Romukaupasta listojen kärkeen — 1990-luvun postmodernin kirpputorimusiikin jäljillä

Cornershop nousi hetkellisesti hittibändiksi Fatboy Slimin tekemän Brimful of Asha -remixin myötä.

1990-luvun loppupuolella sellaisten yhtyeiden, kuten Cornershopin, Luscious Jacksonin ja The Beta Bandin, tekemä postmoderni kollaasinomainen kirpputorisoundi näytti hetken musiikin tulevaisuudelta. Kuinkas sitten kävikään?

”I live in my open mind / And I’ll die in my open mind”
Luscious Jackson – Citysong

”Once again the name of the game is funky and it’s funky again
Seems like the funky days are back again”
Cornershop – Funky Days Are Back Again

Vuonna 1996 vaihtoehtorockia käsittelevä lehti Option haastatteli Cornershop-yhtyeen Tjinder Singhiä ja Ben Ayersia. Haastattelija ei saanut paljoa irti krapulaisesta parivaljakosta ennen kuin hän suuntasi heidän kanssaan kirpputorille ostamaan levyjä.

”Meillä ei ole varaa ostaa uutta musiikkia. Kaikki parhaat juttumme tulevat kirppiksiltä — kuoromusiikki, lastenlevyt, linnunlaulu, ääniefektit, neulantestaamislevyt, klassinen musiikki, 1920-luvun jazz, 1970-luvun reggae, punjabilainen folk ja paljon hippipaskaa”, Singh innostui.

Jutussa kuvataan, kuinka Singh ja Ayers ostavat ”laulavan nunnan” Jeannine Deckersin levyn, vanhan Kodak-kameran ja olkisen matkalaukun. Artikkeli päättyy siihen, kun Singh istuu tyytyväisenä ostokset sylissään ruuhkaan pysähtyneessä autossa ja kuuntelee viereisen taksin radiosta soivaa salsamusiikkia. ”Tämän on jonkinlainen uni, eikö niin?” hän tunnelmoi. ”Jonkinlainen uni.”

Kuuntele tästä essentiaalit kirppissoundit!

1990-luvun puolivälissä Cornershop oli muuttunut meluisasta kitarabändistä monipuoliseksi kokoonpanoksi, joka yhdisteli intialaista musiikkia, psykedeliaa, Velvet Undergroundia, indierockia, elektronista musiikkia, hiphopia ja monia muita musiikkityylejä kiehtovaksi monikulttuuriseksi ja rönsyileväksi keitokseksi.

Yhtyeen kunnianhimoinen soundi huipentui 1997 julkaistulla albumilla When I Was Born for the 7th Time. Levyllä Cornershop tuntui yrittävän tunkea kaikki kirppiksiltä kaivamansa musiikilliset aarteet samalle albumille. Sitarit raikasivat, Allen Ginsberg lausui runon, useamman kappaleen oli tuottanut hiphop-tuottaja Dan the Automator ja yhtye coveroi punjabinkielellä Beatlesin Norwegian Woodin. Olipa levyllä muutama suorasukainen popkappalekin, kuten hittisingle Brimful of Asha.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Cornershop – Brimful of Asha

Kun levyä nyt kuuntelee, se tuntuu utopistiselta unelmalta tulevaisuuden monimuotoisesta musiikista. Voi melkein tuntea raikkaan tuulen puhaltavan ja tunteen siitä, että ehkä häämöttävällä uudella vuosituhannella ahtaat genrerajat jätettäisiin taakse, ja kaikki levyt olisivat tällaisia. Hiphop rummut iskevät rytmiä ja urkuharmoni soi, englanti sekoittuu punjabiin ja skrätsäys dholki-rumpuihin. Kitarapoppia seuraa instrumentaali-hiphop ja sitä puolestaan retrofunk.

Cornershop ei ollut yksin monimuotoisen eklektisminsä kanssa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kourallinen yhtyeitä ja artisteja seurasi samaa idealistista polkua. Tällaisia nimiä olivat muun muassa Luscious Jackson, Money Mark, Tommy Guerrero, Sean Lennon, The Beta Band, DJ Shadow ja Future Pilot AKA. Oman alagenrensä muodostivat japanilaiset Shibuya-kein (eli Shibuya-tyylin) edustajat, kuten Pizzicato Five, Cibo Matto, Buffalo Daughter ja Cornelius.

Monet näistä artisteista levyttivät joko Beastie Boysin omistamalle Grand Royal -levy-yhtiölle tai James Lavellen ja Tim Goldsworthyn Mo’ Waxille.

Ryhmän rajat olivat häilyvät. Näitä artisteja ja yhtyeitä ei yhdistänyt mikään tiukka musiikillinen tyyli, vaan estetiikka ja asenne. Usein ne niputettiin vaihtoehtorockin tai indien epämääräisten kattotermien alle. Ne kuitenkin erosivat ratkaisevasti 1990-luvun alun valkoisesta ja miehisestä kitaravetoisesta indiestä. Naiset ja ei-valkoiset etniset ryhmät olivat kokoonpanoissa vahvasti edustettuina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Cibo Matto – Sugar Water

1990-luvun alussa Francis Fukuyama oli teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen esittänyt, että maailma oli tullut vaiheeseen, jossa todelliset yhteiskunnalliset muutokset olivat loppuneet. Liberaali demokratia oli viimeinen yhteiskuntamuoto, jota kohti kaikki maailman valtiot vähitellen suuntasivat.

Musiikissa 1900-luku oli ollut kiihkeän innovaation vuosisata. Teknologiset keksinnöt ruokkivat uusia musiikillisia tyylejä. Syntyi genrejä, kuten jazz, blues, country, rock, soul, funk, disko, rap, heavy metal ja lukemattomat elektronisen musiikin muodot. Sanalla sanoen koko moderni popmusiikki.

1990-luvulle tultaessa kehitys kuitenkin näytti pysähtyneen. Kulttuuri alkoi katsoa taakse päin. Grunge otti vaikutteensa 1970-luvulta, brittipop haikaili Cool Britannia -nostalgiassa 1960-luvun ”svengaavaan Lontooseen”.

Kaikki menneisyyteen viittaaminen ei kuitenkaan ollut silkkaa retroa tai nostalgiaa. Artistit alkoivat postmodernismin hengessä kontekstualisoida menneisyyttä uudella tavalla. Ehkä, kuten Francis Fukuyama väitti, maailma oli valmis. Ehkä kaikki musiikkityylit oli jo keksitty, mutta entä, jos menneisyyden ja nykyisyyden, kulttuurit paikallisesti ja globaalisti, populaarin ja obskuurin laittaisi kaikki samalle levylle? Ehkä jopa yhdelle kappaleelle?

Voisiko musiikki olla kuin kirpputori, romukauppa tai kaapelikanavilla rauhattomasti surffaavan ihmisen mieli?

Tyylin innovaattorit olivat olleet 1990-luvun alussa Beastie Boys ja Beck. Beastie Boysin Paul’s Boutique, Check Your Head ja Ill Communication ja Beckin Mellow Gold ja Odelay toivat kirpputorimusiikin estetiikan valtavirtaan. Kaapelikanavien, MTV:n, sarjakuvien ja roskaelokuvien loputtoman populaarikulttuurivyöryn parissa kasvanut sukupolvi löysi äänensä musiikissa, jossa kaikui edellisten vuosikymmenten kulttuurinen hylkytavara.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Beck – New Pollution

Jos aikaisemmin rocklevyn ihannemuoto oli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin tai Pet Soundsin kaltainen saumattomasti etenevä draamallinen kokonaisuus, nyt soundin esi-isä tuntui olevan Beatlesin The White Album: sotkuinen, luonnosmainen ja rönsyilevä kollaasimainen teos, jossa palasten liitoskohdat saivatkin näkyä.

Hiphopista mukaan otettiin paitsi tymäkät biitit myös samplaaminen: ajatus siitä, että uuden kappaleen saattoi koota menneisyyden palasista. Uusi syntyi kirjaimellisesti vanhasta.

Beastie Boys saattoi samplata vanhoja diskosinglejä, Paul McCartneya, Loggins and Messinan yacht rockia tai Ramonesia. Beckin pilvenhöyryisessä vaikutteiden kaleidoskoopissa country, folk, hip hop, psykedelia ja kitarameteli elivät rinta rinnan.

Kollaasimaisuus kuului myös näiden artistien sanoituksissa. Beckin ensimmäisen hitin Loserin lyriikat ovat kuin palasia puoliksi kuullusta keskustelusta tai kanavalta toiselle hyppivän television ääniraidalta.

”In the time of chimpanzees I was a monkey
Butane in my veins and I’m out to cut the junkie
With the plastic eyeballs, spray-paint the vegetables
Dog food skulls with the beefcake pantyhose”

Beastie Boysin räpit tulvivat popkulttuuriviittauksia tunnetusta obskuuriin. Pelkästään vaikkapa Sure Shot -kappaleessa mainitaan muun muassa Dr. John, Kojak, The Taking of Pelham One Two Three, John Woo, Cheech Wizard ja Doug E. Fresh.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Beastie Boys – Sure Shot

Ennen internetiä moisten viittausten setvimiseen tarvittiin paljon aikaa ja/tai autistinen populaarikulttuurituntemus. Tällaista tuntemusta oli hahmolla, jonka juuri Beastie Boys ja Beck toivat popkulttuurin keskiöön: hipsterillä.

Artikkelissaan Cannibals, Mutants, and Hispters John J. Harvey esittelee hipsterin 1990-luvun vastineena aikaisempien vuosikymmenten perinteiselle rocktähdelle. Kun rocktähti mittasi menestystään seksuaalisten valloitusten määrällä, huumesekoilulla ja kyvyllään täyttää stadionien istuimia, hipsteri päti tuntemuksellaan musiikkihistorian syrjäisistä sivupoluista ja harvinaisista levyistä. Mahtipontisuuden ja ylilyöntien sijaan hipsteri suosi hienovaraista ironiaa.

Stadionin, kaupallisen radion ja nahkahousujen tilalle olivat tulleet kellari, college-radio ja huonosti istuvat kirppisvaatteet. ”Hipsteri oli globaalisti tietoinen historiallisen kulttuurin kullankaivaja, joka keräsi vastakulttuurillista pääomaa”, Harvey tiivistää.

Hipsteri mittasi musiikin arvoa paitsi sen subjektiivisen ”hyvyyden” myös sen harvinaisuuden ja tuntemattomuuden kautta. Kaikkein cooleinta oli musiikki, joka oli unohdettu ja jonka saattoi löytää uudelleen.

Suosittujen poplevyjen sijaan hipsteri kuunteli vaikkapa vanhaa bluesia, brasilialaista psykedeliaa, blaxploitation-elokuvien soundtrackeja tai outsider-muusikoiden kotiäänityksiä.

Toisinaan myös epäcoolit poptähdet ja dinosaurusyhtyeet, kuten Carpenters tai Electric Light Orchestra, saattoivat saada hipsterin hyväksynnän. Ne olivat niin epäcooleja, että paradoksaalisesti niistä tulikin cooleja. 1990-luvulla lounge ja easy listening olivat hetken maailman viileimpiä genrejä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Dimitri from Paris – Sacré Français!

Samoin kuin Beastie Boys ja Beck musiikissaan, hipsteri uudelleenkontekstualisoi menneisyyden kulttuuria. Eikä tämä rajoittunut vain musiikkiin. Elokuvat, televisiosarja, kirjat, sarjakuvat, vaatteet ja tavarat olivat osa kokonaisuutta. Kokoelma popkulttuurirojua oli laajan kulttuurisen pääoman merkki. Tätä pääomaa tulkittiin uudelleen usein ironisesti ja humoristisesti. Cooliuden huippu oli hassu vanha leffajuliste tai pöhkön 1980-luvun metallibändin paita.

Ilmiö näkyi 1990-luvulla kulttuurissa myös laajemmin. Ei ollut sattumaa, että aikakauden coolein ohjaaja oli Quentin Tarantino, jonka elokuvat tulvivat viittauksia menneisyyden kulttielokuviin.

Ajan henki oli vahvasti läsnä Beastie Boysin Grand Royal -lehdessä, jota ilmestyi kuusi numeroa vuosina 1993–1997. Lehdessä käsiteltiin aiheita takatukasta (Beastie Boys popularisoi, ehkä jopa keksi “mullet”-termin) meksikolaiseen naamiopainiin ja Moog-syntetisaattorista siihen, kuinka peittää pilvenhajuinen hengitys tavisten keskuudessa. Lähinnä se käsitteli kaikkea sellaista, jota Beastie Boys ja heidän lähipiirinsä piti coolina.

Yksi Grand Royal -lehden numeroista.

1990-luku oli otollista aikaa postmodernille kirpputorimusiikille. Vuosikymmenen puolivälissä oli epävarmaa, mihin suuntaan popmusiikki tulisi kehittymään. Mahdollisia reittejä oli lukemattomia. Vaihtoehtorock ja indie alkoivat olla niin laajoja termejä, että ne saattoivat tarkoittaa mitä vain jälkigrungesta powerpoppiin, alt.countrysta skahan ja brittipopista punkpoppiin. Jopa Metallica leikkasi hiuksensa ja teki Load-levyllään ”vaihtoehtorockia”.

Hiphopissa tehtiin tuottaja Timbalandin johdolla musiikillisia innovaatioita ja elektroninen musiikki kolkutteli valtavirran portteja. Spice Girls valloitti maailmaa. Genret, kuten emo ja nu metal, odottelivat varjoissa omia kunnian päiviään.

Samalla musiikkibisnes eli nousukautta ja rahaa piisasi. Lizzy Goodmanin kirjassa Meet Me in the Bathroom kuvataan, kuinka köyhät musiikkijournalistit tunkivat levy-yhtiöbileissä housuihinsa evääksi kokonaisia hummereita ja levy-yhtiöiden työharjoittelijat käyttäytyivät kuin rocktähdet.

Tässä maksimalistisessa ja sekavassa ilmapiirissä postmoderni kirpputorimusiikki kukoisti. Beastie Boys nousi Billboardin albumilistan kärkeen levyillään Ill Communication (1994) ja Hello Nasty (1998). Ill Communication -levyn Sabotage-singlen Spike Jonzen ohjaamasta 1970-luvun poliisisarjaa parodioivasta videosta tuli osa aikakautensa ikonista kuvastoa.

Beckin vuonna 1996 julkaistu Odelay oli hitti sekä kriitikkojen että yleisön kirjoissa. Levy voitti kaksi Grammy-palkintoa ja myi miljoonia. Se teki Loser-hittinsä jälkeen hieman nihkeässä maineessa olleesta Beckistä yhden sukupolvensa arvostetuimmista artisteista.

Luscious Jacksonin Naked Eye nousi Billboardin Hot 100 -sinkkulistalle. DJ Shadow’n levynkeräilyä juhliva ja lähes kokonaan sampleista koostettu Endtroducing….. oli yksi vuoden 1996 kiitetyimmistä levyistä. Cibo Matto esiintyi Buffy the Vampire Slayer -sarjassa. Oasis ja Radiohead intoilivat haastatteluissa tekevänsä seuraavaksi Beta Band -tyylisen levyn.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The Beta Band – Inner Meet Me

Vuonna 1998 Norman Cookin eli Fatboy Slimin tekemä remix Cornershopin Brimful of Asha -kappaleesta nousi Brittien singlelistan kärkeen. Jopa Hittibuumi 12 -kokoelman ostajat pääsivät mukaan laulamaan Tjinder Singhin riemukasta ylistystä Bollywood-laulaja Asha Bhoslelle ja seiskatuumaiselle singlelle:

”Everybody needs a bosom for a pillow
Everybody needs a bosom
Mine’s on the 45!”

Spin-lehti valitsi When I Was Born for the 7th Timen vuoden 1997 levyksi. Se pisti paremmaksi kuin muun muassa Björk, Portishead, Missy Elliott ja Daft Punk.

Hetken näytti siltä, että koko musiikkimaailma oli muuttumassa. Hiphop, elektroninen musiikki, pop ja rock yhdistyisivät riemukkaissa musiikillisissa orgioissa. Nousuaan tekevä internet antaisi vauhtia monikulttuuriselle ja monimuotoiselle vallankumoukselle.

Spinin vuosilistan kakkosena oli kuitenkin levy, joka edusti paremmin muotoa, jonka indie tulisi ottamaan 2000-luvulla, valkoisten miesten kitaravetoisen angstin Mount Everest ja Graalin malja: Radioheadin OK Computer.

2000-luvulla indiemusiikin keskiöön nousivat jälleen kerran valkoiset miesrokkarit. The Strokes, The White Stripes, Interpol, The Killers ja The Libertines johtivat post-punkin ja garage rockin uusia tulemisia. Coldplay ja Muse hioivat Radioheadin angstisen soundin terävimmät kulmat pois ja ratsastivat sillä menestykseen (Radiohead itse taas vetäytyi kitaramusiikin parista vuosiksi). Emo nousi valtavirtaan.

Iloisen kollaasin aika oli ohi. Genret eriytyivät ja indie hajaantui yhä vahvemmin erilaisiin mikrogenreihin. Hiphop ja elektroninen musiikki lähtivät omille poluilleen.

Beck teki vuonna 2002 perinteisen ja vakavan indiefolklevyn Sea Changen. Beastie Boys palasi tiukemmin old school -hiphopin pariin vuonna 2004 julkaistulla To the 5 Boroughs -levyllään. Cornershop alkoi kuulostaa laimealta 1970-luvun boogierockilta sellaisilla levyillä, kuten Handcream for a Generation (2002) ja Judy Sucks a Lemon for Breakfast (2009).

The Beta Band ei oikein koskaan onnistunut lunastamaan ensimmäisten EP-levyjensä lupausta. Kun yhtye hajosi 2000-luvun puolivälissä, se oli niin suurissa veloissa, että bändin johtohahmo Steve Mason joutui menemään raksalle töihin.

Luscious Jackson ja Cibo Matto hajosivat vuosituhannen vaihteessa (kummatkin ovat tosin tehneet reunionin). Kerran niin arvostetuista yhtyeistä tuli unohdettuja alaviitteitä musiikin historiankirjoihin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Luscious Jackson – Citysong

Myös musiikillinen hipsterihahmo joutui vaikeuksiin 2000-luvulla. Vuonna 2002 James Murphyn johtama LCD Soundsystem julkaisi singlen Losing My Edge. Se kertoi ikääntyvästä 1990-luvun tyylisestä hipsteristä, joka alkoi menettää peliä niskaan hengittäville nuorille tulokkaille.

”I’m losing my edge to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978″, yksi Murphyn säkeistä kuului. Internet, YouTube ja P2P-verkot sekä myöhemmin suoratoistopalvelut olivat vähitellen himmentämässä 1990-lukulaisen populaarikulttuuritietämyksellään pätevän hipsterin cooliutta.

Yhtäkkiä faktat obskuureista yhtyeistä tai harvinaiset singlet vuosikymmenien takaa olivat kaikkien tiedettävissä, kuultavissa ja ladattavissa. Kirpputorien ja levylaarien kaivelusta oli tulossa toimintaa, jossa ei enää kerätty tietoa ja statusta, vaan nostalgisia muistoja tai fetissimäisiä objekteja, joilla oli arvoa vain toisille keräilijöille.

Myös niin kutsuttu poptimismi murskasi hipsterihahmon. Obskuurien menneisyyden nimien sijaan kriitikot alkoivat suitsuttaa juuri niitä tuoreita poptähtiä, joita hipsterit olivat halveksineet. Beyoncén ja Rihannan kaltaiset popkuningattaret ovat 2010-luvun jälkipuoliskon kiitetyimpiä hahmoja. Harvinaisten vinyyliensä kanssa näpräävä, usein miehinen keräilijä alkoi näyttää poptimistien silmissä tunkkaiselta hahmolta – elitistiltä, jolla ei ole sijaa popin inklusiivisessa maailmassa.

2010-luvulla myös itse hipsterin käsite muuttui. Se alkoi tarkoittaa pinnallista ja karikatyyrimäistä hahmoa, joka enemmänkin seuraili trendejä kuin loi niitä itse. Viiksekkäällä ja fiksipyörällä kulkevalla hipsterillä ei ollut paljon yhteistä 1990-luvun vastineensa kanssa. Termi muuttui pilkkanimeksi, ja lopulta merkityksettömäksi monien ”hipsteriyden” piirteiden muututtua osaksi valtavirtakulttuuria.

Onko 1990-luvun kirpputorimusiikin henki kuollut lopullisesti? Ei sentään, vaikka vanhassa postmodernissa muodossaan se ei enää ole mielekäs 2020-luvun kynnyksellä. Musiikin henkeä ovat pitäneet elossa viimeisen parinkymmenen vuoden ajan esimerkiksi sellaiset artistit ja yhtyeet, kuten Gorillaz, Ariel Pink, Go! Team, M.I.A. ja Janelle Monáe. Tänä keväänä debyyttinsä julkaissut nuorien muusikoiden globaali kokoonpano Superorganism kuulostaa erehdyttävästi 1990-luvun jälkipuoliskon yhtyeiltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Superorganism – Everybody Wants to Be Famous

Suomessa tyylin henki elää omalla tavallaan sellaisissa artisteissa, kuten Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen, jotka löytävät vaikutteensa menneisyyden unohdetusta romusta ja suosivat virtaviivaisuuden sijaan rönsyilyä.

Voisi sanoa, että vuonna 2018 musiikkimaailman valtavirta muistuttaa enemmän kuin koskaan 1990-luvun kirpputorimusiikin henkeä. Popmusiikki lainailee vapaasti milloin mistäkin, ja globaalit soundit, kuten K-pop tai lattari, nousevat listoille. Poptähti Camila Cabellon levyllä kuullaan rinta rinnan lattari-hiphopia, akustista folkpoppia ja indiesynasoundeja. Charli XCX:n monipuolisen Pop 2 -mixtapen vierailijat tulevat ympäri maailmaa, muun muassa Brasiliasta, Virosta, Saksasta ja tietysti Suomesta.

Valkoihoinen mies ei enää ole kukkona tunkiolla popkulttuurin huipulla, vaan monimuotoisuus, -äänisyys ja -kulttuurisuus ovat jatkuvasti nousussa, jopa perinteisesti niin valkoisen indierockin piirissä.

Jonkinlaista unta? Ehkei sittenkään.