Going to Graceland – Jäähyväiset Paul Simonille 15 laulussa

”Pientä, naapurinpoikamaista Paul Simonia ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista.”

76-vuotias Paul Simon starttaa jäähyväiskiertueensa tänään 16. toukokuuta Vancouverista. Se on hyvä syy muistella miestä 15 hitin ja vähän harvinaisemmankin kappaleen kautta.

Olen kirjoittanut lukuisia muistokirjoituksia musiikki- ja elokuva-alan legendoista. On yhtä aikaa kuluttavaa ja antoisaa pohtia syvällisesti itseään inspiroinutta, keskuudestamme poistunutta taiteilijaa. Vaihtaakseni levyä, kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa – nekrologia elävästä ihmisestä.

#15 A Most Peculiar Man (Sounds of Silence, 1965)

”He was a most peculiar man
He lived all alone within a house
Within a room, within himself
A most peculiar man”

Todellakin, melko erikoinen mies on kysymyksessä. Pientä, naapurinpoikamaista juutalaista ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista – pelkästään Bridge Over Troubled Wateria myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta, Gracelandia 14 miljoonaa.

Simon antaa silloin tällöin haastatteluja, mutta melko vastentahtoisesti, eikä ole tunnettu vahvoista mielipiteistä tai suurista sitaateista. Simoniin ei liity vastaavaa mysteeriä kuin samana vuonna 1941 syntyneeseen kollegaansa Bob Dylaniin. Simonin julkisen elämän suurin kohu on hänen lyhyt avioliittonsa prinsessa Leian eli toissa vuonna kuolleen näyttelijä Carrie Fisherin kanssa.

Paul Simonin uran salaisuus lienee yksinkertaisesti miehen pettämätön tapa yhdistellä napakoita lyriikoita inspiroituneisiin sävellyksiin. Tässä simppeli esimerkki heti Simon & Garfunkelin läpimurtoalbumilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#14 Adios Hermanos (Songs from The Capeman, 1997)

”Calling old friends on the corners
Just to lay our prayers upon them
Crying adios pisanos, adios
Adios pisanos, adios”

Jokaisen suuren artistin kuuluu epäonnistua kunnolla ainakin kerran urallaan, muuten saattaa jämähtää paikoilleen. Paul Simonille voidaan lukea pohjakosketuksia muutamakin, ja sellainen on ehdottomasti puertoricolaisen elinkautisvangin Salvador Agronin elämästä kertova Broadway-musikaali The Capeman, jonka Simon sekä sävelsi että osittain käsikirjoitti.

Musikaalia esitettiin vain 68 kertaa, mutta sen pohjalta tehty levy ei ole huono – doo-wopia, gospelia ja lattarimusaa varsin energisesti sekoitteleva kokonaisuus oli vain monella tapaa vanhanaikainen, etenkin ajoitukseltaan, sillä uudet musikaalit olivat 2000-luvun vaihteessa todella out.

Sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta näytelmään liittyy, että myöhemmin miljoonia levyjä myynyt ja Jennifer Lopezin ex-siippanakin tunnettu latinotähti Marc Anthony esiintyi ensimmäisen kerran pääroolissa juuri The Capemanissa.

Tässä musikaalin avausraita Adios Hermanos.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#13 Hurricane Eye (You’re the One, 2000)

”Tell us all a story
About how it used to be
Make it up and write it down
Just like history”

Oli hienoa, ettei The Capeman jäänyt Simonin lopullisiksi jäähyväisiksi, sillä hänen loppu-uransa albumit ovat olleet varsin kelvollisia. Ne eivät ole mestariteoksia, mutta jokaiselta tällä vuosituhannella ilmestyneeltä albumilta – You’re The One (2000), Surprise (2006), So Beautiful Or So What (2011) ja Stranger to Stranger (2016) – löytyy jotain mielenkiintoista.

Huomionarvoista on, että Simon on Gracelandista saakka kehittänyt live-bändiään kymppikuntoon ja on nimenomaan eläkeiässä tehnyt huippumuusikoidensa kanssa verevämpiä keikkoja kuin moni sukupolvea nuorempi artisti.

Yksi Simonin seniorikauden huippuhetkistä kuultiin Pori Jazzissa vuonna 2002. Pidän 30 asteen helteessä järjestettyä konserttia edelleen toiseksi parhaana koskaan kuulemanani keikkana, silloin todella ymmärsi mitä elävä musiikki parhaimmillaan tarkoittaa. Mieleen jäi etenkin tämä Capemanin jälkeiseltä You’re the One -albumilta julkaistu kappale Hurricane Eye.

Oheinen live-versio ei ole yhtä kova, mutta antaa jotain osviittaa Simonin ja hänen yhtyeensä melodisista ulottuvuuksista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#12 Wristband (Stranger to Stranger, 2016)

”Wristband, my man
You got to have a wristband
And if you don’t have a wristband, my man
You don’t get through the door”

Ja jos puhutaan vielä hetki Simonin viimeisestä levystä Stranger to Strangeristä, niin se on itse asiassa jopa innovatiivinen. Rikkaista ja monipuolisista sävelkudoksistaan tuttu Simon nimittäin karsi kaiken melodisuuden albumilla minimiin. Levy se perustuu pitkälti pelkistettyihin rytmeihin ja ääniefekteillä kompattuun säestämättömään laulantaan – eräänlaista post-milleniaalista doo-wopia siis. Levy keräsi komeat kritiikit ja myös kaupallista menestystä – ykkössijan brittien albumilistalla ja kolmannen sijan jenkkien Billboard 200:ssa. Vastaavaa ei Simonin kohdalla ollut nähty 25 vuoteen.

Levyn eka sinkku Wristband kertoo tositarinan tilanteesta, jossa Simon ei ollut päästä omalle keikalleen, koska festivaalin turvamies ei tunnistanut häntä ja vaati nähdä backstage-rannekkeen, jonka artisti oli luonnollisesti unohtanut traileriinsa. Jälleen yksi todiste siitä, että yksi maailman myydyimmistä artisteista ei ole koskaan ollut tähti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#11 One-Trick Pony (One-Trick Pony, 1980)

”He’s a one trick pony
One trick is all that horse can do
He does one trick only
It’s the principal source of his revenue
And when he steps into the spotlight
You can feel the heat of his heart
Come rising through”

Pysyttäydytään vielä hetki Simonin vähemmän tunnetuissa tuotoksissa. Aikaisempaa heikommin menestyneen Still Crazy After All These Years -levynsä (1975) jälkeen Paul Simon kyseenalaisti koko musiikillisen uransa mielekkyyden ja piti neljän vuoden tauon keikkailusta ja levyttämisestä.

Vuonna 1980 hän palasi julkisuuteen uuden elokuvan ja sen soundtrackin kera. One-Trick Pony kertoo kiertuemuusikko Jonah Levinistä, jolla on nuoruudessaan ollut joku hittikin, mutta joka joutuu keski-iässä kiertämään Yhdysvaltoja show-bändinsä kanssa lähes tuntemattomana tienatakseen elantonsa.

Paul Simonin suosio on aina ollut hänen elokuvallista alter egoaan suurempaa, mutta tarina ammentaa toki myös miehen omista menestymispaineista sovitettuna pienempään mittakaavaan.

Heikon vastaanoton saaneet One-Trick Pony -levy ja -elokuva ovat mainettaan huomattavasti parempia ja elokuva ehkä uskottavin kuvaus keskitason keikkamuusikon elämästä. Nimibiisi kertoo aiheesta olennaisen. Levyn tunnetuin kappale on kuitenkin edelleen radiosoittoakin saava Late in the Evening.

Ja juuri nyt ei tule mieleen montaa muuta levyä, joka kuulostaisi enemmän New Yorkilta kuin One-Trick Pony. Ehkä Steely Danin Aja.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#10 50 Ways to Leave Your Lover (Still Crazy After All These Years, 1975)

”The problem is all inside your head, she said to me
The answer I easy if you take it logically
I’d like to help you in your struggle to be free
There must be fifty ways to leave your lover”

50 Ways to Leave Your Lover löytyy aikaisemmin mainitulta albumilta Still Crazy After All These Years. Kappale on kyllä kirjoitettu Paul Simonin ensimmäisen avioeron jälkeen, mutta levyn taustat tekevät kappaleesta moniulotteisemman. Still Crazyn piti nimittäin alun perin olla Simon & Garfunkelin comeback-julkaisu viiden vuoden tauon jälkeen.

Simonin ja Garfunkelin yhteistyö on kuitenkin aina ollut ongelmallista, Simon on vastannut sekä kappaleiden säveltämisestä että sanoittamisesta ja Garfunkel lähinnä laulustemmoista ja muutamasta hienosta päävokalistisuorituksesta – kuten Bridge Over Troubled Waterissa. Tämä epätasa-arvoinen roolijako on aiheuttanut jatkuvaa kitkaa yhteistyöhön, ja kaksikon uralla on nähty monta eroa ja yhteenpaluuta, useimmiten live-keikkojen muodossa. Still Crazykin muuttui lopulta Simonin soololevyksi. Se sisältää vain yhden Simon & Garfunkel-kappaleen, My Little Townin.

50 Ways To Leave Your Lover on yksi Simonin isoimmista soolohiteistä ja edustaa sisältönsä puolesta suurinta mahdollista ironiaa tässä 1990-luvulla järjestetyssä Concert in the Parkissa, jossa Simon laulaa biisin etualalla, Garfunkelin läpsytellessä rytmiä taustavarjoissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Old Friends (Bookends, 1968)

”Old friends, old friends,
Sat on their parkbench like bookends
A newspaper blown through the grass
Falls on the round toes
of the high shoes of the old friends

Old friends, winter companions, the old men
Lost in their overcoats, waiting for the sun
The sounds of the city sifting through trees
Settles like dust on the shoulders of the old friends

Can you imagine us years from today
Sharing a parkbench quietly
How terribly strange to be seventy”

Simonin ja Garfunkelin riitaisan historian vuoksi samaisen Concert in the Park -konsertin Old Friends -live-versiota ei kannata katsoa, sillä juuri kyseinen kappale todistaa, kuinka jäätävä kaksikon suhde on vielä 1990-luvullakin ollut. He eivät katso toisiinsa kertaakaan, vaan esittävät laulun lasittuneesti eteenpäin tuijottaen.

Näin ollen Concert in the Parkia voidaankin pitää ensisijaisesti Art Garfunkelin elatuskonserttina. Tämä on traagista siksikin, että Simon aikoinaan kynäili Old Friendsin heidän ensimmäiselle listaykköslevylleen ajatellen juuri itseään ja Garfunkelia ja sitä, millaista heidän elämänsä olisikaan 50 vuoden päästä. No, ehkä kaksikolla on vielä aikaa thedä sovinto. Nyt mittarissa on se 70 vuotta ja ylikin.

Laitetaan tähän kuitenkin mieluummin sympaattisempi live-versio.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#8 Bridge Over Troubled Water (Bridge Over Troubled Water, 1970)

”Sail on silver girl
Sail on by
Your time has come to shine
All your dreams are on their way
See how they shine
Oh, if you need a friend
I’m sailing right behind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind”

Ehkä siinäkin on sitten jotain ironiaa, että Simon & Garfunkelin isoimman hitin laulaa juuri Garfunkel. Tämän kappaleen kohdalla tapeltiin itse asiassa siitä, kumpi sen joutuu esittämään – Simon vaati, että Garfunkel ja päinvastoin. Lopulta päädyttiin Garfunkeliin, sillä Simon oli tehnyt kappaleen nopeasti, eikä edes osannut selittää miten ja totesi, ettei se oikeastaan kuulostakaan häneltä itseltään. Lisäksi Simonin ääniala ei yltänyt riittävän korkealle.

Näin ollen Simonin tunnetuimman tuotoksen ääntä dominoi ikuisesti Art ”Jewfro” Garfunkel. Mikäs siinä, biisi on hieno, moneen tilanteeseen toki liian pateettinen. Lisäksi siitä on tehty lukuisia covereita, myös ne kaikki hirveät hissibiisiversiot, jotka rasittavat jonotusmusiikkina ja missä lie kokolattiamattomotelleissa ja ostoskeskuksissa.

Bridge Over Troubled Water -levyä tosiaan myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta. Se oli 1970-luvulla jenkkien myydyin albumi ja Suomessakin ilmestymisvuotensa myydyin. Vaikea hittiä hitin perään sisältävästä levystä on mitään negatiivista löytää – se on harvoja albumikokonaisuuksia, jossa ei ole heikkoa lenkkiä. Nimikkobiisin ohella El Condor Pasa, Cecilia, The Boxer, Baby Driver, So Long Frank Lloyd Wright ja The Only Living Boy in New York ovat soineet radioaalloilla ympäri mailman 48 vuotta putkeen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Kodachrome (There Goes Rhymin’ Simon, 1973)

”Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away”

Ikuiselta pikkupojalta vaikuttava Paul Simon on ulkoisesta olemuksestaan huolimatta aina jollain tavalla ollut sisäisesti vanha mies. Sen vuoksi hänen laulunsa ovat parikymppisestä asti monesti käsitelleet vanhenemista.

Yksi Simonin tunnetuimmista aihepiirin kappaleista kertoo siitä melko suoraviivaisesti. Kodachrome on kompakti kiteytys vuosien vääjäämättömästä vierimisestä, biisissä lauletaan samalla kertaa mielen Kodak-filmille tallentuvista muistoista ja dementian pelosta, mutta kontrastirikkaasti iloisella mielellä. Osuvaakin siis, että Simonin vähemmän tunnetulta kolmannelta soololevyltä There Goes Rhymin’ Simon juuri tämä on ainoa kappale, joka muistetaan (ehkä American Tunen lisäksi).

Pienimuotoiselta vaikuttava biisi kiteyttää jälleen Simon sävellystaidot. Kodachrome alkaa hitaasti ja kasvaa ristiriidassa sisältöönsä nähden nopeaksi ralliksi… tai mahdollisesti kuvaten elämänkulun kiihtymistä loppua kohden. Barry Beckettin nopeutuvat pianoriffaukset kruunaavat musiikillisen kliimaksin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Me and Julio Down by the Schoolyard (Paul Simon, 1972)

”It’s against the law
It was against the law
What the mama saw
It was against the law

Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard
Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard”

Paul Simonin ensimmäinen nimikkosooloalbumi oli jo varsin itsevarma tuotos, soundeiltaan vaatimattomampi kuin Bridge Over Troubled Water, mutta kuitenkin kompakti paketti, joka sisälsi Mother and Child Reunionin ja Peace Like a Riverin kaltaisia vahvoja biisejä. Albumi myi hyvin ja antoi osviittaa siitä, että Simonin elämäntyö jatkuisi vielä pitkään duourankin jälkeen.

Simonin yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista biiseistä on noussut levyn hitti Me and Julio Down by the Schoolyard, jota on hyödynnetty useammassakin leffassa ja tv-sarjassa Simpsoneista Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsiin.

Laulun lyriikat ovat vähintäänkin mystiset. Ne kertovat ”minusta” ja Juliosta, jotka tekevät laittomuuksia, ja kertojaminä joutuu lopulta lähtemään karkumatkalle kotoaan. Monenlaisia teorioita laulun sisällöstä on liikkunut – seksuaalissävytteisiä ja huumetarinoita – mutta Simonin selitys sille mistä laulu kertoo on aina ollut hyvin yksiselitteinen: ”Minulla ei ole aavistustakaan!”

Siinä mielessä kyseessä on ainutlaatuinen kappale, että vaikka se on julkaistu vuonna 1972, biisiin on tehty musiikkivideo vasta vuonna 1988, peräti 16 vuotta myöhemmin. Kaiken kukkuraksi parhaaseen aikakauden rap-tyyliin sen avaavat Simonin levy-yhtiön Warner Brothersin MC-kollegat Big Daddy Kane ja Biz Markie. Kuvasto myötäilee omalla tavallaan biisin sisältöä, mutta säilyttää konkreettisella tasolla lähinnä kappaleen kepeyden.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Homeward Bound (Parsley, Sage, Rosemary and Thyme, 1966)

”Home where my thought’s escaping
Home where my music’s playing
Home where my love lies waiting
Silently for me”

Paul Simon kynäili kolmannen levyn hittinsä jo 1960-luvun alussa viettäessään vuoden Englannissa kiertäen brittien folk-ympyröitä. Se on myös osuvasti hänen jäähyväiskiertueensa nimi. Simon kirjoittaa alkuvuodesta julkaisemassaan tiedotteessa seuraavasti:

”Olen usein miettinyt miltä tuntuisi saavuttaa elämässään tilanne, jossa harkitsisin esiintymisurani lopettamista. Nyt tiedän: jonkin verran huolestuttavalta, hieman jännittävältä ja ehkä myös helpottavalta.

Rakastan musiikin tekemistä, ääneni on edelleen vahva ja minulla on tiukka bändi äärimmäisen lahjakkaita muusikoita. Ajattelen musiikkia jatkuvasti. Harmi, että menetimme pääkitaristimme ja ystäväni, Vincent N’Guinin, viime joulukuussa 30 vuoden keikkailemisen jälkeen. Tämä menetys ei ole aina syy konsertoimisen lopettamiseen, mutta kyllä silläkin oli merkitystä. Kaikkein eniten soittamisen iloa vähentää kuitenkin, että se mitää minut poissa vaimoni ja perheeni luota.

Haluan suuresti kiittää kaikkia ihmisiä ympäri maailman, jotka ovat näiden 50 vuoden aikana käyneet minua kuuntelemassa.

Tämän kiertueen jälkeen odotan mahdollisuutta tehdä satunnaisia akustisia esiintymisiä, joiden tuoton lahjoitan hyväntekeväisyysjärjestöille – etenkin sellaisille, joiden tavoitteena on pelastaa planeettamme.”

Paul Simonin jäähyväiskiertue starttaa siis tänään 16. toukokuuta Vancouverista ja päättyy 22. syyskuuta järjestettävään New Yorkin konserttiin. Itse näen miehen kolmannen ja viimeisen kerran Amsterdamissa 8. heinäkuuta. Jotenkin melankolista, mutta silti parempi vaihtoehto kuin muistella häntä seuraavan kerran oikeassa nekrologissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Mrs. Robinson (The Graduate -soundtrack ja Bookends, molemmat 1968)

”Dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee
Doo-do-do-do-do-doo-do-do-doo”

Mike Nicholsin Miehuuskoe-elokuvaan kirjoitettu hitti lienee Simon & Garfunkelin soitetun heti Bridge Over Troubled Waterin jälkeen. Elokuvaklassikossa Dustin Hoffmanin esittämä college-poika on hukassa elämänsä kanssa ja ajautuu suhteeseen vanhempiensa ystävän Mrs. Robinsonin (Anne Bancroft) kanssa. Nimikkobiisin ohella tarinaa pohjustetaan voimallisesti myös vanhemmilla S&G:n hiteillä, kuten Scarborough Fair ja The Sound of Silence.

Ohjaaja Nichols oli Simon & Garfunkel -fani ja kuunteli duon levyjä taukoamatta ennen Miehuuskokeen tekemistä ja toivoi voivansa lisensoida S&G-kappaleita elokuvaansa. Aluksi Simon kieltäytyi, mutta lupasi tehdä pari uutta biisiä elokuvaa varten. Nichols ei kuitenkaan välittänyt kappaleista Punky’s Dilemma ja Overs, jotka julkaistiin myöhemmin Bookendsillä, ja kyseli vielä kolmannen kappaleen perään.

Kaksikko oli viritellyt uudelle levylleen laulua nimeltä Mrs. Roosevelt ja myöhemmin alkanut kutsua sitä leikkisästi Mrs. Robinsoniksi käsikirjoituksen mukaan. Viimeisessä kokouksessa Nichols oli jo epätoivoinen, kun tunnaribiisiä ei ollut löytynyt, jolloin Garfunkel ehdotti, että entäs Mrs. Robinson. Nichols hyppäsi seisomaan ja huusi: ”Teillä on kappale nimeltä Mrs. Robinson, ettekä ole kertoneet minulle!”

Simon ja Garfunkel esittivät Nicholsille keskeneräisen kappaleen, josta puuttui sanoituksia ja lauloivat sen vuoksi paikoitellen dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee. No, siinä se oli, ja rallattelukin jäi valmiiseen biisiin.

Mrs. Robinson kohosi The Sound of Silencen jälkeen vasta toiseksi jenkkilistan Simon & Garfunkel -ykköshitiksi. Miehuuskokeesta tuli yksi elokuvahistorian suurimmista klassikoista ja Dustin Hoffmanille se avasi tien tähtiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 The Obvious Child (The Rhythm of the Saints, 1990)

”We had a lot of fun
We had a lot of money
We had a little son and we thought we’d call him Sonny
Sonny gets married and moves away
Sonny has a baby and bills to pay
Sonny gets sunnier
Day by day by day by day

I’ve been waking up at the sunrise
I’ve been following the light across my room
I watch the night receive the room of my day
Some people say the sky is just the sky
But I say
Why deny the obvious child?
Why deny the obvious child?”

Simonin ura lähti uuteen nousuun afrikkalaisia soundeja paulsimonismeihin yhdistävän Graceland-albumin myötä, eikä Simon halunnut tuoreen menestyksen vanavedessä vielä lopettaa etnosoundikokeilujaan. Seuraavaksi matka suuntasi Etelä-Amerikkaan, ja lopputuloksena syntyi The Rhythm of the Saints. Edeltäjäänsä huomattavasti surumielisempi albumi ammentaa etenkin latino- ja natiivirytmeistä. Levy on äänitetty livenä Salvadorin kaupungin kaduilla Brasiliassa.

Saints ei nauttinut aivan Gracelandiin verrattavaa suosiota, mutta Simon itse arvostaa levyä korkealle, ja vaikka se menestysreseptiä toistaakin, on se lähes yhtä laadukas kuin Graceland. The Rhythm of the Saints ja Graceland muodostavatkin Paul Simonin keikkasetin rungon, jonka ympärille ripotellaan muita miehen soolouran kappaleita ja yleensä vasta loppupuolella Simon & Garfunkel -numeroita.

The Rhythm of the Saintsilla on monta omaperäistä, toisiaan täydentävää kappaletta, jotka sekoittelevat keskenään kaikkia Paul Simonin uran innoituksen lähteitä. Esimerkkinä vaikkapa levyn avausraita The Obvious Child, jossa yhdistyvät Simonin yhtä aikaa iloinen ja melankolinen mielenmaisema ja jonka sanat kertovat jälleen – yllätys, yllätys – vanhenemisesta, lapsuudesta ja viattomuuden menettämisestä.

Salvadorin kaduilla toteutettiin myös kappaleen musiikkivideo, jota varten mikkejä kiinnitettiin lyhtypylväisiin, koottiin kymmenpäinen rumpuarmada ja sadat paikalliset ihmiset saapuivat yleisöksi seuraamaan erikoista näytöstä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 The Sound of Silence (Sounds of Silence, 1965)

”Hello darkness my old friend
I’ve come to talk with you again”

Tein muutama vuosi sitten 50 surullisinta laulua -listan ja valitsin The Sound of Silencen ensimmäiseksi. Näin kirjoitin:

The Sound of Silence on surullisen laulun prototyyppi. Jos jotain pitäisi tallentaa aikakapseliin todistamaan ihmiskunnan päättymättömästä melankoliasta, se olisi juuri tämä Paul Simonin kappale, jonka hän kirjoitti 21-vuotiaana. Kun haastattelija tuolloin kysyi, että mistä 21-vuotias keksii tällaisia sanoja, Simon vastasi: ”En tiedä.”

Tyypilliseen tapaan selitystä Simonilta ei ole saatu vanhemmallakaan iällä, hän on vain kertonut, että kirjoitti laulun kylpyhuoneessaan hyödyntääkseen sitä kaikukammiona. Simon oli laittanut valot pois, ottanut kitaran käteensä ja sanat ”Hello darkness, my old friend…” vain kumpusivat jostain sisältä.

The Sound Of Silence on mysteeri. Se ei vain kerro täydellisestä yksinäisyydestä, vaan myös jatkuvasta paluusta totaaliseen emotionaaliseen eristykseen. Kuka tahansa pystyy jossain vaiheessa elämäänsä samastumaan tähän kappaleeseen, ja joillekin se on heidän koko olevaisuutensa tunnussävel.

”People writing songs
That voices never share”

Mutta tätä laulua jaetaan niin kauan kuin on elämää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#1 Graceland (Graceland, 1986)

”I’m going to Graceland
Memphis Tennessee
I’m going to Graceland
Poor boys and pilgrims with families
And we are going to Graceland

And my traveling companions
Are ghosts and empty sockets
I’m looking at ghosts and empties
But I’ve reason to believe
We all will be received
In Graceland”

Pitelin Graceland-albumia ensimmäisen kerran kädessäni joskus 1990-luvun alkupuolella lukion kuumimpina grunge- ja metalliaikoina. En ollut kovinkaan angstinen nuori ja olin pitkään pohtinut, voisiko nykymusiikki edustaa myös jotain positiivista, mahdollisesti jopa puhdasta iloa.

Löysin Graceland-vinyylin Tampereen pääkirjaston Metson musiikkiosastolta. En tarkkaan edes muista miksi olin etsimässä levyä – sillä saattoi olla jotain tekemistä You Can Call Me Al -kappaleen Chevy Chase -musiikkivideon kanssa, mutta en mene tästä takuuseen.

Graceland on minulle edelleen yksi henkilökohtaisista top 10 -levyistäni. Omalla tavallaan se edustaa postmodernille ajalle eräänlaista antitaidetta, sillä musiikillisesti se on täynnä vain ja ainoastaan hyvää oloa ja juuri tuolloin etsimääni iloa. Se ei maalaa kolmannesta maailmasta ankeaa kärsijää, vaan tyytyväisen, elämänmyönteisen paikan, josta länsimainen ankeistaja voi ennemmin ottaa oppia kuin jota katsella alaspäin vihamielisessä, säälivässä tai omaa, opettavaista ylemmyyttään rajojen yli työntävässä mallissaan.

Gracelandilla oli jättimäinen vaikutus. Sen ilmiömäinen menestys teki etnomusiikista valtavirtaa, avasi kansainvälisiä mahdollisuuksia lukuisille pienemmille, muista kulttuureista tuleville bändeille ja artisteille.

Graceland on puhdasta ilotulista ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. Kokonaisuutta on vaikea eritellä, yhdenkin biisin puuttuminen veisi jotain pois täydellisestä eheydestä. Graceland kuitenkin kiteytyy nimikkokappaleeseensa, joka ei millään tavalla edes kerro Afrikasta, vaan Elviksen kotipaikasta Tennesseessä (ja ehkä paljon muustakin). Simonin abstraktit lyriikat risteytyvät itsestään selviä odotuksia vastaan ja tekevät Gracelandista huomattavasti monimerkityksellisemmän kuin se olisi voinut olla pelkällä kirjaimellisella Afrikka-maalailulla.

Graceland vei Paul Simonin uran uudelle tasolle ja nosti hänet lopullisesti yhdeksi rockhistorian singer-songwriter-aatelisista. Voi olla, että Suomessa Simonin merkitystä ei ole oikein tajuttu, täällä pidetään synkemmistä ja rosoisemmista, tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisemmista, artisteista.

Simon on itsekin todennut, että hänen etunsa ja rajoitteensa on, että hän kuulostaa aina vilpittömältä, vaikka hän on yrittänyt välillä kuulostaa myös ironiselta. Ehkä siksi maailman ironisin – tahattomasti ja tahallaan – kansakunta on saanutkin miehen vierailulle vain kerran.

Valitettavasti Graceland-kappaleesta ei löydy netistä riittävän laadukasta live-esitystä, joten edustakoon albumia tämä Diamonds on the Soles of Her Shoes -kappaleen liveveto Etelä-Afrikasta. Siihen kiteytyy koko levyn henki ja tunnelma.

Sillä niin kuin Simon lauloi:

”We all will be received in Graceland..”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!