Aivan kuin kaikki muutkin, Maison Rilax ja Simpukka-amppeli – Nämä 14 rakasta Suomi-albumia täyttävät nyt 20 vuotta

Soundin cd-kokoelmien kuratoimiseen keskittyneen osaston analyysin mukaan vuonna 1998 ”uskomattomia” biisejä tekivät muun muassa Tarrakuva, James the Beaver ja… The Trip?

Apulanta, Tehosekoitin, YUP, Egotrippi, 22-Pistepirkko. Kaikki nuo yhtyeet julkaisivat uuden albumin vuonna 1998. Nuorgam muistelee tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet 20 vuotta.

Albumit ovat aakkosjärjestyksessä.

#1 22-Pistepirkko – Eleven

Muistan vieläkin vilpittömän tuohtumukseni. Olin juuri löytänyt Elevenin levyn sisältä niin monta uutta maailmaa, etteivät sanat tahtoneet riittää kuvaamaan kokemuksen syvyyttä. Ja sitten Soundi otti ja haukkui purkitteen. Kaksi tähteä ja vähätteleviä sanamuotoja. Suurin synti: ei kuulosta Larry and the Lefthandedilta. Johan on perkele, mietin. Koko levyn tarkoitushan on nimenomaan kuulostaa joltakin aivan muulta.

Noina vuosina suhtauduin sekä levyihin että niistä esitettyihin ajatuksiin sapella ja sydänverellä, aivan kuin oma oleminen ja identiteetti olisivat olleet niistä kiinni – niin kuin ne olivatkin. Siksi päätin, etten anna koskaan anteeksi. Ja että tulen vaalimaan vääryyttä kokenutta rakastani aivan erityisellä hartaudella.

”One more ride
In a mystery night”
(Taxi 74)

Maailma on täynnä levyjä, jotka vain ilmestyvät; lipuvat keskelle olevaisuutta kuin huomaamatta, täydentävät jotakin mutta eivät muuta mitään. Ja sitten on levyjä, joita rymisevät sisään karmit kaulassaan ja määrittelevät uudestaan koko sen elämänvaiheen, jonka keskelle ne ovat rynnineet.

22-Pistepirkon kuudes pitkäsoitto, Eleven, kuuluu jälkimmäisiin. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, jolloin tutustuimme.

Yksiö Kalliossa, kellarikerros, synkein syksy. Vesi kaatuu taivaalta kuin suuresta ämpäristä, rännit soittavat urbaania bluesia ja taivas takertuu katuun. Ystäväni laittaa levyn soittimeen. Odotamme siltä rivakkaa tahdistusta oluenjuonnille, mutta ensimmäiset äänet pysäyttävätkin illan. Taxi 74:n uneliaaksi luupitettu intro tarttuu vesipisaroihin, mutkittelee kuin ikkunalasin vesivanat ja kääntää kellomme omaan aikaansa. Kun kertosäe räjähtää pirstaleiksi syksyn piiskaamille kaduille, tiedän sydämeni saaneen uuden sykkeen.

Tuolta se tuntui silloin, liioittelematta. Eleven oli mullistava äänite, joka avasi valtavasti uusia näkökulmia niin elämääni kuin musiikkiinkin. Ja vähintään yhtä radikaali se tuntui olevan tekijöilleen. Albumi määritti perusteluja esittämättä koneet ja ohjelmoinnit 22-Pistepirkon musiikin keskipisteeksi, ja päivitti reissussa nuhrautuneen yhtyeen hetkessä osaksi aikaansa. Samalla levy kuitenkin väisti samalla valtaosan 1990-luvun lopun ilmeisimmistä tuotantoansoista. Se hyppäsi intuitiotaan seuraten jokaisen hetkelliseksi muotivirtaukseksi jääneen kehitysvaiheen yli, suoraan jonnekin mihin muut eivät tulisi ikinä pääsemään.

Täysin vaivatta levy ei toki taipunut muotoonsa. Yhtye sai itsestään aluksi irti vain säikeitä, ehdotuksia, vaikutelmia, aihioita ja suuntaviivoja, joita se koetti saada eloon alkeistason koneluupeilla ja soitinraidoilla. Samalla se rääkkäsi ulkopuolisiksi avustajikseen pestaamansa Petteri Rajantin ja Jussi Jaakonahon henkihieveriin laulunriekaleidensa kanssa. Kun etsintöjen, kokeilujen ja yritelmien seurauksena hallitsemattomaksi kasvanut äänitepino uuvutti lopulta niin yhtyeen kuin sen yhteistyökumppanitkin, sysättiin paketti sellaisenaan Riku Mattilalle. Vasta hänen jääräpäisessä käsittelyssään informaatioähkyn seasta löytyi Elevenin lopullinen sielu.

Työtapa oli epäilemättä tuskaisa, mutta lopputulos oikeutti kärsimyksen. Kaikkien kierrosten jälkeen Eleven oli kärsimättömän täynnä eri suuntaan juoksuttavia polkuja, mutta albumilla oli myös oma, tunnistettava identiteetti, joka palautti 22-Pistepirkon keskelle luovinta alkutilaansa. Asemansa saavuttaneesta rock-yhtyeestä oli yhtäkkiä jäljellä vain tomuinen ulkokuori, jonka alla rummut oli korvattu rytmikoneilla ja kitaratontit jätetty villiintyneiden koskettimien armoille. Levyn sisäistynyt epämukavuus sai bändin kuitenkin kukoistamaan.

Se etsi jälleen, kuumeisemmin kuin koskaan, ohjekirjoja lukematta, ja osui monessa valinnassaan odottamattoman oikeaan.

”Sometimes I feel like
I wanna go
Walking to the ballroom”
(Boardroom Walk)

Kaikki tämä kelpasi minulle hyvin; Eleveniltä huokunut järjettömyyden, täydellisyyden ja lämmön suhde oli juuri sitä mitä tuolloin tietämättäni janosin. Oikeastaan tarvitsin vuonna 1998 vain kahta levyä, Eleveniä ja Kentin Isolaa (1997). Ne seurailivat kokemusmaailmaani rikkumattomasti. Kent toisti asuntoni ikkunasta näkyneiden yötaivaiden sävyt ja jalosti ne eksistentiaaliseksi levottomuudeksi. 22-Pistepirkko puolestaan muistutti koko ajan, että todellinen maailma on kaikkialla mieleni ulkopuolella, jossakin siellä missä myytit ja maisema kohtaavat.

Boardroom Walkissa kaikuivat ajalle alistuneet haaveet ja utopiat, Coma Moonissa puhalsivat etäisten aavikoiden yksinäisyydet, Beautiful Morningissa sarastivat lupauksina venytelleet säteet ja Shadow jalosti kaiken tuhansien täyttyneiden rakkauksien varmuudella iskeneeksi toiveikkuudeksi – siitäkin huolimatta, etten vieläkään ymmärrä laulun sanoista rahtuakaan.

Ja sitten, kaiken kruununa, oli Let the Romeo Weep; lähes pyhä teos, joka toi kaikki Elevenin tavoittelemat ajat, paikat ja asetelmat nuolena keskelle tunteideni keskipistettä. Laulu oli balsamia nuoren itsesäälini haavoille, ja suolaa joka sai janoamaan lisää tuskaa. Se oli lohtua ja se oli kidutusta. Enkä voinut kuin upota ilta illan jälkeen sen tummaan rytmiin ja empaattiseen kerrontaan.

”Old dreams
Ancient senses
Daddy keeps his eyes on
Young couples kissing at
Kissing at the higher fences”
(Let the Romeo Weep)

Syksy 1998 oli kivulias kuin mahdollisuuksiinsa kompastunut vapaus, täynnä toinen toistaan vahvempia vaikutelmia. Minun on mahdotonta erottaa Eleveniä kaikesta tuosta. Silti aina levyn pariin palatessani yllätyn siitä, miten tuoreelta ja monipuoliselta se edelleen kuulostaa – ehkä ammoista kärkiraitaansa Onion Soupia lukuun ottamatta. Levy on nyanssitarkan tunnelmanhallinnan riemujuhlaa ja mässäilyä uutena avartuneen maailman pitopöydissä. Se on itsepintaista ihanteiden perässä juoksemista, mutta myös rajattomaksi taiteellisuudeksi avartuvaa ihanteista luopumista. Se on täysin valmis ja jokaisesta äänestään täydellistynyt levy, mutta samalla kokoelma juonteita, joilla on varaa ja halua pukeutua jatkossa täysin toisenlaiseen asuun.

Yhtyeen uralla Eleven oli tietenkin vain välivaihe, yksi horjahdus ennen seuraavaa. Loppujen lopuksi 22-Pistepirkko jalosti teknologiasuhteensa huippuunsa vasta seuraavalla levyllään (Rally of Love, 2001). Ja loppujen lopuksi bändi pääsi lähemmäs tavoitteitaan palatessaan 2000-luvun kuluessa bändisoiton ja pelkistetyn blues-luennan pariin. Ehkä sillä oli myöhemmin myös paljon hauskempaa, ehkä se koki myöhemmin olevansa paljon tiiviimmin oma itsensä.

Mutta Eleveniä parempaa levyä se ei tehnyt enää koskaan. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Absoluuttinen Nollapiste – Simpukka-amppeli

Rovaniemen suurimman kulttibändin kolmas levy merkitsi heille eräänlaista uutta alkua: kahden ensimmäisen albumin lukioälykkötykittelyä seurasi pieni tauko erilaisten armeija-tyyppisten velvollisuuksien takia, joskin laulaja Tommi Liimatta käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sooloalbumin Liimatan Pan Alley (1996), joka luokittuu vielä varhaistuotannon jatkeeksi.

Ratkaisevaa linjanmuutosta ei Simpukka-amppelikaan edusta, mutta rönsyjä on karsittu jo biisien määrällä ja levyn pituudellakin mitaten. Onhan touhussa nyt myös havaittavissa tiettyä vakavoitumista.

Toki Liimatan diipit kelat ovat yhä hyvin liimattamaisia, mutta musiikillisesti bändi kurottaa jopa juhlallisen-staattisen progen suuntaan, varsinkin päätösraidoilla Sunnuntai ja Viittä vaille sadetta, jotka ovatkin levyn kovinta antia. Mutta kokonaisuutenakin sanoisin Nollapisteen olevan tällä levyllä juuri oikeassa sekoilun ja vakavan taiteellisuuden risteyskohdassa. Se onnistuu olemaan nokkela ja koskettava jopa samaan aikaan.

Mainittu Viittä vaille sadetta on ylevässä kryptisyydessään bändin paras biisi koskaan, ja levykokonaisuuksistakin tälle vetävät vertoja vain juhlittu teema-albumi Suljettu (1999) ja vähän väheksytympi Nimi muutettu (2002). (Niko Peltonen)

#3 Apulanta – Aivan kuin kaikki muutkin

Kuten kaikki hyvin tietävät, Disco Ensemblen Miikka Koivisto oli mies, joka toi emon Suomeen. Kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heinolassa olisi ollut 1990-luvulla parempi levykauppa kuin Sävel-Silta. Tai ylipäänsä jokin reitti, jota Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olisivat löytäneet jostain käsiinsä vaikkapa Sunny Day Real Estaten levyjä (en tiedä, onko näin tapahtunut) ja kasvaneet emobändiksi, joka siitä meinasi monta kertaa tulla.

Apulanta joutui kuitenkin tyytymään betoninraoista versovan kasvin logiikkaan. Sen neljäs levy ja kiistattomin mestariteos Aivan kuin kaikki muutkin on täynnä eheintä Apulanta-soundia. Sen osat ovat yksinkertaiset: Nirvana, Weezer, vähän Pixiesiä ja Heinola – kuin muuta ei olisi ollut tarjolla. Tuskin olikaan. Wirtasen tuolloin fanittamat Kent ja Manic Street Preachers kuuluvat vasta seuraavilla levyillä.

Apulannan riippumattomuus on aina välittynyt vaihtelevana laadunvalvontana: edelleen levyillä saattaa olla vaikka millaisia roiskaisuja, joita seuraa mestarillinen single, jonka jälkeen kuullaan taas jotain järjetöntä.

Aivan kuin kaikki muutkin on poikkeus. Se on bändin ensimmäinen albumi, joka tuntui harkitulta kokonaisuudelta. Kappaleiden nimettömyys korosti sitä entisestään. (Wirtanen on sanonut, että bändi keksii nimet joka tapauksessa vasta ihan viime tipassa ja pakon edessä.)

Apulannasta tuli punkbändin kautta suomirockbändi. Aivan kuin kaikki muutkin sisältää tärkeimmät häivähdykset niistä hetkistä, jolloin Suomi melkein sai ensimmäisen emobändinsä – jos täällä juuri edes tyylilajista puhuttiin.

Sen kiistattomin klassikko 007 eli Teit meistä kauniin on läpiabstrakti ja liioitellun repivä ihmissuhdekappale – muotovalio siis.

Levyn päättävä 0010 / Kaupungissa puolestaan vangitsee paitsi Apulannan maagisimmat minuutit, myös vihan, rakkauden ja romantiikan täyttämän pikkukaupunkitunteen, josta koko midwest emossa oli niin usein kysymys.

Wirtaselle kappale oli kenties totta jo vuonna 1998, mutta heinolalaiselle 0010 muuttuu vuosi vuodelta elämänkokoisemmaksi lauluksi. Siinä on puhtaimmillaan taakse jäänyt elämä, jota Apulannastakin on tullut.

20 vuotta myöhemmin rautatiesillalle voi nousta ja nähdä, kuinka kaupunkimme on tyhjillään. Eikä mikään possessiivisuffiksi ole koskaan tuntunut yhtä painavalta. (Oskari Onninen)

#4 Egotrippi – Alter Ego

Egotrippi nousi yhdeksi omakohtaisesti tärkeimmistä kotimaisista yhtyeistä 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Täysin tuurilla ja bändistä mitään tietämättömänä kivan värisellä kannella Porin Anttilan alennuslaarista noin 20 markan hintaan mukaan tarttunut debyyttilevy Egotrippi (1995) herätti keskellä pahaa brittipophurahdusta orastavaa mielenkiintoa, joka syveni yhtyeen toisen albumin Superegon (1997) myötä. Superego teki niin ison vaikutuksen, että Alter ego (1998) tuntui aluksi pettymykseltä.

Ennen levyn julkaisua julkaistu single Pois minusta paha henki ja yhtyeen keikoilla tutuksi tullut voimapop-runttaus Flipperikuningas olivat nostaneet odotukset korkeuksiin, mutta brittipophurahduksen käännyttyä vahvasti indien suuntaan Radioheadin ja Kentin johdolla, Alter ego tuntui vaisulta. Lopulta levyn viimeiset kappaleet – Kiire, Suklaasydän ja paras tietämäni Eppu Normaalin kappaleesta levytetty cover-versio (Lautturi) – muuttivat asian.

Osa albumin lauluista ei ole kestänyt aikaa järin hyvin, mutta kaikki jo mainitut kappaleet sekä raukeanhaikea kaipuuballadi Posteljooni ja Flipperikuninkaan voimapop-serkku Vieterit kuulostavat vielä 20 vuotta julkaisunsa jälkeenkin vereviltä ja melodisen kotimaisen kitarapopin valiohetkiltä. (Visa Högmander)

#5 Jolly Jumpers – Ruis

Vuonna 1998 Jolly Jumpers oli jo niin vanha yhtye, että se olisi saanut ajaa autoa ja ostaa kaupasta kaljaa. Se kuulosti kuitenkin paljon vanhemmalta – ja juomatottumuksiltaan enemmän kotipolttoiseen kallistuvalta.

Rakastuin Ruisiin (vai Ruikseen / Rukiiseen / Ruis’hin?) jo ennen kuin olin kuullut sitä sekuntiakaan, koska sen kannessa oli Jukka Tilsan piirtämä kuva. Jukka Tilsaan olin rakastunut jo 6-vuotiaana, kun olin lukenut kotimaisen sarjakuvan antologiasta Ruututarhasta, kuinka ”jalka irtoz”, ”makkaraa myydään metreittäin”, ”on meny zoppaa gorfaan” ja ”laskuvarjon tilalla onkin jättimäinen teepussi”.

Ruis-levyn kannessa on kuva viiksekkäästä ja sombreropäisestä tuhatjalkaisesta puhaltelemassa sikaristaan ruisleivän (!) muotoisia samalla, kun jonkinlaiseen juuttisäkkiin sulloutunut intiaani vetelee hirsiä kukkulan uumenissa. Takakannessa on preeriamaisemaan obligatoorisesti kuuluva morjestelija-kaktus, juurellaan suurikokoisen nisäkkään pääkallo.

Levy alkaa kärttyisällä didgeridoon pörinällä, joka potkaisee käyntiin yhden soinnun drone-boogien nimeltä Bottle and Chain. Kappale kiteyttää olennaisimman Jolly Jumpersista: yhden soinnun yllä leijuvaa, sisällöllisesti leveälierisestä hatusta vetäistyä mielikuvitusamericanaa, joka kuulostaa maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta.

Juurevaa musiikkia? Kyllä. Juuret vain muhivat jossain aivan toisessa kuin Tyrnävän saati Tampereen maaperässä. Niin koskettavasti kuin Jolly Jumpers onnistuukin ajoittain murahtelemaan, sen maailmassa kaikki on ikuisesti niin kuin sarja- tai elokuvissa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Kaartamo Kettunen Kuustonen – Kaartamo Kettunen Kuustonen

Tätä kotimaisen aikuisrockin troikkaa voi varmasti syyttää monesta: he ovat jättäneet taakseen kokonaisen sukupolven, joka tekee kevytamerikkalaista Radio Suomi -tavaraa päiväohjelmien täytteeksi ja Tero Lietteen erikoisohjelmissa soitettaviksi. Toisaalta samasta saadaan tämän tyylilajin kotimaassa kiittää Tom Pettyä tai Eaglesia – ja mikäpä olisikaan universaalimpaa kuin keski-ikäisten perheenisien tien päälle tarkoitettu duunarirock.

Broadcast-yhtyeestä maailmalle lähteneiden Edu Kettusen ja Esa Kaartamon sekä gospelista maalliseen rockiin vaihtaneen Mikko Kuustosen urat olivat 1990-luvun loppupuolella melkoisen uomissaan, joskin suurin suosio näytti olevan jo takanapäin. Yhteislevy onkin nähtävissä erääksi neljääkymppiä lähestyvien artistien kasvojenkohotusyritykseksi ja – jos nyt jotain löyhää rinnastusta yrittää – suunnilleen samanlaiseksi tempaukseksi kuin tämän vuosikymmenen starojen Voice of Finland -tuomaroinnit.

Suosio oli kohtuullista: trion levy keikkui listoilla muutaman kuukauden, mutta sattui hieman epäonnisesti ilmestymään samoihin aikoihin kuin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät tai Ismo Alangon Pulu, jotka varmasti söivät sen listasuosiota. Levyltä on jäänyt kuitenkin elämään kärkisinkku Elämän haamu, joka onkin kotimaisen faijarockin merkkiteoksia. Paha siinä on vastaan sanoa, kun setämiehet laulavat vastasyntyneestä ja keksivät elämälle sellaisia vertauskuvia kuin ”vanha harmaa beatnik Monte Carlon kasinon parkkiksella”. (Mikael Mattila)

#7 J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät

”Vielä muistan, luiset sormet kättäin puristi
vielä muistan kultasormuksen
vanha autonrähjä, se sillä huristi
kanssa Rock-n-Rollin jätin entisen”

Harva artisti uudistuu uransa kypsässä vaiheessa yhtä luontevasti kuin J. Karjalainen 1990-luvun alussa. Keltaisessa talossa -soolollaan (1990) sekä kolmella Yhtyeineen nauhoittamallaan levyllä mies päivitti sekä tuotantokulmansa että suhteensa musiikillisiin juuriinsa. Siinä sivussa syntyi nippu hittejä, jotka soivat sulavampina kuin koskaan aiemmin.

Kun jalostusprosessi huipentui vuosikymmenen puolivälissä perustettuun Electric Sauna -yhtyeeseen, oli Karjalainen tullut kuin huomaamattaan määritelleeksi nipun uusia standardeja niin itselleen kuin koko silloiselle suomirockillekin.

Electric Saunan nimetön debyytti (1996) oli monessa mielessä Karjalaisen uran kulminaatiopiste. Etenkin omassa ajassaan se tuntui mullistavan uudistusmieliseltä ja tuoreelta. Taiteilijalle itselleen levy oli kuitenkin samalla vain yksi askel tuoreeltaan esiin raivatussa polkuverkostossa. Kun Karjalainen esitteli pari vuotta myöhemmin Laura Häkkisen silmät, kävi selväksi, ettei hän halunnut enää katsoa taakseen kuin metaforisessa mielessä. ”On kaikki niin kuin ennenkin”, mies lauloi avaussinglellä kuin piruillakseen – ja lähti sen jälkeen avomielin kohti useita uusia suuntia.

”Mä pistin kepin laulamaan ihan tosta vaan
ja yhdessä me kaikki voitettiin
kauempaakin vartavasten tultiin katsomaan
kun Rock-n-rollin kanssa silloin soitettiin”

Laura Häkkisen silmät oli sisäistyneempi ja kypsempi, mutta myös villimpi versio edeltäjästään. Jos Electric Saunan ydinajatus oli yhdistää uusi tuotantojälki ja järeästi rouhitut traditiot moderniksi blues-iskelmäksi, seikkaili seuraaja rennolla otteella ympäri maailmaa. Albumin johdonmukainen kappalekeskeisyys ja ilmaisun rento luontevuus harhauttivat aluksi pitämään musiikkia miellyttämisenhaluisena, helpponakin, mutta tarkemmalla kuuntelulla pinnan alta paljastui häkellyttävä tyylien kirjo. Kaikessa tunnusomaisuudessaan ja ammattitaitoisuudessaankin levy oli vaistonvaraisen sulattelun, heittäytymisen ja irrottelun riemujuhlaa.

Ja mikäs irrotellessa. Electric Sauna oli hitsautunut parissa vuodessa huikean tyylikkääksi yksiköksi, jonka notkeus tuki täydellisesti Karjalaisen leikittelynhalua. Yhtyeeltä sujuivat yhtä luontevasti niin repivä rock-balladismi, ylivertaisen kutsuva diskopoljento, mietteliäs downbeat kuin Bob Dylania lainaileva iskelmöintikin. Eikä maestro epäröinyt heittää orkesterin myllyyn muutamia uransa terävimpiä sävellyksiä. Vaikka heppoinen avaussingle On kaikki niin kuin ennenkin, pinnistelty blues-loungeilu Aulaava Anki sekä mökkisammakon jälkiä seurannut Prinssi kukkapadassa saivat kuulijan ajatukset välillä harhailemaan, oli Laura Häkkisen silmien kappalemateriaali kokonaisuudessaan enemmän kuin vaikuttavaa.

Täsmäteokset kuten Pygmit bailaa, Juhlakentällä, Mading ja Vuokses sun olisivat olleet monella Karjalais-levyllä ehdotonta kärkeä. Laura Häkkisen silmillä niiden tehtävänä oli kuitenkin sulautua keskiarvoksi, osaksi tasavahvaa kokonaisuutta, jossa jokainen laulu sai loistaa vuorollaan.

”Elämä on kuolemaa, hän sanoi minulle
ja heitti mulle kultasormuksen
muista mitä sanoin, tää on kaikki sinulle
sitten painui alle veden mutaisen!

Lopullisen silauksen levylle antoivat Karjalaisen sanoitukset. Kepeät sanahelinät, piilosyvälliset tiivistykset ja assosiatiiviset tunnelmakuvat virtasivat totuttuun tapaan, mutta upposivat samalla yllättävän syvälle. Esimerkiksi Karjalaisen isän lapsuudenkotia nostalgisoinut Villi poika kasvoi kutkuttavasti romantisoituneeksi unikuvaksi, jonka karsitun ilmaisun alla pyöri toisiinsa risteytyvien aikatasojen virrasto.

Lisäksi levy nosti esille uudenlaisella rintaäänellä puhuneen tarinankertojan. Nimikkokappaleen monisäkeistöinen aavetarina oli taitavasti rakennettu pienoisnovelli, jota Karjalainen kertoi muhitelleensa kymmenen vuoden ajan. Ja Rock-N-Rollilla hän pisti vielä paremmaksi. Deltan suomaasta kummunnut kahdeksanminuuttinen kertomus matkasta rock-mytologian ytimeen oli huikea yhdistelmä herpaantumatonta juonenkuljetusta, moniulotteista visuaalisuutta ja taiten viljeltyjä iskulauseita. Tällaisenaan laulu muodosti myös vakaan pohjan Karjalaisen myöhemmälle autofiktiiviselle hahmogallerialle verisestä miehestä Lännen-Jukkaan, Markkuun ja Stindebindeen.

Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että hyvät tarinat eivät vanhene. Pikemminkin patina vain korostaa Laura Häkkisen silmien merkitystä ja avarakatseisuutta. Jos levy tuntui ilmestyessään ensisijaisesti johdonmukaiselta jatkolta edeltäjälleen, nousee se nykyisin esille itsenäisenä merkkiteoksena. Ja kuten oikeastaan jokainen sitä seurannut Karjalais-äänite todistaa – ehkä laimeahkoa Electric Picniciä (1999) lukuun ottamatta – albumi ei ollut ainoastaan pitkän kehitysvaiheen päätös. Pikemminkin Laura Häkkisen silmät oli uuden, entistäkin raikkaamman ja rohkeamman ilmaisun alkupiste; kokonaistaideteos, jolla Karjalainen lopullisesti oivalsi voivansa tehdä aivan mitä haluaa. (Hannu Linkola)

#8 Karkkiautomaatti – Suudelmilla

Katsotaanpas… Kymmenen pistettä kappaleille Arvoitus on meille poika tuo, Seikkailuun, Toinen onneen vie, Susan ja Voi kuinka on tää maailmain.

Yhdeksän pistettä kappaleille Minne vaan, Kemijoki, Yks-kaks-motocross ja Parisuhteen aakkoset.

Nyt heitän arpakuution ja Mä tahdon romanssin – hauskoja kappaleita nekin, sellaisia vahvoja kaseja, kuten lyhyt välisoitto Wambadakin.

Joten: vaikka skippaisi ihan tyhmän avausbiisin Rio Wamban ja päätösraidan Kaks-kol-motocross (Chinon & Rhodes Remix), joka on kauniisti sanottuna ”aikansa kuva”, jäljelle jäisi silti 48 minuuttia keskimäärin yhdeksikön hujakoilla huitelevaa popmusiikkia.

Sellaiseen suoritukseen ei ole moni yhtye Karkkiautomaatin lisäksi Suomessa kyennyt – eikä vuonna 1998 yksikään. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Larry & The Lefthanded – Quantum Rider

1990-luvun lopussa oli jännittävää tarkkailla suomalaista musiikkimaailmaa Rovaniemeltä käsin: kaikki muuttui niin nopeasti, minun kaltaisillani teineillä ei ollut vielä internetiä ja Helsinki ”skeneineen” tuntui fantasiamaailmalta. Tuli sellaisia bändejä kuin Larry & The Lefthanded, johon törmäsin ihan ensin nimenä Soundin levyarviopalstalla ja sitten, kuulokuvana, kaikista mahdollisista yhteyksistä MTV:n tiistai- ja torstaiöisin lähettämässä Alternative Nation -ohjelmassa. Luonnollisesti Dance Me Me kuulosti parhaalta, kun sitä katseli lukulomalla kolmelta yöllä omakotitalon alakerrassa hyvin hillityllä volyymillä, ettei muu perhe heräisi. Siinä oli mystiikkaa.

Quantum Riderin ilmestymisen aikaan olin jo valmistautumassa sivarikoulutukseen Lapinjärvellä, ja ajattelin ostavani levyn sitten Helsingistä, kun etelään menisin. Minulla oli myös Helsingissä asuva kirjekaveri, johon olin vähän ihastunut ja joka oli luvannut minulle viikonlopuksi yösijan solukämpästään.

Tapasimme rautatieasemalla ja ensimmäiseksi suuntasimme Stupido Shopiin levyostoksille. Ostin The Verven kaksi ekaa levyä, Giant Robotin Helsinki Rock City -ep:n ja Quantum Riderin. Se oli urbaania!

Naisjuttu meni aivan vituiksi, mutta ostamistani levyistä kuuntelin eniten Quantum Rideria. Se oli trendikästä, outoa ja melodista samaan aikaan. Se kuulostaa tosi hyvältä edelleen. Utuinen soundimaailma ei ole vanhentunut, ja keskitempoiset biisit ja laulukoukut tekevät musiikista hyvin helposti lähestyttävää – euforiakarkkimaisen kuulokuvan nuoruudesta, joka olisi voinut mennä paremminkin. (Niko Peltonen)

#10 Lemonator – Maison Rilax

Päättymäisillään oleva teini-ikä, sydänsurut, melankolia ja lohtua tuova, parantava musiikki – tuttu kombo 1990-luvun lopulta. Kyllä. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö, johon oli palavasti ihastunut, ei tuntenutkaan samoin ja koko maailma tuntui murenevan mikroskooppisen pieniksi mutta kivuliaiksi palasiksi. Noina hetkinä Lasse Kurki lauloi särökitaravallin säestämänä ”Don’t need your love / Don’t need your explanations / I wish you best luck / All of our windows broken” ja olo helpotti.

Nuo rivit ovat vuonna 2015 pillit pussiin laittaneen Lemonator-yhtyeen parhaan albumin Maison Rilaxin (1998) avauskappaleen raadollisen kauniista kertosäkeestä.

Maison Rilaxin ja Lemonatorin debyyttilevyn Yellow’n (1997) välinen kontrasti oli mykistävä. Yellow oli pirteydessään liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax taas soundtrack syksyisen melankolisiin ja masentaviin harmaisiin hetkiin.

Avausraidan lisäksi levyn avainhetkiä ovat muun muassa raukea Same Old Same, tunnemyrskyisään loppusoittoonsa komeasti kasvava Lost sekä tietysti pikkuhitit Not Your Game ja Headlights.

Maison Rilax on levy, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Se on albumi, joka 20 vuotta myöhemminkin lohduttaa ja parantaa. (Visa Högmander)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#11 Kari Peitsamo – Hoodoo

Kari Peitsamon kolmannen kymmenen viidennen levyn julistamisessa klassikoksi voi olla pientä liioittelun makua. Hoodoolla ei ollut suuria hittejä, siitä ei ole jäänyt kappaleita Peitsamon keikkasettiin, eikä vuoden 2003 tuplakokoelmallekaan kelpuutettu levyltä kuin yksi ainoa biisi (Crawling King Snake Ballad Blues). Kuitenkin levy oli tärkeä askel Peitsamon Skootterista alkanutta loputonta iterointia kohti täydellistä rock-levyä.

Nimensä mukaisesti levy liikkuu syvällä Yhdysvaltojen etelän mystiikassa. Seurataan Green Riveriä, tavataan Hoochie Coochie Man ja käytetään käärmeennahkabootseja.

Hoodoon varsinaista sisältöä tärkeämpää on kuitenkin sen antama merkki Peitsamon elinvoimasta melko Kari Peitsamo & Hirttämättömien epäonnistuneen ensilevyn ja parin ylipäänsä hiljaisemman vuoden jälkeen. Hoodoo avasi Peitsamon uralla lyhyen, mutta onnistuneen vaiheen, joka jatkui Hirttämättömien mainiolla kakkoslevyllä (1999), Retkibanaanin kanssa tehdyllä yhteislevyllä (2000) ja uran päätepisteeksi tarkoitetulla Pelle Show’lla (2001). Lopettaminen tosin kesti vain reilut kaksi vuotta, mutta se on jo toinen tarina. (Juha Merimaa)

#12 Tehosekoitin – Varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki edustaa Tehosekoittimen tuotannossa siirtymävaihetta varhaisten albumien glam-punkin ja Freak Outilla lanseeratun iskelmälinjan välissä, mutta samalla siinä toteutuu kiteymä, jossa bändi todella löytää itsensä ja sisäisen romantiikkansa.

Albumikokonaisuuksissa Tehosekoitin ei koskaan enää yltänyt Varoittavan esimerkin jylhyyteen, kaihomielisyyteen ja melodraamaksi kasvavan melankolian täydelliseen visualisoimiseen ja ääneksi pukemiseen.

Varoittava esimerkki on elokuvallinen albumi, laajakangaslevy. Siinä on samaa määrittämätöntä lähdön tuntua kuin Mika Kaurismäen Arvottomissa. Ei niinkään kuvaus kesästä kuin tieto sen loppumisesta.”End credits roll.” Ei ainoastaan Tehiksen parhaita levyjä, vaan suomalaisen rockin suurimpia albumisaavutuksia. Kansallinen maisema ja soundi, toteutus Amerikan tuliaisia. Chrysler ‘57 kylänraitilla. Yölintu soittamassa katurokkia.

Lopuksi tietysti 13-minuuttinen proge-eepos. Mahtipontisuuden pohjalla kaikessa silti yhtyeen leipälaji, sen uniikiksi tekevä grandiöösin apatian kuvaus. Ei enempää blues, ei enempää down. (Joni Kling)

#13 Jonna Tervomaa – s/t

Vuonna 1995 Alanis Morissette raivasi tien auki ”nuorille vihaisille naislaulajajille”. Tuo välillä jopa rasittavaksi yltynyt buumi rantautui Suomeen muutamaa vuotta myöhemmin ja kärkiniminä oli kaksi uutta nuorta artistia. Maija Vilkkumaa lauloi soittavansa joka yö Satumaa-tangon ja panevansa stereot lujempaa kun tuntuu siltä, että joku huutaa apua merellä päin. Jonna Tervomaa taas lauloi likaisesta miehestä ja päästä, joka ei edes yritä ymmärtää, mikä tuossa miehessä mättää.

Lapsitähtenä julkisuuteen jo 1980-luvulla nousseen Tervomaan aikuisuran debyyttilevy oli albumin markkinoinnista syntyneen mielikuvan sijaan jotain ihan muuta kuin yritys olla Suomen Alanis Morissette. Jonna Tervomaa (1998) oli ja on edelleen yksi laulajan vahvimmista ellei jopa vahvin kokonaisuus.

Albumin suurin hitti Suljettu sydän on kuin malliesimerkki 1990-luvun lopun tarttuvasta särökitarapopista Keskeneräisen, Peilikuvan, Stopin ja Tarkkailen sua -hienouden tavoin.

Levy esitteli myös sen puolen Tervomaasta, joka on noussut laulajan tavaramerkiksi ja suurimmaksi vahvuudeksi – vereslihaiset balladit. Julma maa, En sinulta rauhaa saa ja albumin päättävä Etsii ovat Jonna Tervomaata parhaimmillaan: täynnä tunnetta ja latausta, niin hillitymmässä kuin räiskyvämmässäkin muodossa. (Visa Högmander)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#14 YUP – Outo elämä

Outo elämä lienee tehty YUP:n uran suosiollisesti herkimmässä vaiheessa, juuri hetkeä ennen lopullista kansallista läpimurtoa. Levy on eräänlainen ”itsenäisen rokkarin” haave: bändi oli kiinnitettynä isolle levy-yhtiölle, joka kuitenkin luotti tulokkaisiin kylliksi, eikä näin ollen lähtenyt liiaksi puuttumaan sisältöön.

Miljoonasateen Matti Nurron tuottama albumi oli kuitenkin ehdottomasti YUP:n kepein ja popein levy. Toki pitää muistaa, että aitojen taidelukioelitistien mielestä bändi meni pilalle jo vuosikymmenen alussa, joten mitään hävittävää ei ollut. Siksi se saattoi sisällyttää albumille Hullun planeetan kaltaisen kansanmusiikkitiluttelun tai kuin suurille lavoille luodun Suomen suurimman TV:n. Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä pilailevan teemamelodiansa varastava Tavaroiden taikamaailma taasen oli YUP:n menestynein single siihen mennessä.

Samalla Outo elämä on pienoinen väliinputoaja. Se ei ole Homo sapiensin kaltainen faniklassikko tai Normaalien maihinnousun veroinen hittilevy, muttei suinkaan silkka välityökään. Siitä löytyy paljon YUP:lle ominaisia rönsyjä ja kiperyyksiä (joita muutamalla tulevalla levyllä siistittiin paljonkin – laadun onneksi erityisemmin kärsimättä), ja nivoo yhteen bändin siirtymäajan klubien hämäristä isojen festareiden päälavoille. (Mikael Mattila)