Kangaskassi joka tappoi indien – miksi Lapko-faniutta piti hävetä

Oskari Onninen lähti nostalgiatripille ja yritti hankkia suomalaisen pophistorian tärkeimmän kangaskassin.

”Mitä viet Lapko-fanille, joka pyytää tuomaan jotain halpaa, joka menee hyvin päähän?

– Lapko-kassin.”

Vuonna 2017 olin viimein valmis hankkimaan itselleni Lapko-kassin.

Todennäköisesti baarinpöydästä käsin laitoimme Kallio kierrättää -ryhmään ostopyynnön. Sieltä jos jostain luulisi löytyvän.

Lopputulos: lukuisia ironisia peukkuja tutuilta ja Fullsteamin Johannes Kinnusen asiallinen neuvo ottaa yhteyttä Lapkon Ville Maljaan, jos hänellä olisi.

Myöhemmin Malja vastaa Facebookissa löytäneensä vain uudempia designeja, mutta ne eivät tietenkään kelpaa.

Mutta vain alkuperäinen merkitsee, miksi kukaan edes ajattelee muuta. Viimein Lapkoon voi suhtautua nostalgisesti, vailla ironiaa.

”Kielletyn nautinnon” konsepti on musiikkinörttiklisee, jota oppii miettimään, vaikkei siinä ole järkeä. Se on Nick Hornbyn jälkikäteiskatsannossa liikuttavan ummehtuneen Uskollisen äänentoiston perintöä – ainakin henkisellä tasolla. Se on levy- ja levykauppaukkeleita kaivamassa omaa napaansa, vaikka itsereflektion kannalta suositeltavampaa olisi tavata edes satunnaisia normaaleja ihmisiä.

Guilty pleasure edustaa myös populaarimusiikin rakenteellisia dikotomioita puhtaimmillaan, poppia vastaan rockia sekä kitaroita vastaan syntikoita.

Guilty pleasuressa on kyse vain uskottavuudesta. Uskottavuudessa taas on usein kyse vain naurettavuudesta. Ainakin jos asiaa erehtyy pohtimaan myöhemmin.

Minun guilty pleasureni on ollut Lapko. Aina, kun ajattelen Lapkoa, ajattelen Irc-gallerian yhteisölistausta ja vuosia, jolloin vaalin sitä paljon tarkemmin kuin todellista makuani, jossa painoi hevivuosien ja erikoismusiikin raskas taakka.

Siinä kulississa Lapko oli jostain syystä se, jonka avulla kredibiliteetti mitattiin ja josta en olisi saanut pitää.

Yläasteen loppuvaiheilla ja taidelukiovuosieni alkuhetkillä luin pakkomielteisesti Rumba-lehteä, jossa Lapko oli taattuja nelitähtisiä saava yhtye. Lapkosta kirjoittaminen oli kriitikkokammiosta joristua voimatriopuhetta ja tahtilajianalyysiä. Maailma meni siltä ohi.

Kuten vallankumouksille on sopivaa, tämäkin alkoi vahingossa.

Joskus 2000-luvun taitteessa Ville Malja ja Anssi Nordberg olivat marssineet kotikaupungissaan Harjavallassa Seri-Seppo-nimiseen painoon ja pyytäneet paitaan printtiä bändin logosta.

Kun Malja ja Nordberg saapuivat hakemaan tuotosta, kävi ilmi, että ”Seppo” oli ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Alkuperäisessä logossa oli ruostetekstuuria ja rosoa, jonka ”Seppo” oli ajatellut olleen huolimattomuutta ja latonut logon uudelleen ”Arial Blackillä tai jollain”.

Lopputulos: rujo pelkistys ja minimalistisia suoria linjoja kuin suojatiessä.

Ville Malja kertoo nyt, että pettymys oli kadonnut kotiin mennessä. Tilalla oli tunne, että logossa oli sittenkin jotain.

Toissa vuoden Flow-festivaalilla laskimme (wuhuu, festarielämys!) Niitä Marimekon kangaskasseja, noita nuorkeskiluokan harmittoman tietynlaisuuden virallisia symboleita.

Lapko-kasseja olisi voinut laskea niillä 2000-luvun festivaaleilla kun rock tarkoitti vielä rockia. Niiden kantaminen symboloi paljon rohkeammin oman aikansa tietynlaisuutta. Marimekko-kassi pyrki olemaan merkityksiltään mahdollisimman lähellä printitöntä, Lapko-kassi oli kokonainen univormu.

Musiikkilehdissä Lapkosta huomion kiinnitti lähinnä mainittu lahjakas soitto, ei muu, vaikka olisi pitänyt.

Ajan henkeä hahmoteltiin useammin ihmetyksen kautta. Rumbassa esimerkiksi julkaistiin reportaasi My Chemical Romancen jäähallikeikalle jonottaneista teineistä, jotka viisveisasivat mustan hiusvärinsä sopivuudesta tyypillisimpiin kalpeisiin kantasuomalaispigmentteihin.

2000-luvulla virallinen rock-kulttuuri tuntui päässeen yli siitä, että teinitytöt nyt kuuntelevat mitä sattuu. Elettiinhän aikaa ennen Justin Bieberiä.

Rokki- ja indiepoliisien pamputettavina olivat sen sijaan emot ja heidän todellinen uskottavuusrikoksensa. He olivat My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn johdolla varastaneet 1980-luvulta nousseen diy-kulttuurin perinnön, kaupallistaneet sen ja maalanneet vielä itsensä kajalipandoiksi.

Professori Juha Siltala on myöhemmin kirjoittanut, että varsinkin 2000-luvun pojille emokulttuuri oli pakopaikka maskuliinisilta odotuksilta. Hintelyys oli suotavaa, pateettinen eli hysteerinen herkkyys keino saada huomiota ja päästä osaksi yhteisöä Livejournalin kaltaisissa esiajan sosiaalisissa medioissa, joissa tärkeämpää oli avautua enemmän ja holtittomammin kuin olla avautumatta. (Kuinka vuotta 2018!)

Suomessa oleellisin osa heidän univormuaan olivat kassit ja paidat. Niistä paistoi se logo, jonka Seri-Seppo oli omin luvin tehnyt.

”Kuinka monta Lapko-fania tarvitaan vaihtamaan lamppu?”

”Ei yhtäkään, sillä uuden Lapko-paidan printti hohtaa pimeässä.”

Joskus Lapkon suuruuden vuosina 2000-luvun puolivälin jälkeen lukiokaverini Janne postasi Irc-Galleriaan mustavalkokuvan. Siinä hän istuu vessanpytyllä housut kintuissa yllään paita, jossa ei lukenut LAPKO vaan PASKA.

Myöhemmin selvisi, että hän oli tilannut sen pääosin huittislaisista koostuneen IRC-kanavan #dinosaurusklubin avaamasta verkkokaupasta.

Kauppa sijaitsis osoitteessa lapkosucks.dinosaurusklubi.net. Irc-Galleriassa oli erillinen Lapko sucks -yhteisö.

Paitoja oli painettu joitain satoja. Tieto niistä levisi keikoilla ja Galtsussa. Kaupassa pyydettiin erikseen lähettämään itsestään kuvia tilattu paita päällään.

Niiden tarkoitus tuntui olevan kääntää Lapkon paitojen ja kassien – eli sen tärkeimpien singlejen – läpitunkevuus itseään vastaan.

Lapkon estetiikka oli alusta asti rakennettu juuri logon ja yksinkertaisen visuaalisuuden ympärille.

Kahden ensimmäisen levyn kannessa bändin logo oli juuri paidassa ja ihmiset poseeraamassa dramaattisissa asennoissa, joihin he tuskin päätyvät elleivät tavoittele erikoisuutta.

Vastareaktio oli luonnollinen.

Noihin aikoihin Lapkoa ei päässyt pakoon. Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen Fullsteam-levy Scandal, seuraavana vuonna vielä parempi Young Desire. YleX soitti All the Best Girlsiä, ja bändi kiersi kaikki isoimmat festivaalit ja Disco Ensemblen kanssa Saksaa.

Yhtäkkiä indie rock oli tullut Suomeen uudessa, kaupallisessa muodossaan. Lapkon ja Disco Ensemblen kasseista oli tullut ruudullisten Vansien ja pillifarkkujen jatke. iImeisesti hienointa, mitä kuvitella saattoi, oli kuulua Fullsteam Recordsin yhtyeiden street teameihin.

Sen vuoksi molemmat bändit olivat kiusallisen sell-out. Lapkolla oli loputon paita- ja kassikampanja, Disco Ensemble julkaisi First Aid Kit -läpimurtolevynsä Saksassa uudelleen ison levy-yhtiön kautta. (Tosifaneista pilalle meneminen oli alkanut jo Fullsteamista.)

Emolla oli muoti-ilmiön feminiininen leima, ja sen lisäksi se vuodatti meikkinsä perinteen päälle.

Siitä, mikä oli joskus coolia ja omaehtoista, oli tullut kasseja ja tarroja, joilla sulautua massaan sen sijaan, että erottautuisi siitä. (Seuraavaksi sitten musiikkiblogit ja sosiaalinen media ja maailma, jossa toiset indiebändit ovat lähempänä kulttuurimarkkinoinnin pro gradua kuin bändiä.)

#dinosaurusklubin kasseja tekemässä ollut Antti J. Mäkelä kertoo nyt, että aikoinaan Lapkossa provosoi juuri vanhaan kajoaminen.

”Vanhempia tieteenharjoittajia ärsytti Lapkon selkeästi nuoremman faniporukan emo-asioiden omiminen sellaisella panda-tatsilla, joka koettiin ärsyttävänä. Kun miettii jotain Get Up Kidsin tyyppejä, niin ne oli tavallisia lähiöpoikia T-paidoissa ja farkuissa. Sitten emoon tuli se, että siihen piti panostaa myös ulkonäön suhteen.”

”Mutta siitä päästiin yli melko nopeasti.”

Mitä Lapko tekee Placebon keikalla?

”Äänittää uutta levyä”

Lapko oli ärsyttävä bändi, koska se vaikutti niin harkitulta eli laskelmoidulta eli oli myynyt itsensä.

Tosiasiassa logo oli vahinko. Samoin biisinnimien varastaminen oli Maljan mukaan vain seuraamisen arvoiselta tuntunut päähänpisto. (Ensin All the Best Girls ja pian Paranoid ja I Shot the Sheriff.)

Kirjoittaessani vuonna 2012 Rumba-lehteen Lapkon toiseksi viimeisestä LOVE-levystä harmittelin Lapkon olleen muutaman strategisen vuoden myöhässä emon kolmannesta aallosta.

Tuolloin saattoi kuitenkin aistia ensimmäisiä häivähdyksiä emon paluusta tai neljännestä aallosta, kummin sen haluaa tulkita.

Ville Maljan mielestä emoleima oli bändille aina punainen vaate.

Lapkon musiikkiin suhtautumista määrittivät merkittäviltä osin ne, jotka sitä fanittivat. Placebo-naureskelu oli aiheellista, mutta emon punk-juuria ei kuulunut missään vaiheessa. Sitä paitsi: oleellisin puuttui.

Viimeisen puolen vuoden aikana, erityisesti Brand New’n ja Pinegroven solistien syyllistyttyä kyseenalaiseen seksuaalikäytökseen, yhdysvaltalaismedia on analysoinut kolmannen aallon emobändien lyriikoita. Niistä kirjoittajat – usein naisoletetut entiset emofanit – ovat löytäneet nuorten miesten jatkuvaa läheisyydenkaipuuta, ”laulajien romanttista holokaustia” ja tytön voittamista tai häviämistä elämän määrittävimpänä tekijänä.

Samalla he ovat kyseenalaistaneet menneisyyttään: miten en silloin huomannut!

Lapko on tästä emobändien modernista ongelmasta kiitettävän irrallaan. Bändin tekstit ärsyttivät korniudellaan, eivätkä niinkään sanallistaneet runopoikien ja muiden teinigoottien elämää. Monin paikoin metodi tuntuu olleen perisuomalainen ”jotain, mikä kuulostaa hyvältä”.

Lapko oli ehkä satakuntalainen lallibändi, mutta kaikkea muuta kuin T-paitoja ja tavallisuutta.

City-lehden kannessa suomirockin tiukimmista farkuistaan ja rastoistaan tunnetusta Ville Maljasta maalailtiin uutta Ville Valoa, tyttöjen bändin seksikästä keulakuvaa ja rocktähteä. (En tietääkseni ole ainut, joka järkyttyi lukiessaan jutusta Maljan painaneen peräti 75 kiloa. Malja kuitenkin sanoo, ettei ole koskaan painanut niin paljon, vaan 10 kiloa vähemmän. Myös jutussa painoksi on tosiasiassa merkitty 65 kiloa.)

Basisti Anssi Nordberg horjui keikoilla kuin poiju ja oli hyvää vauhtia muuttumassa suomalaisen indien Andy McCoyksi.

Mutta 2000-luvulla poptimismi ei ollut vielä tuhonnut indieuskottavuuden kaltaista, nykyään varsin koomista käsitettä.

Lapko oli rockbändi, joka suhtautui hassutelleen rock-uskottavuuteen.

Lapko oli indiebändi, jolle kaupallisuus oli kunnia-asia.

Siksi siitä tuli suomalainen ukkosenjohdatin niille, joita harmitti indien katoaminen indiestä.

Samalla ne tekivät Lapko-kassien kantamisesta mahdotonta, ainakin jos itsetunto oli riippuvainen musiikkimaun erinomaisuudesta.

Siksi uskottavinta oli pukeutua PASKA-paitaan.

Sellaista en koskaan ostanut kuten en Lapko-kassiakaan, sillä suhtauduin koko yhtyeeseen häpeillen.

Vuonna 2007 suosikkibändejäni olivat Last.fm:n määrällisen analyysin mukaan Elliott Smith, The White Stripes, Nine Inch Nails, Arcade Fire ja The Smiths. Otos kuvaa tyypillisintä porttiteoriaa tarkoituksellisen vaikeasta, niin sanotusta ansamusiikista kohti indietä.

Samana kesänä Ankkarock-sunnuntain pääesiintyjä oli Nine Inch Nails. Aiemmin saman sunnuntain iltapäivänä esiintyi Lapko. Keikan aikana muistan istuneeni maassa ja tuhahdelleeni bändille ihan silkkaa pelkuruuttani. Sosiaalisesti Lapkosta pitäminen ei ollut mahdollista ja nyt sentään oltiin galleriatuttujen seurassa leikkimässä coolia. (Aiemmin samana päivänä hypin kuitenkin Disco Ensemblen pitissä niin, että kädessäni näkyy edelleen kaatuessa saatu naarmu.)

Monia muita tuon ajan suosikkiyhtyeitäni en enää juuri kuuntele, mutta Lapkon toiseen ja kolmanteen levyyn palaan yhä aika ajoin kuin ne voisi viimein ladata täyteen mennyttä zeitgeistiä ja kulttuurisia merkityksiä, joita aikanaan en huomannut eikä lehdissä huomattu. (Neljäs levy A New Bohemia tuntuu jo yhtä huvittavalta kuin nimensä.)

Tällä hetkellä Lapkon Facebookissa on musta kansikuva, mutta bändi ei ole virallisesti lopettanut.

Scandalista tai Young Desirestä se ei myöskään soittanut muistelukeikkoja. Ville Maljalla on uusi yhtye Dallas Kalevala, ”Iggy Popia ja Justicea uimassa suomalaisessa kesäyössä”, seuraava vaihe, jossa on silti paljon vanhaa.

Paitakauppa myytiin alehintaan tyhjäksi loppuvuodesta. Myöhästyin tilaamasta, vaikka olin viimein hyväksymässä menneisyyteni kuvitellun “nolouden”. Toisaalta kasseja ei ollut tarjolla.

En muista milloin olen viimeksi edes nähnyt Lapko-kassin elävässä elämässä, vaikka ”kaikki” niitä omistivat.

Sukupolvikokemus on rispaantunut rei’ille tai tungettu koin syötäväksi varastoon.

Kierrätysryhmissä, Facebookissa tai Twitterissä huutelu ei auta. Ohi on.

Keväällä sain Facebookissa viestin. Fullsteamin toimiston kahvipöydälle oli tuotu kokoelma vanhoja kangaskasseja. Saa ottaa!

Kuvassa kiilteli Lapko-kassi, ei ihan alkuperäinen, vaan kultaprintattu, joita oli painettu sadan kappaleen limited edition Scandal-levyn ennakkotilaajille. Painos oli mennyt naps vain.

Huhtikuun lopussa sain Lapko-kassini.

Sen minulle ojensi Disco Ensemblen solisti.

Lapko-kassi menee mm. päähän.