Motörhead Giants of Rockissa. Kuva: Ville Ketonen.
Ulkomaiset keikkavieraat ovat rokanneet Suomea jo kuusikymmentä vuotta. Vaan mitä jäi kotimaiselle konserttikävijälle käteen, kun vuosikymmenet ovat haalistaneet muistot ja Suosikitkin on viety kierrätykseen? Parhaimmillaan mustaa vinyylikultaa ja hopeakiekkoja!
Seuraavassa tutustumme käänteisessä aikajärjestyksessä olennaisimpiin Suomessa äänitettyihin ulkomaisten artistien tai yhtyeiden livelevyihin. Keskitymme 1900-luvun pop- ja rock-keikoista tehtyihin virallisiin, kokonaisia konsertteja edustaviin äänilevyjulkaisuihin. Olennaisimpia nämä ovat vähintään sikäli, ettei muita mainitut kriteerit täyttäviä livelevyjä liene olemassa.
#1 Motörhead – Nö Sleep at All (GWR Records, 1988)
2.7.1988, Giants of Rock, Ahveniston moottoristadion, Hämeenlinna
”It’s too fucking hot in this… freezing country!”
– Lemmy Kilmister Hämeenlinnassa
”Why Finland? Why not”, perustelee Lemmy kansiteksteissä, kun häneltä on kysytty, miksi Motörhead äänitti toisen virallisen livelevynsä ”Helsingissä”. No, Helsinki tai Hämeenlinna, Suomi mainittu. Kitaristi Würzel jatkaa: ”Kaikki tekevät livelevynsä Hammersmith Odeonilla, Fillmore Eastissa, Budokanilla ja muissa hienoissa paikoissa. Joten me päätimme äänittää levyn Suomessa.”
Omaelämäkerrassaan Lemmy antaa kuitenkin ymmärtää, että äänittäminen Suomessa oli virhe, joka kostautui surkeina myyntilukuina, vaikka levy on ”ihan hyvä”. Äänitys on raakaa Motörhead-laatua, mutta bändi itse oli jotenkin pettynyt soundiin. Lemmyn mukaan siksi, että miksaaja otti bändin mielipiteet liikaa huomioon levyä työstäessään.
Helsingin Sanomat 22.6.1988.
Bändi olisi halunnut julkaista tuolloin toista kertaa järjestetyssä Giants of Rock -festareilla äänitetyn Traitor-biisin sinkkuna, kun taas levy-yhtiö oli Ace of Spadesin kannalla. Sinkku jäi julkaisematta ja Nö Sleep at All jäi Motörheadin viimeiseksi levyksi GWR Recordsilla.
Suomessa on hevattu livelevyillä myöhemminkin. Iron Maidenin A Real Live/Dead One -levyillä (1993) julkaistiin viisi Helsingin Jäähallissa vuonna 1992 äänitettyä biisiä. Scream for me Finland!
#2 Frank Zappa – You Can’t Do That on Stage Anymore, Vol. 2 (Rykodisc, 1988)
22.–23.9.1974, Kulttuuritalo, Helsinki
”We have now a special request. No you better leave the lights on on stage ‘cause we have to read this music. We have never played it before.”
– Frank Zappa ennen Satumaa-tangoa
YCDTOSA 2 lienee arvostetuin Suomessa äänitetty livelevy, ainakin muusikkopiireissä. Frank Zappalla oli tapana äänittää konserttejaan aina tilaisuuden tullen ja näin tehtiin myös Kulttuuritalolla vuonna 1974, kun hän saapui toista kertaa Suomeen.
Kaikki kolme kahden illan aikana soitettua, loppuunmyytyä konserttia äänitettiin Kultsan kellarissa sijainneessa studiossa ja niistä tehty koostelevy julkaistiin 14 vuotta myöhemmin. Inca Roads -kappaleen Kultsalla äänitetty, ikoniseksikin kutsuttu kitarasoolo tosin kuultiin jo One Size Fits All -studiolevyllä vuonna 1975. Keikat äänitti sittemmin Takomo-studiota johtanut Jukka Teittinen, ja Finnlevyn studiovuokra hoidettiin Zappan roudarin toimittamalla muovikassillisella seteleitä.
Frank Zappa Kulttuuritalolla. Kuva: Anders Gästgifvars.
Levy on silkkaa Zappaa. Musiikillista kujeilua, yllätyksellisiä sävelkulkuja ja tolkuttomasti tahtilajivaihdoksia. Kansiteksteissä muistellaan, että Kultsan-konsertit olivat kivoja, vaikka laulaja Napoleon Murphy Brockilla oli keuhkokuume ja Hotellin Hesperian portsari oli kyynelkaasuttanut bändin valomiestä edellisenä iltana.
Suomessa levy muistetaan erityisesti Zappan versioimasta Satumaa-tangosta, jonka hän otti ohjelmistoon vierailua isännöineen Matti Laipion ehdotuksesta. Zappa oli aiemmin käynyt Vanhassa Maestrossa tutustumassa suomalaiseen humppakulttuuriin ja innostui oitis ideasta Satumaahan siis hankittiin nuotit ja bändi harjoitteli kappaletta Kultsalla etukäteen rumpali Matti Koskialan opastuksella. Lopputulos on kaikkien kuultavissa.
Helsingin Sanomat 16.9.1974.
Kultsan keikkayleisössä istui myös eräs Roger Bennett. Tämä Suomeen tyttöystävänsä perässä päätynyt amerikkalainen harrastelijasaksofonisti oli kuunnellut ahkerasti Allman Brothersin At Fillmore East -livelevyä, jolla yleisön edustaja vaatii äänekkäästi saada kuulla suosikkikappaleensa. Tästä inspiroituneena Rogerkin korottaa äänensä biisien välisenä hiljaisena hetkenä, mistä seurasi Zappa-piireissä legendaksi noussut dialoginpätkä:
Roger: Whipping post!
FZ: Say that again, please?
Roger: Whipping post!
FZ: Whipping post? Ok, just a second. Oh sorry, we don’t know that one. Anything else? Hum me a few bars of it. Please. Just show me how it goes, please. Just sing me Whipping Post and then maybe we’ll play it with you.
Roger: Uu-uu-uuu!
FZ: Thank you very much. And now… Judging from the way you sang it, it must be a John Cage composition, right? Here we go, Montana. One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, FZ keskeyttää] Hold it, hold it. We can’t possibly start off the song like that. Good god, that’s inexcusable. What happened to you last night? George has a tape of it? Okay, we use that in the second show. Ready, Montana. Wait a minute, Whipping Post. No, Montana.
FZ: [Montana alkaa, nopeasti, FZ keskeyttää] It’s too fast for you? One, two, one, two, three, four.
FZ: [Montana alkaa, hitaasti] I might be moving to Helsinki soon… Just to raise me up a crop of dental floss… Raising it up… Waxing it down… Tying it to the whipping post, in the middle of town…
Zappaa jäi ilmeisesti kaivelemaan, ettei tunnistanut Whipping Postia, joten hän otti sen myöhemmin vakionumeroksi keikkaohjelmistoonsa. Suomalaisyleisö pääsi kuulemaan kappaleen Jäähallissa vuonna 1988. Toivottavasti myös Roger.
Vuonna 2013 Zappan perikunta julkaisi Road Tapes, Venue #2 -albumin, joka on äänitetty Finlandia-talolla 23.–24.8.1973. Paikallaolijoiden mielestä tämä Zappan ensimmäinen Suomen-konsertti oli hänen parhaansa. Suomalaisia kosiskellaan All Skate/Dun-Dun-Dun (The Finnish Hit Single) -nimisellä sävelteoksella.
#3 Klan – Live Finland 1972 (GAD Records, 2016)
28.8.1972, Finlandia-talo, Helsinki
”Tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy, tyy-dyt-tyy-dyt-tyy-dyt-tyy”
– Marek Ałaszewski kappaleessa Good News
Puolalainen Klan oli lyhytikäinen, progressiivista rockia esittänyt kulttibändi, joka oli hajonnut vuotta aiemmin, kun se kutsuttiin konsertoimaan Helsingin Juhlaviikkojen Eastern Pop -konserttiin. Klanin alkuperäinen laulaja-kitaristi Marek Ałaszewski ei antanut yhtyeen olemassaolon puutteen vaikuttaa kansainväliseen läpimurtomahdollisuuteen, vaan keräsi ympärilleen satunnaisia jazz-muusikoita ja hyppäsi Moskovan-junaan. Finlandia-talollekin päästiin lopulta, vaikka neuvostokansalaiset olisivat halunneet ostaa puolalaishipeltä farkut jalasta, kertoo levyn kansilehti.
Klan Finlandia-talolla. Kuva: Reijo Porkka.
Levyllä on viisi biisiä, joista neljä sai tällä keikalla ensimmäisen ja viimeisen esityksensä. Viideskin oli esitetty aiemmin vain Puolan radiossa, puolaksi. Levyn saatesanojen mukaan bändi ei harjoitellut kappaleita yhdessä lainkaan, koska jazzarit kokivat, että on parempi antaa mennä vaan. Tavoitteena oli kuulemma soittaa Suomen ilmastoon sopivia kaleidoskooppimaisia värejä ja tunnelmia. Jossain primitiivisen avantgarde-rockin ja free jazzin välimaastossa tässä kai liikutaan. Marekin Teisco-kitara saa kyytiä kontrabasson jousella.
Helsingin Sanomat 1.5.1972.
Äänitteellä ei kuulla lainkaan välispiikkejä, ja pikantilla puolalaisaksentilla lauletut englanninkieliset lyriikat ovat hankalasti kuultavissa, saati ymmärrettävissä. Fraasi ”my independence seems to vanish in the haze” toistuu muutamassa kohdassa, eli The Beatlesin tuotanto lienee lammasmaiselle laulajalle tuttua.
Puolalainen GAD Records on ainoa ulkomainen levy-yhtiö, joka on viime vuosina julkaissut Ylen radioarkiston pop- ja rock-tallenteita virallisesti. GAD on julkaissut myös tšekkiläisen Jazz Q Prahan jazzrockausta Pori Jazzista, ja luvassa on vielä samanmaalaisen Blue Effectin progeilua Kulttuuritalolta, molemmat vuodelta 1972.
#4 The Pink Fairies – Finland Freakout 1971 (Major League Productions, 2008)
21.8.1971, Ruisrock, Saaronniemi, Ruissalo, Turku
”Moi! Hello! Everybody allright? Nice one. We’d like to start off with some rock and roll. We throw it out, you throw it back. We just have to fix the ground so the bass player does not become electrocuted… It’s nice to be in Finland. Beautiful trees. Beautiful rivers. Beautiful lakes. Beautiful people. Turn off your minds, relax and float down stream.”
– Paul Rudoph keikan alkuspiikissä
The Pink Fairiesin rumpali Russell Hunter muistelee CD:n kansilehdessä lämpimästi Ruisrockin raikasta vuoristoilmaa, lentokentän aseistettuja vartijoita, veitsitappelua tarjoilijan kanssa sekä tyypillisen itäeurooppalaista turkulaishotellia, jonka ikkunan läpi joku heitti television yhtyeen hengaillessa kadulla. Hunter kertoo myös joutuneensa lainaamaan keikalla Juicy Lucyn Ludwig-rumpusettiä, koska hänen omansa ei koskaan saapunut Suomeen. Ainakin viimeksi mainittu muisto pitää paikkansa.
The Pink Fairies Ruisrockissa. Kuva: (CC BY 4.0) Museoviraston kuvakokoelmat, Heikki Innanen.
Duncan Henderson puolestaan luulee osallistuneensa tuolloin Suomen ensimmäisille popfestivaaleille ja muistaa reissulta kalliin alkoholin, piilopössyttelyn lentokoneessa ja Canned Heatin roudareilta saadun kristallimetamfetamiinin, jonka voimalla hän valvoi kolmipäiväisten festarien läpi. Kuulostaa siltä, että basisti on intohimoisena ihmisenä hakeutunut uusien kokemusten pariin.
Helsingin Sanomat 19.8.1971.
Levy miellyttänee psykedeelisen noise-rockin ystäviä. Äänitteellä kuuluva hälytysajoneuvon sireeni säestää osuvasti Uncle Harry’s Last Freakout -kappaleen esittelyspiikkiä. Tuolloin toista kertaa järjestetyssä Ruisrockissa nimittäin syntyi kaikenlaista hässäkkää, kun paikalle saapui yli 100 000 katsojaa, vaikka kymmeniä tuhansia vähempään oli varauduttu.
Yle äänitti lähes kaikki Ruisrockin esiintyjät vuosina 1970–1971. Tämä on toistaiseksi ainoa arkistonauhoilta tehty virallinen julkaisu, mutta luvattomia Ruisrock-livelevyjä on julkaistu myös Colosseumilta, Canned Heatilta, Fairport Conventionilta ja Jeff Beck Groupilta.
#5 Renaissance – Past Orbits of Dust (Troubadour/Easy Action, 2012)
30.5.1969, Kulttuuritalo, Helsinki
”Please, do not forget the name Renaissance. Because we have only been together for two weeks and it’s all very new for us. It’s our fourth job playing to an audience and we think you are beautiful audience.”
– Keith Relf loppupuheenvuorossaan
Renaissance oli siitä erikoinen keikkavieras, ettei kukaan ostanut keikkalippua nähdäkseen heidät Kultsalla. Yhtye nimittäin esiintyi John Mayallin yllätyslämppärinä, eikä Renaissancea mainittu keikkailmoituksissa. Yhtyeen perustajat, Yardbirdsistä tutut Keith Relf ja Jim McCarty toimivat myös Mayallin säestäjinä tällä keikalla. Taustalaulajana toimi Keithin sisko, Jane Relf.
Renaissance Kulttuuritalolla. Kuva: Seija De Rybel.
Levy sisältää biisejä muualtakin, mutta Kultsan-konsertin ohjelmisto koostui kahdesta pitkästä, klassissävytteisestä proge-eepoksesta, joita on maustettu huuliharpulla, ehkäpä bluesyleisön mieliksi. Aikalaistodistusten mukaan Bullet-kappaleen lopussa kuultava säröbassosoolo sai kuulijat hypähtämään häiriintyneesti penkeiltään, mutta yksi yleisön jäsen kuuluu ulvovan innostuksesta.
Helsingin Sanomat 30.5.1969.
Vastaavanlaista pörinää Kultsalla kuultiin seuraavan kerran vasta kasarihevibändien esittämänä. Albert-nimellä sittemmin tunnetuksi tulleen Pekka Järvisen kerrotaan pöllineen kyseisen särkijäpedaalin keikan jälkeen.
Ruisrockien ja Pori Jazzien lisäksi Yle äänitti 1960- ja 1970-luvuilla usein Kulttuuritalon pop- ja rock-konsertteja. Vain osa näistä arvioitiin aikoinaan radiointi- tai edes arkistointikelpoisiksi, eikä esimerkiksi Jimi Hendrixin Kultsan-konsertti valitettavasti kuulunut tuohon joukkoon. Bootlegeja on löydettävissä netin uumenista ja joskus levykaupoistakin, mutta virallista Live in Finland -levyjulkaisua odottavat yhä muun muassa The Spencer Davis Group, American Folk Blues -festivaalit, John Mayall’s Bluesbreakers, Steppenwolf, Fleetwood Mac, Ten Years After, Rory Gallagher, MAN ja Camel.
BONUS! Lello “The King” Tartarino – Live at the Hesperia Nightclub (Finnlevy, 1977)
15.–17.7.1977, Hotelli Hesperian yökerho, Helsinki
”Okayyy. Kiitos! Thank you very much. Now I’m going to sing Volare, and we… I would like to sing all together when the… after the intro, after the introduction, where the… You see, you look at me, I give you sign, where I say voo-laa… We sing all together. Okay?”
– Lello ohjeistaa Hesperiassa, turhaan. Yleisö alkaa kailottaa väärässä kohdassa.
Italialainen showmies Lello operoi popin ja rockin tuolla puolen, mutta Münchenin Bayerischer Hofissa hän oli Kuningas. Mikäli lehti-ilmoituksia on uskominen, tytöt eivät voineet vastustaa Lelloa, eivätkä pojat tyttöjä. Kuningas Tartarino viihdytti Hotelli Hesperian yökerhovieraita vuosina 1975–1984, aina kuukauden verran kerrallaan. Lellon ohjelmisto koostui persoonallisesti svengaavista latinorytmeistä ja ihastuttavista amerikkalaisista ikivihreistä, sekä kaikesta siltä väliltä.
Helsingin Sanomat 14.8.1981.
Näin kovaa kamaa on turha etsiä Spotifystä. Livevinyylin ja -kasetin kansiteksteissä Lellon Helsingin-mainetta luonnehditaan lähes legendaariseksi, olihan hän Suomessa jo kolmatta kertaa. Tämä lienee totta, koska levytysvuonna 1977 orkesterinjohtaja Tartarinoa ei koettu tarpeelliseksi mainostaa omalla Hesari-ilmoituksella, vaan minikokoinen nimimaininta ravintolalistauksissa riitti.
Kuningas Tartarinon kerrotaan esiintyneen Hesperian lisäksi yökerhoissa Japanissa, Meksikossa, Euroopassa ja Kaukoidässä, toisin sanoen menestyksellisesti kaikkialla. Finnlevyn saatesanojen mukaan Lellon levy on tehty tavallaan yleisön pyynnöstä.
Keskustelu Suomen kansainvälisestä keikkahistoriasta jatkuu Facebookin Live in Finland 1955–1999 -ryhmässä.
