“Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa.”
Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.
”Kato mua silmiin / siel ei oo ketää”
(Vestallica)”Ahdistaa et jumiudun / sinuun liimaudun”
(Pelkään)”Olen päättänyt etten enää ketään / ota mun sydämeen”
(Tuottelias)
Ja näin havahdun perspektiivini harhaisuuteen.
Olin Vestan ikäinen 16 vuotta sitten. Harva noista vuosista on ollut helläkätinen. Pikemminkin ne ovat usuttaneet rakentamaan illuusiota nuoruudesta aikana, jolloin kaikki oli paremmin; aikana jolloin olin vapaa, kiireetön, elämänhaluinen, tunnelmahakuinen, ennen kuin elämä tuli ja vyörytti kerroksittain realismia ylleni.
Kun kuuntelen Vestaa tämän vääristymän läpi, olen aluksi ymmälläni. Projektioitteni maailmassa hänen pitäisi kiertoa siitä, miten maailma kaappaa syliinsä, yöt kuljettavat keskelle seikkailuja, jokaisen kulman takana odottaa mahdollisuus, eikä yksikään päämäärä ole niin tärkeä kuin matka.
Mutta ei Vesta sano mitään tuollaista. Pikemminkin hän kuvaa kiertelemättä sitä, miten vaikeaa hänen on rakentaa pysyviä ihmissuhteita, miten kaupunki on erojen kartta, miten yksin hän on keskellä elämänsä liitoa, ja miten tuo yksinäisyys ahdistaa vaikka se on samalla ainoa turvallinen olotila.
Ja samalla hän leikkii rooleilla ja asetelmilla kuin ei aikoisi koskaan oppiakaan tuntemaan itseään.
”Hyvänen aika”, huudahdan virttyneen keski-ikäni kynnykseltä. ”Eihän se noin vaikeaa ollut.”
Sitten muistan, että prikulleen noin vaikeaa se oli. Olin ihan samanlainen, olen edelleen. Ehkä olen siksi halunnut unohtaa tai idealisoida kaiken. Ja vältellä itseni kohtaamista viimeiseen asti.
”Ota varovasti mut
oon aiemmin tippunut
mut sitä sun ei pidä tietää nyt
säikähdyksellä selvinnyt”
(Ota varovasti)
Vestan Lohtulauseita-debyytti on yksi rehellisimmistä ja omakohtaisimmista valtavirtaa lähentelevistä äänitteistä aikoihin. Levy on täynnä tunnustuksia ja ripittäytymistä, mutta samalla Vesta pidättäytyy oman elämän fetisistisestä tarinallistamisesta. Pikemminkin hän käyttää itseään kaikupohjana jollekin yleisemmälle; laulaja katsoo suoraan silmiin ja osoittaa järkähtämättä, että elämä on täynnä ristiriitoja, valtakamppailuja ja omien estojen ympärille juuttuneita tyhjäkäyntikierroksia. Ja että koska näin joka tapauksessa on, on jokainen tunne itsessään hyväksyttävä.
Tämä on suuri sanoma. Ja kun Vesta sanoo sen jäljittelemättömällä äänellään, vaikka monien sanojen takaa vauhtia hakien, siihen tekee mieli uskaltaa uskoa.
Tietenkään Vesta ei esitä ajatuksiaan yksin. Hän on antanut monet kappaleensa tuottaja Jori Sjöroosin sovitettavaksi, ja tukeutuu välillä myös taustayhtyeensä sekä Joonas Laaksoharjun näkemyksiin. Näkemyksen jalkauttaminen ei ole kuitenkaan pakottanut taiteilijaa luopumaan mistään saati tekemään kompromisseja. Pikemminkin ilmaisu on saanut rikastua ammattitaitoisessa ja tuoreille trendeille avoimessa ilmapiirissä, jota on jalostanut tekniikan sekä menneiden vuosikymmenien tuntemus.
Lohtulauseita hakkaa ja halkeilee täsmälleen niin kuin populaarimusiikki nykyisin tekee, rikkoo osia sen sijasta että etsisi jotakin sulavaa ja muodokasta, mutta samalla se hakeutuu kohti hyväksyttäviä muotoja. Melodiakoukut rakentuvat johdonmukaisesti ja pitävät päänsä silloinkin kun niitä koetetaan murtaa rytmien alle. Kollaasimaiset sovitukset palaavat toistuvasti turvallisiin lähtöpisteisiin ja leikkivät taipumuksellaan ottaa itsensä liian vakavasti. Ja kaiken pohjalla on, sittenkin, tietoisista irtiotoista huolimatta, pyrkimys tarttuvuuteen, omaksuttavuuteen ja kokonaisuudellisuuteen.
Laulujen pysyvänä kiintopisteenä lepää Vestan persoona. Hänen itsenäinen tulkintansa houkuttelee aistimaan lauluista hienovaraisimpiakin sävyjä, vaikka kertojaminän ympärille piirtyy myös raja, jota tekee mieli kunnioittaa. Laulujen samastuttavuus ei perustu siihen, että Vesta asettuisi tyköistuvasti samalle viivalle kuulijan kanssa. Pikemminkin hän verhoutuu itseensä, eikä oikeastaan edes välitä, kuka häntä kuuntelee tai katsoo. Silti hän tuntuu sanovan sanottavansa juuri minulle, juuri sinulle, juuri meille, juuri tässä hetkessä.
Tätä etäisyyden ja läheisyyden vuoropuhelua on pakko arvostaa.
”Pahoinvointia
tilanpuutetta
mykkäkouluja
on tarjolla kaikkea
mut enemmän halua kommunikoida”
(Pelkään)
Vahvan kokonaisilmaisun rinnalla yksittäisten laulujen arvo on välineellinen, vaikka jokaista sävellystä on selvästi käsitelty hartaudella ja ominaisinta ilmimuotoa etsien. Kuitenkin Vesta on ollut myös valmis lataamaan kappaleensa täyteen hittipotentiaalia silloin kun se on tuntunut luontevalta. Sun katu on esimerkiksi 2010-lukulaisen pop-kirjoittamisen jatkuvaa kliimaksia, pikkutarkasti eron jälkeistä draamaa luotaava helmi, jonka kylmäverinen kyseenalaistamattomuus herättää odottamatonta myötätuntoa. Lopulliseen maaliinsa laulu kurkottaa iskiessään kertosäkeen lopussa silmää Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän -ikivihreälle (1976) – näin tehokasta mutta silti osoittelematonta tunnelainaa kuulee harvoin.
Vastaavasti liisterimäisen tarttuva Ota varovasti tuo laulajan lähes kiusallisen tykö kaikkine epävarmuuksineen ja murentuneine luottamuksineen. Vesta kuitenkin kääntää herkän asetelman rakastuneeksi optimismiksi, joka avaa takatalvien riepottamat nuput suloisimpiin kukkiinsa (”Kato mä oon lähes hyvällä tuulella koko ajan / täytyy päiväkirjasta tarkistaa onks tää totta”). Ja heti perään Pelkään-balladi asemoituu korventavan uskaliaaksi puheeksi orastavalle suhteelle, kuin muistutuksena siitä, miten kipeää sitoutuminen voi autuaimmillaankin tehdä.
Muualla Vesta ei ole yhtä yksiselitteinen. Avausraita Tuottelias solmii henkisen sidoksen Paula Vesalan soolodebyyttiin (Vesala, 2016) ja etenkin sen johdantoon Rakkaus ja maailmanloppu. Metatasolle viety kirjoittajuuden pohdinta tuntuu kuitenkin heppoiselta ja nopeasti vanhentuvalta esittelypuheelta, varsinkin kun kappaleen itseironinen ote jää nopeasti suorempien sanojen alle. Hieman myöhemin Faking Rockstarr ja Vestallica osoittavat, miten vaikeaa on samaan aikaan hylätä perinteiset formaatit ja olla silti myötäsukainen niille.
Kuitenkin nimenomaan nämä epäkeskot ja estottomasti uutta kohti kurkottavat laulut vievät Vestan lähimmäs potentiaaliaan. Ne osoittavat, että artisti uskaltaa kulkea vastavirtaan näkemystään seuraten, vaikka suoratoistolistat ovat täynnä tuotanto- ja henkilömalleja, joista hän voisi koota itselleen helpon menestysreseptin.
”Musta ei saa ikonia, ei esikuvaa”
(Lohtulauseita)
Myös levyn rakenne kuvastaa Vestan halua edetä musiikin ehdoilla. Siinä missä alussa tehoiskut seuraavat toisiaan johdonmukaisesti, hajoaa kerronta kutkuttavasti loppua kohden. Rytmit hidastuvat, kappaleet laantuvat muutaman iskulauseen ympärille rakentuviksi tunnesirpaleiksi. ”Tarviin turvallista sotaa”, ”haluun sua nöyryyttää”, ”mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita”. Laulut tiivistävät ja sekoittavat tunnelmaa samanaikaisesti, keräävät latausta viimeisille sanoille, antavat lupauksia siitä, että kaikella on tarkoitus, jonka loppu kirkastaa.
Ja tietenkin Vesta päästää juuri tässä vaiheessa irti, hetkeä ennen kuin levy summaa itsensä.
Päätösraita Paikka varattuna karkaa vaatimattomaksi hassutteluksi, joka potkii jokaisen vaivihkaa rakennetun juonisäikeen taivaan tuuliin. Efekti toimii hyvin. Se pakottaa palaamaan alkuun etsimään johtolankoja, jotka ovat saattaneet mennä vahingossa sivu suun. Ja se pakottaa odottamaan seuraavaa levyä, uutta julkilausumaa, uutta dokumenttia urbaanista nuoruudesta, joka ei päästä otteestaan silloinkaan kun sen koettaa koteloida menneiden vuosien alle.
Tässä levyn intuitiivinen viesti ehkä on. Että elämme näin, koska emme osaa muuta. Ja että jos olisimme jotakin muuta, emme pystyisi kohtaamaan tässä, nyt. Ja että se olisi menetys, jota mikään täydellisyys ei voisi koskaan korvata.
Pitää siis mieluummin ottaa lohtulause kainaloon ja jatkaa eteenpäin, yhdessä tai erikseen.
86 Vestan esikoinen on monessa mielessä epätasainen, osin keskeneräinenkin tutkielma siitä mihin kaikkeen hänen taiteilijuutensa voi yltää. Samalla se on arvoituksellisessa avoimuudessaan itseluottamusta uhkuva pelinavaus, jota reunustaa lupaus kiinnostavimmasta kotimaisesta mainstream-taiteesta aikoihin.
