“Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.”
Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.
”Another walk about, after dark
It’s my point of view”
Ihanalla pulputuksella se alkaa. Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.
Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.
Mielen ovi aukeaa. Se aukeaa muistoihin, joihin on samanaikaisesti lohdullista ja tuskallista astua. Vuoteen 2012, yliopiston käytäville, Pengerpuiston nurmen tuoksuun. Mäkikuplan Pinato-pitsan rakenteeseen. Kakkahätä-77:n keikkaan Elannon korttelissa. Heräämiseen krapulassa kaverin asunnossa, kun ei ole syönyt 24 tuntiin. Jatkoihin, joissa hierotaan hartioita ja nukutaan vierekkäin sängyssä, joka ei kuulu kummallekaan. Huonoon oloon. Akateemisesti yhdentekevään kandidaatintutkintoon. Hetkeen, jossa ei enää idolisoi Jack Kerouacia, koska kirjailija on rasisti ja sovinisti. Bileisiin, joissa viina on sinistä, mutta oksennus kirkasta.
Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.
”And now another clue, I would ask
If you could help me out
It’s hard to understand
Cause when you’re really by yourself
It’s hard to find someone to hold your hand”
Miksi huonoja muistoja ja vaikeita kokemuksia nostalgisoi vuosien jälkeen? Koska niihin sisältyy vielä tunne. Koska ne edeltävät vakiintumisen ja syvältä perimästä nousevan keskiluokkaisuuden pelokkaan onnen turtumusta. Ei kukaan luopuisi lauantai-aamusta, jona herää kirkkaalla päällä, syö tuhdin aamiaisen ja lähtee pitkälle maantielenkille. Ei kukaan antaisi pois saavutettua kontrollin tunnetta. Ei kukaan haluaisi palata lohduttomaan tunteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.
”And now it’s gonna be, tough on me
But I will wait forever
I need someone now to look into my eyes and tell me
Girl you know you gotta watch your health”
Vaan voi luoja, miten hulluutta kaipaakaan – omaansa ja toisten. Vaaleanpunaisten otsahiusten heilahdusta ilkikuristen silmien yllä. Yllättävää ja pyytämätöntä Butler-luentoa. Sedille naureskelua kauan ennen omaa setääntymistä. Tavoiteltua empatiaa kuunnellessa ystävän mieshuolia. Sitä, miten ylitsepääsemättömän vaikealta kaikki tuntuu: opinnot, tulevaisuus, rakkaus, mielenterveys, identiteetti. Jos hyväksytään, että postmodernissa kirjallisuudessa merkitys karkaa tavoittamattomiin, minkä perustalle on oma elämänsä laskettava?
Muistossa rakastaa aiempaa itseään ja ystäviään lempeydellä ja myötätunnolla, johon ei enää ole mitään kykyä siinä todellisuudessa, jossa kappale hiljenee ja mielen ovi alkaa sulkeutua.
Kuten isä Call Me By Your Name -elokuvan lopussa riipaisevasti sanoo: ”But to make yourself feel nothing so as not to feel anything – what a waste. ”
Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.
Ihanaan pulputukseen se päättyy.
