien sähköiskujen sarjaksi selkärankaan, lauhduttaa empaattinen soitanta piinaavimmatkin ajatukset höyhenenkeveästi kutittaviksi lumihiutaleiksi. (Hannu Linkola)

Miguel.

#120 Miguel – Adorn (2012)

Ciaran Body Party. Draken Hold On, We’re Going Home. Miguelin Adorn. Silkkisen ihanien kutu-anthemien tyylilaji elää ja voi hyvin. Ja miten pehmeällä voimalla Miguel Jontel Pimentel sen tekeekään – kun kuulee hänen vannovan rakkautensa koristelevan ja pukevan kuulijan samalla tavoin kuin tähdet koristavat taivasta, on pakko uskoa hänen tarkoittavan juuri minua. (Niko Vartiainen)

#119 The xx – Angels (2012)

Angels on kaiutetun sähkökitaranäppäilyn ja Romy Madley Croftin kuiskailun johdattelema minimalistinen popballadi, jonka keston ajan saa odottaa jotain tapahtuvan. Vajaan kolmen minuutin jälkeen kuulija jätetään kuin nalli kalliolle, vain kylmien väreiden ja parin rummunpäristelyn kanssa. Angels ammentaa tyhjästä tilasta, tauoista sekä hiljaisuudesta. (Teemu Fiilin)

#118 Kurt Vile – Pretty Pimpin (2015)

Mitä tehdä, kun vessan peilistä katsoo vieras ihminen? Kun huomaat harjaavasi oudon tyypin hampaita ja pitäväsi tuntemattoman hepun vaatteita? Kurt Vilen Pretty Pimpin johdattaa naamioleikkiin. Se eksyttää aavikon kuumaan hiekkaan — ehdottaa, ettei tehdä yhtään mitään. Leijaillaan, jäbä. Tällaista se nyt on. Ainakin uuden tyypin kuteet näyttävät helvetin hyviltä. (Kimmo Vanhatalo)

#117 Bon Iver – Towers (2011)

Justin Vernon ystävineen on onnistunut kaikilla kolmella Bon Iver -albumilla voittamaan useampien kuuntelukertojen nihkeilyn jälkeen lopulta hitaasti puolelleen. Yhdelläkään levyistään Bon Iver ei ole onnistunut täydellisesti, mutta jokainen albumeista on vähintään puolillaan haikean melankolisia ja melodisia kolhiintuneita pikkutimantteja. Towers on yksi niistä. (Visa Högmander)

#116 Blood Orange – You’re Not Good Enough (2014)

Lontoolaislähtöinen Dev Hynes ennätti tehdä meluisaa kitarapoppia (Test Icicles) ja kanavoida sisäistä kantrimuusikkoaan (Lightspeed Champion), kunnes löysi itsensä Blood Orange -artistinimen avulla. 1980-luvun soul, funk ja hiphop soivat Hynesin ajattomalla Cupid Deluxe -albumilla. Samantha Urbanin kanssa duetoitu You’re Not Good Enough on albumin parhaimmistoa. (Tuomas Kokko)

#115 Vince Staples – Norf Norf (2015)

Vince Staplesin musiikki hylkii biisilistaformaattia paljonkin, mutta Summertime ’06:n nerokkaasta kokonaisuudesta on pakko kaivaa esimerkki. Lift Me Upin hätähuutoa ei kuullut juuri kukaan, mutta Norf Norf toimii porttina, jonka läpi voi kulkea Ramona Parkin synkkään varjoteatteriin. Biisi myös ennakoi Big Fish Theoryn yllättäviä ekskursioita brittigaragen soundimaailmaan. (Antti Piirainen)

#114 Taylor Swift – We Are Never Ever Getting Back Together (2012)

Tämä oli se kappale, joka muutti Taylor Swiftin modernin countryn ihmelapsesta oikeaksi tähdeksi. Puheosineen, välihuomautuksineen (”this is exhausting!”) ja veikeine videoineen biisi loi brändin, tavaramerkin ja pop-instituution, jonka ammattitaitoisen pinnan alla väijyy oikeata lahjakkuutta, laulunkirjoitustaitoa ja liki vastustamatonta feikattua viattomuutta. (Samuli Knuuti)

#113 Tyler, the Creator – Yonkers (2011)

”I’m a fucking walking paradox, no I’m not.” Väkivaltaa, painajaisia, älyvapaata uhoa. Oksennusta. Biitti on kuin jäteauton reistaava nostin. Vatsaa vääntää. Vai onko tämä vitsi? Kun Odd Future -kollektiivin johtohahmo ensimmäisen soolosinglensä videolla hirtti itsensä ja maailma jäi raapimaan päätään, 20-vuotias teiniälykkö Tyler Okonma nauroi matkalla pankkiin. (Jarkko Immonen)

#112 Phosphorescent – Song for Zula (2013)

Haavoittuva spirituaali rakkauden voimalle ja ailahtelevaisuudelle, jonka pyörteenomainen jousikuvio perspektiivistä riippuen joko vetää kuuntelijan helvettiin tai nostaa taivaisiin. Täysosuma, jonka soundista on vaikea sanoa tehtiinkö se kalliissa studiossa vai makuuhuoneessa. Biisi hiipuu pois pitkän kaavan kautta, kuten rakkauden synnyttämä ekstaasi ja tuska. (Arttu Tolonen)

#111 Frank Ocean – Self Control (2016)

Mikään biisi ei ole kuulostanut pitkään aikaan niin loppukesän haikeudelta kuin tämä. Vähän häiritsee kitaranäppäilyn ”underthebridgemäisyys”. Aina kun Self Controlin kuulee, tuntuu kuin olisi Kaliforniassa jossain rannalla ikävöimässä jotain ihmistä ja palmut leijuvat tuulessa samassa tahdissa kuin hengittää. Paras laini: ”I came to visit ’cause you see me like a UFO.” (Iida Sofia Hirvonen)

Haimin sisarukset.

#110 HAIM – The Wire (2013)

Ensimmäiset seitsemän sekuntia The Wire kuulostaa täsmälleen Eaglesin Heartache Tonightilta – eikä siinä mitään! Enemmän kuin ”Kotkien” uran jähmeimmältä boogielta, sisarustrion single kuulostaa kuitenkin Fleetwood Macin Christine McVien nielaisseelta Destiny’s Childilta. Näennäisen simppeli pop-aarre, jonka laulumelodian rytmitys hiipii karaoke-uskalikon painajaisuniin. (Antti Lähde)

#109 LCD Soundsystem – I Can Change (2010)

I Can Change on kipeä ja hauska kappale siitä parisuhteen tuskallisesta vaiheesta, kun kaikki on sanottu ja edessä on vain väistämätön, jota yritetään siirtää mahdollisimman pitkälle eteenpäin. Lupaillaan, ja itsekin melkein uskotaan, että kyllä minä vielä voin muuttua. Voin minä! Kyllä voin! Mutta kun et voi. James Murphy hallitsee tämän tyyppisen tragikomedian. (Teemu Kivikangas)

#108 Anohni – 4 Degrees (2015)

Koirat kuolevat janoon, kalat kuolevat lämpimään veteen, vanhukset kuolevat kuumuuteen, saaret ja rannikot peittyvät nousevan meriveden alle, metsäpalot valtaavat rutikuivan maan. Mitä siitä, sehän on vain neljä astetta. Kuolkaa kaikki! Anohnin edessä on pysähdyttävä miettimään yhteiskunnan mielettömyyttä. Tulevaisuus ei ole koskaan kuulostanut näin pelottavalta. (Markus Hilden)

#107 PJ Harvey – The Glorious Land (2011)

”Mikä on mahtavan maamme hedelmä? Epämuodostuneet lapset.” PJ Harveyn Let England Shake -albumi tuntui kypsältä romaanilta 16 vuotta Rid of Men jälkeen, White Chalkin teemakokeilujen tauottua. The Glorious Landin ratsuväen torvet ovat uhkaavuudessaan levyn muistettavin detalji. Sideways-festivaaleilla vuonna 2016 ne tuntuivat tuovan mukanaan ukkosen ja sateen. (Joonas Kuisma)

#106 College & Electric Youth – A Real Hero (2011)

Jos tekee kasarisyntsapoppia ilman ironiaa tai moderneja sävytyksiä, biisin on paras olla instant-klassikko. Irrottakaa A Real Hero Drive-leffasta ja Ryan Goslingin pusakasta. Siirtäkää se diskoteekkiin, hetkeen ennen valomerkkiä, neonvaloihin – mahtaako diskoissa olla neonvaloja? Katsokaa miten he empivät ja hakevat askelia. Voiko tätä edes tanssia hitaana? Klassikko. (Harri Palomäki)

#105 Beach House – Myth (2012)

Beach House osaa rakentaa melodraamaa. Vaikka baltimorelaiskaksikon useimmat biisit noudattavat samaa raukeaa näppäilykitaroiden, syntikkamattojen ja yleensä aika vähäeleisen laulumelodian kaavaa, Myth nousee ehkäpä tuon reseptin kiteytyneimmäksi yksittäiseksi täysosumaksi. Täydellistä ja tunnelmallista turvamusiikkia vuosikymmenen olennaisimmalta indiebändiltä. (Teemu Fiilin)

#104 John Grant – Queen of Denmark (2010)

John Grantin esikoislevyn huipentaa täydellisen vangitseva pianoballadi, joka on samaan aikaan lakoninen ja täynnä tunnetta. Herkän a-osan ja rujon b-osan vuorottelu toimii upeasti. Biisin sanoitus tarjoaa neronleimauksia, kuten ”I wanted to change the world / But I couldn’t even change my underwear”. Grantin taustalla soittelee mainio teksasilainen Midlake-yhtye. (Tomi Nordlund)

#103 Katy Perry – Teenage Dream (2010)

Teenage Dream -albumi on popin merkkipaalu ja sen singleistä soisi parhaiten muistettavan nimikappaleen, joka on Max Martinin, sittemmin täydeksi siaksi osoittautuneen Dr. Luken ja ennen muita Bonnie McKeen taidonnäyte kesäisestä pophitistä. ”Perryn ääni on aurinko ja kappale on kiertorata sen ympärillä”, kirjoitti Owen Pallett esseessään vuonna 2014 ja oli täysin oikeassa. (Markus Hilden)

#102 Julia Holter – Sea Calls Me Home (2015)

Julia Holter on jonkin- ja monenlainen popin yleisnero, joka saa miljoona eri elementtiä soimaan kevyesti päällekkäin. Sea Calls Me Home on orgaanisen kuuloinen pop-taideteos. Se kuulostaa vaivattomalta samalla tavalla, jolla onnistuneesti taiteillut skeittitemput saadaan näyttämään helpoilta. On ilmiselvää, ettei yksikään muoto rikkoudu Holterilta vahingossa. (Maija Vikman)

#101 Kanye West – New Slaves (2013)

”There’s leaders and there’s followers, but I’d rather be a dick than a swallower.” Kanye Westistä voi olla montaakin mieltä, mutta aikansa tarkkailijana hän on terävä. New Slaves kertoo siitä, mitä kaikkea on olla musta amerikkalainen 2010-luvulla. Teksti vyöryy terävinä huomioina rasismista, orjuudesta, mustien stereotyypeistä ja amerikkalaisesta kulutuskulttuurista. (Anton Vanha-Majamaa)

Jatkoa seuraa…