Diskografiat

Weather Report – Zawinulin matka kosmoksesta kolmanteen maailmaan

Weather Report fuusiojazzaa laatikon sisä- ja ulkopuolelta: Joe Zawinul (vas.), José Rossy, Omar Hakim, Victor Bailey, Wayne Shorter.

Fuusiojazz on ilman muuta ansainnut lähes kaiken niskaansa saamansa paskan. Mutta kuten kaikista meistä, myös fuusiojazzista löytyy neroutta. Kuten Weather Report.

Fuusiojazz on juuri niin hirveää musiikkia kuin sanotaan. Mutta kuten kaikesta, meistä pahimmistakin, myös fuusiojazzista löytyy neroutta: Miles Davis 1960-luvun lopulta vuoteen 1975, Mahavishnu Orchestra paikoitellen, Herbie Hancock aika usein ja termin määritelmästä riippuen muutama muu.

Ja tietenkin se suurin ja kaunein: Wayne Shorterin ja Joe Zawinulin, kahden Milesin eri bändien alumnin, perustama Weather Report.

Weather Report aloitti taipaleensa kollektiiviseen improvisaatioon nojaavana avantgarde-projektina ja päätyi soittamaan parin eri tyylin popjazzia. Heavy Weather on yhä yksi kaikkien aikojen myydyimpiä jazz-levyjä.

Matkalle mahtuu kaikkea neroudesta mielenkiintoisiin epäonnistumisiin ja ajoittain hyvinkin radikaaleja muutoksia levystä levyyn. Harva bändi on onnistunut tekemään näin mittavan tuotannon vakiintumatta missään vaiheessa. Jokainen levy oli etappi matkalla jonnekin muualle sekä esteettisesti että miehistön osalta.

Ja harvan bändin uran lopusta löytyy yhtä herkullinen takavasemmalta tuleva jatkoaikavoitto! 1980-luku teki pahat sounditepposet monelle jazz-artistille, mutta jotenkin Zawinul klaarasi homman ja onnistui tekemään ajattomalta kuulostavia ja samalla uskomattoman 1980-lukulaisia levyjä. Esimerkiksi Miles Davis epäonnistui tässä täysin.

Weather Reportin vaikutukseen törmää kaikkialla. Tai ainakin tykkään ajatella niin. Väitän, että aika moni etnorytmejä musiikkiinsa sekoittava artisti on jotain velkaa Zawinulille – ainakin Bill Laswell suurimman osan 1990-luvun urastaan ja tuotannoistaan. Bändin viimeisiä levyjä kuunnellessa on helppo kuvitella Flying Lotus fiilistelemään ehkä vanhempiensa levyhyllystä kaivamaa Domino Theorya.

Tämä on opas bändin studiolevyihin. Bändin kokoonpanot olivat aina räjähdysherkkiä, ja monilla levyillä oli porukkaa, joka viihtyi muonavahvuudessa vain muutaman biisin ajan tai oli vain sessiohommissa, joten levyn nimen alle on koetettu koostaa levyn teon aikoihin eniten toiminnassa ollut versio bändistä.

Fuusiovuosien konsensusklassikot, jotka löydät varmasti jostain listakirjastakin

Nämä levyt ovat hyvä paikka aloittaa, jos (fuusio)jazz kiinnostaa. Jossain määrin kanonisoituja, varsinkin Heavy Weather, mutta usein myös enemmän hämyjazzin puolelle meneviä, kuten Sweetnighter ja Mysterious Traveler.

Heavy Weather (1977)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Alex Acuña, Manolo Badrena

Napakymppi. Täydellinen myrsky. Siitä mikä on oma lempilevy ja itselle läheisin Weather Reportin tuotannosta voi olla montaa mieltä, mutta objektiivisesti katsottuna Heavy Weatherillä palaset nyt vain loksahtivat paikalleen. Levy oli ilmiö, ja bändi kuulostaa ideaalilta versiolta sen hetkisestä itsestään. Zawinulille Jaco Pastorius oli uusi aisapari, kovin vaihtelevalla innolla projektiin suhtautuvan Shorterin tilalle. Pastorius myös nosti basson aivan uudelle taajuuskaistalle bändissä – alarekisteristä kolmanneksi solistiseksi soittimeksi.

Usean levyn ajan jatkunut kollektiivisen improvisoinnin roolin pieneneminen jatkui Heavy Weatherillä. Levy on huolellisesti syntetisaattorien rikkaiden tekstuurien varaan rakennettu Zawinulin kokonaisvisio ja ehkä jonkinlainen fuusiojazzin platoninen ideaali. Tästä eteenpäin genre ainakin alkoi kuulostaa vaikealta. Tämä voi tehdä siitä vaikeasti lähestyttävän eikä se vaikuttavuudestaan huolimatta taida olla juuri kenenkään fanin lempilevy bändin tuotannosta – ei edes Zawinulin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sweetnighter (1973)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Bändin kokoonpanossa on sama kuin edeltävällä I Sing the Body Electricillä (1972), mutta kaikki on muuttunut. Sweetnighter ei hae vaikutteita free jazzista vaan grooveista ja atmosfääreistä. Raidat lepäävät useimmiten yhden soinnun varassa ja voima löytyy toistosta. Zawinul laajentaa palettiaan Fender Rhodesista Arpiin ja efekteihin. ja Shorter on muuttanut otettaan hienolla tavalla laulavampaan tai huutavampaan suuntaan.

Mutta Vitousin, Gráváttin ja Romaon rytmiryhmä tekee tämän levyn. Tässä soi yksi jazzin historian kovimpia rytmisektioita. Välillä bändi päästää itsensä liian helpolla sävellyspuolella, mutta ajon määrä pelastaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mysterious Traveler (1974)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Ishmael Wilburn, Dom Um Romão

Bändi on transitiossa. Mysterious Travelerilla rumpali ja basisti ovat enimmäkseen vaihtuneet ja groove suoristunut. Alphonso Johnson on soittajana jämäkämpi ja vähemmän improvisoiva kuin Vitous.

Edellisellä levyllä alkanut muutos saatetaan loppuun. Zawinulin rooli kasvaa ja syntetisaattorit soivat selvemmin, Shorter soittaa vähemmän ja enemmän maustaen, paitsi yhdellä vahvimmista raidoista eli Cucumber Slumberilla. Groovet ovat yhtä väkeviä kuin edellisellä levyllä, mutta riffit ja melodiat tiukempia. American Tango jopa itkettävän koskettava.

Vahvin levy sitten debyytin ja yksi bändin parhaita, mutta kuin eri bändin soittama. Ja niinhän se aika pitkälle onkin. 1970-luvulla kolme vuotta oli pitkä aika.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Syntetisaattoreita ja afrikkalaisia rytmejä – näiden pariin palaan vuodesta toiseen

Zawinul oli todella nälkäinen uuden teknologian hyödyntäjänä. Hän teki sen hienosti, täysin omalla soundillaan ja otteellaan. 1980-luvussa oli hienoa tapa, jolla teknologia ja afrikkalainen musiikki löysivät toisensa Felan, Manu Dibangon ja monien muiden afrikkalaisten tähtien levyillä, mutta myös Yhdysvalloissa asuvan itävaltalaisen Zawinulin käsissä.

Procession (1983)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Shorterin ja Zawinulin piti kasata bändi uudelta pohjalta vuoden 1982–1983 tienoilla. Pastorius oli jauhotetulla lavalla tanssimisensa tanssinut sekä pseudopsykedeeliset kaikulaitetötöilynsä tehnyt ja lähtenyt soolouralle.

Luulisi, että viimeistään tässä vaiheessa pääjehut lopettaisivat tai ainakin alkaisivat tehdä jotain epätoivoista paskaa, mutta ei… Uusi rytmisektio piristi menoa sen verran, että bändi teki parhaan levynsä moneen vuoteen. Bändin viimeisiä vuosia voi jollain subjektiivisilla mittareilla pitää jopa sen parhaina.

Monella tapaa Procession on bändin tasapainoisin sekoitus poppia, jazzia ja maailmanmusiikkivaikutteita. Levyn kohokota on Manhattan Transferin laulama Where the Moon Goes. Viimeisillä levyillä äänien rooli korostuu, usein sanattomana, mutta tärkeänä elementtinä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sporting Life (1985)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, Mino Cinélu

Sporting Lifella Zawinul luotsaa bändin yhä syvemmälle Afrikan ja Lähi-idän rytmien maailmaan. Weather Reportissa sattumat sen kuin vähenevät. Tämä on samalla tavalla arkkitehtonista ja tekstuureilla pelaavaa jazzia kuin Duke Ellington, mutta orkesterin sijaan tehot otetaan irti syntetisaattoreista.

Tällä levyllä Zawinul otti käyttöönsä uuden MIDI-teknologian, joka mahdollisti eri koneiden synkkaamisen keskenään. Ja rytmit tulevat tosiaan läntisestä ja pohjoisesta Afrikasta suoremmin kuin Ellingtonin kohdalla. Improvisaatio ei ole enää millään muotoa asian ytimessä vaan biisit ja tunnelmat.

Weather Reportin viimeisissä vuosissa on jotain samaa kuin Celluloid Recordsin julkaisemissa 1980-luvun afrolevyissä. Hakimin ja Baileyn rytmisektio tekee tälläkin levyllä ilmiömäistä duunia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Armotonta funk-tykitystä á la mode

Weather Report onnistui saamaan funkiinsa samanlaista muskelia ja teräväpiirtoa kuin Earth, Wind & Fire parhaimmillaan. Tässä ei ole mitään rentoa. Tämä on tykittelyä.

Tale Spinnin’ (1975)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Leon ”Ndugu” Chancler, Alyrio Lima

Weather Reportilla oli Spinal Tap -ongelma: he eivät tahtoneet löytää sitä oikeaa rumpalia. Chancler on perinteisempi funk-jyrä Grávátt, joten soundissa ja bändin otteessa on hienovarainen, mutta selkeä muutos. Jämäkkyys lisääntyy ja jotain mystisyydestä ja seikkailullisuudesta häviää, mutta nämä ovat valintoja. Zawinulin syna-arsenaali kasvaa ja se kuuluu, Shorter ottaa taas suurempaa roolia ja bändi imee yhä enemmän vaikutteita eri etnisistä musiikeista, lähinnä Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Black Market (1976)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Alphonso Johnson, Chester Thompson, Alex Acuña

Black Marketin äänittämisen aikana Weather Report koki suurimman muutoksen sitten syntymänsä: se törmäsi Jaco Pastoriukseen. Pastorius on mukana parilla raidalla, mutta suurimman osan ajasta bassoa soitti vielä Johnson.

Pienen hetken Johnson-Thompson-Acuña-kolmikko oli täysin pitelemätön. Basson pian muuttuvasta roolista kuulee etiäisiä Cannon Ballilla ja Barbary Coastilla. Se on framilla, se on aggressiivinen, se dominoi. Muutos Johnsonin ekonomisesta funk-soitosta on valtava, läpi koko bändin säteilevä.

Kaikista Weather Reportin transitiolevyistä tämä lienee ”transitiivisin”. Tale Spinnin’ ja Black Market veivät Weather Reportia vahvasti kohti musiikin sen hetkistä valtavirtaa. Näinä vuosina bändi soitti muun muassa Earth, Wind & Firen kanssa. Omalla tavallaan Black Market on turboahdettu r&b-levy.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Domino Theory (1984)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Omar Hakim, Victor Bailey, José Rossy

Domino Theory on hyvin samanlainen levy kuin Procession muttei aivan yhtä vahva. Funk kuuluu tällä levyllä suorimpana ja selvimpänä sitten Tale Spinninin, heti levyn avaavan, Carl Andersonin laulaman pop-kappaleen Can’t Be Donen jälkeen. Victor Baileyn peukuttelu on nöyrintä groove-soittoa sitten Alphonso Johnsonin vuosien.

Upeinta Weather Reportissa on, että jokaiselta levyltä löytyy hienoa kamaa, jota kuunnellessa ajattelee vain, että ”mitä nyt taas”. Kuten tämän levyn nimibiisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Määritellyissä raameissa tapahtuvaa kollektiivista improvisaatiota, suvereenisti

Kun löysin nämä levyt teininä, luulin niiden olevan freejazzia. Eivät ne ole – lähellekään – mutta ne kyllä perustuvat hyvin pitkälle kollektiiviseen improvisaatioon. Se vain tapahtuu määritellyissä raameissa. Rakastan tätä lähestymistä, jossa kukaan ei sooloile tai kaikki sooloilevat. Riippuu perspektiivistä.

Weather Report (1971)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Alphonse Mouzon, Airto Moreira

Fuusiojazzin rasittavin juttu on yleensä soolot. Weather Reportissa kukaan ei alkuaikoina soittanut sooloja. Tai sitten kaikki soittivat. Miten sen nyt ottaa.

Ensimmäinen levy kilisee, kohisee, särisee. Ideoita tulee ja menee, ja niistä siirrytään eteenpäin tai sivulle. Aina kohti jotain uutta. Soitto on jännittynyttä, sillä tämä olikin käytännössä asianomaisten ekat treffit: keskustelua, jossa kaikki mitä toinen sanoo, on kiinnostavaa.

Biisit ovat myös yllättävän lyhyitä. Se lisää levyn voimaa. Levyn avainraita on Seventh Arrow, jossa kolmea melodiaa yhdistellään aina uusilla tavoilla, keskustellen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

PS. Koko Beat Clubin live (1971) löytyy YouTubesta ja on pakollista katsottavaa.

I Sing the Body Electric (1972)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Miroslav Vitous, Eric Grávátt, Dom Um Romão

Kun ostin tämän levyn joskus lukion alkuvuosina, tämä tuntui omaan korvaan täysin vapaalta soitolta. Nyt monessa free-keitossa ryvenneenä setämiehenä ymmärtää kuinka kaukana tämä on anarkiasta, joksi sitä luulin.

Tällä levyllä on menetetty osa ensimmäisen levyn toisiinsa tutustumisesta syntyneestä viehätysvoimsta eikä sitä ole vielä korvattu energialla, joten bändin abstraktiot eivät aina kanna, mutta ei tätä voi millään ilveellä heikoksi esitykseksi sanoa. Hienoin hetki on Moors, jolla vierailee Ralph Towner.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ongelmallisia kokonaisuuksia, joilla on todella upeita hetkiä

Näiltä levyiltä löytyy joitain Weather Reportin hienoimpia hetkiä, lähinnä Zawinulin synteisaattoreilla tekemiä juttuja. On kuitenkin pakko myöntää, että ne ovat jollain tapaa muotopuolia tai vaikeita, vaikka joinain päivinä rakastankin niitä palavasti.

Mr. Gone (1978)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius

Mr. Gone on käytännössä Zawinulin ja Pastoriuksen duo-levy, jolla Shorter kävi välillä puhaltamassa ja rumpuja soittivat sessiojyrät Peter Erskine, Steve Gadd ja Tony Williams.

Levy sai ilmestyessään yhden tähden Downbeat-lehdessä, mistä nousi paskamyrsky. Heavy Weatherin seuraajaan ladattiin paljon odotuksia, ja uusi levy ei ilmeisesti kaikkien mielestä niitä täyttänyt.

Minusta Mr. Gone on aliarvostettu. Levyn aloituskaksikon – ja varsinkin River Peoplen – olisi toivonut synnyttävän kokonaisen musagenren. Tapa, jolla levy nojaa bändin puutteen vuoksi syntetisaattoreihin on todella hieno. Vähän perverssi, mutta hieno. Levyä kritisoitiin ylituotetuksi, mutta minusta se on vahvuus. Levyn vahvin materiaali on bändin kovinta kamaa koskaan, mutta heikoin aika yhdentekevää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Weather Report (1982)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

Tälläkin levyllä päällimmäinen ajatus on, että olisivatpa he jatkaneet vielä synteettisemmille poluille. Levyn kiinnostavimmat hetket ovat N.Y.C:n väliosan abstrakti synatekstuuri ja estetikaltaan aika lähelle elektronista musiikkia päätyvät Dara Factor One ja Dara Factor Two. Myös balladi Speechless on hienolla tavalla muovinen.

Bändin toinen eponyymi levy on vahva suoritus. Miami Vice -sarja alkoi vasta pari vuotta myöhemmin, mutta jos pitäisi kuvitella miltä jazz kuulostaa Michael Mannin luomassa, hypertyylitellyssä maailmassa…

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Hyviä hetkiä, mutta ei vaivan arvoista

Älä mene sinne. Siellä on Carlos. Ja muutakin tilutusta.

Night Passage (1980)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Jaco Pastorius, Peter Erskine, Robert Thomas, Jr.

250-henkisen studioyleisön edessä äänitetty Night Passage on aika vähälle huomiolle jäänyt levy bändin tuotannossa. Se on osittainen paluu juurille, mutta ehkä enemmän Zawinulin ja Shorterin juurille ennen Weather Reportia kuin bändin paluu kollektiiviseen improvisaatioon tiukan strukturoidusta pop-jazzistaan.

Levy on kuin 1950- tai 1960-lukulaista muotokieltä 1980-lukulaisilla soundeilla. Bändi soittaa uskomattoman hyvin, mutta biisimateriaali ei nouse suorituksen tasolle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

This Is This (1986)

Bändi näihin aikoihin: Joe Zawinul, Wayne Shorter, Peter Erskine, Victor Bailey, Mino Cinélu

Carlos Santana on yleensä aina kauneusvirhe. Yhdistettynä aika keskinkertaiseen biisimateriaaliin tuo omassa Coltrane-harhassaan elävä kitaristi tekee tästä ajoittain äärimmäisen haastavan levyn. Carlos tuntuu levittävän mussutusenergiaansa niihinkin biiseihin, joilla ei soita.

Muutama vahva raita löytyy, mutta ei tarpeeksi monta, että kannattaisi käyttää tähän levyyn aikaa, jonka voisi käyttää johonkin toiseen Weather Report -levyyn. Jos olet korvamerkinnyt aikaa vaikka Return to Foreverille tai jollekin Stanley Clarken sooloista (ensimmäistä lukuun ottamatta!), käytä se aika mieluummin tähän.