Suuri Madonna Countdown

Madonnan singlet paremmuusjärjestyksessä #5–#1: ”Heaven help me!”

”And I feel like I just got home.”

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden viidennessä ja viimeisessä osassa käydään läpi pitkin tekstein popmusiikin kermaa: viisi parasta Madonna singleä! Ohessa on myös Spotify-lista, jossa on koko top 40. Sijat 81–41 sisältävän soittolistan löydät täältä.

#5 Ray of Light (1998)

9,36 | albumilta Ray of Light

Ray of Light, tai ”Reiska” kuten sitä Facebookin Madonna-kuunteluryhmässä emoalbuminsa tapaan kutsuttiin, tuntuu poikkeukselta ja, kuten Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde sanoi, hyvin epämadonnamaiselta biisiltä. Silti sen elämäniloa pursuava luonne sujahtaa vaivatta Ray of Lightin hiljaisempien ja hengellisten itsetutkiskelubiisien joukkoon. Tunnelmat jakaantuivat kuin eräässä tunneteoriassa. Tunneääripäät ovat samaa elinvoimaa, ilmentymiä ihmisestä, joka voisi potentiaalisesti hyväksyä kaikkien tunteiden samanarvoisuuden ja elää niiden kanssa. Tätä oli Madonna 39-vuotiaana, uutena äitinä, kabbalan, mystiikan ja hennatatuoinnit löytäneenä.

Silloin hän sortui myös länsimaisen vastavalaistuneen yleiseen ansaan. Siihen, että yrittää selittää selittämätöntä ja selittää sitä joka haastattelussa. Saimme kuulla, kuinka tämä uusi vaihe oli ”enemmän Madonnaa itseään” kuin mikään aiempi.

Ehkä Madonna ei halunnut nähdä koko uraansa vielä makrotasolla. Siltä katsottuna se ei näytä miltään muulta kuin jatkuvalta muutokselta ja siten jatkuvalta elinvoimaisuudelta. Älä jää siihen, vaan katso kaikkien nurkkien taakse katsomasta päästyäsikin. Pidä kaikki värit valonsäteessäsi. Uran alussa punkista diskoon, vuosina 1996–98 Evitasta The Chemical Brothersiin. Koyaanisqatsi-vaikutteisen elämänvilinän kuvittamana.

Ray of Light.

Olin jonkin aikaa epäillyt Madonnaa, mutta hänen sulautuessa taas johonkin josta pidin, miltei pelottavan vaivattomasti, oli pakko katsoa musiikkivideo uudestaan ja uudestaan. Ray of Light on ihana ja paradoksaalinen biisi, täynnä virtaavaa, nipistelevää, lämmittävää ja kylmäävää sähköä, jonka ankkuroi tyyni ysärikitaraväliosa, se hetki jolloin musiikkivideokin päätyy tauolle maailman vyörynnästä ja saamme ensimmäisen kerran katsoa kunnolla Madonnan ”luonnollista”, mutta lyhytikäistä Äiti Maa -lookia.

Ysärin myöhäisravesta oppia ottaneena se on myös hallusinatorinen biisi, jossa William Orbitin ulisevat vintage-syntikat luovat äänellisen illuusion: Madonna kirkuu koneiden keskellä ja äänet sekoittuvat. Hän tuntuu hetkeksi muuttuvan koneeksi tai joksikin ihmistä enemmäksi. Biisin kliimaksin elämänriemuinen kiekaisu värjää sen sävyn kirkkaanpunaiseksi.

Orbit loi Madonnan kiekaisut perinteisin keinoin: soittamalla hänelle taustaraitaa vähän nopeammin, jotta Madonna ajautuisi laulaessa rajoilleen ja niiden yli. Muussa yhteydessä Madonnan iso kiekaisu olisi ollut se hetki, kun laulajan ääni särkyy ja inhimillisyys paljastuu. Näiden koneiden vieressä se kertoo ainoastaan Madonnan venymisestä ja muutoskyvystä. Sekä elinvoimasta ja Evitan aikaisista lauluopinnoista. (Mutta älä yritä sitä livenä. Ei tule välttämättä hyvää jälkeä enää 50 plus -ikäisenä.)

Ristiriitoja löytää, jos niin haluaa. Kuten senkin, että hengellisyyttä kevyesti halaileva kappale sai videon, jossa kuhisee kapitalistinen maailma. Tekisi mieli höpistä jotain buddhalaisista paradokseista, mutta se nyt olisi jo liikaa ja aivan eri uskontoa.

Madonna-biisien kärkeä siis. Mutta kun Reiskan luonteen ja videon luontodokumenteista tutun time lapse -kuvauksen ottaa huomioon, niin tuntuu pieneltä pettymykseltä, että videon lopussa bilettävät vain ihmiset. Minä haluaisin nähdä myös muut nisäkkäät, matelijat, robotit, nilviäiset, niveljalkaiset ja väkäkärsämadot kaikki viuhtomassa Ray of Lightin tahtiin. Sitten vasta puhuttaisiinkin Bileistä. (Gaius Turunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Into the Groove (1985)

9,37 | albumilta Like a Virgin (International Deluxe Edition)

Paperilla kappaleessa on läsnä kaikki kasariklubitäydellisyyden ainekset. Tiukka synabassolinja ja suloisesti piiskaava rumpukone. Se painokas tapa lausua ”You’ve got to”. Jatkuvasti kliimaksia lähestyvä, ylöspäin nouseva laulumelodia. ”And you can dance… for inspiration.” Jo alun ensimmäiset sekunnit herättävät ja vakuuttavat, hei, sinäkin osaat tanssia (minäkö, todellako?), ja yhtäkkiä sinut valtaa ihana kutina; et tiedä miten tämä ilta tulee päättymään, mutta toivot.

Into the Groove kertoo tanssilattiasta, joka vapauttaa ja pelastaa. Syvästä yhteydestä ja pinnallisista kohtaamisista. Yhteisestä tilasta. Kappaleessa tanssilattia on turvatila, safe space, missä voit olla vapaa. ”Only when I’m dancing that I feel this free.”

Into the Groove.

Madonna on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin spontaanisti seuratessaan komeaa puertoricolaista poikaa asuntonsa ikkunasta. Madonnan teksti ja hänen tulkintansa kuulostavatkin aidosti ihastuneelta, kiimaiselta ja spontaanilta. Into the Grooven musiikkivideolla Desperately Seeking Susan -elokuvasta parsituissa klipeissä Madonna liehuu kaupungilla boheemina 1980-luvun New Yorkissa, tuijottaa poikia, makoilee oman huoneensa sängyllä, heiluttelee polaroid-valokuvia ja on cool. Elokuvassa obsessioita ja seuraajia ympärilleen kylvävä Susan oli käytännössä Madonna esittämässä Madonnaa elämässä omaa Manhattan-fantasiaansa.

Madonnan omakohtainen tulkinta Into to the Groovella on samalla, tiedostamatta tai tiedostaen, vertauskuva kaapille ja kaapista vapauttavalle tanssilattialle.

”At night I lock the door so no one else can see
I’m tired dancing here all by myself
Tonight I wanna dance with someone else”

Klubille kaipaava yksinäinen teini samastuu varmasti, sanoitukseen mutta vielä syvemmin ja kipeämmin samastuu seksuaalisuutensa kanssa painiva teini, jonka tanssille, halulle ja rakkaudelle ei ole mitään sallittua tilaa omassa arjessa. Paitsi oma huone ja se myyttinen tanssilattia klubilla. Yhdysvaltain Orlandon Pulse-klubin verilöylyn jälkeen Alfred Soto kirjoitti koskettavan artikkelin siitä miten tanssilattiat ovat homo-diasporan, erityisesti Orlandossa kovimman iskun kokeneen värillisen ja latino-hlbtq-kulttuurin ytimessä. Tanssiminen on latinokulttuurissa tärkeä kommunikaation ja ilmaisun väline, joka ylittää sukupolvet.

Homokulttuurissa tanssiminen on samaan tapaan sitä suurta yhteyttä, turvapaikka ja samalla allegoria panemiselle. Madonnan seksuaalisia innuendoja vilisevä alkuperäinen teksti poikien tuijottelusta on samastuttava erityisesti niille puertoricolaisille pojille, jotka tuijottelevat toisia poikia.

Into the Groove asettuu lukuisten ikonisten tanssilattiaa kuvaavien tanssibiisien jatkumoksi. Tanssilattialle villiinnytään, ollaan kiimaisia, itketään menetettyä rakasta, odotetaan ja petytään. Kauniit kohtaamiset saavat rinnalleen riipaisevat hetket, kun näet rakkaasi tanssivan jonkun muun kanssa. Ja musiikki vain painaa eteenpäin. Et voi tehdä muuta kuin vain tanssia ja pysyä rytmissä, vei se minne vain.

Dancing on My Own. Dancing in the Dark. Dancing with Tears in My Eyes. Let the Music Play.

Into the Groove on se toiveikas kirkas hetki, jolloin mikä tahansa on mahdollista, olet vapaa, kaikki on hyvin ja osaat tanssia. (Jaakko Uoti)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Frozen (1998)

9,41 | albumilta Ray of Light

Aseta käsi kylmälle metallille. Lämpötila kantautuu kaukaa, koska metallien lämmönjohtokerroin on verrattain korkea, 20–430 W/(K·m). Metalli on siksi helppo käsittää yhdeksi kappaleeksi, olioksi joka hakee tasapainoa ympäröivien vaikuttimien keskellä. Pitämällä kiinni tilastaan se on haaste muille materiaaleille, jotka ovat sen välittömässä läheisyydessä.

Esimerkiksi poimuinen lämmin materiaali, joka tulee kosketuksiin metallin kylmän pinnan kanssa, saa ensin metallin pintaan kertyneen huurteen sulamaan vedeksi, joka sitten muodostaa jännittyvän pinnan lämpimän materian ja metallin väliin, mutta metallin kokonaislämpötilan kylmyyden johtuessa kaukaa on kylmyys voimakkaampi kuin pintaan suuntautuva lämpö, jolloin yhdistyvät pinnat jähmettyvät kiinni yhdeksi aineeksi, jota ei saa purettua ilman lisälämpöä, paitsi mekaanisella irrottautumisella jossa lämpimän materian pinnasta repeytyisi kerros pois.

Frozen.

Vesi lämpenee 72 asteeseen lämpötilasäädettävässä Orbit 3000 -vedenkeittimessä. Mm, hmm. Keittämisen alkuvaiheessa vesi aivan keittimen pohjalla lähestyy ensimmäisenä kiehumispistettä. Siellä alkaa veden lämpenemisen takia kehittyä kaasukuplia hyvin nopeaan tahtiin, ja vettä kevyempinä niiden tulisi kohota ylös, mutta koska niitä ympäröivä vesi on viileämpää, verrattainen kylmyys saa kuplat luhistumaan. Kuplan romahtamisesta syntyy ääniaalto, ja lukemattomien aaltojen kertyessä resonoivan metallin reunoille niistä muodostuu yhtenäinen kohina.

Musta korppi istuu teepensaan oksalla. Tuuli heiluttaa pensaan lehtiä samoin kuin se liikuttaa korpin sulkia. Pensaan vuoden ensimmäisistä lehdistä valmistettavan Sencha-teen lehdet reagoivat veteen sen tarkasti sen lämpötilan mukaan. Tanniinit, kuten katekiini, muuttuvat epätasaisemmiksi liian korkeassa lämpötilassa, ja niiden hajoamisprosessi kiihtyy. Niitä myös liukenee lehdistä nopeammin korkeassa lämpötilassa, kun taas aminohapot irtoavat tasaisemmin matalammassa.

Teen ensimmäisen kupin haudutus kestää noin minuutin, toisen vain noin 10 sekuntia, kolmannen puolesta minuutista minuuttiin, neljännen 2–4 minuuttia, viidennen 5–10 minuuttia, kuudennen 10–15 minuuttia, ja siitä eteenpäin ikuisuuteen aina aikaa lisäämällä Fibonaccin lukusarjan mukaan. Mm, hmm. (Appu Jasu)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Vogue (1990)

9,41 | soundtrackiltä I’m Breathless

Vogue on niin ikoninen laulu, että Madonnan tuotannosta ei oikein voi edes keskustella sitä huomioimatta. Kappale toi Harlemin ball-kulttuurin suuren yleisön tietoisuuteen ja lienee kiistatta Madonnan koko uran suurimpia hittejä. Se on samalla silti yksi hänen koko tuotantonsa ongelmallisimmista teoksista.

Ikonisuutensa rinnalla Vogue on oppikirjaesimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta: Madonna, valkoinen cis-hetero, otti Harlemin värillisessä hlbtq-yhteisössä syntyneen tanssin ja filosofian, pyyhki lähes kokonaisuudessaan sen inkluusion ja validaation sanoman, ja esitteli sen omana valko- ja cis-heteropyykättynä pakettinaan suurelle yleisölle.

Madonna ei suinkaan ollut ainoa, joka samoihin aikoihin haistoi voguen ja ballroom-skenen kiinnostavuuden. Aiheesta tehtiin vain vuotta aiemmin tanssin juuria paljon kunnioittavampikin kappale: Malcolm McLarenin Deep in Vogue. Siinä puhutaan suoremmin ja rehellisemmin voguen juurista Harlemin ball-kulttuurissa. Vaikka itse pidän McLarenin kokonaisteoksesta musiikkivideoineen, on pakko myöntää, ettei se ole kappaleena yhtä ajaton ja vahva kuin Madonnan Vogue, eikä varmastikaan valtaväestölle yhtä helposti lähestyttävä.

Deep in Voguen lisäksi suosittelen ballroom-skenestä kertovaa klassikkodokumenttia Paris Is Burning kaikille, jotka ovat kiinnostuneet voguen, ball-kulttuurin tai hlbtq-liikkeen historiasta. Jennie Livingstonin ohjaama dokumentti on todella hieno, ja avaa mielestäni hyvin niitä syitä, miksi Madonnan kulttuurisesta appropriaatiosta voi, ja pitää, tässä yhteydessä olla närkästynyt.

Vogue.

Madonna ja moni muu popikoni on toki ratsastanut muista kulttuureista ja alakulttuureista olevien elementtien omimisella aina, mutta tässä kohteeksi joutuu poikkeuksellisen pieni ja sorrettu vähemmistö. Siksi koko touhu näyttäytyy erityisen tökerönä. Harlemin ballroom-kulttuuri edusti tuolloin ihmisiä, jotka elivät usean intersektionaalisen vähemmistöstatuksensa (rotu, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti) usein vailla mielekkäitä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään ja avoimeen itseilmaisuun.

Appropriaatiossa ei lopulta olekaan kyse ainoastaan siitä, kuka lainaa mitäkin ja keneltä, vaan siitä, keiden ääni yhteiskunnassa kuullaan ja keille suodaan olosuhteet, joissa he voivat aidosti elää täysinä ihmisinä. Maailmanmaineeseen nousseen tanssin keksineet ihmiset eivät voineet tuohon aikaan itse hyötyä omasta luovuudestaan ja lahjakkuudestaan oikeastaan mitenkään.

Ball-kulttuurin keskeinen ideologia oli, että ballroomin lattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mikä ei näille syrjityille ihmisille ollut mahdollista missään muualla. Madonnan kaltaiselle menestyvälle valkoiselle cis-heterolle kaikki oli jo valmiiksi mahdollista ihan reaalimaailmassa; hän ei siksi ollut koskaan tarvinnut ballroomin tanssilattiaa kokeakseen validiutta ja inkluusiota edes pienen hetken. Juuri tämä yksityiskohta tekee Voguessa ilmenevästä appropriaatiosta niin väkivaltaista: tässä ei omittu vain yksittäistä tanssia, vaan koko radikaalin ja validoivan itseilmaisun teema, koko tanssilattia.

Tästä lienee kyse myös kappaleen puhelauluosuuteen erikoisesti valitussa listassa valkoisia filmitähtiä, koska tosiasiassahan vogue on kuitenkin tanssityylinä inspiroitunut enemmän muodin kuin elokuvan maailmasta. Ehkä Madonnan listaamat nimet kertovat enemmän hänen omasta ainaisesta tarpeestaan olla kiinni elokuvamaailmassa kuin itse kappaleen nimikkotanssista? Kun kerran ballroomin tanssilattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jopa Madonna voi olla filmitähti, ”serving movie star realness”. Toki voidaan kai argumentoida, että valkoisten heteroiden etuoikeuksia, vapauksia ja vaurautta ball-kulttuurissa nimenomaisesti emuloitiin ja että siinä ohessa myös valkoisten filmitähtien ihannointi oli osa tätä kulttuuria, mutta senkaltaiseen sofistikaatioon on tässä yhteydessä vaikeaa uskoa.

Tästä kaikesta ulkomusiikillisesta ahdistuksesta huolimatta itse biisi on ihana! Mieletön ja voimaannuttava kappale. Vaikka itse en oikeastaan osaakaan, haluaisin tanssia tätä suunnilleen aina: kyllähän muutama kulmikas käsiliike piristää päivää kuin päivää! Rakastan vuoden 1990 MTV Awardsin rokokoo-henkistä ”live”-vetoa oikeastaan vielä enemmän kuin alkuperäistä videota.

Vaikka tämän biisin osalta voguen ja sitä ympäröivän kulttuurin kohtelu on ollut todella tahditonta ja rumaa, en missään nimessä halua sanoa, etteikö Madonna olisi vuosien varrella tehnyt erittäin paljon hlbtq-yhteisön asioita edistääkseen. Voguen valtavan suosion tarjoama näkyvyys on varmasti tuonut nettopositiivisen vaikutuksen – se ei vain ehtinyt näkyä useimpien tämän tanssin tai kulttuurin luomiseen osallistuneiden ihmisten henkilökohtaisessa elämässä millään tavalla. (Ilari Kaarela)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#1 Like A Prayer (1989)

9,64 | albumilta Like a Prayer

Madonnan 1980-luvun voi nähdä portaikkona, sarjana valloitettuja askelmia. Ensimmäinen niistä oli debyyttialbumi Madonna (1983), joka teki hänestä klubitähden. Siitä askel ylöspäin on Like A Virgin (1984), joka teki hänestä poptähden, mutta hänen imagonsa oli vielä (Material Girlin videosta huolimatta) vakio: boheemi helyihin sonnustautunut kulkurityttö.

Seuraava harppaus johti albumiin True Blue (1986), joka teki Madonnasta popilmiön, videosta toiseen uuden hahmon ottavan kameleontin, joka saattoi esiintyä yhdellä singlellä 1950-luvun platinablondina, seuraavalla stripparina ja siitä seuraavalla espanjalaisena senoritana.

Yksi kurotus oli kuitenkin vielä tekemättä, se kaikista suurin. Vaikka True Bluella oli viisi erinomaista jättihittiä, albumikokonaisuudesta ei vielä voinut puhua, niin ilmiselvää täytettä loput neljä kappaletta olivat. Neljännen levyn Like A Prayer (1989) Madonna halusi nimenomaan tehdä albumikokonaisuudeksi – mutta siitä huolimatta hän halusi sen ensimmäisen singlen ja nimikappaleen olevan suuri statement, ei taitava pelisiirto vaan koko pelilaudan kumoon keikauttava maanjäristys. Edellisillä albumeillaan Madonna oli ovelasti myötäillyt olemassaolevia poptrendejä, mutta neljännellä albumillaan hän halusi itse määrätä ne.

Koska Madonna tiesi keulasinglen tärkeyden, hän pyysi molemmat yhteistyökumppaninsa Patrick Leonardin ja Stephen Brayn kirjoittamaan hänelle musiikin kappaleeseen. Kuten koko albumin mittakaavassa, Leonard veti tässäkin pidemmän korren. Yhdessä Leonard ja Madonna, joka myös toimi levyn tuottajana Leonardin rinnalla, rakensivat yli viisiminuuttisen progressiivisen popkappaleen, jolla muistutti enemmän Frankie Goes to Hollywoodin viiden vuoden takaisia popeepoksia kuin True Bluen virtaviivaisia popkonvehteja.

Like a Prayer.

Jo kymmenen sekunnin raskas kitaraintro, jolla Prince kanavoi Jimi Hendrixiä, kielii, kuinka kauas Madonna on kivennyt omaa keltaista tiilitietään Holidayn huolettomista päivistä. Kun kitara häipyy, tilalle tulee liki rytmitön säkeistö, jolla on kaunein laulumelodia, joka jäi Abbalta äänittämättä. Sitten nopeatempoinen kertosäe, hidas säkeistö, nopeatempoinen kertosäe, kahden ja puolen minuutin kohdalla gospel-kuorot tulevat mukaan – ja kappaleen jälkimmäinen puolisko onkin monen erilaisen sattuman rikastama soppa. Amerikkalaisen modernin gospelin johtohahmona pidetyn Andraé Crouchin johtama kuoro tuo mukaan kirkollista ylevyyttä, kun taas rock-kitarat muistuttavat synnistä ja lihallisuudesta.

Kaikki tämä musiikillinen vaihdekepin vääntely ja sturm und drang palvelee itse kappaletta, jonka Madonna on itse sanonut kertovan tytöstä, joka on ”niin rakastunut Jumalaan että kokee tämän olevan hänen elämänsä mies”. Kappaleen teksti tukeekin yhä lailla uskonnollista kuin seksuaalista tulkintaa, mikä kauhistutti Leonardia, joka yritti kehottaa Madonnaa muokkaamaan säkeet ” When you call my name / It’s like a little prayer / I’m down on my knees / I wanna take you there” sellaisiksi, ettei niitä voisi tulkita suihinotoksi.

Kappaleen kulttuurista vaikutusta tehosti Mary Lambertin ohjaama video, jossa muun muassa Madonna tanssii palavien ristien edessä, palvoo kirkossa mustaihoista pyhimyshahmoa ja saa stigmatat käsiinsä. Video pahastutti kaikkia niitä, joita sen pitikin, ja bonuksena vielä Pepsiä, joka sanoi irti yhteistyönsä Madonnan kanssa mutta antoi tämän pitää rahat.

Maaliskuussa 1989 Like A Prayer oli pop-tsunami, jollaisen on popin hajanaisessa nykykulttuurissa vaikea kuvitella toistuvan. Se oli hetki, jolloin ukkosenjohdatin muuttui itse jyrinäksi ja salamoinniksi.

P. S. Like A Prayerin definitiiviset versiot ovat vuoden 1989 single- ja albumiversio, joista jälkimmäinen on myös vuoden 2009 Celebration-kokoelmalla. Miljoonia myyneellä The Immaculate Collectionilla (1990) on Shep Pettibonen valitettava remix-versio, johon soisi harjoitettavan stalinistista historiankirjoitusta. (Samuli Knuuti)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!