Kohti Sidewaysia!

”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio” – mitä muistamme The Nationalin aiemmista Suomen-keikoista?

The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.