”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä.” – Klaus Nomi.
New wave eli uusi aalto on paljon muutakin kuin kaupallinen versio punkista. Se on iskevää poppia ja värikästä tyyliä, mutta myös reitti, jonka kautta persoonalliset kummajaiset haastoivat täydelliset poptähdet myyntilistoilla.
Muistan törmänneeni new waveen eli uuteen aaltoon ensimmäisen kerran yläasteen englanninkirjassa. Kirjassa tyylilaji esiteltiin kaupallisena ja vesitettynä versiona punkista. Kuvaus kuulosti laimealta, mutta artikkelin ohessa ollut kuva kiehtoi. Siinä oli levynkansi, jossa bändin neljän muusikon kasvot oli peitetty punaisella pikselisotkulla. Kuvan yläpuolella luki TALKINGHEADS. Tekstin a-kirjaimet oli käännetty ylösalaisin. Alla luki Remain in Light.
Lainasimme veljeni kanssa levyn Nokian kirjastosta eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Pyöräilimme Haavistolla sijaitsevalle vanhalle rautatiesillalle. Hetken riitti vain se, että katselimme levyn kantta. Se näytti ulkoavaruudesta tulleelta. Joltakin vielä paljon harvinaisemmalta kuin yllemme nousevat rauhoitetut vuorijalavat.
Remain in Light oli tietysti kaukana vesitetystä punkista. Se oli kiehtova sekoitus rockia, poppia, funkia, diskoa ja afrikkalaisia rytmejä. Levy oli samalla sekä haastava että hauska. Se oli taiteellinen, mutta sen tahtiin saattoi myös tanssia.
Talking Heads ja radiossa soineet The Policen Every Breath You Take ja The Carsin Drive johdattivat minut uuden aallon pariin. Suhteeni musiikkityyliin syveni kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun aloin upottua musiikin historiaan. Tuolloin intoiltiin post-punkista. Unohdetut yhtyeet, kuten Joy Division, Gang of Four ja Wire, olivat yhtäkkiä maailman cooleimpia.
New wave vaikutti post-punkin lempeältä pikkuveljeltä: melodisemmalta, värikkäämmältä ja pirteämmältä versiolta samoista punkin ideoista. Joskus rajanveto oli aika vaikeaa. Olivatko Devo tai Talking Heads post-punkia vai new wavea?
Itse ajattelin sen niin, että post-punkissa sellaiset asiat, kuten taiteellisuus, älyllisyys, haastavuus, rajojen rikkominen ja kantaaottavuus olivat etusijalla. New wavessa nämä piirteet saattoivat olla läsnä, mutta keskeisempiä olivat popin perinteiset hyveet: melodisuus, iskevyys, tarttuvuus, nautinto ja tanssi.
Post-punk oli monesti kovin vakavaa: synkkien nuorten taiteilijasielujen musiikkia. New wave oli helpompaa, hauskempaa ja höpsömpää. Kun oli käynyt läpi post-punk-vaiheen, eikä ollut lopulta oikein varma, jaksoiko kuunnella The Pop Groupin For How Much Longer Do We Tolerate Mass Murderia, oli helpotus uppoutua Blondien, The Motelsin tai Missing Personsin melodisuuteen.
Samalla new wave oli vähemmän coolia kuin post-punk. Se ei minua haitannut. New waven ”epä-coolius” teki siitä vain kiehtovampaa, enemmän oman jutun. Oli siistimpää ylistää The Policea tai The Carsia, kun kaikki namedroppasivat Gang of Fouria tai Joy Divisionia.
New wave oli punkille velkaa yksinkertaisuuden ja iskevyyden, mutta miinusti yhtälöstä elitismin ja tarpeen olla ”rankka”. Sai olla poppia, ei tarvinnut soittaa aina nopeammin, raskaammin ja rajummin. Se sopi minulle. Musiikillinen ensirakkauteni oli The Beatles, enkä voinut luopua melodioista ja harmonioista.
Eniten kuitenkin rakastin new wavessa sitä, kuinka kertakaikkisen outoja monet tyylin edustajat olivat. Magazine-yhtyeensä kappaleessa Philadelphia Howard Devoto laulaa: ”Maybe it’s right to be nervous now”. Kuulin sen aina ”maybe it’s alright to be nervous now”. New wave antoi myös nörteille, kummajaisille ja ulkopuolisille luvan olla rocktähtiä. Nyt sai olla hermostunut ja muotopuoli. Vaikka palapelin palaset eivät sopineet yhteen, muodostunut kuva saattoi olla kaunis.
New wave -artistin arkkityyppi oli kireä ja outo. Ristiriita helppouden ja neuroosien välillä oli kiehtova. New wavessa sellaiset hahmot, jotka vielä 1960- ja 1970-luvuilla eivät olisi koskaan päässeet lähellekään myyntilistoja ja popin kirkkaimpia korkeuksia, kutsuttiin nyt mukaan juhliin.
Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tuolla Devo tanssii kukkaruukut päässään, tuolla Klaus Nomi laulaa oopperaa ja David Byrne hytkyy liian iso puku päällään. XTC ölisee ja venkuroi ja Lene Lovich livertelee kuin lintu. Ja kenellä on kaulassaan kaksi kravattia?
Tämä lista on kunnianosoitukseni rakastamilleni new wave -kummajaisille. Käytän jutussa sanaa kummajainen yksinomaan positiivisessa mielessä. Se merkitsee sekä uskallusta olla oma outo itsensä että myös lupaa tuntea ylpeyttä siitä. Nyt saa ja pitää olla hermostunut!
#1 Devo
1980-luvun Ronald Reaganin Yhdysvaltain konservatiivisessa ilmapiirissä haikailtiin Norman Rockwellin maalausten jouluisten pikkukaupunkien, ystävällisten poliisien ja mehevien kiitospäivän kalkkunoiden maailmaan. Outous kuitenkin tirahteli normaaliuden ja perinteisyyden vaatimusten välistä. Amerikka oli liian kummallinen kahlittavaksi konservatiivisuudella.
Parhaimmillaan uusi aalto edusti täydellisesti tällaista rakenteiden välistä pursuavaa outoutta. Tyyppiesimerkki tästä oli vuonna 1973 Ohion Akronissa perustettu Devo.
”De-evoluutio”-teorioineen, naamareineen, kukkaruukuilta näyttävine ”energiakupoleineen”, muovihiuksineen ja suojahaalareineen Devo on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on noussut hittilistoille. Sen kappaleet kihisivät normaaliuden kulissien takana piileviä patoutumia, perversioita ja vääristymiä.
Yhtyeen vuonna 1978 julkaistu debyyttilevy Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! ennakoi 1980-lukua. Sitä voikin pitää sekä uuden aallon muottina että ensimmäisenä 1980-lukulaisena levynä. Se kertoi nykivän ja neuroottisen, mutta tarttuvan rockin tahtiin muun muassa ”pidättelemättömästä halusta” (Uncontrollable Urge), kahdeksasta neljään elämänsä oravanpyörässä pyörivästä ”mongoloidista”, joka on onnellinen, koska ei tajua elämänsä surkeutta (Mongoloid), rukoilusta fundamentalistikristittynä tanssihullutuksena (Praying Hands) ja paranoiasta modernin kulutuskulttuurin keskellä (Too Much Paranoias).
Varhainen Music Television rakasti värikästä ja sarjakuvamaista Devoa. Vuonna 1980 sen kappale Whip It nousi Billboardin Hot 100 -listan sijalle 14. Hetkeksi friikeistä tuli tähtiä, mutta lopulta he eivät sopineet valtavirran kauniiden ja suosittujen joukkoon. Toista yhtä suurta hittiä Devo ei saanut.
Devon samalla sekä kaunein että surullisin kappale on vuonna 1981 New Traditionalists -levyllä julkaistu Beautiful World. Se kuvailee, kuinka kaunis ja ihana paikka maailma on, mutta paljastaa lopulta kummajaisen ikuisen kirouksen. ”It’s a beautiful world / For you / It’s not for me.”
#2 XTC
Andy Partridgen johtama XTC teki myöhempinä vuosinaan niin hienostunutta poppia ja neopsykedeliaa, että on vaikea uskoa, että se alkoi hermostuneimpana, neuroottisimpana ja kireimpänä mahdollisena new wavena. Sellaisilla yhtyeen varhaistuotoksilla, kuten Science Friction, This Is Pop ja Cross Wires, saattoi melkein kuulla silmien pullistuvan laulajan päästä ja kaulasuonen pullottavan. Barry Andrewsin sirkusurut piipittivät kuin villiintynyt robotti. Ei turhaan Partridge kutsunut yhtyeen varhaista musiikkia yhdistelmäksi Captain Beefheartia ja The Archiesia.
Partridge ja yhtyeen toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Colin Moulding kirjoittivat ulkoavaruuden olentoihin kohdistuvista seksifantasioista ja rakkauslauluja vapaudenpatsaalle. He lauloivat vaikeudesta hengittää ihastusten läheisyydessä ja kontrolloivista vanhemmista. Sanalla sanoen yhtye teki täydellisiä anthemeja kummajaisille.
Vaikka XTC:n soundi muuttui helpommin sulatettavaksi, sen sympatia friikkejä kohtaan ei haihtunut. Vuonna 1992 julkaistulla Nonsuch-levyllään Partridge lauloi Peter Pumpkinheadista. Hän oli kaiken kansan rakastama Jeesus-hahmo, jolla nyt sattui olemaan päänsä tilalla kurpitsa.
Usein XTC haikaili johonkin toisenlaiseen maailmaan, pois 1980-luvun ankeasta Thatcherin Englannista. Pisimmälle meni Poor Skeleton Steps Out, jossa Partridge kuvittelee luurankojen kyllästyvän ”huonoihin aivoihin” ja ”pahaan vereen” ja astuvan ulos lihan kahleista.
Konservatiivien tavoin XTC haaveili menneisyyden myyttisestä Englannista, pikkukaupungeista ja maalaismaisemista, mutta sen musiikki oli hyväksyvää ja lempeää. Lopullinen vastaus oli rakkaus ja se oli ok kaikissa muodoissaan, kunhan kaikki tapahtui yhteisestä sopimuksesta.
”This is your life and you be what you want to be / This is your life and you try it all / This is your life and you be what you want to be / Just don’t hurt nobody / ‘Less of course they ask you”, kuuluu Garden of Earthly Delights.
#3 Klaus Nomi
Kappaleessaan After the Fall Klaus Nomi laulaa ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Tuleva kataklysmi ei kuitenkaan täytä häntä kauhulla, vaan innokkaalla odotuksella. Hän laulaa ”sadalle miljoonalle yksinäiselle mutantille”, jotka ”hohtavat pimeässä epätoivossaan”. ”Odottakaapas vain!” Nomi kehottaa. Kun kaikki on pyyhitty puhtaaksi, rakennamme maailman uudelleen. ”Friikit perivät maan”, Nomi lupaa. ”Rakennamme radioaktiiviset linnamme radioaktiivisen ilman keskellä.”
Klaus Nomi oli epäilemättä yksi uuden aallon aikakauden kiehtovimmista hahmoista. Hän sekoitteli oopperaa, rockia, tanssimusiikkia ja 1960-luvun poppia eksentriseksi yhdistelmäksi, pukeutui muovismokkiin, meikkasi naamansa vitivalkoiseksi ja nosti hiuksensa teräväksi töyhdöksi. Kirjassaan The Lonely City Olivia Laing kutsuu häntä ”kontratenoriksi, joka hyökkää elektropopin kimppuun”.
Elinaikanaan Nomi ehti julkaista vain kaksi levyä: Klaus Nomin (1981) ja Simple Manin (1982). Hän kuoli vuonna 1983 yhtenä AIDSin ensimmäisistä kuuluisista uhreista.
Nomin tarina on traaginen, mutta hänen musiikkinsa saa minut aina hymyilemään. Hän operoi naurettavan ja riemastuttavan rajamailla ja onnistuu olemaan samalla uhmakas, hauska ja traaginen. Hän on friikkien, yksinäisten ja erilaisten sankari. Saksalaissyntyinen Nomi oli niin outo, ettei hän oikein edes sopinut New Yorkin taidepiirien kummajaisten keskelle. ”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä”, hän sanoi.
Ehkä hän on löytänyt viimein paikkansa tuonpuoleisessa. Jos taivas on olemassa, iloitsen ajatuksesta Nomista taivaassa, radioaktiivisessa linnassaan laulamassa uskomattomia oopperoitaan. Mahtavat enkelit olla hämmästyneitä!
#4 Oingo Boingo
Oletetaan, että perustat absurdistisen, surrealismin ja saksalaisen ekspressionismin inspiroiman teatteriryhmän nimeltään The Mystic Knights of the Oingo Boingo, jonka ohjelmistoon kuuluu musiikkia big band -jazzista indonesialaiseen gamelaniin ja venäläisen balettiin. Esitätte lähinnä 1890–1950-lukujen ”klassikoita, joita kukaan missään ei esitä”. Soitatte yli 30 eri soitinta, joista osan olette tehneet itse. Pukeudutte pelleiksi, piruiksi ja gangstereiksi.
Siitähän on lyhyt matka menestyneeksi rockyhtyeeksi, eikö vain?
Ehkei sentään, kuten myöhemmin paremmin elokuva- ja tv-säveltäjänä tunnettu Danny Elfman sai huomata. Hänen johtamansa Oingo Boingo oli aina vähän liian outo valtavirtasuosikiksi. Myös kriitikot vihasivat venkoilevaa ja änkyröivää yhtyettä. Aikansa losangeleslaisteinit ilmeisesti tykkäsivät, mikä saattaa kertoa jotain aika hälyttävää tuon ajan losangeleslaisteineistä.
Totta on, että Oingo Boingon häröily ja halu ärsyttää hinnalla millä hyvänsä kääntyi helposti sitä itseään vastaan. Yhtyeen kappaleilla, kuten National Review -lehden ”50 hienoimman konservatiivisen rockkappaleen” joukkoon äänestämällä Capitalismilla ja pedofiilin rooliin eläytyvällä Little Girlsillä, on ansaitusti kyseenalainen maine.
Oingo Boingo saattoi nousta hohtaviin korkeuksiin tai suistua perseelleen peräkkäisissä biiseissä. Videoilla Elfman näytti meikkinsä poispesseeltä jokerilta, joka riehui ympäriinsä wifebeaterissa irvistellen ja kasvot nykien.
Tästä huolimatta Oingo Boingoa ei voi kuin rakastaa. Se on kuin rockyhtye avaruudesta tai jostakin rinnakkaisuniversumista, jossa gamelanin, skan, länsiafrikkalaisten rytmien, funkin, popin ja neuroottisen rockin yhdistäminen on paitsi hyvä, myös kaupallisesti kannattava idea.
Levy-yhtiöt eivät oikein tienneet, kuinka kaupata Oingo Boingoa, joten ne tunkivat yhtyeen mahdollisimman monelle teinileffan ja komedian soundtrackille. Näin Oingo Boingo oli mukana kuljettamassa katsojia myyttiseen 1980-luvun lähiönuoruuteen sellaisissa elokuvissa kuin Fast Times at Ridgemont High, The Last American Virgin, Sixteen Candles, Bachelor Party ja Weird Science. Samaa tehtävää yhtye on toimittanut moderneissa kasarifantasioissa, kuten Donnie Darkossa ja Stranger Thingsissä.
#5 Lene Lovich
”Me, myself and I is all I’ve ever known / I never felt the need to have a hand to hold / In everything I do I take complete control / That’s where I’m coming from / My lucky number’s one”, kuuluu Lene Lovichin kappale Lucky Number.
Laulun lopussa Lovich löytää rakkauden ja numero muuttuu kakkoseksi, mutta lajinsa ainoana numero yksi sopii hänelle paremmin. Englantilaisen Stiff Recordsin artistijoukon voisi hyvin lähes kokonaisuudessaan nostaa tälle listalle, mutta jopa levy-yhtiön persoonallisten artistien, kuten Ian Duryn, Wreckless Ericin ja The Damnedin, joukossa Lene Lovich erottuu eriskummallisuudellaan.
Lucky Numberilla hän kiljahtelee ja nikottelee, Bird Songilla kiekuu ja kujertaa kuin lintu, eikä kuulosta keneltäkään muulta (paitsi hieman Gwen Stefanilta, joka kopioi Lovichin tyylin What You Waiting For -hitilleen). Leteissään ja asuissaan, jotka toivat New York Timesin toimittajalle mieleen vuonna 1981 ”slaavilaisen talonpoikaistytön, jolla on surrealistinen vaatemaku”, hän oli täysin omaperäinen. Samalla myös vaikeasti ymmärrettävä. ”Hän lauloi, soitti saksofonia ja tanssi horjahtelevalla spontaaniudella, joka vaikutti puolihullulta”, samassa New York Timesin jutussa ihmetellään.
Minulle Lovichin musiikki merkitsee pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. Hän on kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Aika usein toivon, että itsekin olisin niin rohkea.
#6 The Go-Go’s
The Go-Go’sia kuunnellessani mieleeni tulee aina Kalifornian aurinko ja sen vastakohtana syvät varjot. Tarttuvuuden, ilon ja värikkyyden rinnalla elää synkkä pohjavire. Punkista on jäänyt jäljelle kapinallisuus ja sarkasmi.
1980-luvun alun huippuvuosinaan The Go-Go’sin jäsenet näyttivät aurinkoisilta Kalifornian tytöiltä. Krepattu tukka heilui, pinkki huulipuna kiilsi ja valtavat korvakorut helisivät. Kaikki oli ihanan pastelliväristä. Hymy pysyi aina kasvoilla.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yhtyeen juuret olivat Los Angelesin punkskenessä. 1980-luvun lopulla Heaven Is a Place on Earthia hoilannut Belinda Carlisle soitti rumpuja Dottie Danger -nimisenä lyhyen aikaa The Germissä, Los Angelesin punkskenen amatöörimäisimmässä ja sekavimmassa yhtyeessä. Hänen vaatevalintanaan oli vyöllä mekoksi muotoiltu roskasäkki.
The Go-Go’sit olivat kuin jonkin räikeän kioskikirjan ”väärille raiteille” ajautuneita lähiötyttöjä. Carlisle oli entinen cheerleader, jonka elämän oli muuttanut altistuminen The Stoogesin Raw Powerille. Katolisessa koulussa opiskellut kitaristi Charlotte Caffey oli heroiiniaddikti jo ennen liittymistään yhtyeeseen. VH1-kanavan Behind the Music -dokumentissa bändin toinen kitaristi Jane Wiedlin esittelee ylpeänä S&M-luolaansa.
Rocksekoilu ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa, mutta The Go-Go’sin riemukkaaseen poppiin bändin pimeä puoli tuo kiehtovan davidlynchmäisen sävyn. Kun se yhdistetään sellaisiin popmestariteoksiin, kuten Our Lips Are Sealed, We Got the Beat, Vacation ja Head Over Heels, on kokonaisuus vastustamaton.
#7 Wazmo Nariz
Wazmo Narizin debyyttialbumin Things Aren’t Rightin kansi näyttää aluksi normaalilta. Sitten huomaa, että ”asiat eivät ole oikein”. Valo tulee väärästä suunnasta, Wazmon kaulassa roikkuu kaksi kravattia ja koko kansikuva on liikaa oikealla, niin, että albumin selkämys on etukannessa ja levyn nimi meinaa jäädä sen ulkopuolelle.
Täytyy myöntää, että en tiedä paljoa Wazmo Narizista eli Larry Grennanista. Tiedän kuitenkin, että kahden kravatin pitäminen oli hänen ”juttunsa”. Eivätkä ne edes olleet new wavelle tyypillisiä ohuita nahkakrakoja, vaan kunnon leveitä polyesterimötkäleitä. Mahtavaa!
Minulle tulee hänestä mieleen tyyppi, joka saapuu myöhässä juhliin, eikä ole saanut oikein selvää vaatekoodista. Uusi aalto? Kuulostaa hyvältä! Nimeni olkoon Wazmo Nariz ja ”juttuni” se, että minulla on kaksi kravattia. New wave -kummajainen siis parhaimmillaan!
#8 David Byrne ja Talking Heads
https://youtu.be/HLhzC2NG-3I
Näin vasta hiljattain Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -konserttielokuvan Stop Making Sensen. Hieman anteeksiantamatonta, sillä olenhan ollut yhtyeen ihailija jo yli kaksikymmentä vuotta.
Elokuvassa kiehtoi erityisesti se, kuinka riemukkaalta ja yhteisölliseltä Talking Headsin keikka vaikutti. Muutamassa vuodessa neuroottisen ja hermostuneen new wave -nörtin arkkityypistä David Byrnestä oli tullut hiki päässä tanssiva juhlien MC, jonka jättikokoinen ”big suit” merkitsi ruumiin voittoa päästä.
Jos vielä vuonna 1979 yhtye nimesi levynsä Fear of Musiciksi ja Byrne lauloi ”This ain’t no party, this ain’t no disco / This ain’t no fooling around / No time for dancing, or lovey dovey / I ain’t got time for that now” paranoidissa Life During Wartimessa, nyt vaikutti siltä, että aikaa juhlille viimein riitti.
Rakastan Byrnen neurooseja ja paranoiaa, mutta rakastan myös sitä, että hän lopulta löytää riemunsa tanssimisen yksinkertaisessa ilossa.
”The less we say about it, the better / Make it up as we go along / Feet on the ground, head in the sky / It’s okay, I know nothing’s wrong, nothing”, kuuluu This Must Be the Place (Naive Melody).
Tämä lista alkoi David Byrnestä ja Talking Headsista ja heihin se on myös hyvä lopettaa. This Must Be the Place -kappaleella Byrne laulaa olevansa lopulta vain eläin, joka etsii kotia. Tuntuu siltä, että hän löysi tuon kodin tanssissa, yhteisöllisyydessä, optimismissa ja ystävällisyydessä. Hämmentyneestä ulkopuolisesta tuli hyväksyvä ihmettelijä. Byrne pysyi omana outona itsenään, mutta unohti katkeruuden.
Tänä vuonna ilmestyneellä American Utopia -levyllään David Byrne laulaa kappaleella I Dance Like This: ”I dance like this / Because it feels so damn good / If I could dance better / Well you know that I would.” Onneksi muiden new wave -kummajaisten tavoin hän on aina tanssinut omalla tavallaan.
