Yona, ei pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneen vuoden kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Peltonen.

Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Olin sivuuttanut Yonan aiemmat levyt, koska tiettyjen haastattelulausuntojen perusteella pidin häntä niin sfääreihin leijaillena hippinä, että musiikkinsakin olisi pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä. Tätähän se onkin, mutta mitä väliä: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa on niin täydellisesti oma romanttinen ja melankolinen satumaailmansa, ettei sen soidessa muita maailmoja tarvita. Yona itse on tuon maailman sydämensä särkenyt prinsessa, mutta vaikka tätä musiikkia ei olisi olemassa ilman häntä, ei sitä olisi olemassa myöskään ilman 11-henkistä, huikean taitavaa ja uskomattoman herkkävireiseen ilmaisuun kykenevää orkesteria. Chanson, laulelma, tango tai psykedeliahuuruilu – kaikki otetaan leikiten haltuun. Pitkine instrumentaaliosuuksineen tämä musiikki kaihtaa helppoa iskelmämuottia ja rikkoo kaikki kategoriarajat.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Words and Music by Saint Etienne

Vuoden comeback. Yleensä en kannata levyjen tekemistä levyistä, mutta ihanalle ja maailman brittiläisimmälle Saint Etiennelle tämä aihemaailma on niin vahvasti heidän taiteensa ydintä, että kunnianosoituksesta popmusiikille tuli heidän pitkän uransa tasaisimmin loistokas ja mahdollisesti paras albumi. Biisien taso liikkuu akselilla erinomaisesta nerokkaaseen, ja joukkoon on annosteltu euforisia tanssihittejä, melankolista keskitempoa ja suloisenhaikeita balladeja juuri niin kuin pitääkin. Levystä tulee mieleen kesä, nuoruus ja Lontoon puistot. Ne eivät voi mitenkään tulla liian usein mieleen.

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Yö Rovaniemellä

Väärän Rahan suhteen olen aavistuksen jäävi, mutta jos kysytään, mikä musiikki on vaikuttanut elämääni kuluneen vuoden aikana eniten, vastaus on helppo. Kaikkein päällimmäisenä ovat lukuisat keikkamuistot: Kumpulan kyläjuhlilta, Kalasataman Konttiaukiolta, Kääntöpöydän luomukahvilalta, Lahden Torvesta. Tanssit saatiin aikaan kaikkialla, ja järjestään ilmassa oli niin paljon rakkautta ja yhteen ja samaan ihmiskuntaan kuulumisen tuntua, että läsnäolleille maailma on varmasti parempi paikka tämän yhtyeen takia. Levy on erinomainen sekin ja vie orkesterin Lapland-Balkan -soundia kohti uusia ääripäitä: niin suoraviivaisempaan iskelmään kuin härskiin hekumaan ja atmosfäärisiin balladeihinkin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Kauko Röyhkä – Olen messias: Valitut teokset 1980-2012

Superfanille kuuden cd:n  Röyhkä-boksi oli vesi suunnilleen niin kielellä odotettu kuin tällainen julkaisu voi olla. Narttua väheksyvistä biisivalinnoista voisi mussuttaa maailman tappiin, eivätkä ennen julkaisemattomat demot ja livevedot ole ehkä kuin kiinnostavia, mutta Röyhkän omakätiset kansitekstit pelastavat paljon. Ennen kaikkea tämä laatikko kuuluu kirjahyllyn kunniapaikalle todisteena siitä, kuinka älyttömän paljon upeita lauluja tämä mies on tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Sarah Cracknell – ihana, jumalainen, etc.

En ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta olen haaveillut siitä useasti. Katsonut brittiläisiä sarjoja ja elokuvia. Lukenut matkaoppaita. Kuunnellut Pet Shop Boysia. Tiedän Notting Hillin, Holland Parkin ja King’s Crossin. Huomatkaa: tiedän, en tunne.

1990-luvulla olen haaveissani elänyt rave-bileet ja brittipopin kultakauden sekä kuunnellut radiosta, että East 17:n loistava Stay Another Day on joulun 1994 myydyin single. Elänyt populaarikulttuurin polttopisteessä.

Vuonna 2012 minulla ei ole kuitenkaan mitään suurta syytä matkustaa Lontooseen oikeassa elämässä. Tai on yksi: haluan ajaa metrolla West Endiin kuunnellen Saint Etiennen suurinta listahittiä He’s on the Phonea. Nousta ylös maanpinnalle Leicester Squarella, levittää kädet ja laulaa kappaleen ällistyttävän upean kertosäkeen:

”Yes
She never meant to call, she did anyway
And now he’s trying to find the words to say
Someday, someday”

Kutsuttakoon sitä vaikka Saint Etienne -pyhiinvaellukseksi. Ja ehkä Lontoo vuonna 2012 olisikin yhtä hurmaava kuin haaveitteni Lontoo vuonna 1995. Tiedän, että Saint Etienne on.

Silti tällä hetkellä sanon Lontoolle kuin kappaleen mies rakastajattarelleen: someday, someday.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Espanjalainen Princessa levytti alkuperäiselle varsin uskollisen version hienosti Suomessakin myyneelle Calling You -albumilleen (1996).

Video ei ole enää saatavilla

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/12-saint-etienne-only-love-can-break-your-heart/ Tue, 19 Jun 2012 06:30:17 +0000 http://www.nrgm.fi/?p=27508

Saint Etiennen esikoisalbumilla laulaneen Moira Lambertin voi bongata tästä Faith Over Reason -yhtyeen albumin takakannesta.

Neil Youngin alkuperäinen Only Love Can Break Your Heart on villasukkabiisien aatelia: äärimmilleen kärjistetty esimerkki artistineron siitä puolesta, joka vikisee rakkauden perään masentuneena koiranpentuna sateessa. Sen sanoma – rakkaus voi satuttaa, joten kannattaa olla varovainen – on vastakohta euforisen popin kehotukselle ottaa hetkistä ja kohdatuista ihmisistä kaikki irti.

Biisin, kuten Youngin muunkin 1970-luvun alkupuolen tuotannon, taustalla on hippiaikakaudesta podettu krapula, tässä tapauksessa kaiketi vapaan rakkauden varjopuolien innoittama.

Tällaiset merkitykset olivat läsnä korkeintaan metatasolla, kun uraansa aloitteleva popnörttikaksikko Bob Stanley ja Pete Wiggs versioi kappaleen ensimmäiseksi singlekseen Saint Etienne -nimellä. Kakkoslohkaisuna kuultiin tuore uudelleentulkinta tweepop-yhtye The Field Micen Kiss and Make Up -biisistä. Lainakappaleilla esittäytyminen saattoi olla epävarmuutta omista sävellystaidoista, mutta näiden miesten tapauksessa oli todennäköisemmin kyse tietoisesta oman paikan määrittelystä. Se paikka näyttäisi sitten löytyvän pop-rakennuksen kirjastohuoneesta, vastakkaisesta siivestä hedonismiin ja rock’n’roll -menoon nähden.

Only Love Can Break Your Heart on loistava coverversio. Se onnistuu kuulostamaan aivan omanlaiseltaan puuttumatta biisin perusasetuksiin sen kummemmin. Lauluntekijäballadin sovittaminen 1990-luvun alun hiphopahtavaan standardibiittiin tapahtuu luontevasti, ja Saint Etiennen tulkintaa leimaava housepianoriffi on yksinkertaisuudessaan nerokas. Youngin kappaleesta tehdään loistava laskuhumalavaiheen tanssiraita poistamatta siitä mitään olennaista – paitsi maestron jäljittelemätön laulu, joka oli välttämätöntä korvata jollakin suhteellisen erilaisella.

Moira Lambertin viileän haaveileva vokaalisuoritus ajaa asiansa mainiosti. Se alleviivaa sitä, ettei nyt ole kyse singer-songwriterin omasta sydänsurusta, vaan näyttelijän esittämästä tulkinnasta. Tai ei, ei näyttelijän, joka pyrkisi menemään rooliin niin, että sydänsuru tulee hänen omakseen. Tässä ei esitetä mitään muuta kuin faneja elämysretkellä popin ihmemaassa.

Näin Wiggs ja Stanley ryhtyivät rakentamaan konseptiaan tunnustamalla ovelasti heikkoutensa heti kärkeen.

Tässä vaiheessa iki-ihana Sarah Cracknell ei tosiaan ollut vielä vakiintunut ryhmän laulajaksi. Mutta ei se mitään, sillä Moira Lambertiinkaan ei voi olla rakastumatta, kun katsoo Only Love Can Break Your Heartin videon. Siinä hän mallintaa välillä 1950-luvun lopun taide-elokuvatähteä ja ruumiillistaa välillä vuotta 1990 omituisessa XL-kokoisessa yöasussa, mutta on syötävän suloinen kaiken aikaa. Jätkät kekkuloivat konservatiivista värisilmää raiskaavissa kuteissa ja pelaavat pöytäjalkapalloa, mutta välillä nähdään mustavalkoisen romanttisia lähiöotoksia.

Viiden tähden pelinavaus jalkapallojoukkueen mukaan nimetyltä yhtyeeltä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Se The Field Mice -versio.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Moira Lambertin myöhempiä tekemisiä ei tuubista paljoa löydy. Vuonna 1991 hän lauloi tällä Faith Over Reason -kokoonpanon täysin unohduksiin vajonneella tunnelmapalalla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS III!

Neil Youngin alkuperäinen Only Love Can Break Your Heart.

Video ei ole enää saatavilla

Jostain syystä Sarah Cracknell sijoitetaan Saint Etienne -kuvissa aina huomiotaherättävimmälle paikalle. Bob Stanley (vas.) ja Pete Wiggs voivat vain arvailla syytä.

Popfanien muodostaman popyhtyeen voittoisa paluu levyllä, joka käsittelee – niin, popmusiikkia.

Tietyn musiikkikriitikoiden koulukunnan mielestä Saint Etienne on varmaan lähtökohtaisesti epäilyttävä yhtye. Sehän koostuu popfaneista. Bob Stanleylla on ristinään jopa se kaikkein hirvittävin taakka: hän myös kirjoittaa musiikista. Analyyttisesti ja valtavalla historiantuntemuksella. Hän on rokkia vaistonvaraisesti soittavan jalon villin antiteesi. Hän omistaa varmasti tuhansia levyjä ja viettää suuren osan ajastaan niiden parissa.

90-luvulla puhuttiin halveksuvasti record collection rockista, Oasiksen jalanjäljissä kulkeneista retroilevista keskinkertaisuuksista, mutta nimitys oli hieman harhaanjohtava: noiden ihmisten levykokoelmat on helppo kuvitella varsin kapea-alaisiksi, eivätkä he tainneet edes tietää, mitä analyyttisyys tarkoittaa. Saint Etienne sen sijaan määrittelee pelikentäkseen popin koko historian. He eivät fetisisoi muutamaa moppitukkayhtyettä 60-luvulta, vaan kaikkea hyvää popmusiikkia. Referenssikenttä on niin laaja, että se kadottaa merkityksensä referenssikenttänä.

Siksi on turha tutkia Words and Music -paluulevyn oivaltavaa kantta, karttakuvaa pophistorian fantasiakaupungista, suurennuslasin kanssa. On aika yhdentekevää, mitä nimiä kuvasta voi bongata. Olennaista on ymmärtää itse idea: tällainen kansi annetaan levylle, joka huokuu joka nuotillaan rakkautta musiikin mahtia kohtaan.

Olennaista Saint Etiennessä on sekin, että vastoin odotuksia se on aina kuulostanut ennen kaikkea itseltään. Ei se yritä ympätä Bob Stanleyn koko levykokoelmaa soundiinsa. Sen musiikin perustavimmat elementit ovat pysyneet samoina yli 20 vuotta: klassiset popmelodiat, analogisyntikat, yhtyeen perustamisajan house- ja baleaarivaikutteet, Sarah Cracknellin hunajaisen elegantit vokaalit. Se elää ja hengittää tiettyä peribrittiläistä pop-cooliutta, joka kätkee kuitenkin alleen suurimmista suurimpia tunteita.

Uransa ensimmäisen puolen vuosikymmenen aikana Saint Etienne ei tehnyt juuri mitään väärin. Sen jälkeen se ajautui vähitellen kohti keskinkertaisuutta. Ihan perille asti se ei päässyt missään vaiheessa, ja edellinen albumi, hieman väkinäisen kerrostaloteeman ympärille rakennettu Tales From The Turnpike House (2006) väläytteli hetkittäin selvästi parempaa. Sen jälkeinen pitkä hiljaiselo osoittautuu nyt kuitenkin erinomaiseksi ratkaisuksi.

Saint Etienne on ladannut koko osaamisensa definitiiviseksi teemalevyksi siitä itselleen kaikkein läheisimmästä aiheesta: popmusiikista. On helppo kuvitella, miten tämä konsepti on Stanleyta ja kumppaneita innoittanut. Sillä, samoin kuin pitkällä kypsyttelyajalla, voi varmasti selittää kappalemateriaalin poikkeuksellisen korkean tason. Kyse on yhtyeen reilusti yli 20-vuotisen uran vahvimmasta albumikokonaisuudesta.

Levyn aloittaa seesteinen Over The Border, jonka puhutuissa säkeistöissä Cracknell tekee kunniaa musiikin tunnetulle roolille aikuistuvan nuoren parhaana ystävänä. Stock-Aitken-Watermanin hengessä kupliva I’ve Got Your Music tuntuu teemabiisiltä mukana kuljetettavan popin autuudelle walkmaneista puhelin-Spotifyyn. Hurmioitunut DJ – täydellinen popbiisi sivumennen sanoen – kohdistaa valokeilan siihen levysoittimiensa takana hääräilevään hahmoon, joka mahdollistaa muiden ihmisten ekstaasin ja eroottiset elämykset tanssilattialla.

Tässä vain muutama esimerkki Saint Etiennen innoittuneista hymneistä omalle leipäpuulleen.

Words And Musicin konseptissa piilee eittämätön metatasoille eksymisen vaara. Halutessaan voi saada päänsä pyörälle miettiessään, mitä sivumerkityksiä liittyy siihen, että tehdään hurmiollisia, elämänlaatua kohentavia lauluja popmusiikin hurmiollisuudesta ja elämänlaatua kohentavasta vaikutuksesta. Toisaalta, mitä väliä sillä on? Saint Etienne pystyy lunastamaan itselleen asettamansa tehtävän. Keskinkertainen levy tällaisesta aihemaailmasta kuulostaisi turhalta ja naurettavaltakin, mutta tämä on kaikkea muuta kuin keskinkertainen levy.

Se on ehdottomasti jopa enemmän kuin hyvien biisiensä summa. Se on 18 vuoteen ensimmäinen Saint Etienne -levy, joka välittää tietoa siitä samasta fantasiamaailmasta, jonka takia yhtyeeseen aikanaan ihastui. Nämä ovat taas niitä henkimaailman juttuja, jotka karttavat sanoiksi pukemista. On toukokuu, aurinkoinen päivä Hyde Parkissa. Luultavasti ei ole kiire mihinkään. Luultavasti tytöt ovat kauniita. Luultavasti ollaan nuoria. Luultavasti sydäntä särkee, mutta vain vähän. Luultavasti illalla päästään parhaalle uudelle klubille.

Paljon valoa ja vähän varjoja, pitkiä katseita, käsittämättömän kirkkaita ja erottuvia värejä, epätoivoista hetkiin tarttumista.

Sarah Cracknell lausumassa: Peter Gabriel from Genesis. Se maaginen hetki, kun Heading For The Fairin intron jälkeen, kohdassa 0:36, varovainen house-piano tulee taustalle.

Ikuisia asioita, perusasioita. Vettä nuoruuden lähteestä.

90 Ei enempää eikä vähempää kuin vuoden paras ja ihanin poplevy toistaiseksi. Sen ilmaantuminen lievästi puun takaa tuntuu lupailevan suuria alkavan kesän varalle.

Video ei ole enää saatavilla

Kevätpörriäinen, Kevätpörriäinen. Varastin sisääntulovitsini tästä mainiosta julkaisusta. Se menee näin:

Mitä yhteistä on jalkapalloerotuomarilla ja poliisiautolla?
Molemmilla on pillit päällä.

Arvatkaapas, missä Jukalla on pilli? HAH.

Keskity, Jukka, anna meille Levyraati numero 32:n tulokset. Kuka sen sanoi? Kuuletteko te pääni sisäisiä ohjeita?

Nomuttajoo, asiaan: Osallistujia oli vaatimattomasti yhdeksän ja te kaikki olitte kovin anteliaalla tuullella pisteiden suhteen.

5. Saint Etienne – Tonight, 4.67 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=UEWEAqNR2XQ

Pitkälta levytystauolta palaavat etiennet eivät keränneet sympatiaanne. Vimpaksi jäivät, ihanat.

Anton Majava-Corbijn
Jos tämä olisi Madonnan uusi sinkku, tykkäisin paljon enemmän.
5

Lauri Rikkonen
Huoletonta nostatusta tarjosi tämä. Ei palani kakkua, mutta en keskenkään lopettanut.
5

Jukka Kuusisto
Liian tasapaksu tausta tappoi kiinnostuksen ja rupesin ajattelemaan muita asioita. Sympaattisen kuuloinen laulaja ei pelastanut kappaletta.
5

4. Best Coast – The Only Place, 5

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=yoPoRuNTo9U

”Kevään odotetuimman indiealbumin” ykkössinkku ei menestynyt teidän kynsissänne ja korvissanne.

Antti Lähde
Miellyttävä kepeydessään ja melodisuudessaan, mutta kokonaisuutena (odotetun) valju. Rumpalin soitto on mahdottoman tylsää, laulajan ääni persoonallinen, mutta vähän kaksijakoisella tavalla. Kitarat helisee kivasti, mutta niinhän ne ovat tietysti tehneet jo 50 vuotta. Paras meininki oli c-osassa. Ehkä Best Coast on jollekin tärkeä bändi, en tiedä, mutta hirmuisesti kimallusta ja puhtia kaipaisi, jotta erottuisi massasti – saati nousisi edes jonkun Primitivesin kaltaisten menneisyyden umpikeskinkertaisuuksien parhaiden biisien tasolle.
6

Joni Kling
Lähtikö se toinen tyyppi kävelemään bändistä? Ei vissiin, koska Bethany ei biisejä osaa kirjoittaa. Ehkä tämän kirjoitti Snacks-kissa? Tai Wawwwes?
5

Lauri Rikkonen
Tytöllä kiva ääni. Muuten turhake.
3

3. Patti Smith – April Fool, 5.67

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BcR3I3Qk1XU

Pronssia vanhemmalle rouvalle!

Jukka Kuusisto
Odotukset olivat korkealla, eivätkä ne ihan täyttyneet. Vähän koukkua olisi kaivattu lisää. Ei huono, mutta ei toivottavasti tulevan albumin paras raita.
7

Mikael Johannes Mattila
Tässäkin on ihan mukavan kepeä svengi, mutta samalla vähän huonolla tavalla AOR-mainen. Verlainekin päästettiin irti vähän turhan myöhään, vaikka kitarakuviot selkeästi biisin mielenkiintoisinta antia ovatkin. Itse soundissa oli tosin vähän Nels Cline-pastissia.
5

2. Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – That\’s What\’s Up, 6.44

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=EyzacUdRlx4

Lauri Rikkonen
Tämähän pumppasi hienosti. Tuli mieleen kevätauringon lävistämä huoneilmassa leijaileva pöly, kun sen näin.
8

Joni Kling
Helvetissä on erityinen paikka ihmisille, joilla oli maallisen vaelluksensa aikana tapana kantaa akustista kitaraa mukanaan puistoissa. Heidän vartaloitaan keitetään hiljaisella tulella maustamattomassa nuudelikeitossa. Toisinaan tämä bändi heittää keikan.
7

Antoinette Olivia
Nyt on kuunneltu Simon & Garfunkelia urakalla. Melko pirteä mutta menee nyt ohi.
6

1. Notkea Rotta – Paluu betoniin, 7.33

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BrcIDdpz74o

Notkis ei teiltä heikkoja arvosanoja saanutkaan, joten voitto oli ylivoimainen!

Ville Anttonen
rotalla on oma oikeasti originelli tyylinsä. kappalekin on hyvä ja tarttuva
9

Mikael Johannes Mattila
Tässä SMC-poppoon aloittamassa, lähiö-Helsingin romantiikkaa lyhytelokuvin kuvaavassa meiningissä on jotakin tosi sympaattista. Mutta hyvä biisihän tämä oli muutenkin, tymäkkä flow ja vastustamattoman svengaava biitti. Erottuu tässä porukassa ehdottomasti edukseen.
8

Antti Lähde
Hyvähän tämä on. Lähtökohtaisesti livenä soitettu hiphop kiinnostaa vähemmän kuin ohjelmoitu ja/tai sampleihin perustuva, mutta tämä toimii. Vähän pelotti biisin alkaessa, että mennäänkö tässä sanoinkuvaamattoman kauhean funkmetalin puolelle, mutta kertsiä edeltävä rumpu/kitarabreikki olikin yksinkertaisuudessaan biisin parhaita puolia.
7

Sitten katsahdetaan vielä kaikkien aikojen kokonaistulokset, joissa Notkis kipusi peräti kakkoseksi!

Ensi viikkoon!

Notkean Rotan nimetön albumi julkaistaan 18. huhtikuuta. Mukana nyt myös Rane Raitsikka! Paluu betoniin -videon on ohjannut Pablo Films.

Video ei ole enää saatavilla

Best Coast – The Only Place

Kevään odotetuin indiealbumi? Vai vain yksi tuhannesta samankuuloisesta kitaranrämpytysturhakkeesta? The Only Place on paitsi ruodittavaksenne tarjottavan kappaleen, myös Best Coastin kakkosalbumin nimi. Se ilmestyy 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – That’s What’s Up

Alex Ebertin 60-lukuinen indiefolkyhtye julkaisee toukokuun lopussa seuraajan kolmen vuoden takaiselle Up from Below -esikoisalbumilleen, josta muodostui kohtalaisen iso hitti. That’s What’s Up on levyn ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Tonight

Saint Etinenne julkaisee toukokuussa Words and Musicin, joka on yhtyeen ensimmäinen studioalbumi sitten vuoden 2005 Tales from Turnpike Housen. Albumilla tuotantoapua antavat niin bändin pitkäikäinen yhteistyökumppani Ian Catt sekä 2000-luvun popin kultasormi Richard X.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith – April Fool

Rockrunoilijoiden kuningatar on tehnyt yhdennentoista albuminsa Bangan tutun taustabändinsä säestämänä. Keäskuussa julkaistavan albumin kappaleet käsittelevät niin Amy Winehousea, Johnny Deppin syntymäpäivää kuin viimevuotista Japanin tsunamia. April Fool -kappaleessa kuullaan kitarassa Televisionin Tom Verlainea.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Jostain syystä Sarah Cracknell sijoitetaan Saint Etienne -kuvissa aina huomiotaherättävimmälle paikalle. Bob Stanley (vas.) ja Pete Wiggs voivat vain arvailla syytä.

Saint Etienne -faneilla on aihetta juhlaan neljästä syystä: 1) brittiyhtye esiintyy tulevana sunnuntaina ensimmäisen kerran Suomessa, 2) trion kosketinsoittaja-tuottaja-laulunkirjoittaja Pete Wiggs viettää tänään 45-vuotissyntymäpäiviään, 3) juhlan kunniaksi Wiggs vastaa Nuorgamin maineikkaisiin small talk -kysymyksiin ja 4) Nuorgam julkaisee Saint Etienne -soittolistan sekä kaksi harvinaista valokuvaa – Bob Stanley Suomessa kesällä 1996!

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En voi sanoa varmasti, mutta arvaan lonkalta Holland–Dozierin Baby Don’t Leave Me. Se on joka tapauksessa yksi eniten soittamiani vinyylisinglejä. Kappaleessa on kaikki oleellinen: sen keskitempoinen rytmi tanssittaa, sen basso- ja kitarakoukut iskevät tappavasti, sen laulusuoritus särkee sydämen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Ehkä maailmassa on yhä ihmisiä, jotka tekevät oikeasti tärkeää musiikkia. Esimerkiksi joku naispuolinen rockyhtye Bahrainissa. Heidän musiikkinsa ei välttämättä ole omaan makuuni, mutta se saattaa olla hyvinkin tärkeää.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Jotain sellaista kuin The Peppersin Pepper Box. Tapanani on kylläkin jättää dj rauhaan, joten minun pitäisi olla todella, todella kännissä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Rakastin The Beatlesia, kunnes synkässä teini-iässä päätin, että he ovat yliarvostettuja. Sittemmin olen jälleen alkanut suhtautua yhtyeeseen rakkaudella ja hämmästyksellä. Kamppailu suosikkibeatleni asemasta käydään Johnin tai Paulin välillä. Paul luultavasti voittaa, varsinkin jos aletaan vertailla esimerkiksi McCartney II -albumia ja Double Fantasya.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Broadcastin Trish Keenanin kuolema tuntui hyvin surulliselta. Olin muistaakseni kellarissani, kun kuulin uutisen. Ei niin, että sillä olisi mitään merkitystä.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

“Love Unlimitedin Under the Influence of Love vie minut takaisin hedonismin kulta-aikaan, Heavenly Social -klubin varhaisvuosiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

”Riippuu hyvin paljon kappaleesta ja musiikinlajista. Joissain tapauksissa erittäin voimakkaasti tuotettu laulu toimii, joissain tapauksissa se kuulostaa hyvin ärsyttävältä. Itse en pystyisi tekemään minkäänlaista musiikkia ilman tietokonetta, joten en ryhdy moittimaan muita heidän tekemisistään.”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla Barbara Lewisin, jonka äänessä on melankolista haurautta – varsinkin Hello Strangerissa, joka on yksi kaikkien aikojen hienoimpia lauluja. Huonolla tavalla puolestaan Stereophonicsin Kelly Jonesin, jonka laulutyyli on minun makuuni aivan liian mahtaileva.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Keikkakokoonpanomme on nykyään suhteellisen pieni ja olemme melko lailla samalla aaltopituudella. Ilmeisiä yhteisiä suosikkejamme ovat Neil Young, The Beach Boys ja The Bee Gees, tosin parhaiten toimivat yleensä kokoelmat, joilla on sekaisin uutta ja vanhaa musiikkia.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

“Olen päätynyt karaokebaariin vain kerran, ja silloin minut huijattiin laulamaan Guns N’ Rosesin Sweet Child O’ Mine. Parhaimmillaan lauluni kuulosti siltä kuin Morrisseytä kuristettaisiin. En aio mennä karaokebaariin enää toiste.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“The television man is crazy saying we’re delinquent wrecks /
Man I don’t need TV when I’ve got T Rex”
(Mott the Hoople – All the Young Dudes)

”Hieno säepari, joka kiteyttää kappaleen ja sen edustaman aikakauden ytimen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on parasta metallimusiikkia ja mistä syystä?

“Jos on olemassa metallia, joka kuulostaa The Smithsin ja Guns N’ Rosesin risteytykseltä, saattaisin pitää siitä. Muuten metalli ei ole oikein minun juttuni.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

“Brenda Lee Eager on aliarvostettu artisti, jonka tuotantoa suosittelen mielelläni, mutta se riippuu tietysti millaisesta ihmisestä on kyse. Viime aikoina olen kuunnellut uutta Peaking Lights -albumia – erinomaista musiikkia matkusteluun ja pimeässä istuskeluun.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli vai cd?

“Vinyyli tai digitaalinen. Cd-levyt lataan yleensä kovalevylle ja soitan niitä iPodin, tietokoneen tai puhelimen kautta. Kaikilla formaateilla on hyvät puolensa; 1970-luvun vinyylit näyttävät ja tuntuvat upeilta ja soivat upeasti, mutta myös digitaalinen voi kuulostaa hyvältä ja on usein käytännöllisempi. Vinyyli on tavallaan vähän elitistinen juttu; se vaatii rahaa ja suhteita, kun taas digitaalinen on helpommin kaikkien ulottuvilla.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

“Aivan varmasi olen joskus teeskennellyt kuulleeni jostain yhtyeestä tai artistista peittääkseni tietämättömyyteni. Mutta yleisesti ottaen on parempi tunnustaa tietämättömyytensä kuin valehdella. Ihmiset hehkuttavat omia suosikkejaan yleensä ihan mielellään.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”The Whon 5.15 on sellainen. Ymmärrän kyllä kappaleen sanoituksen – joka ei ole kovin kehuttava – mutta musiikkinsa ja tuotantonsa puolesta koko Quadrophenia-soundtrack ei vain mielestäni istu tarinaan 1960-luvun mod-skenestä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

“Erittäin seksistinen sanoitus, raskaalla kädellä soitettu saksofoni tai mahtipontinen laulaja.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

“Sori vaan, olen sen suhteen täydellinen ummikko. Olen varma, että Bob (Stanley) tietäisi aiheesta jotakin.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

“Luultavasti The Osmondsin One Bad Apple. Animaatio ja kappaleen helposti ymmärrettävä sanoitus varmasti vaikuttivat asiaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

“Liian vaikea kysymys, liian englantilainen.”

Sävellys vai se, miltä kappale kuulostaa?

“Hmm… niiden kahden yhdistelmä. Tosin kappaleista on yleensä olemassa joku tietty versio, jota erityisesti rakastaa. Siinä mielessä ratkaisevaa on se, miltä kappale kuulostaa.”

Mitä ajattelet “kielletyistä nautinnoista” musiikissa?

“Loppujen lopuksi on olemassa vain musiikkia, josta pidät (eli hyvää musiikkia), ja musiikkia, josta et pidä (eli huonoa musiikkia). Mutta tietyissä tilanteissa on ehkä viisainta pitää Lieutenant Pigeonia kohtaan tuntemasi rakkaus omana tietonasi.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

“Mielestäni hän ei ollut nero ja aivan varmasti hän oli jonkin sortin pölvästi, mutta joka tapauksessa hän oli hyvä keulakuva. Hänen laulutyylinsä vaikutti moniin 1980-luvun suosikkibändeihini, kuten Joy Divisioniin ja The Falliin.”

Bob Stanley Suomessa 1996

”Suuri Suomen ystävä”, iltapäivälehdet kirjoittaisivat Bob Stanleysta, jos ylipäätään koskaan kirjoittaisivat Saint Etiennestä. Kesällä 1996 Bob Stanley oli Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä soittamassa levyjä  Jani Järvisen kutsusta. Miehet olivat tutustuneet aiemmin samana vuonna Manchesterissa.

Stanleyn dj-setin lisäksi Vanhalla soittivat silloiset suomalaiset musiikkivientitoivot Super ja Jimi Tenor. Samalle Stanleyn Suomen reissulle kuului luonnollisesti perisuomalainen mökkireissu, jolta alla olevat kuvat ovat. Kuvat ovat Jani Järvisen arkistoista.

Missä Bob luuraa? Toinen vasemmalta valkoisessa paidassaan. Tunnistatko kuvan Suomipoppareita?

I'm an Englishman on a Finnish lake.

Soittolista: Saint Etienne – 21 Golden Greats

60-luvun tyttöbändit, baleaarinen house, eurodance, folk, Lontoon metroasemat, dub, indiepop, sämplet, disko ja Beanosissa (Lontoon isoin – jo lapun luukulle laittanut – levydivari) vietetty nuoruus. Näistä aineksista ovat liki soittotaidottomat Pete Wiggs ja Bob Stanley hioneet poptimantteja Sarah Cracknellin avustuksella jo 21 vuoden ajan

22.5. yhtyettä kuullaan ensimmäitä kertaa livenä Suomessa. Sen kunniaksi Saint Etiennen 21 parasta raitaa samalla soittolistalla. Listan laati Jani Järvinen.

1. Only Love Can Break Your Heart
2. Kiss And Make Up
3. Spring
4. Girl VII
5. Filthy
6. She’s The One
7. Nothing Can Stop Us
8. Join Our Club
9. Calico
10. Avenue
11. Conchita Martinez
12. Hobart Paving
13. Who Do You Think You Are
14. Like A Motorway
15. He’s On The Phone
16. Burnt Out Car – Balearico
17. Heart Failed In A Back Of Taxi
18. Finisterre
19. Shower Scene
20. Amateur
21. Method Of Modern Love

21 Golden Greats – St. Etiennen parhaat

Saint Etienne Helsingin Korjaamolla 22.5.

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.

Toukokuun antimet keikkarintamalla eivät jää siihen. Samana päivänä Saint Etiennen kanssa Helsingissä esiintyy postpunk-konkariyhtye Pere Ubu, joka esittää Tavastialla vuoden 1978 klassikkolevynsä The Modern Dance.

Toukokuun aikana Tavastialla esiintyvät myös brittinousukas The Vaccines, klassikkometelöijät Swans, uuden polven kitaravirtuoosi James Blackshaw ja kanadalainen Caribou, joka ihastutti viime kesän Flow-festivaalilla.

The Circus -yökerhon lavalle nousevat puolestaan Skotlannin kitaramessiaat Glasvegas ja 2000-luvun konepopsuuruus Ladytron, ja Nosturiin saapuu triphopin keisari Tricky.

Ja heti kesäkuun alussa ensimmäisen Suomen-visiittinsä tekee Tortoise. Ja sitten…

Toukokuun keikkoja:

9.5. Tricky, Nosturi, Helsinki
10.5. Swans ja James Blackshaw, Tampere, Klubi
11.5. Swans ja James Blackshaw, Tavastia, Helsinki
14.5. Glasvegas, The Circus, Helsinki
17.5. Ladytron, The Circus, Helsinki
22.5. Saint Etienne, Korjaamo, Helsinki
22.5.Pere Ubu, Tavastia, Helsinki
31.5. Caribou, Tavastia, Helsinki

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Method of Modern Love (2009)