Risto – II

Fonal Records

Risto söi tähtisädetikun.

Risto söi tähtisädetikun.

Otsikko vihjaa, että tästä alkaa Riston toinen vaihe. Näin asia tosiaan onkin: olkaa valmiina vaikuttumaan.

RistoIIRiston kolmannessa levyssä Sähköhäiriöön (2009) oli ennen kaikkea se ongelma, että lievässä väsähtäneisyydessään se alkoi hiljalleen kaivaa maata kahden ensimmäisen klassikkoalbuminkin alta. Yhtäkkiä tuntui siltä, että herra Ylihärsilän mielenterveyspop noudattaa toistettavissa olevaa kaavaa: tragediaa, julmuutta, empatiaa, kirosanoja ja vinoa huumoria sopivassa sekoitussuhteessa. Näin saadaan aikaan lauluja, jotka ”naurattavat, hirvittävät ja koskettavat”. Lainausmerkit siksi, ettei tuo tunnereaktio enää kolmen albumin jälkeen irronnut kuin kovalla psyykkauksella.

Tämä on epäoikeudenmukaista, sillä kyllä Risto ja Aurinko aurinko plaa plaa plaa ovat edelleen kiistatta mestariteoksia. Niiden sisältämä musiikki ei juuri muistuta mitään Suomessa tai muuallakaan niitä ennen luotua, vaikka ristiriitaisten sävyjen harmoniassa onkin tunnetusti paljon samaa Gösta Sundqvistin tekemisten kanssa.

Vaan ei ole enää. Yli neljän vuoden levytystauko on tehnyt Ristolle pelkästään hyvää. Oikeastaan aivan hämmentävän hyvää. Tässä on kyse jostain ihan muusta kuin viime vuosikymmenellä, mutta ääni on silti tunnistettavasti Ylihärsilän. Tällaiseen uuden vaihteen löytämiseen ylivoimainen valtaosa lahjakkaistakaan artisteista ei pysty koskaan.

Kuluneena vuonna on ilmestynyt melkoinen liuta kotimaisia tulevia klassikkolevyjä, jotka uivat todella synkissä vesissä. II liittyy joukon jatkoksi. Nyt huumori pilkahtelee enää ylihärsilämäisen suorasukaisissa lauseenparsissa, mutta sisältö on kauttaaltaan pikimustaa.

Koska kuolema on ihmiselämän synkin mahdollinen aihe, ei ole yllättävää, että tällainen levy käsittelee paljolti juuri sitä. Ilmeisiä tulokulmia Ylihärsilä kuitenkin karttaa. Hyvästä esimerkistä käy metallinkylmänä dub-balladina soiva Vanhus. Minimalistinen teksti on riisuttu kaikista sävyistä ja pakottaa kuulijan tarkastelemaan kuolinvuoteellaan makaavan ikäihmisen viimeisiä hetkiä ulkopuolelta – mutta läsnä on toinenkin tarkkailija.

”Paikalla on kuoleman enkeli
paikalla on kuoleman enkeli
tuossa
tuossa
tuossa”

Ylihärsilä laulaa mietteliään toteavasti kuin Joose Keskitalo, joka viihtyy vanhojen hautausmaiden sijaan 16-kerroksisten sairaalarakennusten ruumishuoneilla.

”Tuossa”-sanan mantramainen toisto kylmää ydinluuhun asti. Tulee tarve kääntyä katsomaan olkansa yli, että onko se siinä, musta varjo, joka vie jonnekin.

Vanhus on levyn selvimmin yhden ihmisen kuolemaa käsittelevä laulu; siitä käsin teemat laajenevat vain entistä suurempiin ja vaikeammin haltuun otettaviin: uskonto, ihmiskunnan kohtalo, pelastuksen mahdollisuus, maailmanloppu, kärsimys, väkivalta.

Turvaluola-avaus implikoi, että maailmassa voi tuntea olonsa turvalliseksi vain tottumalla ”kidutukseen ja kuolemaan”. Ne ovat tosiasioita joka tapauksessa; niiden kokeminen poikkeuksellisiksi asioiksi on se, mikä saa meidät ahdistumaan. Mikä estää meitä olemasta ihan kaikki? esittää jo otsikossaan varsin perustavanlaatuisen kysymyksen. Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento mahtuu ehkä parhaiten paljon puhutun scifi-teeman alle, mutta nähdäkseni se esittää vienon toiveen, että yhteiskunnan väistämättömästä romahduksesta seuraisi sittenkin välivaiheen jälkeen jotain uutta ja kestävämpää. Tälläkin ajatuksella on tietysti paitsi yleinen, myös yksityinen ulottuvuus. Kuolema on henkilökohtainen maailmanloppu ja subjektiivisen kaikkeuden sortumista; elämä jatkuu – toistaiseksi – jälkipolvissa.

Sitten on tietysti kaikissa näkemissäni arvosteluissa ansaitusti erityisasemaan nostettu Uskotko Jeesukseen Kristukseen? Se tulee jäämään klassikoksi ihan kertosäemantransakin takia:

”Uskotko Jeesuksen Kristukseen
Jumalan ainoaan poikaan, meidän herraamme
ota se minkä voit hänestä sydämeen
sillä kuolema tulee nyt”

Kukaan tuon kerran kuullut tuskin pystyy enää sitä unohtamaan. Tekstin tarina väkivaltaisesta ja humalaunenhoureisesta kohtaamisesta Vantaalla personoi kuoleman meihin kaikkiin: meillä on kyky tuottaa sitä, ja varsinkin kokea se. Risto on rakentanut tässä mestarillisen pienoisnovellin, jonka jokainen yksityiskohta on piirretty huikealla tarkkuudella. Tarinankertojana hän on ollut hyvä ennenkin, mutta kuvallinen puoli on vasta nyt saatu täysillä mukaan. Tämä on varmaankin paras tänä vuonna julkaistu lauluteksti, eikä huikeisiin korkeuksiin kasvava ja musertavana kuulijan päälle romahtava sovitus asioita huononna.

Musiikillinen oivalluskyky on toki muutenkin olennainen osa II:n vaikuttavuutta. Jos Risto on aiemmin taipunut diskoilusta ja elektropopista garagerokkaukseen, niin nyt linjaa on yhtenäistetty ja samalla viety rohkealla kädellä takavasemmalle. Loppukesästä ilmestynyt Tiedän millainen on ihminen -sinkku herätti tuolloin kummastusta vocoder-vokaaleineen ja minimalistisine elektrotaustoineen, mutta albumilla koneistetut ja akustiset elementit yhdistyvät loogiseksi kokonaisuudeksi. II ei rokkaa, edes huutoetäisyydelle moisesta se tulee vain Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento -biisin robottimaisessa rautalankakitarariffissä. Mistään syntikkapoppailustakaan ei silti todellakaan ole kyse. Elektronisista taustoista tulee eniten mieleen Kraftwerk (mikä on todellakin kehu), mutta päälle kasataan akustista kitaraa, puupuhaltimia, ihmisnero Pekko Käpin upean häiritsevää jouhikkoa ja pisteenä iin päällä muutamassakin biisissä maailmanlopun kuorolaulua, joka soi pakahduttavan mahtipontisena, mutta rajan takana.

Nyt ollaan kuulkaa todella syvällä ytimessä. Kun taide tarttuu isoimpiin mahdollisiin asioihin, nousee niiden tasolle, pelottaa ja rohkaisee ja mykistää samaan aikaan ja tekee tämän kaiken täysin omaäänisesti, silloin taide tekee itsestään Merkittävää isolla kirjaimella, etenkin yhteiskunnassa, jota II-levyn aiheiden pohtiminen ei keskimäärin voisi vähempää kiinnostaa.

Tämän levyn myötä Risto Ylihärsilä pitäisi julistaa kansallistaiteilijaksi, kuten tietysti Joose Keskitalo, Pekko Käppi, Jaakko Laitinen, Asa, Yona ja moni, moni muu – niin moni, että taas kerran niin sanottu populaarimusiikki vaikuttaa rohkeimmin ja parhaiten ihmistä, yhteiskuntaa, elämää ja kuolemaa käsittelevältä taidemuodolta tämän päivän Suomessa.

96 Tämä on viimeinen Nuorgamiin kirjoittama levyarvosteluni. II on varmasti yksi parhaista tänne arvostelemistani levyistä. Pistemäärät ovat aina olleet ohjeellisia, ja nyt tekee mieli olla avokätinen. II on sen ansainnut: tämä levy tulee pysyttelemään kanssani kauan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress