Countdown jatkuu! Sijat 200–151 Band of Horsesin Factorysta Jason Isbellin Elephantiin

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuvat Frank Oceanin Love Crimes (#196), Joanna Newsomin Good Intentions Paving Company (#179) sekä Jay-Z:n ja Kanye Westin Niggas in Paris (#156), koska niitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#200 Band of Horses – Factory (2010)

Amerikan partasuiden taidot tyhjenivät jo kahdelle ensimmäiselle albumille. Factory on ”heppabändin” myöhempien aikojen osaamista. Tässä, kuten niin monessa muussakin Band of Horsesin kappaleessa, päähuomion vie laulajan kärsivän kaunis ääni. Ben Bridwell voisi laulaa vaikka välipala-automaatista ja silti se veisi jalat alta – ja niin hän tässä laulussa tekeekin. (Matti Markkola)

#199 Perfume Genius – Hood (2012)

Suudelma hupun alla — todellinen minä kätkettynä. Jos todella tuntisit minut, et rakastaisi minua, Mike Hadreas pelkää. Myöskään Hood ei paljasta itsestään liikaa. Se on kaunis, pieni ja pelkistetty, mutta tyynen pinnan alla kuohuu. Myrskyävät tunteet ovat ottaa vallan. Pölyisellä ullakolla odottaa kätketty salaisuus. Kauniiden pianosointujen alla tikittää pommi. (Kimmo Vanhatalo)

#198 Rihanna – Only Girl (In the World) (2010)

Tulivuorisyntikat kuuluvat auttamatta vuoteen 2010, mutta muuten Only Girl on Rihannan kovimpia järkälesinglejä. Mukautuva, aina läsnäoleva ääni varmistaa sen, ettei biisin nimi kuulosta pelkästään itseriittoisuudelta, vaan myös viehättävältä. Täsmäsinglejen ja Instagram-kuvien myötä tuntui usein siltä, että RiRi oikeasti olisi Ainoa Maailmassa. Ei valittamista. (Gaius Turunen)

#197 Ryuichi Sakamoto – andata (2017)

Kuolema varjostaa. Vuonna 2014 Ryuichi Sakamoto sairastui nielusyöpään. Vuotta myöhemmin hän kertoi toipuneensa hyvin, mutta totesi, että syöpä voi uusiutua koska vain. async-levyä ei voi kuulla kokematta sitä ajatuksina kuolemasta, oli se sitten oma tai ystävän, kuten David Bowien. Kaunis andata kuulostaa hautajaisilta. Toivottavasti Sakamoton omat eivät tule pian. (Niko Vartiainen)

#196 Frank Ocean – Lovecrimes (2011)

Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Lovecrimes on ihmismielen ja -suhteiden intohimon hämärtämiä sängynalusia valokeilaava helmi, jonka Greg Dulli olisi taatusti halunnut kalastaa – niin usein The Afghan Whigs esitteli sitä vuoden 2012 keikoillaan. Kun Ocean toistaa ”murder, murder, murder she wrote” -tekstikoukkua, on vaikea olla ajattelematta Angela Lansburya. (Mikko Valo)

#195 Real Estate – Talking Backwards (2014)

Tässä on Real Estaten kaikista poplauluista täydellisin. Siitä tuli myös hyvästely, kun bändistä kaksi vuotta myöhemmin häädetty Matt Mondanile muuttui vuosikymmenensä tärkeimmästä kitaristista täydeksi hylkiöksi yhtenä #metoo-kampanjan ensimmäisistä tunnetuista indie rock -nimistä. Se on kierolla tavalla sopivaa: tästä ei olisi päässyt enää mitenkään ylemmäksi. (Antti Piirainen)

#194 The National – Day I Die (2017)

Editors on aina halunnut aikuisena ryhtyä The Nationaliksi, mutta jenkkibändi palauttaa kohteliaisuuden kuulostamalla nyt enemmän Editorsilta kuin Editors koskaan The Nationalilta. ”I’d rather walk all the way home than to spend one more second in this place”, Matt Berninger laulaa, ja Day I Die onkin musiikkia, jota kuunnella kävellessä kotiin hapantuneista bileistä. (Samuli Knuuti)

#193 Gorillaz – On Melancholy Hill (2010)

Damon Albarnin kappaleet kuulostavat parhaimmillaan siltä kuin ne olisivat tippuneet taivaalta valmiina. On Melancholy Hillin lastenlaulumainen kosketinmelodia on ensikuulemalta raivostuttavan yksinkertainen, vaan yhtenä iltana sitä löytää itsensä saksalaisesta urheiluhallista kyynelehtimästä sävelten tahdissa, kun animoidut tuulimyllyt pyörivät taustakankaalla. (Ville Aalto)

#192 Arcade Fire – City With No Children (2010)

Suburbanstats-verkkosivun mukaan Houstonissa on noin 700 000 lapsiperhetaloutta. Oikealla tavalla ahdistuneessa mielentilassa sekin voi silti tuntua kaupungilta, jonka esikaupunkinen autioita, jalkakäytävättömiä katuja voi kävellä loputtomasti tapaamatta yhtään lasta. Ja juuri oikeanlainen, kaiken yli hyökyvä ahdistus on se, mitä Arcade Fire kuvaa niin hyvin. (Juha Merimaa)

#191 Big Boi – Shutterbugg feat. Cute (2010)

Shutterbugg oli jo vuosikymmen sitten telakoituneen OutKastin vähemmän dandyn jäsenen, Big Boin, ensijulkaisu sooloartistina. Ja millainen julkaisu! Säälimättömän funkysti papattava tanssilattiasiivu ansaitsi paikkansa usealla best of 2010 -kriitikkolistalla, mutta ei päässyt jenkkilistalla edes sadan kärkeen. Se on Trumpiin verrattava syy halveksia Yhdysvaltoja. (Santtu Reinikainen)

#190 Ryan Adams – Gimme Something Good (2014)

Tämä kappale toi americana-nörtin uralle uutta pontta. Nelikymppiseksi varttunut Ryan Adams julkaisi nimeään kantavan albumin, joka sisälsi henkisille nelikymppisille tarkoitettua musiikkia. Sellaisia meistä on nykyään joka toinen; miksi muuten katsoisimme videonauhureilla pyöriviä 1980-lukutoisintoja? Siksi Adams antaa meille ”jotakin hyvää”, ja mehän otamme sen vastaan. (Mikael Mattila)

#189 Crystal Castles – Not in Love feat. Robert Smith (2010)

Crystal Castles sovitti kanadalaisen Platinum Blonden leimallisesti 1980-lukuisesta jökötyksestä jotain ihmeidentekokonetta apunaan käyttäen uuden vuosituhannen parhaan Robert Smithin laulaman kappaleen. Ja mikä merkillisintä, aivan kuin Smith kesken lauluosuutensa havahtuisi siihen, mikä The Cure -levyissä on jo pitkään ollut vialla: rakkaus musiikintekoon on hiipunut. (Mikko Valo)

#188 The xx – I Dare You (2017)

Yhtäkkiä valot syttyvät ja maailma aukeaa. Ujosta hymystä kasvaa rohkeuden raikas riemusoitto. Se maanittelee, usuttaa, härnääkin, mutta vetää samalla hellästi lähelleen. Eikä päästä otteestaan kunnes kaksi on yksi, pidäkkeet murtuneet ja koko elämä kaikuu kuin euforisin pop-unelma. Tätä on rakastuminen, uskaltaminen, uskaltautuminen. Vieläkö epäilet? I dare you. (Hannu Linkola)

#187 Jessie Ware – Running (2012)

Jessie Ware laskeutui hulmuavasti joukkoomme kuin murtumisestaan pehmeästi ja harkitummin vihjaileva versio Sade Adusta. Waren särkiessä ääntään ja kiillotettua pintaa aaltoilevat kaipuu ja suru tässäkin kirjoittajassa. Kun tappelemme vähenevistä rahoistamme, voimme lohduttautua sillä, että meillä on se kallis melankolia, joka ei enää omistavaa luokkaa kiinnosta. (Gaius Turunen)

#186 John Maus – Quantum Leap (2011)

Ariel Pink’s Haunted Graffitista soolouralle lähtenyt John Maus tuottaa tee-se-itse-musiikkiaan vahvalla 1980-luvun synapop-estetiikalla ja samantyyppisellä kieli poskessa -asenteella kuin entinen bänditoverinsa. Goottivaikutteet eivät tee Quantum Leapista hillittyä – se on jytisevä rokkikappale tanssibiitillä, jonka tahdissa voi heilua juuri niin rujosti kuin on aina halunnut. (Maija Vikman)

#185 Adele – When We Were Young (2015)

On vaikea uskoa, että tehdessään When We Were Young -kappaletta Adele oli vasta 26-vuotias. Niin uskottavasti se kuvaa katumusta, kaipuuta, pettymyksiä, surua ja tietysti vanhenemisen pelkoa. Mutta niinpä niin: sehän on kuin elokuvaa – muukalainen, jonka voi kuvitella tutuksi. Kuvitelmaa ja melodraamaa, mutta kaunista sellaista. Lähes aina todellisuutta parempaa. (Kimmo Vanhatalo)

#184 PJ Harvey – The Words That Maketh Murder (2011)

”What if I take my problem to United Nations?” Punchline on tuttu Eddie Cochranin kesäduuniongelmista, mutta PJ Harvey tarjoilee sen hymyttä, hätähuutona Afganistanin sodan kauheuteen. Samalla se luo rinnastuksen bilerockin ja 2010-luvun voimakkaimman poliittisen levyn välille. Laina todistaa, miksi Harvey on aikamme parhaita rockbiisien tekijöitä – ellei paras. (Juha Merimaa)

#183 Chairlift – Amanaemonesia (2011)

Bandcamp oli vuonna 2012 uudehko juttu, ja Pitchforkin sisarsaitti Ad Hocilta löysi aina uutta ”vaihtoehtomusaa.” Chairlift toimi sellaisessa ekosysteemissä. Ajat muuttuvat. Bruisesista huolimatta hititön bändi, kolme lupaavaa mutta epätasaista levyä ja hajoaminen. Aikansa rakastettavin kuriositeetti ja pop gem. Nimeä on kuulemma tavattu musavisatehtäviä silmällä pitäen. (Joni Kling)

#182 Charli XCX – Boys (2017)

Ainahan ne mielessä ovat, pojat! Charli XCX:n tuotanto on ollut vaihtelevaa, mutta hänen popneroutensa käy ilmi tasaisin väliajoin yksittäisissä teoksissa, joista viimevuotinen Boys on kenties kaikista hulppein. Seuraavan kerran, kun joku kysyy, miksi asiat eivät etene, voimme hihkaista, että no, koska ajattelin vain poikia ja heidän särkyvää maskuliinisuuttaan. (Markus Hilden)

#181 Moderat – Running (2016)

Voiko joku olla lakonisesti pateettinen? Saksalaisilta näköjään luonnistuu kaikenlainen mitä muualla maailmassa ei osata – tämäkin esimerkiksi maagisen monokromaattisen räikeyden lisäksi. Runningin sävellyksen ja soundien tenhovoimasta kertoo, että kuuntelukokemus on aidosti liikuttava, vaikka teksti on tasoa, johon kuka tahansa 17-vuotias pystyy välkällä angstatessaan. (Arttu Tolonen)

#180 FKA Twigs – Water Me (2013)

Usein musiikissa pyritään silottelemaan ja sokeroimaan asioita. Ne on silloin helpompi niellä. Kaikki eivät siihen lähde. FKA Twigs säveltää pop-lauluja, jotka pyrkivät eksyttämään ihmisiä jäljiltään hälyäänien, vieraannuttavien laululuuppien ja kontraintuitiivisten rytmien hetteikössä. Onko tässä kasvamassa seuraava Scott Walker? Tuokaa tänne ruho, jota hakata nyrkillä. (Arttu Tolonen)

#179 Joanna Newsom – Good Intentions Paving Company (2010)

Matkalaulu: kuski ei tajua kääntyneensä väärästä liittymästä ja pelkääjän paikalla istuvan rakkauden kuolleen. Äänihuulensa ja laulukykynsä polyypeille Ys-klassikon jälkeen melkein menettänyt Newsom briljeeraa ennenkuulumattomaan värinään kuoriutunutta ääntään ja musertavan tarkkaa kieltään kuin ylpeytensä myrkyllisen suhteen jälkeen löytäneenä. Eikä vain ”kuin”. (Tapio Reinekoski)

#178 Weyes Blood – Do You Need My Love (2016)

Jos Joni Mitchell olisi Twin Peaks -henkilö, Weyes Blood olisi tarpeeton. Noisen täydelliseen laulunkirjoittamiseen ja virheettömään mutta vieraannuttavaan laulutekniikkaan vaivatta vaihtanut Natalie Mering sovittaa kaikki Instagramin nihilistimeemitilit 1960-lukua kauniimmaksi folkiksi, aikamatkaltaan eksyneeksi syntikkahälyksi ja koti-ikäväksi toiseen maailmaan. (Tapio Reinekoski)

#177 St. Vincent – Digital Witness (2014)

Annie Clark on muutaman räppärin ohella muusikko, joka kokoaa kaikkein vahvinta albumien sarjaa 2010-luvulla. Digital Witness on St. Vincent -albumin hitein kappale, joka lainaa torvensa vielä David Byrnen kanssa yhteistyönä tehdyltä Love This Giant -levyltä. Kappaleen sanoma jatkui kaksi vuotta myöhemmin MASSEDUCTIONilla ja Black Mirror -tv-sarjassa. (Joonas Kuisma)

#176 Grizzly Bear – Sleeping Ute (2012)

Kun bändin nimi on suomeksi ”harmaakarhu” ja kappale ottanut nimensä vuorenhuipusta Coloradossa, voi odottaa jylhää korpipsykedeliaa, jossa kitarat räpsähtävät naamalle kuin männyn havut ja jonka halki Daniel Rossenin ääni virtaa kuin vuoristopuro. Ja sellaista saakin! Kosmisempaa tulkintaa aiheesta kaipaaville voin suositella Nicolas Jaarin mainiota remiksausta. (Samuli Knuuti)

#175 Alvvays – Dreams Tonite (2017)

Tähtitaivaallinen täydellisesti rytmitettyjä ja sanoiksi naamioituja yhteydenottoja, mutta myös häivähdys äärettömyyden yksityiskohtia ylenkatsovaa kopeutta. Tuleva alku ja mennyt loppu; sattuman oikkuja. Tässä on nyt ja poissa. Alvvaysin laulaja-lauluntekijä Molly Rankin tuntuu tietävän miten haaveet ja todellisuus pakahtuvat yhteen. ”Is it so naive to wonder…” (Mikko Valo)

#174 Blood Orange – Chamakay (2013)

Katkeruutta helmeileviä kehotuksia rakastajalle painua nyt helevettiin, jos olet vain leikkimässä. Tasaisen pilviharson taakse piiloutunutta aurinkoa liian kalliilla rantalomalla. Chairliftin Caroline Polachekin huokailu soi samassa sävyssä kuin trumpetilla hivelty steel-rumpu. Vastarannalla on juhlat. Kuin elämäsi paras cocktail, josta maistuu suussa enää viina. (Tapio Reinekoski)

#173 The War on Drugs – Under the Pressure (2014)

Haluaisin rakentaa talon The War on Drugsin Under the Pressure -kappaleen sisään. Siinä talossa herättäisiin joka päivä 9.45, jauhettaisiin kahvipapuja vain yhdelle kupille ja luettaisiin paperista sanomalehteä ilman kiirettä. Auringonvalo siivilöityisi avoimista ikkunoista elokuvallisesti etusivulle. Avokadot olisivat sopivan kypsiä. Ulkona kohisisi vihreä meri. (Joonas Kuisma)

#172 The Killers – Runaways (2012)

Post-it-lappu riittää, jos aikoo laatia listan The Killers -klassikoista tämän vuosikymmenen ajalta. Hätkähdyttävällä hittiputkella uransa aloittaneen bändin ruuti kuivahti kolmanteen albumiin – mutta onneksi on Runaways, aneemisen Battle Born -albumin yksinäinen johtotähti, jossa Brandon Flowers kanavoi sisäistä jonbonspringsteeniään mitä vastustamattomimmin. (Antti Lähde)

#171 Grimes – Realiti (2015)

Täydellinen kappale. Runsauttaan tursuava biitti, taustalla salakavalasti iskevät trance-tytinät, ja ennen kaikkea Grimesin menninkäismäisen hento laulusuoritus, jossa on niin paljon herkkyyttä, että sieluun sattuu. ”Your love kept me alive and made me insane”, hän laulaa ja minä uskon joka sanan. Se, ettei tämä kappale sijoittunut äänestyksen kärkeen, on huutava vääryys. (Juuso Janhunen)

#170 Holly Herndon – Chorus (2014)

Paina korvasi internetiä vasten, ja tältä se kuulostaa. Säveltäjä Holly Herndon äänensi debyyttilevyllään Donna Harawayn kyborgiteorioita ja netin ASMR-rapinoita. Chorus on sanaton posthumanistinen pophitti, ja sen video työhuonedystopia maailmasta, jossa fyysinen ja digitaalinen katoavat toisiinsa. Me ihmettelimme. Tulevaisuuden sukupolvet vasta ihmettelevätkin. (Oskari Onninen)

#169 Nick Cave & the Bad Seeds – Mermaids (2013)

Yliarvostetulta pitkään tuntunut australialaishapannaama yhtyeineen sai paksuksi välillämme kasvaneen jään sulamaan Push the Sky Away -albumilla. Levyn laulut tuntuivat miehen aiempaa tuotantoa lämpimämmiltä ja lähestyttävämmiltä Mermaidsin tavoin. Upea Flow-keikka ja myöhemmät traagiset tapahtumat Caven yksityiselämässä asemoivat arvostuksen nykytilaansa. (Visa Högmander)

#168 Underworld – Two Months Off (2010)

Mahateknoa? Tämähän on rock’n’rollia. Rytmi, joka lanaa kaiken kuulopiirissä. Jumittava, mannerlaattoja tuuppiva sointupari. Muutamia sanojakin, ne pulppuavat awopbopaloobop-suonesta. Lehmänkelloja! (Nähkää, miten Rick Smith kioskinsa takana haltioituu niistä.) Nousua, nousua, koko ajan nousua, kunnes pudotus hetkeksi, taas nousua loppuun. ”But Alex is sooo nice.” (Harri Palomäki)

#167 Beach House – Norway (2010)

Norjaan, Norjaan. Beach Housen musiikki täyttää huoneen lämpimillä sävyillä. Se helisee turvallisen kuuloisena, vaikka vääristyvät kitarat ja matala, hidas laulu saattaisivat muussa yhteydessä luoda vaaran tunnun. Beach Housea ei voi selittää. Vaikka Norjassa on kylmä, Norwayn melodinen synavellonta kuulostaa keväältä ja kukkasilta, päiväunilta ja heräämiseltä. (Maija Vikman)

#166 Justin Timberlake – Mirrors (2013)

Justin Timberlaken hartaasti odotettu kolmas albumi The 20/20 Experience ei ollut mikään 10/10-kokemus. Paitsi tietysti tämän biisin kohdalla. Mirrors on taikalaulu, jonka äärellä vanhat fanit löytävät peilistä kahdeksan minuutin ajaksi haihtuneen nuoruutensa. Sitten taika haihtuu. Kuraeteisen peilistä tuijottaa vanhempi, jolta on futisturnauksen mokkapalat leipomatta. (Matti Markkola)

#165 Bon Iver – Beth/Rest (2012)

Ne Bon Iverin fanit, joille bändin nimetön kakkoslevy on 1980-lukuisuudessaan ja synteettisyydessään liikaa, nostavat usein Beth/Restin esimerkiksi. Minusta se on pakahduttavan upea albumin lopetus, joka tuo Phil Collins -slovarin luontevasti 2010-luvulle. Se on läpeensä melankolinen autotunen, syntikoiden, AOR-kitarasoolojen, klarinetin ja steel-kitaran epäpyhä liitto. (Teemu Fiilin)

#164 Japandroids – The House That Heaven Built (2012)

Voimapopin klassikkoresepti – äänekkäät kitarat, kaihoisat melodiat ja romanttiset sanoitukset – on Japandroidsin käsissä viety pisteeseen, jossa kitarat eivät niinkään kuulosta soittimilta kuin räjähdyksiltä ja lauluihin on vuodatettu sydänverta niin, että ne lähenevät itseparodiaa. The House That Heaven Built onkin kuin pistos paksua punaviiniä suoraan sieluun. (Ville Aalto)

#163 LCD Soundsystem – How Do You Sleep (2017)

James Murphyn vihakirje ex-liikekumppanilleen. Häiriintyneestä post-punkista säikäyttävään synabassoon ja lopun helpottavaan nostatukseen (kuin Murphy päättäisi kesken kaiken: ”antaa vihan olla, seuraan itse biisin implikaatioita”) kulkeva kappale on yksi LCD:n hienoimpia ja osoitus siitä, että Murphy voi vielä puristaa jotain yllättävää vanhoista vaikutteistaan. (Gaius Turunen)

#162 Ghost – He Is (2017)

Kasvottomien musikanttien ja blackmetal-paavin yhtye osasi kyllä loihtia kiehtovan kappaleen. Surumielisen pahaenteinen He Is yhdistää taivaallista melodiatajua ja helvetillistä tematiikkaa perinteisen hardrockin jykevyyteen jäntevällä mutta ilmavalla tavalla. Pelottava ja herkkä kappale on kuin Simon & Garfunkelin ja Blue Öyster Cultin rakkauden kirpeä hedelmä. (Kimmo K. Koskinen)

#161 The Weeknd – Morning (2011)

Kun kaikki oli vielä surkeaa oikealla tavalla. On tietysti ankeaa sanoa, että jokin oli parasta ”ekalla demolla”, mutta The Weekndin vahvin tuotanto löytyy artistin kolmelta ensimmäiseltä mixtapelta, joilla laulujen riipivä haikeus kohtaa nuoren miehen patoutuneet ja umpinarsistiset lyriikat. Niin paljon herkullisia yksityiskohtia, ja miten hieno kitarasoundi! (Juuso Janhunen)

#160 The Knife – Full of Fire (2013)

Seitsemän vuotta Silent Shoutin jälkeen The Knife lopetti itsensä ja tanssi omalla haudallaan. Shaking the Habitual oli Dreijerin puhkietuoikeutettujen perijäsisarusten vallankumouslevy, ja Full of Fire yhdeksän minuuttia kiukkua, joka kiehuttaa liki sinistä verta suonissa. Let’s talk about gender, baby! Liberals giving me a nerve itch! Ruotsi 2013 on Suomi 2017! (Oskari Onninen)

#159 Kanye West – Famous (2016)

Perkele kun on niskat jumissa. Syytän Swizz Beatzia ja kroonista nyökyttelyä aiheuttavaa biittiä tästä kaikesta – ehkä Kanye, Rihanna ja Nina Simone kärsivät samasta? Aprillipäivänä 2016 julkaisusta biisistä syntyi yksi isommista superjulkkisten kinasteluista, mutta ainakin Sister Nancyn Bam Bamista on helvetin hankala loihtia tämän tasoista hyvänolon sävelmää. (Antti Piirainen)

#158 Drake – One Dance feat. WizKid & Kyla (2016)

Kaikkien aikojen eniten striimatusta biisistä tulee aina ja ikuisesti mieleen kesä 2016. Tämä ei ollut oma muistoni, vaan sen globaalin sukupolven, joka on kuunnellut One Dancen yli kolme miljardia kertaa eri nettipalveluista. 3 000 000 000 kertaa maapallon hiphop-suurlähettilästä Kanadasta. Uskomatonta. Otetaas kerta sille. Maailma tarvitsee vielä yhden tanssin. (Matti Markkola)

#157 Jay-Z & Kanye West – Niggas in Paris (2012)

Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy kuulosti lähtökohtaisesti mahdottomalta ajatukselta. Kuinka heidän egonsa voisivat mahtua samaan studioon? Monien yllätykseksi Watch the Throne -albumi kuitenkin kuulosta siltä, että hiphopin supertähdillä oli hauskaa sitä tehdessään. Taustansa vuoksi raivostuttavan tarttuva Niggas in Paris -single on tästä osuvin esimerkki. (Tuomas Kokko)

#156 Beyoncé – Drunk in Love feat. Jay-Z (2013)

2000-luvun popdiivojen kuningatar julkaisi vuonna 2003 Crazy in Loven, jolla hän aviomiehensä Jay Z:n kanssa kävi dialogia muun muassa rakastumisesta. Drunk in Love julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin päivittämään tuonhetkistä tilannetta trap-biitin päältä tarjoiltuna. Biisi sisältää paikoin hyvin henkilökohtaista ja värikästä kuvailua superpariskunnan tavoista ja sattumuksista. (Maija Vikman)

#155 Paramore – Still Into You (2013)

Paramore on parasta. Yhtyeen hyväntuulinen, häpeilemätön pop-sensibiliteetti on virkistävää laatua. Yhtyeen alkutaipaleen angstisempi rypistys jäi kokonaan taka-alalle viimeistään Still Into Youn sisältäneellä, vuonna 2013 ilmestyneellä nimettömällä albumilla. Joskus kirkasotsainen hömppä on paikallaan ainaisen sakeissa vesissä lillumisen ja ruikuttamisen sijaan. (Tomi Palsa)

#154 Frank Ocean – Pink + White (2016)

Frank Ocean sai viime kesän Flow Festivalilla kaiken muun näyttämään kivuliaan keskinkertaiselta. Ei näitä genrerajojen yli rakkautta saavia neroja joka päivä nouse, ja on oikeastaan sama, mitkä hänen kappaleistaan tälle listalle nostaa. Yhtä turhaa on mainita, että tuottajanhenkseleitä on paukutellut Pharrell Williams ja vierailevana tähtenä on itse Beyoncé. (Kari Koivistoinen)

#153 Ariana Grande – Into You (2016)

Into You on niitä biisejä, jotka tuntuvat ensikuulemalta vähän liiankin tutuilta (eli Chaka Khanin Ain’t Nobodylta), jotta niitä osaisi ottaa vakavasti – ja samalla niitä, joista ei sadankaan kuuntelun jälkeen saa tarpeekseen. Max Martinin linjaston helmi saa viimeisen kuorrutuksensa Granden taipuisista ”I’m so into you” -kiekaisuista, jotka kultaavat kertosäkeen. (Antti Lähde)

#152 The National – I Need My Girl (2013)

Miltä kuulostaa itseensä käpertynyt kaipaus, kehämäiseksi kaiuksi juuttunut ikävä? Epäilemättä juuri tältä: tyhjyyden ääriä kutistavilta kitaralaineilta; surusointujen päälle nöyrästi laskostetuilta lupauksilta; riisuttujen tunteiden punomilta sävelkuluilta, jotka ylentävät jokaisen yksinäiseen epävarmuuteen hukatun hetken yhteenkuuluvuuden jaloimmaksi sinetiksi. (Hannu Linkola)

#151 Jason Isbell – Elephant (2013)

Vuonna 2018 Jason Isbell on vaihtoehtokantrin suurin tähti, kapeakasvoinen kansikuvapoika. Vuonna 2013 hän oli juuri ryypännyt itsensä ulos Drive-By Truckers -bändistä, eronnut ensimmäisestä vaimostaan ja kamppaili alkoholismin kanssa. Kliseistä tai ei, kiirastulen keskellä syntyi uskomaton Southeastern-albumi ja yksi vuosituhannen koskettavimmista kappaleista. (Jarkko Immonen)

Jatkoa seuraa…