Diskografiat

Pet Shop Boys – pintaa ja syvemmältä

Chris Lowe ja Neil Tennant, kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Chris Lowe ja Neil Tennant, kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Aloitan myöntämällä, että tässä tekstissä ei tule olemaan objektiivisuuden häivääkään. Suhteeni muuhun musiikkiin on kylmän analyyttinen, paikoin jopa häiritsevän irtautunut. Pet Shop Boysin kohdalla näin ei ole.

Olen palvonut yhtyeen jokaista liikettä siitä asti, kun 10-vuotiaana vuonna 1989 ostin summamutikassa koulun viereisestä divarista hopeakantisen Opportunities (Let’s Make Lots of Money) -maksisinglen. Tästä alkoi välitön rakkaustarina, jonka aikana muut musiikilliset ihastukset ovat tulleet ja menneet, mutta yksi on ollut vuodesta toiseen ylitse muiden: kaksi salaperäistä ja sisäänpäinkääntynyttä keskiluokkaisen brittiläisyyden ruumiillistumaa, joiden elämäntyö on ollut huijata diskosukupolvi balettiin ja oopperasnobit tanssilattialle.

Jos siis oletat saavasi puolueettoman analyysin yhtyeen tuotannosta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Tällä kertaa tarjolla on vain ikuisen tähtisilmäisen fanin jyrkän asenteellista ylistyslaulua.

Ei ole yllättävää, että Pet Shop Boysin muodostivat 1980-luvun alussa kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä. Heti alusta lähtien Neil Tennant ja Chris Lowe olivat rocktähden stereotypian täydellisiä vastakohtia. Tennant oli ahminut näyttämötaidetta, kirjallisuutta ja runoutta rahvaan liikakansoittamassa Newcastlessa ja löytänyt tiensä kustannusalalle, ensin Marvel Comicsin brittisiiven palvelukseen koostamaan sarjakuvia ja sitten Smash Hitsiin kirjoittamaan musiikista. Lowe tahollaan Blackpoolissa oli korvannut heikot sosiaaliset lahjansa intohimolla musiikkiin ja arkkitehtuuriopintoihin.

Levyttäessään ensimmäistä kertaa Tennant oli jo lähes 30-vuotias ja Lowekin puolivälissä kolmatta vuosikymmentään.

Vain näistä lähtökohdista voi syntyä yhtye, joka vie äärimmilleen populaarimusiikin kaupallisuuden ja korkeakulttuurin ylevyyden liiton. Juuri tästä jännitteestä syntyy se jokin, joka nostaa Pet Shop Boysin korkealle kaikkien muiden länsimaisen musiikin puitteissa operoivien tunareiden yläpuolelle.

Neil Tennant, Tommi Forsström ja Chris Lowe, kolme aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Neil Tennant, Tommi Forsström ja Chris Lowe, kolme aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Harvassa ovat artistit, joiden voisi kuvitella säveltävän musiikkia balettiin, musikaaliin ja venäläisen mykkäelokuvan taustalle, tekevän tanssibiisin ¾-tahtilajiin, työskentelevän Angelo Badalamentin, Derek Jarmanin, Harold Faltermeyerin ja muotikuvaaja Bruce Weberin kanssa, säveltävän levyn Liza Minnellille ja yhdistävän saumattomasti U2:n rockuskottavuuden Frankie Vallin iskelmähömppään.

Kaiken tämän hienostelun ohella yhtye on kuitenkin aina ollut ensisijaisesti popyhtye, jonka tärkein tavoite on luoda sävellyksiä, jotka tyydyttävät meissä kaikissa asuvan tarpeen saavuttaa mahtava fiilis musiikin kautta. Sekä tietysti tarjota ääniraita alkukantaiselle pyllynheiluttamiselle diskoteekin valojen hedonistisessa välkkeessä neljäsosia ahnaasti takovan bassorummun tahtiin.

Yhtyeen toimintamallissa tasapaino älyllisen ja rahvaanomaisen välillä on aina ollut harkittu. Mitä suoraviivaisempi biisi, sitä varmemmin sanoitukset vilisevät obskuureja kirjallisuusviittauksia ja intertekstuaalisuuksia. Musiikillisesti haastavampi teos, sen enemmän se puolestaan turvautuu purkkapopin kliseisiin. Tiukasti ajassa ja trendeissä kiinni olevat tuotannot ja ajattomat sävellykset sulautuvat sujuvasti yhteen.

Vaikka Pet Shop Boys on lähes kolmen vuosikymmenensä aikana julkaissut jopa reilusti enemmän materiaalia sivuprojekteissa ja sinkkujen b-puolilla kuin studiolevyillä, perkaan tässä vain viralliset studiolevyt. Rannalle jäävät muun muassa todella hienot sävellystyöt Taistelulaiva Potemkinin säestykseen ja The Most Incredible Thing -balettiin sekä nippu vaihtelevantasoisia Disco-nimisiä remix-levyjä. Jätän lisäksi huomiotta vuonna 2001 ilmestyneet Further Listening -versiot siihenastisista levyistä.

PSB-disko2

Rakkaus tulee nopeasti

Behaviour (1990)

PetShopBoysBehaviour On kuvaavaa, että Pet Shop Boysin uran ehdoton taiteellinen huipentuma oli myös yhtyeen kaupallisen menestyksen jyrkän alamäen alku. Etenkin Yhdysvallat hylkäsi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen lähes kokonaan, eikä oikein ikinä löytänyt sitä uudestaan.

Oltuaan koko 1980-luvun lähes erehtymätön hittivainunsa kanssa, kaksikko päätti avata uuden vuosikymmenen riskipelillä. Muiden konemuusikoiden keskittyessä miljoonabittisillä, vuorenkorkuista soundia suoltavilla digitaalivermeillä herkutteluun, Tennant ja Lowe pestasivat tuottajaksi soundtrack-puolella (Beverly Hillsin kyttä, Top Gun, Juokse tai kuole) kannuksensa ansainneen saksalaisen analogisynanörtin, Harold Faltermeyerin.

Yhteistyön tuloksena oli hitaasti avautuva, seesteinen kokonaisuus tummasävyisiä popkappaleita, joissa musikaalivaikutteet kuuluivat entistä vahvempina.

Levyn tunnelman tiivistää parhaiten Bruce Weberin ohjaama video Being Boring -kappaleeseen. Sen rakeisen mustavalkoinen tunnelma pysähtyneessä ajassa ilakoivine kauniine nuorineen on uitettu etääntyneessä melankoliassa ja ulkopuolisuuden tunteessa, joka kulkee vahvana punaisena lankana läpi koko albumin.

Suorimmin melankolia kuuluu levyn uneliaissa tunnelmapaloissa, kuten This Must Be The Place I Waited Years to Leave, Only the Wind ja My October Symphony, mutta myös menevämmät kappaleet (So Hard, How Can You Expect to Be Taken Seriously) ovat kaukana riemukkaasta.

On toki ymmärrettävää, ettei Yhdysvallat jaksanut enää Behaviourista innostua. Se on Being Boringin intron ensimmäisestä huokauksesta Jealousyn majesteettisen lopukkeen kaiun viimeiseen häntään marinoitu ylevässä englantilaisuudessa. Vaikkei Tennantin fraseeraus ole koskaan miehen kulttuuriperimää pyrkinytkään salaamaan, on Behaviour Pet Shop Boysin lopullinen sukellus kotimaansa syvimpään olemukseen.

Vaikka Behaviourilla ei olekaan monen muun Pet Shop Boys -levyn kaltaista välitöntä tarttuvuutta, sen neroudesta ei ole ajan hammas saanut minkäänlaista otetta. Faltermeyerin luoma äänimaailma ja Tennant/Lowe-kaksikon komeat sävellykset voisivat olla melkeinpä miltä aikakaudelta tahansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fundamental (2006)

PetShopBoys_FundamentalVaikkei Pet Shop Boys ole ikinä erityisen pitkään laakereillaan levännytkään, oli maailma – ja oletettavasti yhtyeen fanitkin – pitkälle 2000-luvun puolelle tultaessa otaksunut, että yhtye oli luomisvoimansa tuhlannut ja tulisi julkaisemaan muotokelpoja mukaelmia itsestään hamaan loppuun saakka.

Tuskin kukaan odotti, että 20 vuotta ensilevynsä jälkeen Pet Shop Boys julkaisisi levyn, joka kilpailee vakavasti yhtyeen vahvimman albumin tittelistä.

Toisin kuin yhtenäinen Behaviour, Fundamentalin tunnelmat kattavat yhtyeen spektrin lähes laidasta laitaan. Numb ja I Made My Excuses And Left ovat upeita patetiaballadeja, joihin tiivistyy Pet Shop Boysin tukahdutetun surumielisyyden syvin olemus. The Sodom and Gomorrah Show ja I’m With Stupid taasen esittelevät yhtyeen kyvyn kirjoittaa vapautuneesti rullaavia iloluontoisia poplauluja.

Fundamentalin iloluonteisiakin hetkiä tosin varjostaa ensi kertaa näin vahvasti Pet Shop Boys -levyllä läsnä oleva poliittisuus. Lähes kaikki levyn kappaleista ovat suoria maailmanpoliittisia kannanottoja sotaa, konservatiivista ahdasmielisyyttä ja muukalaisvihaa vastaan.

Levyn ylivoimainen kruununjalokivi on kuitenkin ylväs melankolisen tanssipopin mestariteos Minimal, jonka minimalismia ylistävät sanat ja täyteen ahdettu tuotanto luovat herkullisen vastakohtien leikin.

Fundamentalin korkeasta tasosta suuri osa voidaan varmasti laskea ensimmäistä kertaa kokonaisen albumin verran Pet Shop Boysia tuottaneen Trevor Hornin (tsekkaa Nuorgamin soittolista) ansioksi. Vaativaksi mieheksi tiedetty Horn on selvästi ruoskinut lievästi tuuliajolle ajautuneen kaksikon takaisin ruotuun.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Actually (1987)

PetShopBoysActually1980-luvun puolivälissä Tennant/Lowe-hittipumppu oli huippuunsa viritetty koneisto, jonka keskeisin täysimittainen tuotos Actually on. Esikoislevy Pleasen myynneistä vastasi mitä suurimmissa määrin West End Girls -jättihitti, ja yhtye olisikin ollut helppo kuitata sen jälkeen yhden hitin ihmeeksi, mutta vuoden 1987 sinkkuputki It’s a Sin, What Have I Dont To Deserve This (vierailijana Dusty Springfield), Rent ja Heart tekivät selväksi, että kyse on tähdenlentoa tärkeämmästä ilmiöstä.

Jos rivi hittisinkkuja ei ollut tarpeeksi, yhtye päätyi vielä haastamaan poprakenteita tekemällä ennen ensimmäistäkään live-esiintymistä täysmittaisen elokuvan kappaleeseensa It Couldn’t Happen Here. Vaikka elokuva ei erityisen hyvin ole aikaa kestänytkään, sen pelkkä olemassaolo kertoo jotain olennaista siitä, miten Tennant ja Lowe projektiaan lähestyivät. Kyse ei missään vaiheessa ollut yksinkertaisesta musiikkiaktista, vaan poikkitaiteellisesta popilmiöstä, joka häpeilemättä lainaa kaikista muista taidemuodoista tyydyttääkseen luomisvimmansa.

It Couldn’t Happen Here on kappaleena henkeäsalpaava kokonaisuus. Sen säveltäjälistalta löytyy PSB-kaksikon lisäksi muuan Ennio Morricone ja sen käsittämättömän majesteettisesta jousisovituksesta vastaa David Lynchin hovisäveltäjänä tunnetuksi tullut Angelo Badalamenti, jonka palvelukset rikastuttivat myös Behaviourin maisemia pari vuotta myöhemmin. Samalla kuvastolla pelaa King’s Cross, joka on komean synkkä kuvaus urbaanista epätoivosta.

Sydämeltään Actually on kuitenkin ihmisiä tanssittamaan tarkoitettu poplevy, jonka DNA on kirjoitettu neljäsosia sykkivällä bassorummulla. Vaikka yhtyeen kirkkaimmat huippuhetket ovat muilla levyillä, Actuallylla ei ole oikeastaan yhtään kokonaan heikkoa kappaletta. Sen ainoaksi synniksi jää nopeamman materiaalin hienoinen geneerisyys.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Aina mielessäni

Please (1986)

PetShopBoysPleaseTavallaan Please on perinteinen debyyttilevy: lievästi identiteetitön, rosoinen ja haparoiva.

Mutta sitten toisaalta: West End Girls.

Kappaleen jokaiseen iskuun sisäänrakennettu hitikkyys ei liene kenellekään tässä vaiheessa epäselvä asia, joten sille ei tarvitse erityisemmin tekstibittejä tuhlata.

Levyllä on kuitenkin ansionsa West End Girlsinkin ulkopuolella. Opportunities (Let’s Make Lots Of Money) on tunnelmallisen tummasävyinen diskopala ironiaa tihkuvilla ja juppikulttuuria kritisoivilla sanoituksilla ja Love Comes Quickly malliesimerkki hienolla koukulla varustetusta laulusta lemmen koukeroista.

Pianoballadi Later Tonight maalaa lisäksi kuvaa siitä, miten hienosti kaksikko tulee myöhemmin käyttämään palettinsa himmeämpiä sävyjä.

http://www.youtube.com/watch?v=di60NYGu03Y

Introspective (1988)

Introspective_(Pet_Shop_Boys_album)Introspective on erikoinen studiolevy, sillä se koostuu vain kuudesta biisistä, jotka ovat kaikki yli kuusiminuuttisia ja joista yhtäkään ei julkaistu singlenä siinä muodossa, jossa ne levyllä kuullaan.

Tästä syystä se on levynä yhtäaikaisesti erittäin haastava sekä äärettömän mielenkiintoinen.

Introspectiven – ja tietyllä tavalla Pet Shop Boysin koko uran – keskeisin teos on majesteettinen Left to My Own Devices, jolla duon mieltymys monipuolisiin klassisiin orkestraatioihin ensi kertaa puhkesi kukkaansa. Trevor Hornin tuotanto ja Richard Nilesin orkestraatio yhdistettynä tanssittavaan biittiin tiivistyivät hienosti lyriikoista löytyvään katkelmaan:

”Che Guevara and Debussy to a disco beat”

http://www.youtube.com/watch?v=Ed1tv_gCOUA

Very (1993)

PetShopBoysVeryYhtyeen myydyin albumi Very on identiteetiltään melko haastava kokonaisuus. Oikeastaan kaikilla muilla Pet Shop Boysin levyillä on selkeä ja yhdistävä punainen lankansa, mutta Very sinkoilee impulsiivisesti laidasta toiseen – onneksi kuitenkin tason erittäin korkeana läpi levyn pitäen.

Albumin myyntiluvuille ei kuitenkaan tarvitse etsiä sen kummempaa syytä kuin vahvat ja tarttuvat singlet, joista etenkin Can You Forgive Her sekä Village People -laina Go West tekivät melko selvää jälkeä tanssilattioilla ja radioaalloilla vuonna 1993.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Voitko antaa hänelle anteeksi?

Nightlife (1999)

PetShopBoysNightlifePet Shop Boysin pelikirjan tärkein luku, eli poproskan ja syvällisen nerouden estoton sekoittaminen, on ajoittain ollut lähellä koitua yhtyeen kohtaloksi. Nightlife on marinoitu niin syvällä kertakäyttöisen house-soundin syövereissä, että albumin ilmestyessä moni sivuutti sen turhanpäiväisenä välityönä.

Paras esimerkki tästä on yhtyeen musikaalillekin nimensä antanut Closer to Heaven, joka ensikuulemalta on täysin tarpeeton aerobic-tunnin taustamusiikiksi tarkoitettu kertakäyttöhölkkä, mutta joka muissa yhteyksissä, tanssilattian täristämiseen optimoidusta tuotannostaan riisuttuna paljastuu yhdeksi Tennant/Lowe-kaksikon kauneimmista ja hauraimmista töistä.

Nightlife ei erityisemmin hittibiiseillä koreile ja näin ollen sen menestyskin jäi melko maltilliseksi. Yksittäisenä biisinä vain New York City Boy on jäänyt elämään levyn ulkopuolista elämää. Muilta osin Nightlife on teos, joka vaatii syvempää paneutumista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yes (2009)

Pet_Shop_Boys_-_YesLuotuaan edellisellä levyllään Fundamentalilla todella onnistuneesti nahkansa 2000-luvun tanssittavan soundin pariin, Pet Shop Boys yritti sinänsä ihan onnistuneesti pysyä samalla radalla pestaamalla tuottajahommiin Xenomania-tuotantotiimin. Lopputulos jäi kuitenkin selkeästi jälkeen Fundamentalista, vaikka Yes varsin mallikelpoinen 2000-luvun PSB-tuotos onkin.

Albumin suurin ongelma on biisimateriaalin ohuus. Siltä ei löydy juuri lainkaan ison hittibiisin arvoisia sävellyksiä. Vain ensisingle Love etc. sekä Tsaikovskia lainaava All Over the World onnistuvat jäämään mieleen ensimmäisellä parilla kuuntelulla, ja vaikka Yes alkaakin tuttuuden myötä tuntua useampien kuunteluiden jälkeen rakkaalta, ei se kuitenkaan lunasta paikkaansa kovin korkealla yhtyeen tuotannossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bilingual (1996)

Pet_Shop_Boys_-_BilingualLatinalaisen Amerikan sovitusmaailmasta paljon ammentava Bilingual voisi olla loistava levy, jos Tennant ja Lowe olisivat sukeltaneet yhtä syvälle innoituksensa syövereihin kuin Paul Simon, sillä valjuksi jäävän kokonaisuuden ehdottomasti vahvimmat raidat (Discoteca, Single, Se A Vida É) ovat juuri niitä, jotka estottomimmin flirttailevat lattarirytmien kanssa.

Ikävä kyllä kaksi kolmasosaa levyn biiseistä on parhaimmillaankin täytemateriaalia. Vähän reilun kymmenen vuoden uran jälkeen alkoi ensimmäisen kerran näyttää siltä, ettei Pet Shop Boysin erehtymättömältä vaikuttanut popvaisto olisikaan niin erehtymätön.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Elysium (2012)

PSB_ElysiumFundamentalin vahvan paluun ja Yesin kelvollisen peesauksen jälkeen odotukset olivat kovalla, kun PSB ilmoitti työstävänsä henkistä jatko-osaa parhaalle levylleen, Behaviourille. Etenkin, kun ensimmäinen julkistettu kappale Invisible oli henkeäsalpaavan komea, uninen teos, joka ylväästi kantoi Behaviourin melankolian soihtua.

Lupausten lunastus jäi kuitenkin kalkkiviivoille.

Winnerin kaltaisen kyllästyneen mittatilaustyön, Ego Musicin totaalisen hirvitysen ja muun materiaalin unohdettavuuden rinnalla vain Invisible nousee esiin kappaleena, jonka soisi läpäisevän yhtyeen laadunvalvonnan. Hyvänä päivänä samaan luokkaan nousevat myös avausraita Leaving ja taivaisiin verkkaisesti kurottava Breathing Space.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Release (2002)

PetShopBoysReleaseYli kymmenen vuoden valheessa elämisen jälkeen olen valmis myöntymään yleiseen mielipiteeseen: Release on surkea albumi.

Vuosia yritin uskotella itselleni, että duolta oli hieno ja rohkea yritys lähteä tekemään orgaanisempaa levyä, jossa synat antavat tilaa oikeille soittimille. Jälkikäteen en voi käsittää, miten olen antanut itselleni luvan moiseen.

Kyllä, eri kontekstissa jotkut Releasen biiseistä voisivat olla ihan kelvollisia albumiraitoja. Home And Dry ei ole huono sävellys ja Samurai in Autumn hyvä biisi ihan sellaisenaan.

Mutta ne eivät pelasta levyä sellaisilta järjettömän yhdentekeviltä biiseiltä kuin I Get Along, Birthday Boy tai You Choose. Myöskään nokkelasti Eminemille homofobiasta naljaileva The Night I Fell In Loven teksti ei pysty pelastmaan kappaletta sävellykselliseltä onttoudelta ja tuotannolliselta anemialta.

Jos Releasen eduksi on luettava edes jotain, niin se on mahdollisesti toiminut terapiateoksena, jonka myötä Tennant ja Lowe ovat päässeet irti tarpeestaan tuottaa ”oikeaa” musiikkia, sillä yhtyeen seuraavalla albumilla Fundamentalilla tätä ongelmaa ei ollut enää pätkääkään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Pet Shop Boysin loputtomasta sivuprojektien, remixien ja muiden säätöjen aarrearkusta voisi poimia lähes mitä tahansa, mutta poimin tämän, mahdollisesti parhaan koskaan tehdyn remixin, jossa alkuperäinen biisi on säilytetty ehjänä, mutta siihen on tuotu lisää kerroksia ja remixin tehneen artistin omia sävyjä. Remixaamisen aapiskirjan ensimmäisen luvun arvoista kamaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!