Everything Louder Than Everything Else – 11 eeppisintä Jim Steinmanin kirjoittamaa biisiä

Jokaisesta muusikosta pitäisi ottaa kuva kylpyhuoneessa ns. ”esiintymiskamppeissa”.

Jim Steinman, muinaisen rock-ajan nero, pikkupoika ja pölvästi. Kaikkea tätä samanaikaisesti.

Kuten oli tavallista sanoa: ette ole ehkä Jim Steinmanista kuulleet, mutta hänen biisinsä ja tyylinsä olette kuulleet. Oli laulajana sitten Meat Loaf, Bonnie Tyler tai Celine Dion.

Steinmanille ei ole koskaan kelvannut muu kuin kaikkein suurin, aina massiivisista musikaalimaisista kertosäkeistä operaattisiin Wagner-mukaelmiin, Phil Spector -vaikutteisiin, irvistäviin kitarasooloihin, suurimpiin rumpusoundeihin ja monipäisiin kuoroihin. Hänen biisinsä ja jopa hänen biisinnimensä ovat epäterveellisen pitkiä, terve vaan Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.

Äärimmäistä, juustoista, ylilyövää, ylensyövää, mitä näitä nyt on. Musikaalikirjoittajana aloittanut Steinman sai popmenestyksensä aikaan eteensä samaa kritiikkiä kuin myös voimaballadeja ja popmetallia suosineet tehdasmaiset ammattilaulunkirjoittajat Diane Warren ja Desmond Child.

Eikä Hollywoodin tehdaslogiikka ole Steinmanille täysin vierasta: hänen biisikaaressaan on sen verran yritystä tehdä aiemmille teoksille isompia jatko-osia, ilmeisimpinä esimerkkeinä Meat Loafin albumit Bat Out of Hell (1977) ja Bat Out of Hell II (1993). (Kun kolmososan teko ei Steinmanilta onnistunut, hänet korvasi tuottajana nimenomaan Child.)

Mutta siinä missä muille tämä balladijuusto ja mahtipontisuus saattoi olla usein vain ajan henkeä ja tekninen suoritus, niin Steinmanin biiseistä välittyy enemmänkin kuva kymmenvuotiaasta, aidosti innostuneesta pikkupojasta, jonka leikit, mielikuvitus ja ääniräjähdykset kasvavat koko ajan isommiksi.

”Motorbikes, I love motorbikes. I used to dream about motorcycles reproducing in the alleys at night, and wondering what it would sound like and whether they would come out with little small bikes in the morning.”
(leveästi hymyilevä Jim Steinman, 1989)

Steinmanin suhde nuoruuteen on se, minkä ympärille kaikki rakentuu. Jos moni popissa ja rockissa pitää tätä ikävaihetta edelleen kohtuuttomassa arvossa, niin Steinmanilla tämä on vielä kohtuuttomampaa. Aikaa, jolloin kaikki tuntui niin vahvalta ja dramaattiselta, että sitä on kuvattava valtavalla ja vyöryvällä musiikilla. Steinman tiesi, että teini-ikäisen äärimmäiset tunteet ja sinkoilu hetkestä toiseen ovat otollista aluetta yhtäaikaiselle liioittelulle, täysin vakavasti lauletulle parodialle ja lopulta empatialle.

Nuoruuden tunnevirralle on Steinman-maailmassa toinen ääripää: henkinen vanhuus, tyhjyys, onttous ja kyynisyys. Tämä saapui hänen biiseihinsä laajemmin päälle nelikymppisenä, kuuluen Pandora’s Box -bändin ainoalla albumilla ja Bat Out of Hell II:lla, jo pelkästään biisin Life Is a Lemon And I Want My Money Back nimessä. Tällöinkään Steinman ei onneksi unohda huumoria. Pelkistetty Steinman-maailma on juuri mustavalkoisuudessaan niin puoleensavetävä.

Ääripäät voi tiivistää Steinmanin kahdella tunnetulla biisillä. Nuoruuden hurmaa edustaa Meat Loafin Bat Out of Hell, kaahaava lepakko. Tyhjää, väsynyttä elämänvaihetta heijastaa puolestaan Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart, jonka Steinman kirjoitti alunperin vampyyrihahmon laulamaksi biisiksi. Näin Steinmanin voimaballadeissakin voi olla synkkiä sävyjä, joita ei kuule keneltäkään muulta.

Steinmanin ehdottomuus nielaisee myös hänen oman musiikkinostalgiansa. Esimerkkinä hänen soolobiisinsä Surf’s Up, joka on kai nimeään myöten tarkoitettu Beach Boys -tribuutiksi, mutta joka kuulostaa samanlaiselta maata tömistävältä balladilta kuin muutkin Steinman-biisit. Tribuutti toimii metatasolla: Steinmania ei kiinnosta tyylin kopioiminen, vaan hän enemmänkin kuvailee sitä, kuinka järisyttävältä Beach Boysin kuuleminen ensimmäistä kertaa hänestä tuntui.

Tällaista äärimmäisyyttä on houkuttelevaa pitää perinteisen ja kyseenalaisen nerouskäsityksen mukaisena. Jos ei neroutena, niin ainakin arkkityyppisenä taiteilijuutena. Jim Steinman on pakkomielteinen, intohimoinen ja tavallaan esteettisesti tarkka. Hänen tyyliään on vaikea jäljitellä ilman, että alkuperäinen pointti, sen kyljessä kulkeva vitsi tai häiriintynyt elementti häviää. Pysyväksi hittien häärijäksi Steinmanista ei ole koskaan ollut: hän on siihen aivan liian eksentrinen ja yhteen asiaan keskittyvä. Flopit ja listaykköset jakaantuvat hänen uralleen tasaisesti.

Steinmanin tyyli oli lopulta mahdoton ylläpidettävä: hänen biisinkirjoitustahtinsa hidastui jo 1980-luvun alun jälkeen ja muuttui yhä harvemmaksi, hänen kierrättäessään joskus sekä popkentällä että musikaaleissaan vanhoja melodioitaan ja fraasejaan. Aina voi toki sanoa, että kaikki on wagneriaanista leitmotif-toistelua, mutta se olisi Steinman-faniltakin liian myötäilevä näkemys.

Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde olisi epäilemättä toivonut tälle listalle mukaan Rock’n’Roll Dreams Come Through -biisiä. Sori poisjätöstä! Steinmanin eeppisimpien biisien listaaminen on kuin vertaisi yhtä aikaa kasvaneiden hiusten pituuksia: erot ovat joskus niin pieniä, että valikointi hädin tuskin onnistuu.

Joskin on huomattava, että kun suositaan Steinmanin tapaan pelkkiä ääripäitä, joissa harmaan sävyt häivytetään näin äärimmäisesti, niin niitä saattaa jossain kohtaa alkaa näkymään uudestaan.

#11 Jim Steinman – Left in the Dark (1981)

Kesto: 7:58

Taustaa: Jim Steinmanin Bad for Good -sooloalbumin päätösbiisi. Koko albumi oli tarkoitettu Meat Loafin levytettäväksi Bat Out of Hellin jatko-osana, mutta tämän menetettyä äänensä Steinman lauloi biisit levylle suureksi osaksi itse.

Eeppisyysarvio: Tutunoloinen popbiisiskenaario, eli puoliso on käynyt vieraissa ja petetty tivaa tältä selityksiä. Steinman tekee siitä kuitenkin monin verroin vainoharhaisemman puhutulla introlla ja outrollaan, jossa hän pakkomielteisen perverssisti utelee yksityiskohtia pettämisestä ja yhdynnästä: ”Did it leave any scars? Do you expect them to heal?” Tätä tehostaa hampaiden välistä sihisevä kuiskaus kuudennen minuutin kohdalla. Lepakko joutuu ensimmäistä kertaa petetyksi, muuttuu vampyyriksi ja haluaa samantien kuihtua pois pimeydessä.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tule, koska Steinmanin versiolle ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti Steinman-asteikolla: 75 %

#10 Meat Loaf – Paradise by the Dashboard Light (1977)

Kesto: 8:28

Taustaa: Meat Loafin kanonisoidun ensialbumin, Bat Out of Hellin 1950-lukuvaikutteinen eepos. Meat Loaf on väittänyt, että Steinmanin varhaisversio biisistä kesti 27 minuuttia. Duettokumppanina studiossa oli Ellen Foley, musiikkivideolla ja keikoilla puolestaan Karla DeVito.

Eeppisyysarvio: Teinimuhinointia auton kojelaudan alla, mutta steinmaniaaniseen tapaan järjettömissä mitoissa, oikean simuloidun muhinointikohdan kanssa ja kolmessa eri biisiosassa. Baseballselostaja Phil Rizzuto kommentoi toimintaa kuin kyseessä olisi kunnarin lyöminen. Vulgaaria vitsiä venytetään niin pitkälle, että se alkaa viihdyttää. Poukkoilevan biisin hauskin kohta saapuu, kun ”We’re gonna go all the way tonight” -osa sysää alun esileikin äkkiä pois tieltään. Vaikka nykypäivänä on kyseenalaista etenkin se, että Paradisen… ikuisen rakkauden lupauksia pyytelevä nainen tuntuisi huijaavan mieshahmon avioliittoon kuin mikäkin viettelijätär, niin Steinmania on kirjoittajana arvostettava siitä, että hän puhkaisee teinimiehen seksifantasiat ja leikkaa lopuksi pitkän ja vaivalloisen avioliiton todellisuuteen: ”Praying for the end of time!”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee, koska Meat Loafin tuolloisen bändin lava-akti on playbackinakin mm. tykitystä.

Eeppisyysprosentti: 80 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Pandora’s Box – The Future Ain’t What It Used to Be (1989)

Kesto: 10:32

Taustaa: Steinmanin kasaaman neljän naiskeulakuvan muodostaman bändin ainoan albumin päätösbiisi, jonka laulaa Gina Taylor.

Eeppisyysarvio: Pandora’s Boxin The Original Sin -albumi on monessa mielessä Jim Steinmanin päätyö. Se oli Steinmanin oma versio 1960-luvun Shangri-La’s -teinityttöbändistä, mutta ”naisten ikään” tulleilla laulajilla ja operaattisilla balladeilla. Muu sisältö on myös Steinmanin eksentrisyyden läpäisemää: hengästyneitä, karjuttuja ja kyseenalaisia monologeja, Giuseppe Verdi -lainoja ja kalliita huonoja vitsejä (The Doors -cover 20th Century Fox saa introkseen samaisen elokuvayhtiön sämplätyn tunnarin). Levy floppasi ja elää vain kulttimaineessa, sekä sen biisejä myöhemmin äänittäneiden Meat Loafin ja Celine Dionin versioina.

Yksi levyn kohokohdista on The Future Ain’t What It Used to Be, epätavallisen gospelvaikutteinen kymmenminuuttinen. The Original Sinillä Steinman päästi aikuisuuden mahdollisen kyynisyyden täydessä mitassa biiseihinsä, kuten tässä. Pandoran lippaan myyttiin kun liittyy juonenkäänne, jossa toivo on ainoa asia, jonka Pandora jätti lippaaseensa. Steinmanin epiikka on tässä hioutunutta, kun sanoituksen toivottomuus kohtaa biisin itsensä nostattavuuden. Verraten hienovarainen temppu kirjoittajalta, jota olisi liian helppo syyttää jatkuvasti täydellä laakilla paukuttelijaksi.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty videota.

Eeppisyysprosentti: 85 %

#8 Sisters of Mercy – This Corrosion (1987)

Kesto: 10:55

Taustaa: Yksi Andrew Eldritchin goottiprojektin tunnetuimmista hittisingleistä, jonka Steinman ja Eldritch tuottivat.

Eeppisyysarvio: Osa Eldritchin goottifantasiaa ja kyynistä realismia, jota Steinman paisuttaa helvetin laulukuoroilla. Eldritch on sanonut biisin tekstiä parodiaksi goottikliseistä ja että sen pitäisi olla kokonaan lainausmerkeissä. Steinmanin näkökulmasta yhteistyö oli osuva, sillä vaikka hänen tuotantotyyliään voisi moittia sisällöllisesti ontoksi, ”tyhjäksi ääneksi ja raivoksi” (mitä se ei suinkaan ole), niin tässä hän kerrankin pääsi tuottamaan biisin, joka on vain tarkoituksellista pintaa ja tyyliä. Ja kuinka ihanan kumisevaa onttoutta se onkaan!

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Eldritchin megalomaaniset visiot + videon postapokalyptinen Lontoo = Megabonus.

Eeppisyysprosentti: 89 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Air Supply – Making Love Out of Nothing at All (1983)

Kesto: 5:43

Taustaa: Epätodennäköinen Steinmanin ja pehmorockduon yhteistyö. Biisi oli Yhdysvalloissa listakakkosena Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heartin ollessa samalla ykkösenä, Steinmanin täten dominoidessa singlelistaa.

Eeppisyysarvio: Steinmanin 1980-luku oli välillä nörttien kostoa, yritystä muuttaa muutamakin Clark Kent -tyyppi teräsmieheksi mm. Barry Manilow’ta ja Everly Brothersia tuottamalla. Tulokset olivat parhaat näiden kahden tylsän australialaisen pumpulipuikon kohdalla. Making Love… on upea ja typerä biisi urheilu-uskovaisen sanavarastosta vedettyine jenkkifutismetaforineen. Total Eclipse of the Heart oli sankarin laulama balladi, tämä taas sille tarpeellinen kontrasti, jossa pehmopojat pääsivät viimein roimasti ylittämään itsensä. Steinmanin epätavalliset yhteistyöt jatkuivat 1990-luvulla, kun hän tuotti pari biisiä Take Thatille ja Boyzonelle.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisin toinen videoversio on niin huonon melodramaattinen, että epiikkapisteitäkin heruu vähän.

Eeppisyysprosentti: 90 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Meat Loaf – I’d Do Anything for Love (But I Won’t Do That) (1993)

Kesto: 12:00

Taustaa: Monta vuotta odotetun Meat Loafin esikoisalbumin jatko-osan Bat Out of Hell II:n ensisingle ja listaykkönen ympäri maailmaa. Duettokumppanina Lorraine Crosby.

Eeppisyysarvio: Jatko-osa! Isompi ja parempi! Sekä voimaballadi että rockeepos! Duetto! Räjähtelevät moottoripyörät lisääntyvät! Järjettömiä leffojen jatko-osia myöhemmin maailmalle syytänyt Michael Bay ohjaa musiikkivideon!

Korkearasvaisin Steinman-cheddar mitä löytyy. Painekyllästetty vuosien turhautumisen myötä, kun Bat Out of Hellin jatko-osan tekeminen siirtyi koko ajan kauemmas. Otsikkoaan toistamalla äärimmilleen venytetty pakkomielle, jonka fuusio Steinmanin menneistä suuruuksista natisee liitoksissaan, mutta pysyy jotenkin kasassa. (”Will you hose me down with holy water if I get too hot?” on hauskimpia Steinman-rivejä.) Steinman tuntui tajuavan rajansa itsekin, sillä puolet Bat Out of Hell II:sta oli jo vanhojen biisien kierrätystä. Ehkä tätä eeppisempää Steinman-biisiä voisi joku kunnon budjetin kerännyt fanaatikko vielä joskus yrittää. Ehkä voisi, mutta kannattaako?

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Tulee. Michael Bay ja Jim Steinman lainaamassa Kaunotarta ja Hirviötä, sen täytyi tapahtua. Tässä (kuten myös itse biisin) tapauksessa isoin ei kuitenkaan ole ihan sitä eeppisintä.

Eeppisyysprosentti: 92 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Pandora’s Box – It’s All Coming Back to Me Now (1989)

Kesto: 8:22

Taustaa: Pandora’s Boxin albumin pääsingle, laulajanaan Elaine Caswell, joka Steinmanin mukaan romahti noin viisi kertaa täydellistä suoritusta tavoitellessaan. Vähäisen menestyksen takia Steinman äänitti biisin myöhemmin uudestaan Celine Dionin kanssa.

Eeppisyysarvio: Jos Steinmanin biisit kuulostavat usein pakkomielteiltä, niin It’s All Coming Back to Me Now kertoo nimenomaan pakkomielteestä, huonosta vanhasta suhteesta, joka kuitenkin herää eloon kaikkine kuvitelmineen, kun toinen vain koskettaakin tietyllä tavalla. Taustalla oli Steinmanin oma mielikuvituslisä Emily Brontën Wuthering Heightsiin, jossa Heathcliff kaivaisi Kathyn ruumiin maasta ja tanssisi sen kanssa. Alkuperäisversion (kaksine kitarasooloineen!) olisi pitänyt olla kasarihidashitti. Celine Dionin version menestystä kieltämättä auttoi se, ettei sen alussa ollut kiihkoilevaa Steinman-monologia, jossa hän väittää uneksivansa myrskyjä koko kaupungin liekehtiessä:

”I’ve been sweating gasoline, my dreams are highly flammable and there are parts of my body that just won’t stop giving off sparks! Stop me before I dream again! …Why must I be a teenager in love?”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Räväkän maineen brittiohjaaja Ken Russell teki videon, josta ei käärmeitä, palavia moottoripyöriä ja fantasioita puutu, joten lisä on taattu.

Eeppisyysprosentti: 93 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Meat Loaf – Bat Out of Hell (1977)

Kesto: 9:48

Taustaa: Steinman-maailman alkupiste, Meat Loafin esikoisalbumin nimi- ja avausbiisi.

Eeppisyysarvio: Aikana, jolloin nuoret kuulemma käyttäytyvät kiltimmin kuin koskaan, näyttänee oudolta, että isovanhempien nuoruudessa rocktähdet rinnastuivat sarjakuvien kapinallisiin ja omankädenoikeuden harjoittajiin. Meat Loafin ja Steinmanin urat olisivat ehkä olemassa ilman Kissiä ja Bruce Springsteenia (jolta Steinman lainasi vakisoittajikseen Roy Bittanin ja Max Weinbergin), mutta kenties jonkin verran laimeampina ja vähemmän liioiteltuina. Bat Out of Helliä myöhäisseitkytlukulaisempaa levynkantta ei löytyne.

Joku levy-yhtiön häärijä ehkä kysyi Steinmanilta, että kannattaako ensimmäiseen merkittävään julkaistuun biisiin ladata aivan kaikkea? Mutta siellä se on, tuottaja Todd Rundgrenin innovoimana: maanisesti pyörivät pianot, paisutetut biisinosat, laulukuorot, Shangri-La’sin Leader of the Packista lainattu teinidraama, kuolinkellot ja prätkän nälkäinen moottori, joka ulvahtaa Rundgrenin kitarana kun vääjäämätön kolari tapahtuu. Moni konseptialbumihäärijä lykkäisi oman päähahmonsa tappamista pitemmälle, Steinman tappaa hänet ensimmäisessä biisissä. Parempaa rockeeposta hän ei enää tekisi.

Bat Out of Hell on levynkantensa mukainen loppuun asti, kun prätkäsankarin sydän nousee tämän ruumiista ja leijailee pois. Tietty osa Steinmanin tuotannosta on miehistä voimasarjakuvaa, mutta käännä tämänkin biisin kohdalla kulmaa vähän, vaihda piirtäjää ja se voi muuttua 2000-lukulaiseksi lauluksi nuorison horjuvasta mielenterveydestä. Mistä päästään taas Steinmanin toiseen ääripäähän.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Kyllä. Videokonsepti sama kuin listan biisissä #10, plus prätkämainoskuvia.

Eeppisyysprosentti: 96 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart (1983)

Kesto: 6:59

Taustaa: Bonnie Tylerin uran suurin riippakivi, kasaridiskojen äänekkäin vakiohidas.

Eeppisyysarvio: Voimaballadi kaikkien voimaballadien yläpuolella ja ulkopuolelta. Total Eclipse… on Steinman-biisiksi miltei yliluonnollisen koskettava, alunperin vampyyrihahmolle kirjoitettu, pysyvästi kadonneelle rakkaalle suunnattu laulu. Alussa Roy Bittan viipyilee, vatvoo ja laahustaa pianollaan, kuten epätoivon turruttama Tylerkin. Sitten kaikki räjähtää ja kasvaa Tylerin kähistessä ja harhaillessa ikuisessa kaipuussaan. Steinmanin tuotannon yksittäinen eeppisin hetki saapuu kun urkuspiraali kiipeää viimeisen kertosäkeen kliimaksiin: ”We’re living in a powder keg and giving off sparks!” Pakkelit naamaan, kaikki onnistuu!

Jäljelle jää vain ääneellistymä kadonneesta suhteesta, Steinmanin vakilaulajan Rory Doddin toistama pieni säie: ”Turn around, bright eyes”. Hän kutsuu meitä aavemaisesti syntetisaattorin kohinan päällä ja minä käännyn, yhä uudestaan ja uudestaan. Minne sen itselleen muka niin merkityksellisen epämääräisen kaipuu poistuisi, jos jossain sisällä ääni toistaa, että elämää on jäänyt elämättä?

Ehkä löytyy vielä yksi tätäkin koskettavampi Steinman-balladi, nimittäin…

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ilmeisimmät lisäpisteet! Russell Mulcahyn video on parodian tuolla puolen ja sen opettajatarhahmon fantasia niin ylitse lyövää, että Tylerilla lienee sen lopussa vaikeuksia pitää brittiläisen jäykkää ylähuulta.

Eeppisyysprosentti: 99 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Meat Loaf – Objects in the Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are (1993)

Kesto: 10:15

Taustaa: Meat Loafin Bat Out of Hell II -paluualbumin kolmas single, jonka melodiaa Steinman oli luonnostellut jo vuonna 1981 Surf’s Upin kitaramelodiassa. Steinmanin pisin biisinnimi ja yksi kaikkien aikojen pitkänimisimmistä listahiteistä kääntää Pohjois-Amerikassa pakollisen autojen sivupeilivaroituksen nimessään toisinpäin. Älkää luottako muusikoihin tosielämään liittyvissä asioissa!

Eeppisyysarvio: Jim Steinmanin tuotannossa on muutama hetki, joiden kohdalla haluaa hylätä täysin kaikki Nuorgamin vitsailu- ja etäännytystaktiikat. Etenkin Objectsin… soidessa, koska siinä todellinen maailma (ja omaelämäkerrallisuus) tunkeutuu vähän liian vahvasti Steinman-biisiin. Nuorena tai lapsena menetetyt ystävät, väkivaltaiset isät, Meat Loafin intensiivinen ääni joka vihjaa että samaa vihaa siirtyi isästä poikaan, rakkaussuhde joka särkyy ja jättää laulajan katsomaan peileihin ja katvealueelle.

”So many threats and fears
so many wasted years
before my life became my own”

En voi edes, eeppisyysmittari hajosi jo.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Michael Bayn video on nättiä ysärisävymaailmaa, mutta kuvittaa biisin sanoja paikoin liian kirjaimellisesti. Bonusta Meat Loafin näyttelijänlahjoista.

Eeppisyysprosentti: 101 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#1 Fire Inc. – Tonight Is What It Means to Be Young (1984)

Kesto: 6:58

Taustaa: Steinmanin lyhytikäinen bändi äänitti kaksi biisiä höyrypäisen ja flopanneen Streets of Fire -kasariactionleffan soundtrackille. Laulajina Holly Sherwood (myöhemmin Pandora’s Boxissa), Laurie Sargent ja Rory Dodd, joiden äänien mukaan näyttelijä Diane Lane aukoi lavalla suutaan.

Eeppisyysarvio: Streets of Firen kuvaston hyperreaalinen 1950-luku ja 1980-luvun soundit yhdistyivät Steinmanilla muuallakin, esimerkiksi Bonnie Tylerin Hi-NRG-vaikutteisessa Holding On for a Herossa (jonka poisjättöä joku saattaa surra). Tonight Is What It Means to Be Youngissa Steinman-elementit saavuttivat kuitenkin täydellistymispisteensä.

Se maaginen ero muihin Steinman-biiseihin löytyy yksityiskohdista. Salamarummut iskevät vähän kevyemmin sen sijaan, että löisivät kuulijan fyysisesti maahan. Tekstin enkelihaavemaailma ihanteellisesta kumppanista väistyy, kun nykyhetken realismi saapuu ja noin tuhat yli-ikäistä musikaalitanssijaa päättää juhlia nuoruuttaan. Kertosäkeet kasaantuvat toistensa päälle ja pyörittävät kuulijan päätä, mutta eivät törmää liikaa toisiinsa. Syntikka välittää selkärankaan kylmiksiä, kun biisi saa rytmin alleen. Lopun paukkupiano pakottaa vaatimaan, että biisi kestäisi vielä toiset seitsemän minuuttia. Harvinaista Steinman-eepoksen kohdalla, koska ne yleensä tyhjentävät ilmat keuhkoista.

Taianomaisin tulee kuitenkin Tonightin… laulusekoituksista: Sherwoodin tulenkova ääni vastaan aidot ihmistaustalaulut vastaan lievän synteettiset ja efektoidut taustakuorot (”Over! Before you know it’s begun!”) vastaan syntikan syke. Tämän laulun sankari on enemmän kuin pelkkä yksi laulaja. Hän on studiokomposiitti, jotain steinmaniaanista sankaria suurempaa, edes näiden seitsemän minuutin ajan. Ehkä hän on sellainen, jota Steinman ei olisi pystynyt tuottamaan yksin, joten soundtrackin tuottaneella Jimmy Iovinella on voinut olla häärintäsormensa pelissä. Laulujen ja äänien sovitus on niin purppuramaista hurmiota, että Tonightia… voisi vähän sumeilla silmillä katsottuna nimittää Steinmanin taiderockhetkeksi.

Pyhät kuorot eivät enää laula, mutta tanssimme taas epätoivoisille ja särkyneille sydämille. Nuoruuden merkitys, mikä epämääräinen hurmio se sitten lieneekään, on hetkeksi löytynyt.

”You’ll never know what it means, but you’ll know how it feels”

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Ei tämä tarvitse sitä!

Eeppisyysprosentti: 110 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jälkikirjoitus: Meat Loaf – Going All the Way Is Just the Start (A Song in 6 Movements) (2016)

Kesto: 11:28

Taustaa: Taas pitkään odotetun Meat Loafin ja Steinmanin täysipainoisen yhteisalbumin (Braver Than We Are) ensisingle. Ei helevetti… Meatin ohella laulajina Bat Out of Hellillä mukana olleet Ellen Foley ja Karla DeVito. Biisi kuultiin alun perin vuoden 1997 Tanz der Vampire -musikaalissa.

Eeppisyysarvio: Going All the Wayn piano ja I’d Do Anything for Love -videolla nähdyt sanat niin toivoisivat, että se olisi edes kelvollinen jatko-osa aiemmille vyörytyksille. Mutta Meat Loaf, jonka uraa ääniongelmat ennen vain kiusasivat, on nyt pysyvästi äänensä menettänyt ja miltei 70-vuotias.

Osa sovituksesta on karmeaa 15 vuotta vanhaa syntikkamaailmaa, joka laahaa paikoin niin, että Meat Loafin laulu muuttuu hitaaksi kurkun rykimiseksi. Foley ja DeVito laulavat puolestaan niin hyvin, että kollektiivinen nolaaminen osittain vältetään. Itse biisi olisi ihanan kevyt humanisti-Steinman-ateria, mutta ei näin tehtynä.

Steinman on pitänyt Meat Loafin nykyistä ääntä langenneena ja ikääntyneenä enkelinä, jonka kuuluukin kuulostaa luovuttaneelta. Sellainen ääni sopii kuitenkin narisevaan kiikkutuolikansanlauluun, ei Steinmanin rajattomaan epiikkaan, jossa nytkin lauletaan urheilta vaikuttavista sankareista, jotka tuntevat sisällään epäilystä.

Tässä on Steinmanin laulajien kohtalo. Näiden hullujen biisien esittäminen satoja kertoja on repinyt ja väsyttänyt niin Meat Loafin kuin Bonnie Tylerinkin äänet. Sankarillisesta jylinästä ovat jäljellä vain tyhjähköt kuoret. Ehkä Steinmanin musiikki on perimmäiseltä luonteeltaan itsensä tuhoavaa taidetta.

Eeppisyyslisää musiikkivideosta: Biisille ei tehty musiikkivideota.

Eeppisyysprosentti: 45 %