“Olet velho mieheks ja silti jäät sä toiseks” – 5 olennaista Chris Rea -käännöstä

Olipa kerran Kirka, Kaija Koo, Carola, Janne Tulkki ja Reijo Taipale, jotka vakavin kasvoin seisoivat tunnistusrivistössä.

”Kuka teistä on ollut tekemisissä Chris Rean kanssa!” – kysyi ääni tumman lasilevyn takaa. Katse omiin hiekanvärisiin kenkiin tiukasti painautuneena, otti jokainen laulaja yhden kohtalokkaan askeleen eteenpäin.

Artikkeli lävistää Chris Rean rämpimistä levy-yhtiön puristuksessa ja esittelee vuosina 1979–2014 tehtyjä suomennoksia, joiden kautta sivutaan myös kotimaisen käännösiskelmän vaiheita kultaisista vuosista aina jälkimodernistiseen leikkiin asti.

#1 Kirka – Luulitko kaiken menneen (1979) | Fool (If You Think It’s Over) (1978)

”Ehkäpä [Chris] Rea on lähempänä viihdettä kuin rockia, entä sitten? Tämä on lällärimusaa parhaasta päästä, levyn voi ostaa äidille lahjaksi ja itse kuunnella salaa.”
– Soundi 2/1989

Levy-yhtiö Magnetin pomo Michael Levy (s. 1944) halusi vaihtaa Christopher Anton Rean (s. 1950) taiteilijanimeksi Benny Santini, koska italialainen sukunimi ”Rea” rimmaa ripulin (diarrhea) kanssa. Artistinimeään ei jäätelösuvun mantteliperijä suostunut muokkaamaan, mutta Gus Dudgeonin (1942–2002) tuottaman debyyttilevyn nimeksi tuli pirullisesti Whatever Happened to Benny Santini? (1978).

Chris Rean uran voi jakaa kolmeen osaan, josta ensimmäinen juna oli juuri lähtenyt liikkelle: seuraavat kymmenisen vuotta tämä levy-yhtiön marionetti joutui keikoilla yhä uudelleen todistelemaan, ettei suinkaan ollut kaulaliinaan kääriytynyt amerikkalaisten viihdeballadien pianisti nimeltä ”Elton Joel”, vaan koillis-Englannista kotoisin oleva blues-kitaristi.

Mutta faktat faktoina: Fool (If You Think It’s Over) on paitsi Chris Rean suurin hitti Yhdysvalloissa, myös ainoa kappale hänen uransa varrelta, jossa artisti ei itse soita kitaraa. Rumpalikin on korvattu pienellä neliskanttisella ja puksuttavalla Rolandin CR-78:lla, joka oli juuri ilmestynyt markkinoille samana vuonna. Levytyksessä ensimmäinen isku on leikattu pois, joten laite ikään kuin soittaa kappaleen läpi takapotkuisena.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Emmä oo tollanen!”
– Chris Rea, 2015

Rolandin CR-78 ilmestyi kuluttajille aikana, jolloin rumpukoneiden ideana oli rytmittää urkuharrastusta samban, marssimusiikin tai bossanovan tahdissa – mutta kyseisen mallin tykytyksestä lämpenivät kuitenkin enimmäkseen popparit ja elektronisen musiikin ystävät, jotka ottivat sen osaksi esteettisiä perversioitaan. Samaa taskunlämmintä ykköskaljan juoksutusta kuulee niin Phil Collinsin In the Air Tonightissa (1981), Blondien Heart of Glassissa (1978) kuin Ultravoxin Viennassa (1981).

Ville Pirinen tuossa vitsaili, että jos tämä Chris Rea -maniani jonain päivänä laantuu, voin aina hypätä toisen saman aikakauden etunimikaiman kimppuun: Chris de Burghin (s. 1948) – ja mikä ilon orgastinen sattuma, kun yhdeksi kaikkien aikojen vihatuimmaksi balladiksi äänestetyssä The Lady in Redissä (1986) rumpuja rytmiin lyö sama Rolandin paskiainen CR-78!

”Sielukasta, mutta ei käy kaupaksi”
Kirkan elämäkerran otsikko, joka alkaa sivulta 165.

1970-luvun kotimainen levymusiikki oli käännösiskelmien kulta-aikaa, ja sovittaja, jonka kaikki kiihkeästi halusivat, oli Veikko Samuli (s. 1947). Piireissä puhuttiin ”Samuli-soundista”, johon kuului analogisen syntetisaattorin melodista jousimattoa ja sykettä. Tamperelaislähtöinen muusikko oli pelastanut jo housut kintuissa vaappuvan Dannyn uran vuoden 1977 hitillä eikä iskumusiikin kriisi vielä näkynyt nykivässä silmäkulmassa.

Samaan aikaan Kirill Leonovitš Babitzin (1950–2007) vietti tällä discon aikakaudella uransa laihoja vuosiaan: artisti oli kulkenut tuhon tietä rokkarista poppariksi ja soulin vetäjästä nyt viimein iskelmien laulajaksi, mutta tanssilavakulttuurin tehdessä kuolemaa ainoa polku elantoon oli siirtyminen ravintolamuusikoksi. Kapinoiva artisti ei olisi halunnut lähteä ”kotirouvia viihdyttämään”, ja häntä koipien välissä tehdyt vuosien 1979–1980 kiertueet syöksivät Kirkan meidän tyhjätaskujen kerhoon.

Voisitko Veikko Samuli olla mulle kans hyvin hellä?

Luulitko kaiken menneen on kellontarkka sovitus Chris Rean alkuperäisestä hitistä, jossa rumpukone naputtelee menemään, rytmimunat heiluvat tuulessa ja lehmänkello haisee maaseudulta samalla, kun Kirka tapailee Pertti ”Pertsa” Reposen (1941–1998) tahdittamia lässynlää-sanoja: ”Koit ensirakkauden, oot tänään aikuinen.”

Pehmeämmän rokin voimaballadi kestää kuitenkin edelleen kuuntelukertoja, ja laulu päätyi myöhemmin monille kokoelmalevyille, mutta varsinaiselle artistille se toimi helvetillisenä porttiteoriana tulevaan katastrofiin:

”Kaikkein murheellisimmaksi olotilan 1980-luvun alkuvuosina teki se, että Kirka esitti nyt musiikkia, josta hän ei pitänyt, paikoissa, joissa hän ei viihtynyt, vaihtelevien bändien kanssa, joita ei voinut arvostaa, ja teki sopimuksen levy-yhtiön kanssa, joka toi levytettäväksi hänen kannaltaan sietämätöntä materiaalia”, riimittelee tietokirjailija Raila Kinnunen ja siteeraa sormia kurkkuun työntävää artistia, joka paljastaa CBS-levy-yhtiön julkaiseman italialaisen käännöskappaleen Kyyneleet (1981) olevan kaikkien aikojen henkinen, esteettinen, kaunokirjallinen, sakraalinen, suppea-alainen, moskainen, kekomuurahainen sekä yleismaailmallinen pohjanoteeraus.

”Yössä yksin – siellä saapuu kyyneleet
siellä itket katkerimmat kyyneleet
luona pöydän valvoessa
siinä kasvot käsiin peitä
silloin tulee: kyyneleet”
(Raul Reiman)

Elokuussa 1981 Kirka murtui kuin hauras keppi kello 2.56 paikallista aikaa: Kyyneleet nousi Suomen viralliselle singlelistalle.

#2 Kaija Kokkola – Velho (1984) | I Can Hear Your Heart Beat (1983)

Chris Rean uran punaisena lankana pyörii ensimmäisen levyn (tai singlen) suosiosta irrottautuminen ja ”oman äänen löytäminen” – toisille faneille jammailuun perustuva Tennis (1980) edustaa jo sitä, sen sijaan rockin nimeen valavat yrittävät uskotella, että vasta yhteiskuntakriittinen The Road to Hell (1989) oli aito irtiortto kevyen viihteellisestä musiikista. Näiden kahden maailman välissä ehti kuitenkin ilmestyä Rean itsensä tuottama vedenjakaja Water Sign (1983).

Kotistudioissa äänitetyistä albumeista samaan astmanhönkäiseen hengenvetoon vedetään aina Bostonin Boston (1976), Bruce Springsteenin Nebraska (1982) tai Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) (1983). Mutta myös Rean viides albumi joutui tähän samaan äyskäröitävään puuveneeseen: kun levy-yhtiö Magnet lopulta sai käsiinsä artistin syntikkademot, se julkaisi levyn sellaisenaan. Rumpukoneineen kaikkineen! Demot eivät välttämättä olleet valmista kauraa, mutta Magnetin rahat ja kiinnostus liekin lailla hiipuvaa Reaa kohtaan olivat jo tässä vaiheessa aivan lopussa.

Kuinkas kävikään – soft rock -profeetan levy floppasi (flop) brittilistoilla jälleen kerran, mutta sen härskillä LinnDrumin sykkeellä säksättävä I Can Hear Your Heartbeat soi yhtäkkiä kaikkialla ympäri vanhaa mannerta. Syntikkapopin puolelle haahuileva Water Sign käänsi Chris Rean selän unelmien Amerikalle, jolloin kuuman Euroopan – sekä kylmän Suomen – valloitus sai alkaa.

“RUOSKAA! KUOLKAA! TÖIHIN!”

Rimaa hipoen täysi-ikäistynyt Kaija Irmeli Kokkola (s. 1962) kirkui ja miksasi Maukka Perusjätkän kakkoslevylle taustalauluja, soitti koskettimia ja lauloi diskofunkkia Steel Cityssä sekä vieraili jorailemassa Frederikin Euroviisukarsinnoissa. Lässähtänyt (läsh) syntikkafunkki kääntyi kuitenkin kohti rokkia ja olikin jo kohta Kokkolan taustayhtyeenä tämän rakentuvalla soolouralla.

Omaa ääntä yritettiin löytää laulukilpailujen kautta, ja tämä poiki myös ensimmäiset singlet. Vuonna 1984 levytettiin kilpailusävel Kolmen jälkeen aamulla, jonka toiselle puolelle päätynyt Velho on diskohuuman maailmassa vaeltava ytimekkään lyhennetty käännös sitä itseään – Chris Reaa.

”Sinut jalkoihin poljen,
tahdon nitistää
olet velho mieheks
ja silti jäät sä toiseks
olen tosi piru naiseks
– nähdä saat!”
(Ilkka Vesterinen)

”Laulu edustaa suomalaista kasarikäännösiskelmää tyylipuhtaimmillaan ja se voisi olla hyvin esimerkiksi Meiju Suvaksen tai Einin levytys”, kuten omassa blogissaan ruotii Finhitsaaja ja huomauttaa, ettei läpimurtoa kuitenkaan vielä seurannut.

Mutta ei hätää – Discogsin keräilijöille Kokkola revitteli kolme singleä, joiden kansissa artisti esittää itsestään eri tyyliteltyjä puolia. Vuonna 1986 tuli vihdoin myös ensimmäisen albumin aika: Kun savukkeet on loppuneet.

Iskelmän ja rockin hyisessä ristiaallokossa artisti pyrki kapinoimaan tylyttämällä pinnallisuutta: ”Mun pinna ei kestänyt enää. Mä en pysty laulamaan puputitihuihummanihei”, laukoo hän Soundin haastattelussa, niputtaa Steel Cityn kanssa tehdyn levyn ”aika paskaksi” ja saarnaa, että ”rakkaus” on iskelmän ruma sana, jota hän ei käytä lyriikassa ollenkaan.

Ironian riemuvoitto on tietysti siinä, että vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin Kokkola kyseli laman kourimalta kansalta Kuka keksi rakkauden (1993), voitti kolme vuoden naissolisti Emma-patsasta (1993, 1997 ja 2014) sekä myi iskelmäurallaan puoli miljoonaa levyä.

Siitäs saitte saatana!

#3 Carola – Yö Jamaikan luo tunnelman (1985) | Touché D’Amour (1984)

1980-luvun lajityyppien suuri sekamelska keikutti Brittien saarta ja hittilistat täyttyivät eteläamerikkalaisista rytmeistä – tämän huomasi myös Chris Rea tehdessään kuudetta albumiaan Wired to the Moonia (1984), josta tuli artistin ensimmäinen Yhdistyneen kuningaskunnan Top 40 -listalle päässyt taidonnäyte (sija #35).

Mutta paskat briteistä: oikeasti albumi jatkoi uran viitoittamaa tietä kohti eurooppalaisen yleisön kohtaamista. Rea onkin myöntänyt, että ne olivat kyllä saksalaiset fanit, jotka ”pelastivat hänen uransa”.

Italialaisten donitsien mukaan nimetty Bombolini on albumin yli kuusiminuuttinen avausraita, joka koostuu etnisestä rummutuksesta, aavemaisista panhuiluista ja marimban naputuksista – Chris, valkoisen taakan mies Englannista, soittaa itse lähes kaiken. Sen sijaan levyn mämminmakeaksi imelletty kakkosraita Touché D’Amour jatkaa samaa etnistä etsintää, mutta ottaa nyt kolmisoinnuksi duurin ja rytmikseen reggaen: lopputulemana on ajan hampaan syömä renkutus, joka kuuluu Rean tuotannon ns. ”kesälauluihin” yhdessä On the Beachin sekä Looking for the Summerin kanssa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jatsahtavan iskelmämusiikin (tai iskehtävän jatsimusiikin) 1960-luvun kirkkain tähti Carola ”Calle” Standertskjöld (1941–1997) läväytti faneille paukku-uutisen vuonna 1973. ”LOPETAN. VIHAAN OLLA POISSA KOTOA”, kirkuivat lehtien otsikot, kun aatelisperheen kasvatti siirtyi vihannesalalle oikeisiin töihin.

Taiteellisen uran lopettamista koskeva päätös rakoili peräpukamien lailla, mutta kului vielä vuosia ennen kuin televisio löysi taas Carolan. Kansan lisäksi Lasse Mårtensonin luotsaaman musiikkiohjelman näki myös tuotantopuolelle eksynyt sanoittaja Vexi Salmi (s. 1942), joka ”halusi tehdä muutoksen Carolan hiljaiselolle.” Tämä tapahtui kahdella albumilla: ensin Maria, Marian (1980) ja sitten Sydämeen jäi soimaan bluesin (1985) myötä. Näistä jälkimmäinen oli levy-yhtiö Flamingon ensimmäinen julkaisu (FGK 4001), joka oli toisensa löytäneiden Vexi Salmen ja Kassu Halosen (s. 1953) kunnianhimoinen yhteistyöprojekti.

Vanhoja tähtiä ja aikakauden modernia synteettistä soundia – Carolan lisäksi Flamingo puristi tuutista parrasvaloihin myös unohtuneen Seija Simolan (1944–2017) ja Lasse Liemolan (s. 1937).

Halonen ja Carola tapasivat ensimmäistä kertaa Kruunuhaan Alkossa jo vuonna 1979, jossa jonon tyylikkäin tummatukkainen kävi tunnetusti shoppailemassa kartusiaanimunkkien valmistamaa Chartreusea-likööriä ja ranskalaisia mieliviinejä. Sininisiin verkkareihin pukeutunut Kainuun ujo poika yritti tehdä tuttavuutta, kakisti kurkkuaan ja rohkeni kysyä, että pa-pa-paljonkohan tuollainen yksi viinipullo mahtoi oikein maksaa. Carola oli kääntynyt ympäri, katsonut Halosen ”viileästi huoletonta olemusta” ja vastannut: ”Liikaa sulle!”

”Amerikan meininkiä Toto & Chris Rea -fiiliksineen!”
– Pale Saarinen, Rytmi-lehti

”Pehmeästä ja pyöreästä” musiikista pitänyt Carola ei osannut selittää mitä varsinaista musiikin tyylilajia hän lauseellaan haki, mutta blues, jazz, soul ja samba seurasivat artistia pitkin uraa – ja tähän oivaksi narun jatkoksi sopi tietenkin levyttää myös Chris Rean reggaeta, joka sai Vexin käsittelyssä metanimekseen Yö Jamaikan luo tunnelman.

Suurelle yleisölle ”haitarireke” oli tullut tutuksi jo viimeistään Riki Sorsan ja Eurovision laulukilpailun kautta (Finland 0 points), mutta nyt Pedron sijasta elektronisia aarioita lauloivat syntetisaattorit. Aikalaisille Carolan 1960-luvun ”magia” ei enää synteesien täyttämältä magneettinauhalta välittynyt eikä ”hienostunut iskelmätyyli” tuonut levymyyntiä.

Mutta levy-yhtiö Flamingon myötä rahahanat aukesivat myöhemmin Halonen-Salmi-tehdas Oy:lle, joka pyyhki Kirkan suruja silmistä ja naureskeli räkäisesti televisiossa kuinka kansaa taas kerran oli vedetty kakkosnelosella silmään.

Minä muistan sen: äiti oli kyllä yrittänyt varoittaa, mutta minä istuin naama kiinni televisiossa ja sain pölkystä päähän.

#4 & #5 Janne Tulkki – Tiellä turhuuden (2004) & Reijo Taipale – Maailmanlopun tie (2014) | The Road to Hell (1989)

1980-luvun loppuun tultaessa Chris Rea tekee enimmäisen kokoelmalevynsä: raivostuttavan pastellinvärisen New Light Through Old Windowsin (1988), jonka kansi näyttää siltä kuin joku kakara (minä) olisi löytänyt ensimmäistä kertaa Photoshopin ja tuutannut efekteillä menemään onnittelukortin äidille.

Albumi sisältää päivitettyjä tulkintoja vanhoista hiteistä eli easy listeningiä koko rahan edestä. Fool (If You Think It’s Overin) lämmin Roland on vaihdettu paljon mauttomampaan rumpukoneeseen ja I Can Hear Your Heartbeatin paras elementti – policemainen bassokuvio – on häivytetty täysin taka-alalle. Ällömakeita juustosyntikoita ja mattoja entisten mattojen päälle!

Pahinta on kuitenkin kokoelman aiemmin singlenä julkaistu uutukainen, josta tuli sittemmin yksi Rean tunnetuimmista ja vihatuimmista lauluista: Driving Home for Christmas – tuo Radio Novan puhkisoittama seesteinen postmoderni pila, joka ensimmäisen kerran alkaa soida jo vappuaattona.

”Kukaan mun lasten frendeistä ei tiedä kuka helvetti on joku ’Chris Rea’, mutta KAIKKI tuntevat sen typerän joululaulun!”
– Chris Rea, 2017

Pajatson tyhjennyksen ja levy-yhtiön velkojen maksun jälkeen rahaa jäi juuri sen verran, että autoharrastajana tunnettu Rea päätti hassata hikiset kolikkonsa vanhaan englantilaiseen urheiluautoon (Caterham Seven). Aikansa rattia väänneltyään hän saapui mutaiselle tienhaaraalle, jonka sateen piiskaamista kylteistä saattoi silmiä siristelemällä erottaa kaksi nimeä: optimistisen Aubergen (1991) ja pessimistisen The Road to Hellin (1989). Automobiili liittyy näihin molempiin veljeslevyihin: aamuauringon kuultavassa onnessa se päätyi öljynsävyiseksi ylistysvoitoksi levyn kanteen ja hämärässä katulamppujen valaistuksessa se aiheutti juuttumisen Lontoon surullisenkuuluisalle ruuhkien kehätielle M25.

”This album is all about his ’activist’ opinions. No love songs, no feel good music.”
– Amazon.com, 2014

Yhdysvaltojen musiikkilistoja eivät Rean rockin puolelle repineet kokeilut miellyttäneet, mutta The Road to Hellistä tuli kansainvälinen läpimurto, joka myi kotimaassa kuusinkertaista platinaa (vihdoinkin!) ja Suomessakin roiman kultalevyn verran. Yhtäkkiä Chris Rea oli hetken (aikuis)rockmuusikko, jonka kiukkuinen kapina tuli kuitenkin pian pyyhkiytymään olemattomiin. Mutta vuonna 1989 jo pelkkä levynkansi kertoo kuulijalle enemmän kuin säröiset visvasyylät: kylmässä avaruudessa leijaileva neliskanttinen… jokin… asia… oli jotain muuta kuin ne AA-kerhon vesivärimaalauskurssin karsinnoissa hylätyt työt.

Pahaenteiset naamakarvat itselleen kasvattanut ja hiuksensa tummiksi värjännyt Rea poimi keltavahveroiden lailla pisteitä rockmaailmasta ja teetätti klassikoksi muodostuneen musiikkivideon, jonka apean sateinen tunnelma kummittelee yhä kaikkien 1990-luvulla töllöä tuijottaneiden kollektiivisessa muistissa.

Pohjolan iskelmämaailma ei kuitenkaan ottanut omana aikanaan suojiinsa tätä uutta hittiä – käännösmusiikin kultaiset ajat olivat jääneet taakse, kun ”sähköisen tiedonvälityksen kehitys ja kielitaidon paraneminen saivat kuulijat tarttumaan alkuperäistuotteisiin käännösversioiden jäädessä toiseksi”, kuten aihetta tutkinut Janne Mäkelä kirjoittaa artikkelissaan Made in Finland (Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla).

Käännöslupien hinnat nousivat kuuhun samalla kun visuaaliset elementit alkoivat korostua Music Televisionin aikakaudella: enää pelkkä sävellys ei riittänyt tekemään hittiä. Toisaalta pitää muistaa, että iskelmätehtaat eivät olisi voineet vielä 1990-luvulla levyttää kotoutettua Helvetin tietä, koska nykyisenkaltainen rockin läsnäolo iskelmämaailmassa alkoi vasta tehdä läpimurtoaan (ns. iskelmän kriisi).

Siitä milloin iskusävelen teräs varsinaisesti ensin taittui ja sitten murtui, on olemassa monenlaisia tulkintoja, mutta tunnetuimpana esimerkkinä lienee Paula Koivuniemen (s. 1947) 2000-luvun alun pop-rock-kokeilut ja esiintyminen Provinssirockissa vuonna 2008 – samana vuonna, kun Olli ”Yä” Lindholm (s. 1964) voitti Iskelmä-Finlandian.

Mutta tämän syvemmälle pimeyteen ei mennä.

Iskelmätehdas ja levy-yhtiö Bluebirdin tunnetuimpia 1990-luvun menestystarinoita on oriveteläinen Janne Tulkki (s. 1975), joka onnistui kahlaamaan tähtien paratiisisaarelle palkitulla hitillään Sinisen taivaan sateenkaari (1999). Toimittaja Pekka Laine analysoi Ylen haastattelussa, että läpimurtoa yrittänyt Tulkki – tuo ”Kari Tapio ilman syntiä” – onnistui erottautumaan iskelmämassasta ”tsägällä” ja ”[hyvällä] naamalla levynkannessa.”

Vuosien varrella tästä tissiposkisesta pojannulikasta äijäksi kasvanut artisti on kulkenut urallaan monipolveilevan tien alkoholinhuuruisesta veloissa rypemisestä rekkamieheksi ja kultalevyjen kautta oman musiikkibisneksen keisariksi. Tulkki on siinä mielessä moderni auteur-iskelmätähti, että hän tekee itse laulujaan, sanoittaa ja säveltää sekä kaikella ylijääneellä inspiraatiolla tekee tilauksesta myös muille artisteille lauluja.

Iskelmätähden kuudennen levyn – Kaikkeni oot (2004) – kolmas raita on Janne Tulkin ainoa Chris Rea -käännös, jonka teksti on myös artistin omaa käsialaa. Kenties teknologiakriittisyys ei Nokialandian 2000-luvun alussa ollut kovaa sanaa, joten Tulkki on vaihtanut teemaksi ihmisen pinnallisuuden, jota tutkaillaan lasten viattomuuden kautta.

”Valtatiellä turhuuden ei kuulu sanat rakkauden
omatunto soimaa, kurittaa
tää onko riemuvoitto ihmisten?
Oi ei, tää on tie turhuuden”

Kappaleen muotopuoli on säröisten sähkökitaroiden rajuudessaan äreänlaista, mutta artistin honottava laulutyyli ja tekstisisältö eivät istu rockin tai edes iskelmän puolelle – vaikka saihan artisti sen ”rakkauden” sinne tekstiin piilotettua. Tiellä turhuuden todistaa taas kerran sen, miten Rean mollissa rypevä tuotanto on suosittua nimenomaan meidän itäisen Euroopan slaavikansojen parissa.

”Käännös on naiviudessaan (sic) surkeuden huippu ja Tulkin esitys aivan perseestä. Ei noi tangomulkut osaa vetää mitään mikä vähänkään vivahtaa rokille.”
– Suomi24, 2003

Tangolaulaja Eino Grönin (s. 1939) varjoon yhä uudelleen jäänyt Miehikkälän merimies Reijo Toivo ”Satumaa” Taipale (s. 1940) ei paljoa ceeveitä tarvitse, mutta erityisen kiinnostavaa on hänen 2000-luvun onnistumisensa iskelmäartistina uudistumisessa. Siinä missä tituulerasin Janne Tulkkia ”moderniksi”, on tämän legendan ehtoopuolella oleva ura saanut suorastaan postmodernistisia sävyjä: nuorison suosiman Kentin hittikappaleen suomennoksella Ihan kuin nuo toiset (2003) Taipale on aiheuttanut kauhunsekaista hämmennystä kaikkine asiaan kuuluvine musiikkivideoineen.

Tulkin lailla myös Taipale on levy-yhtiö Bluebirdin vieterilelu, mutta elämäkerrassa tämä ”tangoruhtinas” kertoo, ettei hänellä tässä iässä ole muita syitä tehdä uutta musiikkia kuin hyvät kappaleet itsessään – ja tunnustaa sivulauseessa myös faniutensa Chris Reaa kohtaan.

Meidän Reiska onkin jo kahteen kertaan laittanut sormensa Rea-blenderiin: latinorytmejä keikuttavan albumin Jäi yöstä muisto vain (1998) nimikkokappale on Chris Rean 1990-luvun tunnetuimpia viihderenkutuksia, The Blue Cafe (1998), joka on saanut venäläiset opettelemaan kitaran soittoa.

Sen sijaan uusimmalla albumillaan, Valon lapsi (2014), iskelmätähti jatkaa jälkimodernistista kujeiluaan ja vierailee Paula Koivuniemen lailla tyylipuhtaasti rockin maailmassa.

”Tää teknohuuma ei lupaa hyvää!
Ei, ei maailmanloppuun se vie!”

Tauskin hovisanoittaja tunnetun Jari Salosen (s. 1954) tekstittämä Maailmanlopun tie on suoraa tykitystä sinisten arpien peittämään suoneen: kolmeen minuuttiin puristettu rockveisu käsittelee öljyä, yksinäisyyttä, väkivallan pelkoa, terveen järjen puuttumista, teknologiaa sekä pankkilainoja!

Kriittinen vuorisaarna yhdistettynä Taipaleen etääntyneen matalaan kuminaääneen tuo mieleen hallusinaatioiden täyttämät uskonnolliset profetiat. Kuvittele nyt: Reijo Taipale ja hänen jalkansa monitorin päällä samalla kun luottohanuristi Erkki Friman tapailee The Road to Hellin introa iskelmäkansan pistäessä paikat paskaksi Vehmersalmen Jenkkapirtissä.

Huhh!!!

Tämän kaiken kirjoitti keväällä 2018 Kalevi Suopursu, joka on pietarilaisissa takseissa kuullut Chris Reaa [КРИС РИ] enemmän kuin laki sallii.