
The Go-Betweens. Robert Forster oikealla, Grant McLennan keskellä.
Mikko Valo perkasi Flying Nun -levy-yhtiön olennaisimmat The Cleanista The Churchin kautta Aldous Hardingiin.
Joitain kuukausia sitten luin perätysten australialaisen The Go-Betweens -yhtyeen toisen lauluntekijän Robert Forsterin omaelämäkerrallisen Grant & I -teoksen sekä Roger Shepherdin kirjoittaman In Love With These Timesin, joka kertoo sekä Shepherdin että vuonna 1981 perustamansa Uuden-Seelannin merkittävimmän indielevy-yhtiön Flying Nun Recordsin tarinan.
Shepherdin kirjaa lukiessa kokosin soittolistaa teoksessa vilahtelevista olennaisimmista Flying Nun -kappaleista. Ajattelin, että olisi mukava toimia välikätenä ja kertoa jollain tapaa kaikista näistä merkilisen kiehtovista yhtyeistä ja heidän musiikistaan myös ihmisille, jotka eivät ole niihin ehkä aiemmin törmänneet.
Lopulta asia jäi sikseen. Kunnes Nuorgam heräsi eloon…
Mutta mikä on tuo otsikossa mainittu valtamerellinen tunne? Hyvin lyhyesti ja vain valtameren pintaa raapaisten esitettynä kyse on käsitteestä, joka viittaa hetkelliseen (ja joissain tapauksissa pysyvään) kokemukseen minuuden sulautumisesta tai uppoamisesta ympäröivään maailmaan – ihminen kokee ajan ja tilan ylittävää ykseyden tunnetta. Tuo vapaana virtaava hetkellinen ykseyden tunne voi kohdistua vaikkapa maalauksen kaltaiseen aineelliseen objektiin tai aineettomaan objektiin, kuten tässä yhteydessä musiikkiin.
#1 The Go-Betweens
Ehkäpä se kaikkein merkittävin Australiassa ja Oseaniassa syntynyt yhtye. The Go-Betweens sai alkunsa Queenslandin yliopistossa Brisbanessa 1970-luvun lopulla tavanneiden Robert Forsterin ja Grant McLennanin ystävyydestä. Vastavuoroisen lauluntekijäparin toisiaan tukeva ja haastava ystävyyssuhde synnytti kuusi eri tavoin erinomaista albumia vuoden 1981 Send Me a Lullabysta vuonna 1988 julkaistuun 16 Lovers Laneen, jonka jälkimainingeissa Forster ja McLennan saivat tarpeekseen musiikkiteollisuuden säännönmukaisuuksista, yhtyettä vaivanneista ja kroonisilta vaikuttaneista epäonnekkaista sattumista sekä sietämättömiksi kiristyneistä yhtyeen sisäisistä jännitteistä.
The Go-Betweens heräsi uudelleen henkiin vuonna 2000 ja ehti julkaista toisen näytöksen aikana kolme yhtälailla merkittävää albumia ennen McLennanin äkillistä kuolemaa vuonna 2006.
Ohessa mielestäni se kaikkein tasapainoisin The Go-Betweens -kokoonpano – jossa Forster/McLennan-kaksikkoa täydentävät lähes alusta asti mukana ollut rumpali Lindy Morrison, basisti Robert Vickers sekä yhtyeen sointia viululla ja oboella rikastuttanut Amanda Brown – kiepauttaa arjen radaltaan ja upottaa sen valtamereen vuoden 1987 Tallulah-albumilta löytyvällä Bye Bye Pridella, jossa tiivistyy sekä Grant McLennanin lauluntekijyys että ihmisenä olemisen piirteet maailmaa vasten.
”But I didn’t know someone
Could be so lonesome
Didn’t know a heart
Could be tied up
And held for ransom.
Until you take your shoes
And go outside, stride over stride.
Walk to that tide because
The door is open wide”
#2 The Verlaines
”You shouldn’t talk to me
Find better company
There’s better people to know
You’ll only end up like Rimbaud
Get shot by
Verlaine, Verlaine, Verlaine, Verlaine…”
The Verlainesin taidehistoriallista kuvastoa, ranskalaisia symbolistirunoilijoita ja punkin jälkeisiä musiikkivirtauksia yhdistelevä Death and the Maiden välkkyy kerta toisensa jälkeen kirkkaana ja ehtymättömänä kuin salainen metsälähde. Se on vakavamielinen olematta teennäinen ja hauska ja nokkela olematta ärsyttävä.
Jopa sävellyksen kahtia leikkaava kolmijakoinen, päihtyneenä pubivalssina kieppuva väliosa on välttämätön osa kokonaisuutta. Kappaleen täydellistä kitarasoundia on yrittänyt mallintaa ainakin alkuaikojen Pavement, eikä Stephen Malkmus malttanut jättää lainaamista siihen: Pavementin ensijulkaisun Slay Tracks (1933–1969) -EP:n Box Elder -kappaleen kertosäkeen melodiahäntä on suora viittaus Death and the Maideniin.
Vuonna 1983 ilmestynyt Death and the Maiden, kuten muutkin vuonna 1985 ilmestynyttä ensialbumia Hallelujah All the Way edeltäneet kappaleet, eroaa läpikuultavuudessaan The Verlainesin myöhemmille teoksille tunnusomaisesta – mutta vaikeasti kuvailtavasta – tiheämmästä soinnista. Voi olla, että yhtyeen Mahlerista väitellyt säveltäjä Graeme Downes vain tavoitti musiikilliset näkynsä onnistuneemmin The Verlainesin myöhemmillä äänitteillä.
Mutta se lähde on tuolla jossain…
#3 The Chills
Kuolema, sairaudet ja riippuvuudet ovat ohjanneet vuonna 1980-luvun alussa aloittaneen ja edelleen aktiivisen The Chillsin kulkua. Martin Phillipsiin henkilöityvän yhtyeen musiikissa kuuluu sekä pimeys että sen läpi siivilöitynyt ilo. Se värähtelee ilmassa kuin kyynelten kirkastama hymy. The Chills on musiikillista sukua Peräseinäjoen ja maailman tärkeimmälle yhtyeelle Noitalinna Huraa!:lle: voimakas luonnontuntu yhdistää niitä.
Vuoden 1990 Submarine Bells -albumin niin alas kuin ylös kurkottava itseensä viittaava avauskappale Heavenly Pop Hit havainnollistaa hyvin The Chillsin vaikutuksen kuulijaan sekä antaa viitteitä valtamerellisen tunteen mahdollisuudesta.
”So I stand as the sound goes straight through my body,
I’m so bloated up, happy, and I can throw things around me
And I’m growing in stages, and have been for ages,
Just singing and floating and free”
#4 The Church
Vuodesta 1980 alkaen toiminut australialainen The Church tekee romanttista ja paikoitellen höpsön mahtipontista musiikkia, joka tuo mieleen Caspar David Friedrichin maalauksen Vaeltaja sumumeren yllä.
Yhtyeen uran alkupään albumien helisevä kitarapop vertautui Paisley Underground -nimekkeen alle niputettuhin losangelesilaisyhtyeisiin, mutta jo 1980-luvun loppuun mennessä laulaja-basisti Steven Kilbey hönkäili ja tasapainoili samalla naurettavuuden laakson ylle viritetyllä nuoralla kuin Bono, tosin ilman jälkimmäisen itselleen myöhemmin pingottamaa ironian turvaverkkoa. Taustalla soivat monumentaaliset, Anselm Kieferin maalausten kokoisiksi kaiutetut kitarat.
Tästä kymmeniköstä The Church on ainoa hetkellisessä valtavirtamenestyksessä seilannut yhtye tai artisti. Vuoden 1988 Starfish-albumin ensimmäinen single Under the Milkyway käväisi Yhdysvaltojen singlelistan sijalla 24. Tässä yhteydessä The Churchin kiehtovaa ja hämmentävää olemusta esitelköön kuitenkin monin tavoin häpeilemätön vuoden 1990 single Metropolis.
#5 The Clean
Vuonna 1978 Dunedinissa perustettu The Clean on monella tapaa uusiseelantilaisen valtavirran ulkopuolisen rock- ja popmusiikin alkupiste tai -räjähdys. Trion ensisingle, vuonna 1981 ilmestynyt Tally Ho!, oli Flying Nun Recordsin toinen julkaisu. Single nousi viikoksi Uuden-Seelannin singlelistan top 20:een ja toi uskottavuutta vastaperustetun indielevy-yhtiön toiminnalle.
Sekä singlellä että satunnaisesti keikoilla soitti koskettimia Martin Phillips, jonka oma yhtye The Chills eli alkuvaiheitaan. Aikalaiskriitikoiden useille Flying Nun -yhtyeille liukuhihnamaisesti lätkäisemä Dunedin Sound -leima viitannee nimenomaan The Cleanin omalaatuiseen sointiin: Robert Scottin määrätietoisesti nakuttavan post-punk-basson ympärillä kieppuvat ja ryöpsähtelevät villisti sekä David Kilgourin kitarapurkaukset että veljensä laulaja-rumpali Hamish Kilgourin takoma rytmi.
Ääniä sinkoilevan dunedilaistrion vaikutus ulottui myös kauas kotisaarensa rajojen ulkopuolelle. Alta löytyvä Getting Older muistuttaa mukavasti amerikkalaisen Sebadoh’n 1990-lukulaisen indieklassikon olemassaolosta.
#6 Able Tasmans
Alankomaalaisen, 1640-luvulla merta käyneen ja Uuden-Seelannin löytäneen tutkimusmatkailijan, Abel Tasmanin mukaan nimetty Able Tasmans perustettiin vuonna 1994. Se eroaa Flying Nun -aikalaisistaan rehevillä piano- ja kosketinvetoisilla kappaleillaan, joiden 1960-luvun jälkipuoliskolle viittaava sointi on lähempänä Lovea kuin Velvet Undergroundia.
Flying Nun -piireissä yhtyeellä oli leikkimielistä pilailua aiheuttanut maine akateemisina nörtteinä. Maineen syistä voi yrittää tehdä arvioita albatrossimaisen uhanalaisena kamaripoppina liitelevän Hold Me 1 -kappaleen videon perusteella.
Yhtyeen laulaja Peter Keen on meribiologi.
#7 Smudge
Hetken verran 1990-luvun alkupuolella sydneyläisen lauluntekijän Tom Morganin nimi vilahteli kansainvälisissä musiikkilehdissä amerikkalaista The Lemonheadsia ja sen kansikuvauksellista keskushahmoa Evan Dandoa käsittelevissä artikkeleissa. Syynä oli se, että tarttuvin osa The Lemonheadsin vuonna 1992 julkaistun – ja Dandon aikansa pikkujulkkikseksi sysänneen – It’s a Shame About Ray -albumin sekä sitä seuranneen Come On Feel the Lemonheadsin aurinkoisen melankolisista popvinjeteistä oli Dandon ja Morganin yhdessä säveltämiä ja sanoittamia.
Myös Morganin oma rämisevä kalsaripoptrio Smudge levytti samoja yhteistyökappaleita, mutta yhtyeen suorasukaisesti soivat äänitteet jäivät huomattavasti vähäisemmälle huomiolle kuin The Lemonheadsin flanellikankaanpehmeät ajankuva-albumit.
Harjaantumattomaaan korvaan Smudge saattaa pistäytyä turhanpäiväisenä rämellyksenä, mutta avaramielinen ja -sydäminen kuuntelu palkitsee: voit löytää valtameren murokulhosta.
#8 Rolling Blackouts Coastal Fever
The Go-Betweensin, Flying Nun Recordsin eri suuntiin tähyilleiden kitarabändien sekä niistä innoituksensa saaneiden 1990-luvun amerikkalaisten indierock-yhtyeiden yhteisvaikutus ilmenee kaikkein kiehtovimmin melbournelaisviisikko Rolling Blackouts Coastal Feverin musiikissa.
Sen perinnetietoinen, olennaisuudet oivaltanut ja kiivas ilmaisu viehätti jo EP-levyillä Talk Tight ja The French Press, mutta kesäkuun 15. päivä ilmestyvän debyyttialbumin Hope Downsin ensimmäisillä singleillä yhtye kuulostaa vielä kärsivällisemmältä – syvänmerensukeltajalta rantalomailijan sijaan.
#9 Aldous Harding
Uuden-Seelannin Lytteltonissa varttunut Aldous Harding lienee Flying Nun Recordsin nykyartisteista kansainvälisesti tunnetuin.
Suomessakin vuoden 2016 H2Ö-festivaaleilla esiintynyt Harding liikkuu tunnelmallisesti samoilla tummilla vesillä kuin vaikkapa Mirel Wagner, Marissa Nadler ja Leonard Cohen, mutta hänen määrittelyjä pakeneva ja muotoaan muuttava äänensä tuntuu tulevan jostain tuntemattomasta. Siinä on samaa maailmojen ja sovinnaisuuden rajoja rikkovaa kiehtovaa selittämättömyyttä ja pelottavaa vierautta kuin ilmeisen innoittajansa Scott Walkerin äänessä.
#10 Blank Realm
Brisbanelaisen lo-fi-kvartetin yleisön joukosta kuvatut ja Youtubeen tuupatut keikkapätkät ovat ilahduttavaa katsottavaa. Yhtyeen päihtyneeltä Bob Dylan -imitaattorilta kuulostava laulaja Daniel Spencer soittaa laulaessaan rumpuja tai laulaa soittaessaan rumpuja, joten hikisissä huviolosuhteissa kuvatuilla videoilla hän katoaa esiintymislavan etuosassa heiluvien yhtyeen muiden jäsenten – sisarustensa Sarahin ja Luken sekä kitaristi Luke Walshin – taakse jäävään pimeyteen. Vain ääni jää näkyviin.
Myös yhtyeen vuonna 2014 julkaistulla Grassed Inn -levyllä on hetkiä, jolloin tapahtuu katoamisia tai sulautumisia ympäröiviin valoihin ja varjoihin. Niistä valohämyisin on levyn päättävä, taivaallisen kitara-arpeggion esittelevä Reach You on the Phone.