”Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta Vocalissa on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.”

Vallitseehan maailmassa jo yhteisymmärrys siitä, että Pet Shop Boysilla on mitättömän vähän tekemistä ironian kanssa? Hyvä. Semminkin kun tarkasteltavana on yksinkertainen ja koruton rakkaudentunnustus tanssimusiikille.

”And everything about tonight feels right and so young
And anything I wanna say out loud will be sung”

Neil Tennant on lukenut ihminen, joka olisi voinut ripotella lyriikkaansa alaviitteitä neotribalismiin, karnevalismiin ja useisiin muihin ismeihin. Sen sijaan hän kertoo tykkäävänsä näistä ihmisistä ja tästä biisistä.

Tässä musiikissa ja tässä biisissä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Tanssimusiikissa avainsana on ”tonight”: juuri nyt kaikki tuntuu oikealta. Huominen on jossain mutta ei vielä täällä.

Tennant oli liki kuusikymppinen laulaessaan Vocalin levylle. Myöhäiskeski-ikäisetkin voivat toki liikehtiä repetitiivisten biittien tahtiin, mutta biisissä on muistelun, yhden aikakauden tallennuksen tunnelmaa.

Vai kanavoiko Tennant bile-eläin Chris Lowea? Sanoissa on ainakin lowemaista suoruutta – muistanette taannoisen haastattelureplan, joka kuullaan myös Paninarossa: ”I don’t like much really, do I? But what I do like, I love passionately.”

Lauluesityksen mietteliäs, surumielinenkin sävy ja tuottaja Stuart Pricen ekstaattinen rynkytys, joka on nostattavuudessaan liki väkivaltaista, tekevät yhdessä Vocalista vuosikymmenen olennaisimman Pet Shop Boys -biisin. Se on vastaus Morrisseyn kitinään siitä, että dj:n soittama musiikki ei kerro mitään hänen elämästään.

”I like the singer, he’s lonely and strange”

Sivuhuomio: tuo maskuliininen pronomini on pohdituttanut. Ikoniset disko- ja reivivokalistit ovat useimmiten olleet naisia. Kuka on yksinäinen ja outo laulaja? Michael Jackson? Prince? Sylvester? Tennant itse?

Video ei ole enää saatavilla

”Tällä vuosituhannella Pet Shop Boys tuntui hylänneen vanhan menestyskaavansa, mutta Love Is a Bourgeois Construct elvyttää sen vimmaisella tavalla.”

Brittiduon myöhäistuotannon huippukappale kuvastaa jätetyksi tulemisen sturm und drangia.

“When you walked out, you did me a favour
It’s absolutely clear to me
that love is a bourgeois construct
just like they said at university”

Mitä rakkauteen tulee, me kaikki olemme epäluotettavia kertojia.

Sitä on 10cc:n laulun I’m Not in Love kertoja, joka on tietenkin korviaan myöten rakastunut. Emme voi myöskään luottaa Mad Men -sarjan Don Draperiin, joka sanoo rakkauden olevan vain hänenlaistensa mainosmiesten keksintö, jonka avulla myydä sukkahousuja, sillä hänen väitteensä on vain yritys hurmata kyynisyydellään kovapintainen, tavaratalon omistava juutalaisnainen.

Emmekä todellakaan voi ottaa vakavasti myöskään Pet Shop Boysin laulun kertojaa, joka väittää rakkauden olevan pelkkä porvarillinen rakennelma. Onhan Neil Tennantin vienon, kuin kuulokkeista kuullun äänen takana sellainen arsenaali syntetisaattoreita ja sinfoniaorkestereita kuvastamassa jätetyksi tulemisen kakofoniaa.

Brittikaksikon myöhäistuotannon piikkinä pidetyltä Electric-albumilta (2013) löytyvä kappale asettuu viimeiseksi lenkiksi niiden Pet Shop Boys -kappaleiden jatkumoon, jota voi kutsua termeillä mahtipontinen, ”over the top” tai ”camp”. Tämä traditio alkoi It’s a Sinistä (1987), saavutti huippunsa Go Westillä (1993) ja rapautui sen jälkeen sarjaksi yhä vain epätoivoisempia yrityksiä saada hittejä koomisen suurilta kuulostavilla kappaleilla, kuten Village People -pastissilla New York City Boy (1999).

Tällä vuosituhannella Pet Shop Boys tuntui hylänneen vanhan menestyskaavansa, mutta Love Is a Bourgeois Construct elvyttää sen vimmaisella tavalla. Kappale rakentuu Michael Nymanin Piirtäjän sopimus -soundtrackilta samplatulle koukulle, jonka Nyman on lainannut Henry Purcellilta. Tämän päälle Tennant ja Lowe tuntuvat latovan erilaista elektronista kerrosta häpeilemättömästä eurobiitistä ääniin, jotka tuntuvat kuuluvan järkensä menettäneestä peliautomaatista.

Kun mukaan astuvat vielä kuorot, on selvää, että kappaleen tarkoitus on olla liikaa. Kuvastaahan se mielentilaa, jossa jätetyksi tullut ihminen yrittää rationalisoida tunteensa hiljaisiksi, mikä on tietenkin yhtä epätoivoinen projekti kuin myrskyn hiljentäminen tunkemalla sormet korviinsa.

Laulun päähenkilön defenssimekanismi on turvautua opiskeluaikojensa marxistisiin uskomuksiin, mikä on tietenkin kaksin verroin koomista, sillä vaikka rakkaus olisikin porvarillinen valhe, me kaikki olemme nykyään porvareita, toiset meistä vain epäonnistuneita sellaisia.

Love Is a Bourgeois Construct esittelee popsedät seikkailunhaluisimmillaan, itseironisimmillaan ja vilpittömimmillään. Ja kuinka hyvältä tuntuukaan kuulla sana ”schadenfreude” poptekstissä.

Video ei ole enää saatavilla

Aah!

Dire Straitsin Money For Nothing -video otetaan aina ensimmäisenä esiin, kun puhutaan tietokoneanimiotujen videoiden alkuajoista. Mutta ei se ollut ainoa. Kultaisilla 1980- ja 1990-luvuilla ei outo laakso ollut mahdollinen, ja kaikki polygonimaakarit tekivät into pinkeänä palikoista ihmisiä.

Se oli hienoa aikaa se.

#1 ART OF NOISE – PARANOIMIA (1986)

Video ei ole enää saatavilla

Max Headroom oli brittiläinen, George Stonen luoma ”keinoäly”, joka näsäviisasteli tiensä ihmisten sydämiin mm. Music Televisionilla silloin, kun kanavalla vielä näytettiin musiikkivideoita (tämä on nykyään lakisääteinen lisäys aina kyseisestä kanavasta puhuttaessa). Tässä videossa pioneeribotti kohtaa yhden elektronisen musiikin komeimmista uranuurtajista.

#2 DEF LEPPARD – LET’S GET ROCKED (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Def Leppardilta muistetaan usein vain levyt Hysteria ja Pyromania, mutta myös Adrenalize myi lukemattomia rekkalastillisia. Levyltä irroitetun Let’s Get Rocked -sinkun ohjasi Steve Barron, joka muistetaan tämän artikkelin otsikossa ja ingressissä mainitusta musiikkivideosta. Niin, videon päähenkilö Flynn pohjautuu bändin laulajan Joe Elliottin mukaan Bart Simpsoniin.

#3 PETER GABRIEL – STEAM (1992)

Video ei ole enää saatavilla

Peter Gabriel teki pioneerityötä animoitujen musiikkivideoiden parissa jo 1980-luvun puolessa välissä – kaikkihan muistavat Sledgehammerin ja Big Timen tajunnanräjäyttävät stop motion -animaatiovideot. 1990-luvulle tultaessa tämä yhtä maailman harvinaisinta ihmislajia eli tyylitajuisia progressiivisia rockmuusikkoja edustava renessanssimies julkaisi hienon CGI:tä hyödyntävän videon.

#4 U.S.U.R.A. – OPEN YOUR MIND (1992)

Video ei ole enää saatavilla

1990-luvun tietokoneanimaatiovideoista tämä on varmasti tullut eniten vuosikymmenellä herkässä iässä olleiden uniin. Listan videoista tälle on ajan hammas ollut armollisin. Ehkä näissä puhtaan teknouskovaisissa linjoissa on jotain retroa ja siistiä, vähän niin kuin monissa muissakin menneiden idealismien ilmentymissä.

#5 THE PRODIGY – ONE LOVE (1993)

Video ei ole enää saatavilla

One Love oli Music For The Jilted Generation -klassikkolevyn eka sinkku. En ole varma ilmensikö video sittemmin elektronisen musiikin visualisoinnissa aikamoisen hegemonisen aseman saavuttanutta estetiikkaa vai loiko video sen… Mutta fläsäriä pukkaa. Videon teki Hyperbolic Systems. Tuosta nimestä pukkaa lisää fläsäriä. Nyt on pakko lopettaa.

#6 DANCE NATION – TRUE CONVICTION (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Samaa tarkkaan valikoiduista elektronisen musiikin tapahtumista tuttua estetiikkaa löytyy myös kotimaisen eurodancea ja ravea ydistelevän Dance Nationin videolta. Projektin hiipumisen jälkeen Markus ”Captain” Kaarlonen on tehnyt hommia ainakin Aikakoneen ja Poets of the Fallin riveissä. Dance Nationin Wikipedia-sivuilta löytyy yksi lempilauseitani internetistä: ”Ryhmän syntetisaattoreilla toteutettu musiikki oli usein instrumentaalista, mutta joissakin kappaleissa kuultiin myös laulua.” Ei lisättävää.

#7 PET SHOP BOYS – GO WEST (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boysin versio Village People -klassikosta on hykerryttävä: neuvostoliittolaista sosialistista realismia sekoitetaan surutta Leni Riefenstahlin voimisteluvideoita referoivaan kuvastoon ja itse bändin univormut näyttävät siltä kuin Devo olisi päästetty suunnittelemaan paraativaatteet Kuolemantähden työntekijöille. Ja sitten on ne rantapallot…

#8 PET SHOP BOYS – LIBERATION (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Maailman parhaalta elektronisen musiikin duolta löytyy toinenkin aika varhainen esimerkki videosta, jossa lähes kaikki kuvamatsku on generoitu tietokoneella. Vain Neil Tennantin naamaa nähdään livenä. Harmi sinänsä, sillä polygoni-Neil olisi varmasti ollut myös hieno ilmestys lähikuvassa. Esteettisesti video on upea yhdistelmä Liberacen Las Vegasia ja varhaista demoskene-animaatiota.

#9 SNAP! – WELCOME TO TOMORROW (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Jos on yksi asia, jonka Snap! osasi 1990-luvulla, se oli yleisöä halolla päähän lyömisen jalo taito. Biisi kertoo tulevaisuudesta, eli videohan on tehtävä tietokoneella. Rahaakin lienee palanit, sillä eiväthän CGI-kuvat näytä ratkaisevasti huonommilta kuin ne, joilla George Lucas samoihin aikoihin raiskasi uudellenjulkaistut Tähtien Sodat IV–VI.

BONUS!

Artikkeli tehtiin sen verran nopeasti julkaisuikkunan vuoksi, että tekijöille sattui muutama unohdus. Sen lisäksi jengiltä sieltä täältä on tullut sen verran hienoja ehdotuksia, että pakko täydentää ennen kuin saitti menee pakettiin. Eli CGI-videoiden alkutaipaleen hienoimpien hetkien bonusrundi.

MICK JAGGER – HARD WOMAN (1985)

Video ei ole enää saatavilla

KRAFTWERK – MUSIQUE NON STOP (1986)

Video ei ole enää saatavilla

DEAD CAN DANCE – CARNIVAL IS OVER (1993)

Video ei ole enää saatavilla

DANCE 2 TRANCE – WARRIOR (1994)

Video ei ole enää saatavilla

SVEN VÄTH – HARLEQUIN: THE BEAUTY AND THE BEAST (1994)

Video ei ole enää saatavilla

LAIBACH – FINAL COUNTDOWN (1994)

Video ei ole enää saatavilla

Viekää minimalismikin pesästä!

Tämä lähes haikumainen kappale on joko rakkauslaulu kalliin kalustekaupan mainokselle tai kurkistus sisäiseen maisemaan jossain hulluuden ja zenin rajamailla.

An empty box, an open space
A single thought leaves a trace

Tai ehkä se kertoo minimalismista yleisesti. Mutta musiikin ja tekstin muodostamana kokonaisuutena teos lähentelee joka tapauksessa slapstick-komediaa.

Lyriikka piirtää valkoista tilaa, sarvisankaisia tai raamittomia laseja käyttävän suunnittelijan tai arkkitehdin kotia, toimistoa tai henkistä ulottuvuutta japanilaisen hiekkapuutarhurin pieteetillä. Varsinainen kappale on kuitenkin alusta lähtien ylitsevuotavan pirteää poppista trancekoukulla. Ja lopussa mukaan saadaan 1700- ja 1800-lukujen pahimpiin ranskalaisten sekä saksalaisten säveltäjien pastoraali- ja metsästysteemojen ylilyönteihin viittavat vaskit ja Hollywoodin action-sektorille kurottavat jouset.

White on white, light, sublime, subliminal
The void is clean, a cell but not for a criminal

Minimalia on mahdotonta kuunnella nauramatta.

Kun Giant Robotin Domesticitystä tehtiin piraattiversio Venäjällä, digipak – jewel case -konversion yhteydessä tarvittiin lisää materiaalia vihkosen sisäaukeamalle. Kekseliäs piraatti oli kai musiikkia kuunneltuaan päättänyt, että tilanteesta selvitään skannaamalla vihkoon sohvan kuva kalusteluettelosta.

Otan sarvisankaiset lasit päästäni ja pyyhin kyyneleitä hihaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pet Shop Boysilta äänestettiin myös kappaleita Home and Dry, I Made My Excuses and Left, Love etc. sekä The Sodom and Gomorrah Show.

Vanha tuli, näki ja voitti.

Nuorgam valitsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä päättyneen kuukauden parhaan levyn. Valintaa edeltävänä päivänä esittelemme lyhyesti viisi kotimaista ja viisi ulkomaista albumia, joiden joukosta voittaja löytyy.

Heinäkuun julkaisupulan vuoksi suomalaisista levyistä ääniä sai kaksi albumia, minkä vuoksi shortlistille otettiin kuudes ulkomaislevy. Koska molemmat kotimaiset saivat tasan yhden maininnan, kuukauden kotimainen albumi jätetään heinäkuussa jakamatta.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

Heinäkuun albumi: Pet Shop Boys: Electric (kuuntele Spotifysta)

”Electric on 2000-lukua, mutta ei trendeissä kiinni. Olennaista taitaa olla, että kaikkien kolmen tekijän, Neil Tennantin, Chris Lowen ja tuottaja Stuart Pricen panokset sulautuvat kokonaisvisioksi; kaikki ovat olleet tekemässä samaa levyä.” Niko Peltonen, 85/100.

Ehdokas 1: Aves: Sun a Sky Floating (kuuntele Spotifysta)

Helsinkiläisyhtyeen levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 2: CFCF: Music for Objects EP (kuuntele Spotifysta)

Kanadalaismuusikon levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 3: Fuck Buttons: Slow Focus (kuuntele Spotifysta)

Brittiduon levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 4: Haight-Ashbury: Perhaps (kuuntele Spotifysta)

Skottibändin levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 5: Hopeajärvi: S/T

Helsinkiläisyhtyeen levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa. Yhtye on kuitenkin kaikkihuomisenbändi.

Ehdokas 7: Salvia Plath: The Bardo Story (kuuntele Spotifysta)

Yhdysvaltalaisen psykepopparin levyä ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Ehdokas 8: Yung Lean: Unknown Death 2002 (kuuntele Bandcampista)

Ruotsalaisräppärin mixtapea ei ole toistaiseksi arvioitu Nuorgamissa.

Lisäksi ääniä saivat: Editorsin, Grant Hartin, Mayer Hawthornen ja Speedy Ortizin albumit.

Maailman paras popduo.

Kaikkien aikojen popduo ei lopettanutkaan, vaan julkaisee täysiverisen ja euforisen tanssialbumin vain vajaa vuosi edellisen täyspitkänsä jälkeen.

Muotien haisteleminen on turhaa, popmaailmassa mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Esimerkiksi viimeisen parin vuoden ajan kaikki ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ”EDM” (mitä se sitten onkaan, nuorison suosimaa sätkimis- ja pumppausmusaa kai) on aikamme suurin poptrendi ja tulee valloittamaan maailman. Suosittuahan tuo musiikki on ollutkin, mutta tänä vuonna maailman valloitti silti Daft Punk tekemällä tanssimusasta AOR:ää. Nelikymppiset ranskalaiset antoivat lukemattomille kolme–nelikymppisille jotain, mikä tuntuu riittävän chilliltä, mutta jonka tahdissa voi silti heiluttaa miedosti persettä.

Nyt parikin pop-sukupolvea vanhemmat Neil Tennant ja Chris Lowe ilmaantuvat takavasemmalta levyllä, joka on kaikkea muuta kuin AOR:ää – hedonistista jyskettä ja biittiä, joka toiminee parhaiten sopivan peilipallon alla (en ole vielä kokeillut), mutta soveltuu kotikuunteluunkin. Sehän pätee totta puhuen kaikkeen oikeasti hyvään tanssimusiikkiin, sanoo kriitikko, joka tosiasiassa pysyttelee mieluiten kantabaarin nurkkapöydässä jupisemassa siitä, miten Pet Shop Boys on paras popduo kautta aikojen.

Herrojen edellinen levy Elysium oli silti pettymys, kuten itsekin tällä sivustolla totesin. Siinä maistui tietty luovuttamisen aromi, ja tekstuaaliset teematkin houkuttelivat pitämään sitä suorastaan sankareidemme hyvästijättönä popmusiikille. Tämä tuntui ymmärrettävältäkin: eihän varsinainen popkansa ollut enää aikoihin PSB:stä juuri piitannut. Musikaaleja, mykkäelokuvasoundtrackeja ja muuta luovuuden syrjässä kiinni pitävää – sellaisena erehdyin Tennantin ja Lowen tulevaisuuden näkemään.

Kuinka hauskaa sitä joskus onkaan olla väärässä.

Jo keväällä ilmoitettiin, että Pet Shop Boysilta olisi pikimmiten tulossa levyllinen tanssimusiikkia, ensimmäistä kertaa oman levy-yhtiön kautta. Tuolloin julkaistiin myös Axis-näytepala, jonka lähes instrumentaalinen, mahtipontinen tamppaus hämmensi ja kiinnosti. Electricin avausraitana se lopulta löytää täsmälleen oikean paikkansa ja tuntuu rakentavan nostetta aaltona aallon perään, yhä hurmiollisemmaksi yltyen. Ei pophitti, mutta sydänjuurissa asti hyvältä tuntuva tanssiinkutsu. Kyllä, näissä bileissä minäkin olen mukana!

Eivätkä ne bileet taukoa tosiaan hetkeksikään. Kerran toisensa jälkeen käyntiin polkaistaan määrätietoinen biitti, joka sopisi corollaan kuin corollaan. Mutta koska kyse on maksimalismista, sen päälle kasataan milloin millaistakin syntikkamattoa, sämplättyä kuoroa, piipitystä ja soundillista kivaa.

Ja sitten on tietenkin Neil Tennant, joka on tällä levyllä äänessä varmaan vähemmän kuin yhdelläkään aiemmalla studiokiekolla. Silti vain hän voisi antaa voitonriemuiselle tanssihymnille otsikon Love Is a Bourgeois Construct. Eikä Electriciä kaikesta huolimatta olisi ilman hänen elegantin viileää artikulaatiotaan, joka varmistaa, että kyseessä on nimenomaan Pet Shop Boys -levy.

Samaan hengenvetoon on todettava, että se on myös tuottaja Stuart Pricen levy. Uskaltaisinko uumoilla, ettei ulkopuolisen tuottajan panos ole ollut näin keskeinen yhdelläkään aiemmista albumeista? 1990-luvun lopussa läpi lyöneellä ja kasarihassuttelunkin parissa omissa projekteissaan viihtyneellä Pricellä on selvästi sellaista historiantajua, jota tarvitaan ajattoman tanssilevyn tekemiseen. Electric on 2000-lukua, mutta ei trendeissä kiinni.

Olennaista taitaa olla, että kaikkien kolmen tekijän panokset sulautuvat kokonaisvisioksi; kaikki ovat olleet tekemässä samaa levyä.

Tällainen albumi ei välttämättä kaipaa vuorenkorkuista kuningasraitaa; niitä sitä paitsi löytyy PSB:n tuotannosta jo useampi kymmenen, kuunnelkaa hitinnälkäänne niitä. Varsin lähelle pääsee kuitenkin vaikkapa jo mainittu Love Is a Bourgeois Construct. Samoin The Last To Die, jonka juhlava melodisuus ja oudon ahdistunut teksti hämmensivät ensin, kunnes havahduin tajuamaan, että se tosiaan on versio obskuurista 2000-luvun Springsteen-biisistä! No, sekavasti tuotetun ja aika yhdentekevän alkuperäisen kuunneltuani voin todeta, ettei sillä ole tämän tulkinnan kanssa paljoakaan tekemistä – ja teksti alkaa vasta Tennantin käsittelyssä kuulostaa niin painokkaalta kuin oli tarkoitus.

Levyn listapotentiaalisin veto ja luultavasti oma suosikkini on kuitenkin Thursday, jonka kruunaa kosiskeleva kertosäe ja kotimaassaan platinaa myyvän brittiräppäri Examplen vierailu. Vain mestarit osaavat tehdä näin härskiä poppia täysin luontevasti. Lopulta trance-pumppauksen ja Tennantin seesteisen laulusuorituksen naittava Vocal-single vie proseduurit ylevään päätökseen.

Olen lähes liikutukseen asti vaikuttunut – ja haluan tanssilattialle. Vai haluanko? Olen itse asiassa jo onnistunut tekemään yksiöstäni tanssilattian, tässä kirjoittamisen sivussa. Olen kuunnellut tätä levyä kovalla ja ikkuna auki, koska haluan naapureidenkin tanssivan.

85 Electric ei tietenkään ole paras Pet Shop Boys -levy, mutta pettymyksen tuottaneen Elysiumin jälkeen se on pikainen ja huikean onnistunut täyskäännös juuri oikeaan suuntaan. Kylmä fakta taitaa olla, että 55–60-vuotiaat brittiherrasmiehet ovat tehneet vuoden parhaan bilelevyn.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Tennant ja ”jäämies” Kimi… Chris Lowe.

Tunnustan. Olen Pet Shop Boys -holisti. Pet Shop Boys oli viime vuosituhannen puolella jotain, josta ei oikein kehdannut tunnustaa pitävänsä. Reilut pari vuosikymmentä sitten, 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tupladekkikasettisoittimella kuunneltiin enimmäkseen Metallicaa, Megadethiä, Anthraxia, Suicidal Tendenciesiä ja muuta kovien jätkien kamaa, mutta välillä soittimeen sattui eksymään eräs Helsingin Sokoksen musiikkiosastolta ostettu alkuperäinen kasetti.

Tuon kasetin nimi oli Behaviour.

Kasetin ensimmäinen kappale teki elämää suuremman vaikutuksen. Tuosta laulusta ja koko sittemmin tehosoitossa tuhoutuneesta kasetista muodostui yksi tärkeimmistä albumeista, joita olen musiikkinörttitaipaleellani kuunnellut.

Rankempi musiikki vei kuitenkin mukanaan useammaksi vuodeksi, ja Pet Shop Boysin Very kirkuvan oransseine kansineen ja Go West -megahitteineen oli yksi pahimmista kirosanoista mitä olla saattoi. Bändi jäi unholaan vuosituhannen viimeisiin vuosiin asti.

Sitten kuulin eräänä huuruisena lauantai-iltana kalliolaisravintola Josafatin tanssilattian diskopallon alla tutun kappaleen.

”I came across a cache of old photos
And invitations to teenage parties
’Dress in white’ one said, with quotations
From someone’s wife, a famous writer
In the nineteen-twenties”

Liikutuin. Jos en olisi tuolloin ollut, ja olenhan toki vieläkin, tolkuttoman karski alfauros, olisin varmasti tirauttanut kyyneleen tai pari. Saatoin salaa jopa tehdä niin.

Seuraavana päivänä aloin selvitellä, mitä kaikkea Neil Tennant ja Chris Lowe ovat tehneet sitten Behaviourin. Päätin antaa mahdollisuuden myös sille oransseihin kansiin verhotulle tapaukselle.

Koukutuin. Samalla tavalla kuin koukutuin salaa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Tällä kertaa koukutuin julkisesti ja tuolla tiellä ollaan edelleen.

Nuorgamissa käytiin taannoin ansiokkaasti läpi Pet Shop Boysin albumituotanto, mutta vakava riippuvuus, siitä on puhuttava. Siitä ei voi vaieta. Alle listatut kymmenen kappaletta ovat olleet isoimmat tanssiaskeleet kohti Pet Shop Boys -addiktiota.

#10 Domino Dancing (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Domino Dancing oli ensimmäinen Pet Shop Boys -kappale, jonka ikinä kuulin. Introspective-albumilta irrotetun singlen video esitettiin luultavasti Hittimittarissa, ja kertosäkeen ”All day, all day” -avaussanat olivat jotenkin hauskat ja tarttuvat. Latinopophenkisen kappaleen vaikutuksen voi kuulla monen nykypäivän tanssipopkokoonpanon musiikissa.

#9 Flamboyant (2003)

Video ei ole enää saatavilla

Yksi oleellisimmista Pet Shop Boys -riippuvuuden askelista. Flamboyant oli toinen duon PopArt-singlekokoelmalle levyttämistä uusista kappaleista, tunnelmaltaan kiehtovan jännittynyt tanssilattiantäyttäjä. Nico Beyerin ohjaama video hauskuutti japanilaisella popkulttuurimaailmallaan.

#8 Rent (1987)

Video ei ole enää saatavilla

Miesprostituoidun ja rikkaan naisen välisestä suhteesta kertova kappale, jota on coveroinut muun muassa Liza Minnelli. Kappale, joka on avautunut kunnolla vasta viime vuosina.

#7 I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing (1993)

Video ei ole enää saatavilla

Kolmas pahamaineiselta oranssikantiselta albumilta julkaistu single. Arasta ja ujosta henkilöstä kertova kappale, joka on iloisempaa Pet Shop Boys -materiaalia. Robbie Williamsin laiska versio laulusta julkaistiin miehen Let Me Entertain You -singlen b-puolena.

#6 Suburbia (1986)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boysin toinen brittilistan kärkikymmenikköön yltänyt single, jonka suurin inspiraatio oli Suburbia-niminen elokuva. Omalla kohdalla laulun hienous valkeni vasta PopArt-kokoelman tehokuuntelun myötä.

#5 Miracles (2003)

Video ei ole enää saatavilla

Piirun verran rauhallisempaa, mutta silti täydellisen tanssittavaa TennantLowe–materiaalia. Toinen PopArtille levytetyistä kahdesta uudesta kappaleesta, jossa maailma on parempi paikka, kun se tietty henkilö on vierellä.

#4 It’s Alright (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Yksi tanssittavimmista ja yksi poliittisimmista Pet Shop Boys -lauluista. Lyriikoissa käydään muun muassa Afganistanissa ja Etelä-Afrikassa asti. Alun perin Sterling Void -nimisen houseartistin kirjoittama kappale.

#3 Before (1996)

Video ei ole enää saatavilla

Edellisen tavoin yksi duon tanssittavimmista kappaleista. Kuudennelta Pet Shop Boys -albumilta Bilingualilta julkaistu single.

#2 Minimal (2006)

Video ei ole enää saatavilla

Tuorein tanssiaskel kohti Pet Shop Boys -riippuvuutta. Minimalismia ylistävä Fundamental-albumin huippuhetki.

#1 Being Boring

Video ei ole enää saatavilla

Täydellinen popkappale, josta todetaan kaikki oleellinen täällä.

Pet Shop Boys esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 7.7.

Chris Lowe ja Neil Tennant, kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Aloitan myöntämällä, että tässä tekstissä ei tule olemaan objektiivisuuden häivääkään. Suhteeni muuhun musiikkiin on kylmän analyyttinen, paikoin jopa häiritsevän irtautunut. Pet Shop Boysin kohdalla näin ei ole.

Olen palvonut yhtyeen jokaista liikettä siitä asti, kun 10-vuotiaana vuonna 1989 ostin summamutikassa koulun viereisestä divarista hopeakantisen Opportunities (Let’s Make Lots of Money) -maksisinglen. Tästä alkoi välitön rakkaustarina, jonka aikana muut musiikilliset ihastukset ovat tulleet ja menneet, mutta yksi on ollut vuodesta toiseen ylitse muiden: kaksi salaperäistä ja sisäänpäinkääntynyttä keskiluokkaisen brittiläisyyden ruumiillistumaa, joiden elämäntyö on ollut huijata diskosukupolvi balettiin ja oopperasnobit tanssilattialle.

Jos siis oletat saavasi puolueettoman analyysin yhtyeen tuotannosta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Tällä kertaa tarjolla on vain ikuisen tähtisilmäisen fanin jyrkän asenteellista ylistyslaulua.

Ei ole yllättävää, että Pet Shop Boysin muodostivat 1980-luvun alussa kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä. Heti alusta lähtien Neil Tennant ja Chris Lowe olivat rocktähden stereotypian täydellisiä vastakohtia. Tennant oli ahminut näyttämötaidetta, kirjallisuutta ja runoutta rahvaan liikakansoittamassa Newcastlessa ja löytänyt tiensä kustannusalalle, ensin Marvel Comicsin brittisiiven palvelukseen koostamaan sarjakuvia ja sitten Smash Hitsiin kirjoittamaan musiikista. Lowe tahollaan Blackpoolissa oli korvannut heikot sosiaaliset lahjansa intohimolla musiikkiin ja arkkitehtuuriopintoihin.

Levyttäessään ensimmäistä kertaa Tennant oli jo lähes 30-vuotias ja Lowekin puolivälissä kolmatta vuosikymmentään.

Vain näistä lähtökohdista voi syntyä yhtye, joka vie äärimmilleen populaarimusiikin kaupallisuuden ja korkeakulttuurin ylevyyden liiton. Juuri tästä jännitteestä syntyy se jokin, joka nostaa Pet Shop Boysin korkealle kaikkien muiden länsimaisen musiikin puitteissa operoivien tunareiden yläpuolelle.

Neil Tennant, Tommi Forsström ja Chris Lowe, kolme aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Harvassa ovat artistit, joiden voisi kuvitella säveltävän musiikkia balettiin, musikaaliin ja venäläisen mykkäelokuvan taustalle, tekevän tanssibiisin ¾-tahtilajiin, työskentelevän Angelo Badalamentin, Derek Jarmanin, Harold Faltermeyerin ja muotikuvaaja Bruce Weberin kanssa, säveltävän levyn Liza Minnellille ja yhdistävän saumattomasti U2:n rockuskottavuuden Frankie Vallin iskelmähömppään.

Kaiken tämän hienostelun ohella yhtye on kuitenkin aina ollut ensisijaisesti popyhtye, jonka tärkein tavoite on luoda sävellyksiä, jotka tyydyttävät meissä kaikissa asuvan tarpeen saavuttaa mahtava fiilis musiikin kautta. Sekä tietysti tarjota ääniraita alkukantaiselle pyllynheiluttamiselle diskoteekin valojen hedonistisessa välkkeessä neljäsosia ahnaasti takovan bassorummun tahtiin.

Yhtyeen toimintamallissa tasapaino älyllisen ja rahvaanomaisen välillä on aina ollut harkittu. Mitä suoraviivaisempi biisi, sitä varmemmin sanoitukset vilisevät obskuureja kirjallisuusviittauksia ja intertekstuaalisuuksia. Musiikillisesti haastavampi teos, sen enemmän se puolestaan turvautuu purkkapopin kliseisiin. Tiukasti ajassa ja trendeissä kiinni olevat tuotannot ja ajattomat sävellykset sulautuvat sujuvasti yhteen.

Vaikka Pet Shop Boys on lähes kolmen vuosikymmenensä aikana julkaissut jopa reilusti enemmän materiaalia sivuprojekteissa ja sinkkujen b-puolilla kuin studiolevyillä, perkaan tässä vain viralliset studiolevyt. Rannalle jäävät muun muassa todella hienot sävellystyöt Taistelulaiva Potemkinin säestykseen ja The Most Incredible Thing -balettiin sekä nippu vaihtelevantasoisia Disco-nimisiä remix-levyjä. Jätän lisäksi huomiotta vuonna 2001 ilmestyneet Further Listening -versiot siihenastisista levyistä.

Rakkaus tulee nopeasti

Behaviour (1990)

On kuvaavaa, että Pet Shop Boysin uran ehdoton taiteellinen huipentuma oli myös yhtyeen kaupallisen menestyksen jyrkän alamäen alku. Etenkin Yhdysvallat hylkäsi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen lähes kokonaan, eikä oikein ikinä löytänyt sitä uudestaan.

Oltuaan koko 1980-luvun lähes erehtymätön hittivainunsa kanssa, kaksikko päätti avata uuden vuosikymmenen riskipelillä. Muiden konemuusikoiden keskittyessä miljoonabittisillä, vuorenkorkuista soundia suoltavilla digitaalivermeillä herkutteluun, Tennant ja Lowe pestasivat tuottajaksi soundtrack-puolella (Beverly Hillsin kyttä, Top Gun, Juokse tai kuole) kannuksensa ansainneen saksalaisen analogisynanörtin, Harold Faltermeyerin.

Yhteistyön tuloksena oli hitaasti avautuva, seesteinen kokonaisuus tummasävyisiä popkappaleita, joissa musikaalivaikutteet kuuluivat entistä vahvempina.

Levyn tunnelman tiivistää parhaiten Bruce Weberin ohjaama video Being Boring -kappaleeseen. Sen rakeisen mustavalkoinen tunnelma pysähtyneessä ajassa ilakoivine kauniine nuorineen on uitettu etääntyneessä melankoliassa ja ulkopuolisuuden tunteessa, joka kulkee vahvana punaisena lankana läpi koko albumin.

Suorimmin melankolia kuuluu levyn uneliaissa tunnelmapaloissa, kuten This Must Be The Place I Waited Years to Leave, Only the Wind ja My October Symphony, mutta myös menevämmät kappaleet (So Hard, How Can You Expect to Be Taken Seriously) ovat kaukana riemukkaasta.

On toki ymmärrettävää, ettei Yhdysvallat jaksanut enää Behaviourista innostua. Se on Being Boringin intron ensimmäisestä huokauksesta Jealousyn majesteettisen lopukkeen kaiun viimeiseen häntään marinoitu ylevässä englantilaisuudessa. Vaikkei Tennantin fraseeraus ole koskaan miehen kulttuuriperimää pyrkinytkään salaamaan, on Behaviour Pet Shop Boysin lopullinen sukellus kotimaansa syvimpään olemukseen.

Vaikka Behaviourilla ei olekaan monen muun Pet Shop Boys -levyn kaltaista välitöntä tarttuvuutta, sen neroudesta ei ole ajan hammas saanut minkäänlaista otetta. Faltermeyerin luoma äänimaailma ja Tennant/Lowe-kaksikon komeat sävellykset voisivat olla melkeinpä miltä aikakaudelta tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Fundamental (2006)

Vaikkei Pet Shop Boys ole ikinä erityisen pitkään laakereillaan levännytkään, oli maailma – ja oletettavasti yhtyeen fanitkin – pitkälle 2000-luvun puolelle tultaessa otaksunut, että yhtye oli luomisvoimansa tuhlannut ja tulisi julkaisemaan muotokelpoja mukaelmia itsestään hamaan loppuun saakka.

Tuskin kukaan odotti, että 20 vuotta ensilevynsä jälkeen Pet Shop Boys julkaisisi levyn, joka kilpailee vakavasti yhtyeen vahvimman albumin tittelistä.

Toisin kuin yhtenäinen Behaviour, Fundamentalin tunnelmat kattavat yhtyeen spektrin lähes laidasta laitaan. Numb ja I Made My Excuses And Left ovat upeita patetiaballadeja, joihin tiivistyy Pet Shop Boysin tukahdutetun surumielisyyden syvin olemus. The Sodom and Gomorrah Show ja I’m With Stupid taasen esittelevät yhtyeen kyvyn kirjoittaa vapautuneesti rullaavia iloluontoisia poplauluja.

Fundamentalin iloluonteisiakin hetkiä tosin varjostaa ensi kertaa näin vahvasti Pet Shop Boys -levyllä läsnä oleva poliittisuus. Lähes kaikki levyn kappaleista ovat suoria maailmanpoliittisia kannanottoja sotaa, konservatiivista ahdasmielisyyttä ja muukalaisvihaa vastaan.

Levyn ylivoimainen kruununjalokivi on kuitenkin ylväs melankolisen tanssipopin mestariteos Minimal, jonka minimalismia ylistävät sanat ja täyteen ahdettu tuotanto luovat herkullisen vastakohtien leikin.

Fundamentalin korkeasta tasosta suuri osa voidaan varmasti laskea ensimmäistä kertaa kokonaisen albumin verran Pet Shop Boysia tuottaneen Trevor Hornin (tsekkaa Nuorgamin soittolista) ansioksi. Vaativaksi mieheksi tiedetty Horn on selvästi ruoskinut lievästi tuuliajolle ajautuneen kaksikon takaisin ruotuun.

Video ei ole enää saatavilla

Actually (1987)

1980-luvun puolivälissä Tennant/Lowe-hittipumppu oli huippuunsa viritetty koneisto, jonka keskeisin täysimittainen tuotos Actually on. Esikoislevy Pleasen myynneistä vastasi mitä suurimmissa määrin West End Girls -jättihitti, ja yhtye olisikin ollut helppo kuitata sen jälkeen yhden hitin ihmeeksi, mutta vuoden 1987 sinkkuputki It’s a Sin, What Have I Dont To Deserve This (vierailijana Dusty Springfield), Rent ja Heart tekivät selväksi, että kyse on tähdenlentoa tärkeämmästä ilmiöstä.

Jos rivi hittisinkkuja ei ollut tarpeeksi, yhtye päätyi vielä haastamaan poprakenteita tekemällä ennen ensimmäistäkään live-esiintymistä täysmittaisen elokuvan kappaleeseensa It Couldn’t Happen Here. Vaikka elokuva ei erityisen hyvin ole aikaa kestänytkään, sen pelkkä olemassaolo kertoo jotain olennaista siitä, miten Tennant ja Lowe projektiaan lähestyivät. Kyse ei missään vaiheessa ollut yksinkertaisesta musiikkiaktista, vaan poikkitaiteellisesta popilmiöstä, joka häpeilemättä lainaa kaikista muista taidemuodoista tyydyttääkseen luomisvimmansa.

It Couldn’t Happen Here on kappaleena henkeäsalpaava kokonaisuus. Sen säveltäjälistalta löytyy PSB-kaksikon lisäksi muuan Ennio Morricone ja sen käsittämättömän majesteettisesta jousisovituksesta vastaa David Lynchin hovisäveltäjänä tunnetuksi tullut Angelo Badalamenti, jonka palvelukset rikastuttivat myös Behaviourin maisemia pari vuotta myöhemmin. Samalla kuvastolla pelaa King’s Cross, joka on komean synkkä kuvaus urbaanista epätoivosta.

Sydämeltään Actually on kuitenkin ihmisiä tanssittamaan tarkoitettu poplevy, jonka DNA on kirjoitettu neljäsosia sykkivällä bassorummulla. Vaikka yhtyeen kirkkaimmat huippuhetket ovat muilla levyillä, Actuallylla ei ole oikeastaan yhtään kokonaan heikkoa kappaletta. Sen ainoaksi synniksi jää nopeamman materiaalin hienoinen geneerisyys.

Video ei ole enää saatavilla

Aina mielessäni

Please (1986)

Tavallaan Please on perinteinen debyyttilevy: lievästi identiteetitön, rosoinen ja haparoiva.

Mutta sitten toisaalta: West End Girls.

Kappaleen jokaiseen iskuun sisäänrakennettu hitikkyys ei liene kenellekään tässä vaiheessa epäselvä asia, joten sille ei tarvitse erityisemmin tekstibittejä tuhlata.

Levyllä on kuitenkin ansionsa West End Girlsinkin ulkopuolella. Opportunities (Let’s Make Lots Of Money) on tunnelmallisen tummasävyinen diskopala ironiaa tihkuvilla ja juppikulttuuria kritisoivilla sanoituksilla ja Love Comes Quickly malliesimerkki hienolla koukulla varustetusta laulusta lemmen koukeroista.

Pianoballadi Later Tonight maalaa lisäksi kuvaa siitä, miten hienosti kaksikko tulee myöhemmin käyttämään palettinsa himmeämpiä sävyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Introspective (1988)

Introspective on erikoinen studiolevy, sillä se koostuu vain kuudesta biisistä, jotka ovat kaikki yli kuusiminuuttisia ja joista yhtäkään ei julkaistu singlenä siinä muodossa, jossa ne levyllä kuullaan.

Tästä syystä se on levynä yhtäaikaisesti erittäin haastava sekä äärettömän mielenkiintoinen.

Introspectiven – ja tietyllä tavalla Pet Shop Boysin koko uran – keskeisin teos on majesteettinen Left to My Own Devices, jolla duon mieltymys monipuolisiin klassisiin orkestraatioihin ensi kertaa puhkesi kukkaansa. Trevor Hornin tuotanto ja Richard Nilesin orkestraatio yhdistettynä tanssittavaan biittiin tiivistyivät hienosti lyriikoista löytyvään katkelmaan:

”Che Guevara and Debussy to a disco beat”

Video ei ole enää saatavilla

Very (1993)

Yhtyeen myydyin albumi Very on identiteetiltään melko haastava kokonaisuus. Oikeastaan kaikilla muilla Pet Shop Boysin levyillä on selkeä ja yhdistävä punainen lankansa, mutta Very sinkoilee impulsiivisesti laidasta toiseen – onneksi kuitenkin tason erittäin korkeana läpi levyn pitäen.

Albumin myyntiluvuille ei kuitenkaan tarvitse etsiä sen kummempaa syytä kuin vahvat ja tarttuvat singlet, joista etenkin Can You Forgive Her sekä Village People -laina Go West tekivät melko selvää jälkeä tanssilattioilla ja radioaalloilla vuonna 1993.

Video ei ole enää saatavilla

Voitko antaa hänelle anteeksi?

Nightlife (1999)

Pet Shop Boysin pelikirjan tärkein luku, eli poproskan ja syvällisen nerouden estoton sekoittaminen, on ajoittain ollut lähellä koitua yhtyeen kohtaloksi. Nightlife on marinoitu niin syvällä kertakäyttöisen house-soundin syövereissä, että albumin ilmestyessä moni sivuutti sen turhanpäiväisenä välityönä.

Paras esimerkki tästä on yhtyeen musikaalillekin nimensä antanut Closer to Heaven, joka ensikuulemalta on täysin tarpeeton aerobic-tunnin taustamusiikiksi tarkoitettu kertakäyttöhölkkä, mutta joka muissa yhteyksissä, tanssilattian täristämiseen optimoidusta tuotannostaan riisuttuna paljastuu yhdeksi Tennant/Lowe-kaksikon kauneimmista ja hauraimmista töistä.

Nightlife ei erityisemmin hittibiiseillä koreile ja näin ollen sen menestyskin jäi melko maltilliseksi. Yksittäisenä biisinä vain New York City Boy on jäänyt elämään levyn ulkopuolista elämää. Muilta osin Nightlife on teos, joka vaatii syvempää paneutumista.

Video ei ole enää saatavilla

Yes (2009)

Luotuaan edellisellä levyllään Fundamentalilla todella onnistuneesti nahkansa 2000-luvun tanssittavan soundin pariin, Pet Shop Boys yritti sinänsä ihan onnistuneesti pysyä samalla radalla pestaamalla tuottajahommiin Xenomania-tuotantotiimin. Lopputulos jäi kuitenkin selkeästi jälkeen Fundamentalista, vaikka Yes varsin mallikelpoinen 2000-luvun PSB-tuotos onkin.

Albumin suurin ongelma on biisimateriaalin ohuus. Siltä ei löydy juuri lainkaan ison hittibiisin arvoisia sävellyksiä. Vain ensisingle Love etc. sekä Tsaikovskia lainaava All Over the World onnistuvat jäämään mieleen ensimmäisellä parilla kuuntelulla, ja vaikka Yes alkaakin tuttuuden myötä tuntua useampien kuunteluiden jälkeen rakkaalta, ei se kuitenkaan lunasta paikkaansa kovin korkealla yhtyeen tuotannossa.

Video ei ole enää saatavilla

Bilingual (1996)

Latinalaisen Amerikan sovitusmaailmasta paljon ammentava Bilingual voisi olla loistava levy, jos Tennant ja Lowe olisivat sukeltaneet yhtä syvälle innoituksensa syövereihin kuin Paul Simon, sillä valjuksi jäävän kokonaisuuden ehdottomasti vahvimmat raidat (Discoteca, Single, Se A Vida É) ovat juuri niitä, jotka estottomimmin flirttailevat lattarirytmien kanssa.

Ikävä kyllä kaksi kolmasosaa levyn biiseistä on parhaimmillaankin täytemateriaalia. Vähän reilun kymmenen vuoden uran jälkeen alkoi ensimmäisen kerran näyttää siltä, ettei Pet Shop Boysin erehtymättömältä vaikuttanut popvaisto olisikaan niin erehtymätön.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Elysium (2012)

Fundamentalin vahvan paluun ja Yesin kelvollisen peesauksen jälkeen odotukset olivat kovalla, kun PSB ilmoitti työstävänsä henkistä jatko-osaa parhaalle levylleen, Behaviourille. Etenkin, kun ensimmäinen julkistettu kappale Invisible oli henkeäsalpaavan komea, uninen teos, joka ylväästi kantoi Behaviourin melankolian soihtua.

Lupausten lunastus jäi kuitenkin kalkkiviivoille.

Winnerin kaltaisen kyllästyneen mittatilaustyön, Ego Musicin totaalisen hirvitysen ja muun materiaalin unohdettavuuden rinnalla vain Invisible nousee esiin kappaleena, jonka soisi läpäisevän yhtyeen laadunvalvonnan. Hyvänä päivänä samaan luokkaan nousevat myös avausraita Leaving ja taivaisiin verkkaisesti kurottava Breathing Space.

Video ei ole enää saatavilla

Release (2002)

Yli kymmenen vuoden valheessa elämisen jälkeen olen valmis myöntymään yleiseen mielipiteeseen: Release on surkea albumi.

Vuosia yritin uskotella itselleni, että duolta oli hieno ja rohkea yritys lähteä tekemään orgaanisempaa levyä, jossa synat antavat tilaa oikeille soittimille. Jälkikäteen en voi käsittää, miten olen antanut itselleni luvan moiseen.

Kyllä, eri kontekstissa jotkut Releasen biiseistä voisivat olla ihan kelvollisia albumiraitoja. Home And Dry ei ole huono sävellys ja Samurai in Autumn hyvä biisi ihan sellaisenaan.

Mutta ne eivät pelasta levyä sellaisilta järjettömän yhdentekeviltä biiseiltä kuin I Get Along, Birthday Boy tai You Choose. Myöskään nokkelasti Eminemille homofobiasta naljaileva The Night I Fell In Loven teksti ei pysty pelastmaan kappaletta sävellykselliseltä onttoudelta ja tuotannolliselta anemialta.

Jos Releasen eduksi on luettava edes jotain, niin se on mahdollisesti toiminut terapiateoksena, jonka myötä Tennant ja Lowe ovat päässeet irti tarpeestaan tuottaa ”oikeaa” musiikkia, sillä yhtyeen seuraavalla albumilla Fundamentalilla tätä ongelmaa ei ollut enää pätkääkään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pet Shop Boysin loputtomasta sivuprojektien, remixien ja muiden säätöjen aarrearkusta voisi poimia lähes mitä tahansa, mutta poimin tämän, mahdollisesti parhaan koskaan tehdyn remixin, jossa alkuperäinen biisi on säilytetty ehjänä, mutta siihen on tuotu lisää kerroksia ja remixin tehneen artistin omia sävyjä. Remixaamisen aapiskirjan ensimmäisen luvun arvoista kamaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – parempaa kuin teollinen suklaa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Kalenterin avaa Samuli Knuuti.

Pet Shop Boys: Elysium

Syntikkasetien yhdestoista sooloalbumi ei ole heidän paras, yhtenäisin eikä rakastettavin albuminsa, mutta portfoliona kuuttakymppiä lähestyvien Neilin ja Chrisin luovuuden tilasta se on vakuuttava. Sielukas Leaving ja Please-pastissi A Face Like That olisivat 1980-luvulla olleet jättihittejä, kun taas kauniit Breathing Space ja Requiem In Denim And Leopardskin todistuksia siitä, ettei kokemuksen tuoma patina ole aina pahasta popmusiikissa. Musikaalikummajainen Hold On, sormianapsutteleva 1960-lukulaispastissi Give It A Go ja myrkyllinen Your Early Stuff taas muistuttavat, että sydäntäsärkevän hoksotinpopin valtiopäämiehet ovat poptaivaaseen noustuaan pidättäneet itsellään oikeuden tehdä aivan mitä itse lystäävät.

Video ei ole enää saatavilla

Marina & The Diamonds: Electra Heart

Marina Diamandisin brutaalisti väheksytty kakkosalbumi on harvinainen tapaus: äärikaupallinen popalbumi, joka useista tuottajista ja biisinkirjoittajakumppaneista huolimatta kuulostaa alusta loppuun mietityltä ja linjakkaalta temaattiselta kokonaisuudelta. Radioactive ja Power & Control ovat vuoden parasta klubipoppia, kun taas hiturit Fear & Loathing ja Buy The Stars pakahduttavat kuin parfymoitu tyyny vasten kasvoja. Sekään ei suoranaisesti haittaa, että Marina näyttää kokopäivätoimiselta jumalattarelta ja on sitten esikoisensa oppinut laulamaan kuulostamatta siltä että hänellä olisi äänenmurros kesken.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Sad: No One Can Ever Know

Jos Editorsin yhä vain pidemmäksi venyvä tauko ahdistaa, skottilainen Twilight Sad tulee apuun. Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat Mogwai-henkistä kitaramöyryä mongertavalla skottimurteella kuorrutettuna, Andrew Weatherallin tuottama No One Can Ever Know on koneellinen, kliininen ja kylmä kuin konepeltiin kaiverrettu itsemurhaviesti. Ilopillerien lailla nimetyt Sick, Dead City ja Kill It In The Morning ovat hyytävintä ja elähdyttävintä ahdistuspoppia pitkiin aikoihin, kun taas Another Bedin syntikkakoukku on vasen koukku oikeaan osoitteeseen. Sanoitusviholle olisi tosin ollut käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! My Bloody Valentine: Loveless

Sitä toukokuun päivää moni ei olisi uskonut näkevänsä. Hiottuaan klassikkolevynsä kansisuunnittelua neljä vuotta Kevin Shields viimein päästi käsistään uusintajulkaisun, jolla psykedeelisen pörinäpopin helmet soivat entistä kuulaammin kahdella ihmiskorvalle täysin identtisellä cd-levyllä.

Sarja jatkuu huomenna.

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neil ja Chris, valmiina hyvästelemään popmusiikin.

“Elysion on kreikkalaisen mytologian onnela, jossa on ikuinen kevät. Autuaat elävät siellä kuolemattomina ja ikuisesti nuorina.” – Wikipedia

Kaiken katoavaisuutta on hankala edes käsittää. Ystävien ja sukulaistenkin kuolemat tuntuvat yksittäistapauksilta, poikkeuksilta siihen, että elämä enimmäkseen jatkuu. Nuorena kuollut on sattumanvarainen uhri, vanhana kuollut ehti kokea paljon ja kerryttää joukon surijoita arkulleen. Aina me voimme huijata itseämme tällaisilla ajatusautomaateilla. Rakkaan ihmisen poismenon äärellä terapoimme itseämme ja yritämme unohtaa, mistä tilanne kaikkein eniten muistuttaa: siitä, mikä meitä vielä odottaa.

Ystäväsi kuolee: surullista, mutta sattumaa. Isovanhempasi kuolee: surullista, mutta väistämätöntä.

Mutta entä kun pop-idolisi kuolee? Voisiko se olla se hetki, jolloin elämänsä popmusiikin kuuntelulle omistanut ihminen näkee hetken ajan peilistään pääkallon irveen ja tajuaa kylmyyden, jota ei olisi halunnut tajuta?

Minun on kovin vaikea tajuta, että Neil Tennant ja Chris Lowe ovat jo aika vanhoja ihmisiä. Minun, 20 vuotta fanisuhdetta eläneen. Minun, lukemattomia kyyneliä heidän musiikkinsa takia vuodattaneen, lukemattomia tansseja heidän tanssiensa takia tanssineen.

Se kun tarkoittaa, että minä itsekin alan olla.

Ja tämä Elysium: mitä enemmän sitä kuuntelen, sitä vahvemmin se tuntuu luopumiselta, hyvästijätöltä. Exit pop music. Eihän Pet Shop Boys ole sitä enää aikoihin ollutkaan. Kulttibändi vain, hurmioitunut technicolour-kangastus siellä mihin aurinko laskee, Pikku-Huopalahdessa, Walesissa, vanhan Euroopan kaikilla viimeisillä rannoilla, kaikkialla missä on ihmisiä, jotka vielä ikävöivät sitä kauneutta, jota ei enää koskaan ole eikä tule.

Minusta tuntuu, että tämän keskinkertaisen levyn kaikki biisit käsittelevät samaa aihetta.

Vanhenevan bilehileen epätoivoa.

Parisuhteita, jotka päättyvät, koska toinen osapuoli löytää nuoremman.

Comebackin tehneitä kasarin alun uusromantiikkabändejä, joita ironisoidaan kovin setämäisesti.

Nykypäivän kauniisiin kasvoihin ja tyhjiin mieliin fiksoitunutta pintapoppia (ja sitä kritisoidessaan Tennant on oikeassa, mutta kenelle tässä kerrotaan uutisia? Sitä paitsi Ego Music on lähes yhtä tyhjänpäiväinen – ei, tyhjänpäiväisempi – kappale kuin ne, joita siinä piikitellään.)

Näin Elysium toimii kahdella tasolla. Se on teemalevy vanhenemisesta ja väsymisestä, ja sen jokainen odotukset alittava biisi henkii vanhenemista ja väsymistä.

Muutamat näistä kappaleista ovat aivan hyvää poppia, mutta minun sukupolveni ihmiselle Pet Shop Boys on Beatles, eikä aivan hyvä kerta kaikkiaan riitä. Se riittää vasta kun päätösraita Requiem in Denim and Leopardskin alkaa avautua. Säkeistöissä kerrotaan anekdootteja nuoruudesta jossain Sohossa ja peilataan ne kertosäkeeseen, joka levyn viime metreillä sanoo suoraan, mistä on kyse.

”This is our last chance for goodbye
Let the music begin
Shining and soaring like a requiem
in denim and leopardskin”

Alkaisipa se musiikki, olisipa tämä levy yhtä hyvä kuin nuo joka kerta veden silmiin tuovat säkeet. Nyt vain on niin, että tämä saattaa olla jopa huonoin Pet Shop Boys -albumi.

Mutta ei Pet Shop Boys ole kuollut. Actually, Behaviour, Discography. King’s Cross, Being Boring, Can You Forgive Her?

“Elysion on kreikkalaisen mytologian onnela, jossa on ikuinen kevät. Autuaat elävät siellä kuolemattomina ja ikuisesti nuorina.”

Toden sanoja, ja siellä elävät herrat Tennant ja Lowekin. Eikä silloin, vuosisatojen, vuosituhansien päästä, kukaan enää muista Elysiumia.

60 Minä katson ikkunasta ulos ja laitan Behaviourin soimaan. Sade on lakannut.

Video ei ole enää saatavilla

Lapset, Jukka-setä on tällä kertaa hyvin, hyvin vihainen. Mitä on tapahtunut kesälaitumille karanneen Suomen nuorison halulle toteuttaa levyraatilainen kansalaisvelvollisuutensa? Ei hyvää, sen verran voin teille paljastaa. Kesälomilta palannutta levyraatia vaivautuivat täyttämään lähinnä Nuorgamin torin omat asukit, jotka elävät liian suuressa vastaavan toimittajan (jota myös ”Ruhtinaaksi” kutsutaan) pelossa tohtiakseen olla osallistumatta. No, levyraati se on suppeakin levyraati, kuten vanha kansa tapaa sanoa.

Mennään siis tuloksiin. Tällä kertaa siniristilippu ei liehunut, sillä Kerkko Koskinen Kollektiiveineen jäi jumbosijalle. Muun muassa Nuorgamin kalasatamassa suursuosiota nauttiva Pet Shop Boys ylsi yllättäen ainoastaan neljännelle sijalle, joskaan mitäänsanomattoman miellyttävä kappale ei varmasti auttanut heidän asiaansa.     Ylivoimaiseen voittoon Grizzly Bearin sekä St. Vincentin ja David Byrnen ohi kaahasi indie-veteraani Chan Marshall eli Cat Power, joka päätyy säännönmukaisesti myös sekalaisten ”indie-rockin kuumimmat pimut” -listojen kärkeen. Ei sillä, että minä siitä jotain tietäisin.

5. Kerkko Koskinen Kollektiivi – Nukun hiljaa kirkkomaassa 3,86

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen – 4
”Kun Ultra Bra ei voi tehdä oikeaa comebackia, päädymme tällaiseen suorittamiseen ja ylisäveltämiseen.”

4. Pet Shop Boys – Invisible 5,14

Video ei ole enää saatavilla

Jarkko Immonen – 5
”Videon kanssa kokonaisuus toimi hyvin seesteiseen aamuun, mutta pelkkänä biisinä melko yö-chatin taustamusaa. Ikävä sanoa PSB:stä, mutta minkäs teet.”

3. St. Vincent & David Byrne – Who 6,43

Video ei ole enää saatavilla

Joni Kling – 7
”Kaksi sen tason huippulahjakkuutta yhdessä, että eikö tämän pitäisi kuulostaa vielä hieman paremmalta?”

2. Grizzly Bear – Sleeping Ute 6,86

Video ei ole enää saatavilla

Antti Lähde – 8 
”Aika yllättävääkin rönsyilyä minimilistisuudessaan täydellisen Veckatimestin jälkeen. Vaatii pari kuuntelua, että tähän vyörytykseen pääsee sisään.”

Antoinette Olivia – 9
”Melko arvaamaton mutta päättäväinen, ja ideoita useampaankin biisiin.”

1. Cat Power – Ruin 8,29

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen – 9
”Tämän ja Cherokee-biisin pohjalta ilmoitan jo nyt pettyväni aivan tolkuttomasti, jos syksyn levy ei ole 9-barrier-bestnewmusic-albumoftheyear-parastajuurinytjamelkeinikinä-materiaalia.”

Justus Pienmunne – 9
”Nojuuu!!!”

Parlophone julkaisee Pet Shop Boysin yhdennentoista studioalbumin syyskuussa. Elysium-nimisen albumin tuotannossa duon apuna on ollut Andrew Dawson, joka tunnetaan yhteistyöstään suurimpien hiphop- ja R&B-tähtien, kuten Kanye Westin, Jay-Z:n ja Draken, kanssa. Levyn ensimmäisen biisimaistiaisen, Invisiblen, videon on ohjannut Brian Bress.

Video ei ole enää saatavilla

Kerkko Koskinen Kollektiivi – Nukun hiljaa kirkkomaassa

Johanna Kustannus julkaisee Kerkko Koskinen Kollektiivin nimettömän esikoisalbumin 24. elokuuta. Jazzista ja instrumentaalimusiikista popin pariin palanneen Ultra Bra -säveltäjän kollektiivissa laulavat Paula Vesala (PMMP), Vuokko Hovatta ja Manna.

Video ei ole enää saatavilla

Grizzly Bear – Sleeping Ute

Vuolaasti kehuttu Veckatimest (2009) vei Grizzly Bearin jopa Yhdysvaltain albumilistan top 10:een. Sleeping Ute on ensimmäinen lohkaisu sen vielä nimeämättömältä seuraajalta, jonka Warp julkaisee albumin 17. syyskuuta. Brooklynin indieihme lähtee syksyllä Euroopan-kiertueelle, joka ulottuu lokakuun 27. päivänä Tukholman Bernsiin, mutta ei tälläkään kertaa Suomeen.

Video ei ole enää saatavilla

St. Vincent & David Byrne – Who

Flow Festivalin sunnuntaina 12. elokuuta huipentava Anne Clark alias St. Vincent yllättää yhteisalbumilla Talking Heads -legenda David Byrnen kanssa. Kaksikon tiet ristesivät, kun Clark astui Imelda Marcosin kuvainnollisiin kenkiin Please Don’t -kappaleessa Byrnen ja Fatboy Slimin taannoisella Here Lies Love -konseptilevyllä (2010). 4AD julkaisee Love This Giant -albumin 10. syyskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Cat Power – Ruin

Matadorin 11. syyskuuta julkaisema Sun on jo yhdeksäs Cat Powerin albumi. Se on artistin ensimmäinen alkuperäismateriaaliin perustuva Cat Power -levy sitten vuoden 2006 The Greatestin. Levyn tuotti Cat Power eli Chan Marshall itse ja miksasi Philippe Zdar Cassius-yhtyeestä.

Video ei ole enää saatavilla

Välillä jopa Neil Tennantilla on ollut vaikeuksia olla pitkästymättä.

Kun näin Pet Shop Boysin Being Boring -videon 1990-luvun alkumetreillä, en ymmärtänyt elämästä mitään. Poimin kuitenkin videon kuvakielen tiiviiksi osaksi haavemaailmaani. Elävään kuvaan nauliutuessani uskoin itse laulunkin kertovan jotakin ymmärtämisen arvoista.

Tulkitsin kappaleen tuolloisista lähtökohdistani käsin. Kuljetin sanat mukanani sille taianomaiselle vaihettumisvyöhykkeelle, jossa ihminen ei ole enää lapsi, mutta ei vielä juuri muutakaan. Rivien välistä luulin kuulevani tulevaisuuden kutsun. Rakastuin lauluun. Olin varma, että siinä soi juuri se nuoruus, johon olin astumassa. Vapaus, nautinto, itsenäisyys, humala, hurma, kosketus, kuolemattomuus.

Huuleni muodostivat lupauksen. I would never find myself feeling bored.

Aika kului, venyi vuosiksi, vuosikymmeniksi. Täytin niitä. Noihin vuosiin mahtui kaikki, liikaa, ja sittenkin vähemmän kuin ikuisuuden illuusio oli joskus luvannut. Vuosien sisältöä reunusti laajeneva tyhjyys, johon havahduin eräissä juhlissa Being Boringin soidessa. Katsoin ympärilleni. Ihmisiä, joiden kanssa olin varttunut. Ikääntyneitä, vakiintuneita, nuoruudesta selvinneitä, yhä paikallaan olevia, kaltaisiani.

Hätkähdin.

Milloin me olimme tähän päätyneet? Milloin me ehdimme kasvaa aikuisiksi? Olimmeko menettäneet jotain tajuamattamme sitä?

”We were never holding back or worried that
time would come to an end”

Sanat olivat kuin pehmeäksi kasteltu taulusieni, jolla silmiäni pyyhittiin kirkkaiksi. Aika, jota olin odottanut, oli mennyt ohi. Eikä kukaan ollut varoittanut minua.

Vasta tuolla hetkellä tajusin koko kerronnan kaaren. Laulu kertoi totisesti jotakin ymmärtämisen arvoista, mutta viisaus ei löytynyt avainsanoista ”being boring”. Kappaleen nimi oli vain viitekehys ja metafora. Sen todellinen ydin, pohjimmainen sanoma oli aikamuoto. ”We were”.

Tämän tajuttuani en ole osannut kuunnella Being Boringia liikuttumatta. Vaikeaa se on ollut sitä ennenkin. Laulu on suorastaan kouraisevan tyylikäs kuvaus havahtumisesta ajan rajallisuuteen, elämän haurauteen. Se kertoo hetkistä, jotka muuttuvat jälkikäteen korvaamattomiksi, koska niitä ei voi enää tavoittaa. Raskaan viestinsä se lausuu kuitenkin kiitollisena, katkeroitumatta, kumartaen elämänjanolle tavalla, joka tavoittaa senkin, jota vuosista villeimmät vasta odottavat.

Being Boring on elettä syvällisempi malja kaikille, jotka kulkevat ajan läpi. Laulu kohottaa lasiaan hillitysti ja kunnioittaen, mutta kaikkea muuta kuin velvollisuudesta. Neil Tennant on kertonut kappaleen olevan yksi hänen henkilökohtaisimmistaan. Se on muistokirjoitus AIDSin viemälle nuoruudenystävälle, mutta myös paljon enemmän. Being Boring on kunnianosoitus lupauksille, joita tehdään silloin kun elämä näyttää vielä hallittavalta, ja tunnustus, joka tehdään silloin kun ymmärretään, että pohjimmiltaan elämä hallitsee eläjää.

Edesmennyt ystävä on avain kaipaukseen. Mutta mitä syvemmälle menneisyyteen upotaan, sitä selvempää on, ettei jäljellä ole enää muitakaan.

En minäkään ole enää sama ihminen, joka tähän lauluun aikoinaan rakastui.

“Now I sit with different faces
in rented rooms and foreign places
All the people I was kissing
some are here and some are missing
in the nineteen-nineties
I never dreamt that I would get to be
the creature that I always meant to be
but I thought in spite of dreams
you’d be sitting somewhere here with me”

Being Boring tiivistää ajan ja tilan yhteen pisteeseen. Tennant laulaa kaikille laulaessaan ystävälleen, hän laulaa kokonaisille vuosikymmenille ja aikakausille laulaessaan nuoruudelleen. Miehen kasvot pysyvät kuitenkin peruslukemilla. Henkilökohtaisuus ei horjuta tyyntä charmia, tematiikan äärimmäinen olennaisuus ei pelota tulkitsijaa. Siksi laulu lohduttaa silloinkin kun sen sanoma tuntuu lohduttomalta, peruuttamattomalta. Vaikka laulu halkaisee koko elämän, pysyy se myös lähellä maata.

Ehkä laulun tiheä vaivattomuus muistuttaa siitä, että pohjimmiltaan suuret asiat ovat pieniä, tai ainakin yksinkertaisia. Sillä mistä muusta Being Boring loppujen lopuksi kertoo kuin kahdesta nuoresta, jotka halusivat pitää hieman hauskaa?

Kaikkihan me halusimme.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Tennant ja Chris Lowe – parhaat ikinä.

Neil Tennant saattaa olla snobi, mutta yhden asian suhteen hän on niin kuin ”kaikki” muutkin: hän tykkää The Beatlesista.

Tennant on kertonut rakastavansa etenkin Beatlesin orkestraalisimpia kappaleita, sellaisia kuin A Day in the Life ja I Am the Walrus. Ja jos joku kappale Pet Shop Boysin tuotannossa paljastaa laulajan kiintymyksen liverpoolilaiskvartettia kohtaan, se on Left to My Own Devices.

Left to My Own Devices on kirjaimellisesti ”a day in the life”, päivä ihmisen elämässä: Laulun ensimmäisessä säkeistössä on aamu ja päähenkilö nousee sängystä (”I get out of bed at half past ten”). Säkeistöistä viimeinen sijoittuu puolestaan iltaan, jolloin päähenkilö palaa kotiin (”When I get home, it’s late at night”).

Kiinnostavinta laulun tekstissä – joka on yksi Neil Tennantin parhaista, ellei paras – on kuitenkin se, mitä heräämisen ja kotiinpaluun välillä tapahtuu.

Left to My Own Devicesin päähenkilö on kuin miljonääriplayboy, jolle nautinto on itsestäänselvyys. Etuoikeutettu ihminen, jonka ei ole koskaan tarvinnut yrittää mitään tai tehdä vaikutusta kehenkään – rusinat voin noukkia elämän pullasta muutenkin. Jos hänellä on kunnianhimoa koskaan ollutkaan, on hän sysännyt sen jonnekin mielensä perukoille, josta se nousee esiin vain silloin tällöin.

”One day I’ll read or learn to drive a car
if you pass the test, you can beat the rest
But I don’t like to compete, or talk street, street, street
I can pick up the best from a party animal”

Rakastuminen on pelkkä valinta, hyödyke muiden joukossa, ja ihmiset nautinnon välikappaleita.

Onko laulun päähenkilö siis tunnevammainen hirviö? Britannian psyko? Ei välttämättä. Säkeessä, josta kappale saa nimensä, kiiltävään julkisivuun syntyy ensimmäinen särö.

”I could leave you, say goodbye
or I could leave you, if I tried
and I could
and left to my own devices, I probably would”

Popmusiikissa on aina pyritty keksimään yhä romanttisempia tapoja sanoa ”minä rakastan sinua”. Left to My Own Devicesin päähenkilön rakkaudentunnustus on kaikkea muuta kuin romanttinen. Se on päinvastoin pohjattoman surullinen, ja sen takana ammottaa loputon yksinäisyyden kuilu:

”Voisin ehkä rakastaa sinua, jos yrittäisin. Ja jos se olisi minun päätettävissäni, niin luultavasti rakastaisinkin.”

Päähenkilö on oman riippumattomuutensa vanki. Hän ei uskalla – tai edes osaa – rakastua, jotta ei menettäisi ainoaa merkityksellistä asiaa elämässään: vapautta, jolle hän ei keksi mitään käyttöä.

Mitä pidemmälle kappale etenee, sitä enemmän se vaikuttaa kertovan Neil Tennantista itsestään. Kolmannen säkeistön lapsuuteen sijoittuvaa minipsykoanalyysia seuraa kuulaana kelluva puheosa, kappaleen ainoa suvantokohta, jonka ajaksi jouset ja sekvenssit hetkeksi vaikenevat. Siihen Tennant sijoittaa Left to My Own Devicesin keskeisimmät säkeet:

”I was faced with a choice at a difficult age
Would I write a book? Or should I take to the stage…”

Säkeet kertovat paljon Tennantista, hänen unelmistaan ja moneen suuntaan rönsyilleestä luovuudestaan. Nuori Neil tavoitteli vakavissaan paitsi muusikon, myös kirjailijan ja näyttelijän uraa.

(Siispä Tennantista tuli rocktoimittaja – traaginen kohtalo, jolta hän säästyi Chris Lowen avustuksella vasta kolmekymppisenä.)

Säkeistön jälkimmäiset rivit ovat kappaleen ikimuistoisimmat. Ne kiteyttävät Pet Shop Boysin korkeaa ja matalaa kulttuuria yhdistelevän poptaiteen syvimmän olemuksen kahdeksaan sanaan.

“…but in the back of my head I heard distant feet
Che Guevara and Debussy to a disco beat”

Ajatus kuubalaisen vallankumousjohtajan ajatusten ja ranskalaisimpressionistin eteeristen sävelkulkujen yhdistämisestä discon kiihkeään sykkeeseen kuulostaa tarkkaan harkitulta manifestilta, mutta syntyi itse asiassa vasta studiossa, kun Tennant keskusteli kappaleen instrumentaalidemosta vakuuttuneen tuottaja Trevor Hornin kanssa.

Tennant sanoi, että haluaisi kappaleessa soivien jousien kuulostavan Claude Debussyltä. Horn ilahtui ja vastasi: ”Olenkin aina halunnut yhdistää Debussyä discobiittiin!”

Left to My Own Devicesin orkesterisovitus kuulostaa itse asiassa hyvin vähän Debussylta. Tämä korpesi Tennantia ja Lowea, joiden korviin Richard Nilesin mahtipontinen partituuri kuulosti aluksi vastenmieliseltä, suorastaan kuvottavalta.

Horn, joka oli tuottanut ABC:n Look of Loven kaltaisia pölysokerileivoksia, valoi kuitenkin kaksikkoon luottamusta: ”Jos siinä on jotain, josta ette pidä, se voidaan leikata studiossa pois.”

Nilesin (joka myöhemmin antoi samanlaisen kermakakkukäsittelyn Tears for Fearsin Sowing the Seeds of Lovelle) jousisovitus päätyi kuitenkin Left to My Own Devicesin lopulliseen versioon lähes sellaisenaan. Ja hyvä niin: juuri kontrasti jousisovituksen ylitsepursuvan romanttisuuden, uutuuttaan hohtavan digitaalidiscon ja Tennantin lakonisenviileän laulu- ja puhesuorituksen välillä tekee kappaleesta paitsi Pet Shop Boysin, niin myös koko maailmanhistorian hienoimman popsinglen.

Eikä laulu sitä paitsi kerro Tennantista itsestään: “En koskaan noussut sängystä puoli yhdeltätoista. Olen aina ylhäällä jo puoli kymmeneltä”, laulaja on sanonut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Left to My Own Devices menestyi kohtalaisen hyvin ja ylsi Britanniassa jopa singlelistan neljänneksi. Introspection-albumin (1988) avaava pidempi maxi-versio (8 min 16 s) käsittelee ”a day in the life” -teemaa vielä perinpohjaisemmin, sillä sen ”ylimääräisissä” säkeistöissä tarina jatkuu yöhön asti. Laulun päähenkilö nukahtaa ja näkee unta, jossa päivän tapahtumat sekoittuvat surrealistisella tavalla keskenään. Säkeet, joissa Che Guevara juo teetä ja viettää salattua elämää estraditähtenä, ovat varmasti iamthewalruseinta, mitä Pet Shop Boys on milloinkaan tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Belle & Sebastianin Stuart Murdochin Fox in the Snow -kappaleeseen tilaamalla Boys Noize -remixillä oli arvaamattomia vaikutuksia.

Doping toimii, siksi sitä käytetään. Myös musiikissa.

Nuorgam nostaa hattua Jason Nevinsille, Ferry Costenille, Armand Van Heldenille, Boris Dlugoschille, Todd Terrylle ja monelle muulle popmusiikin piikittäjälle. Ilman heidän lääkelaukkujensa aarteita lukemattomat hienot kappaleet olisivat jääneet alaviitteiksi musiikin historiaan sen sijaan, että olisivat kohonneet listojen kärkeen – ja usein singauttaneet esittäjänsä suosion uusiin sfääreihin.

Seuraavassa yhdeksäntoista kappaletta, joista ei olisi tullut hittiä ilman remixiä. Esittelemme niin alkuperäisen kappaleen kuin siitä tehdyn uusioversion, minkä lisäksi olemme laskeneet salaisella kaavan avulla, kuinka monta prosenttia kappaleen hittipotentiaali remixin myötä kasvoi.

Teksit ovat kirjoittaneet Markus Hilden (MH), Juha Merimaa (JM), Arttu Tolonen (AT), Gaius Turunen (GT) ja Anton Vanha-Majamaa (AVM). Editointi ja toimitustyö, sekä siitä johtuvat virheet, ovat Antti Lähteen.

#19 Jennifer Lopez – I’m Real

Ennen: Jenny from the Block rävähti kertaheitolla poptähdeksi If You Had My Love -hitillään vuonna 1999. I’m Realin ilmestyessä pari vuotta myöhemmin hän oli suositumpi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Murder Inc. -mafian villit vuodet 2000-luvun alussa innostivat Lopezia muokkaamaan sinkuistaan täysin uusia biisejä. I’m Realille palkattiin mukaan Ja Rule ja sen tempoa hidastettiin niin, ettei uusi versio kuulostanut juuri lainkaan nasevasti hytkyvältä emoraidaltaan. Hot 100 -listan ykkönen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 39 %

I’m Realin remiksaus tehtiin USA:n hittiradioita varten ja siinä onnistuttiin erinomaisesti. Voidaan keskustella, onko se parempi kuin alkuperäinen. Minusta ei. (MH)

#18 Freddie Mercury – Living on My Own

Ensin: Queenin Ainoan Oikean Laulajan ensimmäinen soololevy Mr Bad Guy (1985) poiki pari isohkoa hittiä, mutta Living on My Own kangistui brittilistan sijalle 50 – mikä oli odotettavissa, kun kyseessä oli jo levyn kolmas singlelohkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Mercuryn kuoltua marraskuussa 1991 surukoneisto ylsi listamielessä lähes samanlaisiin saavutuksiin kuin John Lennonin poismenon jälkeen. Vanhojen soolokappaleiden remixeistä koottu The Freddie Mercury Album sisälsi Julian Raymondin remixin Living on My Ownista. Brittilistan kärkeen elokuussa 1993 ylsi kuitenkin alla oleva No More Brothersin remix.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 49 %

1980-luvun synapopilla ei olisi enää surukoneistokaan mahdollisimman isoa hittiä saanut, joten eurodanceksi oli biisi väännettävä. Raymondin remix on selvästi klubikäyttöön – alkuperäisen jazzpiano taipuu helposti myös housepianoksi. No More Brothersin versio on sisäsiistimpi ja tylsempi, hyvin ilmeistä listahittivarmistelua. Risuja ex-veljille myös Freddien hulvattomien vokaali-improvisaatioiden minimoimisesta. Tarkkavainuisempi eurodance-tuottaja olisi tajunnut, että tässä oli potentiaalia Scatmanin prototyypiksi! (GT)

#17 Cornershop – Brimful of Asha

Ensin: Intilaistaustaisen britin Tjinder Singhin kirjoittama Brimful of Asha oli Cornershop-yhtyeen neljännen levyn kolmas single. Bollywood-laulajatar Asha Bhoslea kunnioittanut kappale oli hieno pophelmi ja pikkuhitti ja nousi brittilistan sijalle 60.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Moni tykästyi Brimful of Ashan rentoon meininkiin. Yksi heistä oli Fatboy Sliminä paremmin tunnettu dj Norman Cook, joka teki kappaleesta remixin nopeuttaen sitä ja lisäten taustalle jytinää ja pauketta.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 52 %

Remix julkaistiin aluksi vain rajoitettuna 12 tuuman maksisinglenä, mutta se nousi niin suosituksi, että pian tarvittiin cd-painos. Kappaleesta tuli Cornershopin ensimmäinen (ja ainoa) listaykkönen. Vaikka remix on kappaleen tunnetuin versio, on Cornershop jatkanut kappaleen soittamista sen alkuperäisessä muodossa ja tempossa. Ratkaisu on perusteltu, sillä iskevyydestään huolimatta Cookin nopeutus vie laululta alkuperäisen letkeyden. (JM)

#16 David Bowie – Hallo Spaceboy

Ensin: Popin kameleontti kirjoitti Hallo Spaceboyn konseptialbumilleen 1. Outside (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Viralliseksi singleversioksi valittiin albumiraidan asemesta Pet Shop Boysin discohenkinen remiksaus, jolla Neil Tennant myös laulaa. Bowie ja Pet Shop Boys esittivät kappaleen vuoden 1996 Brit Awards -bileissä.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 56 %

Ihmiskunta ei vielä tunne kappaletta, jonka pophittipotentiaali ei olisi parantunut Neil Tennantin vokaaleiden ansiosta. (MH)

#15 Sneaker Pimps – Spin Spin Sugar

Ensin: Triphop alkoi olla jo menneen talven lumia, kun Sneaker Pimps julkaisi Becoming X -esikoisensa (1996). Niinpä sitä piti ryydittää kovin trendikkäillä dub-mausteilla.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Breikatakseen toden teolla hyvin coolin bändin piti turvautua populaarimpaan otteeseen. Amerikkalaisen dj-ikonin Armand Van Heldenin käsittelyn jälkeen Spin Spin Sugar nousi myös USA:n klubilistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 58 %

Spin Spin Sugarista ei tullut remiksauksen ansiosta ainoastaan helpommin lähestyttävä vaan kenties myös parempi biisi – tai ainakin paljon tanssittavampi. (MH)

#14 Wildchild – Renegade Master

Ensin: Tanssituottaja Roger McKenzie ehti juuri maistaa listamenestystä ennen menehtymistään sydänkohtaukseen syksyllä 1995, vain 24-vuotiaana. Alkuperäinen Renegade Master ylsi brittilistan 11:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Norman Cook eli Fatboy Slim, 1990-luvun lopun big beat -ilmiön keulakasvo, remiksasi Renegade Masterin talvella 1998 listakolmoseksi ja isoksi eurohitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 65 %

Biisi ei välttämättä parantunut, mutta tuolloin ultraviileän Fatboy Slimin näkemys nosti Wildchildin hetkeksi parrasvaloihin, vaikka hän ei uransa aikana ehtinyt julkaista mitään erityisen merkittävää. Sitä se nuorena kuoleminen teettää. Renegade Masterista tulikin ehkä enemmän Fatboy Slimin kuin Wildchildin hitti. (MH)

#13 Everything But the Girl – Missing

Ensin: Vuonna 1994 Tracey Thorn ja Ben Watt olivat folkjazzin veteraaneja, joiden ensimmäisestä levystä oli ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy Amplified Heart ei sanottavasti uudistanut yhtyettä. Singleksi valittu Missing kuulosti toki kauniilta, mutta vain harva olisi veikannut kappaleelle elinkaarta pikkuklubien ja aikuisradion ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 66 %

Terryn syöttämä pallo tuli ehkä arvaamattomasta suunnasta, mutta EBTG-kaksikko otti siitä tyylipuhtaan kopin. Kaksikon seuraavat levyt Walking Wounded ja Temperamental jatkoivat Missingin näyttämään suuntaan komein tuloksin. (JM)

#12 SWV – Right Here

Ensin: Sisters With Voices oli menestyksekäs 1990-luvun R&B-trio, jonka paremmat päivät lopahtivat miltei samalla kun swingbeat lakkasi kansaa kiinnostamasta. Debyyttialbumi It’s About Timen ensimmäinen single Right Here jäi vielä pikkuhitiksi, mutta pari seuraavaa hittiä tekivät kaupallisen läpimurron.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Right Heren remix (josta vastasi ensimmäisen version tapaan swingbeatin kultasormi Teddy Riley) sämpläsi selkeän tunnistettavasti Michael Jacksonin Human Naturea. Kappale pääsi vuoden 1993 Free Willy -elokuvan soundtrackille, jossa Jacksonin omalla Will You Be Therellä oli jo keskeinen rooli. Kaiken lisäksi soundtrack julkaistiin Jacksonin oman MJJ-levymerkin kautta. Teddy Rileyn Jackson-yhteydet (mm. Dangerous-albumin osittainen tuottaminen) selittävät nekin Right Heren vahvan jacksonistamisen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 70 %

Yhdysvalloissa pärjääminen oli SWV:lle jo taattua, mutta mash-upilla Right Here saatiin myytyä albumin ostaneille uudestaan. Biisistä tuli bändin kotimaassa sen toiseksi isoin hitti (Billboardin kakkonen) ja Euroopassa ylivoimaisesti bändin suosituin. Muut SWV:n hitit eivät vanhalla mantereella kiinnostaneet levynostajia, mutta Right Here/Human Nature jaksoi Britanniassa peräti sinkkulistan kolmanneksi ja muuallakin top 20:n tuntumaan. Jackson-laina toimi siis takaporttina eurooppalaisten vieroksuman R&B:n myymisessä. (Knoppitiedon kerääjiä kiinnostanee, että bändin namecheckauksen hoitaa nuori Pharrell Williams!) (GT)

#11 Moloko – Sing It Back

Ensin: Róisín Murphyn ja Mark Brydonin Moloko nautti kulttisuosiota Brittein saarilla jo 1990-luvun puolivälissä, mutta juuri mikään ei viitannut tulevaan supertähteyteen. Sing It Back oli I Am Not a Doctor -albumin (1998) toinen sinkku ja raahusti brittilistan 45:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Saksalaisen Boris Dlugoschin house-remiksaus teki Sing It Backista klubbaajien ykköshitin ja Molokosta lopulta jokaisen eurooppalaisen popnörtin suosikkiyhtyeen, kunnes bändin taru päättyi vuonna 2006. Sen sijaan Sing It Back täyttää tanssilattian yhä kuusi vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 72 %

Ilman Dlugoschin remiksausta Moloko olisi todennäköisesti jäänyt kyntämään indieklubeja ja brittilistojen ynnä muut -sijoituksia – sillä oletuksella, ettei Murphyn valloittavan eksentrinen olemus olisi riittänyt takaamaan laajempaa suosiota. (MH)

#10 Kelly Rowland – Work

Ensin: Destiny’s Childin toiseksi tunnetuin jäsen oli vaipumassa unholaan, sillä pitkään kypsytellyn Ms. Kelly -kakkosalbumin (2008) ensimmäinen lohkaisu Like This ei juuri kiinnostanut ja alkuperäinen Work jäi niin ikään huomiota vaille ansioistaan huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Aiemminkin hittejä klubimuotoon sorvannut Freemasons-kaksikko muunsi Workin hengästyttäväksi arabirytmejä ja house-koukkuja viljeleväksi bilekilleriksi. Tuloksena vuoden parhaita biisejä ja iso listahitti Euroopassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 78 %

Work merkitsi selvää käännekohtaa Rowlandin uralla: hänestä tuli r&b-laulajan ohella myös tanssidiiva ja hänelle lankesi merkittävä rooli David Guettan tarinassa kohti megatähteyttä. (MH)

#9 Snoop Dogg – Wet

Ensin: Prinssi Williamin synttäreille tilaustyönä rustattu Wet on henkistä jatkoa vuoden 2007 uussoul-herkkupalalle Sexual Eruption. Kannabikselta käryävä flegmaattisuus ei kuitenkaan poikinut suurta hittiä. Kappale jäi Yhdysvaltain hiphop- ja r&b-listalla sijalle 40.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kenet värvätään rukkaamaan missatusta mahdollisuudesta jättihitti? David Guettasta tietenkin. Patonkihousen kultasormi ymppäsi biisiin vähän Jomandan Don’t You Want My Lovea, nosti tempoa ja synnytti hitin, jollaiseen Dogg itse ei ole vuosikymmeneen yltänyt: kärkisijoja lukuisilla soittolistoilla, Yhdysvalloissa tanssilistan neljäs.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 84 %

Liikaa ei voi korostaa sitä, kuinka iso juttu on päästä tekemään töitä David Guettan kanssa. Tai saada hänet remiksaamaan kappaleesi. Snoop Doggin tähti oli ollut pitkään laskussa, mutta Sweat nosti sitä ainakin hetkellisesti ylöspäin. Guettan näkemys on täydellinen klubibangeri ja oikeastaan enemmän hänen biisinsä kuin Snoopin. Jälkimmäisen mukavuusalueelta ollaan aika kaukana, mikä on ihan hyvä, sillä Doggumentary (2010), jonka ensisinkku Wet oli, on täysin yhdentekevä sekasotku. (AVM)

#8 Eric B. & Rakim – Paid in Full

Ensin: Eric B. & Rakim on yksi hiphopin alkutaipaleen innovatiivisimmista yhtyeistä, ja Rakimia pidetään harvinaisen yksimielisesti yhtenä alan kaikkien aikojen parhaista solisteista. Paid in Full oli kaksikon ensimmäisen levyn viides sinkku. Sitä edeltäneet viisi singleä olivat käväisseet Billboardin R&B-listan hännillä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Brittikaksikko Coldcut sai remix-toimeksiannon Island Recordsilta. Remix osoittautui niin suosituksi klubeilla, että sitä alettiin promota sinkkuna Britanniassa. Uusi versio Paid in Fullista oli Eric B. & Rakimin ensimmäinen oikea poplistahitti ja kaksikon avain maailmanmarkkinoille.

Lyhyt single-versio:

Video ei ole enää saatavilla

Niinikään legendaarinen 12″-miksaus:

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 86 %

Alkuperäisasussaan Paid in Full on minimalistisen tehokas veto ja hieno biisi, muttei mikään crossover-hitti. Coldcutin koristeltua Eric B. & Rakimin rytmimunan kuin Fabergé konsanaan, maailma oli taas yhden askeleen lähempänä syleilemään hiphopia aidosti globaalina kulttuurina. (AT)

#7 Tori Amos – Professional Widow

Ensin: Tori Amos raivasi osaltaan tietä Sheryl Crow’lle, Alanis Morissettelle ja muille laulunkirjoittajanaisille 1990-luvun alussa platinakerroksia haalineilla Little Earthquake– ja Under the Pink -albumeillaan. Professional Widow oli Boys for Pelen (1996) neljäs single, eikä siltä odotettu paljoakaan…

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: …kunnes Armand Van Heldenin remiksaus sai ilmaa siipiensä alle. Tuloksena Amosin kolmas top ten -brittihitti ja ainoa ykkönen. Remiksaus julkaistiin jo alkuperäisellä singlellä, mutta Radio Edit paraatipuolena vuodenvaihteessa 1996–97.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 87 %

It’s got to be big: Professional Widow ei alun perin tuoksunut pophitiltä, mutta van Heldenin remiksaus osui kaikin tavoin oikeaan saumaan. (MH)

#6 Simian – Never Be Alone

Ensin: Manchesterilaisen indieryhmän kakkoslevy We Are Your Friends poiki pikkuhitin Never Be Alone. Valju rock-veto heräsi henkiin ainoastaan kertosäkeessään eikä juuri kukaan sitä enää muista.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 2006 ranskalainen Justice osallistui remix-kilpailuun We Are Your Friendsillä, joka rukkasi uusiksi brittiryhmän neljän vuoden takaisen biisin. Lopputuloksena oli voitto MTV EMA:ssa parhaan musiikkivideon sarjassa, mikä suututti Kanye Westin, jonka Touch the Sky jäi täten pystittä. NME listasi We Are Your Friendsin viidentoista viime vuoden parhaiden kappaleiden joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 89 %

Modernin elektronisen musiikin suuri mestariteos on hävettävän hieno kappale. Justicen sopivan limainen tuotanto haisee tekonahalta ja pallihieltä, ja yksinkertaisen tehokas kertosäe pyörii biisin primus motorina. Taustalla tapahtuu kyllä kaikkea, mutta fokus on ennen kaikkea äärisimppelissä säeparissa ”we are your friends / you’ll never be alone again”. Voi tätä katkeransuloista toiveikkuuden tunnetta. (AVM)

#5 Suzanne Vega – Tom’s Diner

Ensin: Luka-singlellään taivaskanavilla keikkunut Suzanne Vega esitti jo vuonna 1981 kirjoittamansa Tom’s Dinerin täysin ilman säestystä. Molemmat kappaleet löytyvät Solitude Standing -kakkosalbumilta (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Ei mikään ihme, että DNA-tuottajakaksikko iski silmänsä ja korvansa Tom’s Dineriin. Biisi suorastaan huusi tuekseen maukasta tanssibiittiä. Remiksaus nousi listoille lopulta vuonna 1990, juuri Vegan kolmannen albumin Days of Open Handin ilmestyttyä eikä sitä julkaistu millään studioalbumilla.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 93 %

A cappella -esitykset eivät ole koskaan pärjänneet listoilla, joten mikä tahansa käsittely olisi tehnyt Tom’s Dinerista potentiaalisemman hitin. Biisi nousi muun muassa Saksan ykköseksi ja Britannian kakkoseksi. (MH)

#4 Primal Scream – I’m Losing More Than I’ll Ever Have

Ensin: Vuodesta 1986 vuoteen 1991 Primal Scream oli vain yksi keskinkertainen indiebändi satojen muiden juuri ja juuri levytyssopimuksen saaneiden joukossa. Sen kaksi ensimmäistä levyä, Sonic Flower Groove ja Primal Scream, olivat flopanneet. I’m Losing More Than I’ll Ever Have löytyy jälkimmäiseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kun bändin jäsenet löysivät ravet ja yhdestä niistä Andrew Weatherallin, alkoi tapahtua. Bändi pyysi mieheltä remixiä. Weatherall pisti biisin palasiksi ja kokosi uudestaan niin, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Se sai uuden nimen, Loaded, ja aloitti prosessin, josta kasvoi niin monta elämää muuttanut ja Primal Screamin klassikkoliigaan nostanut Screamadelica.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 95 %

Weatherall taikoi koko homman ilmasta. On olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että maailma olisi hullaantunut alkuperäiskappaleen kehnosta Rolling Stones -pastissista. Häviävän pieni. (AT)

#3 William Orbit – Barber’s Adagio for Strings

Ensin: Madonnan Ray of Light -albumin tuottajana läpi lyönyt Orbit päätti levyttää omat näkemyksensä taidemusiikin klassikoista. Uunista tuli Pieces in a Modern Style -albumi (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Hollantilainen Ferry Corsten puki Samuel Barberin Adagio for Stringsin trance-kuosiin. Versio meni brittilistan neljänneksi ja rohkaisi tuhannet ihmiset hankkimaan ambient-henkisen Pieces in a Modern Stylen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 98 %

Ajatus alkuperäisestä albumiversiosta listahittinä on melko absurdi. Myös seuraavan, ja toistaiseksi viimeisen, brittihittinsä soolona Orbit sai uudelleenkäsittelyn avulla: Maurice Ravelin Pavane pour une infante défunten remiksasi mies itse. (MH)

#2 Los Del Rio – Macarena

Ensin: Sevillalainen lounge-duo Los Del Rio oli esiintymismatkalla Venezuelassa, kun duon osapuolista toinen, Antonio Romero Monge, sai yksityisjuhlissa tapaamastaan tanssijasta inspiraation rumban rytmillä etenevään kappaleeseen. Kappaleen nimeksi tuli ensin Ma’dalena, mikä viittasi Maria Magdalenaan ja siten kevytkenkäiseen naiseen. Yhtye levytti kappaleen useita kertoja, vuonna 1992 rumbana ja seuraavana vuonna flamenco-rumba-pop-fuusiona. Kappale sai suosiota espanjankielisessä maailmassa, ja Puerto Ricossa siitä tehtiin vaalilaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Suosio Puerto Ricossa sai Macarenan leviämään Yhdysvaltojen latinoyhteisöihin. Miamissa se päätyi dj-kaksikko Bayside Boysin remiksaamaksi. Pian iso pyörä alkoi pyöriä: kappaleeseen kirjoitettiin englanninkielisiä sanoja (jotka annettiin naisäänelle laulettaviksi). Suurin oivallus oli kuitenkin kappaleen video, jonka tanssin kehitti lähteestä riippuen joko venezuelalainen salsaopettaja tai videolla itsekin tanssiva koreografi. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa lopputulos oli kansainvälinen megahitti, riesaksi asti levinnyt tanssi-ilmiö ja 1990-luvun paras tanssiraita.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 99 %

Macarena ketkutti Los Del Rion kaikkien aikojen yhden hitin ihmeeksi, vaikka happamien kommentaattorien – kuten remixin tehneiden Bayside Boysin – mielestä ihan koko kunnia ei ehkä kuulunut heille. Duo sai hitistään vain 25 prosentin osuuden, mutta teki kaksikosta varakkaita herrasmiehiä. (JM)

#1 Run-D.M.C. – It’s Like That

Ensin: It’s Like That oli klassikkobändin ensimmäinen sinkku. Hittinä se jäi vaatimattomaksi eikä yltänyt kuin sijalle 15 Yhdysvaltain R&B-listalle. Sinkku ja etenkin sen b-puoli Sucker MC’s olivat suosittuja hiphop-klubeilla 1980-luvun puolenvälin tienoilla, eli kulttibiisiksi It’s Like That jäi. Euroopassa se ei mennyt läpi edes sen vertaa. Vasta kolme vuotta myöhemmin Aerosmithin kanssa taltioitu Walk This Way teki kolmikosta tähtiä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 1997 amerikkalainen house-dj Jason Nevins remiksasi kappaleesta säälimättömästi etenevän tanssipopjyrän. Kappaleesta tuli kansainvälinen hitti, yksi niitä kappaleita, joita ei pääse pakoon. Se oli brittilistan ykkösenä kuusi viikkoa vuonna 1998.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 100 %

Nevins kasvatti jo unholaan jääneen rapakontakaisen kulttisinkun hittipotentiaalia 100 prosenttia. It’s Like Thatin alkuperäisversiolla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta menestyä singlenä 1990-luvun lopussa. Nevinsilla maksettiin duunista muuten se normaali 5 000 dollarin kertakorvaus… (AT)

Kun poika otsatukan tapasi.

Raha on hyödyksi rakkautta etsiessä, mutta rakkaus koostuu asioista joilla ei ole hintaa, vaan arvoa. Pet Shop Boysin Rent on täynnä skismaa näiden kahden välillä. Mikä on aidon läheisyyden ja resursseista hyötymisen suhde, ja kuinka löytää tasapaino? Neil Tennant ja Chris Lowe tutkivat näiden kahden suhdetta empaattisesti yhdessä Actuallyn hienovaraisimmista ja herkimmistä kappaleista.

You dress me up, I’m your puppet
You buy me things, I love it
You give me food, I need it
You give me love, I feed it

Kuin yksinäinen kotoaan lähtenyt nuori vailla pennin hyrrää, moinen huolenpito voi sulattaa arankin sydämen. Mutta tarpeet ovat huomattavasti syvemmällä: kun ensimmäinen kerros on tyydytetty, tarvitaan myös luottamusta paljon syvemmällä tasolla. Muuten lukuisat nollat ravintolan kuitissa voivat aiheuttaa tyhjyyttä, ihmettelyä ja epäilystä.

But look at my hopes
Look at my dreams
The currency we’ve spent
I love you, oh
You pay my rent

Onko isorikkaan näkökenttä hurmioitunut liikaakin nuoresta kauneudesta? Henkinen lasi näiden kahden välillä on vailla säröjä mistä yksikään seteli pääsisi läpi. Erilaisuus paistaa kuumottavana kertojan puolelle, mutta päästäkseen sen yli vaaditaan erilaisia eleitä.

Words mean so little and money less
When you’re lying next to me

Rakastajan keskittyessä hurmaamiseen puntien ja dollarien kautta, kertojamme asettaa aineettoman huomattavasti kukkaron sisältöä edelle. Unelmat, yhteinen lepohetki saavat shampanjapullon toisensa jälkeen unohtumaan aidon läheisyyden kietoessa parin lähemmäksi toisiaan. Kertojan pimeä puoli, joka peittää haavoittuvaisuutensa pitää kovin kaviaarista, mutta elämä heittelee betoniporsaita tielle kuin kosminen sadistirakennusmestari.

Lowe kutoo tekstin hienostuneeseen unelmoivan mutta ujon syntetisaattoritaustan ympärille. Silti yksinkertaisten kosketinjuoksujen lomassa melodiatkin alkavat kuulostamaan epäilevältä. Tennantin nostaessa ääntään kertosäkeen pyyntöihin, ja sittemmin nöyrtyen verkkopankissa tai kuitissa näkyvien numeroiden takia käy selväksi, miksi raha ei tuo onnea.

Ehkä nukkemaisuus on pahimpia ansoja mihin rakkaudessa voi joutua. Mutta, vuokranmaksu on kovin tärkeää. Kappaleen häipyessä hiljaisuuteen, Tennantin hahmo toistaa rakkaudenjulistustaan ja sen syytä äärimmäisen irvokkaasti taustalaulun huokaillessa sen kaiken helppoutta.

Pimeä, ahne puoli saa ajoittain vallan mutta läheisyydentarve auttaa unohtamaan helpot pakoreitit. Kaviaari juuttuisi kurkkuun ja uudet vaattet kiristäisivät, ellei kertojan rahakas kulta anna tilaa unelmille, ja nöyrry edes silloin tällöin laskemaan päätään jonkun syliin, retkahtaen siihen kuin tonnin painoinen kukkaro kolmen michelin-tähden ravintolan lattialle.

Video ei ole enää saatavilla

“You can fly away to the end of the world
but where does it get you?”

Hitin, jopa jättihitin saaminen on loppujen lopuksi suhteellisen mutkatonta – tai ainakin oli 80-luvulla. Kysykää vaikka The KLF:ltä, joka Timelords-taiteilijanimen turvin julkaisi opaskirjan How to Have a Number One the Easy Way ja sitten osoitti teoriansa todeksi singlellään Doctorin’ The Tardis.

Vaikeata sen sijaan on usein se jatkohitin pukkaaminen. Juuri tässä tilanteessa olivat 31-vuotias Neil Tennant ja 26-vuotias Chris Lowe West End Girls -singlen (jonka jääminen ilmestymisvuosisähläyksen takia pois Nuorgamin Popklassikot-sarjasta saa toimituksemme kylmään hikeen joka yö yhä edelleen – Nuorg. ant. pyynt.) jättimenetyksen jälkeen. Kuten miesten ikävuosista voi päätellä, molemmat olivat jo korkeassa iässä aloitteleviksi poptähdiksi, ja heillä oli takanaan jo useampi epäonnistunut yritys julkaista hittisingle.

Toisella yrittämällä West End Girls nousi listaykköseksi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa, mutta silti kiusasi kysymyksellä: mitä tämän jälkeen? West End Girlsin sekoitus New Yorkin hiphopia ja englantilaista viileyttä oli niin omaperäinen, että sen tekijät joko pystyisivät mihin hyvänsä tai sitten eivät mihinkään muuhun. Ei olisi ollut yllättävää, jos kappale olisi osoittautunut vahinkolaukaukseksi.

Ensimmäisellä menestyksen jälkeisellä singlellään Neil ja Chris hylkäsivät varhaisen innostuksensa hiphopiin ja turvautuivat toiseen rakkauteensa: italodiscoon. Love Comes Quicklyn syntikoissa on Giorgio Moroderin mieleen tuovaa massiivisuutta, jokainen biitti on pilari, joita pitkin Neil Tennant harppoo kohti vilpittömän romanttista ja melodista kertosäettä: ”Love comes quickly / whatever you do / you can’t stop falling / uuh uhh” – näistä säkeistä viimeinen on tietysti tärkein. Kappale oli täydellinen vastamyrkky West End Girlsin urbaanille cooliudelle ja seuraavan singlen (ja tosin jo kerran julkaistun) Opportunitiesin kyynisyydelle.

Kyse oli myös ahtamisen taiteesta: Pet Shop Boys uskoi jo alusta saakka, että popin kieli on paljon rajattomampi kuin yleensä uskotaan. Niinpä Tennantin snobbailevalla brittiaksentilla lausuttu väliosa ”I know this sounds ridiculous / but speaking from the experience / love will always get to you” kuulostaa heidän itsensä luomassa kontekstissaan luontevalta ja suorastaan väistämättömältä. Kuka ikinä olikaan määrännyt, että italodiskon tekstien pitäisi olla silkkaa rallienglantia? Ja koska elettiin 1980-luvua, mukaan täytyi saada saksofonisoolo, jollaisen Neil ja Chris pyysivät Roxy Musicin Andy Mackaylta – päätyen lopulta käyttämään siitä vain pari töräystä siitä kappaleen outrossa. Tuottaja Stephen Hague puolestaan kirjoitti sävellyksen c-osan, mikä on hänen ainoa biisinkirjoitustietoihin asti yltänyt saaavutuksensa PSB-levyllä.

Love Comes Quickly ei ollut edeltäjänsä kaltainen mammuttihitti, mutta se silti loi valmiin maaperän pian ilmestyvän Please-debyytin menestykselle. Se on laulu romantikoille kaikkialla, älyköille jotka salaa haluavat vallata tanssilattian, ja pulska keskisormi kaikille niille, jotka ovat pitäneet Pet Shop Boysia alusta saakka ironisena ja vilpillisenä projektina.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

5. Neil Tennant, s. 1954

Viisi vuotta kumppaniaan nuorempi Chris Lowe on toki tärkeä Pet Shop Boysin puolikas, mutta julkisessa työnjaossa Tennant yleensä messuaa duon pop-estetiikkaa vuolaine analyyseineen Lowen tyytyessä irtoläppä-sidekickin rooliin. Tennantin luontainen aristokraattisuus ja vähäeleisyys vihjasivat jo varhain, että tässä meillä on arvokkaaseen vanhenemiseen kykenevä poppari.

Kaukonäköisyydestä kieli sekin, että Pet Shop Boys tunsi tehtäväkseen elvyttää hetkiseksi ikääntyneiden laulajien Dusty Springfieldin ja Liza Minnellin karriäärit. Hallitussa imagossa oli myös sijaa yllätyksille, kuten Very-albumin puolidigitaalisille pellehahmoille vuonna 1993 ja esiintymiselle Glastonburyn rockfestareilla vuonna 2000.

Popnäkökulmasta takaiskuksi on kuitenkin katsottava se, että Tennantin täytettyä 40 vuotta Pet Shop Boysin suosio on notkahtanut ulos hittiliigasta ja saanut kulttipiirteitä. Juuri alkaneen Take Thatin kohukiertueen lämmittelypestin seuraukset ovat kiinnostavia – osittain siksikin, että vaiheikkaasta urasta huolimatta nelikymppisen poptähteyden haasteet ovat Take Thatillä vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

4. Madonna, s. 1958

Vaikka Madonna on käynyt raakaa taistelua parasta ennen -leimaa vastaan paljolti ennalta-arvattavin keinoin, taistelun tarmokkuus ja tuloksellisuus herättävät ihailua. Luulisi olevan armeliaampiakin tapoja pysyä parrasvaloissa kuin asettua lihallisena projektiona samalle viivalle yli puolta nuorempien rihannojen kanssa. Ilman Madonnan esimerkkiä kenties Jennifer Lopezkaan ei nauttisi 41-vuotiaana uransa suurimmasta hitistä.

Vähän ennen 40-vuotissynttäreitään popkuningatar julkaisi kehutuimman albuminsa Ray of Lightin, ja Suomen näkökulmasta ura on jatkunut triumfista toiseen huipentuen toissa kesänä ensimmäiseen täkäläiseen konserttiin. USA:ssa kulkee hieman vaisummin, sillä viimeisen 13 vuoden aikana Madonnalle on kertynyt ”vain” viisi Top 10 -hittiä Billboard Hot 100:ssa.

Madonna on ehkä menestynein keski-ikäinen poppari, mutta onko hänen menestyksessään muita aspekteja kuin selviytymiskyky? Onko hän nyt jollain tasolla parempi poptähti kuin 1980-luvulla? Jatkuva tuloksenteko voi kieliä myös unohtumisen pelosta. Esimerkiksi American Life -projektin (2003) olisi aivan hyvin voinut jättää kokonaan väliin.

http://www.dailymotion.com/video/xcxang_madonna-music-4-44_music
Madonna – Music (2000)

3. David Guetta, s. 1967

Ranskalainen Guetta väänsi uraputket mutkalle nousemalla mainstream-poptähdeksi vasta yli 40-vuotiaana – rajapyykkinä voinee pitää brittilistan ykköstä, Kelly Rowlandin laulamaa When Love Takes Over -singleä (2009). Sen jälkeen mies on hytkynyt tauotta latauslistavideoilla dj-deskinsä takana ja läiminyt ylävitosia milloin kenenkin suosikkivokalistin kanssa.

Koska Guetta on julkkiksena tuore, olemukseltaan melko iätön ja imagoltaan huomaamattoman nörtähtävä, harva lienee edes tietoinen hänelle kertyneistä vuosirenkaista. Vuonna 1971 syntynyt tuottajastara Timbaland vaikuttaa paljon setämäisemmältä – ehkä hänenkin pitäisi vähän potkia nyrkkeilysäkkiä avaruusaluksen ohjaamisen lomassa, kuten Guetta tekee Rihanna-yhteistyövideolla Who’s That Chick.

Miehen liikehdintää Kelly Rowlandin Commander-promolla voisi melkein kutsua koreografiaksi, joten tiedä mihin taiteilijakuva tästä vielä laajenee. 34-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut artisti ei taatusti ole kartoittanut kaikkia hänelle avautuneita mahdollisuuksia. Tuottajan virkojakin on muun muassa U2:n seuraavalla levyllä.

http://www.dailymotion.com/video/xdeeg0_david-guetta-ft-kid-cudi-memories_music
David Guetta feat. Kid Cudi – Memories (2010)

2. Tina Turner, s. 1939

Turnerin tuhkimotarina on kelvannut jopa Hollywood-leffaksi, mutta kerrottiinko siinä nousun todelliset taustat? Vaikka australialaisen managerin Roger Daviesin rooli huomioitiin, musiikillinen käynnistys jäi vähän avoimeksi. Brittiläinen Heaven 17 -kaksikko Ian Craig Marsh ja Martyn Warehan kutsui unohtuneen Tinan coverlevylleen ja tuotti hänen comeback-hittinsä, Let’s Stay Togetherin.

Tuo comeback hakee pophistoriassa vertaistaan: narkkarimiehensä Ike Turnerin nyrkin ikeestä liki tyhjin käsin karannut 44-vuotias kehäraakki kohosi 23 vuotta ensimmäisen (A Fool in Love) ja 10 vuotta edellisen (Nutbush City Limits) hittinsä jälkeen platina-artistiksi lähes koko maailmassa – myös hänen aiemmasta tuotannostaan viis veisanneessa Suomessa.

Vaikka Turner sai sympatiaa myös nuorisolehdiltä ja soittoaikaa MTV:ltä, jotkut kiinnittivät liikaakin huomiota hänen ikävuosiinsa. Titteli ”rockin isoäiti” iskostui median käyttöön jo ennen kuin Turner yksityiselämässään sai lapsenlapsia. Mutta leffarooleineen kaikkineen hän oli ehta poptähti – katsokaa vaikka tätä We Don’t Need Another Hero -videon hillitöntä Mad Max -lookia.

http://www.dailymotion.com/video/x2176m_tina-turner-we-don-t-need-another-h_music
Tina Turner – We Don’t Need Another Hero

1. Cliff Richard, s. 1940

Okei, Cliff Richardin ura euroviisutraumoineen, selibaatti-imagoineen ja häikäilemättömine jouluykkösten metsästyksineen ei ehkä kokonaisuutena ole järin pioneerihenkinen, mutta 40 vuoden täyttäminen hoitui mieheltä hienosti. Jo 1950-luvulla läpilyöneenä hän edusti pre-Beatles-sukupolvea, joka on koko elämänsä saanut koetella niitä rajoja, mikä on minkäkin ikäiselle soveliasta.

1970-luvun irrallisten nynnyhittien ja gospel-levyjen jälkeen ilmestyi single We Don’t Talk Anymore, jolla esiintyi 39-vuotias, itsevarma, luonteva ja jopa verrattain seksikäs Cliff Richard. Täyttäessään 40 vuotta hän oli USA:n ja Britannian Top 10:ssä singlellä Dreamin’.

Richard kukoisti poptähtenä samaan aikaan kuin hänen ikätovereistaan Tom Jones yritti hätäpäissään country-uraa ja John Lennon julkaisi yliseestyneen Double Fantasy -albumin.

Yksi tuon ajan parhaista Cliff-sinkuista on Wired for Sound (1981), jonka video julisti kasetti-walkmanin ja rullaluistelun riemuja aidon ajankohtaisesti. Vielä 1987 julkaistun Some Peoplen videossakin on nähtävissä edelläkävijyyttä – ainakin jos heti perään katsoo Daft Punk -klassikon Around the World.

Viisi- tai kuusikymppisten poptähtien kärkiviisikkoon Cliff Richard ei kelpaa, mutta ehkä taas seitsemänkymppisten?

http://www.dailymotion.com/video/xcsttb_cliff-richard-wired-for-sound_music
Cliff Richard – Wired for Sound (1981)

French Kiss
83The Dodos on sanfranciscolainen kaksikko, jonka ilmaisuvoiman runkona on passiivis-aggressivisesti kohdeltu rumpurakennelma ja akustinen kitara. Läpimurtoalbumi Visiter (2008) esitteli yhtyeen omaperäisen ja leikkisän soundin, joka oli paljas ja kiihkeä mutta pullollaan ihastuttavia melodioita. Tuolloin ja edelleen läsnä ovat psykedeelisempi The Beatles, myöhempien aikojen Led Zeppelin ja toisaalta aikalaiset Grizzly Bear ja Animal Collective. Fleet Foxes -tuottaja Phil Ek päästi hypekrapulaisen bändin pehmenemään seuraajalevy Time to Dien (2009) sessioissa ja leipoi bändille laveamman äänimaailman, jossa yhtye pääsee vapautuneesti seikkailemaan vasta nyt palattuaan luottotuottajansa John Askew’n huostaan. Vierailevan Neko Casen kuulaanraikas ääni puhaltaa ratkaisevan myötäpuhurin dodolintujen siipien alle ja tavoittaa juuri ne herkkyyspisteet, joihin kitaristilaulaja Meric Long koskettaisi, jos kykenisi. Don’t Try and Hide It sekä pysäyttävä Companions sisältävät silkan nerokkuuden viitteitä. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dropkick Murphys – Going Out in Style

Born & Bred
77 Siinä on jotain symbolista, että vuosikymmen takaperin Dropkick Murphysin Sing Loud, Sing Proud -levyllä raakkui irkkulegenda Shane MacGowan, mutta tällä kertaa mukana piipahtaa itse Bruce Springsteen. Kelttisydäminen bändi on juurtunut läpi Bostonin katujen ja tehnyt kodin jenkkiduunarin sielunmaisemaan. Going Out in Style on pantu samoista maltaista kuin edeltäjänsä: hilpeät tina- ja säkkipillimelodiat kohtaavat hardrockilla tahritun punkin. Kunnon bileitten harvoja muistijälkiä on usein parempi olla kaivelematta, ja parhaalta nämäkin kemut maistuvat silloin, jos ei muista bändin tehneen tämän levyn jo kuutisen kertaa aiemmin. Albumi kertoo fiktiivisen tarinan irlantilaissiirtolaisesta, joka on jatkuvasti matkalla tappelemaan perusarvojen puolesta. Pakolliset balladit katkokävellään ryhdin ja patetian välimaastossa, ja ajattomien yhteislaulujen kirjoittaminen on Dropkick Murphysille edelleen liian haastavaa. Patrioottinen Broken Hymns uhkaa läikkyä yli pahemman kerran, mutta retkueen nostalgialiekki hehkuu työläistradition äärellä niin kirkkaana, että ylilyönnit tohtii antaa anteeksi. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

I’m from Barcelona – Forever Today

EMI/Parlophone
62 I’m from Barcelonan syntytarina on musiikkihistorian sympaattisimpia. Vuonna 2005 göteborgilainen Emanuel Lundgren kirjoitti nipun lauluja ystäviensä soitettavaksi, löytyipä näiltä soittotaitoa tai ei. Lähes 30-henkinen kollektiivi uskoi alusta asti yhdessäolon kirkastamiin duurisointuihin. We’re from Barcelona -hittiään lukuun ottamatta orkesteri ei kuitenkaan tehnyt mitään, mikä olisi ollut riemukkaampaa kuin heidän konseptinsa. Neljäs levy jatkaa samoilla raiteilla. Forever Today pursuaa juhlamieltä ja hetken huumaa. Albumin musiikillinen anti kiteytyy ajatukseen David & the Citizensistä lipittämässä itseään sokerihumalaan Scissor Sistersin kanssa. Orkesterin massiivisuus kuuluu lähinnä taustahuutoina, rikkaina soitinvalintoina ja rytmiraitoja tukevana taputteluna. Konsensushenkinen hurmos ja lapsekkaat melodiat saavat hyvälle tuulelle, mutta levyn jatkuva käyttö aiheuttaa ähkyn. Kesäisen piknikin ääniraidaksi kiekko on kuitenkin omiaan – kunhan juhliin on kutsuttu kaikki kaverit. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – The Most Incredible Thing

Parlophone
46 Pet Shop Boysin kynä tylsyi 1990-luvun kuluessa pahoin. Siksi orkesterin viime vuosien virkeää ilmettä voi pitää hienoisena ihmeenä. Edelläkävijöiksi Neil Tennantista ja Chris Lowesta ei ole ollut kahteen vuosikymmeneen, mutta kaksikko on silti onnistunut päivittämään sointiaan perustellusti. The Most Incredible Thingissa uutta on konsepti: levy on balettiesityksen soundtrack. Ajoittaisesta visuaalisuudestaan huolimatta musiikki ei muutu kuviksi niin vahvasti kuin kaksikon tulkinnassa Panssarilaiva Potemkinista (2005). Koreografiasta riisuttuna The Most Incredible Thing paljastaa lähinnä sen, miten suuri osa Pet Shop Boysin nerokkuudesta piilee sen pop-vainussa ja muodon tajussa. Kun yhtälöstä poistetaan Tennantin ääni, lakoniset lyriikat ja tarttuvat melodiat, jää jäljelle vain lupaavia aihioita ja taiten koneistettuja orkesteraatioita. Niiden kujeilevuus ja kokonaisuuden ammattimainen hallinta lupaavat hyvää tulevaisuuden kannalta. Varsinainen käyttöarvo levyltä kuitenkin puuttuu. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Rainbow Arabia – Boys and Diamonds

Kompakt

60 Rainbow Arabia edustaa M.I.A.:n ja Gang Gang Dancen jälkeistä musiikkisukupolvea, joka ammentaa vaikutteita globaalista populaarimusiikista, kuten Sublime Frequenciesin katalogista. Debyyttialbumilla Boys and Diamond voikin kuulla vaikutteita ainakin intialaisesta bhangrasta, ja Tiffany Prestonin laulutyylissä kaakkoisaasialaista villiyttä. Pääosin aviopariduon tuotokset ovat kuitenkin aika tavanomaista nykydiskoelektroa dubstep-vaikutteilla, joskin virkistävillä soundeilla: esimerkiksi nimibiisin ohella albumin potentiaalisimmaksi hitiksi muodostuva Blind on silkkaa Madonnaa. Boys and Diamondsin kappalemateriaalin taso lopahtaa loppua kohden, mutta alkupuoliskon globaali groove toimii takuulla tanssitarkoituksessa. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.