Mötkö on suuri. Mötkö on kaunis. Mötkö on oikeamielinen. Kuva: Arttu Rantakärkkä / Wikimedia Commons.
1980-luvun mötkösoundin isot hiuspehkot, leveät olkatoppaukset ja valtavat yleisömeret loivat hyvät edellytykset sosiaalisen vastuun toteuttamiselle. Tai sellaisen teeskentelylle.
Perinnetietojen mukaan 1970-luvulla pilvi muuttui kokaiiniksi ja viimeistään 1980-luvulla maailmanparannus veristen räkäklönttien omasta nenästä kaiveluksi. Mutta itsekeskeisyyden hyvään yöhön ei menty sovinnolla, vaan kirkasotsaisesti valtavaa basaripoljinta potkien ja avaruuteen saakka kuuluvaa kaiutettua virveliä olan takaa hakaten, 20 000 ihmisen laulaessa eeppisen kertosäkeen mukana…
1980-luvun big music oli viimeinen yritys säilyttää kovaa vauhtia teollistuvassa taiteenlajissa jokin omaatuntoa, henkisyyttä ja vastuullisuutta etäisesti muistuttava ulottuvuus. Onneksi oli ylitarjontaa Yhdysvaltojen tukemista, kehitysmaita väkivaltaisesti hallitsevista operettikenraaleista sekä Neuvostoliiton kanssa käytävistä proxy-sodista, joista kirjoittaa aina silloin kuin kyllästyi epämääräisten metaforien viljelyyn.
Reilun kaupan tuotteita ostava kuluttaja uskoo, että ne on tuotettu eettisesti ja tuottajille on maksettu asiaankuuluva korvaus. Reilun kaupan rockin kohdalla tuottajat saivat tosiaan asiaankuuluvan korvauksen. Ja vähän vaivanpalkkaa päälle. Eettisyydestä on sitten vaikea mennä sanomaan.
Vaikka uskoisin taiteilijan vilpittömiin tarkoitusperiin tämän kömpelöissä yrityksissä vaikuttaa yhteiskuntaan politiikan tai hengellisyyden kautta, hän oli silti osa koneistoa, joka oli mitä oli, ajassa, joka oli mitä oli.
Arveluttavaa menoa, mutta tuotti hienoa musiikkia.
Big music oli usein paradoksien laulua, ainakin parhaimmillaan: kirkasotsaista maailmanparannusta yksityiskoneissa ja stadioneilla; aitouden tavoittelua soundeilla, joissa haisi raha; maanläheisyyttä valtavilla, kymmeniä metrejä korkeilla lavoilla; hölynpölyn laulamista äärimmäisellä vilpittömyydellä; henkisen yhteyden hakemista maailmankaikkeuteen äärimmäisen vieraantuneisuuden tilassa.
Jumalauta mikä mötkö.
#1 Waterboys – The Whole of the Moon
Tautivektori lähtee tästä. U2, Simple Minds ja monet muut saivat tartunnan. Skotlantilais-irlantilainen folkrock-yhtye viehättyi kerrostalokorttelin kokoisista Phil Collins -rumpusoundeista ja loppu on historiaa. Kaiutettu ja noise gatella kuristetu virveli olikin mystinen pakanallisuuden ylistys.
#2 Simple Minds – Alive and Kicking
Simple Mindsin Jim Kerr syntyi vuonna 1959, neljä vuotta virallisten baby boomer -vuosien loputtua, mutta hän toimikoon avatarina tuon suuren sukupolven viimeiselle darralle. Skotlantilainen bändi kulki sen verran hienon ja pitkän tien Kraftwerkin, motorikin ja ranskalaisen kirjallisuuden lumoissa eurooppalaisissa metropoleissa taivastelevista skottipunkkareista Amnesty International -rockin kruununjalokiveksi. Jokin tähän kiteytyy.
#3 The Alarm – Rain in the Summertime
Walesilainen The Alarm oli ainoa bändeistä, joka olisi voinut soluttautua aikansa ruotsalaisten heavy-bändien hyväntekeväisyyslevyn sessioihin jäämättä kiinni. The Alarmin musiikissa kuuluu muita enemmän The Clashin vaikutus, mutta ei tämä ole punkia nähnytkään – varsinkaan myöhempinä vuosinaan. Mötkösoundin juhlaa.
#4 The Call – I Still Believe (Great Design)
The Call on tämän mötkösoundikatsauksen kenties vähiten yksityiskoneissa aikaa viettänyt bändi. Sanfranciscolainen orkesteri jäi ikuiseksi lupaukseksi. Bändi toi hyvesignalointiinsa kristillisen vireen ja tuli näin lisänneeksi sakeaan keitokseen yhden, harvinaisen puhuttelevan patetian tason.
#5 The Hooters – All You Zombies
Amerikkalainen The Hooters avasi Live Aidin Philadelphian-konsertin. Bändi yhdisteli AOR:ää, folkia ja takakireää reggaeta upealla tavalla naurettavaksi kokonaisuudeksi. Jos The Call oli kulttibänditason versio kristillisesti virittäytyneestä maailmanparannusmötköstä, oli The Hooters astetta sliipatumpi luenta samasta. Bändin lauluntekijäkaksikon kynistä syntyivät myös muun muassa Cyndi Lauperin Time After Time ja Joan Osbournen One of Us.
#6 INXS – Need You Tonight
INXS oli hedonistinen mötkö. Siinä oli ripaus – mutta vain ripaus – diskon paheellisuutta. Bändinä se teki jotenkin kokonaisen uran sillä ”tatsilla”, jolla The Rolling Stones soitti parhaat diskomörssärinsä, kuten Miss Youn. Eli kuulosti helvetin hyvältä! Bändi ei koskaan täysin antautunut new waven muoville vaan piti yhden jalan pubin oven välissä, silloinkin kun virveli kasvoi sietämättömän isoksi.
#7 Big Country – In a Big Country
Skotlantilainen Big Country osasi yhden tempun: tehdä suureellisia festarikertsejä ja soittaa biisiin suuren määrän kitaraa soundilla ja melodioilla, jotka antoivat kriitikoille mahdollisuuden käyttää säkkipillivertauksia. Sen maanläheinen kelttiläisyys ja country- sekä kilttikitarat verhottiin AOR-brokadiin aina kun mahdollista.
#8 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
Jumalauta mikä terapiamötkö! Tears for Fears kääntyi sisäänpäin ja löysi sisältään saatanan ison kaikukammion, josta purkaa elämän prosenttipelin suhdannetraumoja tavalla, joka kattoi kalliit rumpusoundit sekä duon terapiakulut ja jätti vielä vähän sukanvarteenkin.
#9 Midnight Oil – Beds Are Burning
Reilun kaupan rockin implisiittisten lupausten täyttyminen oli aina lähimpänä Midnight Oilissa. Se lauloi globaaleista ongelmista tavalla, joka juurtui lokaaleihin australialaisiin ongelmiin, eli astetta luontevammin. Laulaja Peter Garrett päätyi Australian parlamenttiin toteamaan poliitikon liikkumavaran rajallisuuden. Bändin soundipaletti oli astetta monipuolisempi ja dynamiikan taju hiukan parempi kuin monilla muilla tässä mainituilla bändeillä – punkin läpi suodatettu dub kuuluu erityisen vahvana – mutta se iso halonhakkausvirveli kakkosella ja nelosella kyllä raikaa. Mötkö!
#10 In Tua Nua – Seven into the Sea
Mötkösoundin globaalin hyväntahdon lähettilään Bonon löytämä, soundiansa perinnesoittimilla maustava kelttirockbändi teki uransa aikana yhden kovan biisin, mutta se onkin sitten oikea arkkityyppi. Siihen on hyvä lopettaa.
