2000-luvun kotimaiset pophelmet

#1 Risto – Nina, olen palasina (2004)

(Säv. ja san. Risto Ylihärsilä)

Äänet paukkuvat Risto Ylihärsilän päässä. (Kuva: Tomi Palsa)

Yksitoista Nuorgamin kirjoittajaa kertoo suhteestaan 2000-luvun parhaaseen kotimaiseen popkappaleeseen. Onneksi olkoon, Risto.

”Lähdin luoksesi junassa pummilla
Olisi pitänyt tietää että kyllä ne vessan oven avaa
Jouduin Riksussa pois puoli yhden aikaan koitan taas aamulla uudestaan

Olin yötä kerrostalon lehtiroskiksessa
Tein sulle paperiruusun Seuran kannesta
Ja kun viimeinkin pääsin sun luokse voisit ees oven aukaista”

Tasapainoilevaa draamaa

Juuso Janhunen

”En nykyään jaksa Riston musiikkia ollenkaan, mutta Nina, olen palasina on siinä määrin osa musiikinkuluttajan historiaani, että pakko sitä oli tälle listalle äänestää. Ilmestyessään kappale edusti minulle suunnatonta ahaa-elämystä. Lukioikäisen, maailmaan aivan liian totisesti suhtauneen nuorukaisen tajuntaa kappale järisytti vieraantuneisuudellaan ja sopivasti aukkoja sisältävällä tarinallaan.

Pohjimmiltaan ahdistavaa tarinaa lähestytään sellaisessa vimmalla, että yksi askel pidemmälle muuttaisi kappaleen tragediasta komediaksi, ja juuri sellaista on hyvä draama. Koko kappalehan on lapselliseksi kääntyvän rypemisen ja pohjattoman lohduttomuuden häilyvällä rajalla tasapainoilua. Tottakai sellainen vetoaa yliherkkään nuoreen, ja jättää voimakkaan muistijäljen, jota vaalin vieläkin, vaikken enää jaksakaan yhtyeen patetiaa ja neuroosikertomuksia.”

Elämä vain on

Aleksi Kinnunen

’Olin yötä kerrostalon lehtiroskiksessa. Tein sulle paperiruusun Seuran kannesta.’

Oliko kertoja todella heitetty junasta Riihimäellä – kuten voi ymmärtää – ja kömpinyt paremman puutteessa heikohkoon punkkaan.

Vai tapahtuiko kaikki kertojan päässä?

Ristossa ei innosta niinkään sävellykset (olkoonkin, että Ninan lauluriffi on aivan järjettömän tehoava) vaan onnistunut heittäytyminen ja sanoitukset, joita voisi paremman ilmaisun puutteessa kutsua psykoottiseksi realismiksi. Kuvaukset ovat tarkkoja, mutta ne tuoksahtavat laitapuolen elämältä, joka voi kohdata kenet vain, missä tahansa, tahtomatta.

Kertoja on ehkä hairahtunut polulta tai vain tavallisen surullinen outsider, ehkä putkahtanut maailmaan syntymähumalassa. Silti kertoja ei tunnu järin pettyneeltä kohtaloonsa. Elämä vain on.

’Tulkaa tänne pikkuoravat, tartten teitä’, ’känninen kotka lentää taivaalla’, ’se on aina rauhoittava näky, kun ilta-aurinko tekee vastapäisestä talosta Homer Simpsonin kasvot’, ’lapsiveden vielä valuessa juoksin ja juoksen vieläkin’ ja niin edelleen.

Kuka, missä, milloin? Häikäisee. Sydäntä särkee. Olen palasina.”

Viima yltää ytimiin

Auroora Vihervalli

”Se on se koko kappaleen läpi tikittävä kosketinsoitinkuvio, joka muistuttaa junan etäistä kalsketta. Suunta on pohjoiseen, Helsingistä Tampereelle. Kappale liikkuu.

Se on se yhden vokaalin taustalaulu, jota ei saa karkotettua kantapäiltä. Välillä se katkeaa, mutta ennen kuin ehtii vilkaista taakseen, laulu on kintereillä jälleen.

Se on graniitista ja teräsbetonista tehty Hämeensilta, jota ylittäessä viima yltää ytimiin. Se on se, kun ovea ei avata.

Nina, olen palasina on 2000-luvun paras kotimainen kappale, koska se haastaa kuulijan empatiakyvyn ihailtavalla tavalla. On raskasta ymmärtää, miksi laulun Nina ei avaa oveaan kertojalle. Mitä useammin kappaleen kuuntelee, sitä selvempää se on: kertoja on epätasapainoinen, arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän tarvitsee apua.

Kappale vetää myötäelämään ahdistavan tilanteen. Sellaista arvostaa aikana, jolloin sympatia on yhtä harvinaista kuin empatia.

Biisin loppuessa mielessä pyörii vain kaksi toivetta: että Nina pitää ovensa kiinni ja joku soittaa paikalle ambulanssin.”

Krapulainen havainto maailmasta

Ville Aalto

”Riston yhteydessä muistetaan aina mainita arvaamattomat, raivokkaat keikat, häpeilemättömät sanoitukset ja yleinen anarkistinen ote musiikin tekemiseen.

Aivan turhan usein sivuutetaan se, että herra Ylihärsilä on täydellisyyttä tavoitteleva tuottaja, jonka kappaleiden taustalla on paljon enemmän työtä ja ajatusta kuin niiden rosoisesta ulkokuoresta voisi päätellä.

Nina, olen palasina ei sisällä yhtään turhaa elementtiä. Piano kilkattaa kiskoilla Tampereelta Riihimäelle, kitara surisee öisenä hälynä yösijaksi valikoituneen roskalaatikon ulkopuolella. Nainen huhuilee kertojan pään sisällä ja muistuttaa menneestä mokailusta.

Kappaleen jokaisessa raidassa on klassikkouden siemen. Äänikuva on kuin krapulainen havainto maailmasta – samaan aikaan liian tarkka ja aivan sumuinen.”

Kultaisen sateen katveessa

Antti Lähde

”Olin 2000-luvun alussa puolet piskuisesta indielevy-”yhtiöstä”, joten aika ajoin postiluukustani putoili demoja – ei sillä, että olisin niitä aktiivisesti kaivannut. Silloin tällöin kouraani iskettiin myös puolivalmiita levyjä, jotka olivat vailla julkaisijaa – useimmiten täysin perustelluista syistä.

Jotenkin (tarkemmat olosuhteet olen jo armollisesti unohtanut) päätyi kuultavakseni myös Risto-yhtyeen esikoisalbumi, joitakin aikayksiköitä ennen kuin Fonal Records sen lopulta julkaisi. Muistan, kuinka pyörittelin päätäni levyn soidessa ensimmäistä kierrostaan. En ollut oikopäätä julkaisemalla levyä, jonka ensimmäisessä kappaleessa lauletaan pissasuihkuista (Sade, kultainen sade). Mutta minä olinkin ’levy-yhtiön jätkä’, ja mitäpä sellainen mistään ymmärtäisi.

Olin jo ehtinyt nähdä Riston livenä, bändin ensimmäisellä keikalla Tampereen Telakalla. Tiesin Risto Ylihärsilän luonnollisesti mahtavasta Kukka-yhtyeestä – jolta taisin nähdä kaikki Tampereen-keikat yhtä lukuun ottamatta – enkä oikein osannut kuvitella häntä rockyhtyeen keulahahmona. Mutta minä olinkin ’levy-yhtiön jätkä’.

Keikka Telakalla oli kaikesta päätellen syksyllä 2003 (tarkemmat olosuhteet olen jo armollisesti unohtanut) ja jos jotain, niin se oli hyvin epätasainen. Osa biiseistä kuulosti melko hirvittäviltä ja itse bändi epäpyhältä sekoitukselta Ultra Brata ja sellaista Kauko Röyhkää, joka on kaikkea muuta kuin ’tyttöjen ystävä’.

En muista, soiko Nina olen palasina jo Riston ensimmäisellä keikalla, mutta muistan hetken, jolloin tajusin, ettei se olekaan bändin pakanallisen esikoisalbumin ainoa hyvä kappale. Toisena aukesi Unessa mies, valveilla nainen, kolmantena Kateelliselle ystävälle. Lopulta antauduin innolla jopa kultaisen sateen kasteltavaksi.”

Mestarillinen novelli

Arttu Tolonen

”Jos pitäisi valita suomalainen rock-sanoitus joka minua on eniten säväyttänyt, se olisi tämä. Olen aina pitänyt esimerkiksi ZZ Topin, Camper Van Beethovenin ja ajoittain Steely Daninkin lyriikoissa siitä miten ne onnistuvat kertomaan hienoja tarinoita äärimmäisen ekonomisesti. Sellaisia elämänmakuisia. Jenkeillä nyt on verissään joku novellikirjailun nerous muutenkin, ihan Poesta ja Hawthornesta Carverin kautta nykypäivään.

Nina, olen palasina on samaa tasoa. Hieno novelli, jonka pohjalta voisi heittämällä tehdä hienon lyhärin, jossa olisi taatusti mehukas rooli Mikko Koukille.”

Risto-yhtyeen kitaristi on Tuomas Eriksson. Yhtyeessä soittavat nykyään myös basisti Minna Kortepuro ja rumpali Alina Toivanen.

Nosta kädet pystyyn ja luovuta

Samuli Knuuti

”Dingon kappaleessa Rhonda Rhonda (1994) Neumann lauloi ikimuistoisesti ’Rhonda sinä kana, olet itse saatana’. Lähes yhtä viiltävään rinnastukseen yltää Risto omassa kappaleessaan, jonka kertosäe nerokkaasti nostaa kappaleen säkeistöjen renttudraamasta kohti syvempää ja riipaisevampaa oman voimattomuuden tunnustamista.

Nina, olen palasina on laulu antautumisesta, siitä kuinka joskus on pakko nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa tahtonsa korkeammalle voimalle, joka tässäkin tapauksessa on nainen. Arkinen suomalaisen naisen nimi saavuttaa tässä kontekstissa liki pyhimyksenomaisen auran.

Riston kappaleen vaikutusvallasta kertoo sekin, että Regina julkaisi sille vuonna 2009 rinnakkaisteoksen Olen häviöllä, Pauli. Tai jos ei kirjoittanut, sellaisena sen voi ainakin kuulla ja sellaisena kuunnella.”

Baabelin tornin tuho

Jean Ramsay

”Epätoivo. Siitä on hyvät pop-laulut tehty. Pitää olla joku paikka johon pyrkii, joku yhteys jonka haluaa saavuttaa. Riston Nina, olen palasina on tällainen laulu. Siinä päähenkilö yrittää kaikin keinoin päästä Ninansa luo. Jos kolmanteen säkeistöön on uskominen, on päähenkilö juossut jo lapsiveden puhkeamisesta asti, pyrkinyt takaisin johonkin määrittelemättömään yhteyteen.

Päällisin puolin kysymys on rakkaustarinasta. Sen taustalla on kuitenkin sellaisia ur-myyttejä kuin karkotus paratiisista, kaikkein perustavalaatuisimman alkuperäisen yhteyden hajottaminen. Risto on Aatami, Nina Eeva. Jopa Tampere näyttäytyy veljessurman paikkana, jossa Kain tönäisee Abelia baarissa, ilmeisen kohtalokkain seurauksin. Kappaleen teemoja ovat siis syntiinlankeemus ja väkivalta, ja välimatkat, jotka niiden seurauksena ihmisten välille syntyvät.

Kappaleen lopussa oleva häly on kuin Baabelin tornin tuho, hetki jolloin Jumala sekoittaa ihmisten kielet ja ihmiset hajaantuvat ympäri maailmaa. Tuon tapahtuman jälkeen ihmiskunta on ollut palasina, ja Risto on vain yksi meistä. Lopun ’nina/sina’ korostaa sitä miten lähellä sanat ovat, mutta alleviivaa sitä, että ne ovat silti kaksi, ei yksi.”

Näennäisen naiivi tragedia

Joonas Kuisma

Nina, olen palasina ei ole suosikkikappaleeni Riston tuotannossa. Edelle kiilaavat Aurinko Aurinko plaa plaa plaa -levyn Diskopallo ja Rakkauden avaruusraketti. Nina, olen palasina on kuitenkin kappale, joka vainoaa minua pahimmin. Kun vain ajattelen sen nimeä, jää aavemainen naisen ujellus soimaan päähäni koko päiväksi.

Kun vaihdan junaa Riihimäellä, nousevat mieleeni puhujan kokemukset lipuntarkastajien kanssa ja paikkakunnan viikkolehtien täyttämät paperikorit. Aina, kun tapaan naisen nimeltä Nina, tai edes Niina, tekee mieleni avautua hänelle olevani aivan palasina.

Nöyryytetyn, oven taakse jääneen tamperelaisen poikaystävän tavoin minua ei lopulta kuitenkaan vainoa kappaleen sävelmä. Ei kilkuttava syntetisaattori, särötetty kitarakierto tai se fantastinen kertolaulu. Aivojeni poimuihin on tatuoitu nerokas teksti. Pienin, lähes impressionistin vedoin hahmoteltu näennäisen naiivi tragedia. Suuri, häpeillen ja selitellen kerrottu tarina, joka alle viidessä minuutissa hahmottelee kokonaisen ahdistuneen yhteiskunnan.”

Äänet paukkuvat päässä

Niko Vartiainen

”Kun 2000-luvun parhaiden kotimaisten kappaleiden listaa katsoo taaksepäin, voi vain ihailla, miten hieno sukupolvi nuoria sanoittajia Suomeen on 2000-luvun aikana syntynyt. Paula Vesalan suorapuheiset ja usein synkeät mutta kauniit ihmissuhdekuvaukset, Joose Keskitalon räkäinen Raamattu-blues ja Asan yhteiskunnan monimuotoisuutta ruotivat riimit ovat vain osasia siitä neroudesta, mitä suomen kielellä on tällä vuosituhannella osattu saada aikaan. Nämä nuoret sanoittajat toimivat tietoisina maamme sanoitusperinteestä, mutta rikkovat sen kaavoja tehdäkseen mitä haluavat.

Yksikään ei ole kuitenkaan ollut yhtä omaleimainen kuin Risto Ylihärsilä. Hänen äkkivääryyttään, antaumuksellisuuttaan, haurauttaan, huumoriaan ja tarkkanäköisyyttään olisi mahdoton kopioida. Jos häntä ei olisi olemassa, hänet olisi erittäin vaikea keksiä tyhjästä. Risto on kuitenkin nyt meidän lahjanamme ja on jo kolmen albumin jälkeen erottamaton osa suomalaista rock-lyriikkaa.

Exänsä luo palaavasta, lievästi sanottuna töpeksineestä miehestä kertovan Nina, olen palasina -kappaleen ensiviehätys tulee juuri tekstistä. Pienet yksityiskohdat, kuten Seuran kannesta leikattu paperiruusu, jäävät heti mieleen. Kappaleen kliimaksi olisi voinut jäädä lapsiveden valumiseen, mutta lopun äänikollaasi paljastaa Ninan olevan täysivaltainen popklassikko myös sävellyksenä.

’Loppupeleissä tuli sitten kokeiltua vielä kaikkea paperinleikkelytekniikkaa ja mietittyä miten saisi mahdollisimman hyvin kuvattua sitä, kun mieli järkkyy ja äänet alkavat paukkua päässä’, Ylihärsilä on sanonut haastattelussa. Äänet paukkuvat päässä, hiljaisuus saapuu ja kappaleen kertojan kohtalo jää auki. Ei auta kuin kuunnella uudestaan.”

Maailman parasta motorik-iskelmää

Oskari Onninen

Peitsamo Leavings plaa plaa plaa. Ristosta kirjoittaessa maamme musiikkiskribentit tuntuivat juuttuvan tarkalleen suomirockdiskurssiin. Risto laulaa suomeksi, joten hän asettui samalla suoraksi osaksi jatkumoa, vaikka hänen arkirealisminsa on aina ollut enemmän säröille hakattua kuin leavingsiaanisen lohdutonta tai naiivia Peitsamon tapaan.

Mutta kuten Leevienkin, Riston musiikki on täynnä suomenkielisyyden varjoon jääneitä viitteitä niin klassisen kuin vinksahtaneemman popin historiaan. Kotimaisten bändien sijaan Riston musikaalinen sielu on aina heijastellut erityisesti 1980-luvun taitteen kokeellisemman siiven post-punkia. Sen kuulee Ninastakin, joka on sitä nerokkainta a-a-a-aa-koukkuaan lukuun ottamatta kuin Wirea. Eli tuo koukku huomioiden siis vielä vähän enemmän kuin Wire.

Live!-albumilla kappale on vääntynyt Neu!:n sukuiseksi bipolaarikrautiksi, jossa mekaaniseen tunteettomaan kolkotukseen yhdistetään Riston maaninen karjunta, laulu ja ulina.

Ja kun Risto esiintyy yksin syntikoineen, Nina on rujoudessaan silkkaa Suicidea. Kaikessa maanisuudessaan biisi on sovituksesta maailman parasta motorik-iskelmää. Se on vasta pienin syy, miksi Risto kuuluu Göstan ja Karin kaltaisten legendojen rinnalle, eikä vain heidän perijäkseen.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Bonus!

Risto ja Nina livenä vuoden 2007 Provinssirockissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

9. tammikuuta 2004 – Hanna Pakarinen valittiin Suomen ensimmäiseksi Idols-voittajaksi.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress