30 sekunnin kitarasoolo, joka lumosi maailman – Nothing Else Matters ja sen loputtomat amatööriversiot

Nothing Else Mattersin myyttisen soolon soittaa poikkeuksellisesti Metallican laulaja ja komppikitaristi James Hetfield.

Internet on täynnä tulkintoja Metallican Nothing Else Mattersin kitarasoolosta. Miksi puolen minuutin soolo on lumonnut maailman ja miksi joku on käyttänyt 12 vuotta elämästään sen seuraamiseen?

Minulla on harrastus, josta en juuri puhu rajatun ystäväpiirini ulkopuolella. En niinkään siksi, että harrastukseni varsinaisesti nolottaisi minua. Ennemminkin kyse on siitä, että se on todella haastava selittää toiselle ihmiselle niin, etten näyttäytyisi joko suunnattoman pitkästyttävänä tai vain yksinkertaisesti omituisena.

Harrastukseni voi summata yhdellä virkkeellä näin: Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.

Siis tätä:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jotta tästä arveluttavan oloisesta toiminnasta saisi edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista, täytyy sukeltaa tämän noin 30 sekuntia kestävän soolon ytimeen ja sen esittämiseen liittyviin erityispiirteisiin. Mutta ensiksi hieman historiaa.

Metallica nauhoitti ”Mustaksi albumiksi” kutsutulle Metallicalle päätyneen voimaballadin 30. toukokuuta 1991. Singlenäkin julkaistu rakkaudentunnustus kiipesi listoille ympäri maailmaa ja hiipi hiljalleen yhdeksi Metallican suosituimmista kappaleista. Siitä on tehty kymmeniä cover-versioita, mutta omaa elämäänsä kappale alkoi elää vasta helmikuussa 2005. Silloin nimittäin avattiin maailman toiseksi suosituin verkkopalvelu YouTube, jonne on siitä alkaen ladattu viikoittain parhaimmillaan jopa kymmeniä fanitulkintoja kappaleen tunteikkaasta kitarasoolosta.

Jos vakioksi oletetaan vaikkapa viisikin tulkintaa viikossa, 12 vuodessa videoita on kertynyt reilusti yli 3 000. Todellinen määrä on todennäköisesti suurempi.

Tässä muutamia artikkelin kirjoitushetkellä tuoreimpia latauksia:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nothing Else Matters ei hallitse vuosittain musiikkimedioissa julkaistavia äänestyslistoja maailman parhaista kitarasooloista eivätkä kitaristit puhu siitä samanlainen maaninen kiilto silmissään kuin esimerkiksi Stairway to Heavenin vastaavasta. Silti se on tietääkseni ainoa kitarasoolo, joka saa osakseen tällaista lähes päivittäistä palvontaa ja tributointia. Miksi?

Nothing Else Mattersin kitarasoolon soittaa poikkeuksellisesti pääasiassa komppikitaristina tunnettu James Hetfield. Juuri tästä syystä se ei sisällä Metallican kitarasooloille tunnusomaista ns. tiluttamista tai muitakaan kikkailun muotoja. Se on mitaltaan lyhyehkö, tunteellinen ja teknisesti sopivan haastava myös aloittelijan kotona yritettäväksi. Ennen kaikkea nämä seikat tekevät siitä YouTube-ystävällisen. Se on suhteellisen helppo, mutta se toisaalta sisältää paljon teknisiä nyansseja, joiden hallitsemiseen ei jokainen makuuhuonekitaristi pysty. Täydellinen suoritus toisensa perään olisi tylsää katsottavaa, ja tasovaihteluista kumpuaakin loputtoman videovirran kiinnostavuus.

Moni tulkitsijoista on selvästi niin nuori, ettei ole vielä syntynytkään Metallican ilmestymisen aikoihin. Toisaalta yrittäjien joukossa on huomattavan paljon myös taatusti yli 50-vuotiaita. Nothing Else Matters ja sen soolo ylittävät sujuvasti sähkökitaramusiikista kiinnostuneiden sukupolvirajat.

Hiljaiset kasvottomat miehet

Nothing Else Mattersin soolon versioiminen on pääasiassa hiljaisten miesten laji, naisia on joukossa noin yksi sataa miestä kohden. Suorittajat ovat useimmiten vaitonaisia eivätkä välttämättä näytä naamaansa. Jos näyttävät, kasvot ovat useimmiten ilmeettömät tai niitä hallitsee klassinen “paska haisee”-tyyppinen kitarasooloilme. Klassinen rajaus on kuitenkin haarovälin seudulta rintaan, eli ilmeet jäävät usein kuva-alueen ulkopuolelle.

Arvioitavia kriteereitä tulkinnoissa on monia. Moni yrittäjä kapsahtaa soolon paikoin kinkkiseen rytmitykseen eli “timeen” ollen soitossaan joko edellä tai jäljessä. Soolon aloittaa ja lopettaa kielten venytys eli “bendaus”, alussa kahdella kielellä ja lopussa yhdellä. Moni muuten mallikelpoinen suoritus kaatuukin viimeisen bendin menemiseen joko yli tai ali. Yleisin vika tulkinnoissa on alkuperäisesityksen runsaan vibraton eli nuottien “vinguttamisen” puuttuminen. Suorituksen onnistuneisuudesta riippumatta moni väläyttää videon lopuksi plektrakädellään pirunsarvimerkkiä.

Tietysti myös videon yleinen tunnelma ja ulkomusiikillisuus ovat tärkeitä arvioitavia seikkoja. Ollaanko sisällä vai ulkona (lähes aina sisällä), onko valaistus riittävä (usein ei), onko tulkitsijalla yllään jonkun kovan bändin t-paita (Metallica, Megadeth, Slayer, Death, joku muu)? Korreloiko soittajan taituruus hänen käyttämänsä kitaran hintatason kanssa?

Viitseliäisyydestäni riippuen muodostan videon arvion joko numeerisesti asteikolla 1–5 tai tiiviin sanallisesti, lähinnä hyvä–huono-akselilla liikkuen. Kirjaan arvioitani harvemmin muistiin, enkä ikinä kommentoi katsomiani videoita YouTubessa, kenties siksi, etten ole halunnut paljastua koko maailmalle Nothing Else Mattersin sooloja pakkomielteenomaisesti kyyläävänä henkilönä.

Useimpia videoista leimaa sympaattinen kotikutoisuus ja nuoruuden into soittimen opiskelua kohtaan, mutta sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää. Kotona nauhoitettu webkamera-tuotos on hallitseva formaatti, mutta toisinaan vastaan tulee selkeitä ammattilaismuusikoita, jotka paitsi esittävät soolon täydellisesti, ovat myös taltioineet tulkintansa huipputason monikameratuotantona studio-olosuhteissa.

Oma lukunsa ovat tietenkin myös muilla kuin sähkökitaroilla soitetut tulkinnat. Vastaan on vuosien varrella tullut ainakin pianolla, harmoonilla, syntetisaattorilla, huilulla, bouzoukilla ja poikkihuilulla laadittuja versioita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mieltäni ilahduttavat etenkin tämänkaltaiset hyvän mielen videot:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

En enää itse oikeastaan muista, miksi olen aloittanut tällaisen hullutuksen. En liiemmin välitä Nothing Else Mattersista kappaleena enkä ole juurikaan kuunnellut Metallicaa yläasteen jälkeen. En ole myöskään täysin varma, mitä varsinaisesti saan tästä kaikesta. Nothing Else Mattersin soolotulkintojen kyylääminen on hauskaa kaljanjuontiviihdettä yksin tai seurassa, mutta perheellisenä tilaisuuksia näiden asioiden yhdistämiselle jää vain vähän. Revin siis hetket tuoreiden videoiden seuraamiseen milloin mistäkin, usein istuessani bussissa matkalla töihin tai sieltä pois. Mitään kirjaa en arvioistani pidä, vaikka joskus olenkin leikitellyt ajatuksella aiheen ympärillä pyörivän blogin perustamisesta.

Pitkän harrastukseni varrella olen esittänyt itselleni ja tuttavilleni lukuisia kysymyksiä. Katsookohan James Hetfield koskaan näitä videoita? Tietääkö hän koko ilmiöstä? Onko maailmassa muita kaltaisiani “harrastajia”?

Kenelle näitä videoita tehdään? Useimmilla niistä on vain muutamia katsomiskertoja. Ehkä kyse on perinteeseen asettumisesta tai yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelusta. Videoiden kommenteissa korostuu makuuhuonekitaristien keskinäinen tsemppailu ja jonkinlaisen validaation hakeminen.

Tuumasta toimeen

Jottei tämä juttu jäisi pelkäksi ilmiön havainnoinniksi ja mutusteluksi, päätin, että on viimein korkea aika asettua itsekin osaksi virtaa ja ladata oma tulkintani linjoille. Autenttisuutta tavoitellakseni taltioin esitykseni webkameralla vastavaloon käyttäen luonnollisesti klassista yläreidestä kaulaan -rajausta.

Mainittakoon, että soolon pitkällinen kuunteleminen ja ajoittainen tapaileminen eivät valmista tositilanteeseen juuri millään tavalla. Kun rec-nappula on pohjassa, paine on yhtäkkiä valtava. Katsookohan tätä kukaan? Entä jos tämän näkee todella moni? Samalla ajatukseni liikkuivat koskemaan koko artikkelia ja sen julkaisemista. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lukea jostain näin henkilökohtaisesta mutta samalla äärimmäisen banaalista harrastuksesta?

Paineiden kasautuessa ja kysymysten riivatessa mieltä soolo meni koko ajan huonommin ja huonommin. Reilu tusina ottoa myöhemmin turhauduin niin pahasti, että päätin jättää koko homman sikseen. Kapsahdin pikkuvirheisiin; ajoitus oli kyllä päällisin puolin kunnossa, mutta jostain sekaan eksyi koko ajan vääriä tai epäpuhtaita säveliä. Kuulin jo James Hetfieldin nauravan: “Ei taidakaan olla niin helppoa, eihän?”

Olin jo ripustamassa kitaraani takaisin telineeseensä, kun ajatukset viimein järjestyivät ja tajusin homman jujun: olen astumassa jäseneksi kerhoon, jonka pääsymaksu on tämä suoritus, oli se sitten miten hyvä tai huono tahansa. Tässä olen minä ja näin hyvin minä tämän osaan, ja nyt koko maailma saa halutessaan nähdä sen ja olla siitä jotain mieltä. Mieleni valtasi rauha ja sormeni asettuivat radoille, joilta löytyivät tuttuakin tutummat sävelet.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Olen henkilökohtaisesti melko tyytyväinen suoritukseeni. Niin suuret linjat kuin yksityiskohdatkin ovat pääosin kunnossa. Oma vibrato-tekniikkani ei aivan taivu Hetfieldin vingutteluun ja viimeisen nuottiryppään ajoituksessa on pientä heittoa, mutta parempaan en pysty. Saundikin on aika hyvä.

Videoon tein hienosti alku- ja loppuhäivytyksen, tekstiplanssit jätin pois. Oli tarkoitus väläyttää lopuksi pirunsarvia, mutta olin tulkintani onnistumisesta niin pöllämystynyt, että unohdin sen kokonaan. Muuten tyyliseikat ovat kunnossa.

Oma arvosana: 4,3/5