Beach House eli Victoria Legrand ja Alex Scally.
Jenkkikaksikon seitsemäs albumi tarjoilee auringonpistoksia sisätiloissa.
On bändejä, jotka tarvitsee elämäänsä. Kuuntelee jokaisen kappaleen puhki, opettelee sanat ulkoa, haluaa tietää joutavimmankin yksityiskohdan tekijöistä, ottaa tatuoinnin, ennen liittyi fan clubiin ja nyt seuraa pakonomaisesti somea.
Nimiä ei tarvitse mainita, sillä jokaisella meistä on omamme. Ja niiden bändien takia olemme täällä, minä kirjoittamassa ja sinä lukemassa.
Mutta sitten on bändejä, jotka astuvat elämään myöhemmin samalla tavalla kuin arvokkaat astiastot, designer-vuodevaatteet ja äkillinen kiinnostus pyöräilytarvikkeisiin. Siinä missä ne ensiksimainitut bändit ovat pelastusrenkaita, nämä ovat ylellisyystarvikkeita.
Ja kyllä, Beach House on juuri näitä jälkimmäisiä bändejä. Jo seitsemän kertaa (plus yksi b-puolikokoelma) Victoria Legrand ja Alex Scally ovat kaupanneet meille saman määrittelettömän asian: kenties paon jostakin, paon jonnekin, nirvanan johon upota kuin vuodesohvaan jos vain kuuntelemme heidän eteeristä, unduloivaa, sisään ja ulos tarkennuksesta uivaa musiikkiaan. 7 on fantastisen kuuloinen albumi, ja jos edellinen lause tuntuu piilottavan kritiikkiä sisälleen, kannattaa pohtia mitä muuta varten musiikkia voisi tehdä.
Utupop on siis homman nimi, dreampop, shoegaze, ihan miten vain. Cocteau Twins tämän genren 1980-luvulla loi, eikä kauhean pitkälle siitä ole päästy – eikä musiikkityylin luonteeseen istuisikaan päättäväiset riuhtaisut mihinkään suuntaan. Kitarat helisevät ja koskettimet kilisevät niin ettei aina tiedä kummat ovat kumpia. Musiikin päälle Victoria laulaa sanoja, joita ei oikeastaan kuule silloinkaan kun ne kuulee hyvin: sanat eivät vain tartu, ja mukana tullut tekstivihkonen voisi ihan yhtä hyvin olla kehrätty poutapilvestä. Victoria voisi yhtä hyvin laulaa ranskaksi, kuulija ajattelee, ja kuinka ollakaan, juuri silloin – neljännellä kappaleella L’inconnue – hän alkaakin tehdä niin.
Jos Victorialta ja Alexilta kysyisi, miten 7 poikkeaa heidän edellisistä albumeistaan, he varmasti sanoisivat, että hurjasti. Muistuttaahan Pay No Mind kirkkaudessaan ja vähäeleisyydessään 1990-luvun slacker-balladeita ja Lemon Glow on kuin aivotärähdyksen saaneen transistoriradion haave tanssimusiikista: kappaleen kuunteleminen on kuin hukkuisi hitaasti kylpyammeelliseen tiskiainetta. Mutta miellyttävästi. Drunk In LA sisältää säeparin, joka jää mieleen kiusaamaan: ”Memory’s a sacred meat / that’s drying all the time”. Ja Diven loppupuolen kitaroissa on New Order -henkistä dynamiikkaa.
Pohjimmiltaan 7 on kuitenkin vain yksi Beach House -albumi lisää.
85 Beach Housen seitsemäs albumi on musiikilliseksi koriste-esineeksi naamioitunut talismaani, jota emme tarvitsisi mutta jota ilman emme tietäisi kuinka olla. Tämän musiikin kuuntelu on kuin polttaisi tupakkaa vain koska haluaa oleilla savun sisällä.
