”Touch Me, I’m Dick” – 1990-luvun grungeimmat elokuvat

Bridget Fonda, Matt Dillon ja Singles: ”Janet, you rock my world.”

Nuorgamin historia lähentelee uutta loppuaan, joten on tullut aika määrittää vihdoin ja viimein 1990-luvun elokuvista kaikkein grungeimmat. Santtu Reinikainen sijoittelee realitybitesit ja singlesit grungeus-rankingiin lahjomattoman ruutupaitaisuusprosentin perusteella.

#5 Unelmien tytöt (Beautiful Girls, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Muun muassa Yo! MTV Raps -ohjelman luoneen ohjaaja Ted Demmen kirppisflanellinkarhea kertomus kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen palaavasta baaripianisti Williestä (Timothy Hutton) ja sijoilleen jämähtäneestä vanhasta ystäväporukasta.

Beautiful Girlsin pojat.

Muissa rooleissa nähdään muun muassa ysäri-ikonit Matt Dillon, Rosie O’Donnell ja Uma Thurman. Loput roolit on täytetty kuvausten aikaan kolmekymppisten luonnenäyttelijöiden kermalla Noah Emmerichistä Mira Sorvinoon.

Natalie Portman näyttelee Willien isän naapuriin muuttanutta yliluonnollisen varhaiskypsää tyttöä, Martya. Hänen tarkoituksensa on edustaa elokuvassa jonkinlaista jännittävämpää tulevaisuudennäkymää Willien järkevän, aikuisen asianajajatyttöystävän rinnalla. Willien ja Martyn lähes-flirttailu on sangen hälyttävää, sillä Portmanin hahmo on 13-vuotias (!). Afghan Whigs esiintyy elokuvassa – mykistävää kyllä – pikkuruisen minnesotalaiskaupungin kapakassa.

Kev ja maailman grungein pipo.

Onko se mistään kotoisin? On se! Elokuva on kasvanut vaivihkaa yhdeksänkymmentälukulaiseksi minikulttiklassikoksi, joka toteuttaa grunge-ajan nuhjuisen ja jaarittelevan charmin paremmin kuin juuri mikään muu saman aikakauden leffa. Epävarmuus tehdyistä valinnoista, katumus joistakin toisista ja nuoruuden loppu roikkuvat lempeästi ilmassa kuin 1990-luvun baarien tupakansavu. Harva elokuva tavoittaa näin tarkasti sen tietyn haikeansuloisen tunteen, jonka vierailu vanhassa kotikaupungissa aikuisiällä aiheuttaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Itseoikeutetusti mukaan kuuluu Afghan Whigsin baarissa esittämä rähjäinen tulkinta Barry Whiten Can’t Get Enough of Your Love, Babe -kappaleesta. Satchelin supergrungesti nimetty pianoballadi Suffering ansaitsee paikan nimellään. Eräässä kohtauksessa kaveriporukka innostuu veisaamaan Neil Diamondin Sweet Caroline -kappaletta, josta oli jo tuolloin tullut urheilutapahtumien vakiotavaraa. Ei kovin grungea.

Onko puvustuksessa grungea? Kysytkin vielä! Löytyy ruutua – sekä paidan että takin muodossa. Löytyy teddyvuorifarkkutakkia, mustaa nahkarotsia ja villapaitaa. Onpa mukaan ujutettu myös flanellipaidan ohella grungen tärkein fashion statement: pitkähihainen kalsaripaita, jonka päällä on t-paita. Lisäksi, ja mikä tärkeintä: Kev-hahmolla on maailman grungein pipo.

Ruutupaitaisuusprosentti: 77%

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Reality Bites (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Valtavirran komediarooleistaan tunnetun Ben Stillerin toinen ohjaustyö on varmaan se toiseksi tunnetuin grunge-elokuva. Pääosia näyttelevät indie-jumalat Ethan Hawke ja Winona Ryder.

Elokuva kertoo neljästä parikymppisestä houstonilaisesta, jotka – yllätys! – yrittävät etsiä paikkaansa tässä hullussa maailmassa. Kuten elokuvan julistekin osoittaa, se oli myös esteettisesti 1990-luvun nuorisoelokuvista grungeimpia.

Hawken esittämällä hahmolla, joka tietenkin laulaa bändissä, on lisäksi elokuvahistorian grungein nimi: Troy Dyer. Ryderin roolihahmon nimi on puolestaan Lelaina, koska 1990-luvulla ihmisillä, tai ainakin indiepoppareilla ja elokuvahahmoilla, oli sellaisia nimiä kuin Lelaina.

Elämäm koulun valmistujaiset.

Onko se mistään kotoisin? Kyllä Reality Bitesin yhä mieluummin katsoo kuin esimerkiksi kaatuu päistikkaa lasipöydän läpi. Sen MTV-pinnallisuuden kritiikki on vuoden 2018 näkökulmasta söpön alleviivaavaa ja tuomitsevaa ja omaan läpeensä kaupalliseen grunge-pöhinäänsä nähden aika hupaisaa. Esimerkki: Stillerin isolle pahalle musiikkivideokanavalle työskentelevä pukumies on leffan mielestä nolo dorka, koska pitää Baby, I Love Your Way -kappaleesta. Tänä päivänä noloina dorkina pidettäisiin pikemminkin popkulttuuritiedoillaan briljeeraavaa Troyta ja pelkästään tietynlaista musiikkia kuuntelevia elitistivätystelijöitä.

Ryder on osaan täydellinen lyhyine mustine hiuksineen ja hermostuneine bambinsilmineen ja niin kai on myös kosteasilmäinen Hawke, jonka ylimielinen pikku grungefilosofinilkkiys suorastaan tihkuu valkokankaalta.

Troy ja simppeleistä asioista nauttimisen taito.

Elokuvan grungeimmat biisit? Kohtaus, jossa päähenkilöt tanssivat The Knackin purkkapop-anthemin My Sharonan tahtiin huoltamon minimarketissa, on klassikko. Dinosaur Jr:n Turnip Farm ja Juliana Hatfield Threen Spin the Bottle.

Tietysti myös Ethan Hawken hahmon esittämä tahattomasti valitusangsti-grungea parodioiva I’m Nuthin’. Kappale alkaa käheästi höngityillä sanoilla ”Got a pothead mama, got a cokehead dad” ja enempää minun ei tarvitsekaan kertoa.

Onko puvustuksessa grungea? No on, on. Hawken löysästi päällä roikkuvista lyhythihaisista kauluspaidoista (tämä on Houston, ei Seattle) Janeane Garofalon roolihahmon pallokuvioisiin retromekkoihin puvustus on just jetsulleen ajan hengen mukaista. Grungea on myös se, että hahmot vetävät koko ajan röökiä, sisällä ja ulkona.

Ruutupaitaisuusprosentti: 81%

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Clerks (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Hiljattain omien sanojensa mukaan ”massiivisen” sydänkohtauksen saaneen slackernörttikuningas Kevin Smithin mustavalkoisena kuvattu oodi joutenololle ja paskanjauhannalle popkulttuuriaiheista.

Smithin yhdessä kaveriensa kanssa taskurahabudjetilla tekemä ja työpaikallaan minimarketissa kuvaama elokuva nostettiin lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen kulttisuosikin asemaan, 1990-luvun rosoisen tee-se-itse-eetoksen henkilöitymäksi, tai siis elokuvoitumaksi. Elokuva on poikinut jatkoa elokuvien, sarjakuvien ja ties minkä muodossa.

Paskanjauhantaa popkulttuurista Clerksin tapaan.

Onko se mistään kotoisin? Smithin podcasteja, sarjakuvia, elokuvia, stand-up-keikkoja ja kirjoja suoraan suoneen annosteleva fanijoukko vastaisi kysymykseen kaiketi ”FUCK YEAH, BRO!”. Ei elokuvan kirpparileffacharmi varmaan muiltakaan karkaa. Se näytteli nollabudjetteineen merkittävää – vähintään symbolista osaa – yhdeksänkymmentälukulaisen indie-elokuvan nousussa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Leffan läpeensä grunge soundtrack maksoi tekijänoikeusmaksuina Smithille enemmän kuin itse elokuvan tekeminen. Sountrackiltä löytyy aikakauden tavanomaisia epäiltyjä Alice in Chainsistä Soul Asylumiin. Mutta grungein akti oli varmaan paikallinen newjerseyläisbändi Love Among Freaks, joka sävelsi musiikin elokuvaan ja äänitti sen neliraitanauhurilla. Now that’s grunge!

Onko puvustuksessa grungea? Jo vain! Elokuvan henkilöt pukeutuvat juuri niin kuin newjerseyläisten pikkukaupunkinuorten saattoi odottaa pukeutuvan vuonna 1994. Ja se taas johtui siitä, että he olivat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria vuonna 1994. Ruutupaidat, rasti ruutuun. Löysät villaneuleet, toinen rasti. Väärinpäin käännetyt lippalakit, lisää rasteja.

Jay ja Silent Bob ovat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria.

Grungeleffan lajityypille ominaisesti (ks. myös Singles, Beautiful Girls) varsinainen päähenkilö pukeutuu kuitenkin hahmoista ylivoimaisesti taviksimmin. Ehkäpä Hollywoodin viesti laimeasta valkoisesta jokamiespäähenkilöstä, jonka on tarkoitus tarjota yleisölle polku elokuvan maailmaan, oli mennyt perille myös elokuvantekoa vasta aloittelevalle Smithille.

Ruutupaitaisuusprosentti: 84%

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Singles (1992)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Reality Bitesin ohella tunnetuin grunge-leffa, ja ehkä alleviivatuimmin sellaisena markkinoitu. Singles on myös ainoa jutun elokuvista, joka tapahtuu grungen kotikonnuilla Seattlessa.

Leffan soundtrack oli tapaus, joka myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja taustoitti kaltaisteni ysärinuorten pillurallia pikkukaupunkien syrjäteillä. Soundtrackin on katsottu näytelleen merkittävää osaa grungen tunnettuuden hurjassa kasvussa 1990-luvun alussa.

Frasier ei ollut 90-luvun ainoa seattlelainen sinkku.

Onko se mistään kotoisin? Singles on Rolling Stone -lehden musiikkijournalistina aloittaneen ohjaajansa Cameron Crowen näköinen ja kuuloinen ihmissuhde-elokuva, jonka seattlelainen pääpari näyttää Seinfeld-hahmoilta vaihtoehtonuorten sijaan. Grungehommista elokuvassa vastaa sivujuonessa Citizen Dick -yhtyeineen tönöilevä Matt Dillon (taas!). Komedianäyttelijänä aliarvostettu Dillon pääsi kitaralaukkunsa ja toisen ysärilempparin, Bridget Fondan, kanssa myös elokuvan julisteeseen.

Singles vangitsee varsin hyvin zeitgeistin ja Seattlen kuhisevan grunge-skenen tunnelman baari- ja kahvilakohtauksissaan. Nähdäänpä elokuvassa klubikeikoilla myös hellyyttävän nuoret Soundgarden ja Alice in Chains. Romanttisena komediana Singles ei ole lainkaan hassumpi. Lajityypin kultakauden, 1990-luvun, asteikolla se on lähempänä Soundgardenia kuin Silverchairia.

Elokuvan grungeimmat biisit? Runsaudenpula yllättää, sillä periaatteessa kaikki grungen tärkeimmät aktit erästä myöskin Washingtonin osavaltiossa syntynyttä trioa lukuun ottamatta löytyvät soundtrackiltä. Voitte valita omat suosikkinne alkuperäisestä grungejyrästä Mother Love Bonesta Pearl Jamiin ja Mudhoneysta Soundgardeniin.

Nuorgamin virallinen suojeluspyhimys, änisevä conspiracy-kaljupää Billy Corgan smashingpumpkineineenkin esiintyy levyllä mainiolla Drown-kappaleella, joka julkaistiin useimpien muiden albumin kappaleiden tavoin ensi kertaa soundtrackilla.

Citizen Dick: ulkonäköään fiksumpi.

Onko puvustuksessa grungea? Eniten ruutuaikaa saavien Campbell Scottin ja Kyra Sedgwickin roolihahmojen tapauksessa ei ollenkaan (Scottilla on kerran Mudhoney-paita!). Bridget Fondan ja Matt Dillonin roolihahmojen tapauksessa: niin hiivatisti. Ja Dillonin Citizen Dick -bändihän on Pearl Jam: Eddie Vedder, Stone Gossard ja Jeff Ament. Puvustamon tuskin tarvitsi vaivautua vaihtamaan heidän ylisuuria Kangol-hattujaan ja repaleisten shortsien alta pilkottavia violetteja leggingsejään ”johonkin vähän grungempaan”.

Ruutupaitaisuusprosentti: 89%

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#1 Noitapiiri (The Craft, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Yllätyshitiksi kavunnut teinikauhuleffa, jonka pääosissa nähdään elokuvan kuvaamisen aikaan nousukiidossa suoraan tähtiin olleet ysäristarat Neve Campbell ja Robin Tunney sekä pikemminkin lähtöportille jääneet Fairuza Balk ja Rachel True.

Elokuvassa Tunneyn roolihahmo muuttaa perheineen Los Angelesiin, jossa hän ystävystyy viileän ja salaperäisen kolmikon kanssa. Miksikö he ovat niin viileitä ja salaperäisiä? No tietysti siksi, että he ovat noitia. (Teininoidat olivat iso juttu ysärillä jo ennen Harry Potteria! Ks. esim. Sabrina teininoita). Elokuva on nauttinut jo parikymmentä vuotta vankkaa kulttisuosiota.

Robin Tunney, Fairuza Balk, Rachel True ja Neve Campbell ovat grunge-noitia.

Onko se mistään kotoisin? Noitapiiri edustaa femiinisempää grunge-aikakauden elokuvaa miesvaltaisempien kumppaniensa rinnalla. Se on karhea ja huolittelematon ja pöljä tavalla, jolla 2000-luvun puunatut teinidraamat sliipattuneine Zalando-malleineen eivät voisi koskaan olla.

Elokuva edustaa aikakautta, jolloin grunge oli kärsimässä julkista kuolemaa. Kurt Cobain oli sijoittanut haulikon suuhuns pari vuotta aiemmin, Soundgarden oli juuri hajoamassa ja Alice in Chains oli telakoitunut jäsentensä huumeongelmien vuoksi. Oli purkkaantuneen post-grungeteinipopin ja etenkin naisten aika nousta parrasvaloihin grungen miehisen kärinän jälkeen. Vuonna 1997 viisi Yhdysvaltain kuudesta myydyimmästä albumista oli jo naisartistien tekemiä.

Tätä kaikkea Noitapiiri on: rouheaa tyttöenergiaa, enemmän hömppää grungen tosikkomaisuuden jälkeen ja morbidia, kuoleman sävyttämää grunge-krapulaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Myös soundtrack on naisartistien juhlaa. Itseni kaltaisten luiskaharteisten ysäriteinipoikien ykkösihastus Juliana Hatfield levytti soundtrackille Marianne Faithfull -coverin Witches Song, joka on perinnetietoisuudessaan ja indiepopahtavuudessaan erittäin grunge. Nykyään pitkälti unohdettu altsupoptähti Heather Nova edustaa soundtrackilla grunge-ajan Lilith Fair -naisvoimaosastoa.

Löytyypä elokuvasta myös ”kaupallisen” post-grunge-soundin varhainen airut ja tietyssä vaiheessa kaikille levykauppojen cd-alelaareja kolunneille karmaisevan tuttu Sponge hirvittävällä grunge/seiskytlukurock-remellyksellään All This and Nothing.

Onko puvustuksessa grungea? No onko!!! Noitapiiri on paras elokuvallinen esimerkki koulupuku-grungen varteenotettavasta alatyylisuunnasta. Päähenkilöt pukeutuvat omaan makuun stailattujen koulupukujensa lisäksi laiskasti roikkuviin kukkamekkoihin, raidallisiin kalsaripaitoihin, ylisuuriin tummasävyisiin maiharitakkeihin ja pitkiin kaulariipuksiin. Riot Grll!

Ruutupaitaisuusprosentti: 666 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus! Kunniamaininta: Empire Records

Kuten julisteesi osoittaa, olet erittäin ysärialtsumuodikas. Olet kuitenkin myös niin sliipattu, yliyrittävä ja mairealla tavalla 90-lukulaisen sentimentaalinen, ettet voi olla aidosti grunge. Kurt olisi vihannut sinua. Olemme pahoillamme.