Se ei ollut comeback. Se oli Uusi loppu. Ja nyt se on ohi.

Tämä oli Nuorgamin Uusi loppu.

Uusi loppu alkoi 1.5.2018 ja päättyy tänään 31.5.2018 tähän artikkeliin. Toukokuun aikana Nuorgamin sivuilla julkaistiin 266 täysin uutta artikkelia. Näitä oli tekemässä yli 80 ihmistä – kirjoittajia, mutta myös kuvaajia, graafikoita, erilaisia digihanslankarieita ja muusikonrenttuja.

Enemmän toukokuun aikana julkaistuista artikkeleista hieman alempana.

Nrgm.fi-sivuilla julkaistujen juttujen lisäksi lisäksi Nuorgam tuotti Radio Helsingille klippisarjan 2010-luvun popklassikoista sekä viiden tunnin mittaisen Madonna-spesiaalin.

Moderneja popklassikoita soitettiin Tampereen Klubilla lauantaina 26.5. ja soitetaan Bar Loosen Rantapallo Festivaalilla lauantaina 2.6.! Madonnan tahtiin tanssittiin puolestaan B-Side Barissa lauantaina 19.5.

Lisäksi perustimme kaupan! Mukeja, t-paitoja ja ja kasseja saa sopuhintaan vielä perjantaihin 1.6.2018 kello 18 asti – mutta ei enää ikinä sen jälkeen!

*

Kaikki Nuorgamin julkaisema sisältö tehtiin vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta lajiin.

SUURI KIITOS KAIKILLE NUORGAMIN TEKIJÖILLE!

Nuorgam kiittää myös yhteistyökumppaneitaan, joita ilman kaikki olisi ollut paljon vaikeampaa, ellei jopa mahdotonta. Kiitos siis Helsingin kaupunginkirjastolle, että pidät huolta serveristämme! Teidän ansiostanne toukokuussakaan julkaistut Nuorgam-jutut eivät katoa bittiavaruuteen, vaan ovat luettavissa toistaiseksi ikuisesti.

Lisäksi: Kiitos, Helmet Musiikki! Kiitos, Radio Helsinki! Kiitos, Tampereen Klubi! Kiitos, Bar Loose! Kiitos, B-Side Bar! Kiitos, Sideways! Kiitos, Aku Ankka! Kiitos, Pintandwefall ja Risto Ylihärsilä!

Kiitos kaikille sisältöjämme lukeneille, kommentoineille, jakaneille ja muilla tavoilla mukana olleille! #UUSILOPPU

Nuorgam Fun Stats N’ Facts 1.–31.5.2018

Nrgm.fi-sivuston kävijöistä 58,8% oli pääkaupunkiseudulta, eli Nuorgam on yhä nimestään huolimatta etelän vetelien media.

Enemmistö kävijöistä (63,8 %) käytti vierailullaan jonkinlaista mobiililaitetta. Loput oletettavasti halailevat yhä kellarissa MikroMikko Pentiumeitaan.

Jostain hämmentävästä syystä ulkomaisista tulleista vierailuista pronssipallille kampesi Peru, josta käväistiin saitillamme muutaman sadan session verran. Brasilialaisten kiinnostus suomalaiseen hardcoreen on toki ollut tiedossa jo pitkään, mutta onko Perussa syntynyt uusi skene, joille esimerkiksi suomalaisen hiphopin miesoletettujen välinen ystävyys on ”se juttu”? Hei, sinä Perussa tätäkin juttua lukeva: kerro meille, että mitä ihmettä?

Lähes 700 kävijää on uskaltautunut klikkaamaan Nuorgamin etusivulta löytyvää ”satunnainen”-nappia, vaikka taivasvarjele ja herrajumala, ties mitä sieltä saattaa arkistoistamme naamallenne tupsahtaa.

Siellä se on, oikeassa reunassa. Et uskalla.

Tätä kaikkea me teimme

Nuorgamin Uuden lopun suurin journalistinen ponnistus oli tietenkin 2010-luvun popklassikkoiden listaaminen. Äänestimme paremmuusjärjestykseen 300 vuosikymmenen timanttisinta ulkomaista kappaletta, joista sadasta korkeimmalle sijoittuneesta kirjoitimme esseemuotoiset tekstit.

Äänestyksen ykköseksi sijoittui Frank Oceanin Pyramids, josta voit lukea tästä. Hopeaa sai Daft Punk Get Luckyllaan ja pronssia Kanye West All of the Lightsillaan.

Sijoille 101–300 sijoittuneista kappaleista kirjoitimme tiiviimmin. Tekstit kokosimme neljään artikkeliin: 101–150, 151–200, 201–250 ja 251–300. Kokosimme popklassikkoäänestyksen tuloksista myös top 300 -soittolistan.

Äänestyksessä olivat mukana vuosina 2010–2017 julkaistut kappaleet. Kuluvan vuoden parhaat listahitit rankattiin Uuden lopun viimeisenä päivänä Markus Hildenin yksinvaltaisella päätöksellä.

Hilden toimi diktaattorina myös, kun arvovaltainen raati äänesti paremmuusjärjestykseen kaikki Madonnan 81 singleä. Suuren Madonna Countdownin kärkikolmikoksi muodostui Like a Prayer, Vogue ja Frozen. Tuloksiin voit tutustua tarkemmin täällä.

Kolmas suuri listauksemme koski artisteja ja yhtyeitä, jotka eivät ole vielä milloinkaan esiintyneet Suomessa. Päivitimme vuonna 2011 järjestämämme ”Tuoreen muffinssin kilpailun” ja äänestimme artistijoukosta sata, joita toivomme maamme rajojen sisäpuolelle kaikkein kiihkeimmin. Kärkinelikon muodostivat Kate Bush, Beyoncé, Daft Punk ja Sufjan Stevens.

Julkaisimme myös kolmiosaisen artikkelisarjan Flow Festivalin ikimuistoisimmista keikoista. 75 keikan joukkoon mahtui tietysti myös vuoden 2017 Flow-myrsky:

”Se oli aito rock’n’roll-myrsky.”
(Joni Kling)

Kesäkuun alun Sideways 2018 -festivaalia ennakoimme Kohti Sidewaysia! -juttusarjalla. Niko Vartiainen kirjoitti Deerhunterista, Joni Kling Warpaintista, Juha Merimaa myyttisestä Rodriguezista, Kari Koivistoinen No Fun At Allista, Mikael Mattila festivaalin ”kokeellisemman laidan” ohjelmistosta – ja Santtu Reinikainen tanskalaisen MØn sykähdyttävimmistä ponnarityyleistä.

Sidewaysiin saapuvan The Nationalin Suomen-konsertit laitettiin nippuun usean kirjoittajan voimin.

”Nuorgamin isukeista” koostuneen iskuryhmän suurprojekti Greatest Vits ilahdutti lukijoita toukokuun jokaisena päivänä musiikillisella puujalkavitsillä, joita koristivat Teemu Kivikankaan ikimuistoiset kuvataiteelliset teokset.

Uuden Lopun viimeisenä päivänä maailmaa rankaistiin vielä 100 bonuspuujalan megabläjäyksellä. Tavallaan kaikki siis huipentui ”suunnattomaan Drake-diaan”!

Tätä kirjoittaessa Nuorgamin Uuden lopun luetuin juttu on Pekka Laineen Rakkaallani on huono maine, jossa Ylen toimittajana ja Hypnomen-kitaristinakin tunnettu Laine kävi läpi vaikeaa suhdettaan nuoruutensa suureen rakkauteen, rockabillyyn, ja sen ympärillä olevaan kulttuuriin.

Hyvänä kakkosena luetuimpien listalla on valtamediassakin noteerattu artikkeli Tytöt ei soita kitaraa, jossa Matti Markkola kalkuloi, että vain noin 11,6 prosenttia Suomen suurimmilla festivaaleilla esiintyvistä muusikoista on naisoletettuja.

Markkola kirjoitti myös musiikkivaikuttaja Jussi Mäntysaaren ”kylmiksistä” ja Suomeen kaavailluista mutta toteutumatta jääneistä megakeikoista sekä houkutteli Anssi Kelan eli ”Antti Relan” valitsemaan 2000-luvun herkullisimmat Aku Ankka -lehdissä esiintyneet artistinimiväännökset.

Tutkivaa journalismia edustivat myös Juuso Määttäsen artikkeli Suomalaiset eivät enää kuuntele bändejä, jossa vertailtiin yhtyeiden ja sooloartistien suosion kehitystä myyntilistoilla, sekä Timo Pennasen Hitti omatekemä, jossa listattiin isoimmat kotimaiset hitit, jotka on säveltänyt, sanoittanut ja laulanut yksi ja sama ihminen.

Yksi eniten keskustelua herättäneistä artikkeleista oli Anna Brotkinin Uuden lopun ensimmäisenä päivänä julkaistu Miksi suomalaisissa sarjoissa soi niin paska musa, jossa käsiteltiin muun muassa norjalaisen Skam-nuortensarjan musiikkivalintojen taustoja. Brotkin kirjoitti jutut myös Janet Jacksonin The Velvet Rope -albumista ja Spice Girlsistä.

Paljon lukijoita keräsi myös Arttu Rantakärkän oululaista musiikkiskeneä kartoittava artikkeli Pohjoinen asenne myy, mutta on bändeille kiviriippa. Rantakärkkä kynäili myös omakohtaisen tekstin suoraan sanottuna erikoisesta harrastuksestaan:

”Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.”

Metallica pääsi otsikkoon asti myös Mikael Huhtamäen jutussa Metallica? Kuin tuubillinen mätitahnaa, joka käsittelee kansainvälisten hittibändien ennen suurta läpimurtoaan tekemiä konsertteja puolityhjällä Helsingin Kulttuuritalolla. Huhtamäki kirjoitti artikkelin myös ulkomaisten artistien livealbumeista, jotka on taltioitu Suomessa.

Lukijoita kiinnostavaksi kysymykseksi osoittautui Ed Starink – millainen on mysteerimies Synthesizer Greatest -kokoelmien takana? Kalevi Suopursun kirjoittaman jutun keskimääräinen lukuaika oli kaikista Uuden lopun artikkeleista pisin, 7 minuuttia 25 sekuntia (Pekka Laineen rockabilly-vuodatus ylsi 6 minuuttiin ja 57 sekuntiin).

Suopursu kirjoitti ”syljeksityn syntikkataiteilijan” lisäksi Chris Rean kappaleista tehdyistä suomenkielisistä versioista.

Kieliasioita käsiteltiin myös Niina Virtasen jutussa Suomi laulettu, jossa ihmeteltiin muun muassa Manowarin ja Brian Jonestown Massacren suomenkielisiä kappaleita. Jutulle julkaistiin myös jatko-osa Bryan Ferryn ”erillisine saunarakennuksineen”, kiitos lukijoiden aktiivisuuden!

Artikkelissaan Vaikka ette päältä nää meikäläinen välittää Tuomas Kokko rankkasi sykähdyttävimmät kotimaiset hiphop-kappaleet miesoletettujen välisestä ystävyydestä. Tero Alangon kirjoitus Ilmakitaroita tuulikaapissa pureutui puolestaan suomalaisen shoegazen historiaan.

Antti Isokangas etsi kahdessa artikkelissaan populaarimusiikin kappaleiden sanoituksista niin maantieteellisiä kuin historiallisiakin virheitä.

Juho Ruotsalainen kirjoitti Proge okei -artikkelissaan, kuinka ”rockin Juudas ja vitsien punchline” eli proge onnistui lopulta sulautumaan kaikkeen kokeelliseen nykypoppiin.

Ville Similä herätti huomiota upealla vaatimuksellaan: Lakatkaa sanomasta Juicea ”Pauli Matti Juhani Leskiseksi”.

Pauli Matti Juhani Leskisestä (lakatkaa) kirjoitti myös Aki Luoto. Aiheena oli ”Valtakunnanvittuilijan” ja ”Kuningas-Paavon” eli Juicen ja Paavo Väyrysen vaikea suhde 1980-luvulla. Luoto kirjoitti Nuorgamiin myös Freud, Marx, Engels & Jungin Pekka Myllykoskesta poliittisena lauluntekijänä.

Tero Kartastenpää kokosi Nylon Beatin viisauksia parinkymmenen vuoden takaa muun muassa kehosta, feminismistä ja Pertti Olavi ”Spede” Pasasesta (lakatkaa).

Gaius Turunen viritti Jim Steinman -mittarinsa ja rankkasi Meat Loafin ja Bonnie Tylerin taustalla vaikuttaneen lauluntekijä- ja tuottajalegendan uran merkittävimmät hetket ”eeppisyysprosentin” mukaan.

Prosenttimittari oli käytössä myös Teemu Fiilinillä, joka asetti ulkomaisten artistien pseudosuomenkieliset artistinimet järjestykseen. Mittayksikkönä oli ”hauskuus”.

Kimmo Vanhatalo vei artikkeleillaan lukijat niin 1980-luvun new wave -kummajaisten kuin 1990-luvun postmodernin kirpputorimusiikin jäljille.

Aikakautta luotasivat myös Samuli Knuuti, joka kirjoitti Call Me by Your Name -elokuvan pinnalle palauttamasta Psychedelic Fursista, sekä Juuso Räsänen, joka kirjoitti Retroaallonharjalla-artikkelissaan merkittävimmistä uuskasarimusiikin ilmiöistä. Räsänen muisteli myös jäähyväiskiertueensa tekevää Paul Simonia.

1980-lukua louhi myös Arttu Tolonen, joka kirjoitti aikakauden ”mötkösoundista”, Waterboysin ja Midnight Oilin kaltaisiin yhtyeisiin personoituvasta ”reilun kaupan rockista”. Tolonen kokosi myös soittolistat diskopallon loisteesta uutta relevanssia 1970- ja 1980-luvun taitteessa etsineistä rockdinosauruksista sekä 25 vuoden ikään tulleesta mannereurooppalaisen dubin suuruudesta, Basic Channelista.

Diskografiat-juttusarja sai Nuorgamin Uuden lopun myötä vahvistusta Arttu Tolosen Weather Report -artikkelista sekä Hannu Linkolan Grandaddy-syväsukelluksesta, joka oli niin-maan-perusteellinen kuin Reinikainen.

Toinen Reinikainen, Santtu Reinikainen (ei sukua), rankkasi järjestykseen 1990-luvun grungeimmat elokuvat The Singlesistä Reality Bitesiin ja listasi Kohti Sidewaysia -juttusarjaamme tanskalaispoppari MØn olennaisimmat poninhännät. Lisäksi hän kokosi jutun tv-unelmarooleista räppäreille.

Jarkko Immonen kirjoitti koskettavasti siitä, kuinka vanhemmuus – tai pelkkä ajatus lähestyvästä vanhemmuudesta – voi muuttaa ihmisen kokemusta taiteesta. Lisäksi Immonen kirjoitti Drive-by Truckers -yhtyeen problemaattisesta suhteesta Etelään sekä organisoi ”Roadhouse-levyraadin”, joka asetti Twin Peaks: The Return -televisiosarjan musiikkiesitykset paremmuusjärjestykseen.

Antti Lähde kokosi yhtyeen ”vavahduttavimmat eläin-cameot” Def Leppardin Animal-musiikkivideossa sekä laati ABC-oppaan kutkuttavasti nimettyjen musiikkityylien saloihin. (Nyt tiedätte, mitä vastata, kun kuulette seuraavan kerran hyytävän kysymyksen: ”Mentäiskö meille kuunteleen vähän harsh noise wallii?”)

Lisäksi Lähde spekuloi Niko Vartiaisen kanssa, millaista elämää LCD Soundsystemin James Murphy olisi viettänyt, jos kaikki hänen laulujensa sanoitukset olisivat sataprosenttisesti totta.

Juha Merimaa puhalsi pölyt All Time Top 1000 Albums -teoksestaan ja kummasteli, mitä levyjä Colin Larkin olikaan 25 vuotta sitten ennustanut ”tulevaisuuden klassikoiksi”. Lisäksi Merimaa kirjoitti Burt Bacharachista ja esitti kansakuntaa jo pitkään riivanneen kysymyksen: ”Kuka hitto on John Hiatt?”

Janne Siironen loi katsauksen myyttiseen Eden Ahbeziin, Hollywoodin L-kirjaimen alla bunkanneeseen esihippiin, jonka Nature Boy -klassikosta tuli kuluneeksi 70 vuotta.

Vielä vanhempia asioita kaiveli Niko Peltonen, joka kirjoitti kevään 1918 hiteistä listaten ”kolme punaista ja kolme valkoista laulua sisällissodan melskeistä”.

Veikko Eranti pohti suomalaisten pmuusikoiden tarvetta musiikillisiin viittauksiin kappaleidensa sanoituksissa metapop-esseessään Oman hännän imeskelyn jalo taito. Eranti kirjoitti myös siitä, millaisen kuvan Saatanasta saa poplaulujen perusteella.

Kauhistuttavien teemojen parissa viihtyi myös Ossi Oinas-Panuma, joka listasi suomalaisen käännösmusiikin kymmenen kauhistuttavinta teosta Dannyn Noidasta Ankin Aaveeseen.

Antti Koivumäki jututti sarjakuvataiteilija JP Ahosta Belzebubz-aiheesta ja muisteli Lapinlahden Lintujen Heikki ”Hiski” Salomaata, jonka kuolemasta tulee heinäkuussa kuluneeksi viisitoista vuotta.

Lisäksi Koivumäki toimi taustatoimittajana Mervi Vuorelan kirjoittamaan juttuun Klamydia-yhtyeen kappaleiden sisältämistä anaaliviittauksista. Artikkeli oli rajattu kymmeneen olennaisimpaan kappaleeseen, joten suinkaan jokainen vaasalaisyhtyeen pyllystyge ei mukaan mahtunut.

Ville Särmä piipahti etelänaapurissa selvittämässä, millaista on eestiläinen indie vuonna 2018. Mikko Pihkoluoma puolestaan raportoi tuoreeltaan Ranskan Cannesista käsin kesällä ensi-iltaan tulevasta Whitney Houston -dokumenttielokuvasta.

Henri Pienimaa kirjoitti kotoa lähtemisen teemoista amerikkalaisessa midwest emossa. Teemu Purhonen kävi puolestaan läpi mikkeliläisräppäri Ilkka Kalevi Tillasen 20-vuotisen uran.

Antti Piirainen kirjoitti 70 vuotta täyttäneestä Brian Enosta. Mikael Mattila jututti Helsingissä esiintynyttä Kaitlyn Aurelia Smithiä. Rami Turtiainen laittoi Timo Lassyn miettämiään jazzin ja murtomaahiihdon välisiä yhtäläisyyksiä.

Euroviisueksperttimme Anna Muurinen kävi läpi Saara Aallon pitkän tien Eurovision laulukilpailujen finaaliin. Teemu Eskelinen puolestaan ihasteli euroviisut voittaneen ABBAn tuotannon himmeämpinä pidettyjä helmiä.

Pyry Waltari kirjoitti artikkelit elokuvasäveltäjänä tunnetun Ennio Morriconen poptuotannosta sekä venäläisistä lauluista, joissa käsitellään jalkapalloa.

Oskari Onninen kirjoitti Nuorgamin historian viimeiseksi jäävässä artikkelissa (jos tätä ei lasketa) suhteestaan Lapko-yhtyeeseen. Onninen myös kävi läpi Nuorgamin levyraadissa vuosina 2011–2012 arvioidut 315 kappaletta ja poimi joukosta ”kymmenen övereimmin aliarvioitua”.

Joni Kling hämmensi ihmis- ja eläinkuntaa kartoittamalla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä indierockbändien musiikkivideoissa seikkaileen ”häirikkökarhun” vaiheita. Lisäksi Kling kirjoitti ajatuksia herättävän esseen Kaikki on hyvää, jossa käsitteli oman henkilöhistoriansa kautta muun muassa 1960-luvun demonisoimista ja ”poptimismin” valheellisuutta.

Iida Sofia Hirvonen luki Tommi Liimatan toimittaman kirjan Waldemar Walleniuksesta ja nosti esiin neljä asiaa, jotka nykypäivän musiikkikriitikot voisivat oppia toimittajalegendalta.

Visa Högmander haravoi poplaulujen sanoituksista käyttökelpoisia lauseita säätilaa koskeviin small talk -keskusteluihin – niin suomeksi kuin englanniksi.

Heidi Simomaa puolestaan etsi laululyriikasta ”sinua” koskevia metaforia ja selvitti kardiologilta, kuinka vaarallisia ovat erilaiset hittibiisien sanoituksissa esiintyvät sydänvaivat.

Veikko Halmetoja kirjoitti musiikkimaailman ”olennaisista Suomi-neidoista”, Ilkka Pernu Vain elämää -sarjan ikimuistoisimmista lauluesityksistä, Mirko Siikaluoma laulun ja räpin rajaa hämärtäneistä nykyhiteistä ja Mikko Valo oseanialaisen kitarapopin helmistä.

Moni Uuden lopun artikkeli syntyi tuttuun tapaan joukkovoimalla. Visa Högmander organisoi viidennen osan suosittuun juttusarjaan Mitäs menit kysymään, jossa vastataan muusikoiden lauluissaan esittämiin kysymyksiin.

Kimmo K. Koskisen komennossa puolestaan tutkailtiin, mitä bändien eponyymit kappaleet – kuten vaikkapa Black Sabbathin Black Sabbath tai Iron Maidenin Iron Maiden – kertovat bändistä itsestään.

Joukkovoimalla suunniteltiin myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen toteutumatta jääneitä (SAD!) kultajuhlia, räätälöitiin räppäreille elokuvarooleja (mistä tulikin mieleen: erotatko muuten Palefacen ja Paperi-T:n toisistaan?) ja lueteltiin täydellisen yhdentekeviä anekdootteja 2000-luvun alun indiebändeistä.

Lisäksi käytiin läpi 1980-luvulta tähän päivään asti veivanneiden hard rock -dinosaurusten historiaa ja kohotettiin maljaa kotimaisille vuoden 1998 huippualbumeille.

Arvioimme myös levyjä – emme erityisen kattavasti mutta kuitenkin 26 kappaletta. Korkeimman arvosanan sai Iceagen Beyondless, jolle Tero Alanko antoi 95 pistettä sadasta. Vahvan suosituksen saivat myös Jukka Nousiaisen (90), Vestan (86), Suonuotion (86) ja Beach Housen (85) uudet albumit.

Jesus Jones comeback-levy Passages sai Tapio Aholalta 32 pistettä. Hyvästi, Jesus Jones.

Juttujen lisäksi Nuorgam julkaisi yhden sarjakuvan ja kaksi musiikkivideota.

Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen sarjakuva käsitteli jokaiselle musiikinystävälle tuttua aihetta, korvamatoja.

Musiikkivideoista ensimmäinen oli Brexit Song, Nuorgamin omin voimin syntynyt ehdokas Britannian seuraavaksi euroviisuksi. Odottelemme yhä BBC:n vastausta.

Jälkimmäinen video oli puolestaan World Baking Dayn kunniaksi julkaistu Leipää, eli Pintandwefallin hiivamaisen kohottava tulkinta Hot Chipin indiediskoklassikosta Over and Over. Risto-yhtyeen Risto Ylihärsilän äänittämä ja tuottama kappale kirvoitti ylisanoja paitsi Hot Chipin Alexis Taylorilta ja Joe Goddardilta, myös YleX:n Miikka Koivistolta, joka soitti kappaleen Uuden musiikin vaihtoehto -radio-ohjelmassaan.

Sekä Brexit Songin musiikkivideon että Leipään musiikkivideon askaroi Teemu Kivikangas. Kappaleet sanoitti ja Brexit Songin myös sävelsi Antti Lähde. Brexit Songin musiikin tuotti ja pääosin soitti Aki Ala-Kokko.

*

Siinä se! Enempää emme ehtineet emmekä yacxaneet – kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia ideoita jäi toteuttamatta, mutta olihan sitä jo tässäkin.

Seuraavaksi: LOPETETAAN SAITTI – ja tällä kertaa lopullisesti.

Kiitos vielä aivan kaikille! Brexit Songin sanoin:

”The years we had together
they surely were the best”

Nuorgamin tulevaisuudentutkimuksen yksikön arvion mukaan 2010-luvun timanttisin ulkomainen popklassikko on Hannu Mikkolan mielestä todennäköisesti Kavinskyn Nightcall, koska se kuullaan autoiluaiheisessa Drive-elokuvassa.

Kaikki Nuorgamin 2010-luvun popklassikkoäänestyksen (Spotifystä löytyvät) kappaleet Frank Oceanin Pyramidsista The Posiesin The Glitter Prizeen. Antoisia kuunteluhetkiä!

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Sadasta äänestyksessä parhaiten sijoittuneesta kappaleesta julkaistiin esseemuotoiset tekstit toukokuussa 2018 Nuorgamin Uuden lopun yhteydessä. Esseet pääset lukemaan täältä.

2010-luvun popklassikoiden äänestämiseen osallistui 36 Nuorgamin kirjoittajaa: Ville Aalto, Teemu Fiilin, Markus Hilden, Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Aleksi Kinnunen, Teemu Kivikangas, Joni Kling, Samuli Knuuti, Kari Koivistoinen, Tuomas Kokko, Kimmo K. Koskinen, Joonas Kuisma, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Tomi Nordlund, Oskari Onninen, Harri Palomäki, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Antti Piirainen, Vilho Pirttijärvi, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Gaius Turunen, Mikko Valo, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Niko Vartiainen ja Maija Vikman.

Kukin raatilaisista listasi 50 parasta vuosina 2010–2017 julkaistua ulkomaista kappaletta. Samalta artistilta sai valita listalle rajoittamattoman määrä kappaleita (tai no – ei yli viittäkymmentä).

Listan koostamisessa huomioitiin kappaleen saamien pisteiden lisäksi tietyin painotuksin sekä esittävän artistin kaikkien kappaleiden saamat pisteet sekä kappaleen sijoittumien artistin kappaleiden sisäisessä rankingissa.

Monimutkaista – mutta niin on elämäkin! Pyrkimyksenä oli mahdollisimman reilu lopputulos, jossa tulisivat huomioiduksi yhtä lailla ”yhden hitin ihmeet” kuin useilla eri kappaleilla ääniä vertauskuvallisesti ”haravoineet” artistit, jotka suoraviivaisempi pisteidenlaskumetodi olisi jättänyt tyystin pimentoon.

Tästä linkki soittolistaan tai alta.

Soittolista: Nuorgamin 2010-luvun popklassikot

”Frank Ocean ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala.”

Nuorgamin valinta 2010-luvun timanttisimmaksi ulkomaiseksi popklassikoksi on Frank Oceanin liki kymmenminuuttinen mestariteos vuoden 2012 Channel ORANGE -albumilta.

”Working at the pyramid
Working at the pyramid tonight”

Kuten kourallinen muitakin populaarimusiikin klassikoita, kuten Meat Loafin Bat Out of Hell (9:50) ja Stone Rosesin Fools Gold (9:53), Frank Oceanin Pyramids (9:54) jää vain parin tahdin päähän täydestä kympistä – mutta ainoastaan minuuteissa mitattuna.

Pyramids julkaistiin singlenä 7. kesäkuuta 2012 – tasan viisi viikkoa ennen Frank Oceanin ensimmäistä studioalbumia Channel ORANGEa, jonka Nuorgamkin nosti heti ilmestymisen yhteydessä klassikoiden joukkoon.

Anton Vanha-Majamaa antoi albumille 95 pistettä sadasta ja nimesi sen ”genrensä merkkipaaluksi” ja ”vuoden tärkeimmäksi R&B-julkaisuksi”.

Pyramids erottautuu albumin ilmeiseksi avainraidaksi paitsi kestonsa (se on ylivoimaisesti levyn pisin kappale), myös sijaintinsa puolesta: pyramidin ”kärki” sijaitsee täsmälleen 55-minuuttisen albumin puolivälissä.

Laulu, jossa ”kultakauden Egypti paljastuu seuraavana aamuna Las Vegasin porttolaksi ja muinaisen maan kuvankaunis kuningatar vain hotellin edustalla työskenteleväksi prostituoiduksi”, nousee esiin keskeisenä, albumin teemat yhteen kietovana teoksena myös Vanha-Majamaan arviossa: ”Kahteen osaan jakautuva kymmenminuuttinen kappale on kuin pienoiskuva albumin maalaamasta maisemasta. Se Orange County, josta tehdään hittisarjoja televisioon, on lopulta vain isolla rahalla fabrikoitua kulissia.”

Koska mm. #kisaväsymys, emme ryhdy purkamaan Pyramidsia sen tarkemmin osatekijöihinsä. Rakennelma levätköön rauhassa, ihailkaamme sen sijaan arkkitehtiä, Frank Oceania itseään.

Pyysimme Nuorgamin Uuteen Loppuun osallistuneita kirjoittajia täydentämään lyhyesti ja ytimekkäästi lauseen:

”Frank Ocean on tosi hyvä, koska…”

Vastaukset on koottu alle. Ennen niihin pureutumista haluamme kiittää teitä, lukijat, kiinnostuksesta paitsi Nuorgamin Uutta Loppua, myös 2010-luvun popklassikot -juttusarjaa kohtaan! Kiitos – ei nähdä taas!

Frank Ocean on tosi hyvä…

#1

…koska hän ratsastaa ajan hengen hartioilla kuin God of War -pelin Kratos muinaisten jumalten selässä ollen kuitenkin paljon lempeämpi ja väkivallan sijasta äänensä ajattomuutta hyödyntävä puolijumala. (Juuso Janhunen)

#2

…koska hän sai minut ensimmäisenä ajattelemaan sitä, miten kapeisiin raameihin afroamerikkalaisen miespuolisen artistin pitäisi mahtua. (Anton Vanha-Majamaa)

#3

…koska hän tuntuu futuristiselta kuulostamatta siltä. (Arttu Tolonen)

#4

…koska Pyramids-kappaletta on verrattu muun muassa Bob Dylanin The Hurricaneen. (Oskari Onninen)

#5

…koska hänelle ei ole vastinetta – ainoa referenssi Frank Oceanille on Frank Ocean itse. (Anna Brotkin)

”Frank Ocean tuntuu olevan se uuden mustan musiikin inhimillinen ääni, joka uskottavimmin osaa kuvata myös heikkouden ja eksyksissä olon hetkiä.”

#6

…koska hän on samanaikaisesti itseluottamusta kuin täydellistä haurautta; kaikki hänessä on kovaa, mutta helposti särkyvää. (Antti Lähde)

#7

…koska harva artisti on hämmentänyt minua säveltaiteellaan niin kuin hän. (Vilho Pirttijärvi)

#8

…koska hän ei halua pelata vanhojen sääntöjen mukaan eikä astua mihinkään valmiiseen rooliin – kun muut tekevät isoa ja näyttävää, Frank tekee pientä ja intiimiä ja saa sen kuulostamaan elämää suuremmalta. (Teemu Fiilin)

#9

…koska hän on ilmiömäinen fiittaaja; esimerkiksi Earl Sweatshirtin Sunday, Calvin Harrisin Slide ja Tyler, the Creatorin 911 / Mr. Lonely huokuvat magiaa, jota ei olisi ilman Frankin läsnäoloa. (Niko Vartiainen)

#10

…koska hän naamioi surun ja tuskan feromoneiksi ja dekadenssiksi, jota ei uskalla itse kokeilla mutta josta voi turhaan yrittää hieroa itseensä hitusia. (Tapio Reinekoski)

”Ihmiset hierovat itseään julkkiksiin ja toivovat, että osa kullasta tarttuisi heihinkin.”

#11

…koska hän on nero ilman Michael Jackson -syndroomaa. (Kari Koivistoinen)

#12

…koska hän on niin tavoittamaton; samassa paketissa mustaa ja valkoista, luksusta ja arkisuutta, toisaalla avaruudellista kuroittelua tähtiin ja toisaalla kaikille tuttua maanläheisyyttä. (Aki Ala-Kokko)

#13

…koska hän on onnistunut soittamaan yhden hämmentävimmistä ja loistavimmista festarikeikoista tilanteessa, jossa minkäänlaisia odotuksia ei ollut ja poistuminen festivaalilta oli varteenotettava vaihtoehto vielä viisi minuuttia ennen konsertin alkua. (Visa Högmander)

#14

…koska hän on parempi kuin Billy Ocean. (Markus Hilden)

#15

…koska hän saa maailman ilman Princeä tuntumaan vähemmän kamalalta. (Mikko Valo)

”Frankin Oceanin laulu poukkoilee ja vaeltelee falsettiin ja takaisin. Tämä on sivistyksen soundi – keinotekoinen, teeskentelevä, epäkonsistentti, ajoittain pikkusievä.”

#16

…koska hänen musisointinsa kaataa raja-aitoja genrejen välillä, mustan ja valkoisen musiikin, maskuliinisen ja feminiinisen ilmaisun, henkilökohtaisen ja kryptisen – kuten kaikki suurimmat persoonallisuudet, Frank osaa piiloutua näkyville. (Samuli Knuuti)

#17

…koska hänen näkemyksensä popista on alan kiinnostavin juuri nyt. (Aleksi Kinnunen)

#18

…koska hänenkaltaisiaan esikuvia on kaivattu uudistamaan genreä, joka perinteisesti on keskittynyt miehen kiimaan ja naisten esineellistämiseen – Ocean on enemmän emo kuin macho. (Arttu Seppänen)

#19

…koska kaverit puhuvat hänestä jatkuvasti, vaikkei hän ole edes voittanut euroviisuja. (Veikko Halmetoja)

#20

…koska kukaan muu ei saa löysyyttä kuulostamaan niin tiukalta. (Veikko Eranti)

”Frank Ocean on ravistellut R&B-piirejä paitsi kunnianhimoisuudellaan myös seksuaalisella suuntautumisellaan.”

#21

…koska vaikkei Ocean välitäkään musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista, hän ottaa soulin ja R&B:n parhaat palat ja kasaa niistä jotain uutta, jatkuvasti trendikkäänä pysyvää musiikkia. (Mikko Pihkoluma)

#22

…koska hän on soinut elämässäni monen hienon hetken taustalla. (Teemu Kivikangas)

#23

…koska hänessä on iätöntä mystiikkaa ikään kuin muusikko olisi laskeutunut toisesta ulottuvuudesta vahingossa someaikaan. (Tuomas Kokko)

#24

…koska hänen ei ole tarvinnut vaihtaa etunimeään Frankiksi. (Joni Kling)

#25

…koska ei kai hän muuten olisi voittanut Nuorgamin popklassikkoäänestystä. (Juha Merimaa)

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Näin 38 vuoden perspektiivistä kappale voisi olla ironmaidenmaisempikin.

Jos kappale on nimetty yhtyeen mukaan, kuinka esimerkillisen tunnusomaisesti sen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto tai tunnelma yhtyettä edustavat?

Sehän aina vähän ilskottaa, kun yhtyeen jäsenellä on promokuvassa oman bändin paita päällä. Vaan tyystin eri levelillä mennään, jos bändillä tai artistilla on biisi, jolle annetaan oma nimi. Moisen kappaleen otaksuisi olevan vähintäänkin loistava ja tyylillisesti erityisen edustava. Sen olettaisi kiteyttävän esittäjän ilmaisun keskeiset puolet, tuovan esiin artistin ulosannin erikoispiirteet ja toimivan täten tuotannon ytimen määrittävänä teoksena.

Vaan ovatko artistit onnistuneet luomaan eponyymeistä, enemmän tai vähemmän tunnussävelmiksi leimautuvista kappaleistaan tuotantonsa kulmakiviä ja materiaalinsa keskeisiä teoksia? Valistuneita arvioita tässä onnistumisessa on luodattu tutkimalla nimikkokappaleiden piirteitä ja peilaamalla niitä laajemmin artistin koko tuotantoon.

Eli: mikäli kuuntelen artistilta vain tämän kanssa samannimisen kappaleen, saanko tuotannostaan pätevän kuvan? Onko kappaleessa esimerkillisen tunnusomainen sävel, sanoitus, rakenne, sovitus, instrumentaatio, tuotanto, tunnelma tai muita ominaispiirteitä? Seuraavassa esitelty nivaska olkoon esimerkkinä, vahvahkosta heavy-edustuksestaan huolimatta.

Taustamusiikiksi: Maailman eponyymein soittolista!

Minor Threat (1981) – 100 %

Minor Threat -kappale Minor Threat -EP:ltä on kuin yhtyeen jo lähtökohtaisesti minikokoinen tuotanto minikoossa. Minuutin ja 28 sekunnin mittainen hardcore-rykäisy käsittelee tulkinnasta riippuen joko yhtyeen omaa tarinaa (pieni piikki valtavirtamusiikin ja status quon lihassa) tai yleisemmin nuoruuden kipuilua ja taistelua vääjäämätöntä aikuisten maailmaan astumista vastaan.

”Early to finish, I was late to start” kuvaa yhtä lailla yhtyeen tähdenlentomaista elinkaarta kuin tyypillistä kappalettakin: biisi on melkeinpä ohi ennen kuin huomaakaan. Itseironisesti kappaleessa ihmetellään, miksi kaikilla on niin kiire, vaikka yhtye itse oli aikanaan tunnettu yhtenä nopeimmista. Samaan tapaan Minor Threat tiedostaa väkevästä poliittisesta latauksestaan huolimatta olevansa maailman mittakaavassa varsin olematon toimija ja uhka vallitsevalle järjestykselle.

Kappaleen rakenne on Minor Threatille äärimmäisen luonteenomainen. Lyhyt mitta, vaihteleva tempo, kiivas ulosanti ja ehdoton kantaaottavuus tekevät Minor Threatista oppikirjaesimerkin Minor Threatin agendasta.

On hankala keksiä osuvampaa eponyymiä kappaletta. Minor Threat edustaa Minor Threatia 100-prosenttisesti. (Arttu Rantakärkkä)

Video ei ole enää saatavilla

Motörhead (1977) – 99 %

Happorock-yhtye Hawkwindista kenkää saanut basisti-laulaja Lemmy Kilmister perusti raskasrock-yhtyeen, jolle antoi nimeksi Hawkwindille viimeiseksi säveltämänsä kappaleen nimen, vain lisäten o-kirjaimeen ”heavy metal umlautin”. Uuden yhtyeensä kanssa Kilmister nopeutti kappaletta huomattavasti ja teki siitä likaisemman jättämällä laulumeodian rähinänsä jalkoihin ja hylkäämällä kaikenlaisen soitannollisen finessen. Hawkwindin version viulusooloa olisi ollut mahdoton edes kuvitella Motörheadille – se riivitään väkivaltaisesti ulvovalla kitaralla.

Motörheadissa Motörheadin olennaissoundi on hyvin esillä. Lemmyn särötetty basso kuulostaa samalta kuin aina, vuosikymmenestä toiseen, uran alusta loppuun. Myös soittotyyli on sama: usealla kielellä rämpytetty basso luo valtaisan särömaton yhden likaisesti rouhivan kitaran, hektisesti paukkuvien rumpujen ja Kilmisterin korppimaisena kähisevän laulun pohjalle.

Vuosikymmeniä romuluista rockia tahkonnut yhtye pysyttäytyi tyylillisesti hyvin samankaltaisena uransa loppuun saakka miehistövaihdoksista huolimatta. Yhtye toki teki bluesahtavampia ja tyylillisesti erityyppisiäkin kappaleita, mutta Ace of Spades, Orgasmatron, Overkill ja muut legendaariset Motörhead-kappaleet kymmenien rivibiisien ohella ovat selkeästi tunnistettavissa pelkän Motörheadin pohjalta.

Rämsevä, hikinen ja visvainen Motörhead edustaa 99-prosenttisesti Motörheadin tuotantoa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative Approach (1982) – 99 %

Hardcoren kultaisena vuonna 1982 nuori ja vihainen detroitilaisbändi julkaisi bändin nimeä kantavan lyhytsoiton, joka oli bändin ensimmäinen julkaisu, jonka nimessä ei ollut sanaa ”demo”. Tuloksena oli mahdollisesti maailman paras hardcore-ep, jonka päättää yhtyeen nimeä kantava kappale, joka summaa yhtyeen (ja punkin) keskeisen sanoman paremmin kuin oikeastaan mikään muu biisi tai asia.

EP etenee silmittömällä vauhdilla keskisormet joka suuntaan heiluen klassikosta klassikkoon: Can’t Tell No One, Nothing, Ready to Fight… Helvetin nopeaa, saatanan vihaista, tahallisessa näennäistolloudessaan pirullisen älykästä. Viimeisessä kappaleessa John Brannon tiivistää asiansa yhteen nyrkiniskujen sarjaan:

”You’ll never change just stay the same
Play the same old fucking game
Won’t let go of yesterday
Cause you’re not ready to accept
A negative approach”

Bändi tarjoilee punaniskoille, patriooteille ja muille inhoamilleen ihmisryhmille hopeatarjottimella syyn vihata itseään: punkkarit vain itkevät ja valittavat kaikesta. Sanoitusten negatiivisuus löi leimansa myös bändin julkisuuskuvaan ja aiheutti tiemmä ristiriitoja yhtyeen sisälläkin. Brannon oli verbaalisen myrkkynsä kanssa kuitenkin muista askeleen edellä, kuten lainaus osoittaa: ”negatiivinen lähestymistapa” ei tarkoita pelkkää pessimismiä, vaan kriittistä ajattelua. Eteenpäin meneminen vaatii nykytilan kyseenalaistamista ja kriittistä tarkastelua. Brannonilla vain oli ovelan kärkäs tapansa tuoda tämä ydinajatus julki.

Myönnettäköön toki, että jos tiiraili omia tulevaisuuden näkymiään aikuisuuden kynnyksellä Reaganin Yhdysvalloissa ja vieläpä teollisuuden, työpaikkojen ja hyvinvoinnin hylkäämästä ja rikollisuuden riivaamasta Detroitista käsin, oli näkymä todennäköisesti melko pessimistinen.

Tekstin lisäksi kappale on myös musiikillisesti niin lähellä Negative Approach -biisin ja ylipäänsä hardcore-biisin platonista ideaalia kuin inhimillisesti lienee mahdollista. Soundi kuin betonimylly, komppi, riffi ja laulu täydellisessä synkassa. Tempo vedetty rumpalin sietokyvyn rajoille, ehkä vähän yli, ja kesto kiristetty alle minuuttiin. Kitarariffi on yhtä kuin biisi, ja kaikki muut seuraavat riffiä. Ja koska riffi stoppaa uomiinsa puoli tahtia ennen kertosäettä, kertsin ensimmäinen ykkönen jää epätavanomaisesti ja nerokkaasti korostamatta. Se luo vaikutelman rytmin ajautumisesta vesiliirtoon, mikä taas luo vaikutelman suvereenista taituruudesta, kun kaikki osuvat kuitenkin koukkuun yhtä aikaa eikä komppi järkähdä uomastaan.

Pompompompompompom NEGATIVE! Pompompompom APPROACH!

Sovituksen hienoin yksittäinen piirre on kuitenkin rumpalin oivallus jättää haitsu ja symbaalit lähes kokonaan pois, jolloin rytmi ja raivo korostuvat ja – ennen kaikkea – sanat erottuvat.

Biisi ei kuitenkaan saa täyttä sataa prosenttia, sillä se olisi vastoin yhtyeen ideologiaa: kriittiseen ajatteluun ei kuulu tylsämielinen täydellisyyden hyväksyminen. Aina löytyy joku särö. Siispä: 99 prosenttia olkoon maksimi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tankard (1986) – 97 %

Saksalaisen speed-thrash-koplan nimikkokappale (Empty) Tankard on yhtyeen tuotannon ehdottomia helmiä. Se edustaa bändin vauhdikkaan ilottelevaa, tarttuvaa ja mukaansatempaavaa ilmaisua. Sanoituksellisesti kappale paneutuu yhtyeelle leimallisesti reipashenkiseen dokaus- ja hevikulttuuriin.

Rakenteeltaan biisi edustaa hyvin selkeästi Tankardin ilmaisun elementtejä, tosin sovituksellisesti hiukan yhtyeelle epäortodoksisella tavalla. Hidas ja tomera kitarariffi aloittaa kappaleen, ja tauon jälkeen bändi kaahaa säkeen ja kertosäkeen väliä, kunnes lopussa ”We wanna drink some – whiskey, we wanna drink some – beer” -yhteislaulun ryydittämänä palaa alkuosan hitaaseen riffiin.

Sävellyksellisesti kappale ilmentää edelleen hyvin samantyyppisenä ilmenevää Tankardin musiikkia erinomaisesti. Lajityypille harvinaisemmin Tankardilla sävelet soivat usein duurissa, niin myös nyt. Intomielinen kohellus on nopeaa, mutta soittajien teknisen taituruuden ansiosta hyvin ilmavaa, vaivatonta ja riemastuttavaa vauhtimetallia. Biisi kiteyttää Tankardin keskeisen sanoman myös sanoitukseltaan: heviä ja olutta.

(Empty) Tankard edustaa yhtyeen ilmaisua 97-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Exhorder (1990) – 92 %

Exhorderin nimikkokappale on New Orleansin groove metal -pioneerien intensiivisellä esikoislevyllä Slaughter in the Vatican. Vihaisesti takova ja vimmalla sahaava levy ei paljon armoa anna, eikä eponyymi kappale tästä linjasta poikkea. Panteran imakkaa groovea ei tällä levyllä tai kappaleella kuulu, pikemminkin kiivaan thrashin ja armottoman deathin julmaa sekoitusta.

Exhorderin – erityisesti sen debyyttilevyn – kaikki puolet ovat kappaleessa hyvin esillä. Se kohkaa kaoottisesti mutta myös hidastuu murskaamaan vain kiihtyäkseen taas entistäkin sekopäisempään tilaan. Kaikkein hitainta mörssäysvaihdettaan Exhorder ei nimikkokappaleellaan kuitenkaan käytä, joten yhtye jättää isoimman moukarinsa hyödyntämättä.

Viisiminuttinen kappale on rakenteeltaan yhtyeelle ominaisesti erittäin monisäikeinen, ja osia on runsaasti. Laulaja Kyle Thomas karjuu, ärisee ja kiljahtelee eläimellisesti. Soitannollisesti kappale sisältää yhtyeen tavanomaisia omaleimaisia tyylikeinoja niin kitaroiden kuin rumpujenkin osalta. Kakkoslevyllä parissa kohdassa kuultavia peukkubassoja ei tässä kuulla.

Toiselle ja viimeiseksi jääneelle levylleen The Law’lle yhtye hidasti tahtia ja muotoili ulosantinsa raskaammin jyrääväksi. Sama musertavuus on edelleen läsnä, mutta hurjan debyytin ja nimikkokappaleen mielipuolinen myllerrys kiteytyy hitaammassa tempossa vähempiin mutta raskaampiin nuotteihin.

Exhorder edustaa Exhorderin viiltävää ja tajunnan sileäksi lanaavaa tykitystä 92 prosentin arvoisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Manowar (1982) – 90 %

Manowar on totisesti aina julistanut musiikissaan veljeyttä ja taistelua yhteisrintamassa esimerkiksi ”false metalia” vastaan. Jo esikoislevyllä Battle Hymns julkaistu nimikappale Manowar tekee tämän harvinaisen selväksi, sillä mukana ovat kaikki tavaramerkit, joista yhtye on sittemmin tullut tunnetuksi kautta maailman. Musiikki on jytisevää sankarimetallia kovaa ja korkealta, kautta Cromin! Sanoituksissa kuullaan kutsu ja valmistaudutaan valloittamaan kaikki rannat!

Kappale on siis erinomainen esimerkki yhtyeen näkemyksestä. Jos tästä jotain negatiivista lähtee oikein hakemalla hakemaan, niin myöhempään tuotantoon verrattuna biisi on äänimaailmaltaan kenties hieman… lussu? Mutta oikean suunnan kompassiinsa pojat ovat heti alussa löytäneet, eivätkä ole metalliselta ristiretkeltään sen jälkeen poikenneet.

Muut bändit soittaa, mutta Manowar murhaa, näinhän se on nähtävä – 90 prosentin tarkkuudella. (Antti Koivumäki)

Video ei ole enää saatavilla

Bad News (1987) – 88 %

Komediaheavykoplan ainoan levyn antia on esimerkiksi järkyttävä (eli loistava) versio Bohemian Rhapsodysta ja usean minuutin mittaiset dialogit ”kappaleiden” väleissä. Komediasarja Comic Stip Presentsin jaksosta bändiksi laajentunut kokeilu osoittautui riemukkaaksi myös levyllä.

Biisin alussa on sketsiviihdepohjalta rockin maailmaan siirrettyä jutustelua. Vim Fuego (Adrian Edmondson) hoilottaa: ”Are you readyy-yy”, johon bändin jäsenet vastaavat lakonisesti ”Ye-es we are. We’ve been ready for a long time.”. Biisin taustalla kuuluu koko ajan epämääräistä sepustusta ja mölinää.

Hyvin tavanomainen hevirokkibiisi ei ole millään lailla omaperäinen musiikillisesti ja muistuttaa lähinnä uuden aallon heavymetalia ja Sex Pistolsin punkrockia. Oman lisänsä bändin erittäin huojuvaan ja epävireiseen räpellykseen tuo äärimmäisen epämusikaalinen laulun räähkinä ja jokseenkin täydellisen taidottomat soolo-osiot. Bad News -kappaleessa on kaikille soittimille omat sooloslottinsa, joissa musikantit kompuroivat totaalisen kammottavaan tapaan. Kitarasoolon Den Dennis (Nigel Planer) toki unohtaa soittaa: ”Den! Wha’? It’s your break! Oh, sorry!”

Linjattomasti linjattoman yhtyeen muu materiaali on Status Quon kaltaista simppeliä perusboogieta tai astetta mukaheavympaa sapelinkalistelu-rytyytystä (Warriors of Genghis-Khan, Masturbike). Yhtyeen konseptiin kuuluu musiikillinen sekä verbaalinen hölmöily, kumpikin herkullisen matalaotsaisessa muodossa, jossa ääliöydestä ja taidottomuudesta hioutuu omanlaisensa timantti.

Mölötyksineen ja sanalla sanoen täysin paskoine soittosuoritteineen Bad News on hyvä esimerkki yhtyeen ulosannista. Pahasuisen Vim Fuegon sanainen arkku kuitenkin pysyy ihmeen hyvin suljettuna, eikä miehen suusta tule yhtäkään fuckia. Sisarkappale Hey Hey Bad Newsissä Fuegon kanssakäyminen yleisön (vai yhtyeen?) kanssa on osastoa: ”Fuck You! Are You ready to rock! Are you ready to roll? Oh God this is stupid, this happens every fucking gig we play. Fucking Morons! Fuck you!”

Bad News edustaa Bad Newsin ilmaisua 88 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sanni (2016) – 86 %

Sannin nimikkokappale on jälleen yksi parisuhdedraama – tietenkin. Sen suuri oivallus ja mysteeri on tavassa, jolla Sanni Kurkisuo hukuttaa henkilökohtaisen ja fiktiivisen eli itsensä ja SANNIn erot.

Eksälle uhotaan, että ilmeisesti juuri Kurkisuon artistiminä olisi se aito ja hieno.

Tämä esitetään pinnallisuuksista kiinnostuneena vippilippupyrkyrinä, mutta samaan aikaan kertojan positio vaikuttaa siltä, että hänen olisi nimenomaan pitänyt sen sijaan rakastua poptähteen ja brändiin – pintaan siis – eikä ihmiseen sen takana.

Ehkä hieman horjahtelevaa, mutta niin sannimaista, kuten kaikki muukin. Säkeistöt alkavat viisitavuisilla a:han päättyvillä säkeillä, kuten totuttua. Eira, Mersu, Cheek, Pirkka ja Oltermanni namedropataan, kuten totuttua.

(Jälkimmäiseen liittyy asiavirheiden metsästäjiä hämmentänyt mysteeri: tekstissä Pirkka ikään kuin edustaa huonoa ja Oltermanni laadukasta. Kuitenkin Oltermanni on noin kuusi euroa kilolta maksavaa arkijuustoa, siis pahanlaatuista bulkkia, jota Sanni pitää silti jotenkin erityisen hienona. Miksi? Vertaus esimerkiski Emmentaliin [hieman yli 10 euroa per kilo] olisi ollut luontevampi.)

Poikkeus löytyy vain c-osan lopusta, jossa eksä saa ansionsa mukaan. Kostoele viittaa radion kautta ovelasti kappaleeseen itseensä, mutta paljastaa tekstien kohteen tarkkaan varjellun sukupuolen, jolla ei ole ”isoa”.

Levynsä mittakaavassa kappale edustaa höpsömpää puolta, duurissa menevää aurinkopoppia. Hank Solon tuotannossa on efektejä, kilkettä ja hämmentävän didgeridoomainen puhaltelukoukku. Viimeisissä kertseissä Sanni saa tykitellä särökitaroilla, mikä on hyvin yksi yhteen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Pornoo-kappaleen kanssa. Tuotannoltaan kappale on yksi muiden vuoden 2016 mestariteoslevyn albumiraita, kuten menestykseltäänkin. Se ei tunnu erityiseltä, mutta oli koko levyn tavoin ilmestyessään tärkeintä suomalaista poppia.

Ja kuten popissa kuuluu, tärkeimpään kysymykseen jätetään vastaamatta: Sanni? Ihminen? Brändi? Molempia?

Emme tiedä, kuten ei pidäkään.

Täten, Sanni edustaa Sannia 86% täsmällisyydellä. (Oskari Onninen)

Carnivore (1984 / 1985) – 86 %

Yhtyeen ensisingle ja bändille nimen antanut kappale on erinomaisen tyylipuhdas esimerkki Peter Steelen alataajuuksia säristen luotaavasta hardcore doom -moukutuksesta. Kolisevat rummut, Steelen jyristen julistava baritoni rasahtavine ärrineen ja valtavan sähköankeriaan lailla luikerteleva kielisoitinmatto ovat Carnivoren (ja Steelen seuraavan yhtyeen Type O Negativen) tavaramerkki.

Kertosäkeissä mölähtää varsin tyypilliseen tapaan mullikuoro – ja onhan mukana myös neitokaisen orgastista voihkintaa tuplabassaripamputuksen päällä. Vain reilun kolmen minuutin mittaisena suuseksistä sotilaalliseen tapaan kertovan biisin massiivisuus on eri luokkaa kuin jopa yli 10-minuuttisiksi venyvillä spektaakkeleilla.

Carnivore ei soundillisesti vielä debyytillään ollut niin iskevä kuin viimeiseksi jääneellä Retaliationilla, joka kuulostaa jo vahvasti Type O Negativelta kuulaasti surisevine bassoineen ja ärinää sävykkäämpine lauluineen. Nimikkokappaleessa on keskeisessä roolissa leimallinen matelevan ruhjonnan ja hardcore-vauhdilla tahkotun metallimyllytyksen vaihtelu, joskaan tempo sinällään ei kappaleessa vaihtele, toisin kuin monessa muussa yhtyeen rallissa.

Romuluinen ja vimmainen kappale edustaa Carnivoren otteita 86-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Malevolent Creation (1991) – 83 %

Debyyttilevynsä The Ten Commandmentsin eeppinen päätöskappale esittelee Malevolent Creationin vahvuuksia verrattain esimerkillisesti. Kappale sinällään ei ole vahvinta Malevolentia, vaikka onkin tyylipuhdas suoritus kiivasta vanhan liiton amerikkalaista death metalia.

Yhtyeen rouheasti sahaava, napakoin tuplabassarein tajuntaa höykyttävä ilmaisu on nimikappaleella kipakimmillaan. Varsin reippaasti etenevä kappale on rakenteeltaan palapelimainen, osasta osaan taukojen tai äkkivaihtojen avulla etenevä kokonaisuus, jossa ei hengähdystaukoa juuri tarjota.

Malevolent Creationissa bändi tahkoaa omalla pelikentällään mutta ei esittele tarttuvinta jyräriffittelyään tai rapsakinta rumputulitustaan. Kappaleena se on alun ja lopun yhteen nivovaa osaa lukuun ottamatta hajanainen, joskin progressiiviseen suuntaan kallellaan oleva kuolometallilunastus. Kappaleesta puuttuu se rytmillis-riffillinen tarttuvuus, mikä nostaa monet sen biiseistä tavanomaisen dödö-myllytyksen yläpuolelle.

Pintapuolisesti Malevolent Creation on kohtuullisen edustava niin ilmaisun kuin sävellyksellisen antinsakin puolesta. Useissa muissa kappaleissa vinhan piiskauksen tehoa alleviivaa hidas jyräys, mitä tässä kappaleessa ei kuulla – ei tosin blastbeatiakaan.

Malevolent Creationin malevolentcreationmaisuus on 83 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Sacred Reich (1987) – 74 %

Amerikkalaisen thrash-partion nimikkobiisi löytyy debyyttilevyltä Ignorancelta. Sacred Reich on tyyliltään aavistuksen verran muusta materiaalista poikkeava, etenkin bändin seuraavien tuotosten suhteen.

Yhtyeen ensimmäisiin kappaleisiin lukeutuva Sacred Reich on suhteellisen tavanomainen varhais-thrash-kappale ilman täysin kehittynyttä omaa ääntä. Sanoituksiltaan Hitlerin kolttosia käsittelevä kappale on yhtyeen mielikuvituksettomimmasta päästä. Sävellyksellisesti varsin yksinkertaisella sointukuviolla sahaava kappale on silti jokseenkin iskevä. Laulaja Phil Rindin ulosanti pysyttelee puolimelodisessa ärinässä, eikä kappale täten tavoita Sacred Reichin mukaansatempaavuutta samalla tavalla kuin vaikkapa debyytin avauskappale Death Squad tai myöhemmät ässäraidat, kuten Surf Nicaragua tai American Way.

Tuplabassareiden lotinasta kipakkaan skank-biittiin vaihtuva rumputyö pysyttelee suoraviivaisena eikä pidä sisällään myöhemmin ilmenevää rytmistä ilottelua tai groovaavia takapotkuja. Yhtyeelle ominaisia rytminvaihdoksia kappaleessa on useitakin, samoin lajityypille ominaisia stoppeja osien vaihdoksissa. Tiiviissä kappaleessa ei äidytä herkuttelemaan riffien tai rytmien äärelle, mikä on yhtyeen tuotannossa on varsin tavallista. Sacred Reichin tunnistaa vaivatta Sacred Reichiksi jo pelkästä esimerkillisestä rumpusoundista tai vaikkapa vilkkaasti leiskahtavista kitaraliideistä, mutta erityisen edustavaa kuvaa se ei yhtyeen tuotannosta anna.

Sacred Reich edustaa Sacred Reichin musiikillista antia, yhtyeen myöhemmät ja astetta väkinäisemmät vaiheet mukaan lukien, noin 74 prosentin veroisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Porno for Pyros (1993) – 66 %

Laulusolisti Perry Farrelliin vahvasti henkilöityvä Porno for Pyros on osaltaan laulajalle ominaista taiteellista vaihtoehtorockia. Jane’s Addictionin raunioille perustettuun yhtyeeseen periytyi Farrellin aisapari rumpali Stephen Perkins. Tältä pohjalta Porno for Pyros kuulostaakin taiteellisemmalta versiolta vaihtoehtorockin, taiderockin ja funkaavan soulin pohjalle rakentuneesta edeltäjästään. Perkinsin perkussiiviset taipumukset ja samoin Farrellin erikoislaatuinen, tuplattu helium-laulu ovat bändille leimallisia ja kappaleessa hyvin pinnassa.

Porno for Pyros on kappaleena monipuolisen debyyttilevyn reippaampaa antia, mutta tyylillisesti varsin hyvin linjassa muun materiaalin kanssa. Toiselle levylleen Good God’s Urgelle yhtye kuitenkin muutti soundiaan astetta pehmeämmäksi, eikä Porno for Pyrosilla riipivästi alt-funkrockaavaa menoa aksentoivaa särökitaraa tai Perkinsin lyömäsoitinilottelua ole lainkaan niin selkeästi kuultavissa.

Porno for Pyrosilla on esillä piccolovirvelin, maailmanmusiikiperkussioiden ja ajalle ominaisten efektikilkuttimien lisäksi tanakasti funkkaava bassopoljento. Rytmisesti kappale on hyvin pornoforpyrosmainen: se kulkee tasaista 4/4-rytmiä, mutta säkeessä rytmi asettuu liki väkipakolla neljäsosien väliin ikään kuin ollakseen epärytminen.

Kuljettavan basson ja kikkailevan rytmisyyden synteesi on yhtyeelle ominaista, samoin klassinen ysäri-dynamiikka. Tätä hiljaa-kovaa-hiljaa-metodia hyödyntää Porno for Pyrosinkin rakenne. Säkeessä Perkinsin soitto on kiemuroivaa perkussio-komppausta peukkubasson kuljettamana. Farrellin lakonisen kertova laulu kertoo koko projektin lähtösykäyksestä, eli siitä kuinka hän hipelöi itseään loputtomasti katsellessaan televisiosta Los Angelesin mellakoita. Säkeestä rakenne etenee äänekkääseen vaihtoehtorock-bridgeen takapotkuineen ja siiät punkahtavaan, maanisesti biisin nimeä toistavaan kertosäkeeseen.

Porno for Pyros edustaa Porno for Pyrosin ulosantia ensilevyn osalta varsin hyvin, mutta perin erilaisen toisen levyn ilmaisua se ei kuvasta järin hyvin. Tästä syystä kappaleen edustavuus yhtyeen lyhyen uran materiaalissa on 66 prosentin luokkaa. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (1994) – 66 %

Psykoprofiilini Gary Asquithista ja Danny Briottet’sta heidän musiikkinsa ja videoidensa pohjalta: naapuruston tuttuja diilereitä/säätäjiä/autoradiovarkaita, yhtenä hetkenä ”a’ight mate” -seuramiehiä, seuraavana yhden väärän sanan päässä ultraväkivallasta. Arkistoidaan mappiin ”wide boys”.

Renegade Soundwaven eponyymibiisi on suurpiirteinen jammailu, joka pysyy kasassa karismalla ja jatsitupakalla. Tunnelma keinahtelee RSW-epätyypillisen lempeästi, pitkän illan ja yön jatkoilla kun ollaan ja vielä ”got a poetry lesson at nine”. Valloittava renkutus, joka edustaa enemmänkin poikkeamaa kuin tiivistelmää yhtyeen maximum pauke & basso -eetoksesta.

Renegade Soundwaven renegadesoundwavemaisuus on 66 prosenttia. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Renegade Soundwave (Leftfield Mix) on sitten jotain muuta: äyskivä happogorgoni, jonka rakenne on suunniteltu tieteellisen täsmällisesti lietsomaan kasvavaa hysteriaa lattialla. Chemical Brothersin DJ-luottokiekko silloin kun he vielä olivat Dust Brothers. Tylyydessään lähempänä RSW-mediaania kuin alkuperäinen, mutta ylenpalttinen kompetenttius pudottaa pisteitä 75 prosenttiin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath (1970) – 65 %

Vielä Earth-yhtyeenä sävelletty kappale määritti Black Sabbathin tulevaisuuden tyylillisesti ja antoi yhtyeelle uuden nimen. Itseoikeutetusti debyyttilevyn paalupaikalle sijoitettu Black Sabbath on pahaenteisen, pirullista tritonus-soinnutusta korville vihtovan intronsa jälkeen kuin kummitustalo, jossa varjoissa lymyilevät aaveet tanssivat lopulta vinhaa pirunpolskaa kuulijan ympärillä.

Matelevasti tasatahtia tallustelevan kappaleen aaltoilu synkeän väijynnän ja Tony Iommin säröisten voimasointujen välillä saa lisäpontta Ozzy Osbournen kitaramelodiaa valittavasti myötäilevästä laulusta ja pelokkaan pseudo-okkultistisista sanoituksista. Tavaramerkkinä mainittakoon Ozzyn ”Oh please God help Me” -parahtelut. Ja mainitaanhan myös Saatana.

Selkeästi kaksivaiheinen kappale kiihtyy loppuosassaan yli kaksinkertaiseen tempoon. Bluesahtavaan poljentoon pohjaavassa osiossa kitarakuvio äityy suorastaan kipitteleväiseksi. Finaalin reippaamman myllytyksen päälle lirahtaa vielä kitarasoolo, kuten tavallista.

Black Sabbath edustaa keskeisintä Black Sabbathia hyvin, mutta koko useampia vuosikymmeniä ja kokoonpanoja ajatellen noin 65-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax (1984) – 61 %

Debyyttilevyn loppupuolelle haudattu nimikkokappale pitää sisällään raakamuodossa varsin paljon Anthraxille leimallisia elementtejä, joskin vähemmän tavanomaisessa suhteessa. Kipakkaa tuplabassaripaukutusta, laukkakomppia, tomikomppia ja etupotkuja tahkoava rumpali Charlie Benante esittelee monimuotoisuutta, mutta kappaleen muut elementit tuntuvat vielä raakileilta. Toki sahaavat kitarat ja hillitön soolosekoilu jalostuivat jatkossa melkoisestikin, vaikka tässä niiden teho on vielä jokseenkin puolinainen.

Leimallisia rytminvaihteluja laukkakompista shuffleen ja suoraan skank-tykytykseen sisältävä kappale muistuttaa kyllä varsin kohtuullisesti speed metal -suuruuden kunnian päivien ilmaisua. Vaikka laulajana debyyttilevyllä on vielä teknisesti rajoittunut Neil Turbin, miehen kiekaisut ja värjyvä kailotus muistuttavat Anthraxin suuruuden vuosina bändissä laulaneen Joey Belladonnan melodista kailotusta.

Anthraxista kuitenkin puuttuu paljon sitä, minkä voimin Anthrax rakensi menestyksensä. Siinä ei ole tarttuvaa kertosäettä eikä (myös sanoituksiin merkittyä) ”mosh partia”, hidasta ja villiinnyttävää väliosaa. Se kuitenkin on ydinkaksikon Scott Ianin (kitara) ja Charlie Benanten (rummut) osalta vahvasti sellaista kuin Anthraxin ulosanti jatkossakin oli: rytmisesti rummut seuraavat kitaraosien käänteitä ja tekevät musiikista varsin eloisaa.

Sanoitukseltaan äärimmäisen kliseistä metallia (terästä, räjähdyksiä, yötä ja sotilaita) vilisevä kappale on vielä kaukana bändin kulta-aikojen populaarikulttuuriin, yhteiskunnallisiin asioihin ja elämänfilosofisiin teemoihin painottuvasta sisällöstä.

Anthraxin anthraxmaisuus on vain 61 prosentin tasolla. (Kimmo K. Koskinen)

Unkle (1998) – 57 %

Unklen debyytillä James Lavelle ja Tim Goldsworthy loivat jonkinlaisen 1990-luvun lopun vaihtoehtoskenen superkollektiivin triphop-sateenvarjon alle. Instrumentaalisessa nimikappaleessaan se ei käytä Psyence Fiction -debyyttinsä tuotannossa viliseviä kunniavieraita, vaan kehittää keskeisen teemansa samplaamalla saksalaisen speed metal -yhtyeen Ragen A Pilgrim’s Path -kappaleen (1988) kitaraintroa. Tämä eklektinen valinta lienee debyyttilevyllä vaikuttaneen DJ Shadow’n peruja, mies kun samplaili omille levyilleen esimerkiksi Metallicaa.

Kappaleen lauluosuuksina toimivat katkonaiset laulusamplet ja valikoima elokuvallisia dialogifragmentteja. Tätä höystävät runsas scratchaus ja jännittävät instrumenttisamplet. Rakenteeltaan kappale on välisoittomainen hahmotelma, eikä muotoudu samalla tavalla popkappaleeksi kuin levyn lauletut hittikappaleet Lonely Soul, Be There tai Rabbit In Your Headlights.

Vahva rumpupainotteisuus vetää kappaletta, kuten muitakin Unklen ilmiasultaan romuluisen debyytin raitoja. Myöhemmillä levyillään yhtye pehmensi ja virtaviivaisti ilmaisuaan jättämällä sotatantereelta kuulostavat rumpuraidat ja silmiinpistävän leikkaa-liimaa-estetiikan vähemmälle. Useita levyjä tehtailleen yhtyeen ilmaisussa vaihtelee edelleen instrumentaalinen ja laulettu materiaali, ja rytmivetoisuus on yhä vahvasti läsnä. Sittemmin yhtye on kuitenkin muuttunut elokuvallisempaan suuntaan ja samalla virtaviivaistanut ilmaisuaan huomattavasti.

Unkle (Main Theme) edustaa Unklen uran ilmaisua osapuilleen 57 prosentin täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Return to Forever (1972) – 49 %

Chick Corean fuusioyhtyeen debyyttilevy alkaa kymmenminuuttisella spektaakkelilla, jossa huilu soi ja albatrossi liitää. Suurelta osin eteerinen kappale ei edusta järin vankasti Return to Foreverin sittemmin varsin tiukasti sätkiväksi ja etukenoisen sähköiseksi jazz rockiksi muuntautunutta sointia.

Klassikoksi muodostuneella debyyttilevyllään se pitäytyi hillitymmän ulosannin äärellä, vaikka soitannollista fuusio-ilottelua basson ja rumpujen osalta onkin helposti aistittavissa. Yhtyeen myöhempi tuotanto kuitenkin muodostaa bändin uraa ajatellen koherentimman kokonaisuuden ja edustaa selvästi erilaista ilmaisua kuin erilaisista musiikillisista ”aalloista” muodostuva nimikkokappale.

Kappaleen pitkälinjaisuus ja taitava soitto ovat joka tapauksessa tunnistettavia. Sähköisyys ja hurjaksikin äityvä energia kuitenkin vielä puuttuvat. Niiden tilalla on huilu, joka soi vielä vuoden 1973 kevyemmällä Light as a Feather -levyllä ennen kuin vankempi ja kitaravetoisempi jazz-rock-fuusio otti yhtyeen soinnissa vallan.

Return to Foreverin returntoforevermaisuusaste on 49 prosenttia. (Kimmo K. Koskinen)

Iron Maiden (1980) – 45 %

Brittiläisen heavy metalin uuden aallon suurin ja kaunein nimikoi itsensä eponyymin debyyttilevynsä päätöskappaleella. Yhtyeen kahdella ensilevyllä ulosanti oli rosoisempaa ja hyökkäävämpää kuin 1980-luvun puolivälin kultakaudella. Erityisesti Paul Di’Annon rouhea laulu on hyvin erityyppistä kuin yhtyeen suuruuteen nostaneen Bruce Dickinsonin kovaa ja korkealta -ilmaisu.

Iron Maiden on hengästyttävä ja teknisesti vaativa kappale, kuten suuri osa yhtyeen muustakin tuotannosta. Sen etukenoinen intensiteetti on parin ensilevyn tapaan jokseenkin punkahtava. Tätä rosoista riehakkuutta ei bändin myöhemmissä vaiheissa enää samaan tapaan ole ilmennyt. Kappaleessa on kuitenkin teknistä osien vaihtelua ja etupotkuja, vaikka se eteneekin suurelta osin kiivaan suoraviivaisella punkkikompilla yhtyeelle leimallisen laukkaamisen sijaan. Kappaleen rytminen ulottuvuus on joka tapauksessa menevämpää kuin yhtyeen myöhemmissä vaiheissa, eikä uran alussa soittaneen rumpalin Clive Burrin tyylissä kuulu seuraajansa Nicko McBrainin Maidenille leimalliseksi muodostuneet maneerit. Vuolaasti fillaileva ja tempoltaan huojuva McBrain saattaa soittaa koko kappaleen ride-symbaaliin, Burr sen sijaan tahkoaa Iron Maidenissa antaumuksellisesti kiivaita 16-osia hi-hatiin ja keskittyy tiukkaan rytmiin eikä koskekaan ride-peltiin.

Iron Maiden kuitenkin edustaa yhtyeen ilmaisua hyödyntämällä kahden kitaran melodista harmoniaa, jonka pohjalla yhtyeen sielun Steve Harrisin basso louskuttaa tunnistettavalla lotinasoundillaan. Progressiivisessa välikohdassa leiskuva basso pääsee esiin, vaikka kuulaasti rullaava basso pitää muutenkin kappaleen kulusta huolen. Tässä vaiheessa yhtyeen kertosäkeet eivät vielä rakentuneet kappaleen nimen toistamiselle, vaikka otsikko kertsissä mainitaankin.

Säästeliäästi mitaltaan kolme- ja puoliminuuttinen kappale ei kärsi lainkaan etenkin myöhempinä aikoina Iron Maidenia vaivanneesta pöhöttymisestä. Tuotannollisesti jopa askeettisen raaka, nopea ja iskevä kappale on hyvin eri maata 1980-luvun lopun tai 2000-luvun materiaaliin verrattuna.

Iron Maidenin edustavuusaste mittavaan tuotantoon verraten on 45%. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Talk Talk (1982) – 30 %

Kuvitellaan, että Mark Hollis istuu lähipubissaan real alen ja The Guardianin ristisanan ääressä. Vitsikäs kantapeikko valitsee jukeboksista Talk Talkin Talk Talkin. Passiivisaggressiivista syntsapoppia, kiivas tempo, tivoliurkuja, hittikoukkuja. Hollisin naama happanee. Hän kietaisee alensa ja taittelee lehtensä. Ovella hän kääntyy ja huutaa: ”Olin nuori ja tarvitsin rahaa taidemusiikin tekemiseen!”

Kuusi vuotta eponyymibiisinsä jälkeen Talk Talk julkaisi eteerisen, improvisoidun Spirit of Edenin, jota monet palvovat (ja jonka kuuntelemiseen purkkapopkeskittymiskykyni ei riitä).

Talk Talkin talktalkmaisuus on 30 prosentin tasolla. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

The Monkees (1966) – 29 %

1960-luvun lopun tv-sarjaan käsikirjoitetusta popryhmästä kehkeytyi varsin pian oikea yhtye, joka ei liiemmin sarjan tunnariksi väsättyä (Theme from) The Monkeesia konserteissaan soittanut. Pop-swingiä ja räväkkää remellyspurkkaa yhdistelevä kappale on tarttuva ja melodinen, eikä energiasta tai hyvästä fiiliksestäkään ole pulaa. Samalla linjalla bändi jatkoi myöhemminkin, vaikkakaan ei näin pöljän yksinkertaisella tyylillä. Yhtyeenä Monkees yhdisteli Beatlesin, Kinksin, Holliesin ja Beach Boysin melodisesti rikasta mutta myös räväkästi leiskuvaa pop-ilmaisua, eikä välttämättä hävinnyt esikuvilleen ollenkaan.

Leikkisästi vipeltävä (Theme from) The Monkees on sovitukseltaan yksinkertainen, tiivis ja häpeilemättömän mukaansatempaava. Siinä on räväkkää rumputyöskentelyä ja antaumuksellista kitaran rämistelyä sekä harmonisesti helkkyvää laulua, mitä yhtye hyödynsi runsaasti jatkossa. Siitä kuitenkin puuttuu muun tuotannon tyylillinen moniulotteisuus ja koristeellisuus. Myöhemmin yhtyeen runsaastikin käyttämiä jousia, vaskia tai pianoa teemakappaleessa ei kuulla.

Kappaleen monkeesmaisuus edustaa teemallisesta roolistaan huolimatta vain noin 29 prosenttia useita levyjä julkaisseen ja edelleen jatkavan yhtyeen ilmaisusta. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boys (1982) – 22 %

Polly Wog Stew -debyytti-EP:n aloituksena koliseva ja rämisevä Beastie Boys (tunnettu myös nimellä B.E.A.S.T.I.E.) ei ole hiphop-ryhmänä tunnetuksi tulleen newyorkilaistrion tavanomaista ulosantia. Tai on, mutta lähinnä ajalta, jolloin Beastie Boys soitti hc-punkia eikä edes toiminut triona.

Beastie Boys on vajaan minuutin mittainen rypistys, joka on aivan täysveristä räkänokkapunkia. Sittemmin hiphopin puolelle ja mikrofonien taakse siirtynyt kolmikko löysi menestyksen tällä saralla, mutta jatkoi myös soittamista. Bändi levytti itse soitettujen funk-instrumentaalien lisäksi alkuaikoihin viittaavia erinomaisia punk-ralleja kuten, Lee Majors Come Again, Mullet Head, Time for Livin’ ja Heart Attack Man. Huomattavaa on, että Sabotage (1994), yksi bändin suurimmista hiteistä, on selvästi jatkumoa samalle punk-perimälle.

Lyriikoiltaan Beastie Boys kuitenkin edustaa poikamaista remellyslinjaa, jota yhtye jatkoi loppuun asti. Kappaleen laulu – tässä siis vain ”Michaelin” (sittemmin Mike D) esittämä – muistuttaa myöhempien aikojen ulosantia, mutta toisten jäsenten ääniä ei kuulla sitä tukemassa. Adam Yauch (MCA) oli jo bändissä, toisin kuin debyyttilevylle rekrytoitu Adam Horovitz (AD-Rock). Asennetasolla Beastie Boys on hyvinkin edustava esitys, musiikilliselta kantilta se kuitenkin kattaa vain pienen osan yhtyeen ilmaisusta, senkin erittäin karulla tavalla.

Beastie Boys edustaa Beastie Boysia noin 22-prosenttisesti. (Kimmo K. Koskinen)

Sigur Ros (1997) – 15 %

Sigur Rosin Von-debyyttilevyn avauskappale on vajaan kymmenen minuutin mitassaan tavallaan mainio esimerkki islantilaisen menninkäisyhtyeen pitkälinjaisesta ja taiteellisesta ilmaisusta. Avaruudellisesti helkkyen alkava kappale rakentuu hiljalleen mystisten sävelten ja huminoiden siivin yhä äänekkäämmäksi, äityen lähinnä kauhuelokuvan soundtrackia muistuttavaksi äänten purkaukseksi.

Tällaisena lähinnä ylimittaisen intron virkaa toimittavana kappaleena se ei kuitenkaan muistuta juurikaan yhtyeen toismaailmallisesta ja vahvasti dynamiikalla pelaavasta postrockista, jossa moninaiset bändi- ja orkesterisoittimet vyöryttelevät tyylikkäästi ja pitkälinjaisesti taivaissa liitelevän Jónsin laulun rinnalla. Yhtye kuitenkin hyödynsi myös jatkossa vastaavaa elokuvallista ilmaisua.

Laulutta, instrumenteitta ja ilman selkeää rakennetta etenevä Sigur Ros edustaa Sigur Rosin tuotantoa vain 15-prosenttisella täsmällisyydellä. (Kimmo K. Koskinen)

Juliana Hatfield – Juliana Hatfield Sings Olivia Newton-John

American Laundromat Records

77 Juliana Hatfieldin uusi levy ilmestyy niin sanotusti ”pukin kontista”, tarkoittaen että pyytämättä ja pehmeänä pakettina. Jos toivoit Blake Babiesia tai Lemonheadsia tai uuden Only Everythingin, saatkin coverlevyn – Hatfieldin toisen tähän mennessä – Olivia Newton-Johnin biiseistä. Ja kappas, se toimii. Tällä lähtömateriaalilla ei voi olla toimimatta. Mietittäväksi jää, mitä uutta Physicalin, Xanadun ja Magicin tulkinnat lopulta alkuteoksiin tuovat, kun taas Have You Never Been Mellow muuntautuu XTC-pastissimaiseksi psykedeliaksi. Olivia Newton-Johnia ei siis keksitä uudelleen, mutta meno on silti suloisen smoothia koksupäistä kokoperheenviihdettä. Soundi ei ole erittäin kallis vaan enemmänkin erittäin hobbyhall. Kansikuva muistuttaa, että 1970-luvulla kaikki oli joko rumaa tai kliinistä, mutta musiikki ei kumpaakaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ihsahn – Ámr

Candlelight

54 Emperorin laulaja-kitaristina metallimaailman tietoisuuteen tullut Ihsahn on kiistatta lahjakkaimpia muusikoita, joita Norjan 1990-luvun black metal -skene, jonka monet muut edustajat keskittyivät usein enemmän kirkonpolttoihin ja murhiin kuin musiikkiin, tuotti. Ihsahnin soololevyihin taas on ollut aina hiukan vaikea suhtautua. Kuulija tuntee olevansa huono ihminen, kun nauttii enemmän nuoren Ihsahnin töistä, jotka hän teki samalla kun hänen kaverinsa keskittyivät ilmaisemaan itseään teräaseiden ja tulentekovälineiden kanssa, kuin töistä joita tekee nyky-Ihsahn, leppoisa perheenisä. Ihsahnin seitsemäs sooloalbumi Ámr on edeltäjiensä tapaan hallittua progressiivista äärimetallia, josta paistaa läpi vahva näkemys ja osaaminen, mutta josta puuttuu aitoa vimmaa. Vaikea tätä on haukkuakaan, mutta on jotenkin oireellista, että parhaalta levy kuulostaa niinä hetkinä, kun se uskaltautuu kauimmaksi tekijänsä äärimetallijuurista. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Kemialliset Ystävät – Siipi empii

Leaving Records

72 Jos jonkun piti ”tuoda Suomeen” post-internetiltä kuulostava muovi-new age, niin Kemiallisten Ystävien Jan Anderzen lienee moiseen juuri oikea mies. Siipii empii on toki tuttua kujeilevaa melodisuutta ja epäsuhtaisia kappalerakenteita, mutta jos Anderzen on aiemmin koostanut äänimaisemansa kotikutoisista muskarisoittimista ja lelusyntikoista, on ilmaisu nyt liki kauttaaltaan midi-kontrollerin ja hiiren ääressä tehtyä elektronista palikoidenpyörittelyä. Levyn musiikki ei välttämättä ole yhtä mystistä ja immersiivistä kuin viime vuosikymmenen psykefolk-mestariteokset, mutta siinä on edelleen läsnä tuttu lakoninen huumori ja rakkaus sattumanvaraiselta hälyltä kuulostaviin ympäristön ääniin. Parhaimmillaan Siipi empii on silloin, kun se syleilee kulahtaneita midisoundeja ja rakentaa niistä kömpelön varmasti eteneviä kappaleenpalasia. Välillä sen abstrakti tiheys tosin vain eksyttää pidempiä kaaria ja perustellumpia ideoita etsivää kuulijaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kesä – Aukea

Svart Records

60 Ihan 1980-luvun alussa The Cure julkaisi kolmen albumin verran kylmää mutta lohdullista musiikkia. Noista levyistä on moni ottanut mallia, mutta harva saanut aikaan mitään merkittävää. Matkiminen on imartelun korkein muoto. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Helsinkiläisen Kesän toisella albumilla kaikki on tehty kailottavaa laulua ja melodisesti lonksuvaa bassoa myöten ”oikein”. Teksteissäkin on tarpeeksi katkottuja siipiä, labyrintteja, jättömaita ja muita. En pysty erottamaan, mikä musiikissa on omaa, mikä mukana, koska niin kuuluu olla. Aukea ei kuulosta millään tavalla persoonalliselta. Levyn tuotantoapuna on ollut Ronskibiitin Antti Satta. Yllättävän työkumppanin rooli jää epäselväksi. Synkän jälkipunkin ja kokeellisen hiphopin kohtaamisesta ei synny edes kunnon nokkakolaria. Ilman mainintaa kansivihossa satsaus rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin olisi saattanut mennä huomaamatta ohi. Kerhomusiikkina Kesän albumi on muodollisesti pätevä, mutta tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon paremmin jopa suomeksi. Minusta Päiden Pitkä marssi -levy (1985) on yhä lyömätön. (Tero Alanko)

Video ei ole enää saatavilla

Shawn Mendes – Shawn Mendes

EMI

53 (Amerikkalaisilta) Popmusafoorumeilta saa jatkuvasti lukea, miten maailma on täysin luhistunut, koska striimauslistojen kärjessä pyörivät kaikki kappaleet, joiden esittäjiksi Drake ja Post Malone viitsivät lainata nimensä. Huoli on aiheellinen, mutta samalla on täysin ymmärrettävää, että komean ja lahjakkaan Shawn Mendesin musiikista ei innostuta samalla tavalla: en keksi yhtään henkilöä, joka oikeasti tarvitsisi elämäänsä Fallin’ All in Youn edsheeranismia tai Lost in Japanin kevytpharrellismia. Onneksi Nervous ja Khalidin kanssa duetoitu Youth sentään toimivat. Terästäydy Shawn, tarvitsemme sinua Justin Bieberin rinnalle popnuorten eturiviin! Levypettymystä lieventämään tässä kuva pahvi-Shawnista Nuorgamiinkin kirjoittavan Iida Sofia Hirvosen kanssa. Sille 100 pistettä. (Markus Hilden)

MGMT – Little Dark Age

Columbia

84 Kukapa olisi arvannut MGMT:stä enää vuonna 2018 pihahdustakaan kuulevansa, ellei satu olemaan mm. Nostradamus, jolloin voi kirjoittaa sulkakynällä muistikirjaansa:”Vuonna 2018 MGMT tekee siihen asti parhaan levynsä, jolta ei löydy Kidsin tai Time to Pretendin kaltaisia teini-ikäisille suunnattuja avainkaulahittejä, mutta sitäkin runsaammin oman 1980-lukua vähemmän nostalgisoivan ja retro-mausteena stilisoivan kuin sen aidosti uudelleen käyttöön ottavan ja pieneksi synthpopin vaihtoehtohistoriaksi kirjoittavan soundin uudelleenmäärittelyä, jonka kautta MGMT kasvaa aivan uudeksi, aikuisemmaksi popbändiksi ja viljelee taitavasti curemaisuuksia ja arielpinkismejä – hassua, että hänestäkin on tullut yleisnimi, mutta muutoin tämmöistä musiikkia ei olisi laisinkaan olemassa – sekä ryydittää entisiä irtokarkkipoppikonventioita melankolisempia biisejään surkuttelevilla sanoituksilla, jotka panevat ’ajattelemaan’. Best New Music!” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Wide Awake

Rough Trade

82 Parquet ”Parkettikurtut” Courtsilla on ongelma. Se on maailman parhaita kitaraindiebändejä. Valitettavasti kitaraindie on kuolemassa sukupuuttoon kuin esihistoriallisen ajan dinosaurus, joka on niin keskittynyt soittamaan kitaraansa ja treenaamaan barre-sointuja, ettei näe kohti syöksyvää meteoriittia, jonka alle pian on litistyvä. Tässä alennustilassa kitarindien maailmaan mahtuu vain yksi iso hypebändi kerrallaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan yhä useammalle meistä Car Seat Headrest. Ei minulle. Ehkä Parquetit säikäyttivät muutamat kuulijansa lupaavan alun jälkeen vuoden 2015 Monastic Living -levyllä, joka on kyllä edelleen heidän parhaansa, sano. Ehkä he eivät ole viime aikoina aivan yltäneet Sunbathing Animalin (2013) tasolle ja ehkä Karen O -duettoja sisältänyt Milano (2017) tuntui jonkun mielestä välityöltä. Wide Awake on kuitenkin todella mukimukavaa Parquet Courtsia taas vaihteeksi, niin sanottua rokkimölöä ja skebailuäninää. Ja aina parempi kuin joku hiton Car Seat Headrest. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Venetian Snares x Daniel Lanois

Timesig

52 Kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään ajatellut, miten hienoa olisi laittaa ruotsalaisen hevarin näköinen teknoeksentrikko Aaron Funk ja monenlaisiin hattuihin mieltynyt kitaristi-tuottaja Daniel Lanois samalle levylle? Ai ei kovinkaan moni? No, ei se tätä kaksikkoa näytä haitanneen. Autechresta yli ja Squarepusherista ohi puskenut Venetian Snares lienee venyttänyt niin sanotun IDM:n ulottuvuuksia ärsyttävyyksiin asti, mutta samalla ajanut itsensä vähän ansaan. Tälläkin levyllä Funk sohlaa modulaaripiuhansa solmuun hysteerisellä energiallaan, mutta harvemminpa hän on muutakaan tehnyt. Lisäarvo levylle tuleekin Lanois’n kitaraulinoista, jotka kuulostavat Robert Frippin päiväunilta. Ne on siroteltu törkeiden rytmiraitojen päälle sen ihmeempiä kyselemättä, ja lopputuloksena on kahden ääripään erikoista vuoropuhelua, jonka sisältö ei oikein selviä. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Ryley Walker – Deafman Glance

Dead Oceans

63 Chicagolaisesta Ryley Walkerista kuulee, mistä hän on kotoisin. 29-vuotiaan kitaristin toinen jalka on jazz-harmoniassa, toinen paikallisen Drag City -merkin popularisoimassa indie-soundissa. Myös Walkerin tuoreimman levyn soundimaailman assosioi nopeasti Bill Callahanin, Gastr del Solin ja Jim O’Rourken suuntaan. Kappaleet ovat ovelia ja mutkikkaita ja sikäli kiinnostavampia kuin edellislevyjen liiankin muotovalio folk, mutta edelleen Walkerilta puutuu persoona – jos nyt vaikka vertaa Callahanin tarinankerrontataitoon tai O’Rourken hilpeään nihilismiin. Walker tulkitsee laulujaan jähmeän karismattomasti, ja sävellyksistäkin jää mieleen korkeintaan seesteinen soundimaailma. Loppupuolella albumi saa kuitenkin uutta ryhtiä, ja etenkin kappaleiden Expired ja Spoil With the Rest kitarat helisevät ja kaukaiset lapsteelit ulisevat kuin Chicago-indiessä parhaimmillaan. Tästäkin huolimatta Walker jää liiaksi velkaa verrokeilleen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Mitäs menit kysymään -juttusarjan viidennessä osassa vastataan tiedusteluihin, joita rockhenkilöt ovat tehneet Nuorgamin ensimmäisen lopun eli marraskuun 2013 jälkeen. Tiedusteluihin vastasivat Markus Hilden, Visa Högmander, Juuso Janhunen, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Vilho Pirttijärvi ja Arttu Tolonen.

#1 Miten eskimot suutelee? (Robin feat. Sanni)

Eskimot, joita olisi toki korrektimpi kutsua inuiiteiksi, suutelevat ihan samalla tavalla kuten kaikki muutkin. Kysyjät viittaavat yleiseen väärinkäsitykseen niin sanotusta kunik-tervehdyksestä, jota on harhaanjohtavasti eskimosuudelmaksikin kutsuttu.

Kunikissa ei kuitenkaan hierota nenänpäitä vastakkain, vaan siinä painetaan nenänpää ja ylähuuli toisen ihoa vasten. Tervehdys on intiimi, mutta ei romanttinen tai eroottinen. Ulkona ankarissa olosuhteissa liikkuessa se hyödyntää ainoita ihon osia, jotka tyypillisesti ovat silmien ohella peittämättä.

Kunik kuului Kanadan pohjoisosien ja Alaskan inuiittien tapoihin, mutta ei esimerkiksi Grönlannin tai Färsaarten kulttuuriin. Niinpä Robinin väite, että eskimot suutelisivat nenällään, perustunee tietämättömyyteen tai väärinkäsitykseen. (JM)

#2 Ollaanko tämä kesä näin? (Olavi Uusivirta)

Jos ulkoilmassa leijuvan siitepölyn määrä pysyy samana kuin nyt, ennen kuin kesä on kunnolla edes alkanut, uskon voivani puhua nyt kaikkien allergikkojen puolesta, että ei, Olavi, ei olla. (VH)

#3 Mist sä tuut? (JVG feat. Gracias, Paperi T, Juno, Stepa, Särre, Gasellit & Kube)

Mies voi lähteä Heinolasta, mutta Heinola ei miehestä, sanotaan. Pettymys oli kuulla, että samaa fraasia käytetään monissa muissakin paikoissa. (OO)

#4 Missä oot poika? (Gettomasa)

Kovasti näin 37 vuoden iässä tulee mietittyä, että onko se nyt vain tunnustettava itselleen, että nyt puhuu mies eikä poika enää. Näin ollen, väitän, että poika on koulussa, esikoulussa, päiväkodissa tai sängyssä päikkäreitä nukkumassa. Toisaalta taas, jos huhuillaan ”pojan” eli sen asian perään, joka muun muassa saunoo ja tulee kotiin, siihen kannattaa kysyä vastausta Pasi ”Poju” Heinoselta tai Liigan mestaruuden voittaneen Oulun Kärppien pelaajilta. (VH)

#5 Eikö sua hävetä? (Tuure Boelius)

Jatkuvasti. Muidenkin pitäisi. Jos joku väittää sinulle, että suomalaiset häpeävät itseään liikaa, näytä sille helteellä kaupungilla ilman paitaa kulkevat miehet, Suomi-Twitter ja suomalaiset lööpit euroviisuja edeltävältä viikolta. (JJ)

#6 Miten loma toimii? (Kivesveto Go Go)

Ensin laitetaan sähköpostiin autoreply, sitten Facebookiin ironinen lompsahduspäivitys ja nautitaan ja panikoidaan pari päivää, että juhuu, nyt kuulkaa ollaan lomalla. Viimeistään parin viikon kohdalla ryhditön elämä alkaa risoa, maha on kasvanut ja maksan pinta on huurteessa, mutta ei sen väliä, jos palkka juoksee. (OO)

#7 Kuka mä oon sulle? (Ida Paul & Kalle Lindroth)

”Sä” oot mulle ”lukija”. Ilman sinua ja sinun kaltaisiasi Nuorgamia ei olisi olemassa, eikä kukaan asettaisi hiphop-videoita järjestykseen niiden verkkoaitaprosentin mukaan, etsisi maantieteellisiä virheitä popkappaleiden sanoituksista tai laulaisi Lapin kesää puoli viideltä aamuyöstä suorassa radiolähetyksessä. Toisin sanoen: olet tärkeä, korvaamaton, olet ystävä. (AL)

#8 Timo mitä sinä meinaat? (Särkyneet)

”Kysyin porukoilta, vieläkö minun pitäisi olla ehdolla vaaleissa. Kolme neljästä oli sitä mieltä.

Se on aika paljon.

Tunti meni mukavasti. Paljon kysymyksiä.

Sanoin, että päätän ehdokkuuksista myöhemmin syksyllä.

Yksi asia minulle selvisi jo yhden tilaisuuden perusteella. Jos lähden liikkeelle, tukimiehistä ei ole pulaa. Niin se vaan on, sanoivat gallupit mitä hyvänsä.”

Lähde: timosoini.fi. (OO)

Timo mitä sinä meinaat?

#9 Miten sinut saa? (Pete Parkkonen)

Riippuu toki lähestymistavasta ja kontekstista sekä kysymyksen esittäjästä, mutta lähtökohtaisesti ei kyllä sitten mitenkään. (VH)

#10 Milloin jätkät tulee? (Samuli Putro)

Suomen 1900-luvun taloushistoria on ennen kaikkea metsäteollisuuden historiaa. Edellisen vuosisadan viimeisillä vuosikymmenillä maahan oli syntynyt tiheä höyrysahojen verkosto, jonka varaan myös laajamittainen paperiteollisuus saattoi kehittyä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa alan kasvu oli ripeää.

Kun Suomi itsenäistyi, oli puutavaran ja paperin viennistä jo helppo rakentaa maan talouden selkäranka. Oikeastaan koko nuori valtio hahmottui eräänlaiseksi metsäteollisuuden ohjaamaksi tilallis-toiminnalliseksi sommittumaksi, joka sisälsi niin metsät, tehtaat, uittoreitit, vientisatamat kuin tuotannon ja jalostuksen kaikissa vaiheissa tarvitun työväenkin.

Metsäteollisuuden voimakkaasta noususta huolimatta Suomi pysyi 1900-luvun alussa myös agraarivaltiona. Maaseudun monille pientilallisille metsätalous tarjosi kuitenkin välttämättömän lisätulonlähteen, jolla oli mahdollista kompensoida omavaraistuotannon niukkuutta. Etenkin vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla monet pienviljelijät viettivät talvensa savotoilla ja tukkikämpillä kaatamalla metsää ja siirtämässä tukkeja uittopaikoille. Vesistöjen sulaessa puutavaraan tarttuivat uittomiehet, jotka kuljettivat tukit vesiväylien varteen sijoittuneille sahoille.

Savotta- ja uittomiesten keskuuteen kehittyi hiljalleen täysin oma kulttuurinsa, jonka myötä 1800-luvulla metsätyöläistä kuvannut ”jätkä”-termi nousi kokonaisen ajanjakson tunnusmerkiksi. Tähän tarttui myös aikansa viihdeteollisuus. Jätkäkulttuuri vakiintui 1920-luvulta alkaen kirjojen, näytelmien, laulujen ja lopulta myös elokuvien kestoaiheeksi. Samalla jätkän käsite mytologisoitui ja romantisoitui. Jätkissä oli jotakin arvaamatonta, fyysistä, maskuliinista ja sankarillista. He olivat modernin valtion talouskasvun juuri, mutta toisaalta samalla kiinni vanhassa, kesyttämättömässä metsäläisyydessä.

Mitä pidemmälle vuosisata eteni ja mitä kauemmas Suomi erkaantui agraarisista juuristaan, sitä voimakkaammin jätkäkulttuuri asemoitui nostalgiaksi; kaipaukseksi alkuperäiseen, lähtöpisteeseen. Kun tukkilaiselokuvat kääntyivät viimeisille vuosikymmenilleen 1960- ja 1970-luvuilla, oli todellinen jätkäkulttuuri käytännössä jo kadonnut. Metsäkoneet korvasivat justeerimetsurit hevosineen, maakuljetukset uittoliikenteen. Hiljalleen myös lisääntynyt ympäristötietoisuus sekä metsäjättien kansainvälistyminen hälvensivät metsäteollisuuden yltä siihen joskus liittyneen kansallisen herooisuuden.

Kun jokiuitto loppui 1990-luvulla, oltiin siirrytty lopullisesti jätkien jälkeiseen aikaan. Paluuta vanhaan tuskin on. Ehkä jossakin kesäteatterissa esitetään tänäkin kesänä Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmää. Ehkä heinolalaisen Ravintola Tukkijätkän iltakaraokessa kajahtaa vielä joskus helismaalainen rillumarei. Ja ehkä Valion Koskenlaskija-juusto säilyttää asemansa Suomen juustobrändien kärkikolmikossa.

Mutta nämä ovat vain rippeitä siitä, mikä oli joskus monelle suomalaiselle elinehto. Hauraita, tuotteistuneita muistoja ilman suoraa yhteyttä alkuperäisiin juuriinsa.

Että sorry vain Samuli, jätkät ovat menneet. Eivätkä taida tulla enää koskaan takaisin. (HL)

Milloin jätkät tulee?

#11 Kenen sylissä istuit? (Maija Vilkkumaa)

Mutsis. (VP)

#12 Kuka sen opettaa? (Kaija Koo)

Peruskoulussa tai lukiossa terveystietoa voi opettaa esimerkiksi biologian, kotitalouden, liikunnan, yhteiskuntaopin tai psykologian opettajaksi kelpoinen henkilö. Vuodesta 2012 terveystiedon aineenopettajilta edellytetään vähintään 60 op laajuisia tai niitä vastaavia opintoja opetettavassa aineessa. (OO)

#13 Että mitähän vittua? (Sanni)

No vittuakos tässä! (VH)

#14 Miten kauan sitä persettä on treenattava että tulokset näkyy? (Kalevauva.fi)

Nuorgamin maha- ja pepputreeniosastolla aistimme kysymyksestä lievää turhautumista. Kukapa meistä ei haluaisi persettään tuloskuntoon silmänräpäyksessä. Jalkakyykyt tuntuvat valuvan hukkaan.

Googlasimme termiparin ”Jari ’Bull’ Mentulan ja pepputreeni” ja opimme, että (kymmeniä)tuhansia treenattuja suomalaisia perseitä nähneen Jari ”Bull” Mentulan mukaan tulokset saattavat näkyä jo parissa kuukaudessa. Riippuu kysyjästä, onko se pitkä vai lyhyt aika. Ehkä lyhyt, jos sinulla on kuitenkin ollut peppusi ns. koko elämäsi.

Oman perseen kehittymiseen vaikuttaa se, miten syö (esim. leipää), treenaa ja lepää. Kysymyksen perusteella kysyjä on jo kohdistanut ajatuksensa oikeaan paikkaan eli siihen: oletettavasti omaan perseeseensä.

Kun teet pepputreeniliikkeitä, säilytä persesentrinen maailmankatsomuksesi ja tee niitä omilla pakaroillasi, älä esimerkiksi reisillä! Supista sitä peppua! (MM)

Miten kauan sitä persettä on treenattava että tulokset näkyy?

#15 Mitä jos mä rakastan sua? (Yö)

Olli, älä! Ei! Ei missään nimessä! (OO)

#16 Vieläkö mut voi pelastaa? (Egotrippi)

Hankala kysymyksenasettelu, johtuen ensisijaisesti kysymyksen yksioikoisuudesta ja taustatietojen puutteesta. Jos kyseessä on hätätilanne ja olet esimerkiksi hukkumassa tai talossa, joka on syttynyt tuleen, asiaa kannattaa kysyä pelastuslaitokselta, vapaapalokunnalta tai poliisilta. Jos taas kyse on niin sanotusti henkimaailman pelastuksesta, suosittelen oraakkelia. (VH)

#17 Mikä minusta tulee isona? (Hevisaurus)

Koska olet dinosaurus, tulevaisuutesi ei vaikuta järin valoisalta. Moni dinosaurus muuttuu vanhemmiten fossiiliksi. Niin toisaalta moni ihminenkin. (AL)

Mikä minusta tulee isona?

#18 Tahdonko kuitenkin sut takaisin? (Olavi Uusivirta)

Kukapa nyt ei heikkona hetkenään olisi halunnut ihmisiä ”kuitenkin” takaisin. (OO)

#19 Mitä jos sä oisit silti mun kaa? (Vesala)

Voisimme tietoisina tekemästämme kompromissista passiivis-aggressiivisesti nälviä toisiamme oman itseinhon pauhua vaimentaaksemme seuraavat vuosikymmenet. (AT)

#20 Miten tätä ollaan? (Erin)

Jalkapallo on peli, jossa 22 henkilöä säntäilee nurmikentällä nahkaisen pallon perässä, ja lopussa Saska Saarikoski kertoo, miten nää asiat oikeesti menee. (VP)

#21 Kuka sulkee sun silmät? (Pariisin Kevät)

Uskon vakaasti, että minä suljen itse omat silmäni niin pitkään kuin elän. Toki kysymyksestä voi tulkita myös vienon toiveen siitä, että Tšekin jalkapallomaajoukkueessa hyökkääjänä vuosien 1996 ja 2000 EM-lopputurnauksissa pelannut Pavel Kuka sulkisi jonkun silmät. Mutta ei nyt mennä siihen. (VH)

#22 Miksi en lähtisi kaupunkiin? (Litku Klemetti)

Luulitko, että kaupungissa tapahtuisi jotain uutta ja jännittävää. Ei tapahdu! Kaikilla tyypeillä on kuitenkin taas samat jutut. Seuraavana aamuna herää krapulassa tai krapulankaltaisessa. Tai vaikkei heräisi, harmittelee, että hukkaan heitettyä aikaa, tuo sosiaalinen toiminta. Olisi voinut vain maata kotona. (OO)

#23 Mitä Madonna tekis? (Stina Girs)

Hyvä kysymys, koska vastaus riippuu asiayhteydestä. Madonna on tehnyt elämänsä aikana paljon asioita, muun muassa hittilevyjä ja maailmankiertueita, lapsia, luonut muotitrendejä, näytellyt elokuvissa ja ohjannut niitä sekä hurahtanut kabbalaan.

Jos kysymys on jostain arkisesta asiasta, kuten lapsen futisharjoituksista tai skumpan juomisesta, Madonna todennäköisesti postaisi siitä kuvan Instagramiin. Jos kysymys on musiikin tekemisestä, Madonna todennäköisesti miettisi, kenen kanssa haluaa levyä tällä kertaa tehdä ja ns. käärii hihat.

Jos kysyjä miettii, mitä Madonna tekisi vapaa-ajallaan, niin hän harjoittelee melko paljon ja intensiivisesti muun muassa tanssien ja joogaten, nyrkkeillen sekä kevyitä painoja nostaen. Lisäksi Madonna katsoo elokuvia ja viettää aikaa perheensä kanssa.

Yhtä asiaa Madonna ei tekisi: menisi ruokakauppaan. Us Weeklyn haastattelussa vuonna 2015 hän sanoi, että ei ole käynyt ruokakaupassa yli vuoteen. (MH)

#24 Kuka kaipaa kusipäätä? (Rosi)

Tšekin jalkapalloliitolta voinee pian kysyä Pavel Kukan yhteystietoja, jos Pariisin Kevät haluaa tiedustella Kukan silmiensulkemishalukkuutta ja nyt sitten vielä kysellään kaipuuasioiden perään. Joku roti. (VH)
(VH)

Kuka sulkee sun silmät?

#25 Milloin nään sut uudestaan? Robin feat. Kasmir)

Vain elämään kahdeksas kausi, torstaisin ja perjantaisin kello 20.00. Nelosella. (OO)

#26 Miksi pelkäisin? (Piia Viitanen)

Ai miksi? Googlaa bobbit worm. Siksi. (JJ)

#27 Mitä tehdä miehellä? (Saijaa Saijaa)

Miehellä voi ratsastaa: lapsi isällään, konservatiivi sotiemme veteraanilla. (AT)

#28 Koska taas nähdä sut saan? (J. Karjalainen)

Kuules Jukka, toukokuun kalenteri näyttää jo too-oosi täydeltä. Kesäkuussa näyttäisi vähän rauhoittuvan kalenteri ja olevan vähän väljempää. Mennäänkö silloin vaikkapa kaljalle? (VH)

#29 Koska sä eroot? (Nikke Ankara)

Koska lahtelaiset oppivat käyttäytymään? (OO)

#30 Mis on se rakkaus? (Reino Nordin feat. Tippa)

The Troggsin sekä myöhemmin Wet Wet Wetin mukaan muun muassa ihan joka puolella, mutta myös täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. (VH)

Soundin cd-kokoelmien kuratoimiseen keskittyneen osaston analyysin mukaan vuonna 1998 ”uskomattomia” biisejä tekivät muun muassa Tarrakuva, James the Beaver ja… The Trip?

Apulanta, Tehosekoitin, YUP, Egotrippi, 22-Pistepirkko. Kaikki nuo yhtyeet julkaisivat uuden albumin vuonna 1998. Nuorgam muistelee tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet 20 vuotta.

Albumit ovat aakkosjärjestyksessä.

#1 22-Pistepirkko – Eleven

Muistan vieläkin vilpittömän tuohtumukseni. Olin juuri löytänyt Elevenin levyn sisältä niin monta uutta maailmaa, etteivät sanat tahtoneet riittää kuvaamaan kokemuksen syvyyttä. Ja sitten Soundi otti ja haukkui purkitteen. Kaksi tähteä ja vähätteleviä sanamuotoja. Suurin synti: ei kuulosta Larry and the Lefthandedilta. Johan on perkele, mietin. Koko levyn tarkoitushan on nimenomaan kuulostaa joltakin aivan muulta.

Noina vuosina suhtauduin sekä levyihin että niistä esitettyihin ajatuksiin sapella ja sydänverellä, aivan kuin oma oleminen ja identiteetti olisivat olleet niistä kiinni – niin kuin ne olivatkin. Siksi päätin, etten anna koskaan anteeksi. Ja että tulen vaalimaan vääryyttä kokenutta rakastani aivan erityisellä hartaudella.

”One more ride
In a mystery night”
(Taxi 74)

Maailma on täynnä levyjä, jotka vain ilmestyvät; lipuvat keskelle olevaisuutta kuin huomaamatta, täydentävät jotakin mutta eivät muuta mitään. Ja sitten on levyjä, joita rymisevät sisään karmit kaulassaan ja määrittelevät uudestaan koko sen elämänvaiheen, jonka keskelle ne ovat rynnineet.

22-Pistepirkon kuudes pitkäsoitto, Eleven, kuuluu jälkimmäisiin. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, jolloin tutustuimme.

Yksiö Kalliossa, kellarikerros, synkein syksy. Vesi kaatuu taivaalta kuin suuresta ämpäristä, rännit soittavat urbaania bluesia ja taivas takertuu katuun. Ystäväni laittaa levyn soittimeen. Odotamme siltä rivakkaa tahdistusta oluenjuonnille, mutta ensimmäiset äänet pysäyttävätkin illan. Taxi 74:n uneliaaksi luupitettu intro tarttuu vesipisaroihin, mutkittelee kuin ikkunalasin vesivanat ja kääntää kellomme omaan aikaansa. Kun kertosäe räjähtää pirstaleiksi syksyn piiskaamille kaduille, tiedän sydämeni saaneen uuden sykkeen.

Tuolta se tuntui silloin, liioittelematta. Eleven oli mullistava äänite, joka avasi valtavasti uusia näkökulmia niin elämääni kuin musiikkiinkin. Ja vähintään yhtä radikaali se tuntui olevan tekijöilleen. Albumi määritti perusteluja esittämättä koneet ja ohjelmoinnit 22-Pistepirkon musiikin keskipisteeksi, ja päivitti reissussa nuhrautuneen yhtyeen hetkessä osaksi aikaansa. Samalla levy kuitenkin väisti samalla valtaosan 1990-luvun lopun ilmeisimmistä tuotantoansoista. Se hyppäsi intuitiotaan seuraten jokaisen hetkelliseksi muotivirtaukseksi jääneen kehitysvaiheen yli, suoraan jonnekin mihin muut eivät tulisi ikinä pääsemään.

Täysin vaivatta levy ei toki taipunut muotoonsa. Yhtye sai itsestään aluksi irti vain säikeitä, ehdotuksia, vaikutelmia, aihioita ja suuntaviivoja, joita se koetti saada eloon alkeistason koneluupeilla ja soitinraidoilla. Samalla se rääkkäsi ulkopuolisiksi avustajikseen pestaamansa Petteri Rajantin ja Jussi Jaakonahon henkihieveriin laulunriekaleidensa kanssa. Kun etsintöjen, kokeilujen ja yritelmien seurauksena hallitsemattomaksi kasvanut äänitepino uuvutti lopulta niin yhtyeen kuin sen yhteistyökumppanitkin, sysättiin paketti sellaisenaan Riku Mattilalle. Vasta hänen jääräpäisessä käsittelyssään informaatioähkyn seasta löytyi Elevenin lopullinen sielu.

Työtapa oli epäilemättä tuskaisa, mutta lopputulos oikeutti kärsimyksen. Kaikkien kierrosten jälkeen Eleven oli kärsimättömän täynnä eri suuntaan juoksuttavia polkuja, mutta albumilla oli myös oma, tunnistettava identiteetti, joka palautti 22-Pistepirkon keskelle luovinta alkutilaansa. Asemansa saavuttaneesta rock-yhtyeestä oli yhtäkkiä jäljellä vain tomuinen ulkokuori, jonka alla rummut oli korvattu rytmikoneilla ja kitaratontit jätetty villiintyneiden koskettimien armoille. Levyn sisäistynyt epämukavuus sai bändin kuitenkin kukoistamaan.

Se etsi jälleen, kuumeisemmin kuin koskaan, ohjekirjoja lukematta, ja osui monessa valinnassaan odottamattoman oikeaan.

”Sometimes I feel like
I wanna go
Walking to the ballroom”
(Boardroom Walk)

Kaikki tämä kelpasi minulle hyvin; Eleveniltä huokunut järjettömyyden, täydellisyyden ja lämmön suhde oli juuri sitä mitä tuolloin tietämättäni janosin. Oikeastaan tarvitsin vuonna 1998 vain kahta levyä, Eleveniä ja Kentin Isolaa (1997). Ne seurailivat kokemusmaailmaani rikkumattomasti. Kent toisti asuntoni ikkunasta näkyneiden yötaivaiden sävyt ja jalosti ne eksistentiaaliseksi levottomuudeksi. 22-Pistepirkko puolestaan muistutti koko ajan, että todellinen maailma on kaikkialla mieleni ulkopuolella, jossakin siellä missä myytit ja maisema kohtaavat.

Boardroom Walkissa kaikuivat ajalle alistuneet haaveet ja utopiat, Coma Moonissa puhalsivat etäisten aavikoiden yksinäisyydet, Beautiful Morningissa sarastivat lupauksina venytelleet säteet ja Shadow jalosti kaiken tuhansien täyttyneiden rakkauksien varmuudella iskeneeksi toiveikkuudeksi – siitäkin huolimatta, etten vieläkään ymmärrä laulun sanoista rahtuakaan.

Ja sitten, kaiken kruununa, oli Let the Romeo Weep; lähes pyhä teos, joka toi kaikki Elevenin tavoittelemat ajat, paikat ja asetelmat nuolena keskelle tunteideni keskipistettä. Laulu oli balsamia nuoren itsesäälini haavoille, ja suolaa joka sai janoamaan lisää tuskaa. Se oli lohtua ja se oli kidutusta. Enkä voinut kuin upota ilta illan jälkeen sen tummaan rytmiin ja empaattiseen kerrontaan.

”Old dreams
Ancient senses
Daddy keeps his eyes on
Young couples kissing at
Kissing at the higher fences”
(Let the Romeo Weep)

Syksy 1998 oli kivulias kuin mahdollisuuksiinsa kompastunut vapaus, täynnä toinen toistaan vahvempia vaikutelmia. Minun on mahdotonta erottaa Eleveniä kaikesta tuosta. Silti aina levyn pariin palatessani yllätyn siitä, miten tuoreelta ja monipuoliselta se edelleen kuulostaa – ehkä ammoista kärkiraitaansa Onion Soupia lukuun ottamatta. Levy on nyanssitarkan tunnelmanhallinnan riemujuhlaa ja mässäilyä uutena avartuneen maailman pitopöydissä. Se on itsepintaista ihanteiden perässä juoksemista, mutta myös rajattomaksi taiteellisuudeksi avartuvaa ihanteista luopumista. Se on täysin valmis ja jokaisesta äänestään täydellistynyt levy, mutta samalla kokoelma juonteita, joilla on varaa ja halua pukeutua jatkossa täysin toisenlaiseen asuun.

Yhtyeen uralla Eleven oli tietenkin vain välivaihe, yksi horjahdus ennen seuraavaa. Loppujen lopuksi 22-Pistepirkko jalosti teknologiasuhteensa huippuunsa vasta seuraavalla levyllään (Rally of Love, 2001). Ja loppujen lopuksi bändi pääsi lähemmäs tavoitteitaan palatessaan 2000-luvun kuluessa bändisoiton ja pelkistetyn blues-luennan pariin. Ehkä sillä oli myöhemmin myös paljon hauskempaa, ehkä se koki myöhemmin olevansa paljon tiiviimmin oma itsensä.

Mutta Eleveniä parempaa levyä se ei tehnyt enää koskaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Absoluuttinen Nollapiste – Simpukka-amppeli

Rovaniemen suurimman kulttibändin kolmas levy merkitsi heille eräänlaista uutta alkua: kahden ensimmäisen albumin lukioälykkötykittelyä seurasi pieni tauko erilaisten armeija-tyyppisten velvollisuuksien takia, joskin laulaja Tommi Liimatta käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sooloalbumin Liimatan Pan Alley (1996), joka luokittuu vielä varhaistuotannon jatkeeksi.

Ratkaisevaa linjanmuutosta ei Simpukka-amppelikaan edusta, mutta rönsyjä on karsittu jo biisien määrällä ja levyn pituudellakin mitaten. Onhan touhussa nyt myös havaittavissa tiettyä vakavoitumista.

Toki Liimatan diipit kelat ovat yhä hyvin liimattamaisia, mutta musiikillisesti bändi kurottaa jopa juhlallisen-staattisen progen suuntaan, varsinkin päätösraidoilla Sunnuntai ja Viittä vaille sadetta, jotka ovatkin levyn kovinta antia. Mutta kokonaisuutenakin sanoisin Nollapisteen olevan tällä levyllä juuri oikeassa sekoilun ja vakavan taiteellisuuden risteyskohdassa. Se onnistuu olemaan nokkela ja koskettava jopa samaan aikaan.

Mainittu Viittä vaille sadetta on ylevässä kryptisyydessään bändin paras biisi koskaan, ja levykokonaisuuksistakin tälle vetävät vertoja vain juhlittu teema-albumi Suljettu (1999) ja vähän väheksytympi Nimi muutettu (2002). (Niko Peltonen)

#3 Apulanta – Aivan kuin kaikki muutkin

Kuten kaikki hyvin tietävät, Disco Ensemblen Miikka Koivisto oli mies, joka toi emon Suomeen. Kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heinolassa olisi ollut 1990-luvulla parempi levykauppa kuin Sävel-Silta. Tai ylipäänsä jokin reitti, jota Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olisivat löytäneet jostain käsiinsä vaikkapa Sunny Day Real Estaten levyjä (en tiedä, onko näin tapahtunut) ja kasvaneet emobändiksi, joka siitä meinasi monta kertaa tulla.

Apulanta joutui kuitenkin tyytymään betoninraoista versovan kasvin logiikkaan. Sen neljäs levy ja kiistattomin mestariteos Aivan kuin kaikki muutkin on täynnä eheintä Apulanta-soundia. Sen osat ovat yksinkertaiset: Nirvana, Weezer, vähän Pixiesiä ja Heinola – kuin muuta ei olisi ollut tarjolla. Tuskin olikaan. Wirtasen tuolloin fanittamat Kent ja Manic Street Preachers kuuluvat vasta seuraavilla levyillä.

Apulannan riippumattomuus on aina välittynyt vaihtelevana laadunvalvontana: edelleen levyillä saattaa olla vaikka millaisia roiskaisuja, joita seuraa mestarillinen single, jonka jälkeen kuullaan taas jotain järjetöntä.

Aivan kuin kaikki muutkin on poikkeus. Se on bändin ensimmäinen albumi, joka tuntui harkitulta kokonaisuudelta. Kappaleiden nimettömyys korosti sitä entisestään. (Wirtanen on sanonut, että bändi keksii nimet joka tapauksessa vasta ihan viime tipassa ja pakon edessä.)

Apulannasta tuli punkbändin kautta suomirockbändi. Aivan kuin kaikki muutkin sisältää tärkeimmät häivähdykset niistä hetkistä, jolloin Suomi melkein sai ensimmäisen emobändinsä – jos täällä juuri edes tyylilajista puhuttiin.

Sen kiistattomin klassikko 007 eli Teit meistä kauniin on läpiabstrakti ja liioitellun repivä ihmissuhdekappale – muotovalio siis.

Levyn päättävä 0010 / Kaupungissa puolestaan vangitsee paitsi Apulannan maagisimmat minuutit, myös vihan, rakkauden ja romantiikan täyttämän pikkukaupunkitunteen, josta koko midwest emossa oli niin usein kysymys.

Wirtaselle kappale oli kenties totta jo vuonna 1998, mutta heinolalaiselle 0010 muuttuu vuosi vuodelta elämänkokoisemmaksi lauluksi. Siinä on puhtaimmillaan taakse jäänyt elämä, jota Apulannastakin on tullut.

20 vuotta myöhemmin rautatiesillalle voi nousta ja nähdä, kuinka kaupunkimme on tyhjillään. Eikä mikään possessiivisuffiksi ole koskaan tuntunut yhtä painavalta. (Oskari Onninen)

#4 Egotrippi – Alter Ego

Egotrippi nousi yhdeksi omakohtaisesti tärkeimmistä kotimaisista yhtyeistä 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Täysin tuurilla ja bändistä mitään tietämättömänä kivan värisellä kannella Porin Anttilan alennuslaarista noin 20 markan hintaan mukaan tarttunut debyyttilevy Egotrippi (1995) herätti keskellä pahaa brittipophurahdusta orastavaa mielenkiintoa, joka syveni yhtyeen toisen albumin Superegon (1997) myötä. Superego teki niin ison vaikutuksen, että Alter ego (1998) tuntui aluksi pettymykseltä.

Ennen levyn julkaisua julkaistu single Pois minusta paha henki ja yhtyeen keikoilla tutuksi tullut voimapop-runttaus Flipperikuningas olivat nostaneet odotukset korkeuksiin, mutta brittipophurahduksen käännyttyä vahvasti indien suuntaan Radioheadin ja Kentin johdolla, Alter ego tuntui vaisulta. Lopulta levyn viimeiset kappaleet – Kiire, Suklaasydän ja paras tietämäni Eppu Normaalin kappaleesta levytetty cover-versio (Lautturi) – muuttivat asian.

Osa albumin lauluista ei ole kestänyt aikaa järin hyvin, mutta kaikki jo mainitut kappaleet sekä raukeanhaikea kaipuuballadi Posteljooni ja Flipperikuninkaan voimapop-serkku Vieterit kuulostavat vielä 20 vuotta julkaisunsa jälkeenkin vereviltä ja melodisen kotimaisen kitarapopin valiohetkiltä. (Visa Högmander)

#5 Jolly Jumpers – Ruis

Vuonna 1998 Jolly Jumpers oli jo niin vanha yhtye, että se olisi saanut ajaa autoa ja ostaa kaupasta kaljaa. Se kuulosti kuitenkin paljon vanhemmalta – ja juomatottumuksiltaan enemmän kotipolttoiseen kallistuvalta.

Rakastuin Ruisiin (vai Ruikseen / Rukiiseen / Ruis’hin?) jo ennen kuin olin kuullut sitä sekuntiakaan, koska sen kannessa oli Jukka Tilsan piirtämä kuva. Jukka Tilsaan olin rakastunut jo 6-vuotiaana, kun olin lukenut kotimaisen sarjakuvan antologiasta Ruututarhasta, kuinka ”jalka irtoz”, ”makkaraa myydään metreittäin”, ”on meny zoppaa gorfaan” ja ”laskuvarjon tilalla onkin jättimäinen teepussi”.

Ruis-levyn kannessa on kuva viiksekkäästä ja sombreropäisestä tuhatjalkaisesta puhaltelemassa sikaristaan ruisleivän (!) muotoisia samalla, kun jonkinlaiseen juuttisäkkiin sulloutunut intiaani vetelee hirsiä kukkulan uumenissa. Takakannessa on preeriamaisemaan obligatoorisesti kuuluva morjestelija-kaktus, juurellaan suurikokoisen nisäkkään pääkallo.

Levy alkaa kärttyisällä didgeridoon pörinällä, joka potkaisee käyntiin yhden soinnun drone-boogien nimeltä Bottle and Chain. Kappale kiteyttää olennaisimman Jolly Jumpersista: yhden soinnun yllä leijuvaa, sisällöllisesti leveälierisestä hatusta vetäistyä mielikuvitusamericanaa, joka kuulostaa maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta.

Juurevaa musiikkia? Kyllä. Juuret vain muhivat jossain aivan toisessa kuin Tyrnävän saati Tampereen maaperässä. Niin koskettavasti kuin Jolly Jumpers onnistuukin ajoittain murahtelemaan, sen maailmassa kaikki on ikuisesti niin kuin sarja- tai elokuvissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kaartamo Kettunen Kuustonen – Kaartamo Kettunen Kuustonen

Tätä kotimaisen aikuisrockin troikkaa voi varmasti syyttää monesta: he ovat jättäneet taakseen kokonaisen sukupolven, joka tekee kevytamerikkalaista Radio Suomi -tavaraa päiväohjelmien täytteeksi ja Tero Lietteen erikoisohjelmissa soitettaviksi. Toisaalta samasta saadaan tämän tyylilajin kotimaassa kiittää Tom Pettyä tai Eaglesia – ja mikäpä olisikaan universaalimpaa kuin keski-ikäisten perheenisien tien päälle tarkoitettu duunarirock.

Broadcast-yhtyeestä maailmalle lähteneiden Edu Kettusen ja Esa Kaartamon sekä gospelista maalliseen rockiin vaihtaneen Mikko Kuustosen urat olivat 1990-luvun loppupuolella melkoisen uomissaan, joskin suurin suosio näytti olevan jo takanapäin. Yhteislevy onkin nähtävissä erääksi neljääkymppiä lähestyvien artistien kasvojenkohotusyritykseksi ja – jos nyt jotain löyhää rinnastusta yrittää – suunnilleen samanlaiseksi tempaukseksi kuin tämän vuosikymmenen starojen Voice of Finland -tuomaroinnit.

Suosio oli kohtuullista: trion levy keikkui listoilla muutaman kuukauden, mutta sattui hieman epäonnisesti ilmestymään samoihin aikoihin kuin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät tai Ismo Alangon Pulu, jotka varmasti söivät sen listasuosiota. Levyltä on jäänyt kuitenkin elämään kärkisinkku Elämän haamu, joka onkin kotimaisen faijarockin merkkiteoksia. Paha siinä on vastaan sanoa, kun setämiehet laulavat vastasyntyneestä ja keksivät elämälle sellaisia vertauskuvia kuin ”vanha harmaa beatnik Monte Carlon kasinon parkkiksella”. (Mikael Mattila)

#7 J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät

”Vielä muistan, luiset sormet kättäin puristi
vielä muistan kultasormuksen
vanha autonrähjä, se sillä huristi
kanssa Rock-n-Rollin jätin entisen”

Harva artisti uudistuu uransa kypsässä vaiheessa yhtä luontevasti kuin J. Karjalainen 1990-luvun alussa. Keltaisessa talossa -soolollaan (1990) sekä kolmella Yhtyeineen nauhoittamallaan levyllä mies päivitti sekä tuotantokulmansa että suhteensa musiikillisiin juuriinsa. Siinä sivussa syntyi nippu hittejä, jotka soivat sulavampina kuin koskaan aiemmin.

Kun jalostusprosessi huipentui vuosikymmenen puolivälissä perustettuun Electric Sauna -yhtyeeseen, oli Karjalainen tullut kuin huomaamattaan määritelleeksi nipun uusia standardeja niin itselleen kuin koko silloiselle suomirockillekin.

Electric Saunan nimetön debyytti (1996) oli monessa mielessä Karjalaisen uran kulminaatiopiste. Etenkin omassa ajassaan se tuntui mullistavan uudistusmieliseltä ja tuoreelta. Taiteilijalle itselleen levy oli kuitenkin samalla vain yksi askel tuoreeltaan esiin raivatussa polkuverkostossa. Kun Karjalainen esitteli pari vuotta myöhemmin Laura Häkkisen silmät, kävi selväksi, ettei hän halunnut enää katsoa taakseen kuin metaforisessa mielessä. ”On kaikki niin kuin ennenkin”, mies lauloi avaussinglellä kuin piruillakseen – ja lähti sen jälkeen avomielin kohti useita uusia suuntia.

”Mä pistin kepin laulamaan ihan tosta vaan
ja yhdessä me kaikki voitettiin
kauempaakin vartavasten tultiin katsomaan
kun Rock-n-rollin kanssa silloin soitettiin”

Laura Häkkisen silmät oli sisäistyneempi ja kypsempi, mutta myös villimpi versio edeltäjästään. Jos Electric Saunan ydinajatus oli yhdistää uusi tuotantojälki ja järeästi rouhitut traditiot moderniksi blues-iskelmäksi, seikkaili seuraaja rennolla otteella ympäri maailmaa. Albumin johdonmukainen kappalekeskeisyys ja ilmaisun rento luontevuus harhauttivat aluksi pitämään musiikkia miellyttämisenhaluisena, helpponakin, mutta tarkemmalla kuuntelulla pinnan alta paljastui häkellyttävä tyylien kirjo. Kaikessa tunnusomaisuudessaan ja ammattitaitoisuudessaankin levy oli vaistonvaraisen sulattelun, heittäytymisen ja irrottelun riemujuhlaa.

Ja mikäs irrotellessa. Electric Sauna oli hitsautunut parissa vuodessa huikean tyylikkääksi yksiköksi, jonka notkeus tuki täydellisesti Karjalaisen leikittelynhalua. Yhtyeeltä sujuivat yhtä luontevasti niin repivä rock-balladismi, ylivertaisen kutsuva diskopoljento, mietteliäs downbeat kuin Bob Dylania lainaileva iskelmöintikin. Eikä maestro epäröinyt heittää orkesterin myllyyn muutamia uransa terävimpiä sävellyksiä. Vaikka heppoinen avaussingle On kaikki niin kuin ennenkin, pinnistelty blues-loungeilu Aulaava Anki sekä mökkisammakon jälkiä seurannut Prinssi kukkapadassa saivat kuulijan ajatukset välillä harhailemaan, oli Laura Häkkisen silmien kappalemateriaali kokonaisuudessaan enemmän kuin vaikuttavaa.

Täsmäteokset kuten Pygmit bailaa, Juhlakentällä, Mading ja Vuokses sun olisivat olleet monella Karjalais-levyllä ehdotonta kärkeä. Laura Häkkisen silmillä niiden tehtävänä oli kuitenkin sulautua keskiarvoksi, osaksi tasavahvaa kokonaisuutta, jossa jokainen laulu sai loistaa vuorollaan.

”Elämä on kuolemaa, hän sanoi minulle
ja heitti mulle kultasormuksen
muista mitä sanoin, tää on kaikki sinulle
sitten painui alle veden mutaisen!

Lopullisen silauksen levylle antoivat Karjalaisen sanoitukset. Kepeät sanahelinät, piilosyvälliset tiivistykset ja assosiatiiviset tunnelmakuvat virtasivat totuttuun tapaan, mutta upposivat samalla yllättävän syvälle. Esimerkiksi Karjalaisen isän lapsuudenkotia nostalgisoinut Villi poika kasvoi kutkuttavasti romantisoituneeksi unikuvaksi, jonka karsitun ilmaisun alla pyöri toisiinsa risteytyvien aikatasojen virrasto.

Lisäksi levy nosti esille uudenlaisella rintaäänellä puhuneen tarinankertojan. Nimikkokappaleen monisäkeistöinen aavetarina oli taitavasti rakennettu pienoisnovelli, jota Karjalainen kertoi muhitelleensa kymmenen vuoden ajan. Ja Rock-N-Rollilla hän pisti vielä paremmaksi. Deltan suomaasta kummunnut kahdeksanminuuttinen kertomus matkasta rock-mytologian ytimeen oli huikea yhdistelmä herpaantumatonta juonenkuljetusta, moniulotteista visuaalisuutta ja taiten viljeltyjä iskulauseita. Tällaisenaan laulu muodosti myös vakaan pohjan Karjalaisen myöhemmälle autofiktiiviselle hahmogallerialle verisestä miehestä Lännen-Jukkaan, Markkuun ja Stindebindeen.

Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että hyvät tarinat eivät vanhene. Pikemminkin patina vain korostaa Laura Häkkisen silmien merkitystä ja avarakatseisuutta. Jos levy tuntui ilmestyessään ensisijaisesti johdonmukaiselta jatkolta edeltäjälleen, nousee se nykyisin esille itsenäisenä merkkiteoksena. Ja kuten oikeastaan jokainen sitä seurannut Karjalais-äänite todistaa – ehkä laimeahkoa Electric Picniciä (1999) lukuun ottamatta – albumi ei ollut ainoastaan pitkän kehitysvaiheen päätös. Pikemminkin Laura Häkkisen silmät oli uuden, entistäkin raikkaamman ja rohkeamman ilmaisun alkupiste; kokonaistaideteos, jolla Karjalainen lopullisesti oivalsi voivansa tehdä aivan mitä haluaa. (Hannu Linkola)

#8 Karkkiautomaatti – Suudelmilla

Katsotaanpas… Kymmenen pistettä kappaleille Arvoitus on meille poika tuo, Seikkailuun, Toinen onneen vie, Susan ja Voi kuinka on tää maailmain.

Yhdeksän pistettä kappaleille Minne vaan, Kemijoki, Yks-kaks-motocross ja Parisuhteen aakkoset.

Nyt heitän arpakuution ja Mä tahdon romanssin – hauskoja kappaleita nekin, sellaisia vahvoja kaseja, kuten lyhyt välisoitto Wambadakin.

Joten: vaikka skippaisi ihan tyhmän avausbiisin Rio Wamban ja päätösraidan Kaks-kol-motocross (Chinon & Rhodes Remix), joka on kauniisti sanottuna ”aikansa kuva”, jäljelle jäisi silti 48 minuuttia keskimäärin yhdeksikön hujakoilla huitelevaa popmusiikkia.

Sellaiseen suoritukseen ei ole moni yhtye Karkkiautomaatin lisäksi Suomessa kyennyt – eikä vuonna 1998 yksikään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Larry & The Lefthanded – Quantum Rider

1990-luvun lopussa oli jännittävää tarkkailla suomalaista musiikkimaailmaa Rovaniemeltä käsin: kaikki muuttui niin nopeasti, minun kaltaisillani teineillä ei ollut vielä internetiä ja Helsinki ”skeneineen” tuntui fantasiamaailmalta. Tuli sellaisia bändejä kuin Larry & The Lefthanded, johon törmäsin ihan ensin nimenä Soundin levyarviopalstalla ja sitten, kuulokuvana, kaikista mahdollisista yhteyksistä MTV:n tiistai- ja torstaiöisin lähettämässä Alternative Nation -ohjelmassa. Luonnollisesti Dance Me Me kuulosti parhaalta, kun sitä katseli lukulomalla kolmelta yöllä omakotitalon alakerrassa hyvin hillityllä volyymillä, ettei muu perhe heräisi. Siinä oli mystiikkaa.

Quantum Riderin ilmestymisen aikaan olin jo valmistautumassa sivarikoulutukseen Lapinjärvellä, ja ajattelin ostavani levyn sitten Helsingistä, kun etelään menisin. Minulla oli myös Helsingissä asuva kirjekaveri, johon olin vähän ihastunut ja joka oli luvannut minulle viikonlopuksi yösijan solukämpästään.

Tapasimme rautatieasemalla ja ensimmäiseksi suuntasimme Stupido Shopiin levyostoksille. Ostin The Verven kaksi ekaa levyä, Giant Robotin Helsinki Rock City -ep:n ja Quantum Riderin. Se oli urbaania!

Naisjuttu meni aivan vituiksi, mutta ostamistani levyistä kuuntelin eniten Quantum Rideria. Se oli trendikästä, outoa ja melodista samaan aikaan. Se kuulostaa tosi hyvältä edelleen. Utuinen soundimaailma ei ole vanhentunut, ja keskitempoiset biisit ja laulukoukut tekevät musiikista hyvin helposti lähestyttävää – euforiakarkkimaisen kuulokuvan nuoruudesta, joka olisi voinut mennä paremminkin. (Niko Peltonen)

#10 Lemonator – Maison Rilax

Päättymäisillään oleva teini-ikä, sydänsurut, melankolia ja lohtua tuova, parantava musiikki – tuttu kombo 1990-luvun lopulta. Kyllä. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö, johon oli palavasti ihastunut, ei tuntenutkaan samoin ja koko maailma tuntui murenevan mikroskooppisen pieniksi mutta kivuliaiksi palasiksi. Noina hetkinä Lasse Kurki lauloi särökitaravallin säestämänä ”Don’t need your love / Don’t need your explanations / I wish you best luck / All of our windows broken” ja olo helpotti.

Nuo rivit ovat vuonna 2015 pillit pussiin laittaneen Lemonator-yhtyeen parhaan albumin Maison Rilaxin (1998) avauskappaleen raadollisen kauniista kertosäkeestä.

Maison Rilaxin ja Lemonatorin debyyttilevyn Yellow’n (1997) välinen kontrasti oli mykistävä. Yellow oli pirteydessään liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax taas soundtrack syksyisen melankolisiin ja masentaviin harmaisiin hetkiin.

Avausraidan lisäksi levyn avainhetkiä ovat muun muassa raukea Same Old Same, tunnemyrskyisään loppusoittoonsa komeasti kasvava Lost sekä tietysti pikkuhitit Not Your Game ja Headlights.

Maison Rilax on levy, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Se on albumi, joka 20 vuotta myöhemminkin lohduttaa ja parantaa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kari Peitsamo – Hoodoo

Kari Peitsamon kolmannen kymmenen viidennen levyn julistamisessa klassikoksi voi olla pientä liioittelun makua. Hoodoolla ei ollut suuria hittejä, siitä ei ole jäänyt kappaleita Peitsamon keikkasettiin, eikä vuoden 2003 tuplakokoelmallekaan kelpuutettu levyltä kuin yksi ainoa biisi (Crawling King Snake Ballad Blues). Kuitenkin levy oli tärkeä askel Peitsamon Skootterista alkanutta loputonta iterointia kohti täydellistä rock-levyä.

Nimensä mukaisesti levy liikkuu syvällä Yhdysvaltojen etelän mystiikassa. Seurataan Green Riveriä, tavataan Hoochie Coochie Man ja käytetään käärmeennahkabootseja.

Hoodoon varsinaista sisältöä tärkeämpää on kuitenkin sen antama merkki Peitsamon elinvoimasta melko Kari Peitsamo & Hirttämättömien epäonnistuneen ensilevyn ja parin ylipäänsä hiljaisemman vuoden jälkeen. Hoodoo avasi Peitsamon uralla lyhyen, mutta onnistuneen vaiheen, joka jatkui Hirttämättömien mainiolla kakkoslevyllä (1999), Retkibanaanin kanssa tehdyllä yhteislevyllä (2000) ja uran päätepisteeksi tarkoitetulla Pelle Show’lla (2001). Lopettaminen tosin kesti vain reilut kaksi vuotta, mutta se on jo toinen tarina. (Juha Merimaa)

#12 Tehosekoitin – Varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki edustaa Tehosekoittimen tuotannossa siirtymävaihetta varhaisten albumien glam-punkin ja Freak Outilla lanseeratun iskelmälinjan välissä, mutta samalla siinä toteutuu kiteymä, jossa bändi todella löytää itsensä ja sisäisen romantiikkansa.

Albumikokonaisuuksissa Tehosekoitin ei koskaan enää yltänyt Varoittavan esimerkin jylhyyteen, kaihomielisyyteen ja melodraamaksi kasvavan melankolian täydelliseen visualisoimiseen ja ääneksi pukemiseen.

Varoittava esimerkki on elokuvallinen albumi, laajakangaslevy. Siinä on samaa määrittämätöntä lähdön tuntua kuin Mika Kaurismäen Arvottomissa. Ei niinkään kuvaus kesästä kuin tieto sen loppumisesta.”End credits roll.” Ei ainoastaan Tehiksen parhaita levyjä, vaan suomalaisen rockin suurimpia albumisaavutuksia. Kansallinen maisema ja soundi, toteutus Amerikan tuliaisia. Chrysler ‘57 kylänraitilla. Yölintu soittamassa katurokkia.

Lopuksi tietysti 13-minuuttinen proge-eepos. Mahtipontisuuden pohjalla kaikessa silti yhtyeen leipälaji, sen uniikiksi tekevä grandiöösin apatian kuvaus. Ei enempää blues, ei enempää down. (Joni Kling)

#13 Jonna Tervomaa – s/t

Vuonna 1995 Alanis Morissette raivasi tien auki ”nuorille vihaisille naislaulajajille”. Tuo välillä jopa rasittavaksi yltynyt buumi rantautui Suomeen muutamaa vuotta myöhemmin ja kärkiniminä oli kaksi uutta nuorta artistia. Maija Vilkkumaa lauloi soittavansa joka yö Satumaa-tangon ja panevansa stereot lujempaa kun tuntuu siltä, että joku huutaa apua merellä päin. Jonna Tervomaa taas lauloi likaisesta miehestä ja päästä, joka ei edes yritä ymmärtää, mikä tuossa miehessä mättää.

Lapsitähtenä julkisuuteen jo 1980-luvulla nousseen Tervomaan aikuisuran debyyttilevy oli albumin markkinoinnista syntyneen mielikuvan sijaan jotain ihan muuta kuin yritys olla Suomen Alanis Morissette. Jonna Tervomaa (1998) oli ja on edelleen yksi laulajan vahvimmista ellei jopa vahvin kokonaisuus.

Albumin suurin hitti Suljettu sydän on kuin malliesimerkki 1990-luvun lopun tarttuvasta särökitarapopista Keskeneräisen, Peilikuvan, Stopin ja Tarkkailen sua -hienouden tavoin.

Levy esitteli myös sen puolen Tervomaasta, joka on noussut laulajan tavaramerkiksi ja suurimmaksi vahvuudeksi – vereslihaiset balladit. Julma maa, En sinulta rauhaa saa ja albumin päättävä Etsii ovat Jonna Tervomaata parhaimmillaan: täynnä tunnetta ja latausta, niin hillitymmässä kuin räiskyvämmässäkin muodossa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#14 YUP – Outo elämä

Outo elämä lienee tehty YUP:n uran suosiollisesti herkimmässä vaiheessa, juuri hetkeä ennen lopullista kansallista läpimurtoa. Levy on eräänlainen ”itsenäisen rokkarin” haave: bändi oli kiinnitettynä isolle levy-yhtiölle, joka kuitenkin luotti tulokkaisiin kylliksi, eikä näin ollen lähtenyt liiaksi puuttumaan sisältöön.

Miljoonasateen Matti Nurron tuottama albumi oli kuitenkin ehdottomasti YUP:n kepein ja popein levy. Toki pitää muistaa, että aitojen taidelukioelitistien mielestä bändi meni pilalle jo vuosikymmenen alussa, joten mitään hävittävää ei ollut. Siksi se saattoi sisällyttää albumille Hullun planeetan kaltaisen kansanmusiikkitiluttelun tai kuin suurille lavoille luodun Suomen suurimman TV:n. Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä pilailevan teemamelodiansa varastava Tavaroiden taikamaailma taasen oli YUP:n menestynein single siihen mennessä.

Samalla Outo elämä on pienoinen väliinputoaja. Se ei ole Homo sapiensin kaltainen faniklassikko tai Normaalien maihinnousun veroinen hittilevy, muttei suinkaan silkka välityökään. Siitä löytyy paljon YUP:lle ominaisia rönsyjä ja kiperyyksiä (joita muutamalla tulevalla levyllä siistittiin paljonkin – laadun onneksi erityisemmin kärsimättä), ja nivoo yhteen bändin siirtymäajan klubien hämäristä isojen festareiden päälavoille. (Mikael Mattila)

Renessanssinerot liikenteessä.

Paleface ja Paperi T ovat kotimaisen hiphopin renessanssineroja. He ovat olleet mukana elokuvissa, saaneet arvostettuja palkintoja ja kirjoittaneet kirjoja.

Mutta kumpi heistä on istunut tanssielokuville tarkoitetun kilpailun tuomaristossa? Kumpi heistä tutkii sisällissodan syntyhistoriaa Ylen tv-tuotannossa? Nyt voit testata tietämyksesi Palefacen ja Paperi T:n kiistattomista saavutuksista tällä 12 kysymyksen tietokilpailulla.

Oikean vastausrivin löydät artikkelin lopusta?

Paleface vai Paperi T?

1. Kumpi räppäreistä on kirjoittanut vuonna 2017 ilmestyneen teoksen Viides Maamme-kirja?

2. Suomen täyttäessä sata vuotta valtioneuvosto nimitti hallituksen johtamaan juhlavuoteen liittyvää projektia. Kumpi räppäreistä kuului hallitukseen?

3. Kumpi räppäreistä on koonnut Spotify-soittolistan Helsinki Design Week -tapahtuman verkkosivuille?

4. Kumpi räppäreistä näyttelee Heikki Kujanpään elokuvassa Suomen hauskin mies?

5. Kumpi räppäreistä on antanut kasvonsa Zalandon mainoskampanjalle?

6. Kumpi räppäreistä tutkii ”sisällissodan syntyhistoriaa, vaiheita ja suomalaisiin jättämiä jälkiä” Ylen Laulu sisällissodasta -sarjassa?

7. Kumpaa räppäreistä on haastateltu 12 tarinaa kirjoittamisesta -teokseen, jossa ”kirjoittamisen ammattilaiset” puhuvat työstään?

8. Kumpi räppäreistä esiintyy Vesa Kuosmasen ja Henri Huttusen Night Goes Long -elokuvassa?

9. 60secondsdance on tanssielokuville tarkoitettu kilpailu. Kumpi räppäreistä istui kilpailun tuomaristossa Suomessa?

10. Kumpi on esiintynyt yhdessä Lahden kaupunginorkesterin kanssa?

11. Kumpi on saanut Suomen kulttuurirahaston 30 000 euron palkinnon ”nykyajan runonlaulusta ja sosiaalisesta tarkkanäköisyydestä”?

12. Kumpi räppäreistä on ollut mukana Helsingin kaupunginteatterin lapsille suunnatussa Atomiaatos-esityksessä?

Paleface vai Paperi T, kas siinä pulma.

Oikeat vastaukset:

1. Paleface
2. Paleface
3. Paperi T
4. Paleface
5. Paperi T
6. Paleface
7. Paperi T
8. Paperi T
9. Paleface
10. Paperi T
11. Paleface
12. Paleface

Jos sait…

…12 pistettä, tiedät kaiken Palefacesta ja Paperi T:stä. Olet renessanssinero.

…10–11 pistettä, tiedät kaiken joko Palefacesta tai Paperi T:stä, mutta et aivan kaikkea Paperi T:stä tai Palefacesta. Et ole aivan renessanssinero.

…7–9 pistettä, tiedät jonkin verran sekä Palefacesta että Paperi T:stä. Et ole kuitenkaan renessanssinero.

…6 pistettä, sait täsmälleen puolet pisteistä. Olet perus.

…3–5 pistettä, sait vähemmän kuin puolet pisteistä. Olet vähäisempi kuin perus.

…1–2 pisteen, tiedät jotain joko Palefacesta tai Paperi T:stä, mutta et mitään Paperi T:stä tai Palefacesta. Harkitse itsesi häpeämistä.

…0 pistettä, et tiedä mitään Palefacesta tai Paperi T:stä. Häpeä itseäsi.

Nuorgam lupaa rahat takaisin lukijoilleen, jos Kate Bush esiintyy milloinkaan Suomessa.

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#20 Yeah Yeah Yeahs (+12)

Mikä: Yksi 2000-luvun New York -indien suurimmista ja kauneimmista.

Kauan odotettu: Siitä lukien, kun bändi lunasti valtaisaksi paisuneen hypen vuoden 2003 debyyttilevyllään Fever to Tell.

Tuleeko: Bändi lienee ollut kaikenlaisilla toivelistoilla jo pitkään, mutta tällä hetkellä todennäköisyydet ovat miinusmerkkisiä (sic). Yeah Yeah Yeahsin bänditoiminta oli tauolla vuodesta 2014 solisti Karen O:n äitiydestä johtuen. Tänä kesänä bändi tekee valittuja festivaaleja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kunhan seuraava kunnon kiertue julkistetaan, kannattaa olla sormet ristissä, sillä Suomen nykyisessä festivaalikentässä realistisia buukkaajia on enemmän kuin koskaan.

#19 Joni Mitchell (+31)

Mikä: Legendojen legenda.

Kauan odotettu: Vasta siitä asti, kun lehdet ovat listanneet ”kaikkien aikojen parhaita levyjä”. Blue-albumi ilmestyi vuonna 1971 ja päätyi naiskiintiöksi kaanonmiesten klassikkolistoille jättäen Mitchellin muun diskografian aiheetta varjoonsa.

Tuleeko: Ei tule. 74-vuotiaan Mitchellin terveydentilasta on kuultu huolestuttavia tietoja. Vuonna 2015 hän päätyi jopa hetkeksi teho-osastolle. Jo ennen sitä hän on kertonut, ettei pysty lentämään Morgellonin syndroomaksi kutsutun sairauden vuoksi. Viimeiset omat konserttinsa hän on soittanut tiettävästi vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#18 Courtney Barnett (uusi)

Mikä: Australialainen laajaleksikkoisen ja äärilyyrisen indierockin tähti.

Kauan odotettu: Avant Gardener -single hurmasi sivistyssanaindien ystävät vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit, jonka jälkeen kaikki tunsivat ”sen tyypin”, joka riimittelee sanoilla erroneous, harmoneous ja sanctimonius ja lausuu ”origamin” taitavammin kuin kukaan rockhistoriassa ennen häntä.

Tuleeko: Olisi voinut tulla jo! Suomalaiset indietyypit ovat varmasti nähneet Barnettin, jos ovat käyneet viime vuosina eurooppalaisilla festivaaleilla. Visiitti Flow’hun tai Sidewaysiin tai – huh – helsinkiläisklubille on vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Cardi B (uusi)

Kuka: Bronxin räp-kuningatar – ainakin siihen asti, kun Nicki Minaj julkaisee kesäkuussa symbolistisesti nimetyn The Queen -albuminsa.

Kauan odotettu: Bodak Yellow -läpimurtosingle ilmestyi viime kesänä ja paisui loppuvuoteen mennessä vuoden suurimmaksi biisiksi.

Tuleeko: Ruisrock oli jo tehnyt vuosikymmenen buukkauksen, kunnes Cardin vauvahommat sotkivat suunnitelmat. Nyt vaarana on, että hän nousee pysyvästi supertähtiluokkaan, jossa Suomen kaltaisen laitamarkkina-alueen epäkiinnostavuutta ei voi ylikorostaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Missy Elliott (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain eniten levyjä myynyt naisräppäri ja moninkertainen Grammy-voittaja.

Kauan odotettu: Vuodesta 1997, jolloin Supa Dupa Fly -levy teki niin Missystä kuin levyn tuottaneesta Timbalandista supertähtiä ja muun muassa Destiny’s Childille ja Aaliyah’lle yhdessä kappaleita tehneen tuottajakaksikon.

Tuleeko: Jos Missy Elliott saa seuraajan vuoden 2005 The Cookbook -levylleen julki tänä vuonna – kuten on uhkaillut – ensi vuonna voitaisiin nähdä hänen ensimmäinen kiertueensa sitten vuoden 2010 ja toivoa, että Flow tai Pori Jazz olisi yksi sen pysäkeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#15 SZA (uusi)

Mikä: Solána Imami Rowe, Beyoncélle, Rihannalle ja Nicki Minajille lauluja kirjoittanut yhdysvaltalainen neo-soul- ja r&b-tähti, joka julkaisi kolme vuotta valmistellun CTRL-debyyttinsä viime kesänä.

Kauan odotettu: Ennen kuin CTRL-levy myi platinaa ja päätyi kriitikkolistojen kärkipäähän, SZA:n tunnetuin saavutus oli Rihanna-feat tämän ANTI-levyn Consideration-kappaleella. Levyä seuranneen vuoden aikana osakkeet ovat olleet jatkuvassa nousussa. Viimeisin cv-merkintä on Kendrick Lamarin kanssa Black Panther -soundtrackille tehty All the Stars -hitti.

Tuleeko: SZA on varmasti Flow’n toivelistalla sen verran korkealla, että hänen saapumisensa on todennäköisempää kuin monen muun saman kokoluokan r&b-tähden – jos ei sitten Pori Jazz nappaa häntä ensin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Carly Rae Jepsen (uusi)

Kuka: Entinen Idols-kolmonen Kanadasta, joka päätyi tekemään näennäisen höttöä, mutta muotopuhtaudessaan täydellistä poppia.

Kauan odotettu: Hittien ystävät huomasivat, ettei Call Me Maybe olekaan kappale muiden joukossa. Pop-entusiastien rakkauden Jepsen voitti lopullisesti vuoden 2015 kaupallisesti epäonnistuneen Emotion-levyn jälkeen.

Tuleeko: Tähän mennessä Jepsen on tenyt vain kaksi omaa konserttia Euroopassa. Jos ja kun oikea Euroopan-kiertue joskus koittaa, on toivottavaa, että Suomesta löytyisi Jepsenille sopiva paikka. Jäähalleihin hänen suosionsa ei nykyisellään riitä, klubit tuntuvat niin ikään vaikeilta, ja festivaalien profiiliin häntä on vaikea mahduttaa tapauksesta riippuen suosio- tai profiilisyistä. Mitä jää jäljelle? Kulttuuritalo?

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Magnetic Fields (+7)

Mikä: Newyorkilaisen Stephin Merrittin pitkäaikainen projekti, joka on viehtynyt pikimustaan sarkasmiin, traagiseen romantiikkaan, lelusoittimiin, megalomaanisiin levykokonaisuuksiin, helinään, surinaan, pärinään, milloin mihinkin.

Kauan odotettu: 69 Love Songs julkaistiin vuonna 1999, ja Merrittistä tuli etabloitu musiikkilehtinimi. Aiemmat levyt ovat vähintään yhtä erinomaista, mutta kuulopuheiden mukaan niiden löytäminen vaati vakavaa postimyynnin ja indien harrastamista läpi 1990-luvun. Viime vuonna Merritt julkaisi 50 Song Memoir -nimisen omaelämäkertatriplalevyn, jota hän kiersi esittämässä kokonaisuudessaan kahden illan mittaisina konserttispektaakkeleina.

Tuleeko: Epätodennäköistä, mutta aina sopii toivoa, kunhan istumakonsertti saadaan järjestettyä. Merritt kärsii hyperakusiasta ja on laiska kiertämään varsinkin Euroopassa – mutta on silti käynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä kolmesti Tukholmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Gorillaz (+7)

Mikä: Blurin Damon Albarnin ja parhaiten Tank Girlistä tunnetun sarjakuvataiteilijan Jamie Hewlettin kaksikymmentä vuotta sitten perustama virtuaalibändi, joka kaikkien yllätykseksi tuli jäädäkseen.

Kauan odotettu: Alusta alkaen. Gorillazin konserteista ovat puhuneet haltioitunein sanoin nekin, jotka eivät yhtyeen vaikutteita sieltä täältä kauhovasta hybridipopista niin välitäkään.

Tuleeko: Toivottavasti – tosin pätäkkää pitää lyödää pöytään tukuttain. Gorillaz täyttäisi Suomessa minkä tahansa jäähallin ja voisi olla lukuisien festivaalien pääesiintyjä Flow’sta Ruisrockiin ja Provinssista Pori Jazziin. Keväällä bändi kolusi Etelä-Amerikkaa Para- ja Uruguayta myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Nils Frahm (uusi)

Mikä: Saksalainen klassista pianonsoittoa ja elektronista musiikkia yhdistelevä nero, joka pyörii lavalle rahdattavien soitinten ja laitteiden ympärillä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kauan odotettu: Vuoden 2013 kokoelmalevy Spaces summasi yhteen hiljalleen kertyneen maineen Frahmista upeana live-esiintyjänä, joka rakentaa kappaleensa vähäeleisesti ja kasvattaa ne kärsivällisesti kliimaksiinsa. Tänä vuonna julkaistu All Melody jatkaa samaa linjaa.

Tuleeko: Löytyykö riittävästi maksavaa kiinnostusta? Frahm olisi täydellinen kiinnitys Flow’lle tai Kulttuuritaloon, mutta promoottoreita varmasti mietityttää, onko Frahm Suomessa riittävän suuri nimi budjettiriskin kattamiseksi. Roudauskustannuksista ja livemaineesta johtuen Frahmin hintalappu ei liene kovin pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Boards of Canada (+68)

Mikä: Yksi mysteerisimmistä ellei mysteerisin elektronisen musiikin kokoonpano maailmassa. Vasta vuonna 2005 selvisi, että skottilaiskaksikko on biologista sukua keskenään – eli veljeksiä. Musiikki on upottavaa salatiedettä ja vangitsevaa magiaa.

Kauan odotettu: Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko: Vuoden 2013 paluulevy Tomorrow’s Harvest ja sen julkaisukampanja loivat odotuksia, että yhtye olisi tekemässä myös jonkinlaista keikkaa. Mutta ei. Boards of Canada ei ole vieläkään esiintynyt livenä vuoden 2001 jälkeen, eikä uutta musiikkiakaan ole ilmestynyt viiteen vuoteen muutamaa remixiä lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Burial (uusi)

Mikä: Lontoolainen William Bevan, elektronisen musiikin pioneeri ja mysteeri.

Kauan odotettu: Teoriassa siitä lähtien, kun vuoden 2007 Untrue-levy keksi elektronisen musiikin uudelleen. Käytännössä on ollut selvää, ettei Burialiin kuulu keikkoja tai julkisuutta.

Tuleeko: Jos – ja valtava paino sanalla jos – Burial joskus muuttaa julkisuuslinjaansa, niin ihan mahdollista. Monin verroin merkittävämpi este on, ettei hän ylipäänsä ole koskaan edes vihjaillut keikkailevansa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Solange (uusi)

Mikä: Beyoncén pikkusisko, joka on jo moneen kertaan osoittanut olevansa enemmän kuin vain Beyoncén pikkusisko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Losing You -indiehitti loi lupaukset, vuoden 2016 A Seat at the Table -levy räjäytti pankit.

Tuleeko: Kertoimet Flow-festivaalien pääesiintyjäpaikoille vuosina 2019–2021 eivät ole erityisen korkeat. Liikkuvat osat ja aikataulut ovat toki asia erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Lorde (uusi)

Mikä: Uusiseelantilainen Ella Yelich-O’Connor, 21 vuotta, sukupolvensa ääni.

Kauan odotettu: Moni kuunteli vuoden 2013 Pure Heroine -levyä nyökytellen, mutta kukaan ei maininnut Lordea Flow-toiveitaan listatessa tai lähtenyt Eurooppaan tämän keikkojen perässä. Viime vuoden Melodraman jälkeen tilanne on ollut aivan toinen.

Tuleeko: Eiköhän lähivuosina. Lorde olisi luonteva buukkaus mille tahansa suomalaisfestivaalille – tai miksei vaikka Kulttuuritalollekin – ja tällä hetkellä juuri sopivan kokoinen artisti saapuakseen tänne.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake (uusi)

Mikä: Meemien mestari ja yksi internet-ajan rap-suuruuksista, joka tietää, millä millenniaalien Instagram-kuvatekstit saa täytettyä.

Kauan odotettu: Take Care -levy löi Draken suureen tietoisuuteen vuonna 2011, ja Hotline Blingin tietää jokainen vähänkin internetiä viime vuosina vilkuillut.

Tuleeko: ”Now I’m on the road, half a million for a show”, räppäsi Drake jo vuonna 2013. Hintalappu lienee noussut entisestään, ja Drakella riittää kysyntää Pohjois-Amerikassa niin, ettei hän joka vuosi Eurooppaan vaivaudu. Lähimpänä hän on käynyt Tukholmassa, viimeksi vuosi sitten keväällä. Jos Drake Suomeen tulee, se ei tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ryuichi Sakamoto (uusi)

Mikä: Kokeellisen popin, elektronisen musiikin, elokuvamusiikin ja ambientin pioneeri, ”Japanin Kraftwerkin” eli Yellow Magic Orchestran perustajajäsen. 66-vuotias, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa David Bowien ja David Sylvianin, julkaisi viime vuonna erinomaisen async-albumin toivuttuaan kaulan alueen syövästä.

Kauan odotettu: Yellow Magic Orchestran, Thousand Knives -soolodebyytin (1978) ja viimeistään vuoden 1983 Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan (1983) myötä tietyissä piireissä jo vuosikymmentä. Ja uuden sukupolven taholta 2000-luvun alun Fennesz- ja Alva Noto -kollaboraatioista lähtien.

Tuleeko: Koputettakoon ensin puuta, mitä Sakamoton terveyteen tulee. Hänen edellisestä, sinfoniaorkesterin kanssa tehdystä Japanin-kiertueestaan on neljä vuotta. Sen jälkeen Sakamoto on esiintynyt vain kerran, viime vuoden toukokuussa Brasilian São Paulossa, japanilaisen kulttuurin edistämiskeskuksen Japan Housen avajaisissa. Euroopassa Sakamoto on käynyt viimeksi kesällä 2013, jolloin hän esiintyi Lontoossa Yoko Onon kuratoimalla Meltdown Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sufjan Stevens (+1)

Mikä: Amerikkalainen indie-folk-popin lippispäinen supernero.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003, kun Stevens julkaisi ”The Fifty States Projectin” aloittaneen albumin Michiganin ja etenkin vuoden 2005 jälkeisen Illinoisin jälkeen.

Tuleeko: Yritetty on, mutta hintalappu on kova. Toisaalta Nuorgamin vastaavalla toimittajalla on lippismiehen itsensä antama suullinen lupaus syksyltä 2016! Joten jos ei seuraavalla Euroopan-kiertueella nappaa, niin tiedätte keitä syyttää: keikkapromoottoreita.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daft Punk (+6)

Mikä: Ranskalainen kypäräkaksikko, jolla on pahana tapana tehdä yksi musiikillinen vallankumous vuosikymmenessä.

Kauan odotettu: Homework-esikoisalbumin (1997) singlet Da Funk ja Around the World nousivat hitiksi vielä aikana, jolloin ”kaikki” näkivät televisiossa musiikkivideoita. Eli alusta asti hyvin laajasti.

Tuleeko: Ei mahdotonta, muttei todennäköistäkään. Daft Punk ei ole keikkaillut sitten Alive 2007 -kiertueen, ja jos duo ”tien päälle” vielä joskus lähtee, varmasti aivan jokainen maailman metropoleista ottaa heidät avosylin vastaan. ”Alive 2017” -kiertueesta liikkui runsaasti huhuja, mutta kaikki vihjailevat verkkosivustot, videotrailerit ja uutiset paljastuivat ankoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Beyoncé (+22)

Mikä: Queen Bey, pop-ikoni, feministi-ikoni, tyyli-ikoni.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003 lähtien. Silloin Beyoncé siirtyi Destiny’s Childistä soolouralle ja julkaisi ensimmäisen singlensä Crazy in Loven.

Tuleeko: Aina saa toivoa, varsinkin, kun Olympiastadionin remontti saadaan valmiiksi. ‘Yoncen Euroopan-kiertueet eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. Tänä kesänä Beyoncé kiertää Jay-Z:n kanssa ja esiintyy pitkin Itämeren reunamia Tukholmasta Varsovaan. Edellisestä eurokiertueesta on siitäkin vain kaksi vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kate Bush (+10)

Mikä: Yksi popin suurimmista taiteilijoista. Ja yksi levyarvioiden väärinkäytetyimmistä referenssiartisteista.

Kauan odotettu: Wuthering Heights -single julkaistiin tammikuussa 1978. Siitä lähtien.

Tuleeko: Ei tule, koska ei lähtökohtaisesti keikkaile. Bushin esitykset Lontoon Hammersmith Apollossa elokuussa 2014 olivat valtava ihme, Euroopan-kiertue täyttä mahdottomuutta ja Suomen-konsertti vielä mahdotontakin mahdottomampi ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

VIDEO: Pintandwefall & Nuorgam – Leipää (Hot Chip cover)

Sillä kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään hoilottanut indiediskon tanssilattialla ”leipää, leipää” Hot Chipin läpimurtohitin säkeiden ”laid back, laid back” tahtiin?

Tänään 17. toukokuuta vietetään ”maailman leipomispäivää”. Tälläkin hetkellä – ja epäilemättä vain ja ainoastaan teemapäivän kunniaksi – miljoonat käsiparit vaivaavat, kaulivat, puristelevat ja muovailevat taikinaa erimuotoisiksi leiviksi, limpuiksi, sämpylöiksi ja lämpimäisiksi.

Nuorgam juhlistaa maailman leipomispäivää itselleen luontevimmalla tavalla: musiikin kautta.

Maailman kaikista lauluista ”leipämäisin” on ehdottomasti englantilaisen elektropopyhtyeen Hot Chipin läpimurtohitti Over and Over (2006) – tai näin on ainakin suomalaisesta näkökulmasta.

Saattaa hyvinkin olla, että yhtyeen solisti Alexis Taylor laulaa kappaleen säkeistössä ”laid back, laid back”, kuten internetin lyriikkasivustot meille sitkeästi väittävät, mutta täkäläisiin korviin sanoitus ei ole kuulostanut koskaan miltään muulta kuin:

”Leipää, leipää”

Siksi Nuorgamin torikokous päätti, että vääryys on vihdoin oikaistava ja Over and Overin hypnoottisuus valjastettava leivän ihanuuden evankeliumin levittämiseen.

Siispä: Nuorgamin perustajiin kuuluva Antti Lähde kirjoitti Over and Over -kappaleelle suomenkielisen tekstin, joka kertoo leivän valmistamisesta ja nauttimisesta ja ylistää kakkokulttuurin moninaisuutta. Kyllä maailmaan rievää, rieskaa, patonkia, naania, näkkäriä, pettua, paahtista ja setsuuria mahtuu!

”Kyllä maailmaan rievää, rieskaa, patonkia, naania, näkkäriä, pettua, paahtista ja setsuuria mahtuu!”

Kappale luovutettiin Hot Chipin pohjoisten hengenheimolaisten, Pintandwefallin levytettäväksi, koska heidän omituisuusprosenttinsa (92,9 %) todettiin projektiin riittäväksi. Pintandwefall teki ”työtä käskettyä” ja levytti Risto ”Risto” Ylihärsilän avustuksella kappaleen, joka sai nimekseen lyhyesti ja ytimekkäästi: Leipää.

Kun kappale oli valmis, lähetimme sen Hot Chip -yhtyeen kuultavaksi. Pari päivää myöhemmin saimme vastauksen paitsi yhtyeen laulajalta Alexis Taylorilta, myös sen toiselta voimahahmolta Joe Goddardilta.

”I think this is badass. Musically it really works, and it’s excellent that the guys have changed the meaning of the song in such a creative way. Love it, will play in DJ sets fo sho.”
– Joe Goddard

”Sounds great. A dream come true for me to hear Hot Chip’s music in a Finnish-language version, and of course now the song may find a new home on The Great Finnish Bake Off soundtrack too. This is too much for me, my own internal internet may be broken!”
– Alexis Taylor

Mainittakoon, etteivät Alexis Taylorin hehkutukset ole pelkkää sananhelinää. Mies on tunnettu Suomi-fani, joka lomailee maassamme harva se vuosi. Elokuussa 2010 hän soitti lämpimikseen dj-keikan jo kuolleessa ja kuopatussa Club YK:ssä Helsingin Pohjoisella Rautatienkadulla.

Yllä nähtävän Leipää-musiikkivideon on ohjannut Teemu Kivikangas. Video on upea!

Lopuksi lyhyt small talk -haastattelu Pintandwefallin Ninni Luhtasaaren ja Sanna Komin kanssa. Sen perästä löydät Leipää-kappaleen sanoituksen.

– Leipä tosiaan pistää viban punttiin!
– Siispä leipää pukinkonttii!
(Jukka Tilsa)

Small talk: Pintandwefallin Ninni Luhtasaari ja Sanna Komi

Mitä Hot Chip -yhtye ja Over and Over -kappale merkitsevät teille?

Sanna: ”Roskildessä vuonna 2008 nähtiin Hot Chip livenä ja muistini mukaan bailut olivat kovat.
Over and over on noussut monessakin käänteessä semmoseksi elämänvaihetta määrittäväksi biisiksi. Se oli voimabiisi aamusuihkussa heräämistä varten portugalilaisessa surffihostellissa ja go to -bilebiisi keikan jälkeen hotellijatkoilla.”

Ninni: ”Vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen taitteessa tuli kuunneltua paljon. Ostin vastaan tulleet cd:t ja luukutin. Edelleen tulee työhuoneella välillä pistettyä soimaan. Erityisen huikeaa oli käydä Roskildessa näkemässä livenä. Olin niin täpinöissäni ennakkoon, että annoin kirjavasta kankaasta festareille ompelemalleni lippikselle nimeksi ’Hot Chip’. Over and Over onkin Hot Chipin biiseistä ’henk koht’ diskoissa bailatuin.”

Oliko Over and Over -kappaleen ”laid back, laid back” -fraasin onomatopoeettinen suomennos ”leipää, leipää” teille entuudestaan tuttu? Onko tapananne laulaa kappaleen mukana niin?

Sanna: ”Ninnin kanssa tämä on aina ollut ainoa oikea laulutapa, ja siten olen biisiin alun perin tutustunutkin: joka kerta, kun joku sanoi sanan ’leipää’, Ninni alkoi laulaa tätä biisiä.”

Ninni: ”Jostain erikoissyystä jopa videoin silloiselle kumppanilleni lauluesityksen kappaleesta ’Leipää-tvistillä’. Taisin saada vastaukseksi silmienpyörittelyä!”

Kertokaa lyhyesti Over and Over -kappaleen harjoittelu- ja äänitysprosessista? Mikä siinä oli ”haastavinta”, mikä antoisinta? Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen?

Sanna: ”Haastavinta taisi olla laskea toisteisia osia ja niiden kestoja ilman lauluja, kun äänitimme pohjat livenä. Versiosta tuli mielestäni suht nero ja koko prosessi oli kaikkiaan riemukas.”

Ninni: ”Joo, kukaan ei pystynyt kunnolla laulamaan sanoja, kun samalla piti yrittää pysyä rytmissä. Sitten otettiin paperi ja matematiikka avuksi. Antoisinta oli koko homma, koska oli parasta päästä tekemään LEIPÄÄ. Suomennos on huikea ja älytön. Hyvä Antti! Antoisaa oli myös keksiä kaikkia päälleliimattuja kilkatuksia!”

Hot Chipin Joe Goddard lupasi ottaa Leipään dj-settiinsä, Alexis Taylorille versionne oli ”dream come true”. Miltä palaute tuntuu?

Sanna: ”Mahtavalta! Siistiä, että tyypit ovat saaneet iloa meidän versioinnista.”

Ninni: ”On tosi vaikea uskoa, että ne ylipäätään kuuli kappaleen! Eli siis joo: hyvältä!”

Haluaisitteko lähettää yhtyeen jäsenille terveisiä?

Ninni: ”Kiitos musiikista, ja muita fanittavan hihittäviä terveisiä! Oltaisko kavereita?”

Mikä on suosikkileipäänne?

Sanna: ”Kaura100.”

Ninni: ”Äitimuorin herkkulimppu on ihanan pullavaa, Vaasan ruispalojen ouhueen herkkuun saa paljon voita päälle ja Fazerin karpalo-cashew-ciabatta on sellanen luksuspäivien leipä.”

Mitä päällysteitä on unelmienne voileivässä?

Sanna: ”Hummusta, paljon avokadoa, hyvin marinoitua tofua ja kurkkua.”

Ninni: ”Voita, juustoa, savuseitan-leikkelettä, paprikaa ja Myrttisen suolakurkkua.”

Leipää Lyrics!

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin

Pakko taikina on notkeeksi vatkaa

Hiki hatussa mun täytyy vain jatkaa

Paisuu ja paisuu ja paisuu ja paisuu ja paisuu

Limpun pellille ja uuniin mä nakkaan

Niin kuin apina näin lautasta hakkaan

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Kypsyy ja kypsyy ja kypsyy ja kypsyy ja kypsyy

Rievän herkullisen uunissa paistan

Rieskan aromit jo suussani maistan

Jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy

Käntyn viilentyneen kelmuun mä pakkaan

Niin kuin apina näin lautasta hakkaan

P.I.N.T.A.N.D.W.E.F.A.L.L.

R.U.O.K.A.F.A.N.I.T.

Mä sulle voitelen näin kuivan näkkärin (kelpaa!)

Tai täytän leikkeleillä ranskanpatongin (kelpaa!)

Tai paistan tandoorissa tuoreen naaninkin (kelpaa kelpaa kelpaa!)

Kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin

Pakko taikina on notkeeksi vatkaa

Hiki hatussa mun täytyy vain jatkaa

Hotkin ja hotkin ja hotkin ja hotkin ja hotkin

Mut tainnuttaa kuin etälamautin

Tää jauhotaivas, tästä mä nautin!

(Käännös: Antti Lähde / alkuperäinen teksti: Alexis Benjamin Taylor, Felix Martin, Joseph Goddard)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

Suomeen…? Hjmm hjmm, Q-Tip tuumaa.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#80 The Mountain Goats (uusi)

Mikä: John Darniellen tuottelias ja kulttiseurattu vaihtoehtofolk-yhtye, jonka teemaskaala on vaihdellut vapaapainista Raamatun kautta teinigoottiuteen.

Kauan odotettu: Darnielle itse pitää vuoden 2002 All Hail West Texas -levyä ”lo-fi-tuotantonsa kulmakivenä”. Samana vuonna ilmestynyt Tallahassee vei bändin 4AD:lle. Kolmanneksi kaanonlevyksi voinee lukea vuoden 2005 The Sunset Treen. Jokainen odottaja on kuitenkin yksilö: Darnielle on julkaissut tällä vuosituhannella 12 levyä, ja ”kyytiin” on voinut hypätä minkä kohdalla tahansa.

Tuleeko: Toivotaan, toivotaan. Bändin kiertueet ovat harvinaisehkoja, Euroopan-kiertueet vielä harvinaisempia. Syksyn 2017 keikat Tukholmassa olivat osa ensimmäistä Skandinavian-kierrosta 14 vuoteen – ensiyrityksellä Ruotsia raavittiin sentään linköpingejä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#79 Gary Numan (–43)

Kuka: Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Kauan odotettu: Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko: Flow-lauantain alkuillasta Numanille löytyisi telttapaikka, jos Suomessa vain olisi intohimoisia numanoideja. Heitä tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numania on jo jonkin aikaa kiinnostanut saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#78 The Avalanches (–30)

Mikä: Sampleista kasattua tanssimusiikkia tekevä australialaisyhtye, joka julkaisi vuonna 2000 Since I Left You -indieklassikon ja palasi kaikkien yllätykseksi levytyskantaan 16 vuotta myöhemmin.

Kauan odotettu: Alusta asti, ja nyt taas hieman intensiivisemmin, kun yhtye onnistui sittenkin olemaan olemassa ja tekemään levyn.

Tuleeko: Nähtäväksi jää, menikö Avalanchesin ”juna” jälleen. Viime kesänä bändi kiersi pitkin Eurooppaa ja oli varmasti myös suomalaisfestivaalien toivelistoilla. Seuraavasta kiertueesta ei ole tietoa – ja kuten on käynyt ilmi – bändillä on taipumusta vuosien vaikeiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#77 Melody’s Echo Chamber (uusi)

Mikä: Ranskalaisen Melody Prochet’n ranskapoppia, shoegazea ja progea yhdistelevä projekti.

Kauan odotettu: Prochet’n silloisen poikaystävän Tame Impalan Kevin Parkerin taikapölytuotannolla kuorrutetusta esikoisesta (2012) lähtien. Kesäkuun alussa ilmestyvä kakkoslevy nostaa odotukset vielä toiseen potenssiin.

Tuleeko: Kesällä 2017 Prochet joutui vakavaan onnettomuuteen, eikä ole sen jälkeen ollut julkisuudessa tai keikkaillut. Toivoa sopii, että hän palaa vielä joskus lavoille. Ja että suomalaispromoottorit ovat silloin valppaina.

Video ei ole enää saatavilla

#76 Frankie Rose (uusi)

Mikä: Frankie Rose, oikealta nimeltään Frankie Rose, on Dum Dum Girlsistä, Vivian Girlsistä ja Crystal Stiltsistä soolouralle lähtenyt indiemuusikko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Interstellar-levyn syntikkatykittelevästä avauskappaleesta ja Know Me -indiepophitistä lähtien.

Tuleeko: Toivottavasti. Rosen neljäs soololevy Cage Tropical ilmestyi viime vuonna ja osoitti, että Rosen magiasta on yhä hyvin paljon jäljellä, vaikka hänen päivänsä indiemedioiden otsikoissa alkavat olla luetut.

Video ei ole enää saatavilla

#75 (Sandy) Alex G (uusi)

Mikä: Alexander Giannoscoli eli Elliott Smithiin ja Built to Spilliin verrattu philadelphialainen laulaja-lauluntekijä ja Frank Oceanin yhteistyökumppani.

Kauan odotettu: Vuonna 1993 syntynyt Giannoscoli on jälleen yksi Bandcamp-tähti, mutta laajemmin noteeratuksi indienimeksi hän nosti itsensä julkaistessaan vuonna 2014 ensimmäisen ei-omakustanteensa DSU:n, jonka muun muassa Noisey, Vogue ja Washington Post listasivat vuoden parhaiden joukkoon. Lopullinen läpimurto oli Dominon vuonna 2017 julkaisema seitsemäs (!!!) levy Rocket.

Tuleeko: Giannoscolin asema sukupolvensa keskeisenä indienimenä alkaa olla sen verran sementoitu, että eiköhän.

Video ei ole enää saatavilla

#74 Best Coast (uusi)

Mikä: Kalifornialaisten Bethany Cosentinon ja Bobb Brunon duo, joka laulaa yksinkertaisia ja kesäisiä lauluja ”laiskottelusta, pilvenpoltosta ja kissoista”, kuten Cosentino on yhtyettä kuvannut.

Kauan odotettu: Kesästä 2010, jolloin Best Coastista tuli yksi viimeisistä buzzbandeista. Cosentino ja hänen Snacks-kissansa hurmasivat Twitterissä, ja yhtye julkaisi oivallisen Crazy for You -debyyttinsä, joka yllätti kaikki nousemalla Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 36.

Tuleeko: Tuskinpa, ellei pääse yli hypebändin kohtalostaan. Vuonna 2013 ilmestyneen kakkoslevyn tuotti Jon Brion, ja se pärjäsi listalla debyyttiäkin paremmin, mutta huuma oli ohi. Vuoden 2015 kolmoslevyä muistaa tuskin kukaan. Crazy for Youn kymmenvuotisjuhla odottaa kahden vuoden päässä, mutta saavatko yhden kesän ihmeet soittaa klassikkolevykeikkoja?

Video ei ole enää saatavilla

#73 Camera Obscura (–22)

Mikä: Skotlantilainen hissutteluindien mestariryhmä.

Kauan odotettu: Vuoden 2006 ylistetty Let’s Get Out of This Country -albumi oli läpimurto, vuoden 2009 French Navy -single indiediskokelpoinen moderni twee-standardi.

Tuleeko: Ensisijainen toive on, että yhtye virkoaisi. Nyt Camera Obscura on ollut hiljaa ja keikkailematta vuodesta 2015, jolloin sen kosketinsoittaja Carey Lander kuoli sairastamaansa osteosarkoomaan.

Video ei ole enää saatavilla

#72 Tegan and Sara (uusi)

Mikä: Kanadalaiset identtiset kaksoset Tegan ja Sara Quin, jotka aloittivat vuosituhannen vaihteessa kitaravetoisena indie-duona, mutta vaivihkaa muuttuivat suoraviivaiseksi popkaksikoksi.

Kauan odotettu: Riippuu siitä miten ajoissa Teganin ja Saran musiikkiin on tutustunut, mutta vähintään läpimurtoalbumista So Jealous (2004) lähtien.

Tuleeko: Jos Tegan and Saralla olisi kiinnostusta vierailla Suomessa, he olisivat todennäköisesti käyneet esimerkiksi Flow-festivaalilla jo vuosia sitten. Nyt tiedossa ei ole keikkoja ylipäätään missään.

Video ei ole enää saatavilla

#71 Beirut (–30)

Mikä: Newmexicolaisen multi-instrumentalistin Zach Condonin parikymppisenä luoma indiefolkyhtye, joka leikkaa ja liimaa maailman musiikkikulttuurit sopivan hippimäisiksi kollaaseiksi.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 4AD-debyytin Flying Cup Clubin indiehitistä Nantesista lähtien.

Tuleeko: Tuskin mikään olisi ollut flowfestivaalimpi artisti vuonna 2008 kuin Beirut, mutta kiinnostus bändiä kohtaan on ollut siitä lähtien tasaisessa laskusuhdanteessa. Spekuloida voi korkeintaan sillä, ottaisiko Pori Jazz, Ilosaarirock tai Juhlaviikot Beirutin keikalle, jos saisi tarpeeksi halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

#70 Fiona Apple (uusi)

Kuka: 1990-luvulla hädin tuskin parikymppisenä läpilyönyt pianoa soittava vaihtoehtotähti, jonka laulut ovat henkilökohtaisia poliittiseen ja vereslihalle asti.

Kauan odotettu: Vuoden 1996 Tidal-levystä ja sen Grammyn voittaneesta Criminal-kappaleesta asti. Tällä vuosituhannella Applelta on lähinnä odotettu levyjä, joita hän on julkaissut vuosina 2005 ja 2012. Mahdolliset keikat ovat siihen päälle kivaa bonusta.

Tuleeko: Pahanlaisesti esiintymispelkoinen Apple on tehnyt uransa aikana neljä kiertuetta, joiden Euroopan-keikat voi laskea yhden käden sormilla. Eli ihme jos.

Video ei ole enää saatavilla

#69 Selena Gomez (uusi)

Kuka: Disneyn Wizards of a Waverly Place -sarjasta laulajan uralle ponkaissut supertähti, jolla on 137 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja on-off-rakkaussuhde Justin Bieberiin.

Kauan odotettu: Kymmenen vuotta, Gomez perusti Selena Gomez and The Scene -yhtyeen vain 16-vuotiaana. Sooloura alkoi varsinaisesti vuonna 2013, jolloin ilmestyi Stars Dance -albumi, joka sisälsi muun muassa Yhdysvaltojen Hot 100 -listan top ten -hitin Come & Get It.

Tuleeko: Vuoden 2016 Revival-kiertueella Gomez oli buukattu keikalle Hartwall Arenalle, mutta hän joutui jättämään kiertueen koko Euroopan-osan väliin terveysongelmien takia. Toivo elää!

Video ei ole enää saatavilla

#68 Soccer Mommy (uusi)

Mikä: Bandcampista indieyleisön tietoisuuteen noussut nashvilleläinen college rock -artisti Sophie Allison, joka on nimennyt vaikutteikseen Mitskin ja Avril Lavignen.

Kauan odotettu: Siitä sekunnista, kun on kuullut Allisonin laulavan keväällä julkaistun Clean-debyyttinsä Your Dog -singlen ensimmäisen rivin.

Tuleeko: Levyn erinomaisuus oli yllätys, ja auttamattomasti myöhässä tätä festivaalikesää ajatellen. Syksyn Euroopan-kiertue ei tule Tukholmaa lähemmäs, mutta toivoa sopii, että Soccer Mommy on relevantti vielä kesän 2019 festivaalibuukkaajien silmissä.

Video ei ole enää saatavilla

#67 Kehlani (uusi)

Mikä: America’s Got Talentissa Poplyfe-coverbändin osana vuonna 2011 menestynyt r&b-laulaja, josta tuli sittemmin Grammy-ehdokas ja Eminemille ja Cardi B:lle kelpaava fiittaaja.

Kauan odotettu: Grammy-ehdokkuuden Kehlani sai vuoden 2015 You Should Be Here -mixtapellaan. Varsinaisena läpimurtona voi pitää tammikuun 2017 CrazySexySavage-debyyttilevyä, joka nousi jättihittien puutteesta huolimatta Billboardin kolmoseksi.

Tuleeko: Ottajia varmasti olisi Pori Jazzista Flow’hun ja Circusin pistokeikkaan, mutta onko Kehlanin suosio liian Amerikka-keskeistä. Viime vuoden Euroopan-kiertue jäi kesken tyräleikkauksen vuoksi. Konsertit nähtiin keskimäärin tuhannen katsojan klubeilla, mikä ei välttämättä ole paras diili Kehlanin kaltaiselle tähdelle.

Video ei ole enää saatavilla

#66 Annie Lennox (uusi)

Mikä: Skotlantilainen laulaja-lauluntekijä, josta tuli tähti Eurythmicsin toisena jäsenenä. Soolouralle hän lähti vuonna 1992 ja heti ensimmäinen levy Diva oli klassikko ja massiivinen hitti.

Kauan odotettu: Siitä lähtien kun Whyn laulukoukku kaikui ekaa kertaa jollain aikuiseen makuun sopivalla radiokanavalla, mutta se aikuisen maun omaava joukko ei ehkä kovin valtavaa salia täyttäisi.

Tuleeko: Epätodennäköistä, ellei Pori Jazz räväytä. Annie Lennox täyttää suuria konserttisaleja tarpeeksi monessa markkinassa, ettei hänelle tarvitse buukata tuotannollisista syistä myöhemmin peruttavaa keikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#65 Conor Oberst (+16)

Mikä: Entinen lapsinero, laulaja-lauluntekijä joka tunnetaan parhaiten vuoteen 2011 jatkuneesta Bright Eyes -yhtyeestään. Lisäksi hän oli mukana Monsters of Folk -superbändissä vuonna 2009 ja on julkaissut tällä vuosikymmenellä neljä soololevyä. Viimeisin niistä, nimeltään Salutations, ilmestyi viime vuonna.

Kauan odotettu: Bright Eyesin 2000-luvun alun läpimurrosta asti.

Tuleeko: Oberstin toivominen tarkoittaa käytännössä Bright Eyesin toivomista, ja vaikka comeback-nostalgiakiertueita ei vielä ole luvassa, laulaja soittaa valikoituja nuoruuskappaleita yhä keikoillaan. Flow-festivaalin iltapäivän hattuslotissa (mm. Ryan Adams vuonna 2017) olisi Oberstille erinomainen paikka, joka toivottavasti vielä täytetään.

Video ei ole enää saatavilla

#64 Kacey Musgraves (uusi)

Mikä: Kolmekymppinen Grammy-voittaja, kantritähti ja parhaassa tapauksessa crossover-tähti Nashvillestä.

Kauan odotettu: Keväästä 2018, kun rundi-inkkarit löysivät Musgravesin kolmannen levyn Golden Hourin turvamusiikikseen.

Tuleeko: Tuskin saapuu edes Eurooppaan ennen kuin kantritähteyden pölyt on lopullisesti karistettu. Jos niin ylipäänsä tapahtuu joskus.

Video ei ole enää saatavilla

#63 Sebadoh (uusi)

Mikä: Indie rockin indierockmaisuuden maailmanennätys, joka muuttui Lou Barlow’n puuhasteluprojektista oikeaksi bändiksi 1980-luvun lopulla tämän saatua potkut Dinosaur Jr.:sta.

Kauan odotettu: Noin neljännesvuosisadan ajan. Sebadoh oli ja on tärkeä bändi maltillisen kokoiselle joukolle sinnikkäitä indierockveteraaneja kauhtuneissa t-paidoissaan, joissa lukee usein esimerkiksi ”Yo La Tengo”, ”Guided by Voices” tai ”Posies”.

Tuleeko: Jos virtaa vain vielä riittää, niin mahdollista. 2000-luvun ensimmäinen Sebadoh-albumi Defend Yourself (2013) toi bändin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan – muttei Suomeen. Barlow nähtiin Helsingissä joulukuussa, kun Dinosaur Jr. esiintyi Tavastialla alkuperäiskokoonpanossaan.

Video ei ole enää saatavilla

#62 Q-Tip (uusi)

Mikä: Yksi räpin eläviä jumalkuvia, jonka paikka pantheonissa voisi olla hiukan samanlainen kuin Willie Nelsonilla countryssa. Teki suurtyönsä viime vuosina uudelleen aktivoituneen ja lopettaneen A Tribe Called Questin jäsenenä.

Kauan odotettu: Vuodesta 1990 – muodossa tai toisessa.

Tuleeko: Konsertoi vielä viime syksyyn asti sekä soolona että osana A Tribe Called Questiä, mutta jälkimäisen pantua pillit pussiin mahdollisuudet ovat tilastotiedettä perversseihin solmuihin mankeloiden puolittuneet.

Video ei ole enää saatavilla

#61 Gas (uusi)

Mikä: Saksalainen elektronisen musiikin moniottelija ja Kompakt-levy-yhtiön perustaja Wolfgang Voigt. Gas-nimellään Voigt on julkaissut kuusi albumia syvälle ikimetsiin tunkeutuvaa ambientin ja teknon rajaseuduilla kummittelevaa LSD-hakuista äänimassaa. Itse hän kuvailee musiikkinsa olevan ”metsän tuomista diskoon tai toisin päin”.

Kauan odotettu: Realistisesti vasta viime vuodesta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa julkaistujen levyjen aikaan Gasin tuskin odotettiin ilmestyvän Suomeen esittämään musiikkiaan, mutta viime vuoden Narkopopin jälkeen Voigt herätti myös projektin livekeikat henkiin.

Tuleeko: Ei mitenkään mahdotonta. The Other Sound on kuitenkin käytännössä ainoa vaihtoehto, vaikka Gasin kuuleminen Turussa Uittamon lavan metsissä Ilmiössä olisikin valtavan upeaa.

Video ei ole enää saatavilla

Camila Cabello Suomeen, niin kuin olis jo!

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen sata artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa, vaikka mielestämme olisi ehdottomasti pitänyt.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sadasta listatusta artistista kolmekymmentäviisi on käynyt tai tulossa Suomeen. On aika uusia äänestys.

Koostimme hieman yli kolmensadan Suomeen odottamamme artistin longlistin, jolta oli siivottu pois tulevan kesän festarijulkistukset, muutama tuleva klubivieras ja hajonneiksi ilmoittautuneita yhtyeitä, mutta muuten toivoa sai ihan mitä tahansa – myös mahdottomuuksia.

Äänestykseen osallistui 27 henkilöä Nuorgamista ja sen reunamilta. Jokainen äänestäjä antoi artisteille nollaa, yhtä, kolmea tai viittä pistettä mielensä mukaan. Muita ohjeita ei ollut. Niin montaa sai äänestää kuin halusi, sataa tai viittä nimeä, ihan miltä tuntui. Listalle pääsemiseen vaadittiin 18 pistettä. Kaksi parasta pääsivät yli sadan pisteen. Ed Sheeranin sijoitus oli 119.

Lopullinen lista julkaistaan viidessä 20 artistin mittaisessa osassa tämän viikon aikana. Tällä kertaa emme lupaa keikkajärjestäjille tuoretta muffinssia, vaan toivomme, vaadimme ja rukoilemme, että ainakin 35 mainituista nimistä on nähty Suomessa jouluun 2025 mennessä.

Jos äänestetty artisti on ollut myös vuoden 2011 listalla, sijoituskehitys kerrotaan suluissa nimen jälkeen.

Tekstien kirjoittamiseen ovat osallistuneet Markus Hilden, Samuli Knuuti, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Arttu Tolonen ja Niko Vartiainen.

#100 The Bleachers (uusi)

Mikä: Edesmenneen Fun.-yhtyeen kolmanneksen, Lena Dunhamin pitkäaikaisen ex-poikaystävän ja tämän hetken velhoimman tuottajavelhon Jack Antonoffin sooloyhtye.

Kauan odotettu: Bleachersin debyyttilevyn ensimmäinen single I Wanna Get Better oli pikkuhitti Yhdysvalloissa kevättalvella 2014. Levy ilmestyi puoli vuotta myöhemmin, ja sillä vierailivat Grimes ja Yoko Ono, mutta Antonoffin kiinnostuspisteitä ovat kasvattaneet ensi sijassa hänen tuotantonsa Taylor Swiftin, St. Vincentin ja Lorden levyille.

Tuleeko: Nojaa. Todennäköisemmin Antonoff nousee Suomessa lavalle Lorden keikalla, kuten on pari kertaa tapahtunut (deittihuhuista puhumattakaan!) kuin tulee maahan Bleachersinä.

Video ei ole enää saatavilla

#99 DJ Khaled (uusi)

Mikä: Supertuottaja ja räppimoguli, joka on julkaissut siinä sivussa kymmenen levyä, joilla äänessä ovat olleet maailman suurimmat tähdet.

Kauan odotettu: DJ Khaled on ollut jo toistakymmentä vuotta skenen suuri nimi, mutta kiertämisen makuun hän pääsi kunnolla vasta 2016 ollessaan Beyoncén Formation-kiertueen erikoisvieras. Ensimmäiset megahitit ovat vasta viime vuoden listaykköseksi nousseelta Grateful-levyltä: Wild Thoughtsin esittivät Rihanna ja Bryson Tiller, I’m the Onen vaatimattomasti Justin Bieber, Quavo, Chance the Rapper ja Lil Wayne.

Tuleeko: Tällä hetkellä Khaled kiertää Demi Lovaton kanssa Yhdysvaltoja. Oma Euroopan-kiertue voisi olla ajankohtainen, jos myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Father of Asahd -levy on Gratefulin kaltainen osuma. Ja silloinkin toiveet pitää osoittaa Blockfestin tai Weekendin rohkelikkoiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#98 Field Music (uusi)

Mikä: Sunderlandilaisveljesten David ja Peter Brewisin muodostama indiepopyhtye, joka yhdistelee omalaatuisesti kamaripopin keveyttä, Steely Danin silmäniskuja, Wiren kulmikkuutta ja The High Llamasin rantapoikafantasioita. Kuusi ja tuorein albumi Open Here toi 30. sijallaan yhtyeelle sen uran parhaan noteerauksen Britannian albumilistalla.

Kauan odotettu: Bändi on nauttinut vankkaa kriitikko- ja kulttisuosiota kakkosalbumistaan Tones of Townista (2007) lähtien. Suomessakin bändille löytyy pieni, mutta uskollinen kuulijakunta.

Tuleeko: Tuskin, sillä Field Music keikkailee vain harvoin saarivaltakunnan ulkopuolella. Huhtikuinen minikiertue vei bändin sentään Ranskaan, Belgiaan ja Alankomaihin.

Video ei ole enää saatavilla

#97 Girlpool (uusi)

Mikä: Losangelesiläisten Cleo Tuckerin ja Harmony Tividadin riisuttua indiepoppia soittava duo, joka on velkaa niin 1960-luvun tyttöbändeille kuin Beat Happeningille.

Kauan odotettu: Trve kvlt indie -vastaus on sanoa, että vuoden 2015 debyytistä Before the World Was Big lähtien. Todennäköisemmin bändi on ”uinut tutkalle” vuoden takaisella 123-biisillään ja sitä seuranneella, kehutulla Powerplant-levyllään.

Tuleeko: No joo, miksi ei, varsinkin, jos urakehitys jatkuu. Nykyisellään suomalainen fanikunta lienee omaan keikkaan nähden liian pieni jopa Kuudennelle linjalle, mutta vaikka Sidewaysiin? Todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

#96 Doves (–54)

Mikä: 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Kauan odotettu: Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko: Taitaa olla myöhäistä, ellei comeback-keiju pelasta. Doves on ollut tauolla vuodesta 2010 lähtien, ja sitä johtaneet Williamsin kaksoset ovat jo perustaneet uuden yhtyeen Black Riversin. Vuoden 2018 alussa Britanniassa perustettiin nettiadressi vaatimaan Dovesin comebackia. Tätä kirjoittaessa sen on allekirjoittanut hieman yli 1 100 ihmistä.

Video ei ole enää saatavilla

#95 Camila Cabello (uusi)

Kuka: Fifth Harmony -ryhmästä toissa vuonna soolouralle irtautunut kuubalaissyntyinen popartisti.

Kauan odotettu: Fifth Harmonya ei koskaan saatu Suomeen, sillä he lopettavat tänä vuonna. Camila Cabelloa on odotettu viimeistään talvisesta, vuoden parhaimpiin kuuluvasta Camila-albumista lähtien.

Tuleeko: Jos Cabellon toinen albumi menestyy aikanaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, hän saattaa tehdä laajemman kiertueen myös Euroopassa, jolloin Suomen-keikka on ihan mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#94 Ciara (uusi)

Kuka: Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, crunk’n’b-ajassa pinnalle noussut kestotähti.

Kauan odotettu: Sitten ison jenkkihitin Goodies (2004), jota seurasi liuta muita menestyssinkkuja.

Tuleeko: Suomessa on ehkä 13 Ciara-fania, joista muutama osallistui tähän äänestykseen. Eli tuskin tulee. Ellei Pori Jazz yllätä muutaman vuoden kuluttua!

Video ei ole enää saatavilla

#93 Marc Almond (–19)

Kuka: Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Kauan odotettu: Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko: Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vaikka ”Manteli-Markku” (anteeksi) kiertää Britanniassa kaiken maailman ipswichit, hän saapuu saarivaltiosta mantereen puolelle vain harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#92 Stephen Malkmus & the Jicks (uusi)

Mikä: Stephen Malkmusin uranjatke Pavementin jäätyä ”tauolle” vuonna 1999.

Kauan odotettu: Periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Jicks on julkaissut nipun ihan onnistuneita levyjä, ja tällä viikolla ilmestyvää Sparkle Hardia on kehuttu ennakkoon vaikka kuinka. Silti valtava enemmistö menisi todennäköisesti keikalle nähdäkseen Pavement-keulahahmo Malkmusin, eikä siksi, että Jicks on heistä maailman neljänneksi paras bändi.

Tuleeko: Eiköhän jonain päivänä. Jicks ei ole maailman aktiivisimmin kiertävä yhtye, mutta edellisellä Euroopan-kierroksellaan vuonna 2014 se kiersi Pohjoismaita Bergeniä, Århusia ja Malmöä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#91 Frankie Cosmos (uusi)

Kuka: Vuonna 1994 syntynyt Greta Kline, minuutin tai parin mittaisista lauluistaan tunnettu entinen Bandcamp-tähti ja DIY-indiepoppari (nelisenkymmentä julkaisua eri nimillä vuosina 2008–2014), nykyinen kitaraindien tähtitulokas, jonka maaliskuussa ilmestyneen kolmannen studiolevyn Vesselin julkaisi Sub Pop.

Kauan odotettu: Normaalit musiikki-ihmiset vuoden 2016 Next Thing -levyä ympäröineestä Pitchfork-hypestä lähtien, indiepopparit vuoden 2014 Zentropy-levystä alkaen ja Bandcamp-nörtit kenties vieläkin pidempään.

Tuleeko: Tuskin yhdenkään ihmisen toivelistan kärjessä, mutta mahdollisia paikkoja voisivat olla vaikka Belle and Sebastianin lämmittelyslotti (joita Frankie Cosmos tekee tulevana syksynä) tai Flow’n pallolava siinä vaiheessa, kun Suomessa on katsomollinen ihmisiä, joille Cosmosin nimi sanoo jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#90 Let’s Eat Grandma (uusi)

Mikä: Kokeellista syntikkapoppia soittavat 19-vuotiaat Rosa Walton ja Jenny Hollingworth Norwichistä Britanniasta. Tulevan kesän suuri indieläpimurto, kenties.

Kauan odotettu: Varsinainen odotuksen aihe tällä hetkellä on, että kesäkuun lopussa ilmestyvä kakkoslevy I’m All Ears olisi yhtä hyvä kuin maaliskuinen Falling Into Me -single lupailee. Täysipainoinen Suomen-keikan odotus voi alkaa vasta siinä vaiheessa.

Tuleeko: Jos kaikki menee putkeen, festarikesä 2019, tulisit jo!

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason (+–0)

Kuka: The Beta Band -mies, skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut viime vuosina niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Kauan odotettu: Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko: Toivottavasti. Mason on käynyt Ruotsissa viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti, ja olisi räjäyttävä kokemus vaikkapa G Livelabin tyyppisissä hifiklubiolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

#88 The Decemberists (–39)

Mikä: Historiasta ja ”tarinankerronnasta” sairaalloisen kiinnostunut indiefolkbändi Portlandista.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Picaresque ja vuoden 2006 The Crane Wife esittelivät bändin, jolle dramaattisesti orkestroidut kymmensäkeistöiset tarinat eivät olleet liioittelua vaan kovaa ydintä. Lavalla bändi on harrastanut muun muassa historiallisten meritaisteluiden näyttelemistä.

Tuleeko: “Joulukuulaisille” näkyy käyneen ns. perinteiset. Vuoden 2010 The King’s Dead -levy nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, ja kaksi seuraavaa ovat nekin nousseet top 10:een. Sillä suosiolla Euroopan-visiitit voi jättää muutamaan brittikeikkaan ja pistoihin Pariisiin ja Berliiniin.

Video ei ole enää saatavilla

#87 My Morning Jacket (–58)

Mikä: Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, joka soittaa maha- ja hatturockia avaruudesta.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Z-albumista lähtien. Odotus on kuitenkin laantumaan päin: vuoden 2011 muffinssilistan sijalta 29 pudotusta on huimat 59 sijaa.

Tuleeko: Epätodennäköistä. Suomi-hype on hiipunut, kuten yltä käy ilmi. Bändi on Yhdysvalloissa niin suosittu, ettei sen tarvitse vaivautua Eurooppaan kuin satunnaisille käväisyille. Vuoden 2015 The Waterfall -levyn jälkeen keulahahmo Jim James on keskittynyt soolouraansa, eikä tietoa seuraavasta My Morning Jacket -levystä ole.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Linda Perhacs (uusi)

Kuka: 75-vuotias folk-laulunkirjoittaja, jonka historia unohti ja New Weird America löysi.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun vuoden 1970 Parallelograms julistettiin indieharrastajien keskuudessa salaiseksi aarteeksi, ja Sufjan Stevensin Asthmatic Kitty -levymerkki julkaisi vuonna 2014 Perhacsin paluulevyn The Soul of All Natural Things.

Tuleeko: Eipä taida. Vuosina 2013 ja 2014 Perhacsin saattoi nähdä Euroopassa esimerkiksi Utrechtin Le Guess Who? -festivaalilla, mutta sen jälkeen hän on soittanut harvinaiset keikkansa lähinnä koti-Kaliforniassa.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Protomartyr (uusi)

Mikä: Neljä levyä julkaissut post-punk-yhtye Detroitista Yhdysvalloista.

Kauan odotettu: Vuosina 2014 ja 2015 julkaistuista Under Color of Official Right ja The Agent Intellect -levyistä asti. Tai siitä hetkestä asti, kun on oppinut muistamaan, että Preoccupations on kaksi levyä nykynimellään julkaissut post-punk-yhtye Calgarysta Kanadasta.

Tuleeko: Preoccupations esiintyy tämän kesän Sidewaysissa. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Protomartyr. Useampi äänestäjä tästä kysyikin.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Okkervil River (–21)

Mikä: Juurevaa country- ja folksoundia nautiskelevaan keskitien soft rockiin yhdistelevä indiejyrä Teksasin Austinista. Bändin yhdeksäs albumi In the Rainbow Rain ilmestyi huhtikuussa.

Kauan odotettu: Bändin osakkeet nousivat varsin korkealle vuoden 2005 kolmosalbumin Black Sheep Boyn jälkeen. Top 50 -tasolle bändin sekä kotimaassaan että Britanniassa nostaneen indiefolkbuumin laannuttua bändin suosio on ollut hiipumaan päin.

Tuleeko: Kiire alkaa tulla. Vielä vuosikymmenen alussa bändi olisi ollut oiva kiinnitys esimerkiksi Tavastialle – kuten nokkamies Will Sheffin aiempi bändi, Shearwater – jos bändi vielä 2020-luvun taitteen hujakoilla Suomeen tuodaan, niin kenties Juhlaviikoille?

Video ei ole enää saatavilla

#83 Ke$ha (uusi)

Kuka: Kymmenisen vuotta sitten biisintekijänä huipulle noussut omaleimainen popartisti, joka taisteli tuottajaansa Dr. Lukea vastaan oikeudessa syyttäen tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkaisi viime vuonna pitkän tauon jälkeen erinomaisen uuden albumin nimeltä Rainbow.

Kauan odotettu: Vuodesta 2010 ja Tik Tok -gigahitistä alkaen. Ke$han status ja vaikutusvalta naisartistien puolestapuhujana on kasvanut eksponentiaalisesti vuosien varrella.

Tuleeko: On parhaillaan Yhdysvaltojen-kiertueella Macklemoren kanssa. Viime vuonna kävi heittämässä yhden keikan Britanniassa. Suomi on kaikin puolin hyvin epätodennäköinen kohde, ellei aikataulu jonkin festarin kanssa osu täydellisesti yksiin hamassa tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Big Thief (uusi)

Mikä: Newyorkilaisen Adrienne Lenkerin rytmisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia indierock-lauluja esittävä yhtye.

Kauan odotettu: Keväästä 2017, jolloin Saddle Creekin julkaisema kakkoslevy Capacity kuiskaili emo-revivalin aallonharjalla ja osoitti, että kappaleita voi tehdä myös eri tavalla ja eri perspektiivistä kuin on totuttu.

Tuleeko: Ihanaahan se olisi, varsinkin hämärtyvässä syysillassa Flow’n pallolavalla, mutta suosion kasvua joutunee vielä odottelemaan pykälän verran.

Video ei ole enää saatavilla

#81 Tracey Thorn (uusi)

Kuka: Vuosituhannen vaihteeseen asti Everything But the Girlin keulakuva. Vuodesta 2007 alkaen satunnaisesti levyttävä sooloartisti, erinomainen kirjoittaja ja muutenkin maailman paras ihminen.

Kauan odotettu: Indie-postimerkkeilijät Everything But the Girlin esikoissinglestä Night and Daystä (1983) lähtien, valtavirtayleisö hetken verran vuoden I Don’t Want to Talk About -hitin soidessa radioissa (1989), klubbailijat Massive Attackin Protectionin (1994) ja Todd Terryn remiksaaman Missing-singlen (1995) jälkeen.

Tuleeko: Ei, ellei Thorn jollain ilveellä pääse eroon esiintymispelostaan, josta hän on puhunut avoimesti ja johon hän viittaa vuoden 2015 kirjansa Naked at the Albert Hallin nimellä. Keikkatietoja kokoava Setlist.fm listaa 2010-luvulta kolme Thorn-esiintymistä, mutta ne ovat kaikki Thornin kirjaprojekteihin liittyviä haastattelu- tai lukutilaisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitäs saisi olla?

Musiikkimedia Nuorgamin ”virallinen fanituotekauppa” on nyt avattu. Myynnissä on t-paitoja, kangaskasseja ja mukeja – kaikkea, mitä ei enää kasvava ihminen tarvitsee!

Perinteisen NRGM-logon lisäksi on mukana erikoisdesigneja, kuten ”Nuorgam lomalla” -tuoteperhesarja sekä tietysti Uusi loppu -möhörchendiseä.

Kaikki tuotteet ovat myynnissä pelkillä tuotantokuluilla ja vain 31.5.2018 asti, eli niin halvalla kuin mahdollista ja vain Nuorgamin Uuden lopun ajan.

Kauppa toimii Printmotor Stores -alustan päällä. Printmotor hoitaa tuotteiden valmistuksen ja asiakaspalvelun.

Tervetuloa ostoksille.

#UUSILOPPU

Video ei ole enää saatavilla

Finnish music media Nuorgam (NRGM.fi) has released a poignant farewell to a pop superpower in a year that sees the United Kingdom leave the EU and face another ignominious defeat at the Eurovision Song Contest. The song offers both emotional solace to a bitterly divided nation and a template for future success at that most European of entertainment events, the Eurovision Song Contest.

It was exactly one year ago that a group of Finnish music journalists and fans, gathered to commiserate about the substandard fare the UK keeps sending to the Eurovision Song Contest. One of them decided to write a song so great hypothetical victory would be assured. That song is now out.

In addition to its obvious musical and lyrical brilliance, The Brexit Song draws its emotional resonance and power from the honest look it takes at the most consequential event in recent British and EU history – the Brexit referendum and its result. It’s a wistful, almost nostalgic look at a subject that is emotionally fraught for our whole continent.

NRGM.fi was and temporarily is (May 31) a music media site run on a volunteer basis by Finnish writers and artists from a wide variety of backgrounds and professions. It was active from 2011 to 2013 and won the Music Media of the Year award at the Music & Media conference in 2012. The site is still unsurpassed in the quality of its music writing and ability to play to the strengths of digital and online media in Finland. In 2013, after the site ceased being updated, the Helsinki City Library took it under its wing as an act of cultural preservation.

This year the original crew responsible for the site’s original success story is back in action for the month of May.

Brexit Song

Written by Antti Lähde. Arrangement by Aki Ala-Kokko and Antti Lähde. Produced by Aki Ala-Kokko. Co-produced by Sami Nieminen. Music by Aki Ala-Kokko and Kimmo K. Koskinen (percussion). Vocals by Aki Ala-Kokko, Antti Lähde, Sami Nieminen, Matti Markkola, Mikael Mattila, Oskari Onninen and Vilho Pirttijärvi. Music video by Teemu Kivikangas.

Mother, what was Europe?
I heard a young boy say

He sat there like a cherub
Whose wings we’d ripped away

The day of referendum
The day we chose to leave

We stole the boy his future
My God we were naive

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

I though our little union
Would help us all survive

The unity of nations
Would keep our dreams alive

ut then I heard the numbers
”It’s fifty-one point nine!”

It hit me like a hammer
It’s truly Brexit time

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

[rap]

S.O.S! There’s turbulence ahead
So grab your mask and hope for the best

We’re falling down, we’re on a failed mission
So please assume your bracing position

It’s time to locate your nearest exit
The one with the sign that spells: ”Brexit!”

[/rap]

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

Hyvästi, ystävämme! Hyvästi, naapurimme!

”It hit me like a hammer, it’s truly Brexit time”. Nuorgam kyllästyi Britannian surkeaan puuhasteluun ja teki saarivaltakunnalle kaikkien aikojen euroviisun.

Markus Hilden järjesti melko tarkalleen vuosi sitten nuorgamilaisten kesken paneelikeskustelun, jossa asiasta kiinnostuneet tai alhaisemmista syistä baarinpöytään tuppaantuneet keskustelivat euroviisuista ja niiden merkityksestä.

Keskustelun hedelmät (mm. ananas, avokado, verigreippi) julkaistiin 9.5.2017 Hildenin blogissa Popin Virallinen Whispilä otsikolla ”Mitä Euroviisut merkitsevät”.

Ja miksei olisi julkaistu!

Aivan asiallisen artikkelin lopussa keskustelu harhautuu sivujuonteeseen, joka kosketteli paneeliin osallistuneiden yhteistä huolenaihetta: Yhtyneiden Kuningaskuntien euroviisukappaleiden ala-arvoista tasoa kautta laulukilpailun historian.

Lainaus Whispilä-blogista:

Sellaista! Ja kauniiksi lopuksi artikkelissa luvataan, että: ”Kappale levytetään myöhemmin kesällä. Stay tuned.”

Kävi kuitenkin niin, ettei Brexit Song -kappaletta mm. levytetty ”myöhemmin kesällä”, vaan projekti kuivui kasaan. SAD!

Mutta: Nuorgamin comebackin kunniaksi kappale kaivettiin naftaliinista (kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään säilönyt kappaleita naftaliiniin!) ja lopulta, moninaisten vaiheiden ja kommellusten jälkeen, jopa levytettiin!

Siispä Nuorgam ylpeänä ja myös hivenen hämmentyneenä esittää ja täten Yhdistyneiden Kuningaskuntien (UK) käyttöön tarjoaa:

Brexit Song – laulu ystävyydestä ja naapuruudesta ja kaiken hyvän katoamisesta!

Luvattu ”turaus Las Ketchupia” unohtui jonnekin matkan varrelle, mutta sen sijaan kappaleesta löytyy räppiosa, rahtunen Toton Africaa, kosolti Elton John -henkistä pianoballadeerausta, sivallus The Whole of the Moonia ja – tietenkin – mullikuoro!

Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Antti Lähde. Sovitus on Aki Ala-Kokon ja Lähteen. Kappaleen on tuottanut Ala-Kokko. Äänitys on Ala-Kokon ja Sami Niemisen. Instrumenteissa kuullaan Ala-Kokkoa ja Kimmo K. Koskista. Laulajina kuullaan Ala-Kokkoa, Lähdettä, Niemistä, Matti Markkolaa, Mikael Mattilaa, Oskari Onnista ja Vilho Pirttijärveä.

Mykistävän ja esimerkiksi ajatuksia herättävän musiikkivideon parsi kasaan Teemu Kivikangas.

Nauttikaa! Enjoy!

Video ei ole enää saatavilla

Brexit Song

Mother, what was Europe?
I heard a young boy say

He sat there like a cherub
Whose wings we’d ripped away

The day of referendum
The day we chose to leave

We stole the boy his future
My God we were naive

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

I though our little union
Would help us all survive

The unity of nations
Would keep our dreams alive

ut then I heard the numbers
”It’s fifty-one point nine!”

It hit me like a hammer
It’s truly Brexit time

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

[rap]

S.O.S! There’s turbulence ahead
So grab your mask and hope for the best

We’re falling down, we’re on a failed mission
So please assume your bracing position

It’s time to locate your nearest exit
The one with the sign that spells: ”Brexit!”

[/rap]

So I say…

Goodbye to Europe
Goodbye to the West

The years we had together
They surely were the best

And I say…

Goodbye to our neighbors
Goodbye to our friends

I guess this is the moment
Our story really ends

”And I feel like I just got home.”

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden viidennessä ja viimeisessä osassa käydään läpi pitkin tekstein popmusiikin kermaa: viisi parasta Madonna singleä! Ohessa on myös Spotify-lista, jossa on koko top 40. Sijat 81–41 sisältävän soittolistan löydät täältä.

#5 Ray of Light (1998)

9,36 | albumilta Ray of Light

Ray of Light, tai ”Reiska” kuten sitä Facebookin Madonna-kuunteluryhmässä emoalbuminsa tapaan kutsuttiin, tuntuu poikkeukselta ja, kuten Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde sanoi, hyvin epämadonnamaiselta biisiltä. Silti sen elämäniloa pursuava luonne sujahtaa vaivatta Ray of Lightin hiljaisempien ja hengellisten itsetutkiskelubiisien joukkoon. Tunnelmat jakaantuivat kuin eräässä tunneteoriassa. Tunneääripäät ovat samaa elinvoimaa, ilmentymiä ihmisestä, joka voisi potentiaalisesti hyväksyä kaikkien tunteiden samanarvoisuuden ja elää niiden kanssa. Tätä oli Madonna 39-vuotiaana, uutena äitinä, kabbalan, mystiikan ja hennatatuoinnit löytäneenä.

Silloin hän sortui myös länsimaisen vastavalaistuneen yleiseen ansaan. Siihen, että yrittää selittää selittämätöntä ja selittää sitä joka haastattelussa. Saimme kuulla, kuinka tämä uusi vaihe oli ”enemmän Madonnaa itseään” kuin mikään aiempi.

Ehkä Madonna ei halunnut nähdä koko uraansa vielä makrotasolla. Siltä katsottuna se ei näytä miltään muulta kuin jatkuvalta muutokselta ja siten jatkuvalta elinvoimaisuudelta. Älä jää siihen, vaan katso kaikkien nurkkien taakse katsomasta päästyäsikin. Pidä kaikki värit valonsäteessäsi. Uran alussa punkista diskoon, vuosina 1996–98 Evitasta The Chemical Brothersiin. Koyaanisqatsi-vaikutteisen elämänvilinän kuvittamana.

Ray of Light.

Olin jonkin aikaa epäillyt Madonnaa, mutta hänen sulautuessa taas johonkin josta pidin, miltei pelottavan vaivattomasti, oli pakko katsoa musiikkivideo uudestaan ja uudestaan. Ray of Light on ihana ja paradoksaalinen biisi, täynnä virtaavaa, nipistelevää, lämmittävää ja kylmäävää sähköä, jonka ankkuroi tyyni ysärikitaraväliosa, se hetki jolloin musiikkivideokin päätyy tauolle maailman vyörynnästä ja saamme ensimmäisen kerran katsoa kunnolla Madonnan ”luonnollista”, mutta lyhytikäistä Äiti Maa -lookia.

Ysärin myöhäisravesta oppia ottaneena se on myös hallusinatorinen biisi, jossa William Orbitin ulisevat vintage-syntikat luovat äänellisen illuusion: Madonna kirkuu koneiden keskellä ja äänet sekoittuvat. Hän tuntuu hetkeksi muuttuvan koneeksi tai joksikin ihmistä enemmäksi. Biisin kliimaksin elämänriemuinen kiekaisu värjää sen sävyn kirkkaanpunaiseksi.

Orbit loi Madonnan kiekaisut perinteisin keinoin: soittamalla hänelle taustaraitaa vähän nopeammin, jotta Madonna ajautuisi laulaessa rajoilleen ja niiden yli. Muussa yhteydessä Madonnan iso kiekaisu olisi ollut se hetki, kun laulajan ääni särkyy ja inhimillisyys paljastuu. Näiden koneiden vieressä se kertoo ainoastaan Madonnan venymisestä ja muutoskyvystä. Sekä elinvoimasta ja Evitan aikaisista lauluopinnoista. (Mutta älä yritä sitä livenä. Ei tule välttämättä hyvää jälkeä enää 50 plus -ikäisenä.)

Ristiriitoja löytää, jos niin haluaa. Kuten senkin, että hengellisyyttä kevyesti halaileva kappale sai videon, jossa kuhisee kapitalistinen maailma. Tekisi mieli höpistä jotain buddhalaisista paradokseista, mutta se nyt olisi jo liikaa ja aivan eri uskontoa.

Madonna-biisien kärkeä siis. Mutta kun Reiskan luonteen ja videon luontodokumenteista tutun time lapse -kuvauksen ottaa huomioon, niin tuntuu pieneltä pettymykseltä, että videon lopussa bilettävät vain ihmiset. Minä haluaisin nähdä myös muut nisäkkäät, matelijat, robotit, nilviäiset, niveljalkaiset ja väkäkärsämadot kaikki viuhtomassa Ray of Lightin tahtiin. Sitten vasta puhuttaisiinkin Bileistä. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Into the Groove (1985)

9,37 | albumilta Like a Virgin (International Deluxe Edition)

Paperilla kappaleessa on läsnä kaikki kasariklubitäydellisyyden ainekset. Tiukka synabassolinja ja suloisesti piiskaava rumpukone. Se painokas tapa lausua ”You’ve got to”. Jatkuvasti kliimaksia lähestyvä, ylöspäin nouseva laulumelodia. ”And you can dance… for inspiration.” Jo alun ensimmäiset sekunnit herättävät ja vakuuttavat, hei, sinäkin osaat tanssia (minäkö, todellako?), ja yhtäkkiä sinut valtaa ihana kutina; et tiedä miten tämä ilta tulee päättymään, mutta toivot.

Into the Groove kertoo tanssilattiasta, joka vapauttaa ja pelastaa. Syvästä yhteydestä ja pinnallisista kohtaamisista. Yhteisestä tilasta. Kappaleessa tanssilattia on turvatila, safe space, missä voit olla vapaa. ”Only when I’m dancing that I feel this free.”

Into the Groove.

Madonna on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin spontaanisti seuratessaan komeaa puertoricolaista poikaa asuntonsa ikkunasta. Madonnan teksti ja hänen tulkintansa kuulostavatkin aidosti ihastuneelta, kiimaiselta ja spontaanilta. Into the Grooven musiikkivideolla Desperately Seeking Susan -elokuvasta parsituissa klipeissä Madonna liehuu kaupungilla boheemina 1980-luvun New Yorkissa, tuijottaa poikia, makoilee oman huoneensa sängyllä, heiluttelee polaroid-valokuvia ja on cool. Elokuvassa obsessioita ja seuraajia ympärilleen kylvävä Susan oli käytännössä Madonna esittämässä Madonnaa elämässä omaa Manhattan-fantasiaansa.

Madonnan omakohtainen tulkinta Into to the Groovella on samalla, tiedostamatta tai tiedostaen, vertauskuva kaapille ja kaapista vapauttavalle tanssilattialle.

”At night I lock the door so no one else can see
I’m tired dancing here all by myself
Tonight I wanna dance with someone else”

Klubille kaipaava yksinäinen teini samastuu varmasti, sanoitukseen mutta vielä syvemmin ja kipeämmin samastuu seksuaalisuutensa kanssa painiva teini, jonka tanssille, halulle ja rakkaudelle ei ole mitään sallittua tilaa omassa arjessa. Paitsi oma huone ja se myyttinen tanssilattia klubilla. Yhdysvaltain Orlandon Pulse-klubin verilöylyn jälkeen Alfred Soto kirjoitti koskettavan artikkelin siitä miten tanssilattiat ovat homo-diasporan, erityisesti Orlandossa kovimman iskun kokeneen värillisen ja latino-hlbtq-kulttuurin ytimessä. Tanssiminen on latinokulttuurissa tärkeä kommunikaation ja ilmaisun väline, joka ylittää sukupolvet.

Homokulttuurissa tanssiminen on samaan tapaan sitä suurta yhteyttä, turvapaikka ja samalla allegoria panemiselle. Madonnan seksuaalisia innuendoja vilisevä alkuperäinen teksti poikien tuijottelusta on samastuttava erityisesti niille puertoricolaisille pojille, jotka tuijottelevat toisia poikia.

Into the Groove asettuu lukuisten ikonisten tanssilattiaa kuvaavien tanssibiisien jatkumoksi. Tanssilattialle villiinnytään, ollaan kiimaisia, itketään menetettyä rakasta, odotetaan ja petytään. Kauniit kohtaamiset saavat rinnalleen riipaisevat hetket, kun näet rakkaasi tanssivan jonkun muun kanssa. Ja musiikki vain painaa eteenpäin. Et voi tehdä muuta kuin vain tanssia ja pysyä rytmissä, vei se minne vain.

Dancing on My Own. Dancing in the Dark. Dancing with Tears in My Eyes. Let the Music Play.

Into the Groove on se toiveikas kirkas hetki, jolloin mikä tahansa on mahdollista, olet vapaa, kaikki on hyvin ja osaat tanssia. (Jaakko Uoti)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frozen (1998)

9,41 | albumilta Ray of Light

Aseta käsi kylmälle metallille. Lämpötila kantautuu kaukaa, koska metallien lämmönjohtokerroin on verrattain korkea, 20–430 W/(K·m). Metalli on siksi helppo käsittää yhdeksi kappaleeksi, olioksi joka hakee tasapainoa ympäröivien vaikuttimien keskellä. Pitämällä kiinni tilastaan se on haaste muille materiaaleille, jotka ovat sen välittömässä läheisyydessä.

Esimerkiksi poimuinen lämmin materiaali, joka tulee kosketuksiin metallin kylmän pinnan kanssa, saa ensin metallin pintaan kertyneen huurteen sulamaan vedeksi, joka sitten muodostaa jännittyvän pinnan lämpimän materian ja metallin väliin, mutta metallin kokonaislämpötilan kylmyyden johtuessa kaukaa on kylmyys voimakkaampi kuin pintaan suuntautuva lämpö, jolloin yhdistyvät pinnat jähmettyvät kiinni yhdeksi aineeksi, jota ei saa purettua ilman lisälämpöä, paitsi mekaanisella irrottautumisella jossa lämpimän materian pinnasta repeytyisi kerros pois.

Frozen.

Vesi lämpenee 72 asteeseen lämpötilasäädettävässä Orbit 3000 -vedenkeittimessä. Mm, hmm. Keittämisen alkuvaiheessa vesi aivan keittimen pohjalla lähestyy ensimmäisenä kiehumispistettä. Siellä alkaa veden lämpenemisen takia kehittyä kaasukuplia hyvin nopeaan tahtiin, ja vettä kevyempinä niiden tulisi kohota ylös, mutta koska niitä ympäröivä vesi on viileämpää, verrattainen kylmyys saa kuplat luhistumaan. Kuplan romahtamisesta syntyy ääniaalto, ja lukemattomien aaltojen kertyessä resonoivan metallin reunoille niistä muodostuu yhtenäinen kohina.

Musta korppi istuu teepensaan oksalla. Tuuli heiluttaa pensaan lehtiä samoin kuin se liikuttaa korpin sulkia. Pensaan vuoden ensimmäisistä lehdistä valmistettavan Sencha-teen lehdet reagoivat veteen sen tarkasti sen lämpötilan mukaan. Tanniinit, kuten katekiini, muuttuvat epätasaisemmiksi liian korkeassa lämpötilassa, ja niiden hajoamisprosessi kiihtyy. Niitä myös liukenee lehdistä nopeammin korkeassa lämpötilassa, kun taas aminohapot irtoavat tasaisemmin matalammassa.

Teen ensimmäisen kupin haudutus kestää noin minuutin, toisen vain noin 10 sekuntia, kolmannen puolesta minuutista minuuttiin, neljännen 2–4 minuuttia, viidennen 5–10 minuuttia, kuudennen 10–15 minuuttia, ja siitä eteenpäin ikuisuuteen aina aikaa lisäämällä Fibonaccin lukusarjan mukaan. Mm, hmm. (Appu Jasu)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Vogue (1990)

9,41 | soundtrackiltä I’m Breathless

Vogue on niin ikoninen laulu, että Madonnan tuotannosta ei oikein voi edes keskustella sitä huomioimatta. Kappale toi Harlemin ball-kulttuurin suuren yleisön tietoisuuteen ja lienee kiistatta Madonnan koko uran suurimpia hittejä. Se on samalla silti yksi hänen koko tuotantonsa ongelmallisimmista teoksista.

Ikonisuutensa rinnalla Vogue on oppikirjaesimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta: Madonna, valkoinen cis-hetero, otti Harlemin värillisessä hlbtq-yhteisössä syntyneen tanssin ja filosofian, pyyhki lähes kokonaisuudessaan sen inkluusion ja validaation sanoman, ja esitteli sen omana valko- ja cis-heteropyykättynä pakettinaan suurelle yleisölle.

Madonna ei suinkaan ollut ainoa, joka samoihin aikoihin haistoi voguen ja ballroom-skenen kiinnostavuuden. Aiheesta tehtiin vain vuotta aiemmin tanssin juuria paljon kunnioittavampikin kappale: Malcolm McLarenin Deep in Vogue. Siinä puhutaan suoremmin ja rehellisemmin voguen juurista Harlemin ball-kulttuurissa. Vaikka itse pidän McLarenin kokonaisteoksesta musiikkivideoineen, on pakko myöntää, ettei se ole kappaleena yhtä ajaton ja vahva kuin Madonnan Vogue, eikä varmastikaan valtaväestölle yhtä helposti lähestyttävä.

Deep in Voguen lisäksi suosittelen ballroom-skenestä kertovaa klassikkodokumenttia Paris Is Burning kaikille, jotka ovat kiinnostuneet voguen, ball-kulttuurin tai hlbtq-liikkeen historiasta. Jennie Livingstonin ohjaama dokumentti on todella hieno, ja avaa mielestäni hyvin niitä syitä, miksi Madonnan kulttuurisesta appropriaatiosta voi, ja pitää, tässä yhteydessä olla närkästynyt.

Vogue.

Madonna ja moni muu popikoni on toki ratsastanut muista kulttuureista ja alakulttuureista olevien elementtien omimisella aina, mutta tässä kohteeksi joutuu poikkeuksellisen pieni ja sorrettu vähemmistö. Siksi koko touhu näyttäytyy erityisen tökerönä. Harlemin ballroom-kulttuuri edusti tuolloin ihmisiä, jotka elivät usean intersektionaalisen vähemmistöstatuksensa (rotu, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti) usein vailla mielekkäitä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään ja avoimeen itseilmaisuun.

Appropriaatiossa ei lopulta olekaan kyse ainoastaan siitä, kuka lainaa mitäkin ja keneltä, vaan siitä, keiden ääni yhteiskunnassa kuullaan ja keille suodaan olosuhteet, joissa he voivat aidosti elää täysinä ihmisinä. Maailmanmaineeseen nousseen tanssin keksineet ihmiset eivät voineet tuohon aikaan itse hyötyä omasta luovuudestaan ja lahjakkuudestaan oikeastaan mitenkään.

Ball-kulttuurin keskeinen ideologia oli, että ballroomin lattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mikä ei näille syrjityille ihmisille ollut mahdollista missään muualla. Madonnan kaltaiselle menestyvälle valkoiselle cis-heterolle kaikki oli jo valmiiksi mahdollista ihan reaalimaailmassa; hän ei siksi ollut koskaan tarvinnut ballroomin tanssilattiaa kokeakseen validiutta ja inkluusiota edes pienen hetken. Juuri tämä yksityiskohta tekee Voguessa ilmenevästä appropriaatiosta niin väkivaltaista: tässä ei omittu vain yksittäistä tanssia, vaan koko radikaalin ja validoivan itseilmaisun teema, koko tanssilattia.

Tästä lienee kyse myös kappaleen puhelauluosuuteen erikoisesti valitussa listassa valkoisia filmitähtiä, koska tosiasiassahan vogue on kuitenkin tanssityylinä inspiroitunut enemmän muodin kuin elokuvan maailmasta. Ehkä Madonnan listaamat nimet kertovat enemmän hänen omasta ainaisesta tarpeestaan olla kiinni elokuvamaailmassa kuin itse kappaleen nimikkotanssista? Kun kerran ballroomin tanssilattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jopa Madonna voi olla filmitähti, ”serving movie star realness”. Toki voidaan kai argumentoida, että valkoisten heteroiden etuoikeuksia, vapauksia ja vaurautta ball-kulttuurissa nimenomaisesti emuloitiin ja että siinä ohessa myös valkoisten filmitähtien ihannointi oli osa tätä kulttuuria, mutta senkaltaiseen sofistikaatioon on tässä yhteydessä vaikeaa uskoa.

Tästä kaikesta ulkomusiikillisesta ahdistuksesta huolimatta itse biisi on ihana! Mieletön ja voimaannuttava kappale. Vaikka itse en oikeastaan osaakaan, haluaisin tanssia tätä suunnilleen aina: kyllähän muutama kulmikas käsiliike piristää päivää kuin päivää! Rakastan vuoden 1990 MTV Awardsin rokokoo-henkistä ”live”-vetoa oikeastaan vielä enemmän kuin alkuperäistä videota.

Vaikka tämän biisin osalta voguen ja sitä ympäröivän kulttuurin kohtelu on ollut todella tahditonta ja rumaa, en missään nimessä halua sanoa, etteikö Madonna olisi vuosien varrella tehnyt erittäin paljon hlbtq-yhteisön asioita edistääkseen. Voguen valtavan suosion tarjoama näkyvyys on varmasti tuonut nettopositiivisen vaikutuksen – se ei vain ehtinyt näkyä useimpien tämän tanssin tai kulttuurin luomiseen osallistuneiden ihmisten henkilökohtaisessa elämässä millään tavalla. (Ilari Kaarela)

Video ei ole enää saatavilla

#1 Like A Prayer (1989)

9,64 | albumilta Like a Prayer

Madonnan 1980-luvun voi nähdä portaikkona, sarjana valloitettuja askelmia. Ensimmäinen niistä oli debyyttialbumi Madonna (1983), joka teki hänestä klubitähden. Siitä askel ylöspäin on Like A Virgin (1984), joka teki hänestä poptähden, mutta hänen imagonsa oli vielä (Material Girlin videosta huolimatta) vakio: boheemi helyihin sonnustautunut kulkurityttö.

Seuraava harppaus johti albumiin True Blue (1986), joka teki Madonnasta popilmiön, videosta toiseen uuden hahmon ottavan kameleontin, joka saattoi esiintyä yhdellä singlellä 1950-luvun platinablondina, seuraavalla stripparina ja siitä seuraavalla espanjalaisena senoritana.

Yksi kurotus oli kuitenkin vielä tekemättä, se kaikista suurin. Vaikka True Bluella oli viisi erinomaista jättihittiä, albumikokonaisuudesta ei vielä voinut puhua, niin ilmiselvää täytettä loput neljä kappaletta olivat. Neljännen levyn Like A Prayer (1989) Madonna halusi nimenomaan tehdä albumikokonaisuudeksi – mutta siitä huolimatta hän halusi sen ensimmäisen singlen ja nimikappaleen olevan suuri statement, ei taitava pelisiirto vaan koko pelilaudan kumoon keikauttava maanjäristys. Edellisillä albumeillaan Madonna oli ovelasti myötäillyt olemassaolevia poptrendejä, mutta neljännellä albumillaan hän halusi itse määrätä ne.

Koska Madonna tiesi keulasinglen tärkeyden, hän pyysi molemmat yhteistyökumppaninsa Patrick Leonardin ja Stephen Brayn kirjoittamaan hänelle musiikin kappaleeseen. Kuten koko albumin mittakaavassa, Leonard veti tässäkin pidemmän korren. Yhdessä Leonard ja Madonna, joka myös toimi levyn tuottajana Leonardin rinnalla, rakensivat yli viisiminuuttisen progressiivisen popkappaleen, jolla muistutti enemmän Frankie Goes to Hollywoodin viiden vuoden takaisia popeepoksia kuin True Bluen virtaviivaisia popkonvehteja.

Like a Prayer.

Jo kymmenen sekunnin raskas kitaraintro, jolla Prince kanavoi Jimi Hendrixiä, kielii, kuinka kauas Madonna on kivennyt omaa keltaista tiilitietään Holidayn huolettomista päivistä. Kun kitara häipyy, tilalle tulee liki rytmitön säkeistö, jolla on kaunein laulumelodia, joka jäi Abbalta äänittämättä. Sitten nopeatempoinen kertosäe, hidas säkeistö, nopeatempoinen kertosäe, kahden ja puolen minuutin kohdalla gospel-kuorot tulevat mukaan – ja kappaleen jälkimmäinen puolisko onkin monen erilaisen sattuman rikastama soppa. Amerikkalaisen modernin gospelin johtohahmona pidetyn Andraé Crouchin johtama kuoro tuo mukaan kirkollista ylevyyttä, kun taas rock-kitarat muistuttavat synnistä ja lihallisuudesta.

Kaikki tämä musiikillinen vaihdekepin vääntely ja sturm und drang palvelee itse kappaletta, jonka Madonna on itse sanonut kertovan tytöstä, joka on ”niin rakastunut Jumalaan että kokee tämän olevan hänen elämänsä mies”. Kappaleen teksti tukeekin yhä lailla uskonnollista kuin seksuaalista tulkintaa, mikä kauhistutti Leonardia, joka yritti kehottaa Madonnaa muokkaamaan säkeet ” When you call my name / It’s like a little prayer / I’m down on my knees / I wanna take you there” sellaisiksi, ettei niitä voisi tulkita suihinotoksi.

Kappaleen kulttuurista vaikutusta tehosti Mary Lambertin ohjaama video, jossa muun muassa Madonna tanssii palavien ristien edessä, palvoo kirkossa mustaihoista pyhimyshahmoa ja saa stigmatat käsiinsä. Video pahastutti kaikkia niitä, joita sen pitikin, ja bonuksena vielä Pepsiä, joka sanoi irti yhteistyönsä Madonnan kanssa mutta antoi tämän pitää rahat.

Maaliskuussa 1989 Like A Prayer oli pop-tsunami, jollaisen on popin hajanaisessa nykykulttuurissa vaikea kuvitella toistuvan. Se oli hetki, jolloin ukkosenjohdatin muuttui itse jyrinäksi ja salamoinniksi.

P. S. Like A Prayerin definitiiviset versiot ovat vuoden 1989 single- ja albumiversio, joista jälkimmäinen on myös vuoden 2009 Celebration-kokoelmalla. Miljoonia myyneellä The Immaculate Collectionilla (1990) on Shep Pettibonen valitettava remix-versio, johon soisi harjoitettavan stalinistista historiankirjoitusta. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

”Jenny Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.”

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#51 Arthur Russell’s Instrumental Show – Heikoilla jäillä (2015)

Arthur Russell oli paitsi suosikkimuusikkoni, mahdollisesti myös maailman paras ihminen ja muutenkin nerokas tyyppi, joka häsäili ja ähersi häsäilemistään ja ähertämistään, eikä oikein koskaan saanut mitään kunnollista aikaan – mitä nyt satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia tunteja, kuka ties miljoonia tunteja sinne päin sohellettuja biisiaihioita, jotka olivat kuin arkisen elämänpiirimme ylle pingotettuun harsoon hosuttuja sattumanvaraisia viiltoja, jotka paljastivat tietoisuutemme ulkopuolella piilevän ylimaallisen kauneuden täydellisen sanallistamattomalla tavalla, etten paremmin sanoisi.

Vuonna 1992 Russell mm. kuoli ja kupsahti AIDSiin – mutta onneksemme hänellä oli ystäviä, jotka tiesivät köyhänä ja tuntemattomana edesmenneestä disko-buddha-bubblegum-klasari-house-ambient-sellisti-kamustaan kaiken yllä mainitun ja ryhtyivät vuosituhannen vaihduttua ja Russellin tähden kirkastuttua soittelemaan hänen musiikkiaan (ymmärrettävää, koska parempaakaan ei ole).

Voimalassa Russellin ystävät esiintyivät teemalla Instrumentals. Ohjelmisto koostui siis modernista klassisesta, jollaisen parissa Russell vielä 1970-luvun puolivälissä aherteli. Peter Gordonin (Love of Life Orchestran) johtamassa kokoonpanossa oli hyvää ryhmää kitaristi Rhys Chathamista pasunisti Peter Zummoon, DFA-häärääjä Gavin Russomiin ja The Modern Loversin Ernie Brooksiin.

Nimekkäistä soittajista huolimatta musiikki oli herkkää ja haurasta, kuin peuranvarsan teputtelua heikoilla jäillä – eli juuri sellaista kuin pitääkin. Postuumisti julkaistu Instrumentals-levykin kuulostaa siltä kuin instrumentit alkaisivat Pet Sounds -sessioiden tauottua luritella aamuyön hämärässä itsekseen, niitä näitä, melodiankaltaisia, ihmisiltä salaa.

Istuskelin, kuuntelin, nautin. Yhdessä vaiheessa bongasin yleisöstä tuttavani, joka loikki ohitseni murtuneen näköisenä, sanaakaan sanomatta.

Eikö kelpaa, ihmettelin. Ei kai hän, järkevänä pitämäni ihminen, ole sivistymätön moukka?

Ei sentään. Tunnekuohu vain oli muodostunut ylivoimaiseksi, oli pakko päästä pois. Liiankin kaunista voi näet olla. (Antti Lähde)

#52 FKA twigs – Lipeäminen lokeroista (2016)

”Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.”

FKA twigs oli perunut vuoden 2014 Flow-keikkansa, mutta pettymys paikattiin onneksi kaksi vuotta myöhemmin. Perunut Twigs kupli vielä pinnan alla avantgarde-r&b-tuikkeena, mutta kasvoi vain kahdessa vuodessa Other Soundista päälavalle.

Tanssijana uransa aloittanut Twigs synkisteli ja lumosi Flow’ssa lokeroista lipeävillä, kokeellisilla ja paksuilla biiteillä ja urheiluksi käyneestä tanssista huolimatta herkällä laululla. Hän mäjäytti rakentamansa melodiakuviot jatkuvasti palasiksi ja kokosi niistä taas lennossa uudenlaisia. Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.

Ilman Twigsin tanssijataustaa esitys olisi varmaankin jäänyt vahvaksi peruskeikaksi, sillä kenen tahansa kehonkieli ei olisi riittänyt välittämään tällaista merkkimäärää yleisölle. Kokonaisuus oli nyt täysin vangitseva ja sisäänsä sulkeva. Toivottavasti Twigs tulee uudestaankin – kaksi vuotta on pian taas kulunut. (Maija Vikman)

#53 CHVRCHES – Jätit jäljen (2016)

”Chvrches osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin.”

Tavallaan se on popin vanhimpia temppuja: kaksi teknologiaan rakastunutta nukkavierua nörttiä perustaa bändin, johon he ottavat laulajaksi sievän ja lapsenomaisesti laulavan, itseään nuoremman naisen. Mutta Chvrchesissa asiat eivät ole miltä näyttävät.

Iain Cook, 43, ja Martin Doherty, 35, ovat toki molemmat mitättömän näköisiä ja heillä on takanaan vaiheita skottilaisissa postrock-yhtyeissä, mutta trion keulakuva Lauren Mayberrylla, 30, on tutkinnot oikeustieteestä ja journalismista. Eikä hän suostu tulemaan esineellistetyksi.

Eräällä keikalla Mayberry raivostui eräälle häntä kosimaan erehtyneelle yleisön jäsenelle: ”Kuinka usein tuo onnistuu?” hän puhutteli huutajaa yleisön edessä. ”Siis pyytää naimisiin naisia, joita et ole koskaan tavannut? Toimiiko se yleensä, sir?”

Suvilahdessa kukaan ei kosi Mayberrya, ja ehkä siksikin hän vaikuttaa olevan energisellä ja poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Chvrchesin erottaa lukuisista kilpakumppaneistaan heidän kappaleidensa neuroottinen vimma ja vain vaivoin peitelty aggressio, ja koska Cook ja Doherty ovat tuomittuja pysymään syntikoidensa takana, Mayberryn tehtäväksi jää antaa hahmo yhtyeen musiikin tuhoisille energioille.

Ja Lauren hyppii, tanssii, hengästyy, mikä näyttää hyvältä ja osuvalta, sillä taustallaan hänellä on Chvrchesin kaksi ensimmäistä albumia, molemmat täynnä kappaleita, joilla kertosäkeet kiipeilevät toistensa päälle ja joilla on koukkuja useamman levyn verran.

Kun yhtye kesällä 2012 ponnahti pinnalle singleillään Lies ja The Mother We Share, kyyniset kaikentietävät viisastelivat, ettei skottitriolla ollut esittää mitään, mitä Purity Ring ja The Knife eivät olleet jo tehneet. Mutta The Knife oli jo matkalla avantgarden kautta hiljaisuuteen, eikä Purity Ring ole vieläkään kirjoittanut yhtään kappaletta, joka koskaan piinaisi korvamatona ketään.

Chvrches sen sijaan osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin Flow’n iloisesti yllättyneelle yleisölle. He jättävät jäljen. (Samuli Knuuti)

#54 Dungen – Ihanaa villapaitamusiikkia (2016)

Ilmeisesti Ruotsi on maailman ainut maa, jossa kukkatapettien, punamultamökkien ja samettihousujen harrastaminen musiikissa ei ole pelkkää genreuskovaista venkoilua.

Dungenin uusioproge Balloon Stagella lauantai-iltana ei eronnut kovinkaan paljoa Wigwamin tai Trettioåriga Krigetin vuosikymmenten takaisesta villapaitamusiikista, mutta jollakin ruotsalaisella salatieteellä bändi onnistui välttämään monet kuviteltavissa olevat retroansat. (Mikael Mattila)

#55 Ata Kak – Jengi nauraa! (2016)

Vuoden 2016 kesän odotetuin hetki koitti, kun sympaattinen rakkauden lähettiläs Ata Kak aloitti keikkansa täpötäydellä Balloon Stagella Flow-perjantaina. Olin fiilistellyt koko kesän ukon hyväntuulista ja omaperäistä ghanalaista highlife-tanssimusiikkia, joka soi Radio Helsingissä ja Spotifyn listoilla.

Awesome Tapes from Africa -julkaisujen kautta tunnetuksi noussut Ata Kak lauloi, räppäsi ja taikoi uskomattomat tanssibileet pystyyn lofi-soundeillaan ja funkkaavilla tanssihiteillään. Tiukkaakin tiukempi yhtye oli yhtä hymyä, kun hullaantunut suomalaisyleisö lauloi Obaa Sima -kappaletta täysillä mukana.

Illan kovin hitti Daa Nyinaa tiivisti parhaiten kaikkien fiilikset kertosäkeessään, joka ainakin minun mielestäni kuulosti tältä: ”Jengi nauraa, jengi nauraa, jengi nauraa-aa-aa!” (Sami Nieminen)

#56 Draama-Helmi – Erikoistunnelmaa (2016)

Hiphopista on tullut 2010-lukulaisen musiikin eteenpäin työntävä voima. Parasta siinä on, että se voi tarkoittaa nykyään mitä tahansa. Esimerkiksi Draama-Helmiä, räppäriä, josta aitopäät eivät tunnu edes kuulleen.

Siksi hänen esityksensä Tiivistämössä oli räppikeikka, jolla ei käyttäydytä kuin räppikeikalla, vaan ollaan hiljaa, kuunnellaan ja myötäeletään jatkuvia epäilyksiä, ettei lavalla oleva Helmi Kajaste ole yhtään siellä, missä tuntee olonsa luontevaksi. Sillä kukapa tuntisi.

Vaikka Draama-Helmin esityksissä kyse on ollut ensisijassa jäisyydestä ja korkeintaan vaikeilevista sen yrityksistä sen rikkomiseen, yhden ensimmäisistä julkiesityksissään saanut Lommo-kappale sulatti sekunneissa kaiken.

”Pohjimmiltaan minäkin olen tasapainoinen, rauhallinen, mutta vain pohjimmiltani. En väistä enää. Kollaa kestää, minä en”, Draama-Helmi lausui.

Seuraa: Spontaanit väliaplodit. Entistä erikoisempi tunnelma. Juuri oikea tunnelma. (Oskari Onninen)

#57 Sia – Näin nämä asiat koetaan (2016)

Sia – figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Sia erottuu 2010-luvun muista poppareista sillä, ettei hän tee kasvoistaan tai kehostaan minkäänlaista spektaakkelia. Hän ei ole kaunis tai solakka tai persoonallinen tai atleettinen. Hän on figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Flow’ssa se tarkoittaa sekä lavalle tuotuja tanssijoita (jotka tanssivat niin synkassa taustavideon kanssa, että hetken kuvittelen, että lavalla tanssivat Kristen Wiig, Paul Dano ja Tig Notaro) että yleisöä, joka osallistuu kokemukseen älypuhelimillaan.

Koskaan en ole nähnyt vastaavaa: yleisö on selin esiintyjään, joka tallentuu selfieiden ja IG-videoiden taustalle. Näin nämä asiat koetaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#58 Iggy Pop – Proto-punkin klassikot (2016)

Iggy Pop – pelkkää tykittelyä alusta loppuun.

Bowie oli poistunut keskuudestamme saman vuoden tammikuussa, joten ikääntymistä uhmaavan Iggy Popin näkeminen tuntui erityisen tärkeältä. Iggyltä oli juuri ilmestynyt uusi levy, jota oli työstetty tiiviisti Josh Hommen kanssa. Hommen johtama Iggyn taustayhtye oli kuitenkin vaihtunut ennen Flow’ta toiseen keikkakokoonpanoon, ja johtuneeko siitä sitten, ettei tällä keikalla kuultu uusia biisejä yhtä enempää.

Keikka koostui monen vuosikymmenen takaisista klassikoista, raa’asta energiasta ja sydäntälämmittävästä juoksentelusta ja heilumisesta. Pelkkää tykittelyä siis alusta loppuun. Ilahduin ja liikutuin Some Weird Sinin kuulemisesta niin, etten pystynyt ajattelemaan loppuillan keikoilla mitään muuta. (Maija Vikman)

#59 New Order – Vanhana syntyneet (2016)

New Orderin Bernard Sumner.

Kun on rakastanut New Orderia reilun neljännesvuosisadan, ei voi väittää, etteikö yhtyeen missaaminen sen nuoruuden (tai edes varhaiskeski-iän) vuosina harmittaisi ainakin vähän. New Orderin edellisen Suomen-visiitin aikaan (Provinssirock, 1982) olin seitsemänvuotias, enkä ikävä kyllä osannut vielä arvostaa heitä – eikä sen jälkeen ole sattunut sopivaa tilaisuutta nähdä yhtyettä myöskään ulkomailla.

Luulen silti, että on aika samantekevää, milloin New Orderin näkee. Yhtyeen viehätys ei ole koskaan perustunut virtuoosimaiseen soittotaitoon (onko minkään hyvän yhtyeen ikinä?), riehakkaaseen esiintymiseen tai säteilevään rock’n’roll-karismaan.

Tai no, yhtyeen alkuperäisbasisti Peter Hook on harrastanut rocktähti-larppiaan arveluttavin seurauksin jo vuosikymmenet, mutta laulaja-kitaristi Bernard Sumnerin, kosketinsoittaja Gillian Gilbertin ja rumpali Stephen Morrisin lavaesiintymisessä on suunnilleen yhtä paljon vaaran tunnetta kuin Matti Vanhasen presidentinvaalikampanjassa. Nämä ihmiset näyttävät syntyneet vanhoina.

Olin liikkeellä luonnollisesti fanihousut jalassa, mutta silti aika skeptisin odotuksin, vaikka New Orderin nykykunnosta olikin sanottu paljon hyvää. Ja hyvä se olikin. Toki Sumner osui nuottiin lähinnä satunnaisesti, mutta jokainen New Order -fani tietää, että se on osa jutun viehätystä.

Meillä kaikilla on omat suosikkimme New Orderin katalogista, mutta keikan settilista oli rakennettu sekä satunnaista festivaalivierasta että tosifania silmällä pitäen. Joy Division -klassikoita en osannut odottaa tai myöskään kaivata, mutta olen valmis antamaan anteeksi ihan mitä vain nähtyäni Sumnerin sympaattisen yrityksen tanssia. (Teemu Fiilin)

#60 Thundercat – Pop & Jazz -virnistys (2016)

Suvilahdessa vallitsi epävarma tunnelma: Thundercat veivasi jonkinlaista fuusiojazzia, ja osa yleisöstä kahisi levottamana penkeissään.

Tiedossa oli, että Thundercatin, Flying Lotusin ja Kamasi Washingtonin väsäämä Them Changes olisi hittikamaa – mutta ihan kaikki muu Stephen ”Thundercat” Brunerin Balloon Stagella veivaama musiikki ei ollut.

Pienen rymsteerauksen jälkeen tilanne asettui aloilleen: hitikkään funkin tai r&b:n perässä keikalle tulleet olivat poistuneet ja luovuttaneet paikkansa Sun Ra -myönteisemmälle kansanosalle.

Keikka oli musiikillisesti hauska ja leikkisä, vaikkakin omaan ajatusmaailmaan hiukan liian ”muso”. Turistina/diletanttina sain kuitenkin äärettömästi ekstranautintoa ihastellessani pyörölavan reunalle ahtautuneiden Thundercatin-palvojien (90-prosenttisesti yllättävän nuoria miehiä) ekstaattisia ilmeitä.

Et nimittäin ole nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen todella virnistävän ennen kuin olet nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen Thundercat-konsertissa. (Antti Lähde)

#61 Anohni – Pakahduttavaa ahdistusta (2016)

Salaperäinen hyvyyden sanansaattaja asetti täysosuma-albuminsa Hopelessnessin keikkamuotoon jopa odotettua kouriintuntuvammin esittäen näytöillä ihmiskohtaloita ja ilmastonmuutosta.

Maailma oli kriisissä jo elokuussa 2016, mutta yhteisöllisyys ja toivo paremmasta maailmasta oli vahvasti läsnä. Tuolloin Trump ei vielä ollut presidentti. Nyt maailmanloppu on lähempänä kuin koskaan ja toivottomuus puraisee vielä syvemmältä. (Markus Hilden)

#62 The xx – Kesän loppu (2017)

Vuoden 2017 lauantai oli varmasti yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista Flow-päivistä. Kunnia ei kuitenkaan kuulunut musiikille. Illan varsinainen anti muuttui itse asiassa täysin toisarvoiseksi sillä hetkellä, kun ennätysmäisen navakka ukkosmyrsky repi festivaalikentän riekaleiksi, riepotti telttoja ja hakkasi juhlakansan läpimäräksi. Ankarina miekkailleet salamat ja hiilenmustaksi hurjistunut taivas ylittivät elämyksellisyydessään jokaisen konsertin.

Hienointa oli kuitenkin myrskyn jälkeinen tunnelma. Kun aurinko jälleen valaisi Suvilahden, virisi kentälle ainutkertainen, helpottunut hiljaisuus. Ihmiset katsoivat toisiaan epäuskoisina, varovasti hymyillen, jotakin jakaen. Oli selvää, että loppuilta olisi ainutlaatuinen – jos ohjelma vain pääsisi jatkumaan.

Kun valot syttyivät lavoille uudestaan, liittyivät artistit osaksi yllättäen syntynyttä spontaania yhteisöllisyyttä. Läpimärkä festivaaliväki oli valmis syömään muusikoiden kädestä, rakastamaan jokaista ääntä. Ja monet esiintyjät tahtoivat tarjota hieman ylimääräistä; ainakin täydellisen läsnäolon.

Tunnelma oli kuin tehty The xx:n tummasävyiselle mutta lämpöä hohkanneelle musiikille. Eikä yhtye epäröinyt täyttää päälavaa kaikella kuviteltavissa olevalla karismalla. Puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä I See Youlla itsensä uudestaan keksinyt kolmikko esiintyi poikkeuksellisen vapautuneesti, hieman haparoiden mutta myös voimalla iskien. Musiikin yksinkertainen kauneus ja henkäyksinä jäsentynyt rakenne hengittivät kuin ukkosen tuomaa viileyttä höyrynnyt ilma. Värit tummuivat, taivas laskeutui intiimiksi katoksi lavan ylle, ja yhtye oli olemassa vain laulujaan varten.

Ensimmäisen ja kolmannen levyn materiaaliin keskittynyt konsertti yllätti etenkin välittömyydellään. Tuntui kuin muusikot olisivat olleet edelleen lapsellisen innostuneita tekemänsä musiikin täydellisyydestä. Siirtymät laulujen osioista toiseen olivat täynnä kätkettyä hurmosta, kappaleiden välit pursusivat vastustamatonta iloa. Ja samalla, tietenkin, kokonaisuus pysyi tyylitietoisena, vähäeleisenä ja harkitsevana.

Vaikka laulujen päävärit olivat musta ja hopea, ulottuivat niiden tunneskaalat laidasta laitaan. Romy Madley Croftin yksin esittämä Presentation esimerkiksi hiljensi koko yleisön kannattelemaan haavoittunutta tulkitsijaa. Ja vain hetkeä myöhemmin Jamie Xx:n soololevyltä poimittu Loud Places sekä sitä saumatta seurannut On Hold innostivat kuulijat euforiaan, joka pysäytti ajan ja villitsi tunteet liikkeiksi.

Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin päätösnumero Angels. Kun myrskyn jäljiltä lämmenneet ihmiset lauloivat hartaana kuorona ”being as in love with you as I am” -mantraa, oltiin lähellä musiikin, yhteisyyden ja ympäröivän pimeyden holviuttamaa pyhyyttä. Ja kuin kliimaksina, laulun soidessa niskassa tuntui hento viileä puhallus. Se oli illan viimeinen ujo tuulenpuuska, mutta siinä ei ollut enää kesän viattomuutta. Vaikka tuuli vasta tunnusteli oloaan, se kantoi mukanaan uudenlaisen sanoman. Tuolla hetkellä kesä loppui ja syksy alkoi.

Astuimme uuteen aikaan. (Hannu Linkola)

#63 The Afghan Whigs – Melankolista säteilyä (2017)

”Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.”

Voi, mitä emme saaneetkaan. Emme saaneet uuden albumin eeppistä Into the Floor -lopetusta, joka suloisesti sulautuu sisarlauluunsa, Don Henleyn Boys of Summeriin. Emme Beatles-lainaa Dear Prudence. Emme yhtään Up in It -levyn kappaletta, joilla yhtye on kiertueella hellinyt pitkän linjan faneja. Emme What Jail Is Likea, emme Black Love -klassikkolevyn lopettavaa Fadedia.

Saimme ainoastaan täydellisen amerikkalaisen rockyhtyeen, joka on samaan aikaan uusien voimiensa tunnossa ja täynnä melankolista säteilyä yhden soittajatoverin kuoleman myötä. Saimme Twilight Singersin Teenage Wristbandin ja liudan kahden uusimman levyn kappaleita, jotka eivät ollenkaan kalpene yhtyeen 1990-luvun klassisen tuotannon rinnalla. Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.

Emme saaneet riittävästi, mutta jopa vähän liikaa. Ja sinä, jonka päälle läikytin viiniä muovimukista innostukseni keskellä, olen edelleen pahoillani. (Ville Aalto)

#64 Moderat – Kolkkoa vilpittömyyttä (2017)

Yhden viime vuosien parhaista elektronisen musiikin singleistä (Running) julkaissut, Modeselektor- ja Apparat-konemusiikkiyhtyeistä koottu projektibändi pääsi elokuussa 2017 lähes maagiseen asemaan Flow’n historiassa nousseeseen esiintymisslottiin: jättiteltan viimeinen esiintyjä festarin päätöspäivänä.

Moderat oli yllättävän intensiivinen, sopivan koneellisesti kolkko, vilpitön ja tunnepitoinen. Se saattoi johtua siitä, että yhtye lopetti toimintansa toistaiseksi Flow-keikkaan. (Visa Högmander)

#65 Frank Ocean – Intiimit klubiolosuhteet (2017)

Päälavakeikkojen katsominen jää minulta usein festareilla väliin. En ole täysin kotonani tilanteissa, joissa ihmispaljous ympäröi ja esiintyjääkin on tultu katsastamaan velvollisuudesta fonttikoon vuoksi.

Flow’n päälava vuonna 2017 oli kuitenkin poikkeus. Artistivalikoima ja ajoitukset osuivat kohdalleen: Lana Del Reyn nousuhumalaiset kanssalaulajafanit perjantai-illassa aivan idoliinsa verrattavana läsnäolona, Goldfrappin raikas esiintyminen sateen jälkeen auringonlaskun värjätessä taivaan aivan musiikiltaan näyttävässä valaistuksessa sekä The xx:n pinkfloydiaaninen lavaspektaakkeli yössä.

Ja lopulta sunnuntaina siunattu Frank Ocean.

”Frank peruu”, vitsailtiin vielä sunnuntai-iltapäivänä. ”Suurlähettiläät paikkaa”, vitsailtiin hieman lisää. En olisi pannut jälkimmäistäkään vaihtoehtoa pahakseni. Mutta kun se Frank nyt kerrankin saataisiin edes hetkeksi sinne ”lauteille” kammettua, niin olisipa ainakin yksi rasti listasta ruksittuna.

Millainen se kampeaminen sitten oli? Siihen tarvittiin enemmän kuin Kanyen Pekkaniska-nosturi. Olihan lavalla jättimäinen, kömpelöllä tavalla scifistiseltä näyttävä boombox-installaatio, jonka taakse Frank piiloutui. Taisi siellä olla 30-henkinen jousisoitinorkesterikin – screeneistä näin. Sellainen oli haalittu kahden vuorokauden varoajalla Pekka Kuusiston avustuksella. Ja sitten siellä oli Frank Ocean, jonka nostaminen lavalle on tunnetusti yksi Sisyfoksen työmaa.

Keikka alkoi ja siellä Frank olikin, koskettimien ylle kumartuneena tai lavan takaosassa harhaillen; ääni kuului, mutta laulajan näki lähinnä lavaa kehystävien näyttöjen kautta, joista välittyi jossain muualla sijaitsevan, turvallisen ja luovalle työskentelylle tilaa antavan laboratorion ilmapiiri. Hänen preesenssinsä oli poissaolevuudessa ja siinä oli jotain äimistyttävää.

Frank oli jossain kaukana, muualla, ja juuri se teki keikasta niin kiehtovan prosessin. Tuntui kuin olisi katsonut lähetystä Frankin kotistudiosta, jostain missä hän tuntee itsensä paljon vähemmän haavoittuvaksi, vapaaksi kehittelemään jotain ennaltasuunnittelematonta sen sijaan, että olisi lavan edustalla esittämässä millimetrin tarkkaa koreografiaa.

Välillä Frank keskeytti kappaleen vain aloittaakseen alusta, pahoitellen hajamielisyyttään. Tunnelmassa oli jotain epätodellista, tilaa virheille, maailmoja suvaitsevaisuudella syleilevän workshopin ja kosmisen makerspacen ilmapiiriä. Tunsin seuraavani Brian Wilson -tyyppistä nerokasta ihmislapsihahmoa sävellystyössä jossain hulppeassa merenrantatalossa vuonna 1966.

Jalat jämähtivät kiinni asfalttiin, ilma ympärillä oli leuto, seisova, alkemian mysteerien yöhuntu. Nyt ei oltu päälavalla, kaoottisen ja tempovan väkijoukon kuohussa. Nyt ympärillä oli lämmintä ihmisvelliä. Hiljainen, seurakunnanvakava ihmisten katras, joka hiljentyi Frankin äänen äärellä.

”Wow, mikä keikka”, sanoin hieman haikeana valojen sammuttua, koska olin samalla tajunnut jotain.

Frank Oceanin keikan ansiosta musiikkijournalismin saattoi nimittäin lopettaa. Hän oli onnistunut siinä, mitä olimme 50 vuotta vaatineet. Hän oli luonut intiimit klubiolosuhteet. (Joni Kling)

#66 Astrid Swan – Sairauden merkitsemä (2017)

Katson kuolemaa silmästä silmään. Tai vähintäänkin sairautta, joka kuljettaa kuolemaa rivien välissä. Tauti on kietoutunut mustaan kaapuun, illuusiottomaan käärinliinaan, jonka kohtalonomaisuus peittää yksilön alleen. Päänsä sairaus on kruunannut vaaleanpunaisella peruukilla, provosoivalla väriläiskällä. Kasvot ovat todistusvoimaisen vakavat.

Ravistan päätäni. Ei minun pitänyt katsoa tätä näin, näkökulmani ei tee taiteilijalle oikeutta. En kuitenkaan pääse viitekehyksestä eroon. Katseeni on osa performanssia, Astrid Swanin tapa synnyttää keskustelua stigmojen ja identiteettien välille. Se, että minä näen hänet taustatarinan ilmentymänä, kertoo minulle paljon, liikaakin, itsestäni, peloistani.

Ja silti kertomuksessa on niin monta mutkaa, niin paljon arvaamattomuutta, että se jää avoimimmillaankin salaperäiseksi.

Aluksi tämän piti kertoa voitosta. Siitä miten Swan sairastui rintasyöpään, parani ja kirjoitti kokemastaan puhuttelevan levyn (From the Bed and Beyond, 2017). Mutta ei elämä etene kuin käsikirjoitus. Noin kuukautta ennen Flow-festivaalia Swan julkaisi blogikirjoituksen, joka muutti lineaarisen kokonaisuuden puolipisteiden, U-käännösten ja rinnakkaisten juonikulkujen sarjaksi. Syöpä oli uusiutunut, levinnyt, tullut jäädäkseen.

Flow’n lavalle nousi sairauden jälleen merkitsemä ihminen.

Mutta kuitenkin ihminen. Ei sairaus.

Miten muistaisin sen?

Jollakin banaalilla tasolla huomaan draaman voimistaneen laulujen sanomaa. Silti koskettavin viesti välittyy kohtaamattomien katseiden summana; siinä yhdistyvät oma haluni etsiä merkityksiä ja Swanin raukea tuijotus yleisön yli. Tuossa leikkauspisteessä arkinen ylimaallistuu, ylittää helpoimmat selitysmallit. Hän on siinä, paljaana, meille. Ja me olemme tässä, raadollisina, hänelle. Lataus on käsittämättömän voimakas, mutta kuitenkin – musiikin kannattelemana – myös puhdistava.

”Astrid Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää.”

Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää. Kuitenkin häntä on helppo seurata ja vielä helpompi ymmärtää. Laulut auttavat siinä, sävelkulut ja tulkinnat ovat niin täynnä ihmistä. Kappaleiden orkestraalinen ote toistuu pehmeästi, kiertueelle kasatun yhtyeen soittajista välittyy poikkeuksellinen hartaus. He tietävät tämän merkitsevän. Ja Swan itse kohtaa stoalaisella tyyneydellä, martyrisoitumatta tai valittamatta, koko sen tunnekimpun, jonka origoksi hän on itsensä asettanut. Hän on ruumiillistuma, mutta pidättää sittenkin itsellään viimeisen oikeuden määritellä itsensä.

Sanat paljastavat kuitenkin muutakin kuin itsevarmuuden. Ne tavoittavat huolen, surun, kuolemanpelon, halkeamille lohkeilleen toivon. Swan kertoo kuinka hän pelkää ruumistaan, joka on pettänyt hänet. Hän kertoo unelmista, joilla potilaat pitävät toisiaan hengissä. Hän pysähtyy pitämään pitkän monologin muuttuvasta kehonkuvasta. Ja sittenkin, kaiken surun ja ahdistuksen keskellä hän näyttää onnellisemmalta ja vapautuneemmalta kuin kukaan muu.

Esillepano on samaan aikaan minimalistinen ja suuri. Lavalla on raskasrakenteinen sänky, jonka reunalla istuen Swan laulaa yhden laulun. Soittajien taustalle syttyy kuvanauha, joka on samaan aikaan vertauskuvallinen ja lihaa. Konsertin puolivälissä laulaja katoaa valkoisen lakanan sisään kuin ristille nauliutuen. Näkyville jäävät vain hänen kasvonsa, kätensä ja vaaleanpunainen hiuslaite. Kun yhtyeen jäsenet lopuksi kiertävät lakanan Swanin vaatteeksi, on vaikea sanoa, näyttääkö hän enemmän enkeliltä vai jumalalta.

Joka tapauksessa hänen minuutensa on muuttunut.

Muodonmuutoksen jälkeen yleisöä aletaan kuljettaa kohti vapautumista. Siinä mielessä Swan on meille lempeämpi kuin tauti hänelle. Soitto päättyy helpotukseen, puhtauden tunteeseen. Oloni on kuitenkin hankala. Esityksen tematiikka on ollut suoruudessaankin vaikeaa, siihen on mahdotonta muodostaa yksiselittäistä suhdetta. Sunnuntai on vasta alkanut, mutta tuntuu kuin se olisi jo lopussa.

Onneksi katson vielä kerran lavalle. Näen Swanin hymyn. Se kertoo, että olen ollut koko ajan väärässä. Tässä ei ole kyse kuolemasta, ei ole missään vaiheessa ollut. Kuolema on ollut vain pakollinen sivullinen, johon rinnastamalla varsinainen viesti on tuotu esille. Ja tuossa hymyssä se viesti on.

Kyse on siitä, että olen elossa, että hän on elossa, että me olemme elossa.

Eikä kukaan voi viedä meiltä tätä hetkeä. (Hannu Linkola)

#67 Flume – Flow-historian parhaat dropit (2017)

EDM on yleensä tuupattu suosiolla Weekend Festivalille, mutta Flume koettiin Flow-organisaatiossa genren artisteista tarpeeksi uskottavaksi, jotta se voitiin buukata vuoden 2017 lauantaille.

Ja onneksi buukattiin! Keikka oli silkkaa lasereiden, hien ja kohtalokkaiden droppien juhlaa! (Markus Hilden)

#68 Midori Takada – Rauhoittavaa paukutusta (2017)

On melkoinen suoritus hääriä reilut puolitoista tuntia kohtuuttoman kuumassa ja kosteassa Other Sound -luolassa festivaalin kuumimpana päivänä, mutta Midori Takada esitti konserttinsa tyynesti kuin teeseremonian.

Nykyklassisen kokeellisempaa laitaa edustava Takada paukutteli liutaa lyömäsoittimia taiko-rummuista marimbaan liki rauhoittavalla määrätietoisuudella ja pakotti haastavassa ympäristössä likistelleen yleisön keskittymään hiljaisuuksiin äänien välillä. (Mikael Mattila)

#69 Death Grips – Energiaa (2017)

Joskus silloin, kun Liturgyn kaltaiset yhtyeet tekivät black metalista kaikkien harmiksi ”muodikasta”, Nuorgamissakin spekuloitiin, koska Flow kiinnittää metalliyhtyeen. Sen jälkeen on nähty Swansia ja Oranssia Pazuzua, mutta rankimmasta päästä Suvilahden keinonurmi-idyllin vieraita koskaan on ollut Death Grips.

Kalifornialaisten teollisuusräppäreiden keikassa ei ollut kyse siitä, että olisi tuntenut musiikin, vaan siitä, kuinka Zach Hillin ja MC Riden energian tunsi metrien päähän, eikä sen tielle halunnut osua. Yhtäkkiä oli helppo ymmärtää, miksi Mokoman Marko Annala oli sanonut haastattelussa tulevansa Flow’hun juuri Death Gripsin perässä.

Moshpitin jätin väliin, sillä olin valinnut Flow-asun. Pekka Poutaa en nähnyt. (Oskari Onninen)

#70 Jenny Hval – Sukkahousut päässä (2017)

Olin nähnyt Jenny Hvalin keikalla vuosia aiemmin, mutta vasta vuoden 2016 neroalbumi Blood Bitch teki hänestä minulle tärkeän artistin. Se on huima teemalevy verestä ja vampyyreista ja naisen kehosta, ja Flow’ssa sen kappaleita esittänyt Hval on elementissään.

Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.

Conceptual Romancen kohdalla kiinnitän huomiota järjestyksenvalvojaan, jonka tehtävä on tarkkailla yleisöä, mutta joka ei malta olla toljottamatta tyhjästä uima-altaasta noussutta tanssijaa, jonka kehoon Hval soittajineen kirjoittaa vesiväreillä asioita. (Anton Vanha-Majamaa)

#71 Lana Del Rey – Supertähti Adidas-puvussaan (2017)

”Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä.”

Edelliskesänä ilmestynyt Lust for Life -levy oli niin pitkä ja raskassoutuinen, että sen kuunteleminen kerralla tuntui siltä kuin yrittäisi syödä nopeasti löllöksi sulavaa mansikkajäätelöä liian pitkään kestäneen hellekauden aikana. Vaikka en juurikaan jaksa levyä kuunnella, pidän sitä koskettavana, koska se kertoo siitä, kuinka Lana löytää masennusten, mediaryöpytyksen ja hyväksikäyttöä sisältävien ihmissuhteiden jälkeen toivon ja halun elää.

Lanan keikka ei ollut kovin dynaaminen eikä se silti ollut yhtään puuduttava. Oli täydellistä, että se tapahtui perjantai-illan pimetessä, valojen syttyessä. Lanan tuotannossa on riittävästi timanttisia biisejä timanttisen keikkasetin koostamiseksi, eikä niistä jokainen edes mahtunut mukaan (suosikkini National Anthemin poisjääminen harmitti). Kerrankin tuntui, että Flow’n päälavalla oli maailmanluokan supertähti, joka ”täytti” koko lavan ja jonka säteily ulottui kauas asti.

Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä. Kun Lana antoi parin katsojan ottaa selfieitä hänen kanssaan, hän vaikutti joltain kreikkalaiselta jumalalta, joka ”laskeutuu kuolevaisten keskuuteen”. Vajosin muun yleisön lailla kukkaishajuveden tuoksuiseen melankoliseen hypnoosiin, jonka jälkeen oli mahdoton enää jatkaa ”festareilla bailaamista”.

Keikan ainoa ahdistava hetki oli, kun joku tyyppi juoksi yllättäen yleisöstä lavalle. On kurjaa, että Lanalla on paljon stalkkereita. ”Noh, itkitkö”, kysyi yksi kaverini seuraavana päivänä vähän ivalliseen ”tietenkin TE TYTÖT itkette Lanan keikalla” -äänensävyyn. No tietenkin! (Iida Sofia Hirvonen)

#72 Julie Byrne – Tuttu menneestä (2017)

Viime vuosina olen mennyt Flow’n festivaalialueelle lähes joka päivä heti, kun alue avataan. Festivaalialue on aina parhaimmillaan, kun se on tyhjä ja sen voi ottaa ”haltuun”.

Kaksi–kolme ensimmäistä tuntia ovat yleensä kaikkein nautinnollisimmat: juomaa ja ruokaa saa, tuttavia on vain vähän joten heidän kanssaan ehtii jopa jutella, liikkuminen on helppoa joten jokaista esiintyjää ehtii halutessaan käydä vaivattomasti vilkaisemassa.

Yhdysvaltalainen Julie Byrne esiintyi lauantaina kello 15.45, vain reilu tunti porttien avaamisen jälkeen. Sää oli ihana – myrsky oli vielä monen tunnin päässä – ja slotti täydellinen akustiselle folkille.

Byrne soitti puoli vuotta aiemmin ilmestyneen Not Even Happiness -albuminsa kappaleita, itseään yksin kitaralla ujosti mutta kuitenkin itsevarmasti säestäen, eli aivan 1960-luvun lopulla laaditun ”runotyttö / hippityttö” -oppikirjan mukaisesti.

Albumin kappaleet, etenkin Natural Blue ja Sleepwalker, olivat nousseet suosikeikseni jo Spotify-rotaatiossa, mutta nousivat aivan uuteen arvoon Ballon Stagen hellässä huomassa.

Syyt tähän eivät olleet pelkästään musiikillisia – jossain vaiheessa nimittäin havahduin siihen, että Byrne näytti pitkissä hiuksissaan ja tummissa piirteissään täsmälleen samalta kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin edesmennyt äitini nuoruutensa valokuvissa.

En vetänyt yhdennäköisyydestä mitään sen erityisempiä johtopäätöksiä (äitini oli toivottoman epämusikaalinen, ja uskon esimerkiksi sielunvaellukseen suunnilleen yhtä vakaasti kuin vakioveikkauksen haravajärjestelmien oikeellisuuteen), mutta lauantai-iltapäivän hartaaseen tunnelmaan se toi omanlaisensa sävyn.

Byrnen musiikki ja henkilökohtaiset, siihen millään tavalla liittyvät muistot alkoivat sulautua toisiinsa. Katsoin ja kuuntelin keikkaa toivoen, ettei se loppuisi ihan vielä. Koska tiesin, ettei juuri tämä tilanne ja juuri tämä tunne enää koskaan toistu. (Antti Lähde)

#73 Loiriplukari – Riemua, puhdasta riemua (2017)

Se oli hämmentävää. Ensin YouTubeen ilmestyi Vesa-Matti Loirin intonaatiota mallintaneita hokemia, joiden alla mourusi kevyesti progressiivinen ja vanhahtava soitinpatja. Sitten heräsi lehdistö. Aamulehden Antti Lähde riemastui kuulemastaan, jäljitti laulujen tekijän ja ryhtyi julistamaan konseptin mielenvastaista nerokkuutta pitkin internetiä. Pian hänen vanaveteensä liittyivät muutkin toimittajat. Ja yhtäkkiä lauluista puhuivat odottamattoman monet, niin monet että osan oli kiirehdittävä julistamaan ylenkatsettaan niitä kohtaan.

Tämä herätti myös Loiriplukarin itsensä – toisin sanoen entisen Xysma-basisti Kalle Taivaisen, joka oli kirjoitellut ja äänitellyt lauluja omaksi huvikseen. Kesällä 2017 mies matkasi Mosambikin-kodistaan Suomeen ja laittoi nauhan pyörimään. Tuli keikka, tuli toinen keikka. Ja lopulta, kun kulttisuosio oli kehittynyt odottavaksi kiinnostukseksi, hän kasasi vanhoista soittokavereistaan taustayhtyeen ja pestautui Red Garden -teltan yllätysnumeroksi.

Vaikka Loiriplukarin keikka järjestyi viime hetkellä ja tieto siitä levisi lähinnä puskaradion kautta, oli teltan ympäristö konsertin alkaessa täynnä ihmisiä. Ja kun soitto lopulta alkoi, heittäytyi juhlaväki lauluihin mukaan koko sydämestään. Kanssalaulantaa helpotti sanojen ratkihelppo omaksuttavuus, mutta silti vastaanotto häkellytti. Kuka olisi uskonut, että näin moni ihminen tahtoi viettää lauantaitaan toistellen Hannele Laurin nimeä, ”ei saa laittaa verotukseen” -fraasia tai kesämuistoja Airistolta?

Vaikka konsertin lumovoima perustui ennen kaikkea asetelman järjettömyyteen – ja vaikka huuma olisi saattanut laantua, jos soitto olisi venynyt minuuttiakaan yli puolen tunnin – kantoi musiikki painonsa odottamattoman itsevarmasti. Jukkis Kiviniemen basso ja Olli Nurmisen kitara tavoittivat täydellisesti studioversioiden huojuvan toisteisuuden, ja rumpali Niko Kivikangas liimasi kokonaisuuden kasaan juuri sopivan summittaisesti.

Konsertin hurmaavin hahmo oli kuitenkin Taivainen itse. Vaikka miehestä näkyi lähinnä musta lippalakki, aisti esiintymisen riemun karsinan etäisimpäänkin nurkkaan. Tulkinnassa häivähtivät niin yleisön antaumuksellisuudesta kummunnut hämmennys kuin jättiläismäinen sydämellisyyskin. Parhaimmillaan laulaja heittäytyi tilanteen vietäväksi niin auliisti, että hän unohti tyystin koko Loiri-imitaationsa.

Oikeastaan juuri noilla hetkillä keikka saavutti kliimaksinsa. Kun Taivainen esitti omalla äänellään lauluja, joiden oli tarkoitus kuulostaa Vesa-Matti Loirilta laulamassa taivaalta temmattuja sanoja sinnepäin soitetun musiikin päällä, saavuttiin yhtäkkiä sellaisille metatasoille, että analysointi oli pakko jättää sikseen.

Tilalle jäi vain riemu, aidoimmillaan, puhtaimmillaan, vailla minkäänlaista vaatimusta muista tunteista tai syvemmistä ajatuksista. (Hannu Linkola)

#74 Ceebrolistics – Omassa maailmassaan (2017)

Ceebrolistics – ei syytä nolostella, ei tarvetta nostalgiaan.

Harvan yhtyeen kohdalla olen törmännyt vastaavaan nuoruudensuosikin nolosteluun kuin Ceebrojen. Voi ystävät, olemme tehneet silloin paljon pahempiakin asioita, pitäneet niin paljon pahemmistakin asioista kuin tämän kolmikon runopoikamaisesta reppuräpistä.

Ja kun he nousivat lavalle, tuntui siltä kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. Ainoa vaihtoehto oli avata Hyvillä jutuilla. Sitä ei voinut jättää soittamatta, mutta sen säästäminen encoreksi tai setin keskelle heitetyksi fiiliksen nostattajaksi olisi ollut aivan väärin. Ei se olisi ollut Ceebrolisticsia. Se olisi ollut liian miellyttävää.

Ja kun ilmeinen oli pelattu pois alta, yhtye oli edelleen omassa maailmassaan, ja sen myötä me. Ei toista sen kuuloista kappaletta ole tehty kuin eeppinen Nämä aallot – tai yhtä suomalaisella tavalla kaupunkiromanttista dubstepia kuin sen jälkeen soineet syvemmät viillot. Ei ollut mitään syytä nolostella, eikä tarvetta nostalgiaan. Yksikään tällainen hetki ei tule muualta kuin ylhäältä. (Ville Aalto)

#75 Flow-myrsky – Aito rock’n’roll-myrsky (2017)

”Myrskyn jälkeen on poutasää”
(Kari Tapio)

Jälkipolville kerrotaan monia tarinoita vuoden 2017 Flow’n esiintyjistä. Noista rockin ja popin säkenöivistä tähdistä. Rutinoituneesti viihdyttäneestä Sparksista, joukon hurmanneesta Frank Oceanista.

Mutta yksi oli ylitse muiden. Se sai kipinät kalpenemaan salamoinnillaan, se sai valtameret perumaan vuolaudellaan.

Sparks lopetteli, pian soittaisi Kaitlyn Aurelia Smith. Kun yhtäkkiä myrskyrintama vyöryi päin Kattilahallin suunnalta ja taivaat aukenivat. Pahimmalta vedenpaisumukselta säästyi, jos oli tajunnut jäädä Red Tentin suojaan, vaikka telttakangas repesikin kuin temppelin esirippu.

Mietimme, kuinka sen sijaan oli laita heidän, jotka olivat erehtyneet keikan päätteeksi bajamajoihin. He olisivat nyt kuin Mooses-lapsi korissaan, Nooa arkissaan, Kevin Costner Waterworldissa…

Se oli Flow-myrsky.

Se oli tulta, se oli tulikiveä.

Paitsi että se oli märkää tulta. Ja nestemäistä kiveä.

Se oli kuin luonnonvoima.

Ja olikin.

Se oli aito rock’n’roll-myrsky.

Se oli tuhansia ihmisiä kertakäyttösadetakeissaan ja se oli meri, nousseena maalle, vetämään muoviroskaajia turpaan.

Se oli maailmanloppu, mutta ei yhtä armollinen.

Maailmanlopun jälkeen ei ole
märkiä
tennissukkia

Se oli Suurlähettiläät kaikilla lavoilla.

Pallolavaa kiertävä ledinäyttö sanoi ”Keep Calm”, mutta Flow-myrsky sanoi ”Obey.”

Flow-myrsky oli nimby joka ei halunnut kaupunkilaisia takapihalleen ja keksi heistä ilkeitä stereotypioita.

Flow-myrsky potki kaikkia perseeseen.

Flow-myrsky vei ihmisten hatut.

Flow-myrsky oli kuin nostalgian zeniläiseksi vääristämä muisto Kolmårdenin eläintarhasta, missä seitsenvuotias söi vettyneitä ranskalaisia rankkasateessa.

Haluaisin kokea Flow-myrskyn uudelleen, koska se opetti nöyryyttä.

Flow-myrsky puhdisti kadut, Flow-myrsky ravitsi pellot. Se oli uusi alku. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaiset tekevät sen paremmin, Madonna tietää.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden neljännessä osassa käydään esseiden kautta läpi arviointiprojektin kovatasoisen top tenin sijat 10–6.

#10 Cherish (1989)

9,06 | albumilta Like a Prayer

”Don’t underestimate my point of view”

Madonna on aina viittannut musiikissaan – ja musiikkivideoissaan – popkulttuurin muihin tuotoksiin, mutta harvoin niin hienovaraisesti kuin Cherish-singlellä.

Cherishin melodinen ja lyyrinen nyökkäys The Associationin samannimiseen jättihittiin (US #1, 1966) on ilmeisyydestään huolimatta hillitty ja alleviivaamaton; se ei ole kappaleen olennaisin koukku, eikä ilmestyessään merkinnyt mitään Madonnan keskeiselle kohderyhmälle.

Se on Madonnan tapa huikata: ”Tietäjät tietää.”

Muistan, kuinka riemastuin äkätessäni yhteyden Madonnan Cherishin ja kalifornialaisen harmoniapopyhtyeen kaksikymmentäkaksi vuotta varhaisemman Cherishin välillä.

En riemastunut oman nokkeluuteni vuoksi vaan siksi, että ammottava kanjoni artistin ja kuulijan välillä tuntui pienenevän.

Madonna oli aina ollut niin mahdottoman etäinen, samalla tavalla saavuttamattomissa kuin Prince, Michael Jackson ja muut (jos nyt ketään muuta voi samaan kastiin laskea) lapsuuden supernovat.

Mutta ajatus Madonnasta kikkailemassa singlelleen satunnaista sunshine pop -upotusta – oli idea sitten hänen tai laulun toisen kirjoittajan, tuottaja Patrick Leonardin – teki hänestä ainakin hetkeksi tavallisen kuolevaisen, levyhyllyään ideoiden toivossa selailevan popnörtin.

Cherish.

Cherish on ystävällinen, lempeä, iloinen, ottaa kädestä ja hymyilee. Se kutsuu luokseen aivan toisella tavalla kuin sitä edeltäneet singlet Like a Prayer -albumilta: nimikappale, joka on aivan kenen tahansa elämää suurempi anthem, tai Express Yourself, joka murskaa alleen (murskasi ainakin minut) päällekäyvässä voimauttavuudessaan.

Sen musiikkivideokin huokuu kaikesta poskiapunottavasta eroottisuudestaan huolimatta lähinnä lempeyttä ja hyväntuulisuutta.

Cherish ei ole Madonnan olennaisin tai varsinkaan madonnamaisin single, mutta se on hänen parhaansa – ja nimenomaan siksi, että sen olisi voinut levyttää kuka tahansa.

On ihana kuulla Madonnan laulavan ilman Merkittävän Statementin taakkaa. Cherishillä hän rallattaa kuin itsekseen, hajamielisesti haaveillen ja hyvä biisi luureissa pauhaten – ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Cherishin nerous on salakavalaa laatua. Suuret eleet eivät sitä paljasta, sillä se piilee sovituksessa: kimmoisasti polveilevassa bassomelodiassa, kuin huomaamatta kerrostuvissa syntikkamatoissa, haukahtelevissa taustalauluissa.

Kertosäkeeltään Cherish on silkkaa Motownia, mutta sen säkeistöjen ja väliosien katkeamattomana virtana kehittyvään melodiaan on kätketty valtavasti jännittettä ja nuotteja, kenties jopa rahtunen progea ja liukasta jazzfunkia.

Musiikki on vaikeaa, mutta samanaikaisesti täydellisen vaivatonta tavalla, joka tuo mieleen Stevie Wonderin, Steely Danin, Hall & Oatesin, ehkä Joni Mitchellinkin.

Jos uskoo kielitieteilijä Thomas Sebeokia (kukapa meistä ei heikkona hetkenään uskoisi, vaikkakaan itse en usko!), Cherishin tekstissä viitataan Paul Ankan, Sam Cooken, The Holliesin, Bruce Springsteenin ja Elvis Presleyn klassikkobiiseihin. Retrohommia tai ei, se on silti ennen kaikkea moderni poplaulu.

Nostalgia on läsnä, mutta se ei suuntaudu menneisyyteen vaan nykyhetkeen. Koko laulu on kuin ohikiitävä, hiukan epätodellinen hetki, jolloin kaikki on juuri oikein. Kaiken onnen alla kuplii melankolia.

”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”? Paskapuhetta, mutta uskon! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Open Your Heart (1986)

9,07 | albumilta True Blue

Nylon Beatin uran alkuvaiheessa monet yhtyeen kappaleista saivat hymyilemään – tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikainen oli selkeästi kuunnellut Madonnansa. Asiasta sen tarkemmin tietämättä oli helppo veikata, että erityisesti Open Your Heart oli pyörinyt studion cd-soittimessa referenssikappaleena.

Madonnan kolmannen studioalbumin True Bluen (1986) neljäs single on kuitenkin luonnollisesti jättimäisen paljon enemmän kuin referenssikappale Nylon Beatille. Samalla tavalla kuin Madonnan oma Papa Don’t Preach, Pet Shop Boysin Being Boring, Bananaraman Robert De Niro’s Waiting ja Love in the First Degree, Blackin Wonderful Life sekä Kylie Minoguen Je ne sais pas pourquoi, se on jättimäinen osa lapsuuttani – yksi ensimmäisiä musiikkikappaleita, joista olen pitänyt todella paljon.

Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että helvetti sentään, onpa hyvä meininki. Alle kymmenenvuotiaana ei osannut vielä tiukasti analysoida musiikkia tai muun muassa mitään, mutta hyvän musiikin osasi jo jotenkin haparoiden tunnistaa ja oman musiikkimaun suurimmat linjat alkoivat löytyä.

Open Your Heart.

Open Your Heart ei ole ydinfysiikkaa. Se on vähän naiivi, yksinkertainen, tarttuva ja sekä viattoman pidättelevä että avoimen riemukas, avoin tunnustushuuto ihastuksen kohteelle, jonka kanssa hommat eivät oikein ota edetäkseen ja joka on poistumaisillaan asetelmasta takavasemmalle: tässä minä olen, tässä on sydämeni, olen valmis, esteitä ei ole, tajua nyt jo, senkin saapas.

On totta, että kappaleen kertosäe ei kuulosta enää yhtä vetoavalta kuin noin 30 vuotta sitten, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta jotkut asiat ovat vain niin väkevästi peruskiveen juurtuneita, ettei niihin voi edes kuvitella vaihtoehtoisia toteutusmalleja. Open Your Heart kaikkine ominaisuuksineen on yksi niistä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kappale on soinut taustalla repeatilla. On käynyt, kuten jokaisella kerralla, kun Open Your Heartin kuulee – olen hymyillyt hölmönä koko ajan. Ja hymyilen edelleen. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Live to Tell (1986)

9,10 | albumilta True Blue

En tiedä, tuntuvatko ihastumisen ja rakastumisen ensivaiheiden adrenaliinirysäykset muiden kehoissa samalta? Ne tulevat voimalla ja yllättäen, kuin oven läpi lentävä, tappion kynnyksellä sinnittelevä päähenkilö westernistä. Epätoivon hetki uhkaa murskaavana: sankari leijuu ilmassa pölyn ja laudankappaleiden lennellessä taustalla. Edessä on kenties nöyryytys, katkera taistelu tai ylösnousemus.

Näitä rakastumisen fyysisiä tuntemuksia ja (todennäköisesti onnettomasti) päättyvän suhteen dialektiikkaa kuvaa Live to Tell. Yksinkertainen räjähdyslaukaisu ja sitä seuraava, läpi kappaleen taustalla lymyilevä, kevyt syntetisaattorin melodia saattelevat sydäntäsärkevään matkaan, joka muistuttaa lapsuuden tv-sarjojen introista.

Live to Tell on yhtäaikaisesti hauras, mutta valtavan tunnelatauksen biisi, joka aiheuttaa kirjaimellisesti fyysisiä reaktioita. Se tuntuu samalta kuin vastarakastuneena: yhtäkkiä itkettää, oksettaa, väsyttää, mutta siltikin olo on kupliva ja kevyt. Ehkä juuri kevyen ja raskaan vuoropuhelun aiheuttama kontrasti tekee Live to Tellin tunnelmasta niin vangitsevan. Se pakottaa pysähtymään hengästyneen itkun jälkeen, vakuuttaa kuin 911:iin soitettu hätäpuhelu, että nyt on tosi kyseessä.

Live to Tell.

Live to Tell oli True Blue -albumin (1986) ensimmäinen singlejulkaisu, yhteistyössä Patrick Leonardin kanssa tuotettu kasariballadi. Moni muistaa kappaleen myös vuoden 2006 Confessions Tour -kiertueen esityksestä, jossa Madonna laulaa sen valaistulla ristillä, ristiinnaulituksi Jeesukseksi orjantappurakruunuineen muuntuneena. Vaikka esitys on vavisuttava kuolettavine urkukuvioineen, ei versiointi pärjää sydämessäni ikinä alkuperäiselle.

Live to Telliä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Madonnan silloista aviomiestä Sean Penniä ja myrskyisän suhteen dynamiikkaa. Pariskunta tapasi vuonna 1985 Pennin vieraillessa Material Girl -musiikkivideon kuvauksissa ja avioitui saman vuoden elokuussa. True Bluen kansilehden omistuskirjoituksessakin lukee:”This is dedicated to my husband, the coolest guy in the universe.” Näistä sokerisista sanoista huolimatta Pennin uskotaan olleen väkivaltainen ja käyttäneen Madonnaa hyväkseen nelivuotisen ja tabloid-lehtien otsikoihin päätyneen suhteen aikana. Myöhemmin Madonna on kiistänyt Pennin väkivaltaisuuden, mutta se ei poista mielikuvaa arvaamattomasta ja aggressiivisesta miehestä, joka on käynyt (todistettavammin) toisten kimppuun.

”I have a tale to tell
Sometimes it gets so hard to hide it well
I was not ready for the fall
Too blind to see the writing on the wall”

Live to Tellin voi tulkita kuvastavan monenlaisia traumoja, oli kyseessä sitten perheväkivalta, onnettomasti päättynyt rakkaus tai ihmissuhteiden outous ylipäänsä. Sanat ovat yksinkertaiset, kuin päiväkirjaan kirjoitetut. Madonna vaikuttaa ujolta ja naiivilta, mutta kuitenkin vuosituhansia eläneeltä, kokeneelta. Hän on ehkä haavoittuvaisempi kuin missään muussa tuotantonsa balladikappaleessa. Hän on epävarma, uupunut ja pelokas.

Moni varmasti pitää Madonnan ääntä heikohkona juuri slovareissa, mutta itkemisen jälkeistä tilaa muistuttava tukahtunut ja hiukan käheä ääni kuljettaa Live to Telliä uskottavammin kuin kukaan sävelasteikkojen kuningatar olisi pystynyt tulkitsemaan. Kuka vastikään jätetty tai rakkaudessa pettynyt muka nousee aamun harmauteen taistelutahtoa ja tulevaisuuden uskoa uhkuen? Voimat riittävät ehkä alakerran Alepaan asti. Siinä tilassa jokainen vastaantulija on aave, ja kieli, jota nämä varjot puhuvat, on tuntemattomaksi muuttunutta suhinaa ja muinaisten aikojen television ”lumisadeääntä”.

”If I ran away, I’d never have the strength
To go very far
How would they hear the beating of my heart
Will it grow cold
The secret that I hide, will I grow old”

Ehkä on kevät ja aurinko väkivaltaisesti korventaa jo valmiiksi punoittavia silmiä? Kuljet hälvetilassa, jossa tunnet muuttuvasi näkymättömäksi. Sulkeudut takaisin asuntoosi. Ostat vain ruokia, joiden laittamiseen ei vaadita enempää vaivannäköä kuin korkeintaan veden keittäminen tai pakkauksen avaaminen. Ehkä on jo taas syksy ja lohduton pimeys hiipii olkapäillesi, eivätkä ystäväsi jaksa enää kuunnella masentunutta valitustasi siitä samasta tyypistä?

”How will they hear
When will they learn
How will they know”

Live to Tell on mielessäni ennen kaikkea saavuttamattoman rakkauden kertomus. Olet tavannut ihmisen, josta tiedät jo heti alkuunsa, ettei tästä tule muodostumaan mitään. Ihastuneisuus ja pohjaton melankolia kulkevat vieretysten: olet ikäänkuin eronnut, vaikka suhdetta ei ole edes ehtinyt muodostuakaan.

”Hope I live to tell
The secret I have learned, ’till then
It will burn inside of me”

Live to Tell ei saavuta minuuttiensa aikana koskaan toiveikasta nousua. Se ei anna lupausta rikkonaista suhdetta seuraavasta rakkaudesta tai traumojen parantumisesta, se ei tuo toivomaasi ihmistä lähemmäs ruumistasi. Viimeiset syntetisaattorin sävelet jäävät jännitteisinä kytemään pimeään, lipuvat peiton alle ja lopulta turtuvat omaan pahaan oloonsa. Live to Tell on lohduttava silitys uneen vaipuessa, sekoitus selvitymistarinaa ja tappiota. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Papa Don’t Preach (1986)

9,27 | albumilta True Blue

Minulle Papa Don’t Preach on aina ollut Madonnan paras biisi.

On Madonna-biisejä, joissa sanotaan jotain tärkeää. On Madonna-biisejä, jotka ovat loistavaa poppia ilman, että niissä sanottaisiin mitään tärkeää. Jälkimmäisiä on eittämättä enemmän.

Ensin mainitut ovat aika usein vähän jähmeitä eivätkä niin loistavaa poppia. Se on ihan ok – yhden artistin tapauksessa ei voi aina saada kaikkea. On hienoa, että saa paljon. Sitä paitsi loistavan tanssibiisin kuunteleminen ei varsinaisesti houkuttele yhteiskunta-analyysiin, eikä sen pidäkään. Nämä kategoriat ovat toisistaan erillisiä.

Madonna on ilman muuta pelannut enemmän tanssilattialla kuin luentosaleissa. Hän on ymmärtänyt vahvuutensa. Niitä ovat esimerkiksi oman artistipersoonan muuntautumiskyky, oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen, tarkka popvaisto, visuaalinen pelisilmä – nämä aina kaikessa hänen parhaassa tuotannossaan – mutta sitten on vielä yksi tekijä. Se on kai se henkilökohtainen tekijä. Se, mistä hän tulee.

Tässä on vaan se juttu, että mitä kauemmas catholic girl etenee taustastaan, sitä vähemmän se kuuluu. Maailman polviensa eteen langettanut supertähti ei jotenkin vain voi kanavoida todellista henkilöhistoriallista kipuilua. On se kipu siellä tietenkin. Ei ole edes artistin vika, ettei sitä voi tuoda esiin vilpittömästi. Se on systeemivirhe. Kukaan meistä ei voi ymmärtää, millaista on olla Madonna sanotaan nyt vuodesta 1987 eteenpäin. En tietenkään minäkään.

Papa Don’t Preach.

Papa Don’t Preach julkaistiin vuonna 1986.

Tämä on tottakai jo supertähden biisi. En ole niin tyhmä, ettenkö ymmärtäisi monen ihmisen monessa toimistohuoneessa – Madonnan yhtenä heistä – miettineen tämän kappaleen ja sen videon julkaisuun liittyviä taloudellisia kysymyksiä, mahdollisuuksia ja uhkia.

Ja voin olla huijattu diletantti, mutta silti – ja subjektiivinen kokemushan on tärkeintä – tämä kappale on paitsi kympin arvoista popneroutta, myös itselleni tärkeintä Madonnaa, kaikkien hänen itseäni eniten puhuttelevien teemojen risteyksessä soivaa Tärkeää Poppia. Biisi, jossa kaikki on kohdallaan musiikillisesti. Jonka teksti tarttuu Madonnalle ilmeisen tärkeään aihepiiriin, muttei osoittelevasti tai moralisoivasti, vaan ambivalentisti ja elämän monimutkaisuuden hyväksyen. Tämä on taidetta, jos taiteen määritelmänä vastakohtana viihteelle pidetään sitä, ettei ole mustaa eikä valkoista, vaan miljoona kaunista ja kauheaa harmaan sävyä.

Minulla on heikkouksia, ja yksi niistä on popmusiikkiin, joka pyrkii rakentumaan yhteiskunnallisiksi pienoisdraamoiksi, vieraantuneisuutta välttäen, intohimon säilyttäen.

Tehdä elämän monimutkaisuudesta intohimoinen popkappale. Siihen ei moni kykene. Tässä, yhdessä maailman parhaista popkappaleista, siihen on todellakin kyetty. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Justify My Love (1990)

9,35 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Esteettisessä mielessä seksiä kiinnostavampaa ovat hetket ennen seksiä. Madonna tuntuu tietävän tämän, ja rakentaa Justify My Loven täyteen latautunutta tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu. Kyse on katseista, katseiden kohteina olemisesta, odotuksesta, fantasioista, imaginaarisen alueella olemisesta.

Romanttiset, näennäisen viattomat haaveet kuiskataan kuin salaa kuuntelijan korvaan:

”I want to kiss you in Paris
I want to hold your hand in Rome
I want to run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country”

1990-luvun kosmopoliittisessa ilmastossa kaikki tuntuu mahdolliselta. Tekisi mieli matkustaa rakastajan kanssa Euroopan suurkaupunkeihin ja olla niin kuin uuden aallon elokuvassa tai matkaesitteen sivuilla. Euroopassa tunnetusti suhtaudutaan seksiin vapaamielisemmin kuin kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa.

Justify My Love on mustavalkotelevision särisevältä kuvalta kuulostava antibiisi. Triphop-biitin päällä ujeltaa öisen kylmä syntetisaattori, bassoa ei lainkaan. Lenny Kravitzin ääni tuntuu kuuluvan kaukaa, kuin musiikkivideon hotellin käytävän toisessa päässä olevasta toisesta huoneesta.

Jean-Baptiste Mondinon ohjaama, muun muassa Jacques Demyn Des Baies des Angesiin, Chelsea Hoteliin ja The Night Porter -elokuvaan viittaileva musiikkivideo vie ränsistyneeseen pariisilaishotelliin. Madonna hortoilee käytävällä päihtyneen tai väsyneen näköisenä, päällään juuri sellainen musta trenssi, jonka alla ei voi olla muuta kuin kalliit pitsialusvaatteet ja sukkanauhat. Madonna päätyy harrastamaan seksiä miehen ja naisen kanssa. Videolla sukupuolet kuitenkin sekoittuvat, eikä katsoja voi olla varma, kumpi on kumpi. Roolit eivät ole sukupuolioletuksiin sidottuja.

”I don’t want to be your mother
I don’t want to be your sister either
I just want to be your lover”

Madonna painottaa kappaleessa kommunikaation merkitystä. Toisen seksuaalisia haluja ei voi arvata, vaan ne pitää sanoa ääneen, silläkin uhalla, että puhuminen nolostuttaa ja tekee haavoittuvaiseksi.

”Talk to Me
Tell me your dreams
Am I in Them?
Tell me your fears
Are you scared?”

Sanat muuttuvat haasteeksi, jonka Madonna esittää koko maailmalle: mitä jos puhuisitte seksistä avoimesti?

Video kiellettiin tunnetusti jo ennen ilmestymistään MTV:llä, joten Madonna alkoi myydä singleä VHS-kasetilla. Nyt videon BDSM-estetiikka ja roolileikit ovat populaarikulttuurin kuvastossa niin ubiikkeja, etteivät ne hämmennä katsojaa muuten kuin ehkä mapplethorpemaisella tyylikkyydellään.

Justify My Love.

Jälkeenpäin Madonnalta odotettiin selitystä ja anteeksipyyntöä, vähän samaan tapaan kuin joltain – anteeksi, kun en keksi parempaa vertausta – Jari Sillanpäältä metamfetamiinikohun jälkeen. Nightlinen haastatteluvideo vuodelta 1990 näyttää kuulustelulta. Madonna vastaa toimittajan kysymyksiin suoraselkäisesti, mutta coolin kyllästyneesti, kuin hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin selittää tekemisiään mistään mitään ymmärtämättömille toimittajakorpuille.

Toimittaja kysyy Madonnalta, missä raja oikein menee, mihin Madonna vastaa, että raja menee siinä, mikä suostumuksellisen seksin osapuolista on mukavaa. Madonna kysyy myös kysymyksen, joka on yhä relevantti amerikkalaisen elokuvateollisuuden kaksinaismoralismin kannalta: miksi äärimmäisen väkivallan näyttäminen on videoissa ok, mutta aikuisten ihmisten välinen suostumuksellinen seksi herättää hysteriaa?

Anteeksipyytelemättömyydessä ei ole kyse ”röyhkeydestä”, vaan oikeaksi koettujen arvojen ja taiteen puolustamisesta. Tabuja rikkomalla kulttuuriset arvot alkavat hiljalleen muuttua, ja muu maailma seuraa perässä. ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, Madonna huokaisee kappaleen säkeissä, kuin aavistaen tulevan mediakohun. Sitaatti kuulostaa hämmentävästi siltä, että se voisi olla Oscar Wilden keksimä, vaikkei sitä ole.

Toisaalta videon loppupuolella huoneen seinällä vilahtaa krusifiksi, kuin muistutuksena siitä, että vaikka ajautuisi kuinka pitkälle hedonismin maailmaan, katolinen syyllisyydentunne ei katoa koskaan. ”Because in Catholicism you are born a sinner and you are a sinner all of your life”, Madonna selitti katolisen estetiikan käyttöään vuonna 1989 Rolling Stonen haastattelussa. Kenties nimenomaan taustalla korventava syyllisyys ja transgressio on salaisuus 1980-ja 1990-luvun Madonnan esteettiseen tehokkuuteen. Sisäinen taistelu tukahdutettuja seksuaalisia himoja vastaan on niin syvällä katolisessa perinteessä, että jopa pyhä Augustinus rukoili tunnustuskirjassaan jumalalta: ”Tee minusta hyvä, mutta älä ihan vielä!”

Musiikkivideon lopussa Madonna nauraa ilkikurisesti ja poistuu hotellista.

Nightlinen haastattelussa toimittaja sanoo, että kehtasit sitten rikkoa MTV:n sääntöjä ja vielä tehdä myydyillä videokaseteilla hillittömästi rahaa.

“Yeah? So. Lucky me”, Madonna virnuilee. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

La Isla Bonitassa Madonna uneksii mystisestä ”some-Pedrosta” – tai sitten ei.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden kolmannessa osassa paljastetaan sijat 20–11 sekä kerrotaan, mikä on singlejen perusteella Madonnan paras albumi. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen.

#20 Express Yourself (1989)

8,64 | albumilta Like a Prayer

Kiistatta upeaa julistusta – mahtipontinen self help -pop ei tästä parane. Salaisuus lienee siinä, ettei biisi hellitä missään vaiheessa: Madonna saarnaa kuin Sarasvuo alusta loppuun juuri henkeä vetämättä, ja tuotanto pauhaa taustalla kaikki vastaväitteet alleen jyräävänä. Touhussa on ilman muuta ideologisesti nihkeä sivumaku – puhutaan jostakin, joka ei ole lainkaan sama asia kuin itseilmaisu minun sanavarastossani – mutta ihan sama kai se tällaisen monsterin tapauksessa on. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#19 Lucky Star (1983)

8,71 | albumilta Madonna

Tulen tästä aina hyville mielelle! Haluaisin tavallaan, että tämä olisi Kylie Minoguen tulkitsema ja vieläkin ”tyttömäisempi” soundiltaan, vaikka synkemmät viehkoilut, kuten ”shine your heavenly body tonight”, sopivatkin täydellisesti juuri nasaali-Madonnalle. Ehdottomasti hieno ja vakuuttava klassikko, yhtä tunnistettava kuin Ray-Banit. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#18 Beautiful Stranger (1999)

8,72 | soundtrackiltä Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Tajusin kai jo Beautiful Strangerin ilmestyessä, miten Ray of Lightin chemicalbrothermaisuuksien jälkeen vuorostaan vedettiin vielä överimmäksi ja alettiin pastissoida ei-vain-Beatlesiä, vaan kulashakereita ja muuta övereintä brittipoppia. Silti pidin tätä silloin aivan ylivoimaisen hyvänä biisinä, koska melodiassa on auringonkukkakuvastosta huolimatta jotain juuri oikealla tavalla uhkaavaa, mikä on aina hyvän psykedelian merkki, oli se sitten alkuperäinen 1960-luku, Chemical Brothers tai vaikka 1980-luvun lopun Soup Dragons. Kaava on sama, eikä se vanhene. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#17 Human Nature (1994)

8,74 | albumilta Bedtime Stories

Joka kuvitteli, että Madonna olisi täysin nöyrtynyt ja asettunut patriarkaatin asettamiin rajoihin Erotican, Sexin ja muutaman pornahtavan leffan jälkeen, oli väärässä. Human Nature muistuttaa tähden rautaisesta kyvystä ja rohkeudesta kiskoa itsensä rintaliivien olkaimista takaisin (jäte)kukkulan päälle ja sivaltaa kaksinaismoralisteja. Huumoria, r&btä, nahkaa, lateksia, köysitemppuja, piiskaa. Mitä muuta ihminen ylipäätään tarvitsee? (Olli-Pekka Kursi)

Video ei ole enää saatavilla

#16 Borderline (1983)

8,75 | albumilta Madonna

Borderline ilmestyi Madonnan debyytin viidentenä singlenä lähes vuosi albumin julkaisun jälkeen, 15. helmikuuta 1984. Samana päivänä minä täytin kuusi vuotta, mutta se ei ole syy miksi pidän tätä Madonnan parhaana kappaleena. Ei se kappaleen merkitystä toki vähennäkään.

Tätä ennen julkaistut singlet (Everybody, Burning Up, Holiday ja Lucky Star) ovat paitsi heikompia, myös viestivät siitä, ettei levy-yhtiössä osattu heti nähdä Madonnan hienostuneemman ja melodisemman puolen myöhemmin kiistattomaksi osoittautunutta arvoa, vaan häntä puskettiin ensin läpi yksinkertaisemmilla diskojumputuksilla. Paikkansa ja arvonsa niilläkin.

Borderline – ”tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.”

Borderline on pelkkää melodiaa, toinen toistaan hienompaa. Kappaletta leimaa kahtiajakautunut jännite: simppelin poppiksen (säkeistö) ja hienostuneen harmonisen soinnuttelun (bridge, kertosäe, varioiva c-osa) luonteva yhdistäminen. Sävellys yllättää joka kerta laskeutuessaan (aivan, ei noustessaan) bridgeen ja siitä vielä kertosäkeeseen. Kierroksia vähennetään, mutta melodisuuden ja kompleksisuuden lisääntyessä intensiteetti kasvaa. Tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.

Kappale ei ole Madonnan säveltämä, mutta tarinan mukaan hänellä oli oleellinen rooli sen lopullisessa sovituksessa, jonka hän vei läpi väkisin ja osittain säveltäjä Reggie Lucasin toiveiden vastaisesti. Madonna halusi, että tuotanto on vähäeleistä ja instrumentaatio niukkaa, ja sehän tässä ihastuttaakin. Jokainen elementti on oleellinen: kahdeksastoistaosia haitsulla sitkeästi nakuttava ja fillejä välttelevä rumpali, kepeä synamelodia ja selkeyttä tuova pianosoinnuttelu. Kaiken huomion vie ansaitusti ilmiömäinen, vallattomasti pomputteleva bassolinja.

Sanoituksesta ei syvempää tulkittavaa löydy, onpahan vain muutamasta pökkelöriimistä huolimatta hyvin toimiva kiihkeän rakkauden (vai seksin, orgasmin?) kuvaus.

Laulajana Madonna jo löytänyt tässä omat vahvuutensa (joissa hän ei sittemmin ole aina malttanut pysyä): ei hienostunut eikä erityisen sävykäs, mutta voimakas ja selkeä. Vähän nuhainen, siellä täällä sopivasti särkyvä. Just hyvä. (Mikko Meriläinen)

Video ei ole enää saatavilla

#15 La Isla Bonita (1986)

8,75 | albumilta True Blue

Viehättää se, että tässä lattaria lähestytään samalla tavalla huolettomasti kuin vaikka Pet Shop Boys teki, ilman että yritetään replikoida jotain ”etelän kiihkeyttä” ja sitten sähelletään hirveessä kiireessä. Mulle tässä on silti aivan liikaa lomakeskuksen diskotunnelmaa. Ollaan juuri otettu miehen kanssa vähän espanjankurssia työväenopistossa ja mennään Malagaan, tilataan oranssit drinkit, joissa on pinkki sateenvarjo ja ananasrengas ja säilykekirsikka ja mennään ottamaan varovaisia tanssiaskeleita. San Peedroo! Aulan saa ottaa -hyllystä löydän entisen lomalaisen jättämän Harlekiini-kirjan ja haaveilen salaa tulisesta lomaromanssista ”some Peedron” kanssa. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Hung Up (2005)

8,83 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Ray of Lightin jälkeen Music oli tuntunut välityöltä ja American Life tunkkaiselta flopilta. Mutta sillä ei juuri ollut väliä. En vain ollut tajunnut, ettei kyse ollut siitä, ettei minulla olisi ollut riittävän henkilökohtaista suhdetta Madonnaan, vaan siitä, että hän oli jo sulautunut osaksi jokaista ympäröivää asiaa. Miten voi lähestyä tunteella universaalia, joka on läsnä kaikessa? Vuoden 2005 lopussa olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Rautatientorilla metrosta ulos astuessa jokaisessa mainoskehyksessä oli Confessions on a Dance Floorin kansikuva. Hung Up soi kaikkialla, siis ihan kaikkialla. Se tuntui oikealta comebackilta. Se tuli lähelle ja ja tuntui heijastavan intensiivistä pinkkiä hohdetta ympärilleen joka paikassa, missä Hung Up soi. Se oli tässä.

Madonna oli vain ottanut jälleen uuden hahmon ja tullut näkyväksi. Värittänyt jotain jo olemassa olevaa tästä maailmasta henkensä siihen siirtäen. Se oli valmiita asioita. Se oli vaaleanpunainen trikoo ja permanentti. Se oli disco ja 1970-luku. Ja 1970-luku rakasti mahtipontisuutta. Se oli vuosikymmen, jona jopa Bee Gees halusi tehdä oman Sgt. Pepperinsä. Samoin Confessions on a Dance Floorin halusi uskoa olevan”diskoaiheinen teemalevy” yöelämästä, jonka narratiivi olisi jotain niin heppoisaa kuin yhden illan matka ja ihmiskohtalot keskiyöstä varhaiseen aamuun.

”Confessions of a Dance Floor kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa.”

Mutta se ei ole sitä. Se on levy ajan kulumisesta ja kuinka hahmotamme sen äänen kautta. Se on kertomus yhdestä soundista, sen hahmoja eivät ole henkilöt vaan preset-asetukset, efektilaitteet, samplet, ja kuinka kuulemme ne eri vuorokaudenaikoina, eri paikoissa. Kuinka kuulemme ajan. Ja kuinka kuulemme sen yöllä. Siksi tanssilattia. Siksi Hung Up, jonka intro kuulostaa heräämiseltä unesta.

Aika kuuluu Sorryn kellona nakuttavassa biitissä, joka on enemmän kuin vain onomatopoeiana päähän iskostuva tiktok-rytmi jonkin yhden tempun popkappaleen kertosäkeessä. Se on koko kappaletta määrittävä nosteen, liikkeen, ehkä MDMA:n takapotkun odotuksen tuntu. Haluamme kuulla junia Future Loversin pitkiin suoraviivaisiin linjoihin yhdistyvässä morodermaisessa sekvenssisäksätyksessä ja autoja I Love New Yorkin krautrockissa. Ehkä siksi, että näiden asioiden on opetettu kuulostavan tältä, tai koska se vain on kiihtyvyyden ääni. Portaaton säätö kuulostaa tältä. Klubeille pitäisi voida ajaa liukuportaita pitkin, koska portaiden kiipeäminen askel kerrallaan tuntuu kanttiaalloilta.

Confessions kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa. Ääni velloo, se lainehtii, lattian reunalta toiselle, ihmisiä toisiinsa liittäen,”musiikkiin sulauttaen”. Miksi kaikki toistelevat sitä? Koska musiikki on niin vahva liuotin. Se imaisee itseensä jopa Abba-samplen, jota ei tunnista edes vanhaksi suosikkikappaleekseen, vaan kuvittelee taitavaksi mukaelmaksi. Madonna jälleen kaikessa.

Confessions on äänen pysyvyys, sen paino. Sen tapa käyttää epäaineellista ja silti raskaana leijuvaa, läpikuultamatonta filtterisoundia on helppo, halpakin: imelän parfyymin lailla ranskalainen house on yltympäriinsä sen liepeille pinttyneenä, ja Get Togetherin pastellisävyissä animoitu musiikkivideo näyttää ja maistuu 2000-luvun alun Coca Cola -mainokselta.

Hung Up on viimein sen parhaiten suodatettu tinktuura. Hetki, jossa kaikki tulee todeksi. Niin todelliseksi, että se voisi olla unta tai vasta jonkin vahvemman hetken kokemisen alku. Sen volyymi kasvaa pahaenteisesti saaden yökerhon tihkumaan narikkaan, piirtäen helpolla taajuudenkorjausefektillä jännitteen, jolle se oudosti rytmitetyissä ja ajoitetuissa säkeistöissään ja huippukohdissaan on rakennettu, simuloiden täydellisesti, miltä klubin lähestyminen tuntuu, miltä äänentoisto kuulostaa ulko-ovelle, kadulle, mustasta laatikostaan ulos valuen. Sen narratiivi ei ole tapahtumissa, vaan siinä, kuinka nuo öiset laatikot vuotavat aikaa illasta toiseen ja samalla kadottavat sen lukemattomilta ihmisiltä sisällään, ehkä jotain heiltä varastaen ja heidät hölmistyneinä aamuun jättäen.

Popkappaleet mittaavat aikaa, koska niiden oletetaan kertovan kohtaloita tiivistetysti, tuttuun rytmiin asetettuina. Hung Up on formaatissa tyyliharjoitelma, joka vain hieman leikittelee ikuisuudella.

“Time goes by, so slowly.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Power of Good-Bye (1998)

8,88 | albumilta Ray of Light

Muistan lukeneeni Ray of Lightista jonkun aikalaisarvion, joka oli kehuva, mutta jossa vähän kritisoitiin tätä biisiä turhan sovinnaiseksi balladiksi. Olin eri mieltä: minusta tämä oli levyn paras single, vaikka tuntui ”väärältä” ja ehkä jopa vähän”nololta” olla sitä mieltä. En näköjään ole muuttanut mielipidettäni: tämä on edelleen levyn paras single. Tosi vahva sävellys ja ihon alle menevä dramaattinen tulkinta, yksi Madonnan parhaita laulusuorituksia. Orbitin jututkin toimivat tässä hyvänä mausteena saamatta ylivaltaa. Soundi on ajattomampi kuin Frozenilla, sävellys aavistuksen vahvempi (nämähän ovat suunnilleen samaa viitekehystä). Hitto, tämä saattaa jopa olla Madonnan paras single kaikilta 1980-luvun jälkeisiltä vuosikymmeniltä, yksi parhaista ainakin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Deeper and Deeper (1992)

8,88 | albumilta Erotica

Ensimmäinen humala, bileet vähän tuntemattomaksi jääneen rinnakkaisluokkalaisen kotona. Koko luokkataso paikalla, nekin tytöt, joita olen vasta hiljalleen havahtunut katsomaan. Mieletön määrä toiveita, jotka ovat samalla syliinpuserrettavan viattomia. Omenaviini, Marlin helmeilevä. Koko pullo. Makeanhapan kalvo, niin omassa suussani kuin siinä kielessä, joka suuhuni yhtäkkiä tulee. Kaadumme eteisessä kenkä- ja takkipinoon, hukun hänen punaisiin hiuksiinsa.

Puhun siitä, kuinka humala saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin elokuvassa. Hänkin puhuu jotain; on kuulemma katsonut minua jo pitkään, vaikka minä en ole huomannut häntä. Nyt hän haluaa omistaa, tekee fritsun, en vastusta, haluankin olla omistettu. Tyttöystävä, vihdoinkin, minullakin.

”Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.”

Kaverit virnuilevat, joku könyää päällemme. Käytävän päästä kuuluu naurua. J on kuulemma sammunut vessaan. Ovi murretaan auki, nauramme J:lle. Hänen silmänsä ovat puoliksi kiinni ja suupieli oksennuksessa. Jätämme J:n toipumaan ja menemme olohuoneeseen. Valot ovat poissa, kaikkialla suudellaan. Sohvalla on tilaa, meille. Kaikki kieppuu, musiikkikin. Sanat pyörivät päässä, yhdistyvät tuntemuksiin. Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.

Kotimatkalla bussissa hän antaa puhelinnumeronsa. Tiedän soittavani. Olemme yhdessä kolme ja puoli kuukautta. Niihin tuntuu mahtuvan koko nuoruuteni, kaikki sen tunteet. Ajattelen häntä edelleen joskus, taisin rakastaa vaikka en tiennyt mitä tuolla tunteella olisi voinut tehdä. Ehkä ymmärsin sen sisällön vasta sitten kun olimme eronneet. Deeper, deeper, hän on tässä nytkin. Hänen nuori kehonsa, varmempi kuin minun mieleni. Tukka kuin auringonlasku, kaulassa pieni sydänkoru, vaniljahajuvesi, huulirasvan ja jonkun itselleni vieraan makuinen suu. Kaikki se mitä hänestä opin. Sweeter, sweeter.

Mitä tapahtui? Vastahan me olimme tuossa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Drowned World / Substitute for Love (1998)

8,91 | albumilta Ray of Light

Täydellinen avaus täydelliselle levylle. Rakastan sitä, että levyn ekaksi biisiksi laitetaan jotain tällaista ei-sinkkukamaa, teemoittavaa tai taustoittavaa. Lukuohjeet pitää antaa rauhassa eikä hätäisesti jonkun sinkun muodossa, ja tässä se on osattu. Vähän niin kuin vittu jossain Raamatussakin on osattu aloittaa tarina ja koukuttaa kuulija heti, mutta niin että se laitetaan janoamaan lisää, eikä niin että se kokisi jo saaneensa kaiken tarvittavan. Avausbiisin pitää herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta ei saa olla liian kryptinen koska sitten kukaan ei halau kuulla sitä loppustooria. This is my religion -loppulaini kruunaa kaiken upeuden. Perfect. (Anna Brotkin)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Madonnan albumit paremmuusjärjestyksessä singlejen perusteella!

Aina Madonna-countdownien saavuttaessa ”puolivälin krouvin”, Madonna sonnustautuu stetsoniin.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden.

Juttukokonaisuuden toisessa osassa käydään läpi sijat 40–21. Kappaleet voi kuunnella oheisesta Spotify-listasta.

#40 Crazy for You (1985)

7,72 | soundtrackiltä Vision Quest

IHANA! CHEESY! Viaton, vilpitön, uskon tästä jokaisen sanan! Madonna on niin vakuuttava ja mahtava, että järki lähtee! Hikiset tahmatassut, ujous tanssilattialla, liikaa alkoholia ja sokeria, hermostusta, jännitystä, haparoivaa pussailua, täydellinen! Slovarien aatelia! (Mikko Rasila)

#39 Burning Up (1983)

7,79 | albumilta Madonna

Ei hirveän tuttu biisi, mutta äärimmäisen viehättävä tuttavuus! Jotenkin epämadonnamainen biisi, tulee mieleen enemmänkin Blondie tai kotimaamme Mona Carita. Mahtavan tehoton ja demomainen soundi. Tällaista soundia kuka tahansa pystyy tuottamaan nykyään Garagebandilla ja Gigantista ostetulla midikiipparilla. Soundin päällä Madonnan laulu on kuitenkin tehokas ja vakuuttava, kuin lupaus jostain suuresta tulevasta. (Aki Ala-Kokko)

#38 This Used to Be My Playground (1992)

7,80 | vain single

Säkeistön (vai onko se sitten kertosäe, jolla kappale alkaa) melodia ja sointuharmoniat: täyttä kultaa. Kappaleen toinen melodinen osa on vaikeampi. Lähtö siihen on upea, mutta harmillisen hahmottamaksi haahuiluksi se loppua kohden hiipuu. Hieno kappale, jossa olisi ollut potentiaalia vielä suuremmaksikin, jos se olisi maltettu säveltää ”loppuun asti”. Silloin ei tarvisi aina odottaa, että ”tulispa taas se this used to be my -kohta”. Muuten: Jos tästä pyyhkisi ”slovariuden” pois sovittamalla taustalle maltillisen Karibia-sykkeen, tästä voisi saada hyvän Sade-biisin. (Antti Lähde)

#37 Oh Father (1989)

7,80 | albumilta Like a Prayer

Lapsena sain Like a Prayerin joululahjaksi (valemuistovaara!) ja kun omassa huoneessa kelaili kassua, niin kyllähän tämä sieltä B-puolelta herätti huomion, vaikka ei ollutkaan kuin Like a Prayer tai Express Yourself. Olipa ilahduttavaa kuulla tämä biisi luultavasti ekaa kertaa 2000-luvulla. Vähän kuin menisi Helmisimpukkaan ja siellä olisikin se kiva lapsuudenkaveri, jota ei enää edes muistanut. (Matti Markkola)

#36 True Blue (1986)

7,82 | albumilta True Blue

True Blue on itsessään niin heppoinen ja hattarainen, että ilman tuota oikeasti tosi hyvää c-osaa koko biisi vaan karkaisi heliumpallon tapaan taivaan tuuliin. Mutta sitten heti, jos sen kylkeen kääräisee melkein mitä vaan (muita biisejä, hyvän tilanteen, videon, Madonnan esittämään tämän Twin Peaksin kolmoskauden Bang Bang Barissa – miksi tätä ei koskaan tapahtunut?!?) niin yhtäkkiä kaikki on just niin kuin pitääkin ja aivan täydellistä. (Maija Ihanainen)

#35 Who’s That Girl (1987)

7,90 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Rumpusoundin, syntetisaattoripulinan ja yleisen pinacoladan pitäisi kaiken järjen mukaan ärsyttää. Mutta kattia kanssa, tämähän on hirvittävän hurmaava ja juuri itsensä kokoinen; kuin La Isla Bonitan koeversio, johon on sattumalta tarttunut sellaista viattomuutta, jonka pidemmälle viety työstäminen olisi armotta nylkenyt pois. Etenkin tuo ”Quién es esa niña?” Kamalaa – ja samalla mykistävän ihanaa! Kyllä, kokonaisuudessa on hankalaa takapainoisuutta, ja kyllä, sävelkulun ja sovituksen suhde jää puolitekoiseksi. Mutta samalla tässä on jotakin, mitä ei missään nimessä saisi muuttaa. Tämä on hyvä juuri näin. (Hannu Linkola)

#34 Get Together (2005)

7,96 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastin tätä syvästi silloin, kun tää tuli! Halusin hajota atomeiksi neonvalojen alle tanssilattialla. Haluaisin itse asiassa nytkin kun kuulen tän. IHAN KILLERITANSSIBIISI!! Tuo nostatus ja sitten POW whip ya hair back and forth aaaaahhhh!!! Piti muuttaa numeroa puolikas ylöspäin. Baby we can do it we can do it alright! (Fanni Mäki)

#33 Bedtime Story (1994)

”Bedtime Story tuntuu operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.”

8,11 | albumilta Bedtime Stories

Negatiiviset ensin pois tieltä: kyllähän tämä olisi kuulostanut tippasen geneerisemmältä pari vuotta myöhemmin kun electronica breikkasi. Ja varmaan pitäisi vähän myötähäpeillä siitä, että tästä edelleen nauttii. Mutta en rupea.

Koska vuonna 1994 tää oli kuin Radiomafian iltaohjelmien musiikki olisi tunkeutunut aamu- ja päiväohjelmiin, tekijänä kun oli itse Madonna. (En tiedä soitettiinko tätä päivällä ollenkaan, vaikutelma olisi ehkä sittenkin, että Leena Lehtinen lähinnä soitti illalla.) Björkiä olin kuullut, mutta tämä oli silti jotain muuta: jokseenkin vieraantunut, lievän narkoottinen ja vähäsen pelottavakin.

Ärsyttää se Pitchforkissa jälkikäteen Bedtime Storiesin arvostellut dille, joka piti tätä jonain Violently Happyn heikompana versiona. Ensinnäkin: olin tuolloin jo kuullut Björkiä sen verran, että vaikka pidinkin pirusti, niin hän vaikutti joka biisissä olevan niin syvästi päänsä sisäisissä maailmoissa, ettei Bedtime Story (tai Sweet Intuition) häneltä kuultuna olisi ollut mitään epätavallista. Madonnalta oli.

Tämä on tavallaan kuin Justify My Love vuodelle 1994, hetki jolloin alitajunta ottaa hallinnan ja ollaan lähellä kontrollin menetystä. Erona se, että Justifyssa Madonna säilyttää kontrollin hallitsevalla äänellään. Mutta Björk kirjoitti tämän kritiikkinä Madonnan ylikontrolloitua imagoa vastaan, ja Madonnalle täysi arvostus siitä, että hän lähtee leikkiin mukaan ja luo illuusion täydestä kontrollin puutteesta noine parahduksineen ja vokaalinykimisineen (tuo ensimmäinen ”Let’s… let’s… let’s get unconscious”).

Biisi itsessään: todella hyviä soundeja (handclapit kuulostavat eniten aikansa jutuilta) ja pidän hyvin paljon videon (ja ilmeisesti sanoituksenkin) piirtämästä yhteydestä klubien tajunnanmenetyksen ja sufismin pyörivien dervissien välillä. Justifysta periytyvä antibiisimäisyys ei ole niin vahvaa, mutta hienoa toki sekin, että tässä tunnutaan operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.

Video on aika ihana taidehistoriaromppu, ja varmasti vähän menettänyt vaikutustaan kun tietää mistä visuaaliset lainat ovat. Mutta koneeseen kytketty alitajunta on mahtava idea, ehkäpä arkipäivää, jos ihmisten univaikeudet lisääntyvät entisestään.

Tekotaiteellisuus Maximus, ja tavallaan siksi rakastan. Edelleen käsittämätöntä, että tämä oli mainstreamsingle vuonna 1995 ja että video on edelleenkin kaikkien aikojen neljänneksi kallein. Madonnan oma suuruudenhullu ZTT-projekti. (Gaius Turunen)

#32 Music (2000)

8,12 | albumilta Music

Tykkäsin tästä Musicin muovi-americana-estetiikasta erityisesti Ray of Lightin (joka on siis suosikkialbumejani) ”diippeilyn” jälkeen, koska se jotenkin todisti Madonnan olevan ”aito” omalla megalomaanisella tavallaan. Todella outo biisi ja absurdi, mutta soundi hyvän huumeinen ja menee eteenpäin kuin juna. ”Boogie woogie, do you like my acid rock?” -robottiäänen laulama koukku on tähtihetkiä. (Jaakko Uoti)

#31 Bad Girl (1992)

8,26 | albumilta Erotica

Kenties suosikkibiisini levyltä, joka on jäänyt Madonnan valtakaudelta kaikista vieraimmaksi. Unfinished Sympathy on selvästi noteerattu studion valvomossa, ja sieltä suunnasta on napattu myös ylipitkä mitta, joka vaivaa jokaista Erotican kappaletta. Noin muutenkin Sex-kirjan aiheuttaman kohun aikoihin ”bad girl / drunk by six / kissing somebody else’s lips” kuulostaa liikuttavan viattomalta, ”quaint” kuten britit sanoisivat. (Samuli Knuuti)

#30 What It Feels Like for a Girl (2000)

8,36 | albumilta Music

Tämä on aina ollut mun suosikkeja Musicilta. Ihana, vähän utuinen ja unenomainen tunnelma. Charlotte Gainsbourgin alkupuhe ihana sekin. Säkeistössä Madonna kuulostaa jopa Aimee Mannilta, jota kuuntelin noihin samoihin aikoihin ihan hulluna. Olisi kiva nähdä joku tilasto montako kertaa oon teininä kuunnellu tän levyn läpi. Satoja. Millenniumsoundi on tunnistettava ja itelle vie sellaseen aikaan, kun oli jo ”henkisesti” mielestään aikuinen, mutta kuitenkin vielä vanhempien huomassa vailla huolia, kuudennella luokalla. (Anna Brotkin)

#29 Sorry (2005)

8,42 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastan tätä kappaletta! En olisi pahoillani, vaikka kuulisin tämän elämäni jokaisena tulevana bileiltana tanssilattialla. Pet Shop Boysin ruikuttavat lisälyriikat ”I’m sorry, so sorry, please forgive me” tuovat remix-versioon mukavan dialogin ja tavallaan tiettyä syvyyttä. Että niiden jälkeen ei ole enää varma, onko tämä kappaleessa parjattu anteeksipyyntö oikeasti täysin epäaito vai ei. Tässä albumiversiossa en osaa kyseenalaistaa Madonnan sanaa lainkaan. (Ilari Kaarela)

#28 Like a Virgin (1984)

8,45 | albumilta Like a Virgin

Feministileijona popsii puluja pahimpaan nälkäänsä, vaan ei popin kuningattaria.

Madonnan ensimmäinen listaykkönen muistetaan ennen kaikkea Venetsiassa kuvatusta musiikkivideostaan ja videolla käyskennelleestä leijonasta. Nuorgam sai yksinoikeudella Skype-haastattelun musiikkivideolla esiintyneen, eläkepäiviään viettävän leijonan kanssa.

Kun kuulit Like a Virginin ensi kertaa, mitä ajattelit kappaleesta?

Kappale kosketti minua henkilökohtaisesti, etenkin ”I made it through the wilderness” -kohta. Lekottelin kaikessa rauhassa savannilla ja suunnittelin yöllistä saalistusreissua, kun kuvaustiimi lähestyi ja kysyi, haluaisinko tähdittää Madonnan musiikkivideota. Elämä voi todella muuttua keskellä kirkasta päivää. Tunsin oloni aivan uudeksi, ”shiny and new”, niin kuin kappaleessa lauletaan.

Millaista oli työskennellä popin kuningattaren kanssa?

Voi pojat, se oli jännittävää. Ensinnäkään en ollut koskaan käynyt yhdessäkään kaupungissa. Venetsia oli romanttinen ja täynnä historiaa. Näin taideaarteita, pääsin palatseihin ja gondoliajelulle. Myös Madonna oli melkoinen ilmestys, keimaili hääpuvussaan ja pitsiasuissaan. Jokainen päivä hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisi muotinäytöksessä. Olin oikeastaan jatkuvan Stendahlin syndrooman vallassa.

Wau, kuulostaa mahtavalta. Eikö kuvauksiin liittynyt mitään hankaluuksia?

Kärsivällisyys oli toisinaan koetuksella. Esimerkiksi otos, jossa heilutan kieltäni musiikin tahdissa, piti kuvata kaksikymmentä kertaa ennen kun Madonna oli tyytyväinen lopputulokseen. Madonna on kuitenkin horoskooppimerkiltään leijona, ja itse leijonana ymmärrän hyvin hänen tarvettaan pitää asiat kontrollissa. Meillä leijonilla on tarkka visio siitä, miltä lopputuloksen pitää näyttää. Vain paras kelpaa.

Mitä mieltä olet Like a Virgin -kappaleesta näin 34 vuoden jälkeen?

Olen suorittanut sukupuolentutkimuksen opintoja, jotta pysyisin paremmin kärryillä ”maailman menosta”. Feministisestä ja kulttuuriteoreettisesta näkökulmasta Like a Virgin on mielenkiintoinen, ei lainkaan yksiselitteinen kappale. Jouduin asiasta itseasiassa kovaan väittelyyn fellow feminist -leijonan kanssa. Hän väitti, että Like a Virgin ihannoi ja vahvistaa neitsyyden konseptia. Heteroilla kun on kummallinen pakkomielle juuri naisoletettujen neitsyyteen. Neitsyyttä pidetään katolilaisessa kulttuurissa arvokkaana”puhtautena”, jota kerran menetettyään ei koskaan saa takaisin. Erittäin ongelmallista ja cis-heteronormatiivista!

Kaverini oli oikeassa, nimenomaan tämä pakkomielle ja yleinen seksikielteisyys on syynä teiniraskauksiin, onnettomiin avioliittoihin ja slut-sheimaukseen. Slut-sheimaus puolestaan aiheuttaa sen, että naiset tuntevat seksuaalisesta aktiivisuudestaan niin suurta syyllisyyttä, etteivät he pysty nauttimaan seksistä. On surullista huomata, että kokonainen kulttuuri on tällaisen toksisen ajattelun lävistämä.

Minusta Madonna tiedosti ongelman ja taisteli provokaatioillaan rohkeasti tekopyhyyttä vastaan. Toki Madonna kunnostautui seksipositiivisuuden puolestapuhujana vasta myöhemmin, mutta taipumukset olivat nähtävissä jo uran alkuaikoina.

Like a Virginillä Madonnan ääni on ironisen kimeä. Miltä tuntuu ”olla kuin neitsyt”? Kyse on oksymoronista, joka ei tarkoita mitään. Jo kappaleen nimi näyttää, että neitsyys ei ole mitenkään”luonnollinen” asia, vaan sosiaalinen konstruktio, joka on purettava.

Tuntuu, että Madonna laulaa sanoja, joita kaksinaismoralistinen uskovainen heteromies haluaisi kuulla. Hän leikkii kulttuurisilla arkkityypeillä ja osoittaa niiden sopimuksenvaraisuudenn. Ihan kuin kaikki aiemmat seksikokemukset voisivat menettää merkityksensä ja nainen olla taas tyhjä taulu, uutta miestä varten tehty ja ”neitsyitä” tässä oikeastaan ollaan. Teeskennellään niin, mennään naimisiiin ja laitetaan häämekko päälle. Valkoinen hääpuku,”koskemattomuuden” symboli, johon sitten tulee ”neitsyyden menetyksen” seurauksena veritahra…

Miehen kokemuksilla ei ole tietenkään mitään väliä, mutta naisen neitsyys, siinä vasta kutkuttava idea. Tavallaan camp-mielessä hupaisaa ja tehokasta myyttien hyödyntämistä, mutta voi herrajumala en kyllä ymmärrä ihmisiä… Onneksi olen leijona!

Tietenkin 1980-luvulla Like a Virginiä pidettiin vain”romanttisena” ja seksikkäänä biisinä, eikä kappale kai omana aikanaan onnistunut dekonstruoimaan neitsyyden konseptia… Vaan mistä minä lopulta tiedän, kuinka vakavasti se yrittikään? Ehkä Madonnakin ajatteli tuolloin, että kyseessä oli vain iloinen ja sopivan huomiota herättävä rakkauslaulu, hän oli kuitenkin nuori ja nouseva artisti. Todellinen win-win-tilanne. Hyvä minun on 30 vuoden jälkeen paatuneena feministi-leijonana analysoida. Muistaakohan Madonna enää edes minua? Joka tapauksessa, 1980-luku oli viatonta, leppoisaa aikaa, mutta tuo viattomuus oli vain näennäistä ja cis-normatiivinen patriarkaat-

No niin, eiköhän tämä luennointi jo riitä.

Anteeksi. Nämä feminismihommat saavat minulta aina kupin menemään nurin.

Ei se mitään. Kysyisin vielä lopuksi, että jos pääsisit uudestaan Venetsiaan, menisitkö?

En missään nimessä! Ruoka oli niin suuri pettymys. Olin kuullut ylistäviä sanoja”italialaisesta keittiöstä”, mutta viides päivä grappaa ja spaghettia tomaattikastikkeella alkoi lähinnä kiukuttaa. Ruokavaliooni kuuluu kotopuolessa antilooppeja, gaselleja ja seeproja, joten kärsin kai jonkinlaisesta puutostilasta. Pahimpaan nälkään napostelin palatsin pihalla köpötteleviä puluja, mutta ne eivät paljoa lämmittäneet. Jossain vaiheessa kieltämättä jopa itse Madonnan syöminen kävi mielessä. En kuitenkaan ikipäivänä olisi voinut tehdä niin popin kuningattarelle! Olen hellä, ystävällinen leijona. (Iida Sofia Hirvonen)

#27 Rain (1992)

8,47 | albumilta Erotica

Muistan, että tätä arvostettiin musiikkimedioissa, toisin kuin Erotica-albumia muuten. (Varmaan siksi, ettei Nainen tässä härskisti pornoillut vaan pysyi mm. ruodussa ja muutenkin tyylikkäänä.) Hyvä snare-soundi pitää kasassa biisin, jonka instrumentaalipuoli on ehkä vähän turhankin vellova. (Sellainen maltillinen, 8- tai 16-osia nypyttävä synabasso olisi voinut tehdä biisille hyvää – varmaan sellaisella höystetyn remixin joku on tehnytkin…) Vähän tylsä, mutta kumminkin hyvä biisi, jossa on korvamatoisa kertosäe, parikin modulaatiota ja ajassa 2:39 nouseva synapörinä, joka on yksi ällistyttävimpiä WTF-hetkiä Madonna singlejen historiassa – ja hyvällä tavalla! (Antti Lähde)

#26 Erotica (1992)

8,51 | albumilta Erotica

Mä en pääse yli enkä ympäri Erotican ja albumin merkityksestä henkilökohtaiseen elämääni viattomassa teini-iässä. Palaan tähän kerta toisensa jälkeen ja jotenkin tämä soundi oli selkeesti aikaansa edellä. Mun mielestä kuulostaa freesiltä edelleen. Madonna on myöhemmin kommentoinut että jengi ”ei tajunnut Eroticaa ja Sexiä”, ja näinhän se varmasti on. Tää on merkittävä kimpale popkulttuuria ja seksin ja seksuaalisuuden kinttupolun perkaamista, että oi dai. Kumarrus kuningattarelle! (Olli-Pekka Kursi)

#25 Take a Bow (1994)

8,55 | albumilta Bedtime Stories

Olin tähän niin pakkomielteisen rakastunut 1990-luvulla, että jo olin etukäteen melko varma että antaisin kympin. Ja onhan se edelleenkin aah. Madonna laulaa upeasti, kertosäe on edelleen miljardin karaatin kultaa, Babyface on mies paikallaan ja sovitus on aasiasävyineen aivan jumalainen. Maddun parhaiden slovareiden (joita on paljon, as we all know) aatelia! (Teemu Fiilin)

#24 Secret (1994)

8,56 | albumilta Bedtime Stories

Vaikea uskoa, että tämä on tullut ennen D’Angelon Brown Sugaria. Videon estetiikka ja biitin soundimaailma luovat yhdessä hyvin voimakkaat neo soul -viitekehykset. En tajunnut tällaista musaa sen ilmestymisaikaan ollenkaan, mutta nyt kun kuuntelee, niin tämä on soundeiltaan, yksityiskohdiltaan ja zeitgeistin aallonharjallaratsastamisominaisuuksiltaan täydellinen kappale. (Juuso Janhunen)

#23 Nothing Really Matters (1998)

8,60 | albumilta Ray of Light

”Nothing takes the past away like the future”. Sanoitus kuulostaa Yogi-teepussien etiketeistä kootuilta, mikä ei kuitenkaan haittaa, koska Ray of Lightin hienous ei tule niinkään siitä, että olisi jotain kumouksellisen ”syvällistä” sanottavaa, vaan yleisen introspektiivisestä ja mystillisestä fiiliksestä. Levyllä tehdyt soundilliset ratkaisut ovat tuon tunnelman saavuttamamiseksi juuri niitä mitä pitääkin. Olen yllättynyt, miten paljon tykkään nyt, bittersweet ja rauhoittavan pimeä fiilis ilman turhaa kikkailua. Tulee myös Björk mieleen. (Iida Sofia Hirvonen)

#22 Holiday (1983)

8,61 | albumilta Madonna

Rakastan! Rakastan tuota bassolinjaa, rakastan hölmöä, naiivia laulua, rakastan helisevää funk-kitaraa. Holiday, Never Gonna Give You Up, Move Your Feet, Inspector Norse – täydellisten pophittien kaanonia, joista kaikissa on jotain sellaista pöhköä euforiaa, mikä iskee syvälle mielihyväkeskukseen. Toki tämä on vähän hitaampi kuin tarvitsisi, mutta toisaalta tahti antaa tilaa nautiskella tuota niin vallan makoisaa bassokuviota. Olisipa margarita, rantatuoli, uima-allas ja liian isot aurinkolasit! (Niko Vartiainen)

#21 Material Girl (1984)

8,62 | albumilta Like a Virgin

Tätä voisi esittää jossain musiikintunnilla esimerkkinä poplaulusta. Sävellys on sinänsä lapsekas roiskaisu, mutta esimerkiksi kertsiin piilotettu nouseva sointukulku ja kuinka se aukeaa koko ajan enemmän, on ihan kultaa. Ja sitten tietenkin teksti, joka on samaa höpöä, mutta täynnä ironisia ja älyllistettäviä silmäniskuja sellaisia etsiville. (Oskari Onninen)

Belle and Sebastian tarjosi urheilua ja musiikkia. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#26 Chromatics – Himmeä mutta myös hikinen (2012)

Levynkansista vaatteisiin, biisinnimiin ja musiikkivideoihin, Chromatics – kuten kaikki Johnny Jewelin yhtyeet ja projektit – ovat tummanpuhuvaa, tyylikästä ja loppuun saakka estetisoitua pintaa. Soittaessaan Glass Candy- ja Desire-yhtyeidensä kanssa Vuorikadun pikkuisessa Redrum-yökerhossa marraskuussa 2009 Jewelin viileä pinta sai kuitenkin tehdä sijaa sympaattisuudelle.

Kolme vuotta myöhemmin Jewel palasi Suomeen tunnetuimman yhtyeensä, Chromaticsin kanssa. Yhtye oli tuolloin julkaissut läpimurtolevynään pidetyn Kill for Loven (2012), mutta ei toki ollut vielä saanut viime vuoden Twin Peaks -esiintymisen kaltaista kaiken läpäisevää mediahuomiota.

Siinä missä alkuperäinen italodisko sai elämänmehunsa kämäisestä englanninkielestä ja naiiveista melodioista, Chromaticsin italo-vaikutteinen syntsapop ottaa voimansa hitaudesta, jähmeydestä ja surumielisyydestä. Flow-keikallaan Chromatics kuitenkin nosti kappaleidensa tempoa levyversioita reippaammaksi ja sovituksia lihaksikkaammiksi, päätyen lopulta lähemmäksi Tavastian Lauantaidiskon (tai jopa edellä mainitun Redrumin Misf*ts-illan) hien ja kaljan tahrimaa tanssilattiaa kuin Twin Peaksin hämyisän Bang Bang Barin lavaa. Valot muistettiin sentään pitää himmeällä käytännössä koko esityksen ajan. (Teemu Fiilin)

#27 AraabMuzik – Paikkaajasta pelastajaksi (2012)

Flying Lotusta odotettiin vuoden 2012 Flow Festivalille, mutta Steven Ellison päättikin jäädä viimeistelemään myöhemmin samana vuonna julkaistua Until the Quiet Comes -albumiaan. Peruutus ja A$AP Rockyn aneeminen alkuillan keikka loivat lopulta täydelliset olosuhteet AraabMuzikille, koska tilanne vaati jotain paljon kovapintaisempaa ja hyökkäävämpää kuin Flying Lotus.

Valoshow ja äänenvoimakkuus olivat helvetillisillä tasoilla, kun alkuillasta eksyksissä ollut A$AP kävi vielä pelastamassa itsensä hienolla featauksella. Toisaalta, sellaisia taustoja vasten kuka tahansa känninen festarivieraskin olisi saattanut onnistua. (Antti Piirainen)

#28 Bon Iver – Parta-indien huippuhetki (2012)

Bon Iverin eli Justin Vernonin ja hänen yhtyeensä saapumista Suomeen oli odotettu innolla. Flow’n ennakkokonsertissa Bon Iver oli lähes täydessä jättiteltassa herkkä, haavoittuvainen, melankolinen ja ennen kaikkea ihminen, joka ei ole pelkästään rikki menneen ihmissuhteen jäljiltä itseään keräilevä laulaja-lauluntekijä, vaan tunteitaan ja tunnelmiaan taitavasti lauluiksi muotoileva, tällä hetkellä 37-vuotias parrakas mies. (Visa Högmander)

#29 Oneohtrix Point Never – Sympaattista puuhastelua (2012)

Oneohtrix Point Never eli Daniel Lopatin esiintyi pikkuruisessa sisätilassa. Yleisö istui lattialla ja tuijotti matalalla lavalla läppärinsä ylle kumartunutta Lopatinia.

Syystä tai toisesta en katsonut keikkaa kokonaan. Poistuessani sisätilasta edessäni oli valtava ihmisjoukko. He kaikki jonottivat nähdäkseen Oneohtrix Point Neverin. Sillä hetkellä minua alkoi kaduttaa, koska ymmärsin, ettei tällainen mahdollisuus välttämättä koskaan toistuisi.

Seuraavalla Suomen-keikallaan Lopatin jo esiintyi Helsingissä Korjaamon salissa. Poissa oli se sympaattinen puuhastelu, jota Flow-keikalla vielä pääsi todistamaan. (Tuomas Kokko)

#30 Swans – Ai mitkä korvatulpat? (2012)

Blue Tentin suuri synninpäästö näytti jonkinlaiselta joukkohypnoosilta. Korvatulpat olivat ehkä jossain, mutta se oli toisarvoista. Tuntui, että ilma väreili väkivaltaa tai ekstaasia, mutta sellaisia ne joutsenten siiveniskut ovat. Jos et usko, käy Herttoniemessä.

Syystä tai toisesta innostuin lähinnä äänimassasta. Taisin pistää tanssiksikin. Puolisolle lähetin toki viestin asiasta: ”Onpa mukavaa musiikkia! Sellaista kulmahiomakoneen korvaavaa. Taas hoidettu yksi perustarve, josta en edes tiennyt.”

Tuurijuopon riski kannatti tässä kohtaa: poistuin paljon iloisemman näköisenä kuin muut, mutta vältyin tinnitukselta ja muilta vaivoilta. Myöhemmin yksi nuorgamilainen vertasi korvatulppien poistamista avaruuspuvun kypärän poisheittämiseen, enkä minäkään toistaisi tuota temppua enää.

Kummallista kyllä, Swansin seuraava levy oli hyvinkin tanssittava. Toivon olevani profeetta. (Antti Piirainen)

Swansin Michael Gira vuonna 2012. Kuva: Tomi Palsa.

#31 Baba Zula – Tulikuumaa turkkilaista (2012)

Vuodesta toiseen Flow’n parasta antia on Bright Balloon 360° Stagen ohjelma. Vaikka muilla lavoilla voi todistaa musiikillisesti purevampia ja esteettisesti hiotumpia keikkoja, liittyy niihin harvoin sitä löytämisen riemua ja yllätyksellisyyttä, jonka saa kokea postmodernin amfiteatterin lehtereillä. Kun odottamattomaan musiikkiin ja esillepanon paljastamaan kulissientakaisuuteen liitetään vielä viimeisiä lämpöjään tuhlaava elokuinen aurinko, ollaan täydellisen nautinnon äärellä, niin sielullisesti kuin kehollisestikin.

Onko minulla joku tietty keikka mielessäni? Totta helvetissä.

Kun ajauduin lavan äärelle turkkilaisen Baba Zulan soittaessa, en tiennyt yhtyeestä mitään, en edes nimeä. Minut poimi paikalle jokin katsomosuppilon ulkopuolelle karannut kiehtova tahti. Enkä ollut ainoa. Muistan muidenkin pysähtyneen, kääntyneen, päättäneen ottaa riskin, antaa itselleen mahdollisuuden rakastua.

Kukaan tuskin pettyi. Pyöreällä lavalla porisi tulikuuma seospata, josta pulppusi kurittomassa järjestyksessä rytmillisiä hyökkäyksiä, estottomia melodiaporeita ja räävittömän itsevarmoja säeperkeleitä. Muusikkokatras suli musiikkinsa lämmössä monipäiseksi ja -raajaiseksi mutaatioksi, joka vuoroin nuoli yleisöä ja vuoroin sylki sen päälle.

Kärkkäimmällä tuulella tuntui olevan sähköistä saziaan kiusannut Murat Ertel. Vaaleansiniseen kaapuun sonnustautunut hurmahenki riehui niin ylipappina kuin huligaaninakin, vuoroin maanisesti noituen, vuoroin napatanssijan perässä polvillaan laahautuen. Yleisö agitoitui osaksi tätä liikkeiden vuolasta jatkumoa. Katsomot hytkyivät ja hymyt paistoivat kilpaa auringon kanssa. Eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, mikä heihin koko ajan iski.

On edelleen vaikea eritellä tulvinutta ääntä. Ainakin siinä oli sähköä, valtavasti, sekä särjettynä murinana että piiskaniskuina. Mutta myös Lähi-Idän rytmiikkaa, jazzin ja funkin tykökäyviä epäsikiöitä, ylijännitteenä tuutattua dubia, korkkiruuvin ympärille punottua bluesia, toikkarointia perinteiden ja jonkin täysin uuden välillä. Luultavasti paljon muutakin.

Oleellisemmalta tuntuu kuitenkin kehollinen muistikuva; kaikki se miksi ääni muuttui kohdatessaan ruumiin. Se oli vääntöä selkärangassa, aalloiksi taipuneita käsien kaaria, levottomia jalkoja, jotka tuntuivat ymmärtävän tahdituksen jokaisen liikkeen, holtittomia ilmeitä, purskahtelevaa nautintoa.

Hikoilin kuin sika. Ja näytin varmasti typerältä. Minä ja muut.

Sillä tuoltahan rakastuminen tuntuu. Hulluudelta. (Hannu Linkola)

#32 St. Vincent – Helevetti sentään! (2012)

Sunnuntain viimeinen iso nimi vuonna 2012 oli koko viikonlopun huippuhetki. Annie Clark oli toki jo hyvän aikaa tehnyt loistavia biisejä, mutta tuossa tilanteessa räväkän meluisa bändi teki omanlaisensa karhunpalveluksen. 20 suosikkia -tunnelmalla vedetty keikka poimi kolmen levyn tärkeimmät huiput ja lisäsi sekaan nerokkaan Pop Group -coverin sekä raakalaismaista lavasukellusnoisea.

Taidepop vääntyi noiserockiksi, kun yksi vuosikymmenen parhaista kitaristeista loihti lauluistaan jotain paljon pistävämpää kuin kukaan yleisöstä odotti. (Antti Piirainen)

#33 Karri Koira – Kuplivaa elämäniloa (2013)

Olen ostanut Flow Festival -historiani aikana yhden ainoan merchandise-tuotteen: Karri Koira -paidan.

Paita oli upea ja aivan liian iso (vaikkakaan ei enää aivan niin liian iso) eli juuri sopiva (vaikkakaan ei enää aivan niin sopiva).

Paidassa lukee kelta-punaisilla ”3D-kirjaimilla”:

K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.

Jokaisen rivin kirjaimista yksi on kelta-vihreä. Kelta-vihreät kirjaimet muodostavat sanan ”I.R.K.A.O.”. Eppu Normaalin Pimeyden tangon sanoin: ”En tiedä mitä se tarkoittaa.”

Sen tiedän, mitä Karri Koiran Flow-keikka elokuussa 2013 tarkoitti. Se oli yksi festivaalin kaikkien aikojen riemukkaimmista. Setin rungon muodosti yhdeksän kuukautta aiemmin julkaistu Karri Koiran esikoisalbumi K.O.I.R.A., jonka hiteissä (Kaikki tai ei mitään, Timanttisade, Ei tarkoittaa ei) kupli elämän- ja musiikiniloa ja rakkautta, jollaiseen en ollut törmännyt suomalaisessa r&b:ssä tai hiphopissa aiemmin – enkä ole törmännyt sittemmin. (Antti Lähde)

#34 Nick Cave & the Bad Seeds – Pulssi tuntui (2013)

Kliseisesti hyvältä liveartistilta vaaditaan kykyä ”ottaa yleisönsä haltuun”. No, Nick Cave otti – tavalla, jota harvemmin näkee tuhansia ihmisiä vetävillä estradeilla.

Vähäeleisesti soittanut taustabändi oli kuin muinaisten suurmiesten loosi Warren Ellisin partaa myöden, ja sen ilmaisussa olisi voinut kuulua jokin vuosituhansien aikana kerrytetty “viisaus”. Kun Cave notkisteli eturivin yllä ja painoi yhden katsojan käden vasten rintaansa tivaten ”can you feel my heart beat”, pulssin tunsi päälavan edessä joka ikinen. (Mikael Mattila)

Nick Cave saapuu tänä kesänä Pori Jazziin. Kuva: Tomi Palsa.

 #35 Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Suomipopin esihistoriaa (2013)

Vaikka Flow saa toistuvasti kehuja monipuolisesta ohjelmistosta, tapahtuma on muuttunut muutamassa vuodessa. Nyt on vaikea kuvitella, että Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut -kokoonpanon kaltainen esihistoriallinen suomipop-yhtye soittaisi festivaalilla.

Vielä vuonna 2013 se oli kuitenkin mahdollista. Sisätiloissa soittanut yhtye oli tuolloin festivaalipäivän ensimmäisiä esiintyjiä. Katsojia oli kourallinen enkä usko kenenkään eksyneen tilaan vahingossa. (Tuomas Kokko)

#36 Disclosure – Suuremman äärellä (2013)

Flow-sunnuntait ovat ikuista kamppailua sen suhteen, milloin (krapula)väsymys antaa myöten mennä festivaalialueelle. Kaikki Flow-sunnuntaina 2013 sivuteltalle raahautuneet pystyivät jo keikan aikana taputtelemaan toisiaan olkapäälle: ”Nyt ollaan jonkun suuremman äärellä. Seuraavan kerran kun englantilaisyhtye nimeltä Disclosure Suomeen vaivautuu, on sen paikka päälavalla.”

Näin kävikin, vaikka Disclosuren seuraava Suomi-festivaali olikin aivan toinen. (Matti Markkola)

#37 My Bloody Valentine – 20 vuoden odotus (2013)

My Bloody Valentinen levyjä – varsinkin Lovelessia – kuunnellessa herää kysymys: ”Millä ihmeen tavalla näin kaunista ja outoa musiikkia tehdään”. Levy kuulostaa siltä kuin taikuus olisi synnyttänyt sen. Siksi ajatus siitä, että neljä tuikitavallisen oloista skottia tuottavat tuon saman upean metelin ihmisten silmien ja korvien edessä tuntuu uskomattomalta.

En ollut vuosikausiin pitänyt My Bloody Valentinen näkemistä millään tavoin realistisena haaveena, enkä oikeastaan edes yhtyeen paluuta elävien kirjoihin – kunnes se vuonna 2009 sitten palasi. Meni kuitenkin vielä neljä vuotta ennen m b v -yllätysalbumia (2013) ja viisi ennen Flow-keikkaa.

No, mitä 20 vuoden odotuksesta jäi käteen? My Bloody Valentine todellakin soitti kovaa – jopa helevetin kovaa – ja siitä varoitettiin etukäteen festivaalialueelle levitetyillä lappusilla. Lavalla oli miljoona vahvistinta, Kevin Shields näytti hullulta professorilta pedaalilautansa vieressä, Bilinda Butcher ei ollut vanhentunut vuottakaan 1990-luvulta.

My Bloody Valentine kuulosti aivan My Bloody Valentinelta, enkä vieläkään tiedä, kuinka ne kaikki äänet saatiin aikaan. Vaikka veikkaan kaikilla niillä pedaaleilla ja vahvistimilla olevan asian kanssa jotain tekemistä. (Teemu Fiilin)

#38 The Knife – Kuin todella hyvä näyttely (2013)

Onneksi olin nähnyt tämän jo kerran aiemmin. Nauttiminen oli paljon helpompaa, kun taikatemppu on jo kerran paljastettu.

The Knifen poikkitaiteellinen, enemmän nykytanssishow’ta kuin elektroyhtyeen soittoa muistuttanut esiintyminen on hämmentävimpiä ja ihastuttavimpia näkemiäni keikkoja. Lavalla on kymmenkunta ihmistä tanssimassa – kuka heistä on Karin? Kuka heistä on Olof? Ovatko he lavalla ollenkaan? Ehkä he ovatkin hotellilla syömässä pizzaa?

Ihmiset ovat pukeutuneet kaapuihin, jotka heitetään pian pois ja tanssi jatkuu verkkareissa. Ja soittimet, nehän ovat turhia – joidenkin biisien kohdalla ne viedään kokonaan lavalta pois, joihinkin tuodaan takaisin. Entä mikä tuo kummallinen, lähes pöydältä tai tasolta näyttävä jousisoitin on? (Se oli basso. Viime vuonna kiertueen soittimet huutokaupattiin.)

Entä musiikki? Se on ravea, se on tieteisfiktiota, se on tasa-arvon manifesti, se on vihan purkauksia kauneimmalla mahdollisella tavalla. Samana kesänä Barcelonassa hämmästelin ja kummastelin keikkaa – Helsingissä kaikki tuntui nerokkaalta, luontevalta, hauskalta, inspiroivalta ja kaikkia aisteja stimuloivalta. Kuin todella hyvä näyttely. (Niko Vartiainen)

#39 Minä ja Ville Ahonen – Juuri ja juuri olemassa (2013)

Vuonna 2013 Minä ja Ville Ahonen -yhtyeellä oli takanaan kaksi epätasaista albumia teatraalista kitarapoppia. Keikoilla sitä tosiasiaa ei tullut ajatelleeksi, koska levyiltä sai koottua erinomaisesti toimivan settilistan.

Vuoden 2013 Flow on edellinen kerta, kun olen nähnyt yhtyeen esiintyvän. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, onko bändiä enää vuonna 2018 olemassakaan. Mikäli on, toivoisin sen esittävän elonmerkkejä itsestään, ettei lupaavasti alkanut ura jäisi vain kahden albumin mittaiseksi.

Viimeksi törmätessäni sattumalta yhtyeen keulakuvaan Ville Ahoseen, hän oli blondannut hiuksensa kuin alleviivatakseen olevansa toinen ihminen kuin aiemmin. (Tuomas Kokko)

#40 Kraftwerk – 3D-lasien meri (2013)

Elektronisen musiikin alkuhämärissä mm. kaiken ensimmäisenä tehnyt Kraftwerk toi Suvilahteen setillisen klassikkokappaleitaan. Synanaputtelut ja melodiat soivat täydellisen tanssittavaa, ajatonta nostalgiaa.

Symmetrinen neljän miehen tasavälinen rivi seisoi lavalla pöytiensä takana. Noin kolmetuntinen keikka kuvitettiin 3D-projisoinneilla, joiden katselua varten Flow-yleisölle oli jaettu tuhansittain valkeasankaisia 3D-laseja. Lasien avulla visuaalit heräsivät henkiin Suvilahden pimenevässä illassa. Yleisömeri yhtenäisine, ”futuristisine” laseineen oli viihdyttävä näky, ja toi yleisön osaksi Kraftwerkin robottikuvastoa. (Maija Vikman)

Kraftwerk – siltä varalta, ettette tienneet. Kuva: Tomi Palsa.

#41 Kavinsky – Nightcall-hurmos (2014)

Joskus yksittäinen festarikeikka jää mieleen jättihittikappaleen vuoksi. Kavinskyn keikka Flow’n sinisessä jättiteltassa elokuussa 2014 oli aivan mainio lauantai-illan päätös, mutta ikimuistoiseksi sen nosti viimeisenä kappaleena kuultu Nightcall.

Laulun ensisävelien lähdettyä soimaan yleisö ei niin sanotusti meinannut pysyä kesäpöksyissään ja hurmoksellisen hetken viilenevässä loppukesän yössä huipensi seurassani olleen valkoiseen karitsanvillaiseen neuletakkiin pukeutuneen kauniin henkilön minuun kohdistama nousuhumalaisen herkkä suudelma. (Visa Högmander)

#42 Slowdive – Ihana Rachel (2014)

Jossain on lukittu “laari”, josta jumalainen käsi nostaa yksi kerrallaan kulttistatuksesta legendaksi marinoituneita shoegaze-bändejä esiintymään kesäfestivaaleille. Näistä paluukeikoista ilahtuvat eniten entiset kotona asuvat ruipelonörtit, nykyiset keskivartalolihavat asuntolainanmaksajat.

Vuonna 2014 käsi tarrasi Slowdiveen, putsasi pölyt – ja kas, siellähän olikin oikein elinvoimainen ja oikeasti ajattomaksi muuttunut yhtye. Rachel oli sen Flow-sunnuntain ihanuus. (Matti Markkola)

#43 J. Tolvi – Kelpaa Gröhnillekin (2014)

Sään säikyttämiä tai vain uupuneita, mutta uteliaita kuulijoita varjelleen Voimalan The Other Sound -ohjelma on tarjonnut monia ikimuistoisia hetkiä Flow-kävijöille. Yksi niistä oli vuonna 2014 merkillisiä musiikillisia matkojaan esitelleen Jaakko Tolvin keikka.

Tolvin epätavallisen tuttuja ja arkisen vieraita tilanteita kuvittavat laulut, kuten Ihoni, Kuumaa sekä Pöllöt-yhtyeelle sävelletyt Lentävä talo ja Sade loppuu, soivat Voimalassa huomattavasti pelkistetympinä kuin rikkaasti sovitetuilla äänitteillä. Istualtaan esiintyneen Tolvin konventioita karttava ja hauska tyyli soittaa kitaraa, toteava laulutapa sekä sävellysten lohdullisen melankolinen, 1980-luvun yhtenäiskulttuurisunnuntai-iltojen piirrettyihin tv-sarjoihin ja niiden äänimaailmoihin muistumia luova tunnelma riittivät kuitenkin vangitsemaan yleisön huomion.

Erityisen innostunut kuulemastaan vaikutti olevan edessäni istunut tutun oloinen hahmo, joka ei ollut riemultaan pysyä rahillaan. Hän vilkuili huvittuneena ympärilleen ikään kuin tunnustellen, kuulemmeko me muut saman kuin hän ja ymmärrämmekö, miten mahtavasta musiikista on kyse.

Samassa muistin kuka hän on: levyiltä, lavoilta ja tv:stä tuttu muusikko Pekka Gröhn. En tiedä, kuuliko Gröhn Tolvin lauluja ensimmäistä kertaa, mutta löytämisen ilo, joka hänestä säteili, lämmittää minua yhä ja muistuttaa musiikin ainutlaatuisesta voimasta. (Mikko Valo)

#44 Bill Callahan – kaksi nappia auki (2014)

Olin nähnyt Bill Callahanin viisitoista vuotta aiemmin Roskildessa, tyköistuva tummansininen farkkutakki ylös asti napitettuna, Jim O’Rourke vierellään, murisemassa siitä, kuinka lapsuuden tukahdetut muistot väkivallasta ja tyranniasta muuttavat ihmisluurangon lasiksi.

”She said we didn’t see a thing. We said we didn’t see a thing.”

Callahan (joka vielä tuolloin esiintyi ja levytti nimellä Smog) oli ilmeikäs kuin Mount Rushmore, mutta vaikuttavampi.

Flow’ssa Callahan keskittyi omalla nimellään – jos ”Bill Callahan” nyt on hänen oikea nimensä; sitten I Was a Strangerin (1997) hänet on ollut helppo kuvitella umpimieliseksi puolirikolliseksi, joka vaeltaa pikkukaupungista pikkukaupunkiin ja jättää jälkeensä vain rikkinäisiä perheitä, epämääräisiä huhuja ja väärennettyjä henkilöllisyyspapereita – levyttämäänsä tuotantoon ja sen kolmeen kulmakiveen, vuosien 2009–2013 mestariteoksiin Sometimes I Wish I Were an Eagle, Apocalypse ja Dream River.

Keikka oli alleviivaamattomassa eeppisyydessään juuri sellaista americana-fantasiaa, jota jokainen ”kaktus & preeria” -ansaan kapsahtanut alt.country-artisti tavoittelee mutta johon vain ani harva yltää. Kun American pulssi käynnistyi, sain ns. kylmikset.

Keskilännen kivikasvo oli rennompi kuin viisitoista vuotta aiemmin – hän jopa jutteli. Vaaleansinisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia oli auki. (Antti Lähde)

Bill Callahan, kaksi ylintä nappia auki. Kuva: Tomi Palsa.

#45 Belle & Sebastian – Maratoonareita kaivattiin (2015)

Aurinkoisen lauantain alkuiltaan oli vaikea kuvitella sympaattisempaa aloitusta kuin Belle & Sebastian. Girls in Peacetime Want to Dance -levynsä kiertueella ollut yhtye halusi laittaa tytöt ja pojat tanssimaan. Lisäksi se oli tehnyt läksynsä huolella.

Marimekon paitaan pukeutunut Stuart Murdoch tiesi jopa, että Helsingissä juostiin samana päivänä maraton ja spiikkasi sillä sisään keikan huippuhetken, The Stars of Track and Fieldin, jonka taustafilmissä näytettiin filmiä Helsingin olympialaisista.

Tosin kysyessään, oliko keikalla ehkä maratoniin osallistujia, Stuart ei saanut yleisöstä juurikaan vastauksia. Ehkä siksi, että vain oman elämänsä track & field -ammattilainen olisi selvinnyt vain neljä tuntia aiemmin startanneelta matkalta maaliin ja sieltä festivaalille. (Juha Merimaa)

#46 Florence + the Machine – Suurinta päälavakarismaa (2015)

Areenatason poptähdet ovat aina tervetulleita Flow’hun, koska päälava kaipaa spektaakkeleita. Florence and the Machine on feminiininen vastine Muselle, mutta huomattavasti värikkäämpää ja kiinnostavampaa katsottavaa.

Vuonna 2015 Florence Welchillä yhtyeineen oli jo muutaman levyn verran repertuaaria, ääni kunnossa ja karisma parhaimmillaan. Tuloksena eräs parhaita päälavan keikkoja. Spectrumin yhteislaulu muistetaan pitkään. (Markus Hilden)

Florence and the Machinen Florence Welch. Kuva: Tomi Palsa.

#47 Jessie Ware – Herkkä ja välitön (2015)

Kun kuulin suosikkiartistini esiintyvän päälavalla, ja vielä iltapäivällä, petyin. Ajattelin, että Jessie Ware olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen katkeransuloinen r&b-hekumointinsa sopi mielestäni paremmin suljetumpaan tilaan ja loppukesän hämärtyvään iltaan.

Ware oli kuitenkin lumoava. Hänen äänensä soi sydäntäraastavalla kohtalokkuudella, ja kappaleiden välissä artisti vaikutti aidosti hyväntuuliselta. Usein kiitokset tulevat rutiinilla, mutta nyt ne tuntuivat tulevan suoraan sydämestä.

Koska Waren kappaleet ovat sovituksiltaan aika vaatimattomia, eikä keikkaa selvästikään oltu suunniteltu isolle lavalle, kaikkea kannatteli artistin välittömyys ja esiintymisen herkkyys. Keikka olisi voinut olla vaikka aamupäivällä Prisman parkkiksella, ja olisin rakastanut sitä. (Juuso Janhunen)

#48 Beck – Tekstaillen ja veippaillen (2015)

Se joka väittää, että Beck olisi pitänyt nähdä 1990-luvun kokaiinihuuruissa, ei selvästikään seurannut vuoden 2015 Flow-sunnuntain hittipotpuria. Beck oli töröttänyt vuosia oman bucket-listani kärjessä, joten odotukseni olivat korkealla. Multi-instrumentalisti oli pitkästä aikaa julkaissut kunnon bilehitin Dreamsin ja kasassa oli kova bändi.

Sea Changen ja Morning Phasen kaltaiset akustiset himmailut loistivat poissaolollaan, ja settilista oli rakennettu Odelayn sekä Midnite Vulturesin tanssihittien ympärille, joista kuultiin muun muassa Sexx Laws, Where It’s At ja Devil’s Haircut. Muita ässävetoja olivat Black Tambourine, Girl, E-Pro sekä tietysti kaikkien aikojen slacker-anthem Loser.

Illan kruunasi encorena kuultu Debra, jonka aikana Beck intoutui räppäämään freestylenä Hyundai-ajelusta Helsingissä, ”tekstaillen ja veippaillen”. (Sami Nieminen)

Beck ”tekstaili ja veippaili” vuonna 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#49 Grouper – Ei kiirettä (2015)

Perjantain alkuilta ja hämärä, hiljaa täyttyvä Voimala. Jossain lattialla nököttävien katsojien takana istuu Liz Harris eli Grouper. Hän virittelee instrumenttejaan rauhassa, vähintään vartin verran, ennen kuin mitään tapahtuu. Konsertin rakentaminen on osa konserttia, vähän kuin kahta vuotta myöhemmin Frank Oceanin päälavakeikalla.

Grouper on ensimmäinen vuoden 2015 Flow’ssa näkemäni keikka ja todennäköisesti viikonlopun ikimuistoisin. (Anton Vanha-Majamaa)

#50 Chic featuring Nile Rodgers – Party like it’s 1979 (2015)

Nimi keikkajulisteessa oli vähintään harhaanjohtava. Siitä Chicistä, joka teki upeita discofunklevyjä 1970-luvulla, paikalla ei ollut kuin yhtyeen toinen johtohahmo, kitaristi Nile Rodgers (hänen parinsa, basisti Bernard Edwards kuoli vuonna 1996). Tyylikkäämpää olisi ollut mainostaa keikkaa Nile Rodgersin nimellä.

Muuta moitittavaa keikasta oli vaikea löytää. Rodgers soitti läpi paitsi Chicille, myös Sister Sledgelle ja Diana Rossille kirjoittamiaan hittejä. Lisäksi keikalla kuultiin Rodgersin tuottama Let’s Dance, jonka laulaneen rumpalin (isokokoinen musta mies) Bowie-imitaatio oli hämmentävän tarkka. Myös yhtyeen naislaulajat olivat loistavia.

Oleellisinta oli silti Rodgers itse, hänen millisekunnin tarkasti nakuttava kitaransa ja esiintymisen riemunsa, joka paistoi syövästä parantuneen 62-vuotiaan, mutta täysin iättömän tähden olemuksesta. (Juha Merimaa)

Nile Rodgers esitti hittipotpurinsa Chic-nimellä Suvilahdessa 2015. Kuva: Tomi Palsa.

Nuorgamin Suuri Madonna Countdown voi alkaa.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden ensimmäisessä osassa käydään läpi arviointiprojektissa sijoille 81–41 päätyneet kappaleet Facebook-ryhmästä napatuilla (ja sen kummemmin stilisoimattomilla) kommenteilla ja paljastetaan äänestäjien suosikkikannet Madonnan mittavasta albumituotannosta.

Toisessa osassa julkistetaan kaksikymmentä seuraavaa kappaletta ja kolmannessa sijat 20–11, hieman pidemmin kappalekohtaisin tekstein. Top 10:een sijoittuneista kappaleista ryhmän kirjoitusintoisimmat jäsenet valitsivat itselleen mieluisan ja kirjoittivat siitä pidemmän esseen.

Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen. Kappaleet voi kuunnella (Gambleria lukuun ottamatta) oheisesta Spotify-listasta.

Muista Madonna-yö!

Countdownin Top 40 paljastetaan suorassa lähetyksessä Radio Helsingissä tänään perjantaina 11.5. kello 21-02. Ohjelmassa keskustellaan Ray of Lightin merkityksestä, Madonnan suhteesta feminismiin ja vallankäyttöön sekä Madonnasta tyyli-ikonina. Top 40 julkaistaan saitilla osissa siten, että illalla voi lukea tekstit sijoista 40-11 ja aamulla pitkät esseet top tenin kappaleista.

Nauttikaa!

#81 Hey You (2007)

5,08 | vain single

Olen aika heikkoina kaikkiin naiiveihinkin maailmanparannuslauluihin, enkä siis osaa tätäkään vihata. Pohjimmaltaan aivan sympaattinen ja hyväsydäminen laulu! Mutta valitettavasti ihan kamalan epänostattava ja ankea ja vaivaannuttava sävellys. (Mikko Meriläinen)

#80 Revolver (2009)

5,09 | kokoelmalta Celebration

Tätä ei auta yhtään se, että kuuntelin tänään sattuneesta syystä putkeen tuon ajan Rihannan sinkuloita, joista Rude Boy ja Man Down hoitavat Rude Person -jutun helevetin paljon elinvoimaisemmin ja jopa koskettavasti. Joskus on ”uusi biisi kokoelmalevyllä” -kikkakin toiminut, muutenkin kuin bisneslogiikalla, mutta usein käynee niin kuin tässä, että artisti ei albumien välissä lekotellessaan jaksa oikein yrittää. (Gaius Turunen)

#79 Hanky Panky (1990)

5,10 | soundtrackiltä I’m Breathless

Tulee mieleen risteilyjen iltashow’t ja niistä tulee taas mieleen kun skidinä luin jostain Avusta, että Jorma Kääriäinen oli joskus esiintynyt sellaisilla puoli vuotta (?) ja ensimmäisen kuukauden jälkeen harkinnut ranteiden auki viiltämistä kylpyammeessa joka ilta. Taustalaulut saivat nauramaan epäuskoisesti, siitä puoli pistettä. (Maija Ihanainen)

#78 Give Me All Your Luvin’ (2012)

5,30 | albumilta MDNA

Oho, tästähän on mennyt jo kuusi vuotta ja sehän kuuluu mm. tuotannossa (jotenkin kuulostaa muutenkin ihmeen 2000-lukulaiselta huutosakkeineen, olikohan tämä jo ilmestyessään vähän ”vanha”?). Silloin joskus tuntui aika heppoiselta ja jopa vähän kiusalliselta, mutta onhan tässa aivan mainio säkeistö ja juuri sellaiset Nicki Minajin konetuliaseriimit, joista tykkään tosi paljon. (Teemu Fiilin)

#77 Bitch I’m Madonna (2015)

5,39 | albumilta Rebel Heart

Biisin alussa on tällaista Madonna goes PC Music -vibaa, joka kuulostaa ihan lupaavalta, kunnes 38 sekunnin kohdalla toteutuvat yhtäaikaisesti kaikki epätoivoisimmat ideat 2010-luvun popmusiikissa ”Diplo-torvineen” ja biitti-droppeineen. Sitten 74 sekunnista eteenpäin on taas hetken aikaa ihan kivaa, kunnes droppi tulee ja romahduttaa mm. elämänhalun. Ei auta edes Nicki Minaj. Tämmöinen sekamelska, josta erittäin katkonainen start-stop-start-rakenne tekee hyvin vaikeasti nautittavan. Harmi, koska ”säkeistössä” / ”väliosassa” (mikä ikinä se onkaan) on hyvää ideaa. (Antti Lähde)

#76 Turn Up the Radio (2012)

5,62 | albumilta MDNA

Ennalta tuntematon kappale, jonka säkeistöt herättävät oitis kiinnostuksen. Sävelestä löytyy orastava koukku, joka tuntuu lupailevan että kohta räjähtää. Sen jälkeen kaikki jää kuitenkin paikalleen. Kertosäe junnaa pahimman kerran, ja vaikka toisen säkeistön alle sorvattu rytmipohja on kolhoudessaan kiehtova, on kaikki lataus kadonnut siihen tultaessa. Jos kehuin aiemmin Celebrationia kiehtovasta apeudesta, joka syntyy sanoman ja esitystavan välisestä ristiriidasta, tuntuu tässä laulussa vastaava ristiriita kääntyvän itseään vastaan. Sanat vaativat jotakin, mutta esitys jää haluttomaksi hokemiseksi. Tekee mieli huutaa, että älä nyt helvetti ainoastaan puhu siitä radion käynnistämisestä, vaan iske namikat kaakkoon ja anna mennä – TEE JOTAIN! (Hannu Linkola)

#75 American Life (2003)

5,66 | albumilta American Life

Hajosin tyystin jotain viikko sitten, kun Youtube jäi soittamaan Madonnaa ja tämä tuli jatkumossa. Kuinka Madonna saattoi ajatella vuonna 2003, että tämä olisi Frozenin ja Musicin veroinen keulasingle? Todella hämmentynyt ja hämmentävä kappale, jossa sekoitetaan näennäissyvällistä itsetutkiskelua täysin päälleliimattuun yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Säkeistöt ovat musiikillisesti ookoo mutta eivät mitenkään muistettavat, ja sitten kertosäkeessä biitti vedetään pois, mikä on absoluuttinen ei-ei, jos haluaa hittiä kirjoittaa. Ja kaiken tämän päälle tulee tuo puheosuus, jossa on ihan kaikki väärin. Mikä tässä kappaleessa on satiiria, mikä on avoimuutta? Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella? (Samuli Knuuti)

#74 Another Suitcase in Another Hall (1996)

6,03 | soundtrackiltä Evita

Tämä on ehkä mun lempibiisejä Evitasta, koska vähän outo ja ei aukea heti ekalla sekunnilla. Mutta vihaan, että Antonio Banderas on laitettu laulamaan kliseisellä espanja-korostuksella englantia. Hän osaa englantia ihan hyvin, toi sai aikaan irvistyksen. (Anna Brotkin)

#73 One More Chance (1995)

6,07 | kokoelmalta Something to Remember

Vähän sellanen demo/outtakes-oloinen raita, ei tämä kuitenkaan tavoita intiimiä fiilistä, vaikka kuinka olisi pelkistetty tuotanto. Madonna ei saanut puhallettua tähän henkeä. Akkaririffi kuulosti vähän [Extremen] More Than Wordsilta, mistä syystä mietin Nuno Bettencourtia liehulettinsä kanssa vispaamassa baarituolilla Madonnan vieressä. Ei nostanut pisteitä se mielikuva. Periaatteessa ihan viehättävä pikku biisi kuitenkin. (Jussi Mäntysaari)

#72 You Must Love Me (1996)

6,09 | soundtrackiltä Evita

Todella mitäänsanomaton sävellys. Mutta hieno, kuumeinen tulkinta ja tunnelma, jota tukee myös biisin lyhyys, alle kolme minuuttia. Kappale jää tavallaan kesken, kuolee käsiin. Biisin nimi on kaunis. (Aki Ala-Kokko)

#71 Fever (1992)

6,13 | albumilta Erotica

Oon aina vihannut Feveriä, tulee mieleen joku ”pikkutuhma” sukkanauhashow Peacock-teatterissa. Yhyi! Kuuntelin just pari viikkoa sitten Erotican ja vaistomaisesti skippasin tämän. Madonnan versio ei ole silti pahimmasta päästä ja tämän coverointi olis voinut johtaa kammottavampiin lopputuloksiin, housebiitti ja laulu on ihan hyvällä tavalla irrallaan toisistaan. (Iida Sofia Hirvonen)

#70 Die Another Day (2002)

6,31 | soundtrackiltä Die Another Day / albumilta American Life

Aikanaan teki ison vaikutuksen se, että Madonna halusi näyttää itsensä ennemmin ”rumana” ”hiessä” ja ”veressä” kuin jossain iltapuvussa lurittelemassa tunnelmallisesti. Nykynäkökulmasta tuntuu myös epätodennäköiseltä, että hänen äänensä olis muka ikinä riittänyt sellaiseen. En ikinä jaksaisi kuunnella tätä biisiä ilman, että katsoisin videota samalla. Silti toivon, että sanoituksien puolesta Madonna liikkuisi nykyään enemmän tämmöisessä laidassa, vähemmän bailaamista ja enemmän ”Sigmund Freud analyse thisiä”! (Maija Ihanainen)

#69 Celebration (2009)

6,34 | kokoelmalta Celebration

Kuulostaa siltä kuin yrittäisi Lauantaidiskossa tunkea päätanssilattian läpi viinilasi kädessä, koska jostain syystä on poistunut Semifinalin keski-ikä-indien turvasta, ja ihmettelee, että miksi hitossa edes olen tässä diskossa ja tajuaa olevansa aivan liian humalassa, kaikki kaverit ovat kadonneet röökille tai jääneet alakerrokseen murjottamaan. Pian joku innokas joraaja keskeyttää ihmettelysi heilauttaessaan sekä oman kaljansa että sinun punaviinisi pitkin paitaasi. Tämän jälkeen hän viimeistelee tunnelman huitaisemalla kyynärpäällä silmäkulmaasi. ”Everybody yeahhhh” ja siirryt ruinaamaan seuraavaa drinkkilippua dj-kopista. (Hanna Valle)

#68 Gambler (1985)

6,50 | soundtrackiltä Vision Quest

Tosi geneerinen biisi, vaikka alku lupaakin tykittelyä. You can’t stop me now -kertsiä olisi voinut tuutata enemmänkin, koska se on tuon höhlän Gambler-huudon sijaan paljon kauniimpi koukku. (Oskari Onninen)

#67 Girl Gone Wild (2012)

6,58 | albumilta MDNA

Minulle tulee tämän kategorian vetäisyistä kiusaantunut olo, mieluummin katsoisin hienotunteisesti muualle. Aloin tässä yhteydessä miettiä vanhenevan naispoptähden dilemmaa. Ihan todella kovasti haluaisin ajatella, ettei kenenkään artistin tarvitse alkaa pukeutua vanhoillisesti ”ikänsä mukaan” tai tuottaa jotenkin muista eroavaa musiikkia, koska on keski-iässä ja siten kelpaamaton olemaan trendin harjalla. Minusta olisi ihan mahtavaa, jos nämä Madonnan ”ikään sopimattomat” tanssivetäisyt olisivat tosi hyviä, mutta kun ne eivät vain ole. Niistä jää tyhjä olo, ne ovat kategoriassaan ennemminkin kopioita kuin vetureita ja Madonna itse ei omaleimaisuudessaan onnistu tuomaan musiikkiinsa mitään mielenkiintoista. Bummer. (Outi Sjöman)

#66 4 Minutes (2008)

6,70 | albumilta Hard Candy

4 Minutes. Lähellä, ei sikaria.

Tämä biisi julkaistiin ainakin noin vuosi liian myöhään, mutta eihän se nyt kymmenen vuoden jälkeen tunnu missään. Soundit ovat tosi vahvasti ajankuvaansa, hyvässä ja pahassa – kapeat synatorvet tuntuvat suoraan GarageBandin paletista otetulta, Timbalandin freaky freaky -maneerit miljoonaan kertaan kuulluilta, mutta toisaalta tässä on myös hyvää r&b-groovea, jolla päivittää Madden soundia. Close, but no cigar. (Niko Vartiainen)

#65 Love Don’t Live Here Anymore (1984/1995)

6,72 | albumilta Like a Virgin / kokoelmalta Something to Remember

Mä oon aina tykänny tästä. Musta tää on jotenki raw. Sillon ku tää kokoelmalevy tuli (olin 11), ni kuuntelin tätä biisiä ihan sikana ja mietin tilanteita mun mielikuvituspoikaystävän (joka oli joku 30-vuotias Hollywood-tähti tms.) kanssa ja miten riipivä rakkaus meillä oli. Uuuuh. (Fanni Mäki)

#64 Causing a Commotion (1987)

6,86 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Instrumenttien soundi viehättää todella paljon, ja myös Madonnan laulu, mutta tässä on yhden hyvähkön hokeman ympärille rakennettu karmivan hahmoton möhkäle. Jos en rakastaisi tuota rumpu- ja basso- ja synasoundia, niin tämä olisi viiden pisteen biisi. Lopun jammailuosiosta pientä lisää myös. (Juuso Janhunen)

#63 Nothing Fails (2003)

6,89 | albumilta American Life

Rakastan tätä biisiä! Nyt tulee vähän ylisanoja, mutta muistan, että ostin tämän cd-levyn joskus kolmella eurolla Citymarketin alelaarista ja olin silleen, että ”noh Madonna aivan sama”. Kuuntelin sen ehkä kerran, mutta tähän biisiin palasin usein. En tiedä. ehkä siksi, että tän biisin avulla on helppo uskotella itselle, että homma on ihan hanskassa, vaikka kaikki on ihan päin helvettiä. (Elina Tervonen)

#62 Ghosttown (2015)

6,90 | albumilta Rebel Heart

Aivan jees sävellys, muistan pitäneeni tästä aika paljon ilmestyessään. Tuotanto- ja sovituspuolella olisin kuitenkin lähtenyt ihan toiseen suuntaan, esim rumpubiitti- ja soundit on suht kamalat (toisaalta vuotta myöhemmin tähän olisi laitettu träppihaitsut, joten aivan kaikki ei mennyt). Vähän bulkkista menoa, mutta about sellaista musaa mitä Maddun kenties kannattaa tehdä 60-vuotiaana? (Teemu Fiilin)

#61 Miles Away (2008)

6,92 | albumilta Hard Candy

Tämä on ainoa Hard Candy -biisi, joka mitenkään voi jäädä päässä soimaan. Ehkä jopa levyn paras laulu. Todella toisteinen toki, eikä mitenkään supervahva kappale tosiaankaan. Tykkään siitä, että tämä ei ole ihan pahin freaky freaky -humppa, vaan tässä on ennemmin tällainen löysä ja periksiantanut fiilis. (Ilari Kaarela)

#60 Love Profusion (2003)

6,92 | albumilta American Life

Love Runsaudesta huolimatta biisi sävellykseltään ja sovitukseltaan aika aneeminen, kenties sitten sellainen koukutuksen tila, jossa oikeastaan onkin huono olo, ”gotcha under my skin”. Ihan ok toimiva pop-biisi kuitenkin, vaikkakin kuulostaa vähän kompromisseilta ja sovinnaisuudelta. (Appu Jasu)

#59 Keep It Together (1989)

6,95 | albumilta Like a Prayer

Madonnan varoitus juurettomuutta vastaan ja ihan hyvä Social Message (vähän kadehdinkin sen ilmeisesti hyviä välejä veljiinsä). Albumiversio viitannee tarkoituksella Sly Stonen Family Affairiin, mutta sinkkuversio on vapautuneempi kun ei tarvitse yrittää niin funkya. En tästä oikein innostu, joten pitänee käyttää Janet-barometriä. Rhythm Nationin kuudes ja seitsemäs single olivat Black Cat ja Love Will Never Do (Without You). Hjmm hjmm, vähän vaikeaksi saattaa käydä itse kullakin kuudennen ja seitsemännen sinkun kanssa. (Gaius Turunen)

#58 Hollywood (2003)

6,98 | albumilta American Life

Akustinen ja elektroninen kohtaavat tässä erittäin onnistuneesti. Selvästi paras Madonnan ”tämmöisistä” Mirwaïs-singleistä, kiitettävän vähän turhia kikkailuja. Yhdelläkin sointukierrolla pärjää, jos osaa säveltää, sovittaa ja tuottaa. Madonna vetää hyvin, mutta pluspiste pitää vähentää lopun ”räppi”-pätkästä. Ja mikä tärkeintä: onko siellä väliosassa Beatles-viittaus (”This bird has flown”)? (Antti Lähde)

#57 Don’t Cry for Me Argentina (1996)

6,98 | soundtrackiltä Evita

Todella vahvat joulu- ja Abba-tunnelmat. Hienosti draamankaaren tunteva balladi, joka toimii oikealla hetkellä varmasti vavisuttavalla tavalla. Vähäeleisen dramaattinen, mutta kuitenkin toiveikas ja lohduttava. Madonna tuntuu laulajana tähän biisiin liian heikolta ja detaljivajaalta siltikin. (Hanna Valle)

#56 Masterpiece (2011)

7,00 | soundtrackiltä W.E. / albumilta MDNA

Ensimmäinen kerta kun kuulin tämän, tietoisesti ainakin. Tuotanto – ja varsinkin rumpubiitti – on kammottavan halpa, mutta kappaleessa on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joskus olen niin helppo näiden akkarinäppäilyjen äärellä, että naurattaa itseänikin, mutta tässäkin biisissä ko. ratkaisu vei heti mukanaan. Madonna on haavoittuvainen ja auki, mikä on aina viehättävää. (Jussi Mäntysaari)

#55 The Look of Love (1987)

7,05 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Tämä on cool, vaikka biisin ”taustakohina” häiritsee, kuin kuuntelisi jotain kulunutta kasettia. Tykkään tämmöisistä kasarin moodyistä downtempo-biiseistä niin paljon enemmän kuin Madonnan balladeista. Voisi olla joltain Anna Dominon levyltä! Tulee mieleen joku kasariagentti trenssi päällä haahuilemassa vesisateessa sanomalehti päänsä päällä. (Iida Sofia Hirvonen)

#54 Jump (2005)

7,10 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Kyllä takoo! Tykkään erittäin paljon! Tämä kuuluu joka kesä Punkalaitumella kaverin kotitilalla järjestettävien Kesäjuhlien Traktoridiskon vakiobiiseihin. Tän tahdissa hyppimisen avulla myös testataan vuosittainen kunto. Ikävä kyllä vuosi vuodelta hypyt jää matalammiksi ja lopussa hengästyttää aina vain enemmän. (Hanna Reinikainen)

#53 Bye Bye Baby (1992)

7,13 | albumilta Erotica

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa 1990-luvun alkuvuosissa tietämättä itsekään miksi. Niinpä laulun jyräbassopoljento kuulostaa riemastuttavan kodikkaalta, upottavaltakin. Kun kappale piipahti aikoinaan radiossa, en saanut siitä mitään irti, mutta jälkikäteen kuunneltuna tässä on yllättävän paljon elementtejä, jotka kasvoivat seuraavina vuosina ajankuviksi. Kyse on tuskin ollut tämän laulun vaikutusvoimasta, mutta kokonaisuudessaan soundi osoittaa miten vahvasti Madonna on ollut tuolloinkin ajan hermoilla.

Sisällöllisesti esitys ei ole kummoinen. Näppärää pikkurienaa ja nautiskelevaltakin kuulostavaa heittäytymistä tulkintarooliin. Ehkä heikoin Erotican singleistä, mutta ajankuvana jollakin tavalla viehättävä. Tämä sointi on olennainen osa nuoruuttani. (Hannu Linkola)

#52 Don’t Tell Me (2000)

7,18 | albumilta Music

Minulle suurin osa Music-levyä tulee aina merkitsemään emansipaatiota, jossa henkilö ilmentää vapaasti omaa seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan, mutta että asiaa on käsitelty hyvin erilaisen konseptin kautta, kuin mitä Madonnalta oli albumin julkaisuun mennessä totuttu vastaanottamaan. Don’t Tell Me on on eräänlainen antiteesi tietyille Madonnan klassikoille, joista varsinkin Open Your Heart käsittelee hyvin samaa aihetta: ilman vastakaikua olevaa rakkautta. ”Don’t you ever tell me love isn’t true, it’s just something that we do-oo” kertoo juuri tuosta päälaellaan olevasta rakkauden riistiriidasta/kaipuusta/tms. ja se jää kaikumaan takaraivoon. (Joonas Saari)

#51 Dress You Up (1984)

7,22 | albumilta Like a Virgin

Täsmää vuoden 1984 musiikin ideaan. Sopivasti liian nopea ja paranee loppua kohti, kun tulee kaikenlaista variaatiota, kitarasooloa ja Look of Love -henkistä huudahtelua ja vuoropuhelua taustalaulajien kanssa. Plussan verran nostin pisteitä viimeisen sekunnin kolmesta iskusta. Näin biisit pitää lopettaa! (Oskari Onninen)

#50 Living for Love (2015)

7,23 | albumilta Rebel Heart

Living for Love. Euhporinen eurodance-euroviisu.

Tykkäsin tästä ilmestyessään! Sijoittuu samaan osastoon aivoissani kuin vaikkapa Loreenin Euphoria eli tällainen eurodance-euroviisu + EDM, jatkuvan nostatuksen ja voimaantumisen kappale. Nyt tässä nimenomaisessa hetkessä kuunneltuna kolisee vähän metallisesti. 2010-luvun Madonnalla ei ole liikaa hyviä hetkiä ollut, mutta tämä on ehdottomasti sellainen. (Hanna Valle)

#49 Angel (1984)

7,24 | albumilta Like a Virgin

Tämähän oli oikein maukasta hattaraa, ameriikanpastillia ja kahden jääpalan verran jäähdytettyä makeaa Sambucaa. Ainoa moitteeni on, että kappaleen olisi pitänyt antaa junnata vielä kauemmin ikään kuin paikallaan, ja antaa kasvaa pienillä variaatioilla vielä isommaksi. Aiwan hywä. (Juuso Janhunen)

#48 I Want You (1995)

7,28 | albumeilta Inner City Blues – The Music of Marvin Gaye ja Something to Remember

Tässä projektin aikana olen aina vain edelleen yllättynyt useiden Madonnan kappaleiden julkaisuvuosista. Monet mieleen tulleet, jollekin tyylille keskeiset kappaleet ovat tulleet samana vuonna, tai joissain tapauksissa jopa myöhemmin. Tämäkin on kuitenkin julkaistu jo hyvissä ajoin ennen pahimpia triphopin jälkihöyryjä, jonne tämän ehkä paremmin tietämättä valitettavan helposti sijoittaisi. Massive Attackin kappaleissa solistit tuntuvat lähes poikkeuksetta todella tarkasti mietityiltä ja eri elementit niin yhtenäisesti toisiaan syleileviltä, että lauluraidalle olisi lähes mahdotonta kuvitella ketään toista. Tässä asiat eivät syystä tai toisesta ole aivan näin. (Jussi Norberg)

#47 Rescue Me (1990)

7,30 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Ajan henkeä, isosti. Ennakoi tulevia Madde-singlejä, mutta on jotenkin todella raikkaan kuuloinen. Tämän voisi soittaa peräkkäin Happy Mondaysin Hallelujahin kanssa, samalla tavalla ihanasti soi Korg M1-pianot ja housebiitit. Ei mikään ikimuistettavin Madonna-single, mutta ehkä juuri siksi niin vetoava. Madonna kuulostaa miellyttävän rennolta tässä. (Samuli Sirviö)

#46 Dear Jessie (1989)

7,47 | albumilta Like a Prayer

Olin lähes unohtanut tämän olemassaolon… ehkä siksi ”kylmikset”, chicken-meat-efektit ja väkevät liikutukset heti näin aamutuimaan. Jonkinlainen anomalia Madonnan tuotannossa. Voisi olla sävellyksen ja sovituksen puolesta The Divine Comedyä, kuulen tässä jollain tavalla myös Princeä. Jotenkin tosi kaunis ja onnistunut on tämä jousiin ja perkussioihin perustuva sovitus. Rakastan! (Antti Lähde)

#45 American Pie (2000)

7,47 | soundtrackiltä The Next Best Thing / albumilta Music

Tykkään tästä pulputtelevasta ja kirkkaasta organ-tunnelmasta. Tulee todella nostalginen olo, ikään kuin joku söpö Pokemon-hahmo painelisi studiossa nappuloita. Madonnan laulu kuulostaa eheältä ja vaivattomalta. Ensimmäiset 40 sekuntia soivat kokonaisuudessaan niin melankolisen kevyesti. Keskivälissä tunnelma lässähtää ja menee tasaisesti tampaten loppuun asti. Muistan, että lainasin kirjastosta alkuperäisbiisin sen jälkeen, kun luin lehdestä jonkun kriitikkoäijän sepustuksen, jossa luki ”tätä versiota ei olisi ikinä pitänyt tehdä, paskaa plaaplaa”. Mut enpä tykännyt siitä Donista ollenkaan, nytkin se kuulostaa sellaiselta lukioaikaisen poikaystävän nololta yritykseltä olla poliittisesti woke. (Hanna Valle)

#44 Everybody (1983)

7,51 | albumilta Madonna

Aika friikkiä menoa nykykorvin (toki nuoremmin korvin en lie edes kuullut). Tulee outoja mielleyhtymiä ikivanhasta Faith No Moresta Aavikkoon ja Grandmaster Flashiin. Laulu etenkin kertsissä on ihan kuin samplattua, ja tää hiphopmaisuus ihme kyllä miellyttää aika kovastikin. Tosi outo, jumittava ja tuotannollisesti aika kämäinen biisi, mutta ehkä sen takia just hyvä. Tämä pitää kuunnella todella kovalla. (Kimmo K. Koskinen)

#43 I’ll Remember (1994)

7,56 | soundtrackiltä With Honors

Madonnan balladikauden parempia tuotoksia. Kiva tuotanto, ja minä pidän tuosta alleviivaamattomasta ja avoimesta anti-kertosäkeestä. Juuri sellaista Madonnaa, josta pidän ja jota hän voisi nykyisillä vuosirenkaillaankin tehdä uskottavasti ja taiten. (Samuli Knuuti)

#42 Give It 2 Me (2008)

7,66 | albumilta Hard Candy

Ihan kursorisena Neptunes-kuulijana en ole tästä pätevä sanomaan juuri mitään, mutta jos ei malliesimerkiltä niin ainakin mainiolta sovellukselta tuntuu siitä, miten popbiisissä eri soundeilla distraktoidaan, vähän eksytään ja silti rakennetaan tuntuvasti kasvava hyvä biisi. Blurred Lines/Super Freak/Der Kommissar -urkubiitti huvittaa ja saa toivomaan, että Pharrell julkaisisi vanhoilla päivillään Klaus Wunderlichin tapaan vain hammond/sähköurkuhumppaa. Pidin 4 Minutesia Madonnan uran ”jump the shark” -hetkenä, mikä ei liene relevantti konsepti, koska näin pitkän uran tehnyt voi ehkä hypätä takaisin ja yllättää silloin kun sitä vähiten odottaa. Tää on korkeampi arvosana kuin millekään rajan tällä puolella olevalle biisille ajattelin antavani. Propsit! (Gaius Turunen)

#41 You’ll See (1995)

7,69 | kokoelmalta Something to Remember

You’ll See. Sopivan kuulas, vahva suoritus.

Eihän tätä kuunnellessa voi olla ihmettelemättä seikkaa, joka on noussut aiemminkin esille, eli sitä, miten kohdehenkilömme teki n. kolmevitosena niin paljon tällaisia vakavikkoballadeja, ja sitten 20 vuotta myöhemmin – BITCH I’M MADONNA. Kyse on varmasti useamman osatekijän summasta, mutta myös siitä kuuluisasta trendienhaistelusta: tämä isojen ja valtaviksi hiteiksi muodostuvien popballadien skene oli ysärillä vielä voimissaan, mutta oikeastaan kuoli sitten 2000-luvun mittaan. Sivumennen sanottuna tuo genre tuotti myös useita aivan hirvittäviä musiikkikappaleita, mutta Madonna välttyi pahimmalta. Tämäkin on kaikessa elektroakustisessa draamassaan kuitenkin sopivan vähäeleisesti toteutettu, eikä Madonna laulajana nyt onneksi pystyisikään olemaan mikään Mariah Carey. Tässä hän tekee just kappaleeseen sopivan kuulaan, vahvan suorituksen. Kertosäkeen vähän kevyempi viba leikkaa säkeistöjen kohtalonomaisuutta onnistuneesti, mutta vähän jähmeä ja apeakin kokonaisuus tämä silti on. (Niko Peltonen)

Bonus! Madonnan-albumien kannet hienousjärjestyksessä!

Janelle Monáe on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2011 ja 2014. Monáen kolmas albumi Dirty Computer ilmestyi huhtikuun lopussa. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat festivaalivuoden mukaisessa järjestyksessä.

#1 Five Corners Quintet – Varhaisen Flow’n kiteytymä (2004)

Todetaan nyt heti alkuun, että oikeasti aion käyttää Five Corners Quintetiä tekosyynä muistella ihan ensimmäistä Flow Festivaliani.

Olisihan siellä riittänyt muutakin ohjelmaa: lavalla nähtiin Nuspirit Helsinki, brittiräppäri Ty ja päänimenä soultähti Marlena Shaw. Mutta tapahtuman alkuperäisen visionäärin, Tuomas Kallion, yhdessä Antti Eerikäisen kanssa kehittelemä tanssijazzyhtye Five Corners Quintet kuvaa oikein hyvin koko festivaalia.

Ensimmäinen Flow oli melko erilainen tapahtuma kuin nykypäivän Flow. Tokkopa monikaan festarikävijä arvasi, miten tapahtuma reilussa vuosikymmenessä kasvaisi ja muuttaisi muotoaan. VR:n edesmenneillä Makasiineilla keskityttiin festarin ensimmäiset vuodet tiukasti mustaan rytmimusiikkiin. Ja takahuoneessa paukkui teknoa ja housea.

Mutta oli alku-Flow’ssa paljon samaakin kuin tänä päivänä.

Järjestäjien visio tyylikkäästä, yksityiskohtia myöten hallitusta ja tiukan kaupunkilaisesta festivaalista näkyi, kuului, maistui ja tuntui silloin. Oli Marimekon kankaita ja Artekin kalusteita ja tavallista paremmat festivaalisafkat. Vaikka Koneisto oli muuttanut Helsinkiin, ei kaupunkifestareita noihin aikoihin liiaksi ollut. Flow oli raikas tuulahdus: tyylikäs, intiimi ja musiikillisesti aivan omanlaisensa.

Sanotaan nyt jotain Five Corners Quintetistäkin. Tosin kovin tarkkoja yksityiskohtia en noin kaukaisista ajoista muista. Biisilistaa ei ole luvassa. Vähän menee arvailuksi.

Mutta aina Five Corners tykitteli moitteettomalla ammattitaidolla menevää tanssijatsia. Sitä oli mahdoton vastustaa. Oikeastaan oli uskomatonta, että livebändi kerättiin Kallion ja Eerikäisen projektin ympärille vasta myöhemmin. Flow taisi olla yksi bändin ensimmäisistä Suomen-keikoista.

Eittämättä bändi esiintyi tapansa mukaan tyylikkäänä, mustissa puvuissa. Useimmat soittajista varmaankin onnistuivat pitämään viileän vakavat ilmeet naamallaan ensimmäiseen sooloonsa asti.

Rumpali Teppo Mäkyseltä (jonka Nuorgam noteerasi yhdeksi 2000-luvun musiikkineroista) petti pokka luultavasti ensimmäisenä. Todennäköisesti heti, kun hän sai kapulan kouraansa. En ole tainnut koskaan nähdä Mäkysen paukuttavan rumpujaan ilman onnellista virnettä kasvoillaan.

Ja ehkäpä juuri tämä oli hienointa Five Corners Quintetissä: tarttuva, mutkaton ja innostava rakkaus jazzmusiikkiin. Kuten Joonas Kuisma aikoinaan Nuorgamissa kirjoitti, Five Corners Quintet nosti kotimaisen jazzin parrasvaloihin ja tarjosi uudelle sukupolvelle salasanan jazzin kiemuroihin.

En haikaile takavuosien pienemmän Flow’n perään. Olen iloinen, että tapahtuma on menestynyt ja päässyt kasvamaan. Samaa pienemmän festarin tunnelmaa voi nykyään kokea vaikkapa Sidewaysissä. Kiusaus päästä väittämään, että ”eka festari oli paras” on toki kova. Mutta kyllä ne myöhemmätkin ovat olleet tosi hyviä. (Teemu Kivikangas)

#2 Candi Staton – Syvän etelän diskoa (2006)

Kun gospel-laulajana aloittanut syvän etelän kantridiskotäti Candi Staton esiintyi Flow’ssa, festivaali oli vielä sikiövaiheessa. Nykyinen Suvilahden alue otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna – mutta myös VR:n makasiinit olivat historiaa. Vuoden 2006 elokuussa 6. linjan sisäpihalle oli roudattu muistini mukaan yksi lava. Muut ”lavat” sijaitsivat sellaisissa paikoissa kuin Senaatintorin vähälle käytölle jäänyt Valkoinen sali.

Festarin isoimmat starat olivat Staton, uransa alussa räpiköivä José González ja Happy Mondaysin Bez. Jälkimmäinen heitti selittämättömän ”dj-keikan”, joka koostui siitä, että Bez pyöri lavalla ja hoki sellaisia innoittuneita fraaseja kuin ”yeah, Helsinki”.

Statonin keikka sopi lämpimän nousuhumalaiseen myöhäiskesän iltaan täydellisesti. Diskohitistään Young Hearts Run Free (1976) ja ysärianthemista You Got the Love tunnettu laulaja oli tekemässä jonkinmoista comebackia. Keikkavuonna julkaistun His Hands -albumin (2006) tuottajana toimi Lambchopin Mark Nevers ja nimibiisin kirjoitti Bonnie ”Prince” Billy. (Santtu Reinikainen)

#3 !!! – Lainehtivaa tunnelmaa (2007)

Vuoden 2007 Flow tuntui jo ihan oikealta suurfestarilta. Se järjestettiin ensimmäisen kerran Suvilahdessa, kävijöitä oli useampi tuhat, pissapaikat lainehtivat pitkin Voimalan nurkkia ja ruoasta vastasi – kelatkaa tätä – ihan oikea ravintola eikä pyttipannumestari.

Huomiohakuisesti nimetty !!! oli sen vuoden ajankohtaisin bändi. Amerikkalaisyhtye oli alkukesästä julkaissut parhaan albuminsa Myth Takesin ja oli muutenkin verrattomassa livekunnossa. Päälavan nousuhumalan kannalta optimaallisimman slotin saanut seitsenhenkinen yhtye järjesti Flow-vuoden parhaat bileet.

Bändikin taisi tykätä festivaalista, sen alueesta, ruoasta ja lainehtivasta tunnelmasta, sillä yhtyeläisiä nähtiin myöhemmin festivaalialueella ”viihtymässä”. (Matti Markkola)

#4 Samae Koskinen – Jotain Kissistä (2007)

Olen antanut itseni ymmärtää ”kovassa nosteessa” olevan Samae Koskisen esiintyvän takapihan teltassa. Suuntaan telttaan. Pääsen sen liepeille asti, kunnes ulos asti ulottuva yleisömeri muodostaa eteeni tsunamiaallon kaltaisen – saatan liioitella hieman – muurin.

Alan lävistää muuria kuin myrskyaaltoja vastaan taisteleva, riihimäkeläisistä suomipoppareista kiinnostunut ankerias. Luikerreltuani jonkin aikaa eteenpäin huomaan edenneeni vieläkin tiivimpään ihmisseokseen: olen ”kaljajonossa”. Tarvitsen olutta, joten jään paikoilleni mikrotöniskelemään ja shufflaamaan jalkojani muiden janoisten kanssa. En ole nähnyt vielä vilaustakaan Samae Koskisesta.

25 minuuttia myöhemmin. Olen edelleen jonossa juomatiskille, mutta nyt näen siitä jo pieniä pilkahduksia ihmisruhojen lomasta. Koskinen puhuu lavalla jotain Kissistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Sacre bleu! Olen päässyt juomatiskille ja tavoittanut baarimikon katseen hetkeksi.

10 minuuttia myöhemmin minulla on kädessäni tölkki kylmää olutta. Success! Nyt eteenpäin katsomaan keikkaa. Edessäni on läpitunkematon joukko ihmisiä.

Lähtiessäni yrittämään osmoottista liukenemista yleisön sekaan tajuan, että Koskinen horisee lavalla jotain viimeisestä biisistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Ihmiset alkavat, eivät varsinaisesti virrata, vaan mataa kohti uloskäyntiä kuin kastemadoista koostuva biomassavuori. Keikka on ohi.

En nähnyt Samae Koskista, enkä oikein kuullutkaan. Mutta ymmärsin, että hän on kova Kiss-fani ja varmaan muutenkin hieno mies. Aloitan hitaan käännösliikkeen kohti uloskäyntiä. (Santtu Reinikainen)

Samae Koskinen on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2007 ja 2013. Kuva jälkimmäiseltä keikalta. Kuva: Tomi Palsa.

#5 The Roots – Amerikkalainen craftmanship (2008)

Rap on livenä aika usein huonompaa kuin levyltä. Sanoista saa harvoin selvää, ja taustat tylsyvät festivaaliolosuhteissa helposti monotoniseksi junttaamiseksi.

The Rootsin keikka oli tästä äärimmäinen poikkeus. Yhtye otti levyjensä rikkaan musiikkiperimän ja räjäytti sen suvereenisti uusiin ulottuvuuksiin. Kaikesta näkyi amerikkalainen craftmanship, tinkimätön ammattitaito ja hiottu itsevarmuus. Tuntui kuin olisi katsonut viimeisen päälle hiottua koreografiaa, jossa Blackthoughtin riimit ja yhtyeen rytmit on niitattu paikoilleen huolella ja harjoittelulla.

Silti kaikki näyttää täysin vaivattomalta. Se olisi joissain olosuhteissa voinut olla melkein tylsää, mutta mitä enemmän olen nähnyt puolivillaisia esityksiä eri festivaalilavoilla, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan huippuunsa viritetyn ja virheettömän esityksen vaatimaa duunarietiikkaa. (Juuso Janhunen)

#6 Cut Copy – Täydellinen päätös (2008)

Kymmenen vuotta sitten Flow’ssa ei ollut takuuvarmoja isoja esiintyjiä, vaan festivaali luotti useiden nousevien ja muutamien unohdettujen tähtien vetovoimaan. Esitysten taso vaihteli innokkaasta kerhomeiningistä hiljaiseen himmailuun. Onneksi sunnuntain viimeiseksi artistiksi oli buukattu Cut Copy, joka räjäytti Suvilahden.

Australialaisen elektropopyhtyeen kakkosalbumin In Ghost Coloursin tarttuvat tanssihitit, kuten Lights and Music, Hearts on Fire ja Feel the Love, sopivat täydellisesti vuoden 2008 äänimaisemaan. Valloittavasti esiintynyt yhtye innoitti päälavan yleisön tanssimaan viimein villisti ja nauttimaan viikonlopun viimeisistä hetkistä. Täydellinen päätös ensimmäiselle omalle Flow Festivalilleni. (Sami Nieminen)

#7 Ladyhawke – Ihmishyökyaalto (2009)

Flow on aina osannut haalia ulkomaisesta artistitarjonnasta ajankohtaisia tulokkaita, joiden ensiesiintymisiin Suomessa on kohdistunut suuria odotuksia. Nämä odotukset manifestoituivat Ladyhawken keikalla järkyttävänä tungoksena, joka paikallaolleiden onneksi muuntui tolkuttomiksi bileiksi.

Kun Phillipa Brown yhtyeineen luukutti suoraviivaista kasaripop-indietään, tuntui siltä kuin teltan pimeydessä olisi vellonut yksi suuri, humalainen, onnesta sekaisin tanssiva ihmishyökyaalto. Ainoa vaihtoehto oli joko perääntyä tai heittäytyä täysillä mukaan.

Ladyhawken nimetön esikoislevy (2008) on edelleen artistin paras. Sen häpeilemättömän yksinkertaista poplainailua ja dramaattista lennokkuutta oli silkka ilo todistaa livenä.

Rakas Ladyhawke, vaikka et ehkä ole pystynyt artistina nousemaan enää noihin korkeuksiin, tulen ikuisesti kiittämään sinua siitä täysin pöljästä riemusta, jonka saimme kokea. (Juuso Janhunen)

#8 Seun Kuti & Egypt 80 – Rokkipoliisin turma (2009)

Suurten isien pojat tuovat komeita nimiä julisteisiin, mutta lavoille harvoin mitään ikimuistoista.

Pettymään on joutunut monta kertaa: John Lee Hooker jr. Puistobluesissa oli kamala, Dweezil Zappan Plays Zappa teknisestä taituruudestaan huolimatta ulkokultainen ja Cab Calloway III & His Cotton Club Show Pori Jazzissa puhdas nostalgia-akti.

En odottanut paljoa myöskään Seun ”Felan poika” Kutilta – etenkin kuin Felan pojista Femi oli jo noussut tunnetummaksi. Mutta voi, kuinka iloisesti yllätyinkään! Afrobeatin groove oli kohdallaan ensi tahdeista, Seunin ja yhtyeen yhteispeli loistavaa ja tunnelma lämmin.

Jo ensimmäisen – afrobeatille ominaiseen tapaan pienestä isoksi kasvavan – kappaleen aikana jouduin luopumaan kädet puuskassa seisovan rokkipoliisin asennostani. Toisen kappaleen kohdalla jo tanssin. (Juha Merimaa)

#9 Grace Jones – Katharsis (2009)

Ebony-lehti kuvaili Grace Jonesia osuvasti 1979: ”Grace Jones on kysymysmerkki, jota seuraa huutomerkki”. Enempää ei oikeastaan tarvi tietää.

Tähden setti vuoden 2009 Flow’ssa koostui tutuista hiteistä ja uuden Hurricane-albumin kappaleista. Show olisi varmaankin toiminut, vaikka Jones olisi esittänyt lavalla puolitoista tuntia Kauniiden ja Rohkeiden tunnaria.

Olemme kokemassa Gracea, emme niinkään hänen musiikkiaan. Toki on upeaa, että myös se toimii. Kun La vie en rose soi, yleisö on kuin kukkameri, joka kylpee Gracen lempeän rakastavassa valossa. Slave to the Rhythmiä olisi voinut kuunnella toisenkin vartin. Love Is the Drug olisi silmät suljettuna jo liki täydellinen, mutta muuttuu taianomaiseksi, kun näkee kuinka Gracesta taittuvat lasersäteet leikkaavat yötä.

Jonesin keikka on taidonnäyte siitä, kuinka persoona jalostetaan henkilökohtaiseksi tyyliksi ja kuinka tämän tyylin annetaan valua jokaikiseen sopukkaan ja koloon ja täyttää tila ja aistit niin sataprosenttisesti, että lopulta katsoja saavuttaa katharsiksen: olen kokenut Gracen ja olen kylläinen.

Tätä karismaa ei pidä sekoittaa passiiviseen, synnynnäiseen viehätysvoimaan. Gracen taiteessa on pikemminkin jotain samaa hallittua voimaa kuin miimikon työskentelyssä tai baletissa. Katsoja hurmaantuu lavalla näkyvän energian vaivattomuudesta.

Tuo rentous ja spontaanius on mahdollista saavuttaa vain loputtomalla määrällä toistoja: kymmenien vuosien lavakokemuksella, tuhansilla keikoilla ja tulkinnalla, jota on vuoltu siipale siipaleelta niin, että jäljelle on jäänyt vain olennainen. Kysymysmerkki jota seuraa huutomerkki. (Janne Siironen)

#10 The Juan MacLean – Jerry Fuchsin testamentti (2009)

Kestikö se tunnin? Kestikö se vuoden? Ajantaju katosi, kun The Juan MacLean soitti Black Tentissä, eikä siihen tarvittu kuin kuusi kappaletta.

Keikan kruunasi viime vuosikymmenen upeimpiin tanssibiiseihin kuuluva Happy House, joka useiden kliimaksien kautta venyi valloittavaksi puolen tunnin eepokseksi.

John MacLean ja Nancy Whang ovat The Juan MacLeanin keulakuvia, mutta show’n takuumies oli varmaa jälkeä takonut, kolme kuukautta festareiden jälkeen tapaturmaisesti kuollut rumpali Jerry Fuchs. Kiitos ehkäpä parhaasta kokemastani Flow-keikasta, Jerry – lepää rauhassa. (Niko Vartiainen)

#11 LCD Soundsystem – Vähän hönö (2010)

Sörnäisten korkeiden talojen silhuetin taakse laskeneen auringon loistaessa silmiään siristelleen James Murphyn johtama LCD Soundsystem oli Flow’n ennakkokonsertissa kesällä 2010 juuri sitä, mitä odottaa saattoi: hauska, rento ja vähän hönö.

Vähän väärään aikaan (alkuilta keskellä viikkoa) vähän väärässä paikassa (aivan liian päivänvaloisa päälava), mutta silti vallan mainiota musiikkia ja vallan mainio keikka. (Visa Högmander)

#12 The Chemical Brothers – Suvilahdesta tuli stadion (2010)

Kun The Chemical Brothers julkistettiin Flow Festivalin avajaiskonsertin esiintyjäksi vuonna 2010, kaiken huomion vei toinen tapahtuman kahdesta esiintyjästä: LCD Soundsystem. Tai siis itseltäni vei, olihan James Murphyn yhtye 2000-luvun zeitgeistissa huomattavasti tärkeämpi ja ajankohtaisempi kuin jossain määrin epämuodikkaaksi big beatin ja stadionteknon perusjyräksi leimautunut Chemical Brothers.

Keikkatiedon vastaanotin huvituksella: olisiko Edistä ja Tomista tosiaan täyttämään Suvilahteen saapuvan indiejengin tarpeet? Tai ennen kaikkea omani?

No niinhän siinä kävi, että Chemical Brothers pyyhki lämmittelijässään Suvilahtea. En ollut aiemmin tajunnut, että sellaisetkin kappaleet, jotka Chemical Brothersin levyillä voivat kuulostaa hieman banaalilta ja geneeriseltä luukutukselta, on todellisuudessa tehty sellaisiksi aivan tarkoituksella. Jotta tuhannet ihmiset voivat kävellä keskelle suurta kenttää ja mennä pähkinöiksi niiden tahdissa.

Suvilahti ei ole mikään stadion, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä musiikkia kutsutaan stadionteknoksi. (Teemu Fiilin)

Major Lazer on nähty Suvilahdessa kahdesti, vuosina 2010 ja 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#13 Major Lazer – Kohellusbileet (2010)

Vielä vuonna 2010 Diplo ei ollut douchebag, vaan kultasorminen tuottajan pallilla häärijä, jonka jälkiä kannatti seurata, jos halusi löytää sen hetken trendikkäimmät kreisibailut.

Vuotta aikaisemmin perustettu Major Lazer oli Diplon ensimmäinen”oikea yhtye”. Diplon johdolla Major Lazer loihti energiset tanssikohellusbileet, joiden päärooliin nousivat tikapuut.

Valta-asetelma oli silloin vielä niin päin, että Major Lazerin keikan jälkeen Diplo heitti oman dj-keikkansa Voimalassa. (Matti Markkola)

#14 Owen Pallett – Taikatemppu (2010)

Jonotus: aina kamalaa. Jonotus Owen Pallettin keikalle Voimalaan: koomisen kamalaa. Mitään järkeähän ei ollut laittaa puoli vuotta aiemmin läpimurtolevynsä julkaissutta, erityisistä livekeikoistaan tunnettua Pallettia esiintymään muutaman sadan ihmisen tilaan.

Aikaisille, onnekkaille ja kärsivällisille se oli kuitenkin eksklusiivikokemus, joiden perässä festivaaleille saavutaan. Ainakin, jos eksklusiivisuutta mitataan niukkuuden ekonomialla. Nytkin ulkopuolelle jäi kymmeniä metrejä ihmistuhatjalkaista, jolle sanoa jälkeenpäin”I was there”.

Entä se keikka sitten? Suoraan sanottuna: ihan saman keikan olin nähnyt Primaverassa joitain kuukausia aiemmin. Sama Cariboun Odessa-cover. Sama Mariah Careyn Fantasy-cover. Ja vieläpä epämukavampi paikka istua lattialla. Taikatempulta Pallettin pedaalishow vaikuttaa kerta toisensa jälkeen, silti. (Oskari Onninen)

#15 Omar Souleyman – Katkarapusalaattia taivaasta (2010)

Astun telttaan, jossa keikkaansa on aloittelemassa Omar Souleyman. En tiedä kaverista mitään, mutta festariyleisön tuntuu tietävän, että kohta alkaa tämänvuotisen Flow Festivalin paras keikka. Syyria ja Scooter on sanapari, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Keikalle on siis pakko päästä.

Olen ovela ja seuraan minulle tuntematonta naista sisälle telttaan, joka on jo aivan täynnä keikkaa odottavaa festarikansaa. Naisella on kädessään katkarapusalaatti, jonka kanssa hän tasapainoittelee kohti miksauspöytää. Hänelle tehdään kiltisti tilaa. Ettei nyt vain mitään sattuisi.

Mutta sitten alkaa keikka. Jonkinlaista teknoista mölinää kuuluu. Huutoa megafoniin. Jengi sekoaa ympärillämme saman tien. Nainen saa iskun, ja katkarapusalaatti lentää kuin hidastetussa elokuvassa 20 metrin korkeuteen.

Musiikki on niin mukaansatempaavaa että se vie minut mennessään. En ymmärrä mistään mitään, mutta minun on pakko antaa periksi. Huomaan pian, että rummuissa on Tomi Leppänen, moneen taipuvainen rumpalismies. Huudan vierustoverilleni, että Tomi on sankarini ja soittaa monissa suosikkiorkestereissani, mutta että vielä tässäkin tekno-orkesterissa!

Tarkoitan: miten ihmeessä hän ehtii esimerkiksi treenata orkesterin kanssa, joka on kotoisin Syyriasta!

Toki myöhemmin selviää, että Omar Souleymanin rumpukone oli hajonnut matkalla Suomeen ja se oli korvattu Leppäsellä. Lavalla oleva mystinen kapellimestarimies-manageri tms. huutaa ohjeita Leppäselle ja ottaa samalla kännykällään kuvia keikasta. Kuka helvetti hänkin on?

Mietin, mitkä ovat todennäköisyydet tällaiselle musiikilliselle yhtälölle samalla, kun miljoonat katkaravut palaavat matkaltaan teltan katosta ylleni. (Aki Ala-Kokko)

#16 Ville Leinonen ja Majakan soittokunta – Lätkämaski ja lihaveitsi (2010)

Ville Leinonen on showmies ja erikoismies, kuten hyvin tiedetään. Hänen uransa suurimmat spektaakkelit nähtiin vuonna 2010, kun loisteliasta Majakanvartijan uni -levyä seurasi Majakan soittokunta -yhtyeen kanssa soitettuja keikkoja, joita saattoi tulkinnasta riippuen pitää tekotaiteena, kesäteatterina tai leinoslaisena performanssina, jossa ähistään ja puhistaan kirpputorirekvisiitassa ja jonka metodeja ei soisi teatterikoulujen oppimateriaaliin.

Koska kirjoitin konsertista, on helppo tarkistaa, mitä kaikkea lavalla ja Tiivistämössä tapahtui.

Lista tässä: ainakin 30 asteen sisälämpötila saksalaista marssia, purkanjauhamista, lätkämaski, lihaveitsi, tv-uutis-klippejä, yleisön valitusta ”liiasta taiteellisuudesta”, lähinnä Majakanvartija-levyn kappaleita, ei Tähtityttöä tai Suudelmitarta, kitaran tuhoaminen encorena.

Mitään tähän viittaavaakaan nähtiin Flow’ssa seuraavan kerran vasta, kun Jenny Hval pelleili kumiveneineen viime kesänä. Mutta sitä on turha verrata Leinoseen. (Oskari Onninen)

#17 Robyn – Altsudiskodiivan esiinmarssi (2010)

Vaikka Robyn olikin jo aikaa sitten korjannut kurssinsa teini-r&b:stä elektropopiksi, taidepop-Robyn oli vuonna 2010 vielä aika tuore juttu. Robynin kansainvälisen maineen altsudiskodiivana vahvistanut Bodytalk Pt. 1 oli julkaistu pari kuukautta ennen festivaalia, Pt. 2 ilmestyi pari viikkoa sen jälkeen.

Flow’n päälavalla Robyn esiintyi nelikymppisen showbisnes-veteraanin itsevarmuudella ja fitness-tankotanssikurssin vetäjän notkeudella. Vuosien kokemus jenkkilistahitteineen lienee ollut osasyyllinen myös siihen, kuinka taitavasti – herkästi ja voimakkaasti – Robyn täytti laulullaan Flow’n päälavan takaosan kaljateltoille asti. Jättefin. (Santtu Reinikainen)

#18 Circle – Hetki valokeilassa (2010)

2010 oli Circlen hurja vuosi: Roskilden-konsertin jälkeen Dagens Nyheter kirjoitti Sen Arvion, jonka jälkeen kaikki vähemmänkin asiasta kiinnostuneet hyppäsivät voittajan kärryihin ja kokivat bändin tutustumisen arvoiseksi.

Kuukautta myöhemmin Flow’ssa bändi esitti hyvin circlemäisen keikan, jonka arvo oli suurilta osin siinä, että monelle ihmiselle Rätön paikallaanjuoksut ja Jääskeläisten veljesten riffien giganttisuus olivat uutuusarvoisia. Bonuksena Tomi Leppäsen paikallaolo riitti luomaan yhden legendaarisimmista Flow-anekdooteista, kun ihmisrumpukone korvasi rumpukoneen.

Tuo jäänee Circlen uran hetkeksi, jolloin bändi paistatteli cooliuden valokeilassa, josta se on aina pyrkinyt pois. Rautatie-levy oli ilmestymässä, ja NWOFHM löytämässä popeimman muotonsa. Sen jälkeen bändi on julkaissut 11 levyä. Harva on niistä jokaisen tai edes enemmistön kuunnellut. Toistamiseen Flow’ssa ei ole Circleä nähty. (Oskari Onninen)

#19 Sleigh Bells – Tehostetussa tilassa (2010)

Vuoden 2010 Flow-lauantain päätösakteihin kuului teltassa esiintynyt New Yorkin melurytkepopduo Sleigh Bells. Yhtye oli julkaissut Treats-debyyttialbuminsa saman kesän kynnyksellä. Albumin Robocop-biittien, kitaravallien, elektronisen metelin ja kuulaan naislaulun kombinaatio keräsi kriitikkojen kehut. Pitchforkissa kehuttiin albumin kuulostavan hämmästyttävän tuoreelta ja täysin omaperäiseltä; muutkin kärkijulkaisut läpsäisivät erittäin korkeat arvosanat albumin kylkeen.

Mikä olisikaan voinut olla parempi hetki nähdä Sleigh Bells keikalla?

On kuitenkin aika helevetillisen vaikeaa muistaa, mitä tapahtui jollain keikalla kymmenen vuotta sitten yhden maissa yöllä, kun itsekin olit ns. tehostetussa tilassa – ei sillä, että muistaisit sitäkään varmasti. Sen muistan, että tatuoitu hc-jennivartiainen Alexis Krauss lauloi, huokaili ja kirkui, minkä palkeet antoivat periksi, ja esiintyi muutenkin niin antaumuksellisen magneettisesti, että yleisölle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin heittäytyä kiehuvaksi tanssivien jalkojen ja vimmatusti huispaavien käsien noidankattilaksi.

Loput joudutte kuvittelemaan sulkeutumalla pimeään komeroon jouluvalosetin kanssa ja soittamalla Treats-albumia täydellä volyymilla. (Santtu Reinikainen)

#20 Pantha Du Prince – Äänikirja tulevaisuudesta (2011)

Rehellisesti sanottuna en muista Pantha du Princen keikasta mitään järin yksityiskohtaista. Sen muistan, että paksun teknobiitin lomaan ui jään halkeamiselta, vuoripuroilta, tuulen ulvonnalta ja ikivanhoilta kellopeleitä kuulostavia äänimaisemia. Ja sen, että olin hetken kuuntelun jälkeen hillittömän innoissani, koska en osannut rinnastaa kuulemaani mihinkään, mitä olin aikaisemmin kuullut.

Se oli tutkimusretkeilyä teknon ehdottomuuden ja herkän luontoambientin välillä, ja tuntui jotenkin täysin irralliselta kaiken muun festivaalihälyn ja livekeikkojen rinnalla. Se oli äänikirja jostain kaukaisesta tulevaisuudesta. Se oli kuin kävely kovalla pakkasella öisessä Merihaassa. Tai tyhjä hautausmaa lokakuussa.

Sellainen muistikuva, jonka sanoittaminen ilman kliseitä on ilmeisesti helvetin vaikeaa. (Juuso Janhunen)

Destroyerin Dan Bejar löysi yllättävän suosikkiartistin Dxxxa D:stä. Kuva: Tomi Palsa.

#21 Destroyer & DxxxA D – ”Suomalainen Sun Ra” (2011)

Aikaa piti olla riittävästi. Junani Mikkelistä saapui Helsinkiin vartin yli viisi, ja Dan Bejarin johtama kanadalaisyhtye Destroyer aloitti keikkansa telttalavalla kello 18.10. Veljeni toi minut autolla Suvilahteen, lipuntarkastusjonon päähän. Asetuin jonoon ja odotin. Ja odotin.

Täsmälleen kymmenen yli kuusi Destroyer aloittaa keikkansa Chinatownin tutuksi tulleilla rummuniskuilla. Olen siinä vaiheessa vielä kymmenien metrien päässä portista. Blue Eyes, Savage Night at the Opera… Tällainen odotus on aina yhtä turhauttavaa.

Kolmen vartin odotuksen jälkeen pääsen lopulta sisään, kesken Painter in Your Pocketin – sattumalta juuri sen kappaleen, joka avasi minulle portin Destroyerin maailmaan vuonna 2006.

Suicide Demo for Kara Walkerin aikana ehdin hakea oluen ja hakeutua lähelle lavaa. Keikka on varmaankin noin puolessavälissä, ajattelen. Raukea groove ja viehko saksofoni saavat odottamaan vielä ainakin paria biisiä. Kaputt meni jo, mutta kenties European Oils vielä? Tai Song For America? Bay of Pigsin nyt ainakin olettaisi tulevan.

Mutta niin vain kappale loppuu, eikä seuraavaa kuulu. Tea Khalifa säntää pikaravia lavalle ja ilmoittaa päälavan seuraavan esiintyjän. Olen häkeltynyt, pettynyt. Ystäväni levittelee käsiään ja huutaa ”BAY OF PIGS!”

Khalifa ei reagoi, vaan kävelee pois. Yhtyeen kosketinsoittaja vaikuttaa aidosti pahoittelevalta kohautellessaan olkapäitään ja irvistäessään. Destroyerin ensimmäinen keikka Suomessa, vuosien odotuksen jälkeen – ja soittoaikaa 40 minuuttia.

Pari tuntia myöhemmin harhailen Cirkoon, missä DxxxA D ja Nukkehallitus ovat hetken päästä aloittamassa. Kiertelen säkkituolien keskellä ja huomaan tuttuja naamoja – Bejar ja tämä käsiään levitellyt kosketinsoittaja ovat tulleet katsomaan keikkaa. Pyydän saada lyöttäytyä seuraan ja saan luvan.

Tilanne tuntuu absurdilta. DxxxA höpisee mikrofoniin ties mitä salatiedettä, basisti jammailee nauhattomalla bassolla ja yhtye soittaa jotain fuusiojazzin ja funkin väliltä. Ei tästä ymmärrystä saa suomalainenkaan, niin kuinka sitten kanadalaiset? Mutta mitä sillä on väliä – musiikki itsessään on nerokasta ja kiehtovaa. Bejar kuvailee keikkaa myöhemmin ”suomalaiseksi Sun Raksi”, mikä on varsin osuva määritelmä.

Juttelemme niitä näitä. Olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin matkailemaan, ja kysyn Bejarilta, missä kaupungeissa kannattaa käydä. Hän suosittelee yliopistokaupunkeja, sillä niissä on hyvä tunnelma: Charlottesville, Chapel Hill, Charleston, Savannah. Käyn myöhemmin niistä jokaisessa ja viihdyn. Voin siis toistaa Bejarin kehut.

Lisäksi saan kirjasuosituksen: Michael Herrin sotareportaasi Vietnamista nimeltä Dispatches. Se on hyllyssäni, lukematta. (Niko Vartiainen)

#22 Janelle Monáe – Funkia sfääreistä (2011)

Janelle Monáen tyrmäävän Flow-keikan pohjustuksena oli kolme pettymystä samalta ja edelliseltä päivältä.

Destroyer: Ontto. Jumitukseksi liian pop ja popiksi aivan liian vähän liikkuvia osia. Midlake: Kuilu kunnianhimon ja todellisuuden välillä. Lavalla on vaikea olla. Iron & Wine: Introverttiä kipuilua. Miksi?

Tilapäinen totaalikypsyminen indiemusiikin itseaiheutettuun tuskaisuuteen unohtui, kun Janelle Monáe aloitti. Toisena tai kolmantena kappaleena paukahtanut Tightrope muutti kaiken. Siirryttiin hyönteisten ininästä sfäärien funkiin. Lavalta vyörynyt energia oli lähes pelottavaa.

Janelle oli supersankari, jonka laulussa ja tanssissa soi kokonainen maailma. Mustan musiikin myyttinen ylivoima oli kanavoitunut yhdessä hetkessä yhteen naiseen. Pateettis-romanttisessa tunnekuohussa kuvittelin, että Cab Calloway, Jackie Wilson, Michael Jackson, James Brown ja Prince leijailivat henkinä kaiken yllä kannustamassa Janellea: ”Go Girl. Näytä niille mistä on kysymys.”

Nauroin ääneen lähes koko keikan ajan. Toinen vaihtoehto olisi ollut itkeminen onnesta. Se olisi ollut liian kiusallista.

Mietin keikkaa monta päivää. Mietin kokemaani kulttuurien kohtaamista ja haasteasetelmaa. Toisaalla on hyväosaisten valkoisten kehittämä näytelmä siitä, kuinka vaikeata on olla ”minä”. Toisessa kehäkulmauksessa vaikeuksista kasvanut perintö, jonka tavoite on osoittaa vääjäämättömästi kuinka elämä voittaa kaiken paskan. Kumpaa kuuntelisi? (Pekka Laine)

#23 MC Taakibörsta – Kännissä ja läpällä (2011)

Open Source Stagen edustalla kuhisee. Vuosituhannen vaihteen myyttinen räppiryhmä MC Taakibörsta on voittanut yleisöäänestyksen ja tekee nyt paluun lavoille.

Kun keikka lopulta käynnistyy – roimasti myöhässä – tuntuu koko vihreä minikenttä tutisevan massojen alla. Pelkään, että minä hetkenä hyvänsä rojahdamme maan sisään.

Itse keikka on hapuileva ja huuruinen, mutta se tavallaan kuuluu asiaan. On kivaa kuulla PA 2001 livenä ja tajuta, että se todella on yhden sukupolven anthem. (Anton Vanha-Majamaa)

The Human Leaguen Phil Oakeyn karisma on ikuista. Kuva: Tomi Palsa.

#24 The Human League – Myönnytys synapopin klassikoille (2011)

Flow Festival ei etenkään varhaisina vuosinaan ollut järin kiinnostunut menneiden vuosikymmenien popartistien kärräämisestä Suomeen, ei edes niiden uskottavuutensa säilyttäneiden. Veteraanikiintiöpaikat oli säästetty ennen kaikkea soulin, jazzfin, funkin, reggaen ja erilaisten ”maailmanmusiikkien” mestareille.

Tämä on tietyllä tavalla sääli, sillä kun festivaali 2010-luvulle tultaessa alkoi höllentää tässä suhteessa linjaansa, alkoi monen aikakautensa suuruuden kohdalla olla liian myöhäistä.

Ensimmäisen syntikkapopin klassikkonsa (jollaisiksi aiemmin esiintyneitä Kraftwerkiä tai Grace Jonesia ei oikein voi laskea) Flow esitteli vasta vuonna 2011, mutta buukkaus oli varmasti juuri se, jota festivaalin yleisö hartaimmin toivoi: The Human League.

Sheffieldiläisyhtye lopetti erinomaisten levyjen tekemisen jo vuosikymmeniä sitten, mutta tasaisesti keikkailemalla, levyjä olympiadin tai kolmen välein julkaisemalla ja maailman parhaan ihmisen tittelistä kamppailevan Phil Oakeyn murenemattoman karisman voimin se on pysynyt ”hyvien puolella” koko 40-vuotisen uransa.

The Human League oli Flow’ssa aivan ihana, juuri sellaisella tavalla kuin vedossa olevan veteraanibändi vain voi olla: pakollisten uusien biisien (pölvästi Night People) aikana yleisö tsemppaa bändiä, klassikoiden soidessa (Don’t You Want Me, Fascination, The Sound of the Crowd, Love Action, Together in Electric Dreams… jatkanko?) syö sen kädestä. (Antti Lähde)

#25 Kanye West – Eeppisintä popjuhlaa koskaan (2011)

Kanye Westin kolmas ja toistaiseksi viimeinen Suomen-keikka (tekstin virhe korjattu, kiitos tarkkaavaisille lukijoille! – edit. huom.) muistetaan Ramirent-nosturista ja kovan tuulen aiheuttamasta viivästyksestä, mutta myös siitä, että se oli aivan järjettömän kova yhdistelmä Westin egomaniaa, itkettävää kauneutta ja Monsterin kaltaisia hillittömiä rap- ja pophittejä.

Muistaakseni kolmannelle tunnille venynyt keikka on eittämättä Flow-historian eeppisin, ja sen ylittämiseen on tänä vuonna edes etäisiä mahdollisuuksia ainoastaan Kendrick Lamarilla.

Ramirentille Kanyen keikkaan osallistuminen oli varmasti parasta brändäystä koskaan. (Markus Hilden)

Ivar Bjørnson & Einar Selvik – Hugsjá

Hovudlausn

77 Progressiivisen black metalin kärkibändeihin lukeutuvan Enslavedin kitaristi Ivar Bjørnsonin ja folkyhtye Wardrunan laulaja-multi-instrumentalisti Einar Selvikin toinen yhteinen albumi Hugsjá tarjoaa kiitettävän tuoreella otteella tehtyä neofolkia. Lahjakkaiden norjalaismuusikoiden käsissä kansanmusiikkiin nojaava ilmaisu löytää muodon, joka ei tunnu tippaakaan ummehtuneelta. Kaksikko ammentaa rohkeasti niin vuosisatojen aikana syntyneestä perinteestä kuin moderneista elementeistäkin ja onnistuu luomaan musiikkia, jonka vahva tunnelma pitää tehokkaasti otteessaan. Melankolinen, miltei harras albumi vie kuulijan hetkeksi toiseen maailmaan. Etenkin Selvik hallitsee virtuoosimaisesti lukuisan määrän erilaisia perinnesoittimia, ja kaksikon soundia on äärimmmäisen vaikea verrata yhtään mihinkään. Mielenkiintoista ja melkoisen virkistävää on sekin, että muusikoiden metallitaustasta huolimatta tällä ei ole ns. folk metalin kanssa mitään tekemistä, vaikka kaksikon ote välillä melko rockahtava onkin. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Forth Wanderers – s/t

Sub Pop

69 Forth Wanderers soittaa Built to Spilliltä kuulostavaa indierockia. Mahogany-EP (2013) ja Tough Love -albumi (2014) olivat suosikkejani, mutta jostain syystä en enää jaksanut kuunnella Slop-EP:tä. Uusi nimetön albumi on ihan hyvä, mutta tykkäsin aiempien levyjen kotikutoisista soundeista enemmän. Kitaroissa ei ollut säröä ja rummut olivat vaimeat, mutta ne toivat laulaja Ava Trillingin äänen ja sanoitukset keskiöön. Aiemmin kitaristi Ben Guterlin ja Trillingin biisintekoprosessi kuului selvästi lopputuloksessa: Guterl lähetti demon Trillingille, joka teki laulumelodiat ja sanoitti kappaleen loppuun. Trillingin ja Guterlin vaikutteet eivät sulautuneet saumattomasti vaan törmästivät toisiinsa. Trilling ikään kuin lauloi Guterlin kitara-indievaikutteita vastaan omilla klassisemmilla vaikutteillaan (Trilling on nimennyt esikuvikseen muun muassa Ella Fitzgeraldin ja Paul Simonin). Nyt Forth Wanderers kuulostaa eheämmältä ja enemmän bändiltä, mikä on vähän tylsempää, mutta ihan ok. (Henri Pienimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Hinds – I Don’t Run

Mom & Pop

78 Toisen levykäisensä leiponutta madridilaisyhtye Hindsiä voisi kuvailla soundiltaan ”söpöksi”, mutta varsinaisen twee-ansan nelikko on aina onnistunut välttämään. Se ei ole söpö kiiltokuvamaisella tavalla – se on söpö, kuten vanhat kulahtaneet kusiset lenkkarit ovat. Siinä on patinaa, osumaa, nuhjua, soraa ja katukivetyksen hankaumaa. Hinds ei keksi ihmissuhteita uudelleen, vaan esittää lauluja niistä. Ne ovat poppikonventioiden lätinää sosiaalisen elämämme yleisönosastolla, passiivisaggressiivista jurottamista tai näin nämä asiat koetaan -yleistyksiä, joista kukaan ei koskaan ota opikseen ja sitten homma on ns. ”bäng bäng”. Jos bändi yrittäisi sanoa jotain ylevämpää, olisivat he feikkejä tai ehkäpä jo telkkarissa soittamassa. Siitä ei ole pelkoa. Hindsin ominaissoundi on pysynyt tekstien tasolla, silaamattomana ja sopivan rujona, naapureita ärsyttävänä ruipelona omenapuuna ja salaisena autotallikaktuksena. Käytöstavat: kukaan ei kertonut Hindsille, että purkka suussa ei saa laulaa. Mässytys on käsinkosketeltavaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Hop Along – Bark Your Head Off, Dog

Saddle Creek

81 Elämän ja yhteiskunnan järjetön julmuus, arjen banaalius ja samanaikaisesti mykistävä kauneus ovat kaikki läsnä Hop Alongin uusimmalla levyllä. Somewhere a Judge -kappaleessa iltapäivän vanilja-aurinko ryömii nurmikon poikki samalla kun Arkansasissa kuolemantuomioiden toimeenpanoa nopeutetaan teloitusmyrkyn uhatessa vanhentua. Juuri kolmenkympin ylittänyt laulaja Frances Quinlan pelkää vanhenemistaan, vaikka kokee olevansa parhaassa iässään: oma tulevaisuus välähtää sukulaisten valokuvissa, ja tien yli juokseva kettu näyttää lahoavan. Jatkuvan uhan valoisana puolena on jännitys, jonkun vielä tuntemattoman odotus: ”I’m still soft / I’m still in my prime!”. Sovitukset ovat keväisiä; kitarat kuulostavat paikoin japanilaisilta shamiseneilta ja tuovat mieleen kukkivat kirsikkapuut. Mukana on edellisistä levyistä poiketen myös jousisoittimia. Keskipisteessä on kuitenkin edelleen Quinlanin upea huuto, laulu ja huokailu. (Henri Pienimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Thirty Seconds to Mars – America

Interscope

44 Thirty Seconds to Mars tekee edelleen isoa musiikkia. Isompaa kuin koskaan, ja ennen muuta paljon isompaa kuin mihin bändin rahkeet riittäisivät. Vaikka yhtyeen kappaleet ovat tavallisesti yksinkertaisia neljän soinnun popbiisejä, ne on esitetty ja tuotettu niin mahtipontisesti, että niiden sisällöllinen köykäys on jäädä huomaamatta. Parhaimmillaan bändi tekee kyllä ihan tasokkaita U2-pastisseja, kuten Great Wide Open ja Live Like a Dream, mutta America sisältää myös tympeää gospelia (Walk on Water), turhahkon räppärivierailun (A$AP Rocky kappaleella One Track Mind) sekä koko joukon muita, omaan vakavuuteensa tukahtuvia biisejä, joita on vaikea erottaa toisistaan. Lisääntyneistä elektronisista elementeistäkään on vaikea sanoa, palvelevatko ne oikeasti kokonaisuutta. No, koska yhtyeen nokkamies Jared Leto on rikas, hyvännäköinen kaveri, joka on sekä rock- että elokuvatähti, kaiken yhtyeeseen kohdistuvan kritiikin voi selittää kateudella. Sitä paitsi, America löytää toki takuulla miljoonat kuulijansa ilman kriitikoiden kehujakin. Mutta minä olen näkevinäni yhtyeen ytimessä jotain hyvin vilpitöntä ja aitoa, minkä takia yhtyeestä mielellään pitäisi enemmän. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Tinashe – Joyride

RCA

70 Tinashen Aquarius (2014) oli vielä varsin perinteinen r&b-rieska, jonka päälle vuoden 2016 Nightride yllättäen kasasi tummanpuhuvat täytteet: synkkänä vellovan soundin, postinternet-flirtin ja ehkä hieman päälleliimatun S&M-kuvastolla leikittelyn, joka kuitenkin oli olennainen osa kokonaispakettia ja tunnelmaa. Joyride jatkaa tästä, ilmeisesti trilogiaksi suunniteltua “ride”-nimettyä sarjaa täydentäen (jatkumo saa alkunsa jo Tinashen edelleen ensimmäistä muotista irtautumista edustavan Ride of Your Life -singlen ilmestymisestä). Joyride on kevyempi ja tunnelmaltaan vähemmän syntiseksi ladattu kokonaisuus, mutta samalla se ei tavoita edeltäjänsä biisinkirjoitusta ja eksoottisen uhkaavaa luonnetta, joka teki Tinashesta genressään oikeasti mielenkiintoisen lupauksen. Jäämme kuitenkin vielä odottamaan sarjan viimeistä albumia/mixtapea (kuka näistä nykyään ottaa selvää?), ennen kuin Tinashen viimeaikaisesta urakehityksestä ja sen relevanssista saa tarkemman kuvan. Sitä ennen: nimibiisi – mitä hittiekonomian juhlaa! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

”Ny rillataan!”

Nuorgamin tavoitteena oli suunnitella maailman parhaat MM-jääkiekkokultajuhlat Suomen kevään kisamenestyksen kunniaksi. Se on mahdollista, kunhan teemme sen yhdessä.

Torilla tavataan! Mutta missä? Ja kenen kanssa? Koska Suomen jääkiekkoliittoa ei pidä jättää tänäkään mestaruuskeväänä yksin suunnitelemaan hätäisellä aikataululla tapahtumaa Suomen jääkiekkokullan juhlimiseksi, haluamme Nuorgamissa ojentaa auttavan käden. Tavoitteena on vain ja ainoastaan luoda maailman parhaat MM-jääkiekkokultajuhlat Suomen kevään kisamenestyksen kunniaksi. Se on mahdollista, kunhan teemme sen yhdessä.

Valitettavasti tiedostamme nousukaudestakin huolimatta lajiliittomme ja sponsorien budjettirajoitteet. Siksi ihan mitä tahansa ei voi saada. Mutta ei hätää, niukkuuden hetkellä luovuus kukoistaa.

Kuusi Nuorgamin tapahtumatoimikunnan jäsentä laati suunnitelman maailman parhaiden kultajuhlien järjestämiseksi oheisten budjettimääritysten mukaan. Myös sinulla on mahdollisuus jalostaa omat kultajuhlasi alta löytyvien ehtojen mukaan!

”Torilla tavataan!”

Kokonaisbudjetti: 100 euroa

Pääesiintyjät – valitse vähintään yksi

• Ulkomainen tähtiesiintyjä (80 €)
• JVG (30 €)
• Teflon Brothers (20 €)
• Vesa-Matti Loiri (20 €)
• Popeda (15 €)
• The Voice of Finland tai X Factor -tuomari (10 €)
• Yhden hitin ihme viime vuosikymmeneltä (5 €)
• Pyhimys soolona (5 €)
• Klamydia (2 €)
• Matti Nykänen (ilmainen)

Vierailijat – valitse vähintään yksi

• JVG (30 €)
• Vesa-Matti Loiri (30 €)
• Ulkomainen, ei musiikista tunnettu näyttelijä (25 €)
• Edesmenneen suomalaistähden hologrammi (20 €)
• Joku tubettaja (10 €)
• Sami Hedberg (10 €)
• Torilla tavataan -kuvan mies (10 €)
• Sakari Kuosmanen (5 €)
• Kontroversiaali kotimainen henkilö (5 €)
• Istuva ministeri (5 €)
• Alpakat (5 €)
• MM95-kultajoukkueen pelaaja (2 € / kpl)
• Roman Rotenberg (ilmainen)

Tapahtumapaikka – pakollinen

• Olympiastadion (20 €)
• Eduskuntatalon portaat (15 €)
• Tampereen Keskustori (10 €)
• Kansalaistori (10 €)
• Senaatintori (5 €)
• Helsingin Kauppatori (5€)
• Lordi-aukio (3 €)
• Lahti (ilmainen)

Erikoistehosteet, lavasteet ja oheisohjelma – valitse vähintään yksi

• Sunny Car Centerin tolppa (20 €)
• Ilotulitus (10 €)
• Jotain tapahtuu dronen avulla (5 €)
• Pyrotekniikka (5 €)
• Lihamukin syönnin MM-kisat (15 €)

Tapahtumasta syntyvä meemi – valitse vähintään yksi

• Esiintyjä paljastuu joksikin tai joksikuksi muuksi (20 €)
• Joku on kameran edessä humalassa (10 €)
• Tavis nousee tapahtuman keskipisteeksi (10 €)
• Jotain söpöihin eläimiin liittyvää (5 €)
• Joku kiroilee suorassa TV-lähetyksessä (ilmainen)

Sponsorit – vapaavalintainen

• Hartwall / Koff / Olvi tai muu olutvalmistaja
• Atria / Saarioinen / HK tai muu lihatehdas
• Gold & Green / Vöner / tai muu lihankorvike
• Peter Vesterbacka
• NordStream tai Rosatom (10 euroa lisää budjettiin)

Näin Nuorgamin tapahtumatoimikunnan jäsenet loivat omat versionsa kultajuhlista:

#1 Sampo Terho ja Yksinäinen Sydän

Kultaa! Palauttaisiko se yhtenäisyyden maamme hallituksen riveihin, jotka viime aikoina ovat alkaneet pahasti rakoilla?

Kulttuuriministeri ja proge-entusiasti Sampo Terho laskeskelee, että vaalikausi on joka tapauksessa lopuillaan, ja alkaa irrotella sekä kalastella irtopisteitä. Terho buukkaa Leijonien kultajuhliin suosikkiyhtyeensä Yesin esittämään kokonaisuudessaan vuoden 1983 klassikkoalbumin 90125.

Lämppäriksi kutsutaan Matti Nykänen villitsemään yleisöä ennen Yesin riehakasta keikkaa ja kertomaan muistojaan esiintymispaikasta eli Lahden mäkimontusta.

(Tyytyväisenä lineupiin Terho näkee mielessään satatuhatpäisen yleisön, joka huutaa yhteen ääneen: ”Sampo! Sampo! Sampo!”)

90125 alkaa Yes-yhtyeen parhaalla kappaleella Owner of a Lonely Heart, jonka aikana Terhon itsensä on tarkoitus nousta lavalle taputtamaan kakkosnelosia ja keräämään suosionosoituksia. Kaukaa miksauskopin liepeiltä paikalle lentää Rosatomin sponsoroima drooni, jonka kyydissä on Terholle rytmityöskentelyyn tarkoitetut puupalikat.

Mutta kuten kaikissa parhaissa tarinoissa, kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Yesin koskettimet ovat jääneet Oslon lentokentälle. Koko Suomesta ei löydy vastaavia tilalle, ja keikka peruuntuu. Koska Sampo Terho on lukenut Nuorgamin jutun karuimmista festivaaliperuuntumisista, hän tajuaa tilanteen ironian ja kutsuu paikkaajaksi Suurlähettiläät.

Jussu sanoo kuitenkin viime hetkellä ei, koska on luvannut Suurlähettiläiden kesäkuisen laivaesiintymisen olevan kesän ainoa keikka, joten lavalle nousevat vain Matti Nykänen ja Sampo Terhon droonin tuomat puupalikat. (Arttu Seppänen)

Budjetti: Yes plays 90125 35th Anniversary Tour Experience (80 €), Matti Nykänen (ilmainen), Sampo Terho (5 €), Lahti (ilmainen), esiintyjä paljastuu joksikin tai joksikuksi muuksi (20 €) + NordStream (10 € lisää budjettiin) = 105/110 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 ”Vahingossa takapuolesta”

Torille!! Juhlavaksi aluksi HesaÄijä ja Eini lipsynkkaavat lätkäbiisinsä Kuha Ruotsi hävii, josta tuli iso hitti, kun Suomi eteni finaaliin Ruotsia vastaan. Viihteen moniottelija, juontaja Sami Hedberg esittää mestaruusjoukkueen kanssa akustisesti uudet versiot klassikoista Sankarit ja Den glider in. Sitten JVG valloittaa torin vartin hittisetillä, vaikka heitä väsyttää olla yleisön silmissä ikuisesti urheilutapahtumien vakiovieras. ”Jos nyt vielä tän kerran”, kaksikko tuumii.

Lavalla piipahtaa Amanda Harkimo, jota mestaruusjoukkueen jäsen kouraisee omien sanojensa mukaan vahingossa takapuolesta. Syntyy somemyrsky, jossa äänekkäimmin huudetaan, että pojat ovat poikia ja #metoo mennyt liian pitkälle.

JVG:n jälkeen screenillä näytetään Jaakko Parkkalin isännöimää livevideota, joka striimataan monikanavaisesti somessa. Videolla paidaton Arttu Lindeman dokaa ja kiroilee, mikä herättää pahennusta.

Pääministeri Juha Sipilä ja sijoituspalvelu Privanetin Jukka Tammi kertovat, miten vuoden 1995 maailmanmestaruus nosti Suomen lamasta ja mitä pitää tehdä, jotta nyt saadaan talouteen kasvua ja bisnekset tuottamaan. Lopuksi Michael Monroe esittää tuoreimman singlensä ja tilaisuus päättyy ilotulitukseen aivan liian valoisassa illassa. (Markus Hilden)

Budjetti: JVG (30 €), Michael Monroe (10 €), HesaÄijä ja Eini (10 €), Juha Sipilä (5 €), Sami Hedberg (10 €), Jaakko Parkkali (10 €), Jukka Tammi (2 €), joku kiroilee suorassa TV-lähetyksessä (ilmainen), ilotulitus (10 €), Helsingin Kauppatori (5 €) = 92/100 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Saara Aalto ja kiinalainen ukkometso

Leijoniin yllätysvahvistuksena noussut 23-vuotias Saku Mäenalanen on tehnyt turnauksen toisen maalinsa jatkoajalla Kanadaa vastaan. Koko kansa huutaa hoosiannaa – koska onhan Suomi kaiken jälkeen päässyt niukin naukin pudotuspeleihin kontattuaan ensin voittolaukaustappion alkusarjan ottelussa Etelä-Koreaa vastaan ja hävittyään Norjalle rumasti 7–1.

Joten kyllä – Suomi on kaiken jälkeen jääkiekon maailmanmestari vuosimallia 2018. Suomi on taas onnesta soikeena ja paluukonetta Tanskasta on vastassa tuhatmäärin ihmisiä.

Kesken suoran lähetyksen lentokentältä kapteeni Mikael Granlundia säntää halaamaan mies punaisessa hupparissa.

”Jumalauta jätkät! Te teitte sen! Me tehtiin se! Nää on meidän juhlat! Nää on koko kansan juhlat! Mun juhlat! Upeaa!”

Ja ennen kuin kukaan ehtii sanoa Tallinna-tunneli, on Peter Vesterbacka napannut Ylen toimittajan ja mikrofonin ja julistaa kansalle:

”Nyt ei mitään negistelyy tai ’väliaikaista kaikki on vaan’ -kamaa vaan kunnon juhlat niin että koko maailma näkee! Suomi on uusi maailmanmestari ja nyt on tsiljoonan juanin paikka viedä lätkä Kiinaan. Out of the box kato! Mä oon lennättäny Suomeen 150 000 kiinalaista kattoo miten iso ja happy homma lätkä voi olla ja jos me saadaan sen maan väestöstä ees yks prossa hiffaa lätkäkullan core olemus nii se on meille aivan tajuton rako! Ees yks prossa, kelatkaa jumalauta! Pistäkää lähetys torille siit niin nähää mite xingfu kaikki siel on!”

Helsingin Kauppatori on täynnä juhlakansaa, mutta lavaa siellä ei näy.

”Ei sinne! Rolloon!” Vesterbacka huutaa kameramiehelle.

Häthätää Rovaniemen Lordi-aukiolle viritetty Yleisradion livekuva kertoo, kuinka paikalla tosiaan on kuusinumeroinen määrä kiinalaisia, muutama sata paikallista sekä koko vuoden 1995 MM-joukkue katsomassa, kun Saara Aalto ja Sami Hedberg esittävät Finlandian Angry Birds -dronejen päällä seisten. Sen jälkeen lavalle nousee Popeda, jonka kanssa Aalto puolestaan esittää kiinaksi käännetyn version Ukkometsosta ilotulituksen saattelemana.

Paikalliset katsovat hämmentyneinä. Kiinalaiset ottavat selfieitä. Kolmessa vartissa kaikki on ohi, turistit poistuvat hotelliin, Joulupukin maahan, safarille tai lentokentälle ja kaikki on taas Rovaniemellä kuten ennenkin.

”Eiks ollu hienoo hä? Ees yks prosentti!” Vesterbacka tviittaa seuraavana päivänä. (Niko Vartiainen)

Budjetti: Popeda (15 €), Saara Aalto (X-Factor -tuomari, 10 €), Sami Hedberg (10 €), MM95-kultajoukkueen pelaaja (2€ * 23 = 46 €), Lordi-aukio (3 €), jotain tapahtuu dronen avulla (5 euroa), Ilotulitus (10 euroa), joku kiroilee suorassa TV-lähetyksessä (ilmainen), Peter Vesterbacka (sponsori) = 99/100 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 ”Kultajuhlat on vitun rikki”

Toukokuinen sunnuntai-ilta. Suomi on jääkiekon maailmanmestari. Ruotsi on kaatunut finaalissa Mikko Rantasen kahdella maalilla lukemin 2–0.

Tubettaja Hjallis Harkimo lähettää videotiedotteen:

”Nyt mullon teille vittu kerrottavaa. Vittu torilla tavataan vittu”, Hjallis vänisee videolla.

”Kultajuhlat on vitun rikki.”

Kolme päivää myöhemmin koko Suomi seuraa, kun Harkimo, kontroversiaali kotimainen henkilö Tuomas Enbuske ja Mikael Jungner, yhden hitin ihme viime vuosikymmeneltä (Jungnerin ja Enbusken tittelit voi kääntää halutessaan toisinpäin), avaavat juhlan Kansalaistorilla. Kultaleijonat seisovat lavalla rivissä, kun Hjallis disruptoi kultajuhlia paljastamalla Nyt-liikkeen poliittisen ohjelman, jota ei kuulemma saa sanoa poliittiseksi.

Uudenlaista avoimuutta edustaa se, että myös rahoittaja Roman Rotenberg on tuotu lavalle.

”Klassisena liberaalina mä…”, Enbuske yrittää aloittaa, mutta yleisöä kiinnostaa vain eduskuntatalon katolle kiivennyt Torilla tavataan -mies.

VilleGallella on yllään Jokereiden paita. Hän kutsuu Harkimoa ”faijaksi”.

Perinteet ovat mukana niiden tarpeettomuuden osoittamiseksi. Vesa-Matti Loiri laulaa symbolisesti Väliaikaista, kun lavalle liitää Hjalliksen ja Jungnerin ohjaama drooni, joka nostaa räpiköivän Loirin ilmaan ja siirtää tämän Töölönlahteen.

”Sinne meni. Vitun vanhus, vittu”, Hjallis räkättää. Fistbump.

Seuraavana aamuna suomalaiset potevat krapulaa. Nousukausi on päättynyt nopeammin kuin se ehti alkaakaan. (Oskari Onninen)

Budjetti: Hjallis Harkimo (tubettaja, 10 €), Tuomas Enbuske (kontroversiaali kotimainen henkilö, 5 €), Mikael Jungner (yhden hitin ihme viime vuosikymmeneltä, 5 €), Torilla tavataan -mies (10 €), Vesa-Matti Loiri (20 €), JVG (3 0€), kansalaistori (10 €), jotain tapahtuu dronen avulla (5 €), joku kiroilee tv-lähetyksessä, Roman Rotenberg, Hartwall (sponsori) = 95/100 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lihamukibileet

Poika saunoo! Koska tämän vuoden kisatunnelmaan on laskeuduttu mm. niinkin oivaltavan mediapersoonaan kuin HesaÄijän avulla, lienee kohtuullista, että myös Suomen kultajuhlat järjestetään samalla, pettämättömällä tyylitajulla!

Voittajajoukkue kurvaa paikalle Kansalaistorille, jonne kuuluisan 13-metrisen hauen tilalle on pystytetty yhdeksi illaksi Sunny Car Centerin tolppa. Koska Markku Ritaluomaa ei saatu kiinni tapahtumaa sponsoroimaan, on tilanteen pelastanut HK järjestämällä oheisohjelmaksi lihamukin syöntiä! Myös Koff on näkyvine lakanoineen paikalla, koska kaljaa juua pittää.

Riehakasta juhlameininkiä lämmittelevät ensin Matti Nykänen ja JVG, ja yhdeksi illan kohokohdista nousee nelikon hurmoksellisesti tulkitsema Yllätysten yö (kuha Ruotsi hävii 2018 remix), koska länsinaapurihan jännittävässä finaalissa tietenkin on peitottu. Pienen skandaalin aiheuttaa tosin Ville-Galle karjumalla tuhatpäiselle yleisölle ”ei vittu, ihan saatanan ihanaa olla täällä”, ja kuuleman mukaan Kalevauva.fi on jo keräämässä välikohtauksen herättämästä internet-närkästyksestä vuoden 2019 kisabiisiä.

Loppuillasta tunnelma muuttuu hartaammaksi, kun sinivalkoiset äänet, Vesa-Matti Loiri ja Sakari Kuosmanen hiljentyvät tulkitsemaan Hyvää puuta/Finlandia -potpurin. Kyyneleet valuvat, kansa humaltuu. Hyvä Suomi, ny rillataan! (Mikael Mattila)

Budjetti: Vesa-Matti Loiri (20 €) Matti Nykänen (ilmainen), JVG (30 €), Sakari Kuosmanen (5 €), Kansalaistori (10 €), Sunny Car Centerin tolppa (20 €), Lihamukin syönnin MM-kisat (15 €), joku kiroilee lähetyksessä (ilmainen), sponsorina Koff ja HK = 100/100 euroa.

#6 Panelisti haluaa kotiin

Onko olemassa kiehtovampaa oksymoronia kuin ylimieliset ja lihavat musanörtit suunnittelemassa ”juhlia”? Se on kuin laittaisi lukutaidottoman keski-ikäisen yliopistoon: sokean itsetyytyväistä pätemistä ja ehtymätön litania puhujalle itselleen tuntemattomia sivistyssanoja.

Ohjelma menisi jotakuinkin näin:

Kun kultakansa tsunamoi torille Pasi Nurmisen rikkinäisissä kengissä naama lämmintä kaljaa valuen, Maailman Parhaat Suomen MM-Kultajuhlat 2018 Ikinä Extravaganza -porukka häärää innokkaana viimeistä panelistia lavalle. Se tuottaa pieniä ongelmia, sillä panelisti ei halua lavalle. Tai minnekään. Panelisti haluaa kotiin, koska muut ihmiset ovat ihan vitun tyhmiä ja heidät pitäisi tappaa.

Hätäratkaisuna pääesiintyjän keikkaa päätetään aikaistaa. Esiintyjää ei löydy. Esiintyjä ei itsekään tiedä missä on. Hän on jumittunut kehityspsykologiseen labyrinttiin jonnekin Harjavallan korkeudelle ja laskenut, että poistuminen olisi paitsi taiteellisesti epäuskottavaa, myös kansantaloudellisesti kannattamatonta.

Lopulta keskustelutilaisuus saadaan käyntiin. Aiheena on Loiriplukarin vaikutus kappaleeseen Den glider in. Yhteyttä ei löydetä, mutta väliäkö tuolla, vitsi on niin huono ettei se ole edes hyvä.

Pirskahtelevan bantterin kevennykseksi juontaja yskäisee mikrofoniin ”Lordi-aukio” ja odottaa, että satatuhatpäinen juhlayleisö repeää nauramaan. Soundin entinen päätoimittaja Timo Kanerva hörähtää hieman.

Siinä vaiheessa, kun järjestävät alkavat viritellä kilpailu ”93589+4 merkittävintä tapaa lausua olympialaiset”, Tuure Kilpeläinenkin on poistunut lavanreunalta norkoilemasta. (Aurora Rämö)

Budjetti: Lahjoitan koko budjetin Maailman Parhaat Suomen MM-Kultajuhlat 2018 Ikinä Extravaganza -porukalle kausikorttien hankkimiseksi Kimmo Kiljusen Lippupuistoon. Vastineeksi vaadin juhlien järjestelyvastuun palauttamista lajiliitolle = (10)0 euroa.

Los Campesinos! käytti kaikki huutomerkit loppuun jo 00-luvulla.

Nuorgamin ”poseeraajan starter pack” post-milleniaalisen indien anekdotaaliseen ja tyylilajilliseen kaikkikeittoon.

”Minun on kyllä täytynyt todella pinnistellä sellaisen musiikin kuuntelemisessa, vaikka kyllä siinä jotain on.”
– Helen Dreijer

Tänään perjantaina 4. toukokuuta tamperelaisessa Gastropub Sohossa kuunnellaan musiikkia teemalla Indien ihana & kamala maailma 2000–2009. Klub Tidsmaskin -otsikon alla järjestettävän illan dj-trion muodostavat Antonius Campesinos!, Oscarius Campesinos! ja Nicolaus Campesinos! – eli Nuorgamiinkin kirjoittavat Antti Lähde, Oskari Onninen ja Niko Vartiainen.

Jos olit 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä esim. järjissäsi etkä haaskannut aikaasi indiemusiikin ylenmääräiseen kuuntelemiseen ja siihen liittyvien detaljien, knoppien ja anekdoottien opiskelemiseen, saatat kokea tarvitsevasi henkistä tukea selvitäksesi kokonaisesta illasta monenkirjavaa tuutausarisoundia.

Pelastavana enkelinä auttavan kätensä kreivin aikaan sinulle kätensä ojentaa Nuorgam, jonka kirjoittajakunnan laatima ”poseeraajan starter pack” sisältää 40 taatusti turhaa ja täysin jonninjoutavaa faktaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen indiestä. Sillä pärjäät ainakin yhden illan.

Bonuksena tarjoamme pikakurssin indiemusiikin lukemattomien alalajien maailmaan.

Nahkapahikset A.R.E. Weapons.

#1 A.R.E. Weapons – nahkatakki-indie

Newyorkilaisen nahkatakki-indieyhtyeen kosketinsoittaja Paul Sevigny on näyttelijä Chloë Sevignyn veli. Yhtyeen basisti Matthew MacAuley puolestaan seurusteli Chloë Sevignyn kanssa kahdeksan vuotta ennen pariskunnan eroamista vuonna 2008.

#2 Spoon – bonsaipuuindie

Teksasilaisen bonsaipuuindieyhtyeen laulaja Britt Daniel työskenteli 1990-luvun alkupuolella tietokonepelejä suunnittelevassa Origin Systems -yhtiössä. Daniel toimi äänisuunnittelijana vuonna 1994 julkaistuissa peleissä Super Wing Commander, Pacific Strike ja Wing Commander III: Heart of the Tiger.

#3 Klaxons – neontetraindie

Englantilainen neontetra-indiebändi nappasi esikoisalbuminsa Myths of the Near Futuren nimen J.G. Ballardin vuonna 1982 julkaistusta novellikokoelmasta. Thomas Pynchonin tuotannosta ”nu rave” -tähdenlento puolestaan anasti Gravity’s Rainbow -kappaleensa nimen. Yhdysvaltalaiskirjailijan vuonna 1973 ilmestynyt postmodernistinen järkäle on suomenkieliseltä nimeltään Painovoiman sateenkaari.

#4 Yeah Yeah Yeahs – galleriaindie

Newyorkilaisen galleriaindieyhtyeen laulaja Karen ”O” Orzolek on leikkauttanut hiuksensa samalla parturilla reilut toistakymmentä vuotta. Seiji Uehara -niminen hiusmuotoilija työskentelee Ruby 6 -nimisessä kauneussalongissa New Yorkin Nohossa.

#5 TV on the Radio – mustapörssi-indie

Laulaja Tunde Adebimpe työksenteli animaattorina ennen newyorkilaisen mustapörssi-indieyhtyeen läpimurtoa. Adebimpe oli yksi MTV:n vapaapaini-savianimaation Celebrity Deathmatchin alkuperäisistä animaattoreista.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Caribou – kaleidoskooppi-indie

Kaleidoskooppi-indieartisti Caribou eli Dan Snaith (joka on tehnyt musiikkia myös nimillä Manitoba ja Daphni) väitteli vuonna 2005 aiheesta Overconvergent Siegel Modular Symbols. Snaith sai matematiikan tohtorin paperit Lontoon Imperial Collegesta.

#7 Kaiser Chiefs – perunapapucurryindie

Leedsiläinen perunapapucurryindieyhtye on napannut nimensä eteläafrikkalaiselta jalkapallojoukkueelta Kaizer Chiefsiltä, vuodet 1994–2005 Leeds Unitedia edustaneen keskuspuolustajan Lucas Radeben kasvattajaseuralta. Radebe oli paitsi Leedsin, myös Etelä-Afrikan maajoukkueen kapteeni. Vuoden 2002 MM-kilpailujen yhteydessä Nelson Mandela kutsui Radebea ”sankarikseen”.

#8 Turin Brakes – lantrinki-indie

Lontoolainen lantrinki-indieyhtye on esiintynyt satunnaisesti nimellä Slightly Fat. Nimi liittyy lieviin paino-ongelmiin, joista yhtyeen kaikki jäsenet ovat toisinaan kokeneet kärsivänsä.

#9 Of Montreal – pääväri-indie

Nimestään huolimatta yhdysvaltalaisen pääväri-indieyhtyeen keulakuva Kevin Barnes muutti vuonna 2004 raskaana olevan vaimonsa Nina Twinin kanssa tämän kotimaahan Norjaan niin sanotuksi sosiaalipakolaiseksi. Vuoden 2007 Heimdalsgate Like a Promethean Curse -kappaleessa mainittu Heimdalsgate sijaitsee Oslon Grünelokkassa, jossa pariskunta asui.

#10 Owen Pallett – prinssi-indie

Muun muassa Frank Oceanin ja pelastusarmeijaindiekollektiivi Arcade Firen kanssa työskennellyt kanadalainen viulisti, tuottaja ja prinssi-indieartisti teki vuoteen 2009 asti musiikkia nimellä Final Fantasy. Nimi viittaa japanilaiseen konsoliroolipelisarjaan, joka sai alkunsa jo 1980-luvun lopulla. Pallett on kertonut pelaavansa Final Fantasya ”paljon”, mutta suosikkipelien listalle sillä ei ole asiaa. ”Se ei ole edes kaikkien aikojen top 20 -listallani”, Pallett on kertonut You Ain’t No Picasso -blogille.

Video ei ole enää saatavilla

#11 The Strokes – privileegioindie

Newyorkilaisen privileegioindieyhtyeen kitaristin Albert Hammond Jr.:n isä Albert Hammond on Gibraltarin kansalainen. Yksi Hammondin tunnetuimmista sävellyksistä, It Never Rains in Southern California, tuli tutuksi suomalaisen sketsiviihteen ystäville Studio Julmahuvin Hetkinen-insertissä, jossa frakkipukuinen Jukka Rasila työntää kappaleen soidessa lusikan syvälle nenäänsä.

#12 Franz Ferdinand – kuninkuusravi-indie

Skotlantilainen kuninkuusravi-indieyhtye toimi aiemmin nimellä Karelia eli ”Karjala”, mikä on suomalaisnäkökulmasta maltillisessa määrin kiinnostavaa. Nykyisen nimensä yhtye otti vuonna 2001 Northumberland Plate -kilpailussa voitoon laukanneelta hevoselta, joka oli puolestaan nimetty Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin mukaan. Vuonna 1914 Frans Ferdinand mm. murhattiin – minkäs teet!

#13 Flight of the Conchords – huomionkerjäämisindie

Uusiseelantilaisen huomionkerjäämisindieduon Bret McKenziellä on pieni rooli ensimmäisessä Taru Sormusten herrasta -elokuvassa. McKenzien nimetön hahmo on läsnä Rivendelliin sijoittuvassa kohtauksessa ”Elrondin neuvosto”, jossa ihmiset, haltiat ja kääpiöt päättävät lähettää mahtisormuksen Frodon matkassa Tuomiovuoren uumeniin. Tolkien-fanien sittemmin Figwitiksi nimeämä (akronyymi sanoista ”Frodo Is Great… Who Is That?”) hahmo nousi kulttisuosikiksi ja sai lopulta pienen puheroolin elokuvatrilogian päätösosassa. Myöhemmin Lindir-nimen saanut hahmo sanoo Liv Tylerin esittämälle puolihaltialle Arwen Undómielille kuolemattomasti: ”Lady Arwen, we cannot delay… My lady!”

#14 Hadouken – lintsausindie

Lontoolainen lintsausindieyhtye on napannut nimensä Street Fighter -taistelupelistä. Hadouken on hyökkäysliike, jota Ryu, Ken ja muut pelisarjan hahmot käyttävät. Hadoukenin tehdessään pelihahmo ojentaa kätensä eteen ja laukaisee kämmenistään energia-aallon vihollista kohti.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Toploader – kihararockindie

Dancing in the Moonlight -coverhitistään muistettu kihararockindieyhtye jäi viimeiseksi brittiläiseksi esiintyjäksi vanhalla Wembleyn stadionilla. Toploaderin joviaalia renkuttelua kuultiin 20. elokuuta 2000, minkä jälkeen lavalle nousi vielä illan pääesiintyjä Bon Jovi. Stadion purettiin vuosien 2002 ja 2003 aikana. Se ehti palvella lontoolaisten urheilu- ja kulttuuripyhättönä lähes kahdeksan vuosikymmentä.

#16 Dogs Die in Hot Cars – XTC:n-matkija-indie

Skotlantilainen XTC:n-matkija-indieyhtye on yksi 2000-luvun alun hirvittävimmin nimetyistä indieyhtyeistä. Mutta asiat voisivat olla onnettomamminkin: yksi yhtyeen nimivaihtoehdoista oli skatologinen Led Zeppelin -variantti Robert Plant in Poo Poo Land.

#17 Glasvegas – tosikkoromantiikkaindie

Skotlantilaisen tosikkoromantiikkaindieyhtyeen varhainen hitti Geraldine kertoo Geraldine Lennon -nimisestä sosiaalityöntekijästä, joka oli Glasvegasin laulajan James Allanin sisaren työtoveri. Laulun kohde on kertonut arvostavansa empaattista tapaa, jolla Allan käsittelee kappaleessaan ammattiryhmää, josta puhutaan usein vain negatiivisten asioiden yhteydessä. Geraldine Lennon siirtyi 00-luvun lopussa Glasvegasin merchandise-myyjäksi, mutta on sittemmin palannut ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta hyödyllisempiin tehtäviin. Viime kesänä Evening Times kirjoitti nelikymppisen Lennonin työskentelevän Glasgow’n VRU-yksikön (Violence Reduction Unit) ”väkivallan kierteen katkaisemiseen” tähtäävässä Navigator-projektissa, joka jalkautuu sairaaloihin auttaen perhe- tai jengiväkivallan uhreiksi joutuneita ja itsetuhoisia ihmisiä.

#18 Wolf Parade – indie-indie

Kanadalaisen indie-indieyhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä syntetisaattoria soittanut Hadji Bakara jätti yhtyeen vuonna 2008 akateemisten urahaaveidensa vuoksi. Bakaran kirjallisuuden väitöskirja hyväksyttiin vuonna 2016 ja se koski ihmisoikeuksien representaatiota viime vuosisadan kirjallisuudessa. Nykyään Bakara työskentelee Chicagon yliopistossa.

#19 Chromeo – lääppijäelektroindie

Kanadalaisen lääppijäelektroindieduon laulaja David Macklovitch suorittaa ranskalaisen kirjallisuuden tohtorin tutkintoa New Yorkin Columbian yliopistossa. Macklovitch käy luennoimassa ekspertiisistään Barnard Collegessa, joka hyväksyy opiskelijoikseen pelkästään naisia. Chromeon laulut kertovat usein naisista.

Video ei ole enää saatavilla

#20 We Are Scientists – kevytlimonadi-indie

Yksikään kalifornialaislähtöisen kevytlimonadi-indieyhtyeen jäsenistä ei ole tiedemies, ei yksikään.

#21 Architecture in Helsinki – tiimari-indie

Australialainen tiimari-indieyhtye keksi nimensä yhdistelemällä sanomalehdistä leikkaamiaan sanoja. Nimikkokaupungissaan Helsingissä yhtye esiintyi vihdoin elokuun 2007 Flow Festivalilla. Pari kuukautta aikaisemmin Bruce Willis oli Belgiassa lehdistötilaisuudessa rupatellessaan maininnut suosikkibändeikseen The Strokesin, Black Rebel Motorcycle Clubin ja Architecture in Helsingin. Suomalainen ilmaisjakelulehti Metro tulkitsi uutisessaan action-tähden ”rakastavan Black Rebel -moottoripyöriä ja Helsingin arkkitehtuuria”.

#22 Ladytron – naamahalvauselektroindie

Roxy Musicin kappaleesta nimensä napanneen liverpoolilaisen naamahalvauselektroindieyhtyeen varhainen single Discotraxx alkaa säkeillä: ”Prez gorite, prez poliata / Pod zvezdite, nad zhitata”. Se on bulgariaa ja tarkoittaa suunnilleen: ”Läpi metsien, halki niittyjen / alla tähtien, yllä peltojen”. Sanat lausuu Ladytronin kosketinsoittaja Mira Aroyo, joka muutti kymmenvuotiaana perheensä kanssa synnyinmaastaan Bulgariasta Israeliin ja myöhemmin Britanniaan.

#23 The Fratellis – tosiurpoindie

Skotlantilaisen tosiurpoindieyhtyeen jäsenet käyttävät Ramones-tyyliin sukunimeä Fratelli, vaikka kukaan kolmikosta ei ole oikeasti Fratelli. Nimi on poimittu vuoden 1985 kulttileffasta Arkajalat (The Goonies). Hittisingle Chelsea Daggerin nimi puolestaan on bändin laulajan Jon Fratellin vaimon Heatherin burleski-taiteilijanimi, joka puolestaan on viittaavinaan Britney Spearsiin. Monet urheilujoukkueet ovat käyttäneet Chelsea Daggeria ”antheminaan”.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Blood Orange – cocktail-lasi-indie

Englantilainen cocktail-lasi-indieartisti Dev Hynes, joka ennen nykyisen taiteilijanimensä Blood Orangen käyttöönottoa teki aamukasteindietä nimellä Lightspeed Champion ja kuului räikeää leopardikuosi-indiepunkia sahanneeseen Test Iciclesiin, on myös sarjakuvataiteilija. Maaliskuussa 2008 Hynes julkaisi omakustanteena sarjakuvateoksen I’m Asleep – Comics, Photographs and Illustrations. Kirjassa oli sarjakuvia myös primalscreamindieyhtye Horrorsin Faris Badwanilta sekä Semifinal-indieyhtye Semifinalistsin Ferry Gouw’lta.

#25 Doves – työläispsykedeliaindie

18. helmikuusta 1996 brittiläisen dance-yhtyeen Sub Subin kaksosveljekset Jez ja Andy Williams täyttivät 26 vuotta. Samana päivänä yhtyeen studio Manchesterin Ancoatsissa paloi mm. poroksi. Kuin feenikslintu nousi studion tuhkasta kolme kyyhkystä: Jez, Andy ja laulaja Jimi Goodwin vaihtoivat bändinsä nimen Dovesiksi ja tyylilajin työläispsykedeliaindieksi.

#26 Sufjan Stevens – haperosiipi-indie

Haperosiipi-indieartistin veli Marzuki Stevens oli parhaina päivinään kohtalaisen hyvä maratonjuoksija. Hänen uransa ehdottomasti paras saavutus oli 21. sija Chicagon maratonilla vuonna 2004, mistä Stevens palkittiin 6 000 dollarilla. Hänen edelleen ennätti vain neljä muuta yhdysvaltalaista juoksijaa. Vuonna 2007 Stevens osallistui Yhdysvaltain olympiakarsintoihin, mutta jäi 70. sijalle ajallla 2.25.18. Sitä nopeammin juoksivat suomalaisista maratoonareista viime vuonna vain Aki Nummela (2.18.59) ja Jarkko Järvenpää (2.23.06).

#27 Long Blondes – namedropindie

Vuodet 2004–2008 melodista postpunkia renkuttaneen namedropindieyhtyeen sanoituksissa mainitaan muun muassa darts-kommentaattori Sid Waddell, malli-näyttelijä Lily Cole, Carry On -elokuvien tähti Hatti Jacques, Factory-ikoni Edie Sedgwick, ranskalaisnäyttelijä Anna Karina, valokuvataiteilija Lee Miller, diivojen diiva Greta Garbo sekä baritoninero Scott Walker. Lisäksi yhtyeen kappaleisiin on samplattu muun muassa koomikko Ronnie Corbettin, radiotoimittaja Terry Woganin sekä tv-kasvo Kenny Everettin puhetta. (Kenny Everett oli yksi 1980-luvun tunnetuimpia parrakkaita ”Kennyjä” mm. Kenny Logginsin ja Kenny Rogersin ohella.)

Löyhääkin löyhempi tekosyy upottaa Kenny Logginsin kuva Nuorgam-artikkeliin? Tartutaan!

#28 The Knife – naamiaisindie

Ruotsalaisen naamiaisindieduon sisarukset Karin Dreijer Andersson ja Olof Dreijer ovat Fazerin sukua. Ruotsinsuomalainen kulttuurilehti Liekki julkaisi vuonna 2013 artikkelin Dreijerien isänäidistä Helen Dreijeristä (os. Fazer), joka muutti perheineen Helsingistä Göteborgiin vuonna 1954. Helen ei tunnustautunut haastattelussa The Knife -faniksi: ”Minun on kyllä täytynyt todella pinnistellä sellaisen musiikin kuuntelemisessa, vaikka kyllä siinä jotain on”, hän sanoi.

#29 Kings of Leon – jeesushattuindie

Nashvilleläisen jeesushattuindieyhtyeen veljekset ja serkukset käyttävät kaikki toista etunimiään. Laulaja Caleb on oikeasti Anthony, rumpali Nathan on Ivan, basisti Jared on Michael ja kitaristi Matthew puolestaan Cameron. Kaiken kruunuksi kolmen ensimmäisen isä on nimeltään Ivan Leon Followill, joten täydellisessä maailmassa, josta kaikenlaiset nimikikkailijat olisi siivottu hevonhelevettiin, Kings of Leon olisi ”Kings of Ivan”.

#30 The National – The New Yorker -kassi-indie

The New Yorker -kassi-indien jättiläisyhtyeen The Nationalin solistin Matt Berningerin puoliso Carin Besser on työskennellyt The New Yorkerissa.

#31 Xiu Xiu – persoonallisuushäiriöindie

Sanjoselainen yhden henkilön persoonallisuushäiriöindiebändi on ottanut nimensä vuoden 1997 elokuvasta Xiu Xiu: Sent Down the Girl. Se oli Twin Peaksin Jocelyn ”Josie” Packardina paremmin tunnetun Joan Chenin ohjaajadebyytti. Xiu Xiun läpimurtolevyn A Promisen kannessa oleva valokuva alastomasta vietnamilaisesta prostitoidusta on yhtyeen ainoan jäsenen Jamie Stewartin ottama. Levyn alkuperäinen kansi sensuroitiin jakelijan toiveesta oranssilla suorakaiteella. Uusintapainos on sensuroimaton. Levy-yhtiö oli uhitellut painattavansa levyn muualla, mikäli heidän vaatimukseensa ei olisi suostuttu.

#32 Arcade Fire – pelastusarmeijaindie

Rakastettu kanadalainen pelastusarmeijaindiekollektiivi on ottanut nimensä laulaja Win Butlerin kuulemasta kertomuksesta tulipalosta pelihallissa. Butler ei tiedä, onko tarina tosi. Yhtyeen ensimmäinen levy sen sijaan sai nimensä yhteensä neljän bändin jäsenten sukulaisen kuoltua levyn tekovaiheessa. Yksi heistä oli Win ja Will Butlerin isoisä, maineikas jazz-kitaristi Alvino Rey. Butlerit ovat mormoniperheestä. Win on valmistunut uskontotieteen kandidaatiksi, Will taas teki uraa kirjallisuudentutkijana ennen yhtyeen läpimurtoa.

#33 The Ting Tings – jankutusindie

Hiteistään That’s Not My Name ja Great DJ tunnettu manchesterilainen jankutusindieduo on ottanut nimensä laulaja Katie Whiten kiinalaiskollegalta, nimeltään Ting Ting.

#34 Dirty Projectors – tikapuuindie

Suomessa taiteilijanimellä Vuk tunnettu Emily Cheeger kuului David Longstrethin johtamaan tikapuuindieyhtyeeseen vuoden 2005 The Getty Address -levyllä. ”Dirttareihin” ovat kuuluneet myös sittemmin Vampire Weekendin perustaneet Rostam Batmanglij ja Ezra Koenig. Jälkimmäinen asui 2000-luvun puolivälissä jonkin aikaa Dirty Projectorsin Amber Coffmanin, Phosphorescentin Matthew Houckin ja Ra Ra Riotin Wes Milesin kämppiksenä Brooklynissa.

”The owls are not what they seem.”

#35 Grizzly Bear – havumetsäindie

Havumetsäindieyhtye Grizzly Bearin rumpali on nimeltään Christopher Bear. Bändin sooloprojektikseen vuonna 2004 perustanut solisti Ed Droste sen sijaan on sukua periamerikkalaisen Hooters-ravintolaketjun perustaneelle kaimalleen.

#36 The Microphones – mökkihöperöindie

Mökkihöperöindieartisti Phil Elvrum alkoi kirjoittaa sukunimensä muotoon”Elverum” vietettyään talven Norjassa. Elverum on 20 000 asukkaan kaupunki noin 140 kilometriä Oslosta pohjoiseen. ”Kurt Cobain kirjoitti nimeään kaikilla kreiseillä tavoilla, joten why not”, Elverum on perustellut päätöstään.

#37 !!! – ääntämysohjeindie

Kaikki tietävät, että ääntämysohjeindieyhtye !!!:n nimi tulee lausua muodossa [chk chk chk]. Harva tietää, että ääntämysohje tulee eteläafrikkalaisesta komediaelokuvasta Hassut jumalat (1980), joka on tiettävästi kaupallisesti menestynein eteläafrikkalaiselokuva ikinä. Elokuva sijoittuu Botswanaan ja sen päähenkilö on sani-alkuperäiskansaan kuuluva Xi. Sanien puhumaan khoisan kieleen kuuluu lukuisia naksutteluäänteitä. !!!:n Nic Offerin näkemässä versiossa ne oli translitteroitu tekstitykseen huutomerkeiksi.

#38 The Tough Alliance – pykäri-indie

Göteborgilainen pykäri-indieduo – joka tosin on lähtöisin Onsalan kunnasta 40 kilometriä Göteborgista etelään – viehättyi situationismista, sillä kukapa meistä ei nyt heikkona hetkenään. Lopputuloksena bändin tunnetuimman kappaleen Koka-Kola Veinsin alussa kuullaan situationistifilosofi Guy Debordia lausumassa pääteoksensa Spektaakkelin yhteiskunnan toinen teesi: ”Le spectacle en général, comme inversion concrète de la vie, est le mouvement autonome du non-vivant.”

#39 I’m From Barcelona – lastenkutsuindie

Yksikään ruotsalaisen lastenkutsuindieyhtye I’m From Barcelonan noin 29 jäsenestä ei tietenkään ole kotoisin Barcelonasta. Sen sijaan nimi juontuu John Cleesen tähdittämästä Pitkän Jussin majatalo -komediasarjasta. Sarjan tarjoilija Manuel on kotoisin Barcelonasta. I’m From Barcelonan johtohenkilön etunimi on Emanuel. Hän on Jönköpingistä.

#40 Los Campesinos! – hysteriaindie

Walesilaisen hysteriaindieyhtye Los Campesinos!in (jonka jäsenet eivät edes ole walesilaisia) kitaristi Tom Campesinos! liittyi yhtyeeseen maaliskuussa 2006 kuultuaan bändin perustaja Neil Campesinos!in keskustelevan baarissa haperosiipi-indieartisti Sufjan Stevensin musiikista. Yhtyeen nimen takana on Neil Campesinos!, joka opiskeli espanjaa koulussa ja piti maatyöläistä tarkoittavaa sanaa hauskana. Gareth Campesinos!in mukaan Neil Campesinos! piti tuohon aikaan kovasti amerikkalaisesta The Decemberists -yhtyeestä (ei huutomerkkiä) ja halusi omaan yhtyeeseensä samanlaisia mielikuvia. Gareth Campesinos! on sanonut pitävänsä nimeä typeränä. Hänen suhteensa nimen huutomerkkiin on myrskyisä.

Jack Ü eli Skrillex ja Diplo.

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Voit kuunnella kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta.

#150 Jack Ü – Where Are Ü Now feat. Justin Bieber (2015)

Skrillexin, Diplon ja Justin Bieberin yhteistyön hedelmä ilmentää kaikkea mikä nykyaikaisessa hittitehtailussa on upeaa. Jokaisen tekijän kädenjälki näkyy eikä hommassa ole jälkeäkään möhisten rakastamasta auteur-meiningistä. Komitealla saadaan parhaimmillaan aikaan todella komeaa jälkeä. Varsinkin lauluprosessointi on hienoa – kuin Vilunki tuhoamassa graffaa kopiokoneella. (Arttu Tolonen)

#149 Vampire Weekend – Step (2013)

Omasta taidokkuudestaan ihastuttavan tietoiselta vaikuttava Vampire Weekend onnistuu kuulijan onneksi kuulostamaan hengenheimolaisensa Paul Simonin tapaan usein myös tahattoman vilpittömältä. Souls of Mischiefin Step to My Girl -demoa kierrättävä, jouluaattoisella cembalolla koristeltu Step on samanaikaisesti sekä hampaita vihlovan nokkela että pirun kaunis. (Mikko Valo)

#148 Sampha – (No One Knows Me) Like the Piano (2017)

Lontoolaislauluntekijä Samphan ensialbumi Processin hienoin laulu on sen kolmas single, (No One Knows Me) Like the Piano. Ehkä 2010-luvun turhimmilla otsikon sulkeilla paiskattu teos on upea rakkauslaulu Samphan äidille ja tämän kodissa sijainneelle pianolle. Sampha on kertonut kappaleen olleen viimeinen kappaleensa, jonka hän soitti 2015 edesmenneelle äidilleen. (Vilho Pirttijärvi)

#147 Elbow – My Sad Captains (2014)

Siinä missä suomalaiset juomisesta kertovat kappaleet ovat joko itsesäälissä ja moralismissa kieriskelevää valittamista, holtittoman ryyppäämisen miehistä ylistämistä tai jommankumman edellämainitun ironisointia (joka tulkitaan väärin), Guy Garvey ystävineen saa baari-illan kuulostamaan hartaushetkeltä, jossa noustaan hetkeksi kauas arjen ja kattojen yläpuolelle. (Ville Aalto)

#146 Deafheaven – Dream House (2013)

Dream House on Deafheavenin käyntikortti. Se on auringonlaskua vasten teräväpiirtyvää, 16:9-kuvasuhteella nähtyä surumielisyyttä hämärtyvän Manhattanin siluetin tuolle puolen katoavista haaveista. Yhtyeen milleniaali-eksistentrialistinen post-metalli on tietenkin itsekeskeistä ja puristien hemoille käyvää, mutta samalla osoitus genren tematiikan laajentumisesta. (Mikael Mattila)

#145 Slowdive – Sugar for the Pill (2017)

Shoegaze-veteraanit saattoivat huokaista helpotuksesta, kun Slowdiven paluualbumin toinen single osoittautui edeltäjäänsä Star Rovingiakin uljaammaksi. Kappale soi jopa herkemmin ja kirkkaammin kuin Souvlaki-mestariteoksen parhaat hetket yli 20 vuotta aiemmin. Vain hiomalla ja jalostamalla jo valmiiksi täydellistä voi saada aikaan näin itkettävän hyvää musiikkia. (Juuso Janhunen)

#144 Nicki Minaj – Super Bass (2011)

Nicki Minaj halusi alusta alkaen sekä poptähteyttä että katu-uskottavuutta, mutta Monsterin tyrmäyssäkeistöä ja Starshipsin kiiltoa on ollut työlästä naittaa toisilleen. Nuo elementit eivät ole kohdanneet kunnolla kuin yhden kerran, mutta ehkä yksi vuosikymmenen täydellisimmistä popbiiseistä riittää? Lisätään nyt video Nickistä heittämässä maalia miesten niskaan. (Antti Piirainen)

#143 Taylor Swift – Blank Space (2014)

Jos ”Teukan” 1989 on vuosikymmenen paras valtavirran poplevy, Blank Space on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen hemaisevin hetki. Laulu on osoitus vaivattoman taidokkaan popmusiikin ikiaikaisen hurmaavasta lumovoimasta, joka puree taustaan katsomatta. ”Taylormania” valloitti tässä vaiheessa viimeisetkin We Are Never Ever Getting Back Togetherilta säästyneet sydämet. (Aleksi Kinnunen)

#142 Real Estate – It’s Real (2011)

Jos tapaisi luolassa kasvaneen ihmisen, joka ei koskaan ole kuullut musiikkia, hänelle voisi soittaa Real Estaten It’s Real -kappaleen ja kertoa sen olevan kaikkien aikojen paras popkappale. It’s Real on unohdettu helmi ja aliarvostettu mestariteos. Sävellyshetki on vielä liian lähellä, jotta se voisi murtautua aikansa roskaindien painolastista klassikoksi. (Joonas Kuisma)

#141 Daft Punk – Give Life Back to Music (2014)

Tämä kappale heittää kuulijan 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen ja tanssilattialle peilipallon alle. Random Access Memories -albumin sinänsä pätevä Get Lucky -hitti soitettiin nopeasti puhki, mutta paremmin aikaa on kestänyt levyn avausraita. Orgaaninen groove ei ole 2010-luvulla kuulostanut yhtä hyvältä kuin Daft Punkin valloittavasti kulkevassa tanssiteoksessa. (Tomi Nordlund)

Panda Bear.

#140 Panda Bear – Last Night at the Jetty (2010)

Panda Bearin Person Pitch oli Animal Collectivea, josta ”bläjäyttely” ja ”bro-meininki” on riisuttu pois. Jäljelle kristallisoituu väritön ja hienojakoinen psykedelia. Tällainen Beach Boys -tyyppisten klassisten melodioiden tavoittelu, jota esimerkiksi myös Fleet Foxes harrasti tähän aikaan, tuntuu nyt vähän vanhentuneelta ”valkoisten miesten laatumusiikilta”. (Iida Sofia Hirvonen)

#139 Rihanna – Diamonds (2012)

Diamonds on Rihannan paras kappale. Se on viileä, nostattava ja melankolinen balladi palikkapianoineen kaikkineen, ja täydellistä taustamusiikkia haaveileville Tumblr-päivityksille. Siksi oli osuvaa, että juuri sen Saturday Night Live -esitystä taustoittivat värikkäät vaporwave-ysärigrafiikat. Mikrogenrejen appropriaatiota? Varmasti. Ajankuvaista? Todellakin. (Mikael Mattila)

#138 Lana Del Rey – Born to Die (2011)

Muovia, mielialalääkkeitä, kolajuomaa, turpeita huulia, kiiltokuvia ja hattaraa. Lana Del Rey oli yksi 2010-luvun alun kiistellyimmistä poptähdistä. Onneksi kukaan ei enää jaksa kiistellä siitä, onko Lana aito asia vaiko markkinakoneiston puhaltama kupla. Vaikka artisti ei enää puhuta, julkaisi hän aikoinaan pysäyttäviä kappaleita. Born to Die on niistä komeimpia. (Tomi Palsa)

#137 Major Lazer & DJ Snake – Lean On feat. MØ (2015)

Kesänä, jona Lean Onista tuli hitti, minä rakastuin lopullisesti. Major Lazer oli siihen asti tarkoittanut minulle bileasiaa, jonka keikoilla hypättiin A-tikapuilta maahan kuivapanemaan naistanssijaa. Rakkauden tavoin Lean Onin nerokas popsävellys voitti minut hiljalleen puolelleen. Nykyään instrumentaaliväliosan laskeva sävelkuvio tuo rintaani lämmön tunnun. (Joonas Kuisma)

#136 King Krule – Dum Surfer (2017)

King Krule sinetöi asemansa Britannian näkemyksellisimpänä milleniaalina singlellä, jolla kaikuivat vuoden 2017 jännittävimmät äänet: mudasta esiin ryömivä basso (Devon Mongoloidin jälkeläinen), yhä järkyttävän nuoren Archy Marshallin, 23, kaivonpohjalta ulvomat manaukset, saksofonien laiska pörinä ja se jumalainen lätkytys, joka tätä kaikkea ihanuutta kannattelee. (Antti Lähde)

#135 Swans – Screen Shot (2014)

Jos mindfulness ei koskaan tuntunut miellyttävältä idealta, antakaa Michael Giran tehdä siitä viehättävämpää. Screen Shot on Swansin ekstaasinhakuisuuden viettelevä ja tanssittava kohokohta. Mennyttä ja tulevan ahmiva valtava ääniaalto työntää kuulijan suoraan ajan leikkauspisteeseen. Tämänkin vuosikymmenen elämänohje on hyvin universaali: ”Love now. Breathe now.” (Antti Piirainen)

#134 Owen Pallett – Lewis Takes Off His Shirt (2010)

Sofistikoituminen on sitä, kun huomaa, ettei Lewis Takes Off His Shirt olekaan Owen Pallettin paras kappale. Uusia faneja Pallett silti on saanut tuhansittain tällä viiden minuutin fantasiamusikaalilla, jossa on loppua kohti kasvava rakenne, nippu sisäisiä crescendoja ja tietenkin millisekunti, jolla neljännen minuutin jännite purkautuu ja pim, olet hypnotisoitu. (Oskari Onninen)

#133 Burial – Kindred (2012)

Lämpöinen rahina käynnistää dubstep-matkavideon, jolla maisemat vaihtuvat tiuhaan. Riippuu kuulijasta, mitä Kindredin edetessä tulee vastaan. Sen kuuntelemista voi suositella musavisahenkisille ihmisille, sillä sen suolaa ovat tuttujen kappaleiden kummalliset kaiut. Drum’n’bassin kultakaudesta muistuttaa kolme soinnun bassojyrähdys, josta Bad Company olisi kateellinen. (Maija Vikman)

#132 Katy Perry – Firework (2010)

Firework ei ole täydellisen ja ihanan Katy Perryn ainoa megahitti, joka on myös voimaannuttava tanssianthem. Mutta Firework on ”boom boom boom” -osiaan myöten yksi Perryn täydellisen simpukkakokoelman pophelmistä, jonka kertosäkeen alkaessa on pakko laulaa ja hyppiä mukana. Eikä tarvitse edes muistaa käyttää suojalaseja, kun ampuu sielunsa sisällä ilotulitteita. (Matti Markkola)

#131 Mitski – Your Best American Girl (2016)

Jo kasvatukseni on varmasti ollut erilainen. Ja nyt vihdoin hyväksyn itsessäni senkin. Meitä ei vain tarkoitettu toisillemme, ja se on ihan ok. Ei tarvitse olla ulkopuolinen, jotta voi samaistua Mitskin lauluun ulkopuolisuudesta. Päinvastoin – kun osaa peilata muistojaan vastaavissa tilanteissa, ymmärtää häntäkin. Kaikkea alleviivaa video, jossa Mitskin valkoinen ihastus hässii Coachella-beibeä Amerikan lippuun kääriytyneenä – Mitskin kävellessä hylättynä mutta lopulta itsevarmempana pois. (Niko Vartiainen)

Mitski.

#130 Loreen – Euphoria (2012)

Euroviisuja on usein vaikea asemoida popmaailmaan, mutta Euphoria sujahti vaivatta listahitiksi pelkällä hyvyydellään. Hölynpölysanat ovat ehtaa trancea ja sävellys Britney Spearsin Femme Fatalelta. Päälle vielä paljain jaloin nykytanssinut salaperäinen Loreen, ja kas, meillä on uniikki klassikko, jota voi muistella vielä pitkään parhaana euroviisuihin liittyvänä asiana. (Markus Hilden)

#129 Nick Cave & the Bad Seeds – Girl in Amber (2016)

Skeleton Tree ei ole levy Nick Caven pojan kuolemasta. Mutta levyn työstämisen aikaan sattunut onnettomuus antaa värin albumin jokaiselle nuotille. Myös Girl in Amber saa sielunsa laulajan hallitsemattomasta surusta ja tuskasta. Lopputuloksena on viiltävän tarkka kuvaus pysähtyneestä kaipuusta ja luopumisen pakolle nöyrtyneestä halusta säilyttää ripaus kauneutta. (Hannu Linkola)

#128 Ariana Grande – Break Free feat. Zedd (2014)

Max Martin on kirjoittanut digisukupolvelle oman Since You’ve Been Gonensa, mutta Break Free on emansipoiva erolaulu kaikille muillekin. C-osan vonkuna hyrisyttää samoja mahahermoja kuin Daft Punk. Lopussa fiittaaja Zedd ruuvaa esiteineille dubstep-mättöä. Mikä tärkeintä: tietenkin viiden tähden pophitti vuonna 2014 viittaa kertosäkeensä paraatipaikalla itseensä. (Oskari Onninen)

#127 Kanye West – Blood on the Leaves (2013)

Ensimmäisen säkeistön jälkeiset torvet ovat vaan niin härskit. Niiden yhdistäminen sydäntäraastavaan Nina Simone -sampleen ja Kanye Westin tavaramerkki-autotuneen on edelleen silkkaa tykistystä. Kun hyviksi todettujen elementtien kierrättäminen ei riitä, ne pitää räjäyttää täysin. Aika moni artisti noudattaa tätä maksiimia nykyään, mutta seuraukset ovat harvoin näin komeita. (Juuso Janhunen)

#126 Kendrick Lamar – Bitch Don’t Kill My Vibe (2012)

”Sometimes I need to be alone”, kuuluu levotonsieluisen räppärin rukouksen viimeinen toive. Kendrick Lamarin läpimurtolevyn toinen biisi esitteli albumiorientoituneille kuuntelijoille hiphopin uuden ajan ja sen kirjallisimman poikkeusyksilön. Kaikki on kuin ennen, paitsi ettei ole. Introspektio voittaa uhon, zen seksin. Voi niinkin vakuuttaa, ettei ole kuin muut. (Oskari Onninen)

#125 Arcade Fire – Everything Now (2017)

Arcade Firen Everything Now -albumi oli pettymys, mutta onneksi sen nimiraita on kuitenkin ehta popklassikko. Win Butler ja kumppanit tarjoavat hienosti helkkäävällä kappaleellaan maailmaasyleilevää popilottelua Abba- ja Talking Heads -vaikutteilla. Nykykulttuuria muistetaan kritisoida, ja kappaleen ylevä kosketinteema jää junnaamaan pahemman kerran päähän. (Tomi Nordlund)

#124 Adele – Hello (2015)

Miten ihana tunne onkaan, kun odotat jotain kappaletta ja sen ensi kerran kuullessasi olet, että: ”YAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAAAA AAAAAAAAAAAAASS SSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSSS SSSSSSSSSSSSSSSSSS!!!” Katumuspilleri ja proteiinipirtelö samassa paketissa eli täydellinen voimaballadi ja paluusingle! (Markus Hilden)

#123 Rae Sremmurd – Black Beatles feat. Gucci Mane (2016)

Nämä ovat ne veljekset Mississippistä kaverinsa kanssa, joita saamme syyttää tai kiittää siitä, että pari vuotta sitten oli trendi nimeltä mannequin challenge. Muistatko, mikäs se olikaan? Ei se mitään. Siihen tämä biisi tullaan silti ikuisesti yhdistämään. Mutta kun raaputtaa pois meemistä mähkääntyneen kuorrutteen, löytää bilehitin, jota voi kuunnella tanssimattakin. (Matti Markkola)

#122 Fun. – We Are Young feat. Janelle Monáe (2011)

Amerikkalaisyhtyeen kappale on pakahduttava ylistyslaulu elämänvaiheelle, jonka ei uskoisi ikinä päättyvän: ”Tonight, we are young, so let’s set the world on fire, we can burn brighter than the sun.” Hitti on tarttuvuudessaan ja dramaattisuudessaan täysosuma. Lukemattomat ovat nuo aamuyöt, jolloin baarista kotiin hoiperteleva juhlija on hyräillyt sitä mielessään. (Tuomas Kokko)

#121 Kent – Var är vi nu (2014)

Joakim Bergin muistot nuoruutensa mökkiviikonlopusta kasvavat elämän kulumiseen havahtuneen ihmisen apeaksi yksinpuheluksi peilin edessä. Vaikka elämyksellisyyden näivettymisestä kauhistunut kerronta uhkaa karata levottomien sähköiskujen sarjaksi selkärankaan, lauhduttaa empaattinen soitanta piinaavimmatkin ajatukset höyhenenkeveästi kutittaviksi lumihiutaleiksi. (Hannu Linkola)

Miguel.

#120 Miguel – Adorn (2012)

Ciaran Body Party. Draken Hold On, We’re Going Home. Miguelin Adorn. Silkkisen ihanien kutu-anthemien tyylilaji elää ja voi hyvin. Ja miten pehmeällä voimalla Miguel Jontel Pimentel sen tekeekään – kun kuulee hänen vannovan rakkautensa koristelevan ja pukevan kuulijan samalla tavoin kuin tähdet koristavat taivasta, on pakko uskoa hänen tarkoittavan juuri minua. (Niko Vartiainen)

#119 The xx – Angels (2012)

Angels on kaiutetun sähkökitaranäppäilyn ja Romy Madley Croftin kuiskailun johdattelema minimalistinen popballadi, jonka keston ajan saa odottaa jotain tapahtuvan. Vajaan kolmen minuutin jälkeen kuulija jätetään kuin nalli kalliolle, vain kylmien väreiden ja parin rummunpäristelyn kanssa. Angels ammentaa tyhjästä tilasta, tauoista sekä hiljaisuudesta. (Teemu Fiilin)

#118 Kurt Vile – Pretty Pimpin (2015)

Mitä tehdä, kun vessan peilistä katsoo vieras ihminen? Kun huomaat harjaavasi oudon tyypin hampaita ja pitäväsi tuntemattoman hepun vaatteita? Kurt Vilen Pretty Pimpin johdattaa naamioleikkiin. Se eksyttää aavikon kuumaan hiekkaan — ehdottaa, ettei tehdä yhtään mitään. Leijaillaan, jäbä. Tällaista se nyt on. Ainakin uuden tyypin kuteet näyttävät helvetin hyviltä. (Kimmo Vanhatalo)

#117 Bon Iver – Towers (2011)

Justin Vernon ystävineen on onnistunut kaikilla kolmella Bon Iver -albumilla voittamaan useampien kuuntelukertojen nihkeilyn jälkeen lopulta hitaasti puolelleen. Yhdelläkään levyistään Bon Iver ei ole onnistunut täydellisesti, mutta jokainen albumeista on vähintään puolillaan haikean melankolisia ja melodisia kolhiintuneita pikkutimantteja. Towers on yksi niistä. (Visa Högmander)

#116 Blood Orange – You’re Not Good Enough (2014)

Lontoolaislähtöinen Dev Hynes ennätti tehdä meluisaa kitarapoppia (Test Icicles) ja kanavoida sisäistä kantrimuusikkoaan (Lightspeed Champion), kunnes löysi itsensä Blood Orange -artistinimen avulla. 1980-luvun soul, funk ja hiphop soivat Hynesin ajattomalla Cupid Deluxe -albumilla. Samantha Urbanin kanssa duetoitu You’re Not Good Enough on albumin parhaimmistoa. (Tuomas Kokko)

#115 Vince Staples – Norf Norf (2015)

Vince Staplesin musiikki hylkii biisilistaformaattia paljonkin, mutta Summertime ’06:n nerokkaasta kokonaisuudesta on pakko kaivaa esimerkki. Lift Me Upin hätähuutoa ei kuullut juuri kukaan, mutta Norf Norf toimii porttina, jonka läpi voi kulkea Ramona Parkin synkkään varjoteatteriin. Biisi myös ennakoi Big Fish Theoryn yllättäviä ekskursioita brittigaragen soundimaailmaan. (Antti Piirainen)

#114 Taylor Swift – We Are Never Ever Getting Back Together (2012)

Tämä oli se kappale, joka muutti Taylor Swiftin modernin countryn ihmelapsesta oikeaksi tähdeksi. Puheosineen, välihuomautuksineen (”this is exhausting!”) ja veikeine videoineen biisi loi brändin, tavaramerkin ja pop-instituution, jonka ammattitaitoisen pinnan alla väijyy oikeata lahjakkuutta, laulunkirjoitustaitoa ja liki vastustamatonta feikattua viattomuutta. (Samuli Knuuti)

#113 Tyler, the Creator – Yonkers (2011)

”I’m a fucking walking paradox, no I’m not.” Väkivaltaa, painajaisia, älyvapaata uhoa. Oksennusta. Biitti on kuin jäteauton reistaava nostin. Vatsaa vääntää. Vai onko tämä vitsi? Kun Odd Future -kollektiivin johtohahmo ensimmäisen soolosinglensä videolla hirtti itsensä ja maailma jäi raapimaan päätään, 20-vuotias teiniälykkö Tyler Okonma nauroi matkalla pankkiin. (Jarkko Immonen)

#112 Phosphorescent – Song for Zula (2013)

Haavoittuva spirituaali rakkauden voimalle ja ailahtelevaisuudelle, jonka pyörteenomainen jousikuvio perspektiivistä riippuen joko vetää kuuntelijan helvettiin tai nostaa taivaisiin. Täysosuma, jonka soundista on vaikea sanoa tehtiinkö se kalliissa studiossa vai makuuhuoneessa. Biisi hiipuu pois pitkän kaavan kautta, kuten rakkauden synnyttämä ekstaasi ja tuska. (Arttu Tolonen)

#111 Frank Ocean – Self Control (2016)

Mikään biisi ei ole kuulostanut pitkään aikaan niin loppukesän haikeudelta kuin tämä. Vähän häiritsee kitaranäppäilyn ”underthebridgemäisyys”. Aina kun Self Controlin kuulee, tuntuu kuin olisi Kaliforniassa jossain rannalla ikävöimässä jotain ihmistä ja palmut leijuvat tuulessa samassa tahdissa kuin hengittää. Paras laini: ”I came to visit ’cause you see me like a UFO.” (Iida Sofia Hirvonen)

Haimin sisarukset.

#110 HAIM – The Wire (2013)

Ensimmäiset seitsemän sekuntia The Wire kuulostaa täsmälleen Eaglesin Heartache Tonightilta – eikä siinä mitään! Enemmän kuin ”Kotkien” uran jähmeimmältä boogielta, sisarustrion single kuulostaa kuitenkin Fleetwood Macin Christine McVien nielaisseelta Destiny’s Childilta. Näennäisen simppeli pop-aarre, jonka laulumelodian rytmitys hiipii karaoke-uskalikon painajaisuniin. (Antti Lähde)

#109 LCD Soundsystem – I Can Change (2010)

I Can Change on kipeä ja hauska kappale siitä parisuhteen tuskallisesta vaiheesta, kun kaikki on sanottu ja edessä on vain väistämätön, jota yritetään siirtää mahdollisimman pitkälle eteenpäin. Lupaillaan, ja itsekin melkein uskotaan, että kyllä minä vielä voin muuttua. Voin minä! Kyllä voin! Mutta kun et voi. James Murphy hallitsee tämän tyyppisen tragikomedian. (Teemu Kivikangas)

#108 Anohni – 4 Degrees (2015)

Koirat kuolevat janoon, kalat kuolevat lämpimään veteen, vanhukset kuolevat kuumuuteen, saaret ja rannikot peittyvät nousevan meriveden alle, metsäpalot valtaavat rutikuivan maan. Mitä siitä, sehän on vain neljä astetta. Kuolkaa kaikki! Anohnin edessä on pysähdyttävä miettimään yhteiskunnan mielettömyyttä. Tulevaisuus ei ole koskaan kuulostanut näin pelottavalta. (Markus Hilden)

#107 PJ Harvey – The Glorious Land (2011)

”Mikä on mahtavan maamme hedelmä? Epämuodostuneet lapset.” PJ Harveyn Let England Shake -albumi tuntui kypsältä romaanilta 16 vuotta Rid of Men jälkeen, White Chalkin teemakokeilujen tauottua. The Glorious Landin ratsuväen torvet ovat uhkaavuudessaan levyn muistettavin detalji. Sideways-festivaaleilla vuonna 2016 ne tuntuivat tuovan mukanaan ukkosen ja sateen. (Joonas Kuisma)

#106 College & Electric Youth – A Real Hero (2011)

Jos tekee kasarisyntsapoppia ilman ironiaa tai moderneja sävytyksiä, biisin on paras olla instant-klassikko. Irrottakaa A Real Hero Drive-leffasta ja Ryan Goslingin pusakasta. Siirtäkää se diskoteekkiin, hetkeen ennen valomerkkiä, neonvaloihin – mahtaako diskoissa olla neonvaloja? Katsokaa miten he empivät ja hakevat askelia. Voiko tätä edes tanssia hitaana? Klassikko. (Harri Palomäki)

#105 Beach House – Myth (2012)

Beach House osaa rakentaa melodraamaa. Vaikka baltimorelaiskaksikon useimmat biisit noudattavat samaa raukeaa näppäilykitaroiden, syntikkamattojen ja yleensä aika vähäeleisen laulumelodian kaavaa, Myth nousee ehkäpä tuon reseptin kiteytyneimmäksi yksittäiseksi täysosumaksi. Täydellistä ja tunnelmallista turvamusiikkia vuosikymmenen olennaisimmalta indiebändiltä. (Teemu Fiilin)

#104 John Grant – Queen of Denmark (2010)

John Grantin esikoislevyn huipentaa täydellisen vangitseva pianoballadi, joka on samaan aikaan lakoninen ja täynnä tunnetta. Herkän a-osan ja rujon b-osan vuorottelu toimii upeasti. Biisin sanoitus tarjoaa neronleimauksia, kuten ”I wanted to change the world / But I couldn’t even change my underwear”. Grantin taustalla soittelee mainio teksasilainen Midlake-yhtye. (Tomi Nordlund)

#103 Katy Perry – Teenage Dream (2010)

Teenage Dream -albumi on popin merkkipaalu ja sen singleistä soisi parhaiten muistettavan nimikappaleen, joka on Max Martinin, sittemmin täydeksi siaksi osoittautuneen Dr. Luken ja ennen muita Bonnie McKeen taidonnäyte kesäisestä pophitistä. ”Perryn ääni on aurinko ja kappale on kiertorata sen ympärillä”, kirjoitti Owen Pallett esseessään vuonna 2014 ja oli täysin oikeassa. (Markus Hilden)

#102 Julia Holter – Sea Calls Me Home (2015)

Julia Holter on jonkin- ja monenlainen popin yleisnero, joka saa miljoona eri elementtiä soimaan kevyesti päällekkäin. Sea Calls Me Home on orgaanisen kuuloinen pop-taideteos. Se kuulostaa vaivattomalta samalla tavalla, jolla onnistuneesti taiteillut skeittitemput saadaan näyttämään helpoilta. On ilmiselvää, ettei yksikään muoto rikkoudu Holterilta vahingossa. (Maija Vikman)

#101 Kanye West – New Slaves (2013)

”There’s leaders and there’s followers, but I’d rather be a dick than a swallower.” Kanye Westistä voi olla montaakin mieltä, mutta aikansa tarkkailijana hän on terävä. New Slaves kertoo siitä, mitä kaikkea on olla musta amerikkalainen 2010-luvulla. Teksti vyöryy terävinä huomioina rasismista, orjuudesta, mustien stereotyypeistä ja amerikkalaisesta kulutuskulttuurista. (Anton Vanha-Majamaa)

Jatkoa seuraa…

Jason Isbell.

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuvat Frank Oceanin Love Crimes (#196), Joanna Newsomin Good Intentions Paving Company (#179) sekä Jay-Z:n ja Kanye Westin Niggas in Paris (#156), koska niitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#200 Band of Horses – Factory (2010)

Amerikan partasuiden taidot tyhjenivät jo kahdelle ensimmäiselle albumille. Factory on ”heppabändin” myöhempien aikojen osaamista. Tässä, kuten niin monessa muussakin Band of Horsesin kappaleessa, päähuomion vie laulajan kärsivän kaunis ääni. Ben Bridwell voisi laulaa vaikka välipala-automaatista ja silti se veisi jalat alta – ja niin hän tässä laulussa tekeekin. (Matti Markkola)

#199 Perfume Genius – Hood (2012)

Suudelma hupun alla — todellinen minä kätkettynä. Jos todella tuntisit minut, et rakastaisi minua, Mike Hadreas pelkää. Myöskään Hood ei paljasta itsestään liikaa. Se on kaunis, pieni ja pelkistetty, mutta tyynen pinnan alla kuohuu. Myrskyävät tunteet ovat ottaa vallan. Pölyisellä ullakolla odottaa kätketty salaisuus. Kauniiden pianosointujen alla tikittää pommi. (Kimmo Vanhatalo)

#198 Rihanna – Only Girl (In the World) (2010)

Tulivuorisyntikat kuuluvat auttamatta vuoteen 2010, mutta muuten Only Girl on Rihannan kovimpia järkälesinglejä. Mukautuva, aina läsnäoleva ääni varmistaa sen, ettei biisin nimi kuulosta pelkästään itseriittoisuudelta, vaan myös viehättävältä. Täsmäsinglejen ja Instagram-kuvien myötä tuntui usein siltä, että RiRi oikeasti olisi Ainoa Maailmassa. Ei valittamista. (Gaius Turunen)

#197 Ryuichi Sakamoto – andata (2017)

Kuolema varjostaa. Vuonna 2014 Ryuichi Sakamoto sairastui nielusyöpään. Vuotta myöhemmin hän kertoi toipuneensa hyvin, mutta totesi, että syöpä voi uusiutua koska vain. async-levyä ei voi kuulla kokematta sitä ajatuksina kuolemasta, oli se sitten oma tai ystävän, kuten David Bowien. Kaunis andata kuulostaa hautajaisilta. Toivottavasti Sakamoton omat eivät tule pian. (Niko Vartiainen)

#196 Frank Ocean – Lovecrimes (2011)

Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Lovecrimes on ihmismielen ja -suhteiden intohimon hämärtämiä sängynalusia valokeilaava helmi, jonka Greg Dulli olisi taatusti halunnut kalastaa – niin usein The Afghan Whigs esitteli sitä vuoden 2012 keikoillaan. Kun Ocean toistaa ”murder, murder, murder she wrote” -tekstikoukkua, on vaikea olla ajattelematta Angela Lansburya. (Mikko Valo)

#195 Real Estate – Talking Backwards (2014)

Tässä on Real Estaten kaikista poplauluista täydellisin. Siitä tuli myös hyvästely, kun bändistä kaksi vuotta myöhemmin häädetty Matt Mondanile muuttui vuosikymmenensä tärkeimmästä kitaristista täydeksi hylkiöksi yhtenä #metoo-kampanjan ensimmäisistä tunnetuista indie rock -nimistä. Se on kierolla tavalla sopivaa: tästä ei olisi päässyt enää mitenkään ylemmäksi. (Antti Piirainen)

#194 The National – Day I Die (2017)

Editors on aina halunnut aikuisena ryhtyä The Nationaliksi, mutta jenkkibändi palauttaa kohteliaisuuden kuulostamalla nyt enemmän Editorsilta kuin Editors koskaan The Nationalilta. ”I’d rather walk all the way home than to spend one more second in this place”, Matt Berninger laulaa, ja Day I Die onkin musiikkia, jota kuunnella kävellessä kotiin hapantuneista bileistä. (Samuli Knuuti)

#193 Gorillaz – On Melancholy Hill (2010)

Damon Albarnin kappaleet kuulostavat parhaimmillaan siltä kuin ne olisivat tippuneet taivaalta valmiina. On Melancholy Hillin lastenlaulumainen kosketinmelodia on ensikuulemalta raivostuttavan yksinkertainen, vaan yhtenä iltana sitä löytää itsensä saksalaisesta urheiluhallista kyynelehtimästä sävelten tahdissa, kun animoidut tuulimyllyt pyörivät taustakankaalla. (Ville Aalto)

#192 Arcade Fire – City With No Children (2010)

Suburbanstats-verkkosivun mukaan Houstonissa on noin 700 000 lapsiperhetaloutta. Oikealla tavalla ahdistuneessa mielentilassa sekin voi silti tuntua kaupungilta, jonka esikaupunkinen autioita, jalkakäytävättömiä katuja voi kävellä loputtomasti tapaamatta yhtään lasta. Ja juuri oikeanlainen, kaiken yli hyökyvä ahdistus on se, mitä Arcade Fire kuvaa niin hyvin. (Juha Merimaa)

#191 Big Boi – Shutterbugg feat. Cute (2010)

Shutterbugg oli jo vuosikymmen sitten telakoituneen OutKastin vähemmän dandyn jäsenen, Big Boin, ensijulkaisu sooloartistina. Ja millainen julkaisu! Säälimättömän funkysti papattava tanssilattiasiivu ansaitsi paikkansa usealla best of 2010 -kriitikkolistalla, mutta ei päässyt jenkkilistalla edes sadan kärkeen. Se on Trumpiin verrattava syy halveksia Yhdysvaltoja. (Santtu Reinikainen)

Ryan Adams.

#190 Ryan Adams – Gimme Something Good (2014)

Tämä kappale toi americana-nörtin uralle uutta pontta. Nelikymppiseksi varttunut Ryan Adams julkaisi nimeään kantavan albumin, joka sisälsi henkisille nelikymppisille tarkoitettua musiikkia. Sellaisia meistä on nykyään joka toinen; miksi muuten katsoisimme videonauhureilla pyöriviä 1980-lukutoisintoja? Siksi Adams antaa meille ”jotakin hyvää”, ja mehän otamme sen vastaan. (Mikael Mattila)

#189 Crystal Castles – Not in Love feat. Robert Smith (2010)

Crystal Castles sovitti kanadalaisen Platinum Blonden leimallisesti 1980-lukuisesta jökötyksestä jotain ihmeidentekokonetta apunaan käyttäen uuden vuosituhannen parhaan Robert Smithin laulaman kappaleen. Ja mikä merkillisintä, aivan kuin Smith kesken lauluosuutensa havahtuisi siihen, mikä The Cure -levyissä on jo pitkään ollut vialla: rakkaus musiikintekoon on hiipunut. (Mikko Valo)

#188 The xx – I Dare You (2017)

Yhtäkkiä valot syttyvät ja maailma aukeaa. Ujosta hymystä kasvaa rohkeuden raikas riemusoitto. Se maanittelee, usuttaa, härnääkin, mutta vetää samalla hellästi lähelleen. Eikä päästä otteestaan kunnes kaksi on yksi, pidäkkeet murtuneet ja koko elämä kaikuu kuin euforisin pop-unelma. Tätä on rakastuminen, uskaltaminen, uskaltautuminen. Vieläkö epäilet? I dare you. (Hannu Linkola)

#187 Jessie Ware – Running (2012)

Jessie Ware laskeutui hulmuavasti joukkoomme kuin murtumisestaan pehmeästi ja harkitummin vihjaileva versio Sade Adusta. Waren särkiessä ääntään ja kiillotettua pintaa aaltoilevat kaipuu ja suru tässäkin kirjoittajassa. Kun tappelemme vähenevistä rahoistamme, voimme lohduttautua sillä, että meillä on se kallis melankolia, joka ei enää omistavaa luokkaa kiinnosta. (Gaius Turunen)

#186 John Maus – Quantum Leap (2011)

Ariel Pink’s Haunted Graffitista soolouralle lähtenyt John Maus tuottaa tee-se-itse-musiikkiaan vahvalla 1980-luvun synapop-estetiikalla ja samantyyppisellä kieli poskessa -asenteella kuin entinen bänditoverinsa. Goottivaikutteet eivät tee Quantum Leapista hillittyä – se on jytisevä rokkikappale tanssibiitillä, jonka tahdissa voi heilua juuri niin rujosti kuin on aina halunnut. (Maija Vikman)

#185 Adele – When We Were Young (2015)

On vaikea uskoa, että tehdessään When We Were Young -kappaletta Adele oli vasta 26-vuotias. Niin uskottavasti se kuvaa katumusta, kaipuuta, pettymyksiä, surua ja tietysti vanhenemisen pelkoa. Mutta niinpä niin: sehän on kuin elokuvaa – muukalainen, jonka voi kuvitella tutuksi. Kuvitelmaa ja melodraamaa, mutta kaunista sellaista. Lähes aina todellisuutta parempaa. (Kimmo Vanhatalo)

#184 PJ Harvey – The Words That Maketh Murder (2011)

”What if I take my problem to United Nations?” Punchline on tuttu Eddie Cochranin kesäduuniongelmista, mutta PJ Harvey tarjoilee sen hymyttä, hätähuutona Afganistanin sodan kauheuteen. Samalla se luo rinnastuksen bilerockin ja 2010-luvun voimakkaimman poliittisen levyn välille. Laina todistaa, miksi Harvey on aikamme parhaita rockbiisien tekijöitä – ellei paras. (Juha Merimaa)

#183 Chairlift – Amanaemonesia (2011)

Bandcamp oli vuonna 2012 uudehko juttu, ja Pitchforkin sisarsaitti Ad Hocilta löysi aina uutta ”vaihtoehtomusaa.” Chairlift toimi sellaisessa ekosysteemissä. Ajat muuttuvat. Bruisesista huolimatta hititön bändi, kolme lupaavaa mutta epätasaista levyä ja hajoaminen. Aikansa rakastettavin kuriositeetti ja pop gem. Nimeä on kuulemma tavattu musavisatehtäviä silmällä pitäen. (Joni Kling)

#182 Charli XCX – Boys (2017)

Ainahan ne mielessä ovat, pojat! Charli XCX:n tuotanto on ollut vaihtelevaa, mutta hänen popneroutensa käy ilmi tasaisin väliajoin yksittäisissä teoksissa, joista viimevuotinen Boys on kenties kaikista hulppein. Seuraavan kerran, kun joku kysyy, miksi asiat eivät etene, voimme hihkaista, että no, koska ajattelin vain poikia ja heidän särkyvää maskuliinisuuttaan. (Markus Hilden)

#181 Moderat – Running (2016)

Voiko joku olla lakonisesti pateettinen? Saksalaisilta näköjään luonnistuu kaikenlainen mitä muualla maailmassa ei osata – tämäkin esimerkiksi maagisen monokromaattisen räikeyden lisäksi. Runningin sävellyksen ja soundien tenhovoimasta kertoo, että kuuntelukokemus on aidosti liikuttava, vaikka teksti on tasoa, johon kuka tahansa 17-vuotias pystyy välkällä angstatessaan. (Arttu Tolonen)

FKA Twigs.

#180 FKA Twigs – Water Me (2013)

Usein musiikissa pyritään silottelemaan ja sokeroimaan asioita. Ne on silloin helpompi niellä. Kaikki eivät siihen lähde. FKA Twigs säveltää pop-lauluja, jotka pyrkivät eksyttämään ihmisiä jäljiltään hälyäänien, vieraannuttavien laululuuppien ja kontraintuitiivisten rytmien hetteikössä. Onko tässä kasvamassa seuraava Scott Walker? Tuokaa tänne ruho, jota hakata nyrkillä. (Arttu Tolonen)

#179 Joanna Newsom – Good Intentions Paving Company (2010)

Matkalaulu: kuski ei tajua kääntyneensä väärästä liittymästä ja pelkääjän paikalla istuvan rakkauden kuolleen. Äänihuulensa ja laulukykynsä polyypeille Ys-klassikon jälkeen melkein menettänyt Newsom briljeeraa ennenkuulumattomaan värinään kuoriutunutta ääntään ja musertavan tarkkaa kieltään kuin ylpeytensä myrkyllisen suhteen jälkeen löytäneenä. Eikä vain ”kuin”. (Tapio Reinekoski)

#178 Weyes Blood – Do You Need My Love (2016)

Jos Joni Mitchell olisi Twin Peaks -henkilö, Weyes Blood olisi tarpeeton. Noisen täydelliseen laulunkirjoittamiseen ja virheettömään mutta vieraannuttavaan laulutekniikkaan vaivatta vaihtanut Natalie Mering sovittaa kaikki Instagramin nihilistimeemitilit 1960-lukua kauniimmaksi folkiksi, aikamatkaltaan eksyneeksi syntikkahälyksi ja koti-ikäväksi toiseen maailmaan. (Tapio Reinekoski)

#177 St. Vincent – Digital Witness (2014)

Annie Clark on muutaman räppärin ohella muusikko, joka kokoaa kaikkein vahvinta albumien sarjaa 2010-luvulla. Digital Witness on St. Vincent -albumin hitein kappale, joka lainaa torvensa vielä David Byrnen kanssa yhteistyönä tehdyltä Love This Giant -levyltä. Kappaleen sanoma jatkui kaksi vuotta myöhemmin MASSEDUCTIONilla ja Black Mirror -tv-sarjassa. (Joonas Kuisma)

#176 Grizzly Bear – Sleeping Ute (2012)

Kun bändin nimi on suomeksi ”harmaakarhu” ja kappale ottanut nimensä vuorenhuipusta Coloradossa, voi odottaa jylhää korpipsykedeliaa, jossa kitarat räpsähtävät naamalle kuin männyn havut ja jonka halki Daniel Rossenin ääni virtaa kuin vuoristopuro. Ja sellaista saakin! Kosmisempaa tulkintaa aiheesta kaipaaville voin suositella Nicolas Jaarin mainiota remiksausta. (Samuli Knuuti)

#175 Alvvays – Dreams Tonite (2017)

Tähtitaivaallinen täydellisesti rytmitettyjä ja sanoiksi naamioituja yhteydenottoja, mutta myös häivähdys äärettömyyden yksityiskohtia ylenkatsovaa kopeutta. Tuleva alku ja mennyt loppu; sattuman oikkuja. Tässä on nyt ja poissa. Alvvaysin laulaja-lauluntekijä Molly Rankin tuntuu tietävän miten haaveet ja todellisuus pakahtuvat yhteen. ”Is it so naive to wonder…” (Mikko Valo)

#174 Blood Orange – Chamakay (2013)

Katkeruutta helmeileviä kehotuksia rakastajalle painua nyt helevettiin, jos olet vain leikkimässä. Tasaisen pilviharson taakse piiloutunutta aurinkoa liian kalliilla rantalomalla. Chairliftin Caroline Polachekin huokailu soi samassa sävyssä kuin trumpetilla hivelty steel-rumpu. Vastarannalla on juhlat. Kuin elämäsi paras cocktail, josta maistuu suussa enää viina. (Tapio Reinekoski)

#173 The War on Drugs – Under the Pressure (2014)

Haluaisin rakentaa talon The War on Drugsin Under the Pressure -kappaleen sisään. Siinä talossa herättäisiin joka päivä 9.45, jauhettaisiin kahvipapuja vain yhdelle kupille ja luettaisiin paperista sanomalehteä ilman kiirettä. Auringonvalo siivilöityisi avoimista ikkunoista elokuvallisesti etusivulle. Avokadot olisivat sopivan kypsiä. Ulkona kohisisi vihreä meri. (Joonas Kuisma)

#172 The Killers – Runaways (2012)

Post-it-lappu riittää, jos aikoo laatia listan The Killers -klassikoista tämän vuosikymmenen ajalta. Hätkähdyttävällä hittiputkella uransa aloittaneen bändin ruuti kuivahti kolmanteen albumiin – mutta onneksi on Runaways, aneemisen Battle Born -albumin yksinäinen johtotähti, jossa Brandon Flowers kanavoi sisäistä jonbonspringsteeniään mitä vastustamattomimmin. (Antti Lähde)

#171 Grimes – Realiti (2015)

Täydellinen kappale. Runsauttaan tursuava biitti, taustalla salakavalasti iskevät trance-tytinät, ja ennen kaikkea Grimesin menninkäismäisen hento laulusuoritus, jossa on niin paljon herkkyyttä, että sieluun sattuu. ”Your love kept me alive and made me insane”, hän laulaa ja minä uskon joka sanan. Se, ettei tämä kappale sijoittunut äänestyksen kärkeen, on huutava vääryys. (Juuso Janhunen)

Holly Herndon.

#170 Holly Herndon – Chorus (2014)

Paina korvasi internetiä vasten, ja tältä se kuulostaa. Säveltäjä Holly Herndon äänensi debyyttilevyllään Donna Harawayn kyborgiteorioita ja netin ASMR-rapinoita. Chorus on sanaton posthumanistinen pophitti, ja sen video työhuonedystopia maailmasta, jossa fyysinen ja digitaalinen katoavat toisiinsa. Me ihmettelimme. Tulevaisuuden sukupolvet vasta ihmettelevätkin. (Oskari Onninen)

#169 Nick Cave & the Bad Seeds – Mermaids (2013)

Yliarvostetulta pitkään tuntunut australialaishapannaama yhtyeineen sai paksuksi välillämme kasvaneen jään sulamaan Push the Sky Away -albumilla. Levyn laulut tuntuivat miehen aiempaa tuotantoa lämpimämmiltä ja lähestyttävämmiltä Mermaidsin tavoin. Upea Flow-keikka ja myöhemmät traagiset tapahtumat Caven yksityiselämässä asemoivat arvostuksen nykytilaansa. (Visa Högmander)

#168 Underworld – Two Months Off (2010)

Mahateknoa? Tämähän on rock’n’rollia. Rytmi, joka lanaa kaiken kuulopiirissä. Jumittava, mannerlaattoja tuuppiva sointupari. Muutamia sanojakin, ne pulppuavat awopbopaloobop-suonesta. Lehmänkelloja! (Nähkää, miten Rick Smith kioskinsa takana haltioituu niistä.) Nousua, nousua, koko ajan nousua, kunnes pudotus hetkeksi, taas nousua loppuun. ”But Alex is sooo nice.” (Harri Palomäki)

#167 Beach House – Norway (2010)

Norjaan, Norjaan. Beach Housen musiikki täyttää huoneen lämpimillä sävyillä. Se helisee turvallisen kuuloisena, vaikka vääristyvät kitarat ja matala, hidas laulu saattaisivat muussa yhteydessä luoda vaaran tunnun. Beach Housea ei voi selittää. Vaikka Norjassa on kylmä, Norwayn melodinen synavellonta kuulostaa keväältä ja kukkasilta, päiväunilta ja heräämiseltä. (Maija Vikman)

#166 Justin Timberlake – Mirrors (2013)

Justin Timberlaken hartaasti odotettu kolmas albumi The 20/20 Experience ei ollut mikään 10/10-kokemus. Paitsi tietysti tämän biisin kohdalla. Mirrors on taikalaulu, jonka äärellä vanhat fanit löytävät peilistä kahdeksan minuutin ajaksi haihtuneen nuoruutensa. Sitten taika haihtuu. Kuraeteisen peilistä tuijottaa vanhempi, jolta on futisturnauksen mokkapalat leipomatta. (Matti Markkola)

#165 Bon Iver – Beth/Rest (2012)

Ne Bon Iverin fanit, joille bändin nimetön kakkoslevy on 1980-lukuisuudessaan ja synteettisyydessään liikaa, nostavat usein Beth/Restin esimerkiksi. Minusta se on pakahduttavan upea albumin lopetus, joka tuo Phil Collins -slovarin luontevasti 2010-luvulle. Se on läpeensä melankolinen autotunen, syntikoiden, AOR-kitarasoolojen, klarinetin ja steel-kitaran epäpyhä liitto. (Teemu Fiilin)

#164 Japandroids – The House That Heaven Built (2012)

Voimapopin klassikkoresepti – äänekkäät kitarat, kaihoisat melodiat ja romanttiset sanoitukset – on Japandroidsin käsissä viety pisteeseen, jossa kitarat eivät niinkään kuulosta soittimilta kuin räjähdyksiltä ja lauluihin on vuodatettu sydänverta niin, että ne lähenevät itseparodiaa. The House That Heaven Built onkin kuin pistos paksua punaviiniä suoraan sieluun. (Ville Aalto)

#163 LCD Soundsystem – How Do You Sleep (2017)

James Murphyn vihakirje ex-liikekumppanilleen. Häiriintyneestä post-punkista säikäyttävään synabassoon ja lopun helpottavaan nostatukseen (kuin Murphy päättäisi kesken kaiken: ”antaa vihan olla, seuraan itse biisin implikaatioita”) kulkeva kappale on yksi LCD:n hienoimpia ja osoitus siitä, että Murphy voi vielä puristaa jotain yllättävää vanhoista vaikutteistaan. (Gaius Turunen)

#162 Ghost – He Is (2017)

Kasvottomien musikanttien ja blackmetal-paavin yhtye osasi kyllä loihtia kiehtovan kappaleen. Surumielisen pahaenteinen He Is yhdistää taivaallista melodiatajua ja helvetillistä tematiikkaa perinteisen hardrockin jykevyyteen jäntevällä mutta ilmavalla tavalla. Pelottava ja herkkä kappale on kuin Simon & Garfunkelin ja Blue Öyster Cultin rakkauden kirpeä hedelmä. (Kimmo K. Koskinen)

#161 The Weeknd – Morning (2011)

Kun kaikki oli vielä surkeaa oikealla tavalla. On tietysti ankeaa sanoa, että jokin oli parasta ”ekalla demolla”, mutta The Weekndin vahvin tuotanto löytyy artistin kolmelta ensimmäiseltä mixtapelta, joilla laulujen riipivä haikeus kohtaa nuoren miehen patoutuneet ja umpinarsistiset lyriikat. Niin paljon herkullisia yksityiskohtia, ja miten hieno kitarasoundi! (Juuso Janhunen)

The Knife.

#160 The Knife – Full of Fire (2013)

Seitsemän vuotta Silent Shoutin jälkeen The Knife lopetti itsensä ja tanssi omalla haudallaan. Shaking the Habitual oli Dreijerin puhkietuoikeutettujen perijäsisarusten vallankumouslevy, ja Full of Fire yhdeksän minuuttia kiukkua, joka kiehuttaa liki sinistä verta suonissa. Let’s talk about gender, baby! Liberals giving me a nerve itch! Ruotsi 2013 on Suomi 2017! (Oskari Onninen)

#159 Kanye West – Famous (2016)

Perkele kun on niskat jumissa. Syytän Swizz Beatzia ja kroonista nyökyttelyä aiheuttavaa biittiä tästä kaikesta – ehkä Kanye, Rihanna ja Nina Simone kärsivät samasta? Aprillipäivänä 2016 julkaisusta biisistä syntyi yksi isommista superjulkkisten kinasteluista, mutta ainakin Sister Nancyn Bam Bamista on helvetin hankala loihtia tämän tasoista hyvänolon sävelmää. (Antti Piirainen)

#158 Drake – One Dance feat. WizKid & Kyla (2016)

Kaikkien aikojen eniten striimatusta biisistä tulee aina ja ikuisesti mieleen kesä 2016. Tämä ei ollut oma muistoni, vaan sen globaalin sukupolven, joka on kuunnellut One Dancen yli kolme miljardia kertaa eri nettipalveluista. 3 000 000 000 kertaa maapallon hiphop-suurlähettilästä Kanadasta. Uskomatonta. Otetaas kerta sille. Maailma tarvitsee vielä yhden tanssin. (Matti Markkola)

#157 Jay-Z & Kanye West – Niggas in Paris (2012)

Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy kuulosti lähtökohtaisesti mahdottomalta ajatukselta. Kuinka heidän egonsa voisivat mahtua samaan studioon? Monien yllätykseksi Watch the Throne -albumi kuitenkin kuulosta siltä, että hiphopin supertähdillä oli hauskaa sitä tehdessään. Taustansa vuoksi raivostuttavan tarttuva Niggas in Paris -single on tästä osuvin esimerkki. (Tuomas Kokko)

#156 Beyoncé – Drunk in Love feat. Jay-Z (2013)

2000-luvun popdiivojen kuningatar julkaisi vuonna 2003 Crazy in Loven, jolla hän aviomiehensä Jay Z:n kanssa kävi dialogia muun muassa rakastumisesta. Drunk in Love julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin päivittämään tuonhetkistä tilannetta trap-biitin päältä tarjoiltuna. Biisi sisältää paikoin hyvin henkilökohtaista ja värikästä kuvailua superpariskunnan tavoista ja sattumuksista. (Maija Vikman)

#155 Paramore – Still Into You (2013)

Paramore on parasta. Yhtyeen hyväntuulinen, häpeilemätön pop-sensibiliteetti on virkistävää laatua. Yhtyeen alkutaipaleen angstisempi rypistys jäi kokonaan taka-alalle viimeistään Still Into Youn sisältäneellä, vuonna 2013 ilmestyneellä nimettömällä albumilla. Joskus kirkasotsainen hömppä on paikallaan ainaisen sakeissa vesissä lillumisen ja ruikuttamisen sijaan. (Tomi Palsa)

#154 Frank Ocean – Pink + White (2016)

Frank Ocean sai viime kesän Flow Festivalilla kaiken muun näyttämään kivuliaan keskinkertaiselta. Ei näitä genrerajojen yli rakkautta saavia neroja joka päivä nouse, ja on oikeastaan sama, mitkä hänen kappaleistaan tälle listalle nostaa. Yhtä turhaa on mainita, että tuottajanhenkseleitä on paukutellut Pharrell Williams ja vierailevana tähtenä on itse Beyoncé. (Kari Koivistoinen)

#153 Ariana Grande – Into You (2016)

Into You on niitä biisejä, jotka tuntuvat ensikuulemalta vähän liiankin tutuilta (eli Chaka Khanin Ain’t Nobodylta), jotta niitä osaisi ottaa vakavasti – ja samalla niitä, joista ei sadankaan kuuntelun jälkeen saa tarpeekseen. Max Martinin linjaston helmi saa viimeisen kuorrutuksensa Granden taipuisista ”I’m so into you” -kiekaisuista, jotka kultaavat kertosäkeen. (Antti Lähde)

#152 The National – I Need My Girl (2013)

Miltä kuulostaa itseensä käpertynyt kaipaus, kehämäiseksi kaiuksi juuttunut ikävä? Epäilemättä juuri tältä: tyhjyyden ääriä kutistavilta kitaralaineilta; surusointujen päälle nöyrästi laskostetuilta lupauksilta; riisuttujen tunteiden punomilta sävelkuluilta, jotka ylentävät jokaisen yksinäiseen epävarmuuteen hukatun hetken yhteenkuuluvuuden jaloimmaksi sinetiksi. (Hannu Linkola)

#151 Jason Isbell – Elephant (2013)

Vuonna 2018 Jason Isbell on vaihtoehtokantrin suurin tähti, kapeakasvoinen kansikuvapoika. Vuonna 2013 hän oli juuri ryypännyt itsensä ulos Drive-By Truckers -bändistä, eronnut ensimmäisestä vaimostaan ja kamppaili alkoholismin kanssa. Kliseistä tai ei, kiirastulen keskellä syntyi uskomaton Southeastern-albumi ja yksi vuosituhannen koskettavimmista kappaleista. (Jarkko Immonen)

Jatkoa seuraa…

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuu My Bloody Valentinen Who Sees You (#247), koska sitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#250 Prefab Sprout – The Best Jewel Thief in the World (2013)

Ihmeidentekijä Paddy McAloon löytää reitin kuulijan sydämeen yhtä huomaamattomasti kuin Arsène Lupin ylhäisön korurasioille. Kuten lähes kolme vuosikymmentä aiemmin julkaistut Goodbye Lucille #1 ja Cars and Girls, myös The Best Jewel Thief in the World on minkä tahansa vuoden – menneen tai tulevan – merkittävä olemassaolon mysteeriä jäljittävä musiikkiteos. (Mikko Valo)

#249 Pharrell Williams – Happy (2013)

Vuonna 2013 julkaistussa animaatioelokuvassa Itse ilkimys 2 kuultiin aimo nippu Pharrell Williamsin kirjoittamia lauluja. Varmasti tunnetuin noista lauluista on reipas soulhitti Happy. Kappale nousi sinkkulistan ykköspaikalle 26 maassa. Williams ei alun perin aikonut levyttää kappaletta itse, vaan halusi antaa Happyn CeeLo Greenin levytettäväksi. (Vilho Pirttijärvi)

#248 The National – Pink Rabbits (2014)

The National edustaa minulle aikaa, jolloin kaikki vaikutti olevan maailmassa niin hyvin, että harmaantuvan valkoisen vässykkämiehen pateettinen ruikutus vesisateessa osui suoraan sydämeeni. Oikeasti kaikki oli tietenkin pielessä jo tuolloin, ja Matt Berninger tiesi, ettei häntä kannattaisi kuunnella. Vuonna 2018 tuntuu, että hän teki melkein pilaa kuulijoistaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#247 My Bloody Valentine – Who Sees You (2013)

My Bloody Valentine vastasi vuoden 2013 iloisimmasta yllätyksestä. Yli 20 vuotta tekeillä ollut kolmas levy todella tuli valmiiksi – ja kuinka komea levy mbv olikaan. Kauttaaltaan vahva levy on kokonaisuus, mutta sen hienoimpiin hetkiin kuuluva Who Sees You on Kevin Shieldsiä parhaimmillaan: kaiken täyttävä, mutta kevyt särön aallokko, sen laineilla loputon kaipuu. (Juha Merimaa)

#246 Lorde – Louvre (2017)

Melodrama-albumi vältti nimessään lupaaman paisuttelun ja edeltäjänsä Pure Heroinen teini-ikäisen hybriksen. Louvre on albumin avainraitoja: kypsempää ihmissuhdeselontekoa melankolisessa, pahaenteisessä hiljaisuudessa, joka on vain muutaman sekunnin päässä katkeruudesta. Kielikuva megafonista on varustettu sordiinolla, kertojan kuvailema bassonjytke lähes kuulumaton. (Joni Kling)

#245 Grimes – Kill V. Maim (2015)

Claire Boucherin Grimes approprioi kaiken, mitä on nähnyt, kuullut ja kokeillut, hyppelee metatasoilla ja viuhuu viittausten välissä seksiä, joka ei kuulu sinulle ja jota et edes uskaltaisi. Grimes on 2010-luvun suurin poptähti niille, joiden karvat, identiteetin, kehot tai pahan olon myrkylliset pepe-sammakot terrorisoivat piiloon. Kill V. Maim? Kaikki paskaksi. (Tapio Reinekoski)

#244 Macklemore & Ryan Lewis – Thrift Shop (2012)

Macklemorea voi syyttää maailman artesaanioluthenkisimmäksi hittiräppäriksi, mutta kirppariklassikko Thrift Shopin hyväntuulinen vetovoima ei tyhjene kulttuuristen merkitsijöiden kyttäämiseen. Ja tuohan katu-uskottavampi Wanz karismansa kertosäkeeseen. Kumppanuus dj Ryan Lewisin kanssa poiki pari muutakin vuosikymmenen kirkkaimpien joukossa loistavaa bilehittiä. (Niko Peltonen)

#243 Katy Perry – California Gurls (2010)

Vaikka kannatankin artistien oikeutta kasvuun ja mielenilmaisuun, Katy Perryn äärimmäisen epä-woke, kalifornialaistyttöjen hottiudesta kertova California Gurls alastomine karkkiunelmineen istui hänelle jokseenkin luontevammin kuin viime vuonna koettu hapuilevahko poliittinen herääminen. Ei haitannut, että itse kappale on hattarantahmeasti tarttuvaa tanssipopneroutta. (Santtu Reinikainen)

#242 Julia Holter – In the Same Room (2012)

Tragedy ja Ekstasis olivat Julia Holterin itselleen suorittamia mustetahratestejä ja yliviljelty “eteerisyyden” määre se gestalt, josta vasta myöhemmin tiivistyi laulunkirjoittaja. Tässä tuosta eetteristä hahmottuu kammarissa kaappikellon tarkkuudella hyrräävä rukki ja helmeileviä leikkokukkia, joiden tinktuura valaisee tryptamiininkirkkaan metsäpolun synkällä kolinallaan. (Joni Kling)

#241 Taylor Swift – Style (2014)

Vuonna 2014 Max Martin ja Taylor Swift osasivat tehdä täydellisen poplaulun. Stylessä ei ole yhtään turhaa nuottia, rummuniskua tai tavua, eikä siitä myöskään puutu yhtäkään edellä mainittua. Sen sanat ovat kauniisti kiiltävää sanahelinää, jossa James Dean rimmaa red lipin kanssa ja skirt shirtin kanssa. (Ei, en väittänyt niiden olevan kovin hyviä riimejä.) (Teemu Fiilin)

Taylor Swift.

#240 Kent – Den sista sången (2016)

Pohjoismaiden suurin ja kaunein rockyhtye ajautui pitkällä urallaan kauas surisevasta alkupisteestään. Kentistä muodostui instituutio, jonka pyörittäminen muuttui intohimosta velvollisuudentunteeksi. Yhtyeen lopettamispäätös ei tullut suurena järkytyksenä. Uran joutsenlaulu ei ensin puhutellut, mutta jäähyväiskeikalla kuvattu musiikkivideo nostaa tunteet pintaan. (Tomi Palsa)

#239 Mount Eerie – Real Death (2017)

Laulu alkaa julistuksella: oikeasta kuolemasta ei voi laulaa tai tehdä taidetta. Albumi Crow Looked at Me kuitenkin yrittää, ja pääsee ainakin lähelle. Levy on vereslihaisen kipeä kuvaus Phil Elverumin vaimon poismenosta, aivan oikeasta kuolemasta. Real Deathia on tuskallista kuunnella, mahdoton kuivin silmin. Mutta silti ja juuri siksi se on niin tärkeä kappale. (Teemu Kivikangas)

#238 Nick Cave & the Bad Seeds – Push the Sky Away (2013)

Nick Caven parhaan uudemman albumin päätös- ja nimikappale murskasi alleen viimeistään legendaarisen Flow-keikan huipennuksena. Kun on tarpeeksi painavaa sanottavaa, voi antaa nuottien välisen hiljaisuuden puhua. Intohimo, tahdonvoima, elämän karu ainutkertaisuus – siinä tämän lähes sietämättömän suuren ja silti ohilipuvalta fragmentilta tuntuvan laulun kepeät teemat. (Niko Peltonen)

#237 Janet Jackson – No Sleeep (2015)

Paluu itsereflektioon ja Jam & Lewisin tuotantoon oli Janet Jacksonilta hieno siirto, paluuta itse tuottajillekin, joiden smoothit hetket sisältävät palasen teineinä kuullusta 1970-luvun pehmorockista. No Sleeep hyväilee mataline taajuuksineen kuten paraskin ysäri-R&B. Jatkoa Any Time Any Placen auraaliselle viettelylle, mutta juhlavana, kuten kotiinpaluussa kuuluukin. (Gaius Turunen)

#236 Arcade Fire – Afterlife (2013)

Kun Arcade Fire muuttui herkän impulsiivisesta indie-väreilystä modernistiseksi, muodottomaksikin diskokoneeksi, jotakin katosi. Onneksi uuden pinnan päälle tihkuu kuitenkin välillä vanhaa charmia. Silloin ollaan Afterlifen kaltaisten aarteiden äärellä; palvomassa maanisesti jyräävää täsmätahtimoottoria, jonka venttiileissä pulppuaa rakkauden sapettama sydänveri. (Hannu Linkola)

#235 Bruce Springsteen – Wrecking Ball (2012)

Vuonna 2009 E-Street Band soitti viisi iltaa peräkkäin kotikentällään New Jerseyn Giants-stadionilla. Ne olivat vuonna 1976 avatun stadionin viimeiset konsertit, seuraavana vuonna rakennus purettiin. Ikuisena nostalgikkona Springsteen ei tietenkään voinut olla kirjoittamatta stadion tuhosta. Lopputuloksena 2010-luvun toiseksi paras purkupallosta kertova kappale. (Juha Merimaa)

#234 Susanne Sundfør – Rome (2012)

Susanne Sundfør on norjalaistähti, joka toi itsensä Suomeen kahden biisin avulla. Toinen niistä oli lumoava taidelaulu Rome. Yksinkertainen sävellys se silti on: syntikkapolyfonia, Sundførin kasvava melodiateema ja jousistaccatot majesteettisuuden kruununa. Varoitus: liian tarkasti kuuntelemalla löytää kyseenalaisia viitteitä. Täälläkin Game of Thrones, saatana! (Oskari Onninen)

#233 Caribou – Can’t Do Without You (2014)

Höpsöltä tunteenpurkaukselta vaikuttava hokema taipuu Cariboun käsittelyssä pakkomielteiseksi ja jopa vähän karmivaksi lauseeksi, jonka kohteen voi tulkita olevan toinen henkilö tai hokija itse. Hitti, joka etenee elementti elementiltä ja kerros kerrokselta hillityistä tanssirytmeistä elektroniseen kaaokseen ennen vimmaisen äänimyrskyn jälkeistä levotonta rauhaa. (Visa Högmander)

#232 Beyoncé – Countdown (2011)

”If you leave me, you’re out of your mind.” Queen B:n ja Jay-Z:n terapialevyt ovat muuttaneet popin voimaparin narratiivia niin, että välillä on vaikea muistaa miten epäinhimillisen vakaata ja pohjattoman perinteistä heterosuhdekuvaa he ehtivätkään vuosien ajan luoda. Countdownilla Beyoncé julistaa jumaloivansa miestään – ja tekee sen ehdottoman tyylikkäästi. (Niko Vartiainen)

#231 Rhye – Open (2013)

Open on raukea, viettelevä, romanttinen ja sensuelli kappale. Se on Rhyen koko esikoislevyn tavoin lähes täydellisen tyylikästä musiikkia, jossa rytmit, puhaltimet ja jouset saavat juuri sopivasti tilaa valtaosan siitä pysyessä Mike Miloshin lauluäänellä. Musiikkia, jota kuunnellessa tekee aina mieli nauttia lasi hyvää punaviiniä ja vetäytyä lämpimän viltin alle. (Visa Högmander)

Vince Staples.

#230 Vince Staples – BagBak (2017)

Olen antanut itseni ymmärtää, että Vince Staplesin Norf Norf sijoittui Nuorgamin äänestyksessä huomattavasti BagBakia korkeammalle – kaiketi sitä pidetään yleisestikin hänen parhaana kappaleenaan. Ehkä se onkin. Mutta BagBak on niin ns. ”hirvittävä leka”, että Norf Norf ja Norf Norfin kaverit piiloutuvat kauhistuksissaan lähimmän terapiaponin alle sen kohdatessaan. (Santtu Reinikainen)

#229 MUNA – I Know a Place (2016)

I Know a Place on safe space -anthem, joka ei voisi olla yhtään ystävällisempi tai lempeämpi. Se kutsuu luokseen jokaisen, jota on loukattu, ja kietoo tämän kertosäkeeseen, jonka lauluharmoniat ovat elämänilossaan silkkaa Leijonakuningasta. On vääryys, ettei maailma tiedä laulun levyttäneestä, suomalaisvinkkelistä ravitsevasti nimetystä kalifornialaistriosta juuri mitään. (Antti Lähde)

#228 Radiohead – Lotus Flower (2011)

The King of Limbs on ilmestymisestään lähtien maistunut venytetyltä EP-levyltä mestarillisen In Rainbowsin ja tyylikkään A Moon Shaped Poolin välissä. Lyhyeltä levyltä löytyy loistavat hetkensä, jotka nousevat tekijänsä tasolle: avarasti paiskautuva rytmipöheikkö Bloom sekä Lotus Flower, joka muistetaan tietysti Thom Yorken meemiksi muodostuneesta tanssivideosta. (Aleksi Kinnunen)

#227 Cass McCombs – County Line (2011)

County Line kuulostaa harmaalta peitolta, jonka alla voi hytistä. Ehkä se johtuu Pink Floydin Echoesia lainaavasta bassomelodiasta, ehkä depressiivisestä tunnelmasta, joka tuntuu tuttuudessaan lohdulliselta. ”You never even tried to love me”, kertoja laulaa, eikä edes kuulosta siltä, että toivoisi toisen tekevän niin, vaan toteaa asian kyynisesti niin kuin se on. (Iida Sofia Hirvonen)

#226 Beach House – Sparks (2015)

Beach House on vaikuttanut lähes kaikilla studioalbumeillaan niin sanotusti yhden tempun ponilta. Victoria Legrandin ja Alex Scallyn muodostama kokoonpano on kuitenkin onnistunut aina kierrättämään tuota temppua uudelle levylle niin, että taika on säilynyt. Jotain lumoavaa raukeutta ja kauneutta Sparksissa sekä muissa Beach Housen parhaissa hetkissä nimittäin on. (Visa Högmander)

#225 The War on Drugs – An Ocean in Between the Waves (2014)

The War on Drugsin lauluissa on aikaa ja tilaa etsiä. An Ocean in Between the Wavesin hitaassa sykkeessä unelmiin eksynyt voi löytää polkunsa. Hän ajaa unien loputtomia valtateitä, samoaa myrskyisillä rannoilla ja pimeillä kukkuloilla. Hän lentää villin tuulen matkassa ja kiitää yön läpi mustan junan kyydissä. Hän etsii jotain suurta: valtamerta aaltojen välissä. (Kimmo Vanhatalo)

#224 A$AP Rocky – Fuckin’ Problems feat. Drake, 2 Chainz & Kendrick Lamar (2012)

Kappaleen diippi message: A$AP Rocky tykkää ”bad bitches” ja siinä on hänen wittu ongelmansa. Biisillä on kauhea tähtikaarti mukana, Kendrick ja jopa Drake! Tähän taisi liittyä joku räppibiiffi, jossa A$APin piti todistella muille räppäreille, ettei hän ole ”pehmo”, vaan oikeasti kovis? Jotenkin alleviivaavaa uhoa ja todistelua, mutta en tiedä räppihommista mitään. (Iida Sofia Hirvonen)

#223 Sharon Van Etten – Your Love Is Killing Me (2014)

Havahduin Sharon Van Ettenin kiinnostavuuteen vasta Twin Peaks: The Returnia katsoessa. Esitys ei ollut eteeristä mysteerigootteilua punaisissa samettiverhoissa vaan jotenkin suoraa avautumista Bang Bang Barin nurkkapöydästä. ”Break my leg so I can’t walk to you”, Van Etten laulaa ja muistuttaa haavoittuvuudessaan PJ Harveysta ja Liz Phairista. (Iida Sofia Hirvonen)

#222 The National – Conversation 16 (2010)

“Natikka” on indiemohikaanille helppo vittuilun kohde. Se on aika turvallinen ja jotenkin keski-ikäinen. Sille on kertynyt faijamöhöä. Alligator– ja The Boxer -albumit ovat kuitenkin edelleen upeita levyjä, ja näitä seurannut High Violet nappasi vielä sekin Pitchforkista lähemmäs ysin. Conversation 16 on levyn parhaita biisejä, kaunis, haikea ja vähän pilkallinen. (Teemu Kivikangas)

#221 Car Seat Headrest – Drunk Drivers / Killer Whales (2016)

Will Toledo on se jurottava antisankari, jonka me köyhyysrajalla ja syrjäytymisvaarassa tasapainoilevat prekaarit ansaitsimme. Drunk Drivers / Killer Whales on kokonaiselle sukupolvelle omistettu, katsastamattoman japsiauton lailla alamäkeen lasketteleva luuserirock-anthem. Sen mielenmaisena on masentunut mutta hyväksyvä: ei tarvitse onnistua. Riittää, että selviää. (Mikael Mattila)

Will Toledo (Car Seat Headrest).

#220 The Weeknd – I Feel It Coming feat. Daft Punk (2016)

Michael Jacksonin Thiller-albumin sessioista jäi yli 10 vuotta sitten julkaistun Someone in the Darkin lisäksi myös toinen kappale. Musiikkiteollisuuden ovela juoni oli naamioida se ”uudeksi kappaleeksi” r&b-tähti The Weekndin levylle vuonna 2016 – vieläpä Daft Punkin vierailun koristamaksi sellaiseksi – mutta mehän emme menneet lankaan. Hyvä yritys, sikari-ukkelit! (Teemu Fiilin)

#219 Slowdive – Star Roving (2017)

Utuiset kitaravallit ujeltavat tuulisella rannalla, kun yksinäisen tähden valo pilkahtaa liidunharmaiden pilvien välistä. Star Roving on shoegaze-jumalien paluu 22 vuoden odottelun jälkeen. Toisin kuin puutarhatöistä takaisin valokeilaan kaapatut divaribändit, Slowdive todisti olevansa edelleen relevantti tekemällä yhden parhaimmista levyistään. (Kari Koivistoinen)

#218 Bon Iver – Holocene (2011)

”Part of me, apart from me.” Ensimmäinen säe toimii tekstin eksistentialismin avaimena. Holocene on kuin rikki lyöty peili, jota kertoja itsensä nähdäkseen liimaa kasaan sirpale kerrallaan: värittyneitä muistoja, minäkuvan rippeitä, fantasioita. Muodostuu säröinen kaleidoskooppi, joka paljastaa katsojalle totuuden, jonka eheä peili peitti: ”I am not magnificent”. (Jarkko Immonen)

#217 The Black Keys – Lonely Boy (2011)

”Suru soittaa mielen mustin koskettimin, vahingossa vaikka valkoista koskettikin. Markalla ostan maailman, levyautomaatista kitaran. Kuulen äänen, kuulen äänen sen. Enää sure en. Kun kitara soi, ei itkeä saa. Sähköt sain sähkökitaraan, sähköt vain, en muuta tarvitsekaan. Soitan loppuun asti kappaleen. Ylleni taivaan teen tähtineen. Kun kitara soi, ei itkeä saa.” (Tomi Palsa)

#216 Saint Etienne – DJ (2012)

Vääryyshän se on, että maailman paras popmusiikki pääsee niin harvojen korvien kuultavaksi. Words and Music -albumi sisältää runsain mitoin sitä, mutta huippukohta on peilipallon kaikissa sävyissä kimmeltävä ajaton diskohitti DJ, jossa tuhoon tuomitun yhden yön suhteen tragiikka hautautuu ohikiitävien klubikohtaamisten taustalla soivan euforisen musiikin alle. (Niko Peltonen)

#215 Bruno Mars – Locked Out of Heaven (2012)

Ihana sotku Princeä, The Policea, 2000-luvun alun Timbalandia ja – hassua kyllä – niitä bändejä, jotka The Rasmus ja Disco Ensemble olisivat jossain toisessa todellisuudessa voineet olla. Taiteessa ei aina voi luottaa siihen, että rahaa asian päälle kaatamalla saadaan paras mahdollinen tulos, mutta tässä raha kuuluu juuri oikeissa paikoissa. Kaikki on paikoillaan. (Arttu Tolonen)

#214 LCD Soundsystem – Home (2010)

LCD Soundsystemin kolmas albumi oli ilmestyessään väistämättä pettymys maailman parhaan Sound of Silverin jälkeen. This Is Happening on sittemmin paljastunut erinomaiseksi kappalekokoelmaksi, jonka koskettavin yksittäinen helmi on lähes kahdeksanminuuttiseksi heräilevä, lempeän kieputtava ja haikea päätösraita Home, tekijälleen tyypillinen inhimillisyyden ylistys. (Aleksi Kinnunen)

#213 Skrillex – Scary Monsters and Nice Sprites (2010)

Popkriitikot tulevat katumaan sitä, että he suhtautuivat Skrillexiin niin nuivasti silloin kun hän oli huipulla. Debyyttilevynsä samannimiseen kappaleeseen Sonny Moore ahtaa pari kaunista melodianpätkää, eteerisen laulusamplen ja rutkasti rujoa wobblea. Harmony Korinen Spring Breakers -elokuvassa Skrillex taustoitti jenkkiteinien yltäkylläistä kevätlomaa osuvasti. (Anton Vanha-Majamaa)

#212 Jamie xx – I Know There’s Gonna Be (Good Times) feat. Young Thug & Popcaan (2015)

Säkeistöjen alatyylinen sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua, koska Young Thugilla ja Popcaanilla ei ole mitään suoranaista sanottavaa. Se ei kuitenkaan pilaa ihanaa kappaletta. Haluan uskoa, että Jamie xx:n hienoimmat levyt ovat vasta tulossa, mutta voi olla, ettei hän tee toista näin euforista kappaletta, joka saa hyvälle tuulelle jokaisella kuuntelukerralla. (Tuomas Kokko)

#211 Andy Stott – Numb (2012)

Puoliksi insinööri, puoliksi alkemisti Manchesterista keksi pyörän uudestaan vuonna 2012: teki tasabiitin listimään kaikki muut tasabiitit. Stottin entisen pianonopettajan looppaavaa henkäilyä ahdistaa sydämen sykkeellä hakkaava pneumaattinen prässi, johon on juotettu 30 vuotta teknon painolastia. Silti Numbissa on ilmaa kuin haahuilullisessa söpöintä synapoppia. (Tapio Reinekoski)

Andy Stott.

#210 Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Only in My Dreams (2012)

Viidentoista vuoden uran tehtyään Ariel Pink on yhä muusikkona omituistapaus (sekä ihmisenä epäilyttävä) ja uusimmalla Dedicated to Bobby Jameson -albumillaan jälleen rönsyilevän häröilyn parissa. Silti 2010-luku oli artistille hetken myös tuotantoarvojen ja hittipotentiaalin tunnustelua. Varhais-zappamainen Only in My Dreams on Pinkin popymmärryksestä ehkä paras näyte. (Joni Kling)

#209 Nils Frahm – Says (2013)

Juno-60-syntikka on yksi Suurista Instrumenteista: usein melankolinen, joskus dramaattinen. Nils Frahmin 14-vuotiaana ostama sellainen soi läpi Saysin, kauniista sekvenssistä lopun kosmiseen kohinaan. Mitä herkimmät varpaillaan kulkevat pianokuviot ja äänimanipuloinnit kuuluvat kuin lumen keskeltä, jossa hämmästelemme, kun Frahm soittaa tämän kaiken livenä. (Gaius Turunen)

#208 New Order – Tutti Frutti (2015)

Music Complete: rapsakka sointi, keskinkertaisia biisejä. Paitsi Ibiza-lomaromanttinen Tutti Frutti – Regretin jälkeen ensimmäinen post-Technique-ajan ”Orderi”, joka olisi soljahtanut ko. levyn ikonis-kaanoniselle B-puolelle, Mr Discon ja Vanishing Pointin väliin. Popkappaleen tulee kuulostaa vaivattomalta, valmiina syntyneeltä. Tutti Frutti on aina ollut olemassa. (Harri Palomäki)

#207 Beck – Morning (2014)

Morning on täydellinen kappale unenpöpperöiselle hotelliaamiaiselle. Se on rauhaisa mutta sävellykseltään kaunis, innostava ja voimaannuttava. Samaan aikaan kotikutoinen että paisutteleva kappale tuo vieraaseen ympäristöön turvallisen olon. Ysäri-hassuttelijan akustista ja aikuista puolta edustava kappale rohkaisee melodiallaan kohtaamaan elon haasteet pystypäin. (Kimmo K. Koskinen)

#206 Sufjan Stevens – The Only Thing (2015)

Sufjan Stevens puhuu äitinsä kuolemasta epätyypillisen rehellisesti. Hän etsii oikeaa tapaa surra läheistä, joka ei ollut huoltajan tehtävässä aina kovin hyvä. Pienessä ja suurenmoisessa kappaleessa kuolema on läsnä jonakin, jota vältellä vielä hetken. Pieni ihme tai merkityksen häivähdys estää avaamasta ranteita hotellin ammeessa tai syöksemästä autoa kanjoniin. (Anton Vanha-Majamaa)

#205 Burial – Come Down to Us (2013)

Joulukuussa 2013 William Bevan ilmoitti kolmen kappaleen avulla keksineensä itsensä uudestaan. Erityistä häkellystä dubstep-neron repertuaarin laajennuksessa herätti sydäntäsärkevän kaunis, itsetuntoa kaikkiin ulkopuolisiin valava Come Down to Us juustoisine syntikoineen. ”There’s no one quite like you”, naisääni laulaa – ja tuo lause kuvaa Bevania itseäänkin. (Niko Vartiainen)

#204 Fidlar – West Coast (2015)

Roadtrip tuottaa aiheena yleensä Luokkakokous-elokuvan tasoista ”viihdettä”. Vaikka paskapunkpop-ralli West Coastin teemana on päämäärätön sekoilu ja oravanpyörän nykäisy Tyyneenmereen, jotain hirvittävän viehättävää tässä on. Iloisen pinnan alta aistii myös monet överit vetäneen laulajan haikeat jäähyväiset entiselle elämäntyylilleen. (Kari Koivistoinen)

#203 Kate Bush – 50 Words for Snow

Hanki, hiutale, pyry, huurre, nuoska, nietos, ajolumi, loska, huove, akanpallo, kinos, pakkaslumi, kallo, viti, sohjo, puuteri, tiera, tykkylumi, polanne, kuurankukka, kirsi, siide, sevä, tuisku, utukka, hyyde, hitva, kide, hankiainen, jasa, söltsy, rääpäkkä, sevä, höty, tilsa, höykkälumi, vuotos, riitta, suojalumi, rämpsy, takkala, tykkilumi, kerte, kohma, hile… (Juha Merimaa)

#202 Lady Gaga – Angel Down (2016)

On se jännä. Ensin Lady Gaga yritti hämmästyttää kaikin mahdollisin konstein. Erikoisuudentavoittelu johti ylilyönteihin ja huomio keskittyi mainion musiikin sijaan lihasta valmistettuihin vaateparsiin. Vaan heti kun Gaga uskalsi jättää friikkisirkuksen minimiin ja teki Angel Downin kaltaisen raastavan pianoballadin, hänen suuri lahjakkuutensa pääsi loistamaan. (Tomi Palsa)

#201 Lykke Li – Sadness Is a Blessing (2011)

Kun 1960-luvun alun tyttöbändien romanttisen tragiikan tuo lähes sellaisenaan 2010-luvulle ja Ruotsiin, syntyy jotain näinkin ihastuttavaa. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kyse on tietysti yksinäisestä yksilöstä, joka rypee melankoliassa tarkoituksella, kun ei vaurauden keskellä voi muutakaan. Rakkaus ei enää aiheuta suruja, vaan suru on rakkauden kohde. (Niko Peltonen)

Jatkoa seuraa…

Nuorgamin kirjoittajat äänestivät kuluvan vuosikymmenen 300 täydellisintä ulkomaista popklassikkoa. Mukana äänestyksessä olivat kaikki vuosina 2010–2017 julkaistut popkappaleet.

2010-luvun popklassikoiden äänestämiseen osallistui 36 Nuorgamin kirjoittajaa: Ville Aalto, Teemu Fiilin, Markus Hilden, Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Aleksi Kinnunen, Teemu Kivikangas, Joni Kling, Samuli Knuuti, Kari Koivistoinen, Tuomas Kokko, Kimmo K. Koskinen, Joonas Kuisma, Hannu Linkola, Antti Lähde, Matti Markkola, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Tomi Nordlund, Oskari Onninen, Harri Palomäki, Tomi Palsa, Niko Peltonen, Antti Piirainen, Vilho Pirttijärvi, Tapio Reinekoski, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Gaius Turunen, Mikko Valo, Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Niko Vartiainen ja Maija Vikman.

Kukin raatilaisista listasi 50 parasta vuosina 2010–2017 julkaistua ulkomaista kappaletta. Samalta artistilta sai valita listalle rajoittamattoman määrä kappaleita (tai no – ei yli viittäkymmentä).

Listan koostamisessa huomioitiin kappaleen saamien pisteiden lisäksi tietyin painotuksin sekä esittävän artistin kaikkien kappaleiden saamat pisteet sekä kappaleen sijoittumien artistin kappaleiden sisäisessä rankingissa.

Monimutkaista – mutta niin on elämäkin! Pyrkimyksenä oli mahdollisimman reilu lopputulos, jossa tulisivat huomioiduksi yhtä lailla ”yhden hitin ihmeet” kuin useilla eri kappaleilla ääniä vertauskuvallisesti ”haravoineet” artistit, jotka suoraviivaisempi pisteidenlaskumetodi olisi jättänyt tyystin pimentoon.

Voit kuunnella lähes kaikki artikkelissa esitellyt kappaleet tältä Spotify-listalta. Siltä puuttuvat Beyoncén Sorry (#280) sekä Jay-Z:n ja Kanye Westin Otis (#251), koska niitä ei suoratoistopalvelusta löydy.

#300 The Posies – Glitter Prize feat. Kay Hanley (2010)

Kukapa olisi uskonut, että 1990-luvun voimapopparit onnistuisivat vielä vuonna 2010 tekemään näin upean, modernin kitarapop-kappaleen? The Posiesin Glitter Prize on raikkaan melodinen ja hienosti etenevä sävellys, jonka kruunaa Jon Auerin pehmeästi kehräävä laulu. Säkeistö tekee korville pelkästään hyvää, ja kertosäekin on yksinkertaisuudessaan valioluokkaa. (Tomi Nordlund)

#299 Stars – Privilege (2017)

”Poika sanoi / tyttö sanoi” -lauludialogit ovat kanadalaisbändin tavaramerkki, mutta Privilege kuuluu kokonaan Amy Millanin eetterinohuelle äänelle. Ainakin siihen saakka, kunnes maailman kauneimmat kitaravallit rysähtävät peliin siinä harhaluulossa, että niillä voisi yhä muuttaa maailmaa. ”Never got what you want”, Amy laulaa, mutta me saimme mitä halusimme, tämän. (Samuli Knuuti)

#298 TV on the Radio – Careful You (2014)

TV on the Radio julkaisi aikoinaan sen verran röyhkeän, äänekkään ja loistavan debyytin, ettei sitä ole sen jälkeen voinut ohittaa. Bändillä on edelleen tunnistettava, sielukas soundinsa, jota on vuosien varrella tuotettu yhä kalliimpaan makuun. Careful You on haikea rakkauslaulu, joka kaappaa viimeistään kertosäkeessä lämpimään syleilyynsä. (Kari Koivistoinen)

#297 Anna Calvi – Love Won’t Be Leaving (2011)

Turha olisi kieltää Anna Calvin kulkeneen PJ Harveyn jalanjäljissä esikoisalbumillaan, mutta vakuuttavia draaman tehoja ja esikuvaansa mannermaisempia tunnelmia hän saa lauluillaan välitettyä. Calvi tuntuu jo vähän unohtuneen, mutta vaikkapa tämä kohtalokkaan hehkuttelun merkkiteos saa ajattelemaan, ettei niin suinkaan tulisi olla. Kylmä teatraalisuus kaunistaa! (Niko Peltonen)

#296 Chance the Rapper – No Problem feat. Lil Wayne & 2 Chainz (2016)

Mixtapeillaan supertähdeksi noussut Chance the Rapper tekee hyväntuulista musiikkia, jossa kristinusko saa näkyä ja kuulua. Coloring Book ja siltä irrotettu No Problem juhlistavat elämää ja kaikkea mikä siinä on kaunista. Silloinkin, kun Chance puhuu vakavia tai uhoaa hoitavansa hommansa muita aidommin, taustalla laulaa gospelkuoro ja kaikki tehdään hymyssä suin. (Anton Vanha-Majamaa)

#295 Sun Kil Moon – I Watched the Film The Song Remains The Same (2014)

Nähdä Led Zeppelinin konserttielokuva lapsena ja uudestaan 46-vuotiaana. Miettiä tuttuja, jotka kuolivat ennenaikaisesti siinä välissä. Kirjoittaa tästä laulu ilman selityksiä, syitä tai arvoväittämiä. Pakottaa kuulija näin tekemään itselleen henkinen ruumiinavaus. Kunnon holhousvaltiossa Mark Kozelekin kuuntelu ilman psykoterapeutin pätevyyttä olisi kiellettyä. (Jarkko Immonen)

#294 Death Grips – I’ve Seen Footage (2012)

Death Gripsiä on vaikea luokitella. Se ei ole bailumusaa. Se on urpoilua, meluisaa sekoilua ja samanaikaisesti uutta luovaa neroutta. Se on industrialia, punkia ja säröä, kokeellista hiphopia ja paatosta. I’ve Seen Footage ei sovi riipivine riffeineen taustamusiikiksi, mutta mitä tarkemmin kappaletta kuuntelee, sitä häiritsevämpi se on. Ja silti se on pakko kuunnella uudelleen. (Maija Vikman)

#293 Charli XCX – Boom Clap [Aeroplane Mix] (2014)

Popjokapaikanhöylätär Charli XCX:n Boom Clap on hyvä kappale. Mutta belgialaisen nu disco -tuottaja Aeroplanen remiksaus on paljon parempi kappale. Uudelleenmiksaus nopeuttaa biisiä ja lisää siihen vastaanpanemattoman biitin uusine läpeensä tanssittavine synariffeineen. Näin se vapauttaa kappaleen raukeista tyylipopkahleistaan liitelemään vapaana öiselle diskotaivaalle. (Santtu Reinikainen)

#292 Yaeji – Raingurl (2017)

”Make it rain girl, make it rain, make it rain girl, make it rain, make it rain girl, make it rain…” Vuosikymmenen hypnoottisimman, viettelevimmän ja kryptisimmän klubihitin – sekä aikakauden täydellisimmän nörtti-chicin viimeistelevien silmälasien – takaa löytyy koreanamerikkalainen Kathy Yaeji Lee, jonka kielikylpyjä on kuultu nyt kahden EP:n verran. Lisää, heti! (Antti Lähde)

#291 Salem – King Night (2011)

Witch house ei ollut vaihe, vaan aikuista goottia: sopivasti rumaa mutta nuoltavaa pintaa niille, jotka eivät koskaan myönnä pelkäävänsä kauhuelokuvia. Oikeasti King Night on todella nolo ja korni – ja vuosia myöhässä noitawaven aallonharjasta – mutta silti paras päihde, jolla lietsoa itsensä voittamattomaksi kävellessään jälleen kerran kotiin lauantaiyönä yksin. (Tapio Reinekoski)

#290 Michael Kiwanuka – Black Man in a White World (2016)

Brittiläinen Michael Kiwanuka häärii kappaleellaan suurten klassisten soulnimien tontilla muttei päästä hommaa menemään kliseiseksi pastissiksi. Tunnelmallinen ja kantaaottava kappale kiteytyy kertosäkeen mantramaiseen hokemaan mustasta miehestä valkoisessa maailmassa. C-osa puolestaan tuo mukanaan herkullisia Marvin Gaye -konnotaatioita. Varsin ihana kappale. (Tomi Nordlund)

#289 Kurt Vile – Jesus Fever (2011)

Kirjoitin 30.1.2012 Kurt Vilesta seuraavaa: ”Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa pop-nerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan!” 18 kuukautta myöhemmin näin viimein Kurt Vilen tukan livenä ja pääsin myös tutustumaan siihen lähietäisyydeltä. Vai pääsinkö sittenkään? En päässyt. Kävi ilmi, että kyseessä ei ollut Kurt Vile, vaan Kurt Vilen apulaisbasisti, jonka hiuslaatua siinä joukolla tutkittiin. Kurt Vilen tukka säilyy mysteerinä. (Joni Kling)

#288 Drake – Take Care feat. Rihanna (2012)

The xx:n läpeensä tunnistettavaa kaikukitaraa ja calypso-sointeja ei ole koskaan hyödynnetty toisen artistin tuotannossa näin hyvin. Ei ennen eikä jälkeen. Kappaleen toiveikas rakkaustarina on kuin turboahdettua saippuaoopperaa. Absurdin melankolia-purkkapopin kruunaa Gil Scott-Heronin ha-ha-haa-laulusample. Kuin parhaat meemit – täynnä tuttua vakavaa ja överiksi vedettyä uutta. (Juuso Janhunen)

#287 A Tribe Called Quest – The Space Program (2016)

Kun Q-Tip sanoo ”reparations ain’t flowing”, se resonoi erityisellä tavalla vuonna 2018: Rotusorron julmaa historiaa ei tulla Yhdysvalloissa hyvittämään. Jokainen on täällä lopulta omillaan. ”If you find yourself stuck in a creek, you better start rowing.” A Tribe Called Quest teki Pariisin terrori-iskujen energisoimana huikean levyn, joka jäi heidän viimeisekseen. (Anton Vanha-Majamaa)

#286 LCD Soundsystem – Drunk Girls (2010)

Yksinkertainen kappale ei välttämättä yllä newyorkilaisen yhtyeen ikimuistoisimpien tuotosten joukkoon, mutta se on ihanan typerryttävä ja tarttuva pophitti. Olen valmiina kävelemään baaritiskille, tilaamaan neljä gin tonicia ja nostamaan käteni ilmaan niin, että tanssilattialle tipahtelee sekä jääpaloja että limeviipaleita. Minä en voi kuin kiittää James Murphya! (Tuomas Kokko)

#285 Young Fathers – Get Up (2014)

Young Fathersin minimalistisen hiphopin viehätys piilee muun muassa siinä jännitteessä, joka musiikin pintatason ja syvempien virtausten välille rakentuu. Syntyessään vanhan ja edelleen tuoreen kuuloista Get Upia voisi kuvitella genressään umpikliseiseksi bilekutsuksi, mutta sanoituksessa vilahtelevat ruumiit, kuolema ja vallankumous piirtävät kuvaa aivan muusta. (Ville Aalto)

#284 Kendrick Lamar – The Blacker the Berry (2015)

Googlaa heti aluksi ”respectability politics” käsittääksesi miksi sukupolvensa parhaan räppärin kontroversiaalein hetki löytyy tästä. Ja jos etsit kaikista avoiminta ja vihaisinta Kendrickiä, joka kääntää selkänsä optimismille, The Blacker the Berry on pidättelemätön keitos ylpeyttä ja vihaa, joka tahrii kaikki kuulijansa esittäjää säästämättä. Hypocrite. (Antti Piirainen)

#283 Kate Bush – Snowed In at Wheeler Street feat. Elton John (2011)

Monumentaalisen kaunis balladi, jossa menettämisen tuskasta rakennetaan vuosisatojen halki kulkeva pienoisromaani. Tämän hetken popissa kerrotaan todella vähän dramaturgisesti puhuttelevia tarinoita, koska kaikki laulavat nyt siitä, miltä heistä tuntuu, sen sijaan, että rakentaisivat kohtauksia. Kahdeksan minuuttia, jotka tuntuvat järkälemäisiltä. Tätä proosallisuutta soisi useamman kopioivan. (Juuso Janhunen)

#282 Disclosure – White Noise feat. AlunaGeorge (2013)

Vuoden 2013 trendituottajapari Disclosuren läpimurtosinkku White Noise saavutti aikoinaan brittilistan kakkossijan. Trendit kuitenkin vaihtuvat ja White Noise jäi duon korkeimmaksi listasijoitukseksi. Kappale on vastustamattomasti etenevää leimallisen brittiläistä klubimusiikkia, jonka uusien genrejen keksimiseen erikoistuneet britit nimesivät future garageksikin. (Santtu Reinikainen)

#281 Damon Albarn – Lonely Press Play (2014)

Blurin ensimmäisen aktiivikauden jälkeen Damon Albarnin rooli on ollut maailmaan väsyneen keski-ikäistyvän britin, joka kuulostaa sillä tavalla flegmaattiselta kuin pullon hyvää viiniä yksin tyhjennettyä kuulostetaan. Hieno ja tärkeä rooli, ja aliarvostetun soololevyn parhaalla kappaleella jähmeän hypnoottinen rytmi lyö samoja utuisia askelmerkkejä kuin laulukin. (Niko Peltonen)

Damon Albarn.

#280 Beyoncé – Sorry (2016)

Beyoncén Lemonade on teos, jossa kokonaisuus on parempi kuin osiensa summa, sillä osat ovat paikoin keskitasoa. Sorry kuitenkin kurottaa massan yläpuolelle anthemiudellaan. ”Middle fingers up I ain’t thinking about you / Sorry I ain’t sorry hell nah!”, Beyoncé sanailee vääntävän biitin päälle ja kriittinen popkansa hurraa. Parhaina hetkinään Beyoncé voimauttaa kaikkia. (Markus Hilden)

#279 The Diogenes Club – Ties Ourselves Around (2010)

Kuulun popkuluttajana aivokemiaoppikuntaan: jos melodia, harmonia, rytmi, soundi ja/tai sanat eivät saa välittäjäaineita sähisemään, musiikin kuuntelusta tulee akateeminen suorite. Tie Ourselves Around on kotitaloudessani vuosikymmenen toistetuin äänitallenne jo siksi, että merisairaasti vellova bassoärinä (ajasta 1:35 eteenpäin) tekee joka kerta harmaista soluistani vatkulia. (Harri Palomäki)

#278 Ariel Pink – Mature Themes (2012)

Kotinauhurit isompiin pöytiin vaihtaneen Ariel Pinkin musiikillisia popkollaaseja on syytä lähestyä avoimin mielin. Toisinaan Pink voi olla rasittava ja luotaantyöntävä: napanöyhtäisiä päähänpistoja suoltava sketsihahmo. Mutta loistokkaimmillaan, kuten Mature Themes -levyn nimikappaleella, Pink yhtyeineen on kuin kosmisia sävelkulkuja viljelevä avaruuspuutarhuri. (Mikko Valo)

#277 La Roux – Let Me Down Gently (2014)

Vastustamattomasti kasvava ja riipaiseva erolaulu, jossa haetaan rauhaa ja nyökätään kunnioittavasti 1980-lukulaisen syntikkapopin suuntaan yllättävää saksofonisooloa myöten. Yhtyeestä Elly Jacksonin sooloprojektiksi muuttuneen La Roux’n toisella ja toistaiseksi uusimmalla albumilla julkaistu kappale kasvaa melankoliseksi ja intensiiviseksi tanssipopvalioksi. (Visa Högmander)

#276 Daft Punk – The Game of Love (2013)

Elektroduon menestyslevyn huikea slovariraita on kuin fuusiojazz- ja opistofunk-levyiltä sämplättyä tuotannollista täydellisyyttä surullisen robotin murheellisella laulusuorituksella höystettynä. Ujeltelevan instrumentaalisine osioineen kappale tuntuu hekumalliselta rakkauden tuskassa piehtaroinnilta. Tappio rakkauden pelissä osoittautuu melankoliseksi nautinnoksi. (Kimmo K. Koskinen)

#275 Alvvays – Archie, Marry Me (2014)

Ajassa, jossa indie on sanana tyhjentynyt kaikista merkityksistä, naimisiin menemisen kaltainen porvarillinen rituaali on yhtä hyvä aihe indiepop-kappaleelle kuin mikä tahansa muukin. Alvvaysin tulkinnassa aiheesta on sitä paitsi kosolti tarttumapintaa ihmiselle, jonka mielestä romanttisimmat häät koostuvat käynnistä maistraatissa ja sen jälkeisestä pubireissusta. (Ville Aalto)

#274 FKA Twigs – Lights On (2014)

FKA Twigsin Lights On tuo mieleen lämpimiä muistumia John Martynin Solid Airista ja Van Morrisonin Astral Weeksistä. Kyse on vapaana vaeltelevan pystybasson läsnäolosta. Laulussa FKA Twigs kertoo, että voi rakastella valot päällä, kun hän kykenee luottamaan kumppaniinsa. Se on universaali kokemus, josta laulu kertoo todella hienosti. (Vilho Pirttijärvi)

#273 Radio Dept. – Heaven’s on Fire (2010)

Shoegazing-surinaa ja pörinää, unenomaisia melodioita ja lo-fi-estetiikkaa. Ruotsin radiokorjaamopojat ovat aina onnistuneet käärimään poliittiset pamflettinsa viehättävään, haikean herkkään pakettiin. Heaven’s on Fire onnistuu olemaan sekä pistävä kannanotto että hämmentävän kaunis kappale vihasta ja turhautumisesta. (Kari Koivistoinen)

#272 Lady Gaga – Marry the Night (2011)

Marry the Nightin oleellinen lisä on sen ylikirjoitettu video. Gagan hardboiled-monologi ei ainoastaan summaa hänen uraansa, vaan paljastaa, kuinka konservatiivisesta, 1900-luvun puolivälin tylystä showbisnes- ja musikaalimaailmasta hän on aina ammentanut. Ei mikään kaikkein edistyksellisin idoli. Kuvaan sopii, että Gaga lienee popin viimeinen julkitupakoitsija? (Joni Kling)

#271 St. Vincent – Birth in Reverse (2014)

Annie Clark rakentelee hirtehishumoristisen kuvan arjesta, jonka rutiineihin kuuluvat muun muassa roskien vieminen ja masturbointi. Paketti tarjoillaan mahdottoman tarttuvan melodian kera, ja hieman höperösti mutta kovalla höyryllä eteenpäin pyrkivän grooven tahtiin. Jotain synkkää pohjalla kuplii – Clark itse kutsui albumiaan bilelevyksi, jota voi kuunnella hautajaisissa. (Teemu Kivikangas)

St. Vincent.

#270 Elbow – Birds (2011)

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi – tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

#269 Rihanna – Kiss It Better (2016)

Rihanna laulaa ex-rakastajastaan, jota hän haikailee takaisin kuin jotain huumetta, vaikka aavistaa suhteen toksiseksi. Kappaleen tunnelma on nostattavan hedonistinen niin kuin jossain Princen biisissä. Aina kun kuulen biisin, kuvittelen RiRin polttamassa jointtia luksusaurinkolasit päässä avoautossa tai luksushotellin kylpyammeessa ja olen hänen puolestaan onnellinen. (Iida Sofia Hirvonen)

#268 Joshua James – Dramamine (2014)

Joshua James on 2000-luvun ainutlaatuisimpia ja aliarvostetuimpia yhdysvaltalaisia laulaja-lauluntekijöitä. Vuoden 2014 albumi Well, Then, I’ll Go to Hell koostui nerokkaista Modest Mouse -versioinneista, mutta sitäkään ei kukaan huomannut. Vaikka moni Jamesin omistakin lauluista ansaitsisi paikan listalla, kertoo Dramamine jotakin olennaista Jamesin briljanssista. (Jarkko Immonen)

#267 Miley Cyrus – We Can’t Stop (2013)

Tässä on poplaulu, joka on ekstaasia alusta loppuun. Enkä saa tyydytystä, purkupallonaisen huippusingle päihdyttää aina vaan – toisinaan sitä on pakko luupata puhelimesta neljä kertaa peräkkäin. Karaokesuosikkini on malliesimerkki paheellisuudesta, josta lapsuuteni naapurinsetä varoitti: ”Popmusiikki on yhtä paha kuin huumeet ja tupakka.” Koukussa on ihanaa. (Aleksi Kinnunen)

#266 Swans – Lunacy (2014)

Jotkut osaavat vanhentua tyylillä: veteraanibändi Swans teki komean paluun 2010-luvun alussa. Albumi The Seer on ihanan eeppinen mötkö, joka lyö turpiin ja jyrää armotta alleen. Lunacy tarjoaa hyvän johdannon nyky-Swansiin. Kuusiminuuttinen kappale on tapahtumarikas kuin matka maailman ympäri, hypnoottinen kuin kalkkarokäärme ja vangitsee imuunsa kuin musta aukko. (Teemu Kivikangas)

#265 Vampire Weekend – Ya Hey (2013)

Vampire Weekend on 2000-luvun parhaita yhtyeitä, ja newyorkilaisbändin kolmannelta ja loistavimmalta albumilta löytyvä Ya Hey on – olkoonkin haha-hauska OutKast-väännös – häkellyttävän kaunis kappale. 2010-luvun paras, jos minulta kysytään. Kiinnitä huomiosi sen jumalaista indie-valoa tulvivaan loppunostatukseen, josta Kanye ”Ultralight Beam” West uhraisi egonsa. (Aleksi Kinnunen)

#264 Frank Ocean – Novacane (2011)

”Fuck me numb”, Frank Ocean lauloi vielä silloin, kun hän ei ollut Blond-albuminsa kautta jalostanut r&b-souliaan omaksi genrekseen tanssimusiikin tuolle puolelle. Nuoren naishammaslääkäriopiskelijan lääkeriippuvuudesta kertovan Novocanen (Novocaine on puudutusaine) keinuva tausta flirttailee yhtä aikaa aististimulaation ja kemiallisen turtumuksen kanssa. (Samuli Knuuti)

#263 Belle and Sebastian – The Party Line (2014)

Skotlantilaisyhtyeen kappale ihastuttaa ensikuulemalta. Se on katkeransuloinen pophitti, jollaisia vain Stuart Murdoch osaa kirjoittaa. ”I am leaving many people feeling worse than before”, hän laulaa enkä tiedä, onko se minäkertojan itseironiaa vai hänen kipeää tekevä tunnustuksensa. Belle and Sebastian osaa yhä olla se ihana yhtye, johon monet ovat rakastuneet. (Tuomas Kokko)

#262 Kanye West – No More Parties in LA feat. Kendrick Lamar (2016)

Kanyea ahdistaa, kun on liikaa rahaa, mainetta ja valtaa. Aiemmin ongelma tuntui paisuvan Shakespeare-luokan tragediaksi, ja on hyvä huomata, että nykyään on helpompaa. Tässä Kanye tarjoaa itseironisemman tutkielman aiheesta, kera mukavan rennon ja lämpimän rahisevan, tuottajanero Madlibin kanssa väännetyn biitin. Kendrick Lamar kyllä välistä uhkaa varastaa show’n. (Teemu Kivikangas)

#261 Bon Iver – 33 ”GOD” (2016)

”Bonkan” 22, A Million -albumi jakaa mielipiteitä. Itse arvostan sen kokeellisuutta, mutta väheksyn seikkailua himmentäviä perinteisiä Bon Iver -hetkiä. 33 ”God” taas on levyn mestarillisin kappale, täydellinen hetki hapuilevan elektronisuuden ja tylsemmän maanläheisyyden välissä. Huippukaunis sävellys kaappaa matkaansa ja vapauttaa tuotannon tarkkailun taakasta. (Aleksi Kinnunen)

Bon Iver, tuttavallisemmi ”Bonkka”.

#260 Editors – No Harm (2015)

Birminghamilaisviisikko laulamassa No Harm on kuin lääkäri ruisku kädessään toteamassa, että tämä ei satu. Bändin viidennen albumin ensimmäinen single on kuin Radioheadin No Surprises syntetisaattoriprisman läpi heitettynä. Soundi on kuulas ja kiillotettu, ja kaiken halki Tom Smithin ääni kulkee baritonista falsettiin kuin skitsofreenikko riitelemässä itsensä kanssa. (Samuli Knuuti)

#259 Angel Olsen – Sister (2016)

Tämän vuosikymmenen parhaat sekunnit: 6.41–6.44. Tuntuu lähes typerältä langeta joka kerta samaan simppeliin halpaan – hidas nostatus kliimaksiin ja yhden lyönnin väliin jättäminen on tehty miljoona kertaa aiemminkin, muttei kertaakaan yhtä ihanasti kuin nyt. ”All my life I thought I’d change”, Olsen laulaa kaaoksen jälkeen, eikä vaikuta edes pettyneeltä itseensä. (Niko Vartiainen)

#258 HAIM – Want You Back (2017)

HAIM-yhtyeen kakkoslevyn Something to Tell Youn ensimmäinen single Want You Back on samaa Fleetwood Macista muistuttavaa kellastunutta popmusiikkia kuin yhtyeen ensimmäinen levy. Perustavanlaatuinen ero on siinä, että ne aivopoimuihin juuttuvat koukut, joita esimerkiksi tämä laulu jättää, ovat miellyttävämpiä ja nautinnollisempia kuin ensilevyn koukut. (Vilho Pirttijärvi)

#257 Best Coast – Boyfriend (2011)

Voi, kunpa hän ois poikaystävä mun. Best Coastin Boyfriend on kappale haaveilusta, ja se kuulostaa musiikiksi puristetuilta haaveilta. Lopulta kappaleen valtaa häiritsevä epätodellisuuden tuntu, ja unelmien paino tuntuu hieman liian raskaalta. Boyfriend leijailee pilvissä kykenemättömänä nousemaan sängystä. Nappaan sen pojan, jahka ehdin. Tai ehkä vain haaveilen. (Kimmo Vanhatalo)

#256 Carly Rae Jepsen – Emotion (2015)

Carly Rae Jepsenin upean Emotion-albumin nimiraita herättää minussa muiston siitä, kun kävelin eräänä kevätpäivänä sisään ostoskeskukseen. Kaikki tuntui mahdolliselta, Carly Rae Jepsenin kuunteleminen oli kohottanut mielialani todella korkealle. Hyvä olo johti siihen, että tapojeni vastaisesti keräsin ostokseni korin sijasta niin kutsuttuun sinkkukärryyn. (Vilho Pirttijärvi)

#255 The Go! Team – Buy Nothing Day (2011)

Älä osta mitään -päivä on aktivismin saralla yhtä vanhahtava idea kuin räiskyvän anarkistinen samplekollaasi popmusiikin. Silti The Go! Teamin oodi maailman muuttamisen logiikalle, jatkuvalle pään seinään hakkaamiselle, kuulostaa edelleen raikkaan energiseltä. Soinniltaan kappale on täysin nimensä vastainen – poksuvien rytmien sekä surisevien kitaroiden kulutusjuhla. (Ville Aalto)

#254 Sufjan Stevens – All of Me Wants All of You (2015)

Kun Sufjan Stevens malttoi luopua kikkailusta ja ylimääräisistä ”härpäkkeistä”, alkoi syntyä jotain taianomaista. Riisuttu indiefolk-levy Carrie & Lowell on kaikki ylistyslauseensa ansainnut. Kuin kuiskaten kulkeva All of Me Wants All of You jää kummasti kutkuttamaan mieleen aivan kuin albumin toinenkin mestariteos Fourth of July. Utuista, ajatonta ja puhuttelevaa. (Tomi Nordlund)

#253 Hannah Diamond – Every Night (2014)

Eräs hienoimmista erikoispurkkakollektiivi PC Musicin taikapiiristä singonneista singleistä on Hannah Diamondin Every Night. Parin heilimöintiä kuvaileva teksti kohtaa komeasti melko kuivakkaat syntetisoijat ja militantisti tamppaavan bassorummun. Hannah Diamondin lapsekas tulkinta on ylitsevuotavan söötti. Every Night on mestarillinen purkkapoplaulu. (Vilho Pirttijärvi)

#252 Mac DeMarco — Freaking Out the Neighborhood (2012)

Bart Simpson, Ville Vallaton, Mac DeMarco. Tämä kappale voisi olla tunnari sellaiselle sitcomille, jossa skeitataan, juodaan sokerilimuja ja kiusataan esikaupungin yläasteen rehtoria – mutta kuitenkin tarpeeksi viattomasti. Laulu on muistuma 1990-luvun lauantaiaamuista, joiden mainoskatkot toivat silmien eteen värikkäitä leluja ja epäterveellisiä elintarvikevärejä. (Mikael Mattila)

#251 Jay-Z & Kanye West – Otis (2011)

Otis Reddingin lauluäänestä voi rakennella erilaisia sampletulkintoja. Durutti Columnin Otis (1989) on kunnioittava ja sumeahkon surumielinen. Kanye West on taas Akai MPC -samplereineen röyhkeä. Tausta on käytännössä virtuoosin esittämä MPC-soolo, johon Jay-Z vastaa voimalla: ”I invented swag”. Tämä Otis on mestarien kunniakierros, mutta tiukka kuin itse kilpailu. (Gaius Turunen)

Jatkoa seuraa…

Kanye Westille koitti aikainen joulu.

Hei, sinä!

Koska olemme kilttejä ihmisiä – ja haluamme joulupukilta kovia paketteja – olemme koonneet iloksesi kaksi soittolistaa vuoden 2013 parhaista kappaleista.

Soittolistan, jolla on kaikki Spotifystä löytyvät ja top 100 -listallemme äänestetyt albumit kokonaisuudessaan, voit kuunnella tästä.

Soittolistan, jolla on yksi näytekappale jokaiselta Spotifystä löytyvältä ja top 100 -listalle äänestetyltä albumilta, voit kuunnella tästä.

Kummallakaan listalla ei ole kappaleita My Bloody Valentinelta, Bill Callahanilta, Pekko Käpiltä, Run the Jewelsiltä, Sur-rurilta, Haxan Cloakilta, Seksihulluilta ja Maakuntaradiolta, koska heidän uutta tuotantoaan ei Spotifystä löydy. Ristolta, Black Lizardilta ja Beastmilkiltä on puolestaan pidemmälläkin listalla mukana vain yksi tai kaksi kappaletta, koska niiden albumeita ei Spotifystä löydy.

Poimintoja vuoden 2013 parhailta albumeilta

1. Kanye West – Black Skinhead
2. Daft Punk – Giorgio by Moroder
3. Nick Cave & The Bad Seeds – Jubilee Street
4. Minä ja Ville Ahonen – Ennen kuin kuolen
5. Drake – Hold On, We’re Going Home
6. Pet Shop Boys – Vocal
7. The National – Don’t Swallow the Cap
8. Kurt Vile – Never Run Away
9. Oneohtrix Point Never – Boring Angel
10. Chvrches – We Sink
11. Darkside – Paper Trails
12. Risto – Tiedän millainen on ihminen
13. John Grant – GMF
14. Arcade Fire – Reflektor
15. Paavoharju – Minä nousen sinne
16. Hopeajärvi – Kiinnostaa
17. Disclosure – White Noise
18. Deerhunter – The Missing
19. Deafheaven – Irresistible
20. The Hearing – Wohu Wohu
21. Prefab Sprout – The Best Jewel Thief In The World
22. Julia Holter – World
23. Pimeys – Rakennukset
24. Goldfrapp – Annabel
25. J. Karjalainen – Meripihkahuone
26. The Knife – A Tooth For An Eye
27. Anssi Kela – Superkuu
28. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana – Rakkaudella vihaajille
29. Tim Hecker – Virginal I
30. Queens Of The Stone Age – I Sat By The Ocean
31. Panssarijuna – Marjaana
32. Danny Brown – Dip
33. Haim – The Wire
34. David Bowie – Where Are We Now?
35. Dalindéo – Ilta Tokoinrannassa
36. Ruger Hauer – Terra nullius
37. Haloo Helsinki! – Maailma on tehty meitä varten
38. Fuck Buttons – Brainfreeze
39. Sin Cos Tan – Limbo
40. Blood Orange – You’re Not Good Enough
41. Matti Johannes Koivu – Laulu pohjoisesta
42. Radiopuhelimet – Kilju
43. Vampire Weekend – Diane Young
44. Death Hawks – Blind Daughter of Death
45. Black Lizard – Boundaries
46. Justin Timberlake – Mirrors
47. These New Puritans – Fragment Two
48. Oranssi Pazuzu – Olen avannut uuden ailmän
49. Riitaoja – Alitajuntaa ovelta ovelle
50. King Krule – A Lizard State
51. Devendra Banhart – Für Hildegard von Bingen
52. Rhye – Open
53. Savages – Shut Up
54. Wire – Doubles & Trebles
55. Boards of Canada – Reach For The Dead
56. K-X-P – Magnetic North
57. Lady Gaga – Dope
58. Them Bird Things – Pachyderm Nightmare
59. The Flaming Lips – Look… The Sun Is Rising
60. Räjäyttäjät – Räjä’n’Roll All Night Long
61. Midlake – Provider
62. Håkan Hellström – Det kommer aldrig va över för mig
63. Major Lazer – Watch Out For This [Bumaye]
64. Eleanor Friedberger – I’ll Never Be Happy Again
65. Jonathan Wilson – Love To Love
66. Califone – Movie Music Kills A Kiss
67. Euro Crack – Pojat on huudeilla
68. Iron And Wine – Joy
69. Beastmilk – Love in a Cold World
70. Avicii – You Make Me
71. Phosphorescent – Song For Zula
72. Editors – Honesty
73. Tropic of Cancer – Plant Lilies at My Head
74. Manic Street Preachers – 4 Lonely Roads
75. Penniless – My Imaginary Friends
76. Autre Ne Veut – Play by Play
77. Tegan And Sara – Closer
78. Washed Out – It All Feels Right
79. Pure Bathing Culture – Dream The Dare
80. Eels – New Alphabet
81. Austra – Forgive Me
82. Ka – You Know It’s About
83. Cass McCombs – There Can Be Only One
84. Toro Y Moi – So Many Details
85. Lorde – Royals
86. Robin – Erilaiset
87. Arctic Monkeys – Why’d You Only Call Me When You’re High?
88. Miley Cyrus – Wrecking Ball
89. The Lieblings – It’s All Gonna Fall
90. Anna Calvi – Suddenly
91. Jessy Lanza – Kathy Lee
92. Iceage – Coalition

Kukas se siellä pilkistääkään?

Sitaatit ovat Nuorgamissa julkaistuista levyarvioista tai artikkeleista.

#25 Pimeys – Muut on jo menneet (M.dulor)

”Suomenkielinen rock elää kukoistuskautta, mutta tällä kertaa parrasvalojen ulkopuolella, M. Dulorin kaltaisten skarppien yhtiöiden julkaisuissa. Silti Pimeydenkin erinomaisella esikoisella voisi olla potentiaalia erittäin suuren yleisön tavoittamiseen.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#24 Julia Holter – Loud City Song (Domino)

”Loud City Song on Holterin kolmas albumi ja ensimmäinen, jonka hän on äänittänyt makuuhuoneensa ulkopuolella. Tämä on mainio juttu, sillä Holterin hento ääni ja ilmavat sävellykset saavat tällä kertaa lihaa luiden ympärille. Holterilla on kyky luoda ahdistuksesta ja kaaoksesta kauniita ja voimakkaita tunnelmapaloja.” (Jyri Pirinen)

Kuuntele Spotifyssä.

#23 Prefab Sprout – Crimson/Red (Icebreaker)

”Paddy McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla.” (Gaius Turunen)

Kuuntele Spotifyssä.

#22 The Hearing – Dorian (Gaea)

”The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ’taidepopin’ kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Ringa Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista.” (Antti Lähde)

Kuuntele Spotifyssä.

#21 Deafheaven – Sunbather (Icebreaker)

”Kun metallipuristit keskittyvät väittelemään, mitä alagenreä Deafheaven edustaa, me muut voimme kuunnella erinomaista albumia, joka kuulostaa siltä kuin At The Drive-in soittaisi postrockia. Sunbather on ainoa vuonna 2013 ilmestynyt levy, jota kuunnellessa tekee mieli soittaa ilmarumpuja.” (Tuomas Kokko)

Kuuntele Spotifyssä.

#20 Deerhunter – Monomania (4AD)

”Monomanian kuunteleminen tuntuu sarjakuvalta tai kuumehoureiselta unelta, jossa kaahaillaan moottoripyörällä halki Amerikan. Tai jotain. Minusta se on Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä. ’Kypsymisestä’ obsessoituneet jäärät saattavat toki olla eri mieltä.” (Iida Sofia Hirvonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#19 Disclosure – Settle (Island)

”Settle on yli tunnin mittainen, mutta tuntuu kuin säästäisin parikymmentä minuuttia elämästäni kuunnellessani Disclosuren loputtoman huoletonta, kekseliästä ja rajat unohtavaa merkkiteosta.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Spotifyssä.

#18 Bill Callahan – Dream River (Drag City)

”Dream River on niin täynnä elämää, sekä sen tummempia että kirkkaimpia hetkiä, ettei sitä sanoihin vangita. Se liikkuu mielen lävitse kuin kesätuulen haamu. Koe tämä!” (Jyri Pirinen)

Kuuntele Soundcloudissa.

#17 Hopeajärvi – s/t (Ektro)

”Hopeajärvessä on aivan liikaa koukkuja ja tarttumapintaa, jotta bändin voisi antaa hukkua undergroundiin. Kaikkien pitäisi kuulla tätä.” (Oskari Onninen)

Kuuntele Spotifyssä.

#16 Paavoharju – Joko sinä tulet alas tai minä nousen sinne (Svart)

”Paavoharjun kolmas levy tarttuu kuulijan mielenrauhaan ja pahoinpitelee sitä kuvaamattomilla tavoilla. Yö voi olla vaikea, mutta aamulla tätä musiikkia on saatava lisää. Huumetrippi vai karujen tosiasioiden ytimekäs kuvaus? Näkökulmakysymys.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#15 Arcade Fire – Reflektor (Merge)

”Win Butlerin toistaessa ’Just a reflection!’ -iskulausetta kaoottisen täyteen ahdetun taustan yllä on helppoa muistaa, miksi Arcade Fire iski alun perinkin kovaa. Mutta ei se tältä ole koskaan ennen kuulostanut – Reflektorin bassotaajuudet aiheuttavat tälläkin hetkellä ongelmia lähimmälle mannerlaattojen liitoskohdalle.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Spotifyssä.

#14 John Grant – Pale Green Ghosts (Bella Union)

”John Grantista on kuoriutunut elektronisen folkin synkkä ritari. Ritari on ottanut rajusti turpiinsa taisteluissa. Sotaa hän ei kuitenkaan koskaan tule luovuttamaan, vaan hän saa arvistaan uutta voimaa.” (Sami Sankilampi)

Kuuntele Spotifyssä.

#13 Risto – II (Fonal)

”Kun taide tarttuu isoimpiin mahdollisiin asioihin, nousee niiden tasolle, pelottaa ja rohkaisee ja mykistää samaan aikaan ja tekee tämän kaiken täysin omaäänisesti, silloin taide tekee itsestään Merkittävää isolla kirjaimella, etenkin yhteiskunnassa, jota II-levyn aiheiden pohtiminen ei keskimäärin voisi vähempää kiinnostaa.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#12 Darkside – Psychic (Matador)

”Konemusiikkilevyksi Psychicin vahvuus on lainata ajasta, jolloin konemusiikki ei vielä olut käsitteellistynyttä. Kukapa olisi arvannut, että vuoden 2013 tähän saakka paras elektrolevy on parhaimmillaan sen päättävällä, policemaisella pseudoreggaeraidalla?” (Joni Kling)

Kuuntele Spotifyssä.

#11 Chvrches – The Bones of What You Believe (Virgin)

”Chvrches yhdistelee debyytillään täydellisesti popin lämpimiä poukamia kristallisina hohtaviin syntetisaattorijäätiköihin. Lauren Mayberryn sanoituksissa on teräviä kulmia, mutta hänen herkän kutsuva äänensä sitoo niiden aiheuttavat haavat, ja yhtyeen elektroniset rytmit johtavat tanssiin kyynelistä huolimatta. The Bones of What You Believe sopii niille, jotka nauttivat poppinsa ripauksella pimeyttä.” (Kimmo Vanhatalo)

Kuuntele Spotifyssä.

#10 Oneohtrix Point Never – R Plus Seven (Warp)

”Oneohtrix Point Never ei jää vahingossakan paikalleen: R Plus Seven on aivan eri puusta veistetty kuin verrattain levollinen edeltäjänsä Replica (2011). 1980-luvun raukeasti suhisevista analogisista päiväunista on hypätty internet-ajan äänimaisemiin, auraalisiin näytönsäästäjiin ja pop-up-ikkuna-soundeihin. Daniel Lopatin on kuitenkin onnistunut luomaan aiempaakin vahvempia tunnelmia, hypnoottisesti koukuttavia arpeggioita ja vaivattomalla tavalla yleviä melodiakulkuja. R Plus Seven ei ole yhtään liian vaativa levy vaikkapa nettishoppailun taustamusiikiksi, mutta kestää hyvin myös keskittynyttä kuuntelua.” (Teemu Fiilin)

Kuuntele Spotifyssä.

#9 Kurt Vile – Wakin on a Pretty Daze (Matador)

”Hetkinen. Eiväthän levyt enää ole tällaisia: pitkiä, hitaita, uskomattoman nätisti sävellettyjä kaupunkihipin meditaatioita? Kurt Vile, senkin imbesilli, olet tehnyt juuri tuollaisen levyn. Vaikutan varmaan Eaglesia kuuntelevalta isältäni, kun blastaan tätä kesällä Volvosta.” (Joni Kling)

Kuuntele Spotifyssä.

#8 The National – Trouble Will Find Me (4AD)

”The National on loihtinut jo kuuden albumillisen verran synonyymeja romanttisille epäonnistumisille. Laulaja Matt Berningerin ääneen kiteytyvät kaikki tytöt (tai pojat), joita et ikinä tullut suudelleeksi, kaikki hukatut mahdollisuudet, kaikki väärät valinnat, kaikki ne tilaisuudet jotka menivät ja jotka tajusit tilaisuuksiksi vasta kun ne olivat menneet.” (Samuli Knuuti)

Kuuntele Spotifyssä.

#7 Pet Shop Boys – Electric (X2)

”Electric ei tietenkään ole paras Pet Shop Boys -levy, mutta pettymyksen tuottaneen Elysiumin jälkeen se on pikainen ja huikean onnistunut täyskäännös juuri oikeaan suuntaan. Kylmä fakta taitaa olla, että 55–60-vuotiaat brittiherrasmiehet ovat tehneet vuoden parhaan bilelevyn.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#6 Drake – Nothing Was the Same (Cash Money)

”Nothing Was the Same piti arvioida jo pari kuukautta sitten, mutta levyn kertakaikkisen viiltävä ajankuva ja temaattinen vahvuus saivat niin suureen sekavuustilaan, että jouduin turvautumaan ulkopuolisen konsulttitoimiston apuun. Tässä heidän SWOT-analyysinsä levyn sisällöstä. Vahvuudet: räppiluksus-elämäntavan ja itsesäälin välisen jännitteen siekailematon hyödyntäminen, vuoden kovin pop-biisi (Hold On, We’re Going Home) ja Kanye Westin 808-albumin jälkeisen rap-estetiikan maksimointi. Heikkoudet: yksi raivostuttavan junnaava uhoamisbiisi (Worst Behaviour). Mahdollisuudet: 100 % menestys. Levy on lähes täydellinen pop-herkistelyn ja modernin ahdistuksen kombo. Aikamme Nuoren Wertherin kärsimykset. Uhat: Kuulija voi hukkua narsismin ja egoilun tulvaan.” (Juuso Janhunen)

Kuuntele Spotifyssä.

#5 My Bloody Valentine – m b v (My Bloody Valentine)

”Kolmas kokopitkä todiste My Bloody Valentinen ainutkertaisuudesta, ja sen tulisi riittää. Ei mikään muu projekti olisi tehnyt tällaista. Se on myös ehkä rockmusiikin hienoin paluu. My Bloody Valentine vuonna 2013 kuulostaa yhä yhdeltä maailman parhaista bändeistä.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Soundcloudissa.

#4 Minä ja Ville Ahonen – Mia (Johanna Kustannus)

”Kunnianhimoinen, rohkea, tavoitteissaan onnistuva ja vaativa levy. Lepohetkiä tai mainittavia tunnelmanvaihtoja sen 37 minuuttiin ei mahdu. Nostan hattua, mutta en tiedä, kuinka usein tulen Miaa kuuntelemaan, sellaisiin paikkoihin se vie.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#3 Nick Cave & the Bad Seeds – Push the Sky Away (Bad Seed Ltd)

”Lähes groteski kansi, jossa Cave raottaa makuuhuoneen verhoa, kun Susie Bick kulkee kasvonsa peittäen huoneen lävitse, paljastaa vielä enemmän värimaailmansa avulla – haaleiden sävyjen kavalkadi, jonka läsnäolijoiden tummat vaatteet ja hiukset rikkovat. Tältä Push the Sky Away kuulostaa: aggressio on minimissään, mutta jännite on keskeisessä roolissa.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Spotifyssä.

#2 Daft Punk – Random Access Memories (Columbia)

”Vaikea sanoa, onko mestariduon ydinosaamisalue liukunut mahlantuottamisesta äärimmäisen möhöcoren puolelle. ’Daft Punk Enterprisen’ Random Access Memories on joka tapauksessa loistavasti toteutettu levy, joka nyt vain sattuu kuulostamaan isyyslomalta ja konsulttihouselta.” (Joni Kling)

Kuuntele Spotifyssä.

#1 Kanye West – Yeezus (Roc-a-Fella / Def Jam)

”Peruslähtökohtana on siis yhä moderni sananlasku ’Ei kohu kauas Kanyesta putoa’, mutta tämä levy tuntuu ampiaispesän ravistelulta sekä toiveelta saada aikaan yhtä kohahduttavaa musiikkia kuin hänen yksityiselämänsäkin on ollut. Siinä hän onnistuu, koska materiaalin ylivertaisuus on musertavaa, eikä Yeezus koskaan sorru pelkällä shokkiarvolla leikkimiseen: nämä ideat ovat hänen tasoiselleen artistille ennenkuulumattoman rohkeita ja ne toteutetaan lähes demonisella voimalla.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Spotifyssä.

Katto-3rdbassiset.

Hiphop-tähteys on ollut monille artisteille oikotie Hollywoodiin. Onneaan valkokankaalla ovat koittaneet niin Eminem (8 Mile), Will Smith (Men in Black -elokuvasarja) kuin Mos Defkin (Be Kind Rewind).

Mutta ketkä räppärit pitäisi saada kameran eteen? Kokosimme Nuorgamin torilla listan kuudesta kovimmasta räppäristä, jotka eivät ole koskaan esiintyneet yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa. Listasimme myös heidän unelmaroolinsa.

Kuvitus: Teemu Kivikangas. Teksti: Juuso Janhunen, Joni Kling, Tuomas Kokko, Oskari Onninen, Santtu Reinikainen, Anton Vanha-Majamaa.

#1 3rd Bass Viulunsoittaja katolla -musikaaliin

Kuka: Prime Minister Pete Nice, Richie Rich ja MC Serch olivat mukafiksu mutta oikeasti svengaava nykiläinen hiphopkolmikko. Ryhmä sai ainokaisen ykköshittinsä ampumalla Vanilla Icen tynnyriin kappaleella Pop Goes the Weasel. Toisin kuin vaikkapa Kid ’n Playn ja The Fat Boysin, ei 3rd Bassin tuotekantaa koskaan ehditty laajentaa elokuvien puolelle.

Ei esiintynyt: 3rd Bass ei esiintynyt elokuvassa Beverly Hills kyttä III, koska Judge Reinhold uskoi kolmikon vievän häneltä huomiota elokuvan todellisena päätähtenä. Yhtye ei myöskään saanut autiosaarelle haaksirikkoutuneen Tom Hanksin aisaparin osaa Robert Zemeckisin Cast Away – Tuuliajolla -elokuvassa, vaikka eläytyi Wilsonin rooliin hengailemalla kolmen kuukautt lentopallokentillä kontemploiden. He eivät päässeet myöskään Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 -elokuvaan. Judge Reinhold uskoi kolmikon jälleen vievän häneltä huomiota elokuvan todellisena päätähtenä.

Olisi pitänyt esiintyä: Norman Jewisonin yli kolmetuntisessa Viulunsoittaja katolla -musikaalisovituksessa on kaikki. Paitsi 3rd Bass. Tsaarinajan Venäjällä Anatevkan kylässä maitomies Tevje paiskii töitä ja huolehtii viidestä tyttärestään. Vanhin tytär Tzeitel pitäisi vielä saada naimisiin ja lisäksi santarmit ahdistelevat.

Kylän asiat mutkistuvat entisestään, kun Tevjen kolme veljenpoikaa saapuu yllättäen Brooklynistä. Pete Nice, Richie Rich ja MC Serch kertovat olevansa setänsä tavoin musiikillisesti lahjakkaita ja esiintyvänsä nimellä 3rd Bass, mutta Tevje nimeää yhtyeen uudelleen ”A–Schandeksi” – jotain minkä katsominenkin tuottaa häpeää. Tevje yrittää ensin lukita pojat navettaan ja tappaa omat tyttärensä, mutta monien kommelluksien kautta vanhan miehen ja 3rd Bassin välille kypsyy lämmin sukulaisside. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Danny Brown Gilmoren tyttöihin

Kuka erottuu joukosta? No tietysti ruutupaitainen, koska hänellä on lakki. Ja ruutupaita.

Kuka: Danny Brown on Detroitista kotoisin oleva, huumetuomioita linnassa istunut huonohampainen räppäri, joka on alati kamoissa ja puhuu, mitä sylki suuhun tuo.

Ei esiintynyt: Suspiria-kauhuelokuvassa (1977) eikä Nelosen Isänmaan toivot -komediasarjassa.

Olisi pitänyt esiintyä: Gilmoren tytöissä Danny Brown on D-Bone, Luken heroiinia käyttävä, kodittomaksi jäänyt veljenpoika. Luke ottaa D-Bonen hoteisiinsa ja antaa tälle töitä kahvilastaan, vaikka jannu on täysi käsi. D-Bone vetää kahvilan yläkerrassa piriä, luukuttaa Wu-Tang Clania ja valittaa siitä, ettei Stars Hollow’ssa tapahdu mitään. Hän on myös kaupungin ainut tummaihoinen asukki.

Käännekohdassa Lorelai ja Rory kutsuvat D-Bonen luokseen katsomaan Ihmemaa Ozia ja syömään kanankoipia. D-Bonesta sukiutuu Dwight, rääväsuinen sylikoira, jota tytöt voivat paapoa ja jonka kautta nauttia omasta valkoisesta ylivertaisuudestaan. Luonnollisesti Rory tulee raskaaksi eläimelliselle Dwightille. Kommelluksia seuraa, kun Rory ottaa lähiöissä kasvaneen aviopuolisonsa mukaan Yaleen. Sarjan opetus onkin, että värillä on väliä. (AV-M)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Petos Kotikatuun

Hannes Luotolan mielenrauha järkkyy.

Kuka: Nihilistisillä omakustanteillaan tunnetuksi tullut helsinkiläisräppäri Petos julkaisi levy-yhtiödebyyttinsä Toivo parasta ja pelkää pahinta vuonna 2010. Helsingin Kalliolla on keskeinen rooli Petoksen tuotannossa. Se toimii näyttämönä hänen tekstiensä kaljavarkauksille, ilkivallalle ja yleiselle pahoinvoinnille. Ei siis mikään ihme, että Petoksen levynkanteen on ikuistettu Sörnäisten metroaseman sisäänkäynti.

Ei esiintynyt: Petos ei esiintynyt Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas -versioinnissa. Hänelle oli kaavailtu asennevammaisen ja niskoittelevan sotamiehen roolia, sillä elokuvaan kirjoitettu ylimääräinen henkilö olisi korostanut alkuperäistekstin pasifistista sanomaa. Mollberg kuitenkin jänisti eikä uskaltanut ottaa taiteellisia vapauksia. Petos ei ole myöskään esiintynyt Alvin ja pikkuoravat -elokuvissa.

Olisi pitänyt esiintyä: Petoksen olisi pitänyt esiintyä Kotikadussa. Juonikuvio olisi ollut yksinkertainen: Helsingin Kalliossa kuvatussa sarjassa huoltoasemayrittäjä Hannes Luotolan mielenrauha järkkyy, kun hänen yrityksensä liepeillä alkaa pyöriä epäilyttävä, aurinkolaseja vuorokauden ajasta huolimatta käyttävä mies. Yhtenä iltana Hannes Luotola ja Petoksen esittämä epäilyttävä mies ajautuvat kiivaaseen väittelyyn siitä, onko kello jo niin paljon, että alkoholinmyynti on lopetettu. Väittelyllä on arvaamattomia seurauksia. Ne ovat niin arvaamattomia, että paikalle pitää soittaa Hanneksen poika Teemu Luotola. (TK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Biggie Smalls Aikahyppyyn

”Näääin pitkä hyppy.”

Kuka: Eräs modernin hiphopin kummisedistä ei ehtinyt koskaan ruudulle tai valkokankaalle asti ennen murhaansa. 1990-luvun alkupuolella räppäriksi ryhtyminen ei myöskään vielä tarkoittanut automaattista lippua eläviin kuviin, vaikka kyllähän esimerkiksi Icet Cube ja T aloittivat näyttelijänhommat hyvissä ajoin.

Ei esiintynyt: Danny Gloverin roolissa Predator 2:ssa, Predatorin roolissa Predator 2:ssa tai Tenho Saurenin rooleissa Tankki täyteen– ja Reinikainen-sarjoissa.

Olisi pitänyt esiintyä: Pitkällisen selvitystyön päätteeksi olemme tulleet tulokseen, että Christopher ”Biggie Smalls” Wallacen olisi pitänyt ehdottomasti esittää Aikahyppy-sarjan tohtori Sam Beckettiä, joka hyppii ajassa ihmiskehosta toiseen ja korjaa pieleen menneitä asioita.

Todisteemme:

1.) Biggien kappaleiden ja levyjen nimet ovat täynnä elämän ja kuoleman aiheistoa. ”Life After Death” (aikahyppy jonkun ihmisen kehosta avaruuden tuntemattomaan tyhjyyteen). ”One More Chance” (Beckett korjaa mönkään menneet asiat antaen ihmisille uuden mahdollisuuden). ”Unbelievable” (selittää itsensä).

2. Beckettin apuri Al pitää sikareista. Biggie piti sikareista.

3. Moni ei tiedä, pääsikö Sam Beckett koskaan takaisin kotiin. Moni ei tiedä, kuka riisti Biggie Smallsin hengen.

4. Biggiellä on kappale Me And My Bitch. Beckett omistaa ainakin yhdessä Aikahypyn jaksossa koiran!

5. Sam Beckettin sidekick Al pukeutui kuin pröystäilevä isoäiti. Biggien sidekick Puff Daddy pukeutuu kuin pröystäilevä isoäiti.

CASE CLOSED! (SR)

Video ei ole enää saatavilla

#5 2 Chainz Tähtiporttiin

Georgialainen neoavaruusfaarao. Kuvassa myös 2 Chainz.

Kuka: Löysin rantein ja leväperäisesti riimittelevä georgialaisräppäri 2 Chainz on noussut viime vuosina muun muassa Draken ja Kanye Westin vakio­-oheissupliikkimieheksi. Parasta artistissa on tämän tapa sanoa lähes jokaisella kappaleellaan nimensä lennokkaasti kuin kokaiinipöllyissä oleva Rick James.

Ei esiintynyt: Lukuisista kahnauksistaan oikeuslaitoksen kanssa tunnettua artistia ei ole koskaan nähty rikossarjassa Kova laki. 2 Chainz ei ole myöskään esiintynyt hänen koti­osavaltiossaan Georgiassa kuvatussa Walking Dead -­sarjassa, vaikka moraalinen korruptio, jota elävien kuolleiden välttely sarjan hahmoille tuottaa, olisi räppärin riimit tuntien juuri hänen ominta aluettaan.

Olisi pitänyt esiintyä: 2 Chainz olisi ehdottomasti pitänyt nähdä Tähtiportti– eli Stargate-­sarjassa. Nuoruusvuosinaan lahjakkaana koripalloilijana tunnetun artistin atleettinen olemus ja näyttävät pitkät hiukset olisivat tehneet hänestä täydellisen neo­avaruusfaaraon johtamaan Goa’uld-­pahisten laumaa. (JJ)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Yung Lean Summeriin

Yummeri.

Kuka: Lil B:n teiniversio on internetin paras räppäribrändi heti Kanyen jälkeen. Södermalmilla Tukholmassa kasvanut, Sad Boys -trioon kuuluva artisti breikkasi internetin suosiollisella avustuksella menneenä kesänä. Kun myyntiin tulee Sad Boys-snapbackeja, -t-paitoja tai -kasetteja, ne myydään minuuteissa. Yung Lean on sen verran nextin levelin artisti, ettei hänen vakavuudestaan saa tai tarvitsekaan saada tolkkua. Kuka muu voisi arvioida Södermalmin teinityttöjä haastattelussa seuraavin sanoin: ”They’re all hipsters. They like Avicii, they like Swedish House Mafia, and they’re into apple cider. They’re pretty lame. We ain’t about those hoes”?

Ei esiintynyt: Vaikka Yung Leanin tekemisissä näkyy loppuysärin konsolipeliestetiikka, hän ei harmillisesti päässyt – kenties syntymävuodestaan 1997 johtuen – vierailemaan Jaana Pelkosen juontamaan Tilt-ohjelmaan. Jos näin olisi tapahtunut, nähtäväksi olisi jäänyt, olisiko ohjelman visuaalinen suunnittelija saanut enemmän irti Yung Leanin tyylistä vai päinvastoin.

Olisi pitänyt esiintyä: Jokaisen alle kesätyöikäisen lomapäivien unohtumaton starttipiste on Summeri, Ylen aamupäivisin näyttämä ohjelma juuri heidän viihdyttämisekseen. Koska 16-vuotias Yung Lean on samaa ikäpolvea kuin ohjelman kohdeyleisö, häntä ei voi kuvitellakaan muihin ohjelmiin.

Jaksoissa Yung Lean istuisi läpicoolisti mutta surullisena hipsterihuppari ja kalastajalakki päässään Helsingin uimastadikan altaan reunalla, pelaisi Nintendoa, twiittaisi ja joisi Gatoradea ja Arizona Iced Tea -juomaa. Ohjelmaa paikan päältä seuraavat eivät uskaltaisi roiskia Yung Leanin päälle edes vettä, koska hän näyttää niin herkältä ja surulliselta jo valmiiksi.

Jokaisessa ohjelmassa olisi myös #sadboys-osio, jossa Yung Lean ja muu räppärikollektiivi antaisi elämänohjeita ja esittäisi yhden kappaleensa. Lisäksi viikottain järjestettäisiin kilpailu, jossa shoutboksissa ja maksullisin tekstiviestein saisi lähettää räppi-ideoita Yung Leanille. Ideat toteutettaisiin vain, jos ne sopivat artistin brändiin – siis käsittelisivät internetiä, huumeita, luksuselämää tai tunteita. (OO)

Video ei ole enää saatavilla

Sitaatit ovat Nuorgamissa julkaistuista levyarvioista tai artikkeleista.

#50 Oranssi Pazuzu – Valonielu (Svart)

”Valonielu yhdistää avaruusrockin ja psykedelian sävyt mustan metallin perinteisiin. Albumi hämmentää, ihastuttaa ja tiukimpia genrepuristeja vähän ehkä vituttaakin. Korinalaulu, black metal -riffit, huuruiset huminat, raskas surina, toisto ja eeppisen pitkät kappaleet: näistä syntyy jylhä, painostava, katharttinen, upea elämys joka on Valonielu. Tekstipuolella mennään Pazuzun edellisen levyn Kosmonumentin avaruuksien ääriä maanläheisemmissä tunnelmissa, tekisi mieli sanoa sisäavaruuksissa. Yksittäisistä kappaleista mainittakoon Pekka Streng -lainalla käyntiin jyrähtävä Olen avannut uuden silmän ja kokonaisuuden päättävä viisitoistaminuuttinen Ympyrä on viiva tomussa, jossa levyn monipuoliset ainekset kehitellään huippuunsa.” (Teemu Kivikangas)

Kuuntele Spotifyssä.

#49 These New Puritans – Field of Reeds (Infectious Music)

”Näin taitavasti järjestelty, epätavallinen kokonaisuus on melko varmasti ainoa laatuaan, enkä usko minkään tänä vuonna julkaistavan levyn tarjoavan Field of Reedsin kaltaisia aarteita. En keksi myöskään mitään aiempaa levyä, joka olisi kuulostanut tältä.” (Antti Piirainen)

Kuuntele Spotifyssä.

#48 Justin Timberlake – The 20/20 Experience, pt. 1 (RCA)

”Justin Timberlake tekee keskittymishäiriöisen, jokaiselle jotakin tarjoilevan popalbumin, joka on sulava ja virtaviivainen kuin hänen kuulijakuntansa älypuhelimet. Joukossa on helmiä, vaikka tämä ei olekaan se kokonaisvaltainen mestariteos, jota odotettiin.” (Juuso Janhunen)

Kuuntele Spotifyssä.

#47 Black Lizard – s/t (Soliti)

”Kuin varkain Black Lizard on lipunut ah-niin-muodikkaiden mikrovirtausten ristiaallokkoon: yhtyeen soundissa 1960-luvun psykedeelinen garagerock, 1970-luvun Stooges-protopunkjytä ja 1980–90-lukujen vetelehtivän suriseva kitaraindie paiskaavat herkullisesti kättä. Läpsähdyksessä on kuitenkin sen verran omituinen kaiku, että sen tunnistaa lopulta aina Black Lizardiksi.” (Jarkko Immonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#46 Death Hawks – s/t (Gaea)

”Toisella albumillaan Death Hawks kasvoi juuri siihen suuntaan kuin olin toivonutkin. Se uskalsi irrottautua liiasta jumittelustaan, muttei silti hylännyt sielunsa syvintä olemusta.” (Rami Turtiainen)

Kuuntele Spotifyssä.

#45 Vampire Weekend – Modern Vampires of the City (XL Recordings)

”Ivy League -hipsterit hylkäsivät nirppanokkaisimman snobisminsa, vaihtoivat globalisaatiovaikutteet omaan ääneen ja solisti Ezra Koenig kirjoitti teksteihin pophistorian tähän asti tarkimman Y-sukupolven kuvan, jolla Hannah Hunt -biisiä mukaillen bändi osoittaa että sillä on ’their own sense of time’.” (Oskari Onninen)

Kuuntele Spotifyssä.

#44 Radiopuhelimet – Ei kenenkään maa (If Society)

”Akustinen konsepti vaatii totuttelua, eikä kaikki levyn materiaali ole niin vahvaa, etteikö sähköisten Radiopuhelimien raivokasta energiaa jäisi kaipaamaan. Lopulta yhtye pystyy kuitenkin tälläkin levyllä parhaimmillaan sellaisiin saavutuksiin, joista tusinatasolla popmusiikkia tekevät hahmot eivät osaa edes uneksia.” (Niko Peltonen)

Kuuntele Spotifyssä.

#43 Matti Johannes Koivu – s/t (M.dulor)

”Matti Johannes Koivun neljäs levy on kuin luotu ääniraidaksi niihin haikeisiin lähdön hetkiin, kun juna kiihdyttää auringon laskiessa pois Helsingistä tai mistä tahansa VR:n rataverkoston varrelle osuvasta kaupungista. Seesteinen ja pakahduttavan kaunis levy, joka on muutamasta sivuraiteille ajautuvasta hetkestä huolimatta parasta soolo-Koivua tähän asti.” (Visa Högmander)

Kuuntele Spotifyssä.

#42 Blood Orange – Cupid Deluxe (Domino)

”Cupid Deluxe virallistaa Dev Hynesin aseman popnerojen joukossa. Hänen yhteistyönsä Solangen kanssa oli vain alkusoittoa tälle sielukkaalle ja tanssittavalle albumille, joka on moniulotteisuudessaan itsestäänselvästi vuoden hienoimpia levyjä.” (Tuomas Kokko)

Kuuntele Spotifyssä.

#41 Sin Cos Tan – Afterlife (Solina)

”Afterlifen avaava Limbo on niin hyvä kappale, että Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen äänitettyään ’nuorgamit’ ja lopettaa huipulla, mutta niin vain kaksikko on mennyt ja väsännyt kakkosalbumilleen kymmeneen muutakin kappaletta – niin turhaa kuin se onkin. Mutta Afterlife ansaitsee kokonaisuudessaankin aplodit, vaikka pelaakin valttikorttinsa heti ensimmäisenä.” (Antti Lähde)