Jukka Nousiainen – Ei enää kylmää eikä pimeää

Ei enää kylmää eikä pimeää alkaa tunnelmallisella, jopa juhlavalla kitarainstrumentaalilla, jonka nimi on yksinkertaisesti Alkusoittoa. Mieleen tulevat jopa jotkut David Gilmourin ajan Pink Floydin vastaavat kappaleet, joskin toki niin sanottuna luomuversiona. Viitekehys on joka tapauksessa aikuisrock, jopa ”möhismusa”. Pyrkimystä tällaiseen oli havaittavissa jo Jukka Nousiaisen edellisellä, nimettömällä levyllä, ja vielä selvemmin se on kuulunut hänen nykyisen bändinsä keikoilla. Olen itse ollut näkemistäni kovasti innoissani: Nousiainen ja kumppanit ovat tuntuneet kanavoivan jopa Jackson Brownen tai Eaglesin tyyppistä 1970-luvun maantiemusaa, mikä on vain oikein.

Onko tämä uusi soololevy siis Nousiaisen definitiivinen AOR-statement?

Siihen on vastattava kieltävästi. Musiikissa on näitä piirteitä kautta koko levyn, mutta Nousiainen menee nyt sanoma edellä. Kai hän on tavallaan aina mennyt, mutta aiemmat soolot eivät ole tuntuneet näin temaattisilta. Nousiainen on toki viehtynyt teemoihin, mutta ne ovat tätä ennen olleet eräänlaisia popkulttuurivitsejä, jollaisiksi Räjäyttäjät ja Jytämimmit voi kai luokitella, vaikka musiikki on parhaimmillaan loistavaa ollutkin.

Nimetön levy oli vakavamielisintä Nousiaista siihen asti, mutta tuntui kuvastelevan lähinnä yksilösubjektin tuntoja, tunteita ja maailmankatsomusta. Tästä on tietysti luonteva askel törmäyttää tuo maailmankatsomus ympäröivän todellisuuden kanssa, varsinkin kun näiden välinen ristiriita on ilmeinen. On toki klisee sanoa, ettei Nousiainen ole ”tästä ajasta”, mutta kliseen sanomisesta tekee helpompaa se, että hän itsekin lähtee ilman muuta tästä perspektiivistä. Ei enää kylmää eikä pimeää -levyllä hän katselee peiliä enemmän ympärilleen eikä näe juurikaan kehuttavaa.

Levyllä on muutamakin sellainen julistuksenomainen avainbiisi, jollainen Lonely Rider oli edellisellä. Jukan tehdas ei ole siinä määrin tekijänsä oman elämänpiirin kuvaus kuin nimi ja avaussäkeet voisivat vihjata, vaan kuvaus maailmasta, jossa ”säätiedotus lupaa lisää pelkoa ja vihaa sekä väkivaltaa” – ja toisaalta ”kauniissa kertosäkeessään” (luonnehdinta tulee laulun tekstistä) se manaa euforiaa ja taisteluhenkeä avukseen, ettei tarvitsisi luovuttaa.

Toinen keskeinen kappale on Suuret unelmat (ainoa, jossa Nousiaisen koko nykyinen bändi soittaa), samaan aikaan särmikäs ja meditatiivinen pienoiseepos, joka on suoraa jatkoa nimettömän levyn maailmankatsomuksellisille itsemäärittelyille. Oudolla tavalla se tuo mieleen myös musiikillisesti hyvin erilaisen, mutta kulttuurin mielleyhtymäkartalla lopulta Nousiaisen lähituntumaan asettuvan Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen, ennen kaikkea näiden samankaltaisia ajatuksia hahmottelevan Kultainen keskitie -teoksen. Kummankin laulun sanoma on valtaväylien, suorien teiden ja helppojen ratkaisujen vältteleminen, minkä on tarkoitus päteä sekä taiteelliseen toimintaan että kaikkeen muuhunkin elämään.

Suuruuden logiikka – nykyisen popmusiikin hallitseva logiikka – on Nousiaiselle mahdollisimman vierasta. Hänen ihanteensa on omaehtoinen artistiyksikkö, joka tekee omaa juttuaan eikä tavoittele ainakaan välttämätöntä elantoa kummempaa materiaa. Mutta Ei enää kylmää eikä pimeää ei ole missään määrin levy vain tästä aiheesta, joka jää enemmänkin Nousiaisen tekstien yhdeksi sivujuonteeksi. Esimerkiksi Pimeä ja kylmä planeetta -biisissä hän lähtee näennäisvitsikkään humanoiditarinan varjolla kritisoimaan rohkeasti koko ihmiskunnan läpäisevää sotimisen ja oman edun ajamisen kulttuuria. Luulenpa, ettei Suomessa olla kuultu näin universaalis-idealistista rocklyriikkaa sitten varhaisen punkin aikojen; on toki kritisoitu yksittäisiä epäkohtia, mutta Nousiaisen katsannossa sellaiset tuntuvat tavallaan liian pieniltä, kun ongelma vaikuttaa olevan aivan perustuksissa, aivan kaikessa.

Toki Nousiainen tässäkin laulussa vähän konkretisoi – nakkikioskilla vedetään muukalaista turpaan hyvin tutulta tuntuvassa Suomi 100 -hengessä – mutta vastaavia viittauksia tähän maahan ja sen asukkaisiin on lopulta hyvin vähän. Tämä ei ole tarinallisuudella tai detaljeilla samastumiskoukkuja heittelevää musiikkia, vaan haastaa kuulijan ottamaan itsekin kantaa yleiseettisiin ja ihmisenä olemisen perusperiaatteisiin nivoutuviin kysymyksiin. (Briljantteja poikkeuksiakin on: Köyhät kyykkyyn -biisin suorat viittaukset Tampereen yhdyskuntasuunnittelu- ja infrastruktuuriasioihin vetoavat kaltaiseeni ahkeraan Tampereen-kävijään kovasti, ja Nousiaisen suorastaan myrkyllinen tapa sylkeä säkeitä kuten ”Mordorin musta paskatorni nousee kaiken ylle / sinne kaikki bileisiin vaan, kaikki muu joutaa mäkeen” saa aplodeeraamaan täällä kotisohvalla.)

Tässä kohtaa arvostelua on väistämättä esitettävä kysymys: haittaako paatoksellinen perspektiivi jo kuuntelukokemusta, vaikka laulut ovatkin keskimäärin erittäin hyviä, Nousiainen on värikäs ja teräväkielinen sanoittaja ja kriitikko allekirjoittaa hänen näkemyksensä maailmanmenosta varsin suurelta osin? Tähän kysymykseen en oikeastaan ole vieläkään saanut muodostettua kantaa, ja osittain vastaus riippuu kuunteluhetkestä ja mielentilastakin. Myönnän, että olen vuosien varrella tullut vähän allergiseksi kaikenlaisille manifesteille ja viehtynyt enemmän sivustakatsojan viileämpään havainnointiin. Melkoisella varmuudella voi sanoa, etten pitäisi näitä täsmälleen samoja ajatuksia välittävistä lauluista yhtä paljon kenenkään muun kynäileminä. Vilpittömyys on popkritiikin vaarallisimpia sana-ansoja, mutta vaikea Nousiaista on olla kuvailematta tällä adjektiivilla.

Jos ylle kirjoitettu saa ajattelemaan vaikkapa nuorta Pelle Miljoonaa, niin se väärinkäsitys on syytä korjata. Nousiainen on tosin idealisti, mutta hän on siinä määrin pettynyt idealisti, että hänen säkeissään on kitkeryyttä ja sarkasmia, mikä palvelee sanoman muotoa laimentamatta sen sisältöä. Ja kuten sanottua, hän on omaperäinen, luonteva suomen kielen käyttäjä, jolla on laaja sanavarasto ja kyky tuottaa fiksua biisilyriikkaa, joka silti kuulostaa ikään kuin persoonalliselta puheelta, ei miltään kirjoihin ja kansiin painetulta. Hänen vahvuutensa kielikuvien ja välillä metaforienkin saralla on jopa helppo sivuuttaa, koska teksti kuulostaa niin vaivattomalta.

Nousiainen on siis soittanut suurimman osan levyllä kuultavasta musiikista itse. Livebändin loistavuuden huomioiden tämä voisi olla pieni pettymys, mutta totta puhuen en kuule keikoilta tutuissa biiseissä juuri laatueroa ainakaan näin muistinvaraisesti. Ja vaikka Suuret unelmat -biisissä bändisoitto kulkee upeasti, niin aivan yhtä hienoa soitantaa vaikkapa Aurinko paistaa romukasaan tai Köyhät kyykkyyn sisältävät. Musiikin peruselementtejä ovat minimalistinen svengi ja tietty melodinen laajakaarisuus, jotka täydentävät toisiaan hienosti. Tästä juuri syntyy se Nousiaisen versio aikuisrockista: kevytliikkeinen, ihmisen kokoinen ja tekijänsä kuuloinen variaatio. 

Punkia, ”särmää”, on eniten lauluosuuksissa: Nousiainenhan on erinomainen vokalisti, mutta hän päästelee tietoisesti tunteella ja käyttää edelleen aiemmasta tuotannosta tuttuja, vähän huumorinkin puolelle meneviä ”ilmeikkäitä äänenpainoja”. Vaarallinen idea, mutta hänellä se toimii, se sopii kokonaisuuteen luontevasti.

Levyn kaari on rakennettu aivan klassisesti. Intron jälkeen vähän isommat ja vähän pienemmät laatubiisit vuorottelevat ihanteellisella tavalla, kunnes lopussa kuultavat Köyhät kyykkyyn ja Ei enää kylmää eikä pimeää äityvät eeppiseen nostatukseen. Varsinkin nimibiisi on niin oppikirjakamaa, että vähän naurattaa: paskoja fiiliksiä ja aikojen synkkyyttä urakalla purkava levy päätetään niin säveleltään kuin tekstiltään haltioituneen valoisaan esitykseen, kunnon katharsikseen, jossa esitetään haavekuvalta tuntuva visio maailmasta sellaisena kuin sen pitäisi olla. Toisaalta levyn saatteestakin voi päätellä, että viimekätinen optimismi on välttämätön selviytymismekanismi, ja tällainen piste sanotulle kenties välttämätön, jotta nämä laulut on yleensäkin voitu saattaa julkisuuteen.

Kokonaisuus ei kadota eheyttään missään vaiheessa. Artistiksi, joka sai aikanaan mainetta juuri sinne tänne repsottavien tilapäisäänitteiden tehtailemisesta, on Nousiainen tehnyt nyt jo kaksi hämmästyttävän linjakasta ja likimain virheetöntä laulukokoelmaa.