2010-luvun popklassikot

#28 Chromatics – Kill for Love (2012)

”Alberto Rossinin ohjaama Kill For Love -video kanavoi Ruth Radeletin laulun tympeyttä kliseisimmillä videokikoilla ja filttereillä, jotka eivät aivan tiedä, mitä vuosikymmentä henkiä.”

Kukaan, joka voi hyvin, ei tarvitse Chromaticsia. Muille se antaa katoavaisia väläyksiä siitä, millaista voisi olla onnellisena. Kuin glitteri kyynelissä tai huulipuna ruumiilla.

”I can’t remember if I like what I said
I can’t remember it went straight to my head
I kept a bottle by the foot of the bed
I put a pillow right on top of my head
But I killed for love”

Aikakoneesta muutaman vuoden liikaa menneisyyteen harpannut ääri-, äärityylikäs Night Drive -levy (2007), Nicolas Winding Refnin Driven ääniraita (2011), Johnny Jewelin Italians Do It Better -levymerkki, jonka kaikki yhtyeet kuulostavat samalta yhdistelmältä sokerihumalaa, beetasalpaajia, neonpinkkiä ja -violettia ja kevyintä post punkia – toinen toistaan ihanammalta. Mutta yksikään ei niin ihanalta kuin Chromatics ja sen suuruudenhullu ja suloinen Kill for Love (2012). Pakolliset asiat mainittu.

Kill for Love alkaa välähdyksillä siitä, miltä linssiheijastus voisi kuulostaa. Ja miten sillä voisi saada epätoivon tuntumaan vähemmän todelliselta. Ja olemaan välittämättä siitä, että se on kulunein keino lisätä keinotekoisesti ”aitoutta” kuvaan, jossa sitä ei ole.

Erehdyttävästi The Curen Disintegrationin tyyliin röyhkeistä hiteistä vähitellen omaan mustaansa ja lävistettyä napaansa kiertäviin riffeihin liukenevan Kill for Love -albumin nimikappale on Chromaticsin siirappikarvaisimpia takiaisia. Ja niin välinpitämätön, ettei sen tarvitse lunastaa nostamaansa jännitettä kertosäkeellä tai hekumallisella c-osalla, vaan notkahtamalla hieman sävellajissa ja volyymissa. Ei vain lähde, koska ei tarvitse.

Ruth Radelet latoo sanansa intonaatiolla, joka on unohtunut päiväkausiksi sänkyyn kuin kostoksi yhtä monen päivän lääkesumusta. Pidäkkeetöntä raivoa herättävää ja ylikorostetun laiskaa laulua ei ole korostettu kuin hidulla kaikua; kaikki muu kimaltaa aivan liian kirkkaasti ympärillä.

Tunnustus, katumus ja täydellinen solipsismi sekoittuvat: maailma ympärillä pysyy samana, ja minä minä minä yritän saada jotain tapahtumaan pillereillä. Rakkauden vuoksi on kuoltu, murhaaja ja uhri ovat yksi ja sama, omassa oksennuksessaankin kermaleivokselta näyttävä ihminen. Levyä on jäljellä 74 minuuttia. Bileet.

Johnny Jewel on viime vuodet roiskinut kappaleaihioita sekä ympäriinsä omiin projekteihinsa että muiden elokuviin (mm. Ryan Goslingin suotta parjattuun ohjaukseen Lost River [2014]). Toivottavasti esiintyminen uudessa Twin Peaksissa saa yhtyeen pian taas ajankohtaiseksi, ja neljä vuotta ilmassa roikkuneen uuden levyn saatettua viimein maailmaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!