“Richard Butler (keskellä) esiintyi kuin laulutunteja ottanut Johnny Rotten ja sirotteli tekstinsä täyteen kiehtovia non-sequitureita.”
Eli kuinka Psychedelic Furs nousi 1980-luvun melkein-onnistujista 2010-luvun nostalgiateollisuuden keulakuvaksi.
Ei ole nostalgiakaan enää sitä mitä ennen. Kun setä oli nuori villillä 1980-luvulla, taivaskanavan uutuuksia esittelevän musiikkivideovirran puhkaisivat mustavalkoiset Levi’s-mainokset, joissa tyylikkäiden retropienoisnovellien taustalla soivat Sam Cooken, B.B. Kingin ja Marvin Gayen kaltaiset soul-klassikot. Mainosten työntäminä ne rutiininomaisesti työntyivät Englannin singlelistan kärkikymmenikköön, mikä oli poikkeuksellista, sillä vielä 1980-luvulla musiikkibisnes ei ollut löytänyt nostalgian mahtia: silloin musiikkia keskityttiin myymään, eikä vielä myymään uudelleen.
Nyt toki elämme paljon sekavampaa aikaa, jossa kaikki popin aikakaudet ovat olemassa päällekkäin, mutta siitä huolimatta juuri 1980-luvusta on tullut kollektiivinen pop-utopiamme. Vaikka teini-ikä keksittiin jo 1950-luvulla, juuri 1980-luvusta on muotoutunut teini-iän ihmemaa, aikakausi jossa kuvastuu nuoruuden koko katkeransuloisuus. Ja Psychedelic Furs on yhtye, joka kuin luotiin sivuutettavaksi 1980-luvulla, jotta sen voisi uudelleen löytää.
Viimeisin esimerkki nostalgian voimasta on Luca Guadagninon ohjaaman Call Me By Your Namen kaupallinen ja kriittinen menestys. Elokuva kertoo 17-vuotiaan Elion ja 24-vuotiaan Oliverin kesäromanssista 1980-luvun alussa ”jossakin pohjois-Italiassa”, kuten elokuvan alku sijainnin määrittää. Tarkan paikan ja ajankohdan tietoinen jättäminen sameaksi vahvistaa tarinan utooppista luonnetta: homoseksuaalinen romanssi tapahtuu jossakin menneisyydessä jossakin lämpimässä paikassa, jossa kukaan ei paheksu ja jossa jopa Elion vanhemmat ovat vain iloisia poikaansa kohdanneesta onnesta.
Vaikka elokuva muuten varoo viittaamasta 1980-luvun ilmiöihin ja popkulttuuriin, yhden kappaleen suhteen se tekee ison poikkeuksen. Englantilaisen Psychedelic Fursin kappale Love My Way soi elokuvassa kahteen kertaan, koska se on Oliverin suosikkikappale – hän jopa kerskuu nähneensä bändin livenä.
Love My Way on 1980-luvusta kertovan elokuvan lippusävelmäksi tavallaan epätodennäköinen, sillä kesällä 1982 julkaistu kappale oli ilmestyessään vain pikkuhitti: Englannissa se saavutti sijan 42, Yhdysvalloissa sijan 44. Mutta toisaalta kappale sopii Oliverin teemabiisiksi hyvin, sillä Psychedelic Fursin keulakuva Richard Butler kertoi jo vuonna 1982 kirjoittaneensa biisin juuri homoille: ”Se on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat hämmentyneitä seksuaalisuudestaan; minun tapani sanoa heille, että olkaa huoletta.”
Elokuvan siivittämänä Love My Way on viimeisen puolen vuoden aikana noussut Spotifyssa jo yli 22 miljoonaan streamauskertaan, eikä se ole ainoa yhtyeen nosteessa oleva kappale, sillä Ghost in You oli tärkeässä roolissa Stranger Things -sarjan kakkoskauden kolmannessa jaksossa.
Kaikki tämä vain vahvistaa Psychedelic Fursin mainetta 1980-luvun suurena tuntemattomuutena. Butlerin veljesten vuonna 1977 perustama yhtye nousi pinnalle punkin vanavedessä ja häälyi koko 15 vuotta ja seitsemän albumia kattaneen uransa kapinallisuuden ja kaupallisuuden, jenkkimaineen ja britti-imagon välillä. Richard Butler esiintyi kuin laulutunteja ottanut Johnny Rotten ja sirotteli tekstinsä täyteen kiehtovia non-sequitureita.
Kun myöhemmillä albumeilla koskettimet saivat enemmän sijaa yhtyeen soundissa, he päättivät jalostaa kulttisuosionsa Yhdysvalloissa oikeaksi tähteydeksi, mutta tuohon tähdännyt syntikkarockalbumi Midnight To Midnight (1986) floppasikin pahasti. Englanti ei koskaan Psychedelic Fursia täysin ymmärtänyt, eikä Yhdysvallat halunnut rapakontakaisten kulttisuosikkiensa kuulostavan amerikkalaiselta.
Love My Wayn video on hellyttävää katseltavaa. Siinä Richard Butler keekoilee futuristis-mauttomassa kukkaispaidassa ja vaaleissa, liian ylhäälle vedetyissä housuissaan kuin jahtimessuja etsivä juppi, kun taustalla keinotekoinen taivas kuultaa halpana kuin Athena-julisteessa. Tuunatut värisävyt ja kulahtaneet vedenpintaefektit siloittelevat vaikutelman, joka on aikoinaan ehkä näyttänyt glamoröösiltä mutta nyt vain polaroidilta menneestä studioteknologiasta.
Kreikan kielessä ”utopia” on sana, jonka merkitys muuttuu lausumisen myötä: yhdellä tavalla lausuttuna se tarkoittaa hyvää paikkaa, toisella tavalla paikkaa jota ei ole olemassa. Sanan molemmat merkitykset pätevät siihen tapaan, jolla niin monet elokuvien ja televisiosarjojen tekijät suhtautuvat nykyisin 1980-lukuun.
Tämä on palautettavissa jo vuosituhannen vaihteen Richard Kellyn ohjaamaan Donnie Darkoon, jonka avauskohtauksessa Jake Gyllenhaalin näyttelemä nimihahmo pyöräilee tyylitellyn amerikkalaisen pikkukaupungin halki Echo & the Bunnymenin Killing Moonin tahdissa. Myöhemmin samassa elokuvassa high schoolin välitunti- ja käytävärituaalit muuttuvat baletiksi Tears for Fearsin Head Over Heelsin sävelten siivittämänä ja joukko tyttöjä harjoittelee kömpelöä tanssiesitystään Duran Duranin Notoriousin soidessa.
Samoihin aikoihin amerikkalaiset uusmetallibändit lainasivat 1980-luvun syntikkapopbändeiltä melodioita, joita he eivät itse pystyneet kirjoittamaan: muun muassa Tears for Fears, Dead Or Alive ja New Order saivat kyytiä Disturbedin, Dopen ja Orgyn tökerösti tatuoiduissa käsissä. Marilyn Manson on jo yhden miehen kasaricoveryhtye, sillä hän on laahannut oman tulkintansa Eurythmicsin, Soft Cellin ja Depeche Moden hiteistä.
Karkean treffiraiskausrockin tekijöiden rinnassa kun usein sykki tallotun romantikon sydän, jonka sykettä oli turvallista siilata kitschiksi ja campiksi oletettujen 1980-luvun hittien läpi – niitä, joiden tekijöinä olivat röyhelöpaitaiset ja herkät androgyynit pojat, joiden päät uusmetallimuusikot olisivat takuulla tunkeneet vessanpönttöön, jos olisivat koulun käytäviä yhtä aikaa kuluttaneet.
Korn coveroi Love My Wayn vuonna 2005, mutta miten olisi käynyt jos Richard Butler olisi purjehdushousuineen ja silmämeikkeineen sattunut pimeällä kujalla Jonathan Davisia ja kumppaneita vastaan?
Samalla 1980-luku on kokenut johnhughesikaation. John Hughes (1950–2009) tuli 1980-luvulla tunnetuksi teinielokuvistaan, joita kohdeyleisö rakasti mutta joille kriitikot soivat vain nyrpeän myönnytyksen siitä että ne olivat parempia kuin muut teinileffat. Silti Breakfast Clubin, Sixteen Candlesin ja Ferris Bueller’s Day Offin kaltaiset elokuvat pönkittivät kuvaa 1980-luvusta romanttisen teini-iän kulta-aikana, jolloin sanavalmiit nörtit ja kummajaisina pidetyt tytöt löysivät toisensa.
Pretty in Pinkin nimen Hughes jopa otti Psychedelic Fursin samannimisestä kappaleesta – tosin ohjaaja ymmärsi väärin Butlerin myrkyllisen sarkasmin, sillä laulun kontekstissa nimi ei tarkoita Molly Ringwaldin hahmon suosimia vaaleanpunaisia hepeniä vaan alastomuutta, ja itse kappale kertoo tytöstä, joka yrittää turhaan saada hyväksyntää seksillä.
Täytyy vain toivoa, että Psychedelic Fursin renessanssi on vasta alussa. Sillä ryöstettävää riittää. President Gas on kappale, joka suorastaan kerjää tulla soitetuksi mesoavan Donald Trumpin uutisvideon päällä. New wave -henkinen Run And Run taas sisältää parhaan iskureplan ikinä: ”I’ve been waiting all night for someone like you, but you’ll have to do.”
Into You Like a Train ja I Want to Sleep With You muodostavat pidäkkeettömän himon tuplaiskun, vasemmalla palleaan ja oikealla alaleukaan – kun eroottiset trillerit tekevät lähivuosina väistämättömän genre-comebackinsa, nämä kappaleet ovat kuin luotuja siihen.
Book Of Daysin itsemurhanhimoinen syrjäseutuangst (”She’s twenty-four and she’s fading / A wasted year for every train that passes”) sopisi Three Billboards Outside Ebbing, Missourin kaltaisen elokuvan tunnussävelmäksi. Heaven taas istuu romanttisen komedian siihen hetkeen, kun lemmenpari kiitää avoautossaan preerialle, takakontissa laukku täynnä varastettuja jalokiviä.
Veikkaan, että joskus tulevaisuudessa Richard Butlerille vielä rakennetaan patsaita. Minä ainakin lupaan saapua laskemaan seppeleen sellaisen juurelle.
