2010-luvun popklassikot

#38 CHVRCHES – The Mother We Share (2012)

”Lauren Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.”

Skotlantilaistrio astuu päätä pahkaa ulinaindien ansaan, mutta selviää siitä kuin ihmeen kaupalla kuivin jaloin.

”Come in misery, where you can seem as old as your omens
And the mother we share
Will never keep your proud head from falling”

Henkilökohtainen kuppini meni nurin 8. helmikuuta vuonna 2011.

Kuuntelin ensimmäistä kertaa Cut Copy -yhtyeen samana päivänä ilmestynyttä kolmosalbumia Zonoscopea, kun kolmannen kappaleen kohdalla en vain jaksanut enää.

Biisi numero 1, Need You Now, ajassa 2:53: ”U-uu.. a-eeh… a-eeh…”

Biisi numero 2, Take Me Over, ajassa 0:46: ”U-u-uuuu….” – ja perään, ajassa 1:16: “Uu-uu-uh… woo-oo…”

Biisi numero 3, Where I’m Going, ajassa 0:47: ”O-o-ooo-ooo-oo-oo… Wo-hou… Yeah! Yeah! Woo…”

Huusin, ainakin sisäisesti: ”Lopettakaa! Helevettiin! Ettekö te muuta keksi!”

Mitä pidemmälle 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli edennyt, sitä voimakkaammaksi Tuo Ääni oli käynyt: luihin ja ytimiin käyvä aneeminen indieulina.

En tiedä, kuka kaiken aloitti (syyllisiä löytyy pilvin pimein Arcade Firestä Klaxonsiin), mutta uudelle vuosikymmenelle tultaessa homma oli käynyt naurettavaksi.

Koko indiemaailma jalkaansa tamppaavista heinälatofolkkareista neontetraelektroartisteihin tuntui, kuin yhteisestä sopimuksesta, vain minua piinatakseni, ujuttavan jokaiseen kappaleeseensa enemmän kuin riittävästi ulinaa, hoilotusta tai uljellusta. Woo-ooo! Aaa!

Rikos oli kaikkien yhteinen, mutta suurimmaksi syylliseksi katkeroitunut mieleni oli päättänyt juuri Cut Copyn. Yhtye oli ulissut, hoilottanut ja ujeltanut piinallisen ahkerasti jo edellisellä, vuonna 2008 julkaistulla ja sinänsä aivan mainiolla albumillaan In Ghost Colours – kuunnelkaa vaikka Feel the Love (”U-uu-uh! U-uu-uh!”), Lights & Music (”A-aa-ah… A-ah-aa…”), So Haunted (”Uuu-ah! Uuu-ah! Aaa-ah! Aaa-ah!”) tai oikeastaan ihan mikä tahansa levyn kappaleista, jos ette usko. (Minä en enää pysty.)

Asiaan!

Onko siis ihme, jos CHVRCHES-yhtyeen The Mother We Sharen ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 2012 Nuorgamin Levyraadissa kuultuani läiskäytin kappaleelle viisi pistettä kymmenestä ja kirjoitin:

”Nämä woo-oo-koukut voisi tässä indie-elektro-pop-tyylilajissa unohtaa vähäksi aikaa… Syytän sinua, Cut Copy!”

Olin kenties oikeassa Cut Copyn suhteen, mutta aivan varmasti väärässä The Mother We Sharen suhteen. Skotlantilaisen syntikkapoptrion suurin hitti (vain UK #38, mutta Spotify-lukema reilut 97 miljoonaa) olisi ansainnut tasan neljä pistettä enemmän.

The Mother We Share on kappale, josta minulla ei ole oikeastaan paljonkaan sanottavaa – mistä edelle kirjoittamani Cut Copy -jeremiaadi saattoi olla eräänlainen dead giveaway.

Kappale kuulostaa aina ihanalta, vaikka sen 22-sekuntisen intron pilkotut ulinat nostattavatkin näppylöitä ja säkeistön säkeiden perään liitetyt o-oh-o-oh-o-oh:t poraavat yhä repaleisia reikiä sieluuni.

The Mother We Share huokuu epämääräistä melankoliaa, joka syntyy Lauren Mayberryn laulusuorituksen ja laulun tekstin välisestä ristiriidasta. Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.

Samaa tunnelmaa on itse kappaleessa: se etenee jähmeän väkinäisesti, kuin kaikki happi olisi kaikonnut. Synteettisyydessään siinä on jotain PC Musicin kyborgeille suunnitellussa aikalaissoundissa. Sitä koskettavammalta inhimillinen ääni kaiken keskellä kuulostaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!