Death Hawks ja Siinai suuntaavat sisäavaruuteen. Molemmat luottavat toistoon ja vahvoihin atmosfääreihin yleisöä fantastisille matkoilleen vokotellessaan. Molempiin orkestereihin on vaikuttanut 1970-luvun Saksan kosmische-alkuräjähdys. Death Hawks lisää kosmiseen soppaan boogieta, bluesia sekä psykedeelisen rockin tummempaa ja raskaampaa laitaa. Siinaihin taas ovat lisäksi vaikuttaneet monet krautrockin jälkeiset liikkeet, kuten ambient-musiikki, shoegaze ja ah-niin-eurooppalaiset syntetisaattorivelhot.

Karrikoiden ja epätarkasti voisi sanoa, että Saksan lisäksi Death Hawksin orientaatio on rapakon taakse ja Siinain taas Englantiin.

Death Hawks

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Death Hawks kasattiin vuoden 2010 keväällä vain sovittamaan ja äänittämään laulaja Teemu Markkulan tekemiä kappaleita, mutta se muuttui nopeasti oikeaksi bändiksi. Orkesterin intensiiviset ja psykedeelisesti maalailevat sekä junnaavaan krautin ja boogien läpi syömät livekeikat synnyttivät tervettä hypeä Death Hawksin ympärille varsin aikaisessa vaiheessa. Bändi päätyi tamperelaisen GAEA Recordsin hellään huomaan.

Miksi se kiinnostaa?

Death Hawks on ajaton bändi. Sen viitteet, tai ainakin ne itsestään selvimmät, löytyvät erilaisista perinteistä bluesista psykedeeliseen musiikkiin, varhaiseen heavyyn ja krautrockiin, mutta soundia ei suurin surminkaan voi sanoa retroksi. Globaalissa undergroundissa on runsaudenpula samoja viitteitä viljelevistä bändeistä, mutta hyvin harva niistä pystyy nousemaan diggailunsa yläpuolelle ja tekemään historiasta omansa, kuten Primal Scream parhaimmillaan. Paperilla Death Hawks vaikuttaa uuvuttavan tutulta, mutta kuuntelukokemuksena se on jotain uutta. Ja Death Hawksilla on oikeasti biisejä.

Kautta linjan ylistävät arviot debyyttilevylle ja maine tajunnanräjäyttävänä livebändinä ovat lietsoneet kiinnostusta bändiin Suomen rajojen ulkopuolella. Kotimarkkinoilla Death Hawks saavutti oman tyylinsä saturaatiopisteen jotakuinkin heti.

Kokoonpano:

Teemu Markkula (laulu, kitara)
Tenho Mattila (kosketinsoittimet, saksofoni)
Miikka Heikkinen (rummut, perkussiot)
Riku Pirttiniemi (basso)

Julkaisut:

Death & Decay (GAEA Records, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…tumma, juureva, kosminen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…Neu!:n 2:sta ja Deep Purplen In Rockia päällekkäin.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…mahdollisuus nähdä 1970-luvun Black Sabbath soittamassa 1960-luvun Howlin’ Wolfin taustabändinä düsseldorfilaisessa kapakassa.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi Queens of the Stone Age, jossa yhdistyvät samalla tavalla muusikkous, avaruus ja mystisyys. Lisäksi Death Hawks toisi iltaan bluesia.

Kahden vuoden päästä…
…Death Hawks on kysytty vieras kansainvälisillä vaihtoehtofestareilla ympäri Eurooppaa, Roadburnista Primaveraan, koska se vetoaa yhtä lailla erilaisiin raskaamman musiikin niche-faneihin kuin yleisempään indie-yleisöön. Matkoillaan bändi imee sisäänsä vaikutteita kaikkialta maailmasta, kuin hindulaisuus muiden jumalia, muokaten ne itsensä näköisiksi osana osmoosiprosessia.

Siinai

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Siinai syntyi ilman ennakkoon määriteltyä agendaa vuonna 2009, avoimin mielin tapahtuneen yhdessä soittamisen tuloksena. Musiikki haki uomansa kuin vesi, ja sen vahvimmat vaikutteet löytyivät 1970-luvun Keski-Euroopasta, krautrockin junnauksen sekä eeppisten ja synteettisten äänimaisemien maailmasta. Levy-yhtiö Splendour Records löytyi Norjasta ja ensilevy julkaistiin ympäri maailman.

Miksi se kiinnostaa?

Siinain musiikki palkitsee kuuntelijan, joka jaksaa nähdä vaivaa. Sen voi nähdä marginaalisena, mutta oikeasti sen sisällä sykkii sydän, jonka tahdissa areenallinen ihmisiä voi vajota transsiin. Siinaista lähtee valtava, yhtenäinen ääni, jossa kukaan ei missään vaiheessa astu toisen varpaille. Keikoilla bändi tarjoaa parhaimmillaan ruumiista irtaantumisen tunteen.

Bändin debyyttilevy sai ylistäviä arvioita ja Moonfacen kanssa tehty kiertue kattoi laajalti Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikkaa. Palaute on ollut haltioitunutta kautta linjan.

Kokoonpano:

Risto Joensuu (kitara)
Saku Kämäräinen (kosketinsoittimet)
Markus Joensuu (rummut)
Matti Ahopelto (basso)

Julkaisut:

Olympic Games (Splendour Records, 2011)
With Siinai: Heartbreaking Bravery (Jagjaguwar, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…junnaava, synteettinen, mahtipontinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…Circlen Meroniaa, mutta he suhitelevat sen päälle syntetisaattorilla.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…mahdollisuus päästä soittamaan Vangeliksen vuoden 1991 Eureka-keikalle Rotterdamiin, omalle proomulle maestron viereen.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi The National, koska kuten Moonface-kollaboraatio todistaa, Siinai on loistava yhteistyökumppani. Jossain vaiheessa kiertuetta The Nationalin kitaristi Bryce Dessner, joka soittaa kokeellisempaakin musiikkia esimerkiksi Bang On A Canin riveissä, tulisi varmasti soittamaan Siinain kanssa, mikä olisi alku uudelle hienolle projektille.

Kahden vuoden päästä…
…Siinai on julkaissut oman kakkoslevynsä, joka on saanut maailman indie-kansan polvilleen. Bändi virittelee yhteistyöprojektia Bryce Dessnerin ja Jóhann Jóhannssonin kanssa.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajamme suosittelevat joka päivä kolmea vuoden 2012 albumia. Lisäksi he saavat halutessaan nostaa yhden ep:n, reissuen tai kokoelman vuoden tarjonnasta. Luukun 11 avaa Hannu Linkola.

Moonface with Siinai – Heartbreaking Bravery

Maineensa vakiinnuttaneiden artistien yhteistyökuviot tuottavat harvoin mitään ikimuistoista. Muun muassa Wolf Paradesta ja Swan Lakesta tutun Spencer Krugin ja Siinain liitto tuntuu kuitenkin olevan taivaassa solmittu. Heartbreaking Braverylla molemmat osapuolet kuuntelevat toistensa viestejä herkin aistimin ja reagoivat niihin voimalla. Niinpä yhteistyö kasvaa lähes rajatonta korkoa. Krugin hermostunut tulkinta tuo Siinain äänivalleihin hehtaareittain kosketuspintaa, ja vastalahjaksi Siinai tarjoaa Krugille musiikillisen viitekehyksen, jossa mies pystyy kerrankin tasalaatuiseen suoritukseen. Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta vaihdannaistaloudesta, vaan aidosta yhteensulautumasta, jossa roolit menevät sekaisin ja lopputulos ylittää osiensa summan. Heartbreaking Bravery yhdistää neuroottisen tulkinnan valtaviin tonaalisiin voimiin ja kirkastaa autistisen krautrockin avaruudelliseksi kauneudeksi. Mitä kovemmalla volyymilla albumia kuuntelee, sitä vavahduttavammin se kertoo viestinsä: Moonface ja Siinai ovat tehneet aidosti merkittävän levyn.

Video ei ole enää saatavilla

DDT – Inatše/P.S.

Yksi vuoden ehdottomia kulttuuritapahtumia oli venäläisen DDT:n minikiertue Suomessa. Juri Ševtšukin kipparoima yhtye helli maaliskuussa Helsinkiä ja Tamperetta pitkällä historiallaan ja jämäkällä kulttuurisella painoarvollaan. Yhtye ei kuitenkaan tyytynyt ratsastamaan vanhalla maineellaan. Konserttien rungon muodosti tuore Inatše/P.S.-levy, kolossaaliseen ilmaisuun taipuvaisen Ševtšukin kunnianhimoisin luomus. Järkälemäisellä tupla-albumilla mies käy läpi koko musiikillisen ja kerronnallisen repertuaarinsa kuin testamenttia laatien. Hän vyöryttää ilmoille neuvostolähiön kokoisia riffejä ja karjuu niiden päälle yhteiskunnallisen pahoinvointinsa, mutta malttaa myös helliä pehmeillä soinnuilla ja sielukkaalla humanismillaan. Levy maalaa nykyajasta painajaismaisen kuvan, jonka tauspuolella ovi on kuitenkin avoin muutokselle. Suomi‒Venäjä-seuran laatimat käännökset osoittavat, että ääniryöpyn keskeltä löytyy pohdittavaa jokaiselle kulutusyhteiskunnan kansalaiselle, olipa hänen nimensä Ivan Denisovitš tai Vladimir Putin.

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hearts – Extinctions

En tiedä vieläkään varmuudella, mikä minuun iski eräänä helmikuisena varhaisaamuna. Katselin pakkasen kiillottamaa taivasta, jota päivän ensimmäinen kajo koetti hennosti punata, ja annoin Extinctionsin tahdittaa hidasta heräilyäni. Levy ei ehtinyt oikeastaan alkua pidemmälle, kun minut valtasivat yhdellä kertaa rajaton onni, haikeus, levottomuus, rauha, hurmos ja alakulo. Kakkosraidan Into the Wilderness saapuessa kertosäkeeseensä olin jo mennyttä. Kuuntelin laulun läpi kerta toisensa jälkeen sitoutuen siihen yhä syvemmin ja kadottaen samalla täydellisesti kykyni käsitellä sen vetovoimaa. Kun lopulta pääsin kappalelistassa eteenpäin, tiesin Extinctionsin olevan olennainen osa vuoden 2012 äänimaailmaani. Mutta miksi juuri tämä levy? Miksi juuri Burning Hearts onnistui asettelemaan lämmön ja viileyden, sielun ja mekaanisuuden sekä muovin ja luonnon suhteet sellaiseen tasapainoon, joka riisui minut täydellisesti aseista? Oliko kyse oikeasta musiikista oikealla hetkellä, vai olisiko yhtye sulattanut sydämeni joka tapauksessa myöhemmin? En osaa vastata. Ja juuri siksi tiedän rakastavani tätä levyä varauksetta, nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Wojciech – Ystävät, toverit -vinyyli

Päättyvänä vuonna innostuin vuosien tauon jälkeen vinyylilevyistä. Ja kuinkas sattuikaan, yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikkilevyistäni, Wojciechin Ystävät, toverit, prässättiin polyvinyylikloridille lähes kohtsillään ostohurman iskettyä. Niinpä Facebookissa masinoidusta uudispainoksesta tuli paitsi pakkohankinta myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistäni. Sydämestäni toivon, että uusi formaatti tuo albumille kaltaisteni postimerkkeilijöiden lisäksi kosolti uusia ystäviä, tovereita.

Video ei ole enää saatavilla

Good to Die Records

66 Tiedättehän kolmen sekunnin säännön? Siis jos pekoniviipale tippuu lattialle, se ei ole pilalla, mikäli nostat sen ajoissa. Ehkä siinäkin on kolme sekuntia liikaa, mutta sitten ovat nämä tyypit, jotka syövät ihan mitä tahansa. Sitä näkee Creedin t-paitaan ja risoihin farkkuihin kietoutuneen resuisen möhömahan kaapimassa vanhaa kebabia asfaltilta kilpaa lokkien kanssa festareiden viimeisenä päivänä ulosmenoportin vierellä ja haluaisi sanoa, että hänen kolme sekuntiaan tulivat jo täyteen. Mutta eivät sellaiset ihmiset ikinä kuuntele. Absolute Monarchsin debyytin soidessa tuntuu, että joku unohti pyyhkiä hiekat pekonista. Bändiä on verrattu Jesus Lizardiin ja The Meniin unohtamatta grungen mörssäreitä, seattlelaisyhtyeestä kun on kyse. Rinnastukset eivät mene aivan metsään, mutta yhtyeen sekoitus kaljapöhöttyneisyyttä ja adrenaliinia jää yllättävän laahaavaksi ja maku on tympeä. Tältäkö noiserockin hiipiminen valtavirtaan kuulostaa? Ajoittain mukavan meluisaa, mutta samalla myös niin kovin kesyä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cats on Fire – All Blackshirts to Me

Soliti

78 Cats on Firen kolmoslevy hankaloittaa bändin vertaamista The Smithsiin. Paremminkin All Blackshirts to Mellä soivat The Go-Betweensin ja Morrisseyn soolojen raskaseleisempi kitarajangle sekä Feltille sukua olevat melodiat. Lisäksi bändin solisti Mattias Björkas on aina ollut hahmoltaan lähempänä Feltin pelottavassa rock-tähtiharhassaan elävää Lawrencea kuin Mozia. Kokonaisuutena All Blackshirts to Me on onnistunut ja hiljalleen kypsyvä, mutta liian tasainen. Kohtuuttomien odotusten täyttämiseen oltaisiin tarvittu yksikin Tears in Your Cupin ja I Am the White-Mantled Kingin kaltainen mestaruusbiisi. Tekstit ovat hippusen aiempaa abstraktimpia, mikä tylsyttää hieman Björkasin viiltävän kynän parasta terää. Poikkeuksiakin tietty on. Levyn keskipisteenä soiva pianoballadi 1914 and Beyond sekoittaa historiankirjoja, yhteiskunnallista nihilismiä ja jehovalaisen determinististä toivoa, ja Smash It to Pieces sympatiseeraa kirjoitusten vaikutuskyvyttömyydestä kumpuavaa älykköterroria. Biiseistä lähimmäksi kaivattua kohokohtaa nousee Sense of Pride, joka on osuva kappale nuoren ja arrogantin pikkukaupunkilaisen nöyrtymisestä. Sävellyksenä se on yhtä selvä viittaus Baddingiin ja Cats on Firen Suomi-juuriin kuin varhaisen Poor Student’s Dream of Marx -biisin Leevi & the Leavings -laina. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hal – The Time the Hour

Tri-Tone

69 Irlantilaisyhtye Hal niitti mainetta ja menestystä seitsemän vuotta sitten julkaistulla eskoisalbumillaan, joka poiki kolme pikkuhittiä: Play the Hitsin, joka kuulosti tuplanopeudella soitetulta Beach Boysilta, sekä balladit Worry About the Windin ja What a Lovely Dancen, joita nautittavampaa länsirannikon americanaa ei vihreältä saarelta ole kuunaan kuultu, vaikka edesmennyt The Thrills kovasti yrittikin. Sitten Hal katosi kuin tiedätte-kyllä-mikä tiedätte-kyllä-mihin-autiomaahan. Writer’s blockista kärsivä laulaja David Allen jopa jätti yhtyeen. Nyt Hal on kuitenkin palannut – eikä ketään enää kiinnosta. Ei olisikaan yllätys, jos The Time the Hour jäisi bändin joutsenlauluksi: hittejä siltä tuskin irtoaa, sillä edelleen Hal on väkinäisimmillään silloin, kun se yrittää sellaisia tehdä. Ärsyttävän ylipirteyden ja aidon herkkyyden välillä sukkuloiva albumi herää eloon jälkipuolellaan hienovaraisten jousisovitusten syrjäyttäessä kaiken maailman sammakkokuorot ja Bee Gees -räpiköinnit. Who Do You Come Here on todella kaunis, Nilssonin ja Cat Stevensin hengessä lipuva syksyinen folkpop, jolla Hal saa seitsemän vuoden tumpuloinnistaan paljon anteeksi. Myös Style Councilin impressionistisimmista hetkistä muistuttava Rocking Chair jää lämpimäksi muistoksi yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goran Kajfes – X/Y

Headspin

90 Ensimmäiset tahdit se keikuttaa persettä. Tämä ei ole mitenkään kummallista. Tanssittavaa jazzia tehdään aika monessa notkossa pohjoisessa Euroopassa. Se, mitä seuraa levyn edistyessä, on erikoista. Se musiikki siirtyy perseestä häntäluun kautta selkärankaan ja kulkee nikama kerrallaan, jokaista kuin kumivasaralla napauttaen ylös, ylös, ylös, pulputtaen David Österbergin syntetisoitujen kuplien mukana. Funkki häviää taka-alalle ja tilalle tulevat vahvat tunnelmat ja mykistävän varmaotteinen minimalismi. Ristiluuksi fuusioituneet viisi nikamaa, os sacrum rangan alapäässä, menevät nopeasti, pyhällä hengellä. Trumpetti soi hartaasti, pitkällä kaavalla. Siitä eteenpäin ryömitään shokkeja jokaisella kosketuksella lähettäen, nikamien kautta kylkiluita paukuttaen. Kajfes orkestereineen teki levyn, jolla kaikki menee juuri sillä tavalla nappiin kuin voi, kun tekee jazz-levyä 2010-luvulla. Syntetisaattorien integroiminen jazziin ei usein onnistu näin hienosti. Eikä kaukomailta haettujen vaikutteiden. Tähän päälle vielä hienot sävellykset ja elokuvallinen draamantaju, niin ollaan sellaisissa sfääreissä, että Kajfesin levy menee helposti pohjoismaisen jazzin historialliseen parhaimmistoon. Nikamien loputtua se jää asumaan liskoaivoon. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marina and the Diamonds – Electra Heart

679 Recordings

70 Marina Diamandis tuli BBC:n Sound of -äänestyksen ja NME:n avulla kuuluisaksi indiepopparina, jonkinlaisena rempseämpänä Lily Allenina, mutta hän ei selvästikään halua olla ainoastaan sitä. Siksi The Family Jewels -esikoisella jo lähes löytynyt paikka poptaivaalla oli ennakkoon ajatellen katoamassa näköpiiristä. Marinan silmissä vilkkuvat listojen ykkössijat ja puhdas poptähteys, mutta meillä on Florence Welch, Katy Perry, Kesha ja jopa Jessie J sekä Lana Del Rey. Tarvitsemmeko enää Marinaa? Electra Heartin perusteella kyllä. Mahtava avausraita Bubblegum Bitch tarjoaa juuri sitä mitä nimellään lupaa. Dr. Luken tuottamat Primadonna ja Lies ovat silkkaa Katy Perryä ja Homewrecker koko viikonlopun Pet Shop Boysia luukuttanutta Keshaa. Starring Role ja The State of Dreaming kohoavat korkeuksiin, samoin loppupuolen Hypocrates sekä Fear and Loathing. The Family Jewelsin raikkaus ja hulluus välähtävät Bubblegum Bitchillä, mutta tuntuvat muuten vaihtuneen laskelmoidumpaan amerikkalaiseen unelmaan, joka ei aivan pidä alun ihanaa hömppäpopeuforialupaustaan loppuun asti ja hyytyy myös vakavampien biisien osalta juuri ennen maaliviivaa. Silti suositeltava popkiekko – kaipaan ainoastaan lisää sitä persoonallisuutta, joka loi meille Mowgli’s Roadin ja I Am Not a Robotin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – With Siinai: Heartbreaking Bravery

Jagjaquwar

86 Siinain esikoisalbumi ei sanottavammin säväyttänyt, eikä Spencer Krugin (Wolf Parade, Swan Lake, Sunset Rubdown, Frog Eyes) uraa voi hyvällä tahdollakaan kuvailla kuin tasaisen epätasaiseksi. Odotukset tätä suomalais-kanadalaista yhteistyötä kohtaan eivät siis olleet erityisen korkealla. Tulokset sen sijaan häikäisevät; Heartbreaking Bravery voi hyvinkin olla Krugin uran tasapainoisin ja vaikuttavin teos. Levy käynnistyy hieman mitäänsanomattomasti nimikappaleellaan, mutta puhkeaa täyteen loistoonsa Yesterday’s Firen majesteetillisen jyrinän myötä. Kappale on yksi Heartbreaking Braveryn kolmesta kulmakivestä ja malliesimerkki siitä, kuinka Siinain dronea (Spacemen 3), postpunkia (The Chameleons) ja jopa goottirockia (Killing Joke) mukaileva sointi yhdistyy Krugin murtumisen partaalla olevaan tuomiopäivänjulistukseen. Ne kaksi muuta kulmakiveä ovat U2-kitaroiden ja perkussioiden siivittämä Quickfire, I Tried sekä ihka aidolta tanssihitiltä haiskahtava videobiisi Teary Eyes and Bloody Lips (”…make you look like Stevie Nicks”). Jollei Krug olisi jo käyttänyt suurinta osaa pelimerkkejään turhanpäiväisiin sivuprojekteihin, voisi Heartbreaking Braverylle povata valoisaa tulevaisuutta Interpol-, Ladytron– ja Horrors-fanien seuraavana suosikkina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack of Our Lives – Throw It to the Universe

Premiär Talang

73 Throw It to the Universe tuo mieleen vanhan koiranrohjakkeen, joka yrittää nauttia elämänsä viimeisestä keväästä pallon ja frisbeen perässä ravaten, vaikka haluaisi oikeasti vain kääriytyä kerälle rottinkikorinsa lämpöön. Levy on äärimmäisen sympaattinen ja herättää lämpimän melankolisia tunteita, ja sillä soittava yhtye selvästi tietää mitä tekee. Ihan joka käänteessä se ei kuitenkaan enää jaksa näyttää parastaan – eikä sen edes tarvitse, sillä kaikki rakastavat sitä silti. The Soundtrack of Our Livesin pitkälle ja upealle uralle levy on hieno päätös: ei likikään Communionin-tuplan (2008) veroinen hämmästyttäjä, muttei myöskään Origin Vol. 1:n kaltainen harha-askel. Jos väsyneellä Solar Circusilla todetaankin, ettei voimia enää ole (”I don’t have the strength”), pohditaan When We Fallilla rakentavammin, että keitä tässä lopulta oikein ollaan (”Trying to find out who we are”). Levyn kolmestatoista kappaleesta vain luopumisen, mutta myös uuden alun tematiikkaa pyörittelevällä (”So now what, my blue eyed son”) You Are the Beginningillä olisi mitään asiaa best of TSOOL -kokoelmalle, mutta hutejakaan joukkoon ei mahdu kuin yksi, Reality Show, joka on oppikirjaesimerkki epäonnistuneesta psykedeliasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yournalist – Horror & Terror

Drink Tonight

38 Turkulaistrio Yournalistin debyytti on suurieleistä ja hitusen vaihtoehtoiseen taipuvaista rockia. On hämmentävää, miten monet musiikkiblogit ovat olleet kiinnostuneita bändistä, sillä Horror & Terror on 47-minuuttinen kiteymä puhtaimmasta ja tyylittömimmästä YleX-rockista. Yournalist on sävellyksellisesti perusosaava yhtye, joka on esteettisesti täysin hukassa. Albumia kuunnellessa ihmetyttää, haluaako joku oikeasti kuulostaa tältä? Horror & Terrorilla soivat Disco Ensemblen asenteettomimmat hetket, light-Muse sekä Biffy Clyron ja Foo Fightersin kaltainen yltiölattea kassavirtarock. Koko yhdistelmä on kastettu suomalaisen soittolistaradion ja muka-alternativen kolera-altaaseen. Sieltä Yournalist yrittää pärskiä pinnalle väkinäisellä omaperäisyydellä. Se huipentuu Colosseum-biisissä, jossa afropop-kepeys rikotaan vaarattomalla huudolla ja pomppuheviriffittelyllä. Horror & Terror on albumi, joka tulisi tallentaa jewelcase-cd-tuotteen sijaan saksalaisesta tukusta pilkkahintaan tilatulle cd-r:lle. Toinen paikka, jossa voisin kuvitella kuulevani Yournalistia, on nuorekkuuteen pyrkivän, keski-ikäisen kokoomuspoliitikon kunnallisvaalikampanja. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Taisi karata niin sanottu mopo käsistä vappuna… Toisin sanoen, isännällänne venyi valpurin vietto molemmista päistä. Pidemmittä puheitta lähes kokonaan kotimaisen levyraadin saldoon. Osallistujia oli tällä kertaa 15, kiitos teille.

5. Timo Rautiainen & Neljäs sektori – Vastavirtaan, 3,67 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Antoinette Olivia:
Tää on taas tätä. Miljoona kertaa kirjoittanut tämän biisin. Inhoan suomalaissävyistä fatalismia, luuranko pakenee suun kautta blaaaarghargh blaargh blahrrhra glaar. (1)

Veikko Danger Jalkane:
Levyraadin yleishissuttelun vastapainoksi raskaampi rock kuulostaa melkein virkistävältä. Mutta vain melkein eli niin virkistävältä kun tälläinen suomihevi vaan voi. Eli ei kovin kuitenkaan. (6)

4. Sometimes We Cry – Growing Old, 4,13 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen:
Kyllä se vielä siitä. Lisää viiniä. Lisää kynttilöitä. Lisää laskuhumalaa. Lisää kolhuja elämältä. (5)

Tuija Tuusa:
Nuoruuden surffit jää saavuttamatta. Laulajan äänessä raakuutta, kovuutta. (2)

3. Emma Salokoski Ensemble – Dalai Lama, 5,33 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Santeri Pahnila:
Panisin. (8)

Annastiina Airaksinen:
Kevätkö tuo nämä leijuvat kappaleet tullessaan? Biisin nimi on ärsyttävä, mutta Salokosken ääni on vastustamaton. Tämän kertosäkeen jälkeen tuntee itsekin olevansa vahvempi ja sisukkaampi. Paljon uskottavampaa kuin samaa uhoavan Pinkin riimit konsanaan. (7)

2. Jukka Ässä – Uusi maa, 6,47 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Lauri Rikkonen:
Olipas vangitseva. Hieno video ja hieno äänimaailma henkivät kiireettömyyttä. (8)

Antti Lähde:
Tykkään oikein paljon. Mutta tutuille ei anneta seiskaa isompia numeroita! (7)

1. Moonface with Siinai – Teary Eyes and Bloody Lips, 7,2 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen:
Missä ovat Suomen kraut-diskot? Haluan kraut-diskoon! (8)

Veikko Danger Jalkane:
Ei mitään erikoista jne. Ärsyttävä ääni jäbällä. Tekee varmasti tahallaan senkin, eikä siinä mitään. Pisteet kestosta. Harva yli kolmenminuuttinen kappale on kovin hyvä. (5)

Suomi-krautin suurlupaus Siinai on tehnyt albumin Wolf Paradestakin tutun Spencer Krugin sooloprojektin Moonfacen kanssa. Juuri julkaistulta Heartbreaking Bravery -albumilta lohkaistun Teary Eyes and Bloody Lips -videon on ohjannut Marsha Balaeva.

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Ässä – Uusi maa

Esikoisalbumiaan kypsyttelevä tamperelaispoppari Jukka Ässä (Tigerbombs, Tapes) on sekä ohjannut että leikkannut Uusi Maa -kappaleensa videon. ”Miehen” roolissa videolla nähdään muun muassa Black Motorista tuttu Sami Sippola. Rhodesia kappaleella räplää lukemattomista yhteyksistä tunnettu sormitaikuri Okke Komulainen.

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Neljäs sektori – Vastavirtaan

Herra Rautiainen palaa ryminällä raskaan suomirockin eturiviin. Uudessa Neljäs Sektori -yhtyeessä soittaa tuttuja miehiä: Trio Niskalaukauksesta tuttu kitaristi Jarkko Petosalmi, Rautiaisen soololevyilläkin soittaneet basisti Valtteri Tynkkynen (YUP) ja kitaristi Peter Engberg sekä rumpali Jussi Nikula.

Video ei ole enää saatavilla

Sometimes We Cry – Growing Old

The Curea vastaan nimellään inttävä kotimainen rocklupaus esittäytyy videolla, jonka ovat ohjanneet Pauliina Vuorinen ja yhtyeen laulaja Vertti Virkajärvi. Ai millaista musiikkia bändi soittaa? ”Vanhenemisen piina ja pelko, sydänmaiden sielu ja suru, nuoruuden seksikäs surf ja twang.” Sellaista.

Video ei ole enää saatavilla

Emma Salokoski Ensemble – Dalai Lama

Entisen Quintessence-solistin uusi sooloalbumi Valoa pimeään julkaistaan 9. toukokuuta. Salokosken sanoittaman singlebiisin on säveltänyt The Rasmuksen Eero Heinonen ja tuottanut Tuomo ”Tuomo” Prättälä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tekijät: Milla Pelkonen & Heikki-Pekka Vaara

Sananen tekijöiltä:

”Video on levyn teeman mukaisesti minimalistisen mahtipontinen ja kuvaa uudenlaista urheilun, uskonnon ja luonnonvoimien pyhää kolmiyhteyttä.”

Tietoa tekijöistä:

”Milla Pelkonen valmistui Taiteen maisteriksi elokuvaohjauksen linjalta vuonna 2011. Hänen ohjaamansa novellielokuva Ilmianto sai Valtion elokuvataidetoimikunnan laatutuen ja on esitetty useilla kansainvälisillä festivaaleilla.

Heikki-Pekka Vaara opiskelee elokuvaleikkausta. Tekijöistä molemmat ovat Taideteollisen korkeakoulun kasvatteja.”

Viidettä kertaa Tampereen klubeilla ja yökerhoissa järjestettävä Lost in Music käynnistyy keskiviikkona 19. lokakuuta. Nelipäiväisen showcase-festivaalin huipennus koetaan luonnollisesti torstaina, kun Nuorgamin ylivertaiset dj:t päästävät lahjakkuuteensa valloilleen Yo-talon Ilta Nuorgamin kanssa -illassa. Viihtyminen on kuitenkin mahdollista myös lukemattomilla tapahtuman aikana järjestettävillä keikoilla, joihin pääset perehtymään sekä Lost in Musicin nettisivuilta löytyvien aikataulujen että alle kokoamamme soittolistan avulla. Sen kautta voit kuunnella kaikkia tapahtumassa esiintyviä artisteja, joiden musiikkia Spotifystä löytyy.

Lost in Music 2011

1. Magenta Skycode – The Simple Pleasures
2. Burning Hearts – Into the Wilderness
3. Iconcrash – Delete
4. Cosmobile – Curtain
5. Ewert and the Two Dragons – (In the End) There’s Only Love
6. Kim Curly Band – Passerby
7. Delay Trees – About Brothers
8. Vuk – Rukous
9. Manna – Shackles
10. Sansa – Low
11. Eleanoora Rosenholm – Ambulanssikuskitar
12. Regina – Ui mun luo
13. Zebra and Snake – Big Bad Drummer
14. Nightsatan – Karelian Starmaster (Evil Lucifer)
15. Siinai – Marathon
16. Huoratron – $$ Troopers
17. Kiveskives – Kosketin
18. Felix Zenger – Pitkät päivät täällä (feat. Asa & Kari Tapio)
19. Freeman – Tuhatjalkainen
20. Chisu – Sabotage
21. Pasa – Metsä yöhön vaihtuu
22. Palava – En ollut
23. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas
24. Frida Andersson – Memory
25. Maija Moisio – Syvemmälle
26. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
27. Hehkumo – Meitä onni hipaisi
28. Vesa Ja Tytöt – Ei Kauempaa
29. Anssi Tikanmäki – Valkeakosken tehtaanpiiput
30. Sakari Kukko & Piirpauke – Kylätiellä
31. Jarmo Saari – Liian paljon liikaa
32. Värttinä – Oi dai
33. Wimme Saari – Váimmuluohti
34. Notkea Rotta – Pattaya pomppii
35. Redrama – The Getaway
36. Daco Junior – Gravity
37. The Northern Governors – Happy Souls
38. Korpi Ensemble – Rely
39. Dalindéo – Vintage Voyage
40. Iiro Rantala – Tears for Esbjörn
41. Raoul Björkenheim – I Told You So
42. Black Motor – Hard Man Anthem
43. Fun – Earthmover
44. Final Assault – Wave of Blood
45. Melvins – Honey Bucket
46. Swallow the Sun – Falling World
47. Kiuas – Kiuassault
48. Ensiferum – Twilight Tavern
49. For the Imperium – Creator
50. Profane Omen – Base
51. Metsatöll – Vaid vaprust
52. MyGrain – Trapped in an Hourglass
53. Amoral – Year of the Suckerpunch
54. Medeia – Suffocation Diuturnal
55. The Wrecking Queens – Middle and Between
56. Private Line – Dead Decade
57. The Irrationals – Years Rollin’
58. Disco Ensemble – White Flag for Peace
59. Part Time Killer – Heartbreaking Music
60. Wedding Crashers – Lost Case
61. Young Guns – Crystal Clear
62. Black City – Summertime
63. Hate Gallery – Dead Celebrity (Queen of the Damned)
64. Jessica Wolff – You Should Get Over Me
65. Ronya – Annoying
66. Martina – Red Light On

Linkki soittolistaan tästä.

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net

Siinai paljastaa krautin ja powerpopin salaisen sukulaisuuden.

Siinai on debyyttialbuminsa perusteella vahvasti konseptuaalinen hanke, joka ei kärsi kunnianhimon puutteesta. Teemalevy pyöriikin vaatimattomasti olympiakisojen ympärillä.

Olympic Games starttaa kolmen anthemin sarjalla, jonka aikana levyn tyylivalikoima ja vaikutteet summataan tehokkaasti. Risto ja Markus Joensuun (ei sukua) eponyymiprojektista muistuttaa edelleen tuttu Spacemen 3:n hengessä valittava sähkökitara, joka kuitenkin antaa tällä kertaa tilaa eeppisemmille rakennelmille.

Olympialaisten ollessa kyseessä Vangeliksen kaikuja ei voi välttyä kuulemasta kosketinpuolella. Dopingilta käryävä syntetisaattori- ja kitaradrone vaihtuu ajoittain suoraviivaisesti jyskyttäväksi motorik-biitiksi. Kaiken kaikkiaan äänipaletti on vaikuttava.

Siinai asettaa kuulijansa eteen paljon ennalta kuultuja elementtejä, mutta niitä myös kehitellään kiitettävän analyyttisellä otteella. Olympic Gamesin vahvuus on sen kurinalaisuus. 50-minuuttinen ei kuulosta pelkältä päämäärättömältä jamilta, vaan antaa vaikutelman formalistisemmasta lähestymistavasta, joka on paljon velkaa krautrockin saksalaisen pedantille insinöörihengelle. Harkittu toteutus palkitsee, mutta vaatii eläytymistä temaattiseen kokonaisuuteen.

Mitään raflaavia irtiottoja on näin ollen turha odottaa. Välillä albumin dialektiikka tuntuu liiankin turvalliselta. Sinänsä katarttiset hetket urheilufanfaareja melkein parodisesti lähentelevissä anthemeissa vuorottelevat eteenpäin puuskuttavien jytäbiisivoimannäyttöjen luoman jännitteen kanssa. Välimuodoille jää vähemmän tilaa.

Poikkeuksiakin löytyy. Shokeeraavimman railon vellovan äänimaiseman keskelle iskee Munich 1972, joka johdattelee särmikkäällä dissonanssillaan jonnekin panttivankidraaman ja Lasse Virenin sielunmaiseman välille. Kiirastulille kuitenkin. Risto Joensuun Kawabata Makoto -tyylinen kitaratyöskentely on ahdistuneisuudessaan albumin parhaita hetkiä ja kappaletta soisi kehiteltävän näissä tunnelmissa pidemmälle.

Ennen kaikkea kyse on syklinä kuunneltavasta tuotoksesta. Vasta viimeisen raidan sulkiessa ympyrän kuulija on tajuaa krautin ja voimapopin välisen rajan hiuksenhienon luonteen: loppumetrit mennään jo lähes springsteenmäisissä tunnelmissa. Vain voitonriemuiset sanoitukset puuttuvat. Jotain, mikä todella löisi nelosvaihteen silmään.

Ehkä Usain Boltin olisi voinut pyytää levylle räppäämään? Tarjosihan monilahjakkuus taannoin itseään myös ManUn Ryan Giggsin tilalle.

79 Siinai pelaa isoilla soundeilla pystyen silti kontrolloimaan niitä, mutta käytetyt konstituentit ovat siinä määrin tuttuja, että todellisia oivalluksen hetkiä tulee kahdeksan instrumentaalikappaleen massiivisella kokonaisuudella harvakseltaan vastaan.

Video ei ole enää saatavilla