Tänä yönä kamalaa tapahtuu! – eli 10+1 (ja useampikin) kauhukäännös levyhyllyn pimeältä puolelta

Pöö!

Tervetuloa Nuorgamin kummitusjunaan, nämä raiteet johtavat sinut käännösmusiikin pimeälle puolelle. Kuskina Ossi Oinas-Panuma.

Se, että aimo osa kotimaamme musiikkikenttää taannoin rienanneesta käännösiskelmästä on monin tavoin kauhistuttavaa, ei tarkoita, että se olisi aina ollut sitä tarkoituksellisesti. Näin kesän korvalla käännöskukkapenkkiä kitkiessä puutarhalapioon voi kuitenkin jäädä myös kappaleita, joiden nimenomainen päämäärä on viedä kuulijansa pelottavalle matkalle arkitodellisuuden taa.

Näissä lauluissa keskiyön vinyylinmustat varjot, kelmeä täysikuu, sanoiksi pukematon kauhu ja hämärän häikäilemättömät asukit odottavat pahaa-aavistamatonta kuulijaa. Tervetuloa Nuorgamin kummitusjunaan, nämä raiteet johtavat sinut käännösmusiikin pimeälle puolelle.

#1 Marjatta Leppänen – Noita (1975)

Ensimmäiseksi saavumme keskelle keskiaikaista tapahtumaa, jossa noitavasara on heilahtanut kohtalokkaasti. Kappale on Jukka Virtasen Marjatta Leppäselle ansiokkaasti kääntämä Noita (1975), joka on alun perin ruotsalaisen Sam J. Lundwallin (1966) käsialaa.

”On noita tuomittu kuolemaan ja hetki lähestyy
on kaikki ihmiset innoissaan, juhlaan täysi on syy”

Vaikka tiedämmekin noitavainojen kiusanneen läntistä naapuriamme huomattavasti pientä kotimaatamme raskaammin, osattiin sitä härmästäkin Blåkullaan, tai Kyöpelinvuorelle, tai ainakin kavaltaa kieroon katsova naapuri heti tilanteen tultua.

”On kääpiö kiihko silmissään tullut katsomaan
ja rinnalla hullun hourupään tytär on kauppiaan.
On neidolla kultaa hiuksissaan vaan sielu musta on
kun vuorella yhtyi hän Saatanaan, niin saa hän tuomion”

Mutta kuka lopulta edustaa pahuutta tässä julmassa näytelmässä ja mitä vilahtaakaan papin kaavun alta?

#2 Danny – Noita (1972)

Eikä käännösiskelmien noituus tähän jää. Seuraavaksi tuikitaan neuloja Dannyn näköiseen voodoonukkeen ja katsotaan, kuinka tuo popmaailman He-Man laittaa kuulijansakin tanssimaan New Orleansin noitakuningattaren vallassa.

Vain kolmisen vuotta ennen Marjatta Leppäsen Noitaa Pertti Reponen nimesi samoin Dannylle tekemänsä käännöksen amerikkalaisen Redbone-yhtyeen kappaleesta The Witch Queen of New Orleans (1971). Siinä missä Redbone lauloi todellisesta henkilöstä, New Orleansin rämeillä taikaliemiä keitelleestä voodoo-papitar Marie Laveausta (1801–1881), Dannyn pöytään vain sattuu astelemaan nainen, jonka outoon valtaan iso D jää ja tästedespäin ”hälle kaiken suo”.

Samankaltaisiin tunnelmiin 70-luvun käännösiskelmässä sukelsi myös muun muassa Lea Laven, jonka hitti Tumma nainen (Cherin Dark Lady) yhä nykyäänkin silloin tällöin ilmestyy jostain radioaalloille taikomaan. Vielä kohtalokkaammasta tapaamisesta samoihin aikoihin lauloi myös Lemon hyvin tunnetussa Uriah Heep -käännöksessään Nainen tummissa (Lady in Black).

#3 Jukka Kuoppamäki – Sun tahdon tietävän (1968)

Maaginen liemi porisee yhä mustassa padassa, mutta kuka onkaan tuo raukeasilmäinen suomalaismies, joka keitosten äärellä nyt kurkottelee? ”I put a spell on you!”, rääkyi, murisi ja karjui vuonna 1956 yhdysvaltalainen Screamin’ Jay Hawkins ja tuli siinä sivussa luoneeksi pohjan koko kauhukulttuurista inspiraationsa imevälle shock rock -gengrelle.

Mitä tekee Jukka Kuoppamäki 12 vuotta myöhemmin? Ottaa padasta korkillisen mustaa makiaa ja lantraa sen kymmeneen litraan Päijänteen pintavettä. Lopputulokseksi saamme kolmisen minuuttia ilmeisesti ennen etäpuhelua peilille hoettua itsevarmuusharjoitelmaa.

”Sun tahdon tietävän, oot minun vain
Oot minun vain
Sun täytyy toiset nyt unohtaa
Pyydän vain näin, pyydän vain
En sitä kestää voi, kun sä aina menet pois”

Toisaalta, näin parisuhdenäkökulmasta katsottuna Kuoppamäen tulokulma aiheeseen ei ole lainkaan yhtä uhkaava ja päällekäyvä, kuin alkuperäisen esittäjän. Itse lähtisin varmaan mieluummin Jukan suomalaiseen kelkkaan, hän ei sentään huuda ja pelottele. Eikä varmasti pistä kovasti kampoihin, jos päätänkin sitten vaihtaa seuraa.

#4 Frederik – Olen Dracula (1977)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kauhea matkamme jatkuu vääjäämättömästi ja yhä kauheammaksi muuttuen. Seuraavaksi edessä siintää linna, jonne kukaan, ainakaan kuuloaististaan välittävä, ei halua astua jalallaan. ”Kuka mahtaa olla linnan herra?”, pohdiskeli Rölli-peikko Kummitusten linnaa tarkkaillessaan. Tämän linnan herrasta ei ole epäselvyyttä. Hän on täynnä ylitsevuotavan seksuaalista äijäenergiaa.

2000-luvun kevyteroottiset twilight-vampyyrit kalvetkoon entistäkin kalpeammiksi. Täältä tulee Dracula, jonka nauttima veri pakkautuu vain ja ainoastaan yhteen elimeen.

Frederikin rajun tenhoavaa, vuoden 1977 albumin nimikkobiisiä Olen Dracula, ei voida tässä yhteydessä ohittaa. Se syöksee kuulijansa naurujoogasta karanneen hurjastelijavampyyrin painajaismaiseen maailmaan. Reetun versioinnin ansioksi luettakoon sen lyyrinen anti, josta vastaa yli tuhannen laulun mies Raul Reiman. Alkuperäinen ranskalaisen Hot Blood -yhtyeen Soul Dracula (1977) kun on nimittäin käytännössä instrumentaalikappale.

”Hehkuva katse ja kiiltävät kauniit hampaat
vampyyrin hahmossa nauraa
Neidot raateli laaksossa niin kuin lampaat
korjaillen viettinsä kauraa”

#5 Lea Laven – King Kong (1974)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kun Frederikin verevä vainaja jää linnaansa korjaamaan viettiensä kauraa, niin yltyy meno pian yhä eläimellisemmäksi. Seuraa arvoitus: ”Mikä karvainen on ja rokaten käy kiinni jokaiseen?” Sehän on tietenkin valkokankaiden megafaunan kammottava kuningas King Kong! Tosin tällä kertaa rajun rokin rentouttavissa pauloissa jammailevaksi apinaksi taantuneena, sen se oppi eilen kai. Karvatupsut suhisee, kun apina tää puhisee Chrisse Johanssonin käännöksessä, jonka alkuperäinen esittäjä lienee ranskalainen Jacki Baaron (1973).

Ja ”ruokajuomaks rokkimehut naapureille tarjoillaan”!

Jos King Kongin rokkimehut eivät yksin riitä, voi Lea Lavenin seuraan jäädä vielä hetkeksi, ja nauttia kappaleen verran Hamppu-aaveen eteemme loihtimista psykedeelisistä näyistä.

#6 Henry Theel & Metrotytöt – Aaveratsastajat (1949)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mutta kun käännät katseesi taivaalle, huomaat etteivät aaveet elä yksin hampusta. Seuraava Tapio Kullervo Lahtisen käännös on ainakin aihepiirinsä useimmin levylle laulettu klassikko. Sitä ovat esittäneet muiden muassa Danny & Agents, Kari Tapio, Matti Heinivaho, Esa ”Robin” Simonen, Reijo Taipale, Kullervo Kivi (alias Ismo Alanko) ja useat lastenlauluja tehtailleet artistit mukaan lukien Hevisaurus, muutamia mainitakseni.

Varhaisimmasta ja kenties hyytävimmästä versiosta vastaavat kuitenkin Henry Theel ja Metrotytöt vuoden 1949 alkuperäisessä suomenkielisessä äänitteessä Aaveratsastajat. Huomionarvoisen tästä versiosta tekee ennen kaikkea Metrotyttöjen kylmästi kummitteleva taustalaulu, jonka veroista ei myöhemmissä versioissa kuulla.

Ja kun villiin länteen nyt kerran päästiin, voinemme käännösrallien ohessa piipahtaa vielä mutkan supisuomalaisessa näkemyksessä kultaryntäyksen jälkeen autioituneesta kaupungista, jota kummitukset nyt asuttavat. Sivuraiteelle ajautuvien oppaana toimii kultakurkkuinen Kukonpojat. Samalla pääsette tutustumaan koko liutaan Aavekaupungin kohtalon kourimia asukkaita.

Tämän vuoden 1962 tenhoavan iskelmärallin tarina on lähtöisin Reino Helismaan kynästä. Mutta kuka onkaan mystinen säveltäjä W. Stone?

#7 Anki – Aave (1967)

Nyt on aika nostaa stetson päästä ja hiljentyä. Seuraavaksi Anki maalaa pelkistetyn sävellyksen kera eteemme maiseman, jossa voimme kuvitella näkevämme suomättäälle hautaristin virkaa toimittamaan isketyn näreen.

Tämän tarinan alkuperä on Olle Adolphson & Mats Olssons orkesterin kappaleessa Om natten är alla änkor grå vuodelta 1964, mutta suomalainen versio ei voi olla muistuttamatta reilu kymmenen vuotta aiemmin maata järisyttäneestä Kyllikki Saaren tapauksesta. Vuoden 1953 toukokuu on kääntynyt syksyksi, mutta ajattomain parissahan ei almanakkaa tarvita.

”On pimeää ja sammal märkää on
hän suon yli kulkee, hän aave on
Kerran hän täällä surman sai
Oli syys ja tuuli kun hän kuolon sai”

#8 Lasse Liemola – Living Doll (1959)

Usein kauheimmat asiat tapahtuvat paikassa, jonka miellämme kaikkein turvallisimmaksi, neljän seinän suojassa, kodissa. Seuraava kappale poikkeaa listan muista esityksistä, sillä se ei taatusti ole alkujaan tarkoitettu värisyttämään kenenkään selkäpiitä. Ehkä se on vain tämä sairas aikamme, joka kiertää vinoon sinisilmäisellä 1950-luvulla kirjoitetun hitin, mutta jotain vähintäänkin epäilyttävää tässä on tekeillä.

Living Doll on Lionel Bartin 1959 saman vuoden Serious Charge -nimiseen elokuvaan kirjoittaman kappale, jonka tunnetuksi tekivät Cliff Richard ja The Shadows.

Elokuva ei juonikuvauksensa perusteella kerro kenestäkään, joka haluaisi lukita ihastuksensa laatikkoon, vaikka laulussa sellaista suunnitellaankin: ”I’m gonna lock her up in a trunk so no big hunk can steal her away from me.” Niin ikään suomalaisessa käännöksessä, jota tulkitsee Lasse Liemola, laulun kohde aiotaan kätkeä piiloon, ettei häntä kukaan veisi. Tällaisissa kielikuvissa ei sinänsä ole mitään erikoislaatuista tai iskelmälle tavatonta. Asia, joka Living Dollista tekee häiritsevän, on sen joko androidimainen, tai sellaiseksi kuviteltu rakkauden kohde; nukke joka itkee ja laulaa.

Jokainen tehköön tulkintansa itse. Jahka ihmiskunta saa kehitettyä tekoälyn hivenen inhimillisemmälle tasolle, voinemme kysyä asianomaisilta itseltään, onko tämä laulu sitten loukkaava tai pelottava, vai ainoastaan kepeän kiva rakkauden julistus ihmiseltä ihmiselle.

#9 Clifters – Mut murhaa (1989)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Matka jatkuu ei-niin-pyyteettömän rakkauden julistamisella. Amerikkalaisen Ben E. Kingin tunnetuin kappale lienee vuonna 1961 päivän valon nähnyt Stand by Me, jota Wikipedian mukaan erinäiset artistit ovat versioineet levyilleen jo yli 400 kertaa.

Stand by Me on ikoninen rakkauslaulu, josta suomenkielisiä versiota ovat esittäneet muiden muassa Kari Tapio (Pysy vierelläin, 1981), Pave Maijanen (Jää mun luo, 1984) ja Tapani Kansa (Jää mun luo, 1987).

Ylivoimaisesti obskuureimmasta käännöksestä vastaavat kuitenkin Jaana Rinne ja Stadin oma beatleboy Jiri Nikkinen Clifters-yhtyeineen. Kaikille tutun intron jälkeen hälytyskellot pärähtävät soimaan välittömästi, kun hän avaa sanaisen arkkunsa:

”Solmii en osaa hirttosilmukkaa
Partaterä liian tylsä tappamaan
Mut en oo toivoton
ei, ei, en oo toivoton
Jos sä mua, jos sä mua jeesaat”

Kertosäkeessä Kari Tapio lauloi ”Aina vierelläin, pysy vierelläin”, samoin Tapani kansa. Pave Maijanen puolestaa hoki ska-poljentonsa päälle ”Vaadin, vaadin jää mun luo”, kaikki verrattain uskollisina alkuperäiselle tekstille. Mitä laulaa Clifters?

”Vaadin, darling, mut murhaa
mut murhaa, mut murhaa”

Kenties tämä vuonna 1989 julkaistu Mut murhaa on saanut innoituksensa Stephen Kingin pienoisromaaniin perustuvasta Rob Reinerin elokuvasta Stand by me – Viimeinen kesä (1986). Jos näin on, tekstin kirjoittanut Rinne lienee eläytynyt elokuvassa etsityn kuolleen pojan rooliin. Sen verran itsepintaisesti laulussa vaaditaan eutanasiaa, että lopputulema alkaa ainakin vaikuttaa vääjäämättömältä:

”Hypätä en ikkunasta voi
sais myrkkyy niin jois
liian kurjaa kroonisesti elää pois

Naura en, naura en
alle jään seppelten
jos sä mua, jos sä mua
mua jeesaat”

Mitään sen kummempia selittelyjä kuolemankaipuulle ei anneta. Mikko Kivinen sentään kertoi Lapinlahden lintujen kanssa miksi mikään ei käynyt, laulaessaan Se ei käy. Yhteneväisyys näiden kahden kappaleen välille saattaa kuitenkin löytyä molempien laulujen loppupuolelta. Se ei käy -laulun viimeisessä säkeistössä Lapinlahden linnut laulavat näin:

”Mielelläni veisin sinut alttarille
Kantaisin yli kynnyksen
Työntelisin hekuman huipulle
Mutta se ei käy, sillä se ei käy”

Lueteltuaan lukuisia tapoja päättää päivänsä, Nikkinenkin taitaa lipsauttaa todellisen ahdinkonsa syyn Mut murhaa -laulussa, joka löytyy Cliftersin kenties paljastavasti nimetyltä pitkäsoitolta Sexi on in:

”Jos aseeni ei laukea, voit sä mua auttaa
Joo, joo, joo, mut murhaa! Mut murhaa! Mut murhaa!”

#10 Pojat – Lemmikkihautuumaa (1994)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nikkistä seppelten alle jääminen ei naurata, vaikka hän sitä kovasti toivookin. Siltä varalta, ettei puupalttoo tunnukaan mukavalta yllä, hänen olisikin ehkä hyvä kuulla paikasta, joka parantaa kuolleista. Sellainen löytyy ainakin Stephen Kingin mukaan Ludlown kylästä Amerikasta, mutta kenties hieman lähempääkin. Karhulan poika Miika Söderholm osannee kertoa tarkemman lokaation, vaikka ei sitä paljastakaan Pojat-yhtyeensä loistavassa Ramones-käännöksessään Lemmikkihautuumaa.

Punklegenda Ramones sävelsi alkuperäisen Pet Sematary -kappaleen samannimiseen Stephen King -filmatisointiin vuodelta 1989, joka Suomessa tunnetaan nimellä Uinu, uinu lemmikkini.

”I don’t want to be buried in a pet sematary
I don’t want to live my life again”

Tämän kertosäkeen toteamuksen lisäksi Dee Dee Ramonen alkuperäinen sanoitus keskittyy lähinnä kuvailemaan lemmikkien hautausmaan kalmankatkuista atmosfääriä tanssivine luurankoineen. Miika Söderholmin teksti sen sijaan on jopa sympaattisen surumielinen ja pelokas, pysyen kuitenkin tarinana lähtökohdiltaan Kingin teosta mukailevana.

”Noiduttuun luutarhaan
mä vein kissan parhaan
tänä yönä se tulee takaisin”

Poikien ramopunk-käsittelyssä kauhu tosin näyttäytyy jopa Ramonesin alkuperäistä versiotakin sarjakuvamaisempana ja vilpittömämpänä, kun kuolaava ja haiseva zombiekissa saapuu hiippailemaan jo Ypö-Viis-aikoinaankin pimeää pelänneen Söderholmin ikkunan alle.

”Sudet ulvoo ja paistaa kuu
tänä yönä kamalaa tapahtuu”

Bonus! Seidat – Sumu (1972)

Kauhuisan käännösskenaarion maalaamiseen ei aina tarvita edes alkuperäisiä sanoja, vaan ne voidaan toisinaan myös taikoa instrumentaalikappaleen päälle kuin tyhjästä vain. Tästä oivallisena todisteena toimii Kari Tuomisaaren sanat kappaleeseen Sumu, jonka esitti raumalainen Seidat seiskatuumaisellaan vuonna 1972.

Sumu on tarina kaupunkiin yllättäen laskeutuvasta sankasta usvasta, joka peittää kaiken alleen ja on niin tiheää, että oma häipyy nenänpää. Sumu kalvaa hetken aikaa kaupungin asukkaiden luita ja ytimiä, kunnes lopulta häipyy takaisin avaruuteen, yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Jäljelle jää vain toisiinsa sumussa törmännyt pari, uuden rakkauden aika ja jokin outo kosminen jälkivärinä.

Mutta Stephen King kirjoitti pienoisromaaniinsa The Mist – Usva vasta vuonna 1980. Pyörikö kauhukirjallisuuden jättiläisen levylautasella kenties suomalainen versio Hot Butterin Popcornista, kun kirjoituskone alkoi laulaa…