Notkea Rotta – rottanaamareita, saksipotkuja ja gonzoa lintukodon syrjäkujilta. (Kuva: Tomi Palsa)

Salafiksut gonzoräppärit ilmoittavat saapumisestaan petrolinhajuisen pamauksen kera.

”Vittu kytät on aina mun perässä
Kun mä posotän pöllityllä Pösöllä
Itäväylää, ei jaksa tsiigaa sireenii
kun on vetäny vitusti vireenii”

22 vuotta sen jälkeen, kun Maukka Perusjätkä moottorisahasi tiensä läpi Neuvosto-Suomen arkisen harmauden ja samoihin aikoihin, kun minut ystävineni toivotettiin ulos tamperelaisesta pubista yritettyämme soittaa maksuttomaksi äityneestä jukeboksista hänen Säpinää-kappaleensa arviolta 15 kertaa putkeen, yhtye nimeltä Notkea Rotta julkaisi oman kunnianosoituksensa kappaleelle.

Vuosi oli 2001 ja suomalainen punk oli nähnyt nimensä kuolinilmoituksissa jo lähes pari vuosikymmentä sitten ja siirtynyt maan alle sitä murjottamaan.

Niinpä tarvittiin Itä-Helsingistä lähtöisin olleet yliopisto-opiskelijapojat nimeltä Mikko ja Severi käymään uuden vuosituhannen sotaan apatiaa vastaan. Aseiksi he valjastivat niin sanotun high concept -idean, jonka saattoi tiivistää lauseeseen:

”Sarjakuvahahmokokoelma seikkailee pikkurikoksista, Itä-Helsingin betonilähiöistä, teinimutseista ja ’karvaloteista’ koostuvassa rinnakkaistodellisuudessa kuminkäryisten hiphop-biittien tahdissa.”

Notkea Rotta oli piristävintä, mitä kotimaisessa hiphopissa tai punkissa oli tapahtunut pitkään aikaan. Rapin tosikkomaisen uhon korvasivat rottanaamarit ja saksipotkut ja punkin yksisilmäisen saarnaamisen gonzoilevat tarinat lintukodon syrjäkujilta.

Tai kuten Mikko, siis Notkea Rotta, sanoi Ylioppilaslehden haastattelussa kolmisen vuotta myöhemmin: “Setämäinen sormen heristely on aina inhottanut. Ongelmiin voi ottaa kantaa myös umpikieron mustan huumorin avulla.”

Notkea Rotta raivasi tietä suomalaisille räppäreille, jotka eivät halunneet kopioida Rähinä-artistien teinihybristä. (Kuva: Tomi Palsa)

Pöhinää-kappaleen Notkean Rotan miehet tekivät alun perin ystäviensä iloksi; se äänitettiin vailla minkään sortin budjettia joululahjaksi heidän vanhalle Itä-Helsingin kaveripiirilleen. He tuskin olisivat arvanneet, että yli vuosikymmen myöhemmin yhtyeen vyön alla olisi ihan oikea ura, tuore levy ja paikka 2000-luvun suomalaisten pophelmien listalla.

Kappale tarjoaa täydellisen ensikosketuksen Notkean Rotan surrealistis-realistiseen maailmaan.

Tarinassa Rotta pakenee lakia 626-mallin Mazdallaan ja sitten jalan pitkin Itä-Helsinkiä; perässä viilettävät poliisit ja ”savitakkiässät”. Anastettuaan toisen auton Rotta päätyy lopulta yh-äiti Meno-Anun asunnolle (”Koska Anu diggaa douppaa / siks mä täällä paukkaan / ja siinä sivussa yleensä pääsen koukkaa”). Asunnolla parivaljakko vetää viinaa ja huumeita ja yrittää sitten harrastaa seksiä – mikä menee tietysti sekin poskelleen.

Taustalla sykkii vastustamattomasti likaisella elektropörinällä ryyditetty pakokaasunhajuinen N.W.A.-biitti, joka puhkeaa kertosäkeessä sireenien ja laittoman funkyn melun hallittuun sekasortoon. (”Pöhinää! Itä-Helsingin kaduilla!”)

Kappaleen energia on tarttuvaa, lähes käsinkosketeltavaa; kappale tuntuu enemmän punkilta kuin hiphopilta. Siinä kaikuu kapina ja se kommentoi komedian varjolla yhteiskunnallisia aiheita.

Se raivasi tietä kaikille suomalaisille räppäreille, joilla oli samanlaisia aikeita ja jotka eivät halunneet kopioida Rähinä-artistien tyhjänpäiväistä teinihybristä. Se toi suomalaiseen musiikkiin uudenlaisen, anarkistisen estetiikan ja palautti siihen hauskalla tavalla päähänpotkittujen näkökulman. Se laajensi muiden artistien mahdollisuuksien kenttää.

Siksi voidaankin väittää, että Pöhinää on 2000-luvun tärkein suomalainen punk-kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska videon ääniraita on varsin heikkotasoinen, suosittelemme, että käytät ensimmäistä videota lähinnä visuaalisiin tarkoituksiin. Itse kappale kannattaa kuunnella alla olevan klipin kautta tai Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. maaliskuuta 2001 – Afganistania hallinnut Taliban-liike alkoi hävittää maan alueella olevia historiallisia Buddhan patsaita, koska ne olivat ”islamin vastaisia”.

Monsp 

69  Tässä taas yksi todiste suomiräpin monipuolistumisesta: Gasellit kartoittaa harmaata aluetta Fintelligensin ja undergroundin välimaastossa. Nelihenkinen helsinkiläisyhtye satsaa kertosäkeisiin, tarttuviin taustakoukkuihin ja perusasioissa pitäytyviin teksteihin, mutta ei kuulosta lipevältä, populistiselta tai halvalta. Elektroniset biitit eivät ole mitään perusjunttaa, minkä todistaa jo loistava avauskaksikko: Ime huiluu olisi aika normiuhoa ilman ovelaa rytmitystään, ja huikean hieno Hiki piirtää graafista kuvaa ahdistavan kuumasta ja kännissä vietetystä kesästä länkkärikitaroiden säestyksellä. Jälkimmäisellä raidalla vierailee Villegalle, ja jossain mielessä Gasellit ovatkin JVG:n hengenheimolaisia. Urheiluslangin sijasta tosin kuullaan vieläkin enemmän ryyppyjuttuja ja aika angstisia kuvauksia naissuhteista. Pidemmän päälle tyyppien tyttöjutut alkavat tympiä, eikä asiaa ainakaan yhtään auta iisin melodinen Pillist kii, jolla ääneen pääsee taas kerran mustasukkaisuuden riivaama, väkivallalla uhkaileva nuorimies. Vaikka kyse onkin tietysti rooliin kirjoittamisesta, on vaikea keksiä tilannetta, jossa tällaista kappaletta haluaisi kuunnella. Kokonaisuutena Kiittämätön on kuitenkin sujuvasti alas menevää kesämusaa, joka tavoittaa hetkittäin aavistuksen loistokkuudesta. Ainakin toistaiseksi yhtye on liiaksi kiinni tavanomaisuudessa pystyäkseen pitämään niistä hetkistä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

Notkea Rotta – Notkea Rotta

Monsp

55 Notkean Rotan kaltaisen konseptuaalisen vitsin venyttäminen jo viiden albumin mittaiseksi on melkoinen haaste. Edellisen julkaisun, nimihahmon soololevyksi profiloidun Notkean maan myötä tarina tuntui jo vetelevän viimeisiään. Sitten mukaan saatiin kitaristilegenda Rane Raitsikka ja suunta otettiin taas perusasioiden äärelle Itä meidän -klassikon (2005) maisemiin. Periaatteessa kyse on tuon levyn toisinnosta, nyt vain bändimeiningillä toteutettuna. Toisin sanoen Rotta häslää sekavia,  Rautaperse vetää viinaa ja naisia ja Komisario Jyrkkä saa heittää väliin oman biisinsä. Vain Meno-Anu puuttuu, ja ehkä hyvä niin. Biisien nimet ovat hauskoja – Pumpataan puskissa, Salkku ja mulkku, Paradoksaaliset pallinaamat – mutta valitettavasti ne ovat sitten hauskinta näissä rutiinivedoissa. Riimit eivät tipahtele läheskään vanhaan malliin, oivallukset ovat kortilla. Konsepti on yksinkertaisesti lypsetty tyhjiin. Ilman tiukasti funkkaavia ja rokkaavia taustoja tämä olisi huomattavan tylsä levy. Nyt sen tähdeksi nousee eittämättä bändi, ja ennen kaikkea Raitsikka, jonka riffittely tuo vähän mieleen Licenced To Illin. Kohokohdaksi nousee menevä Mitä iistimpää, sitä siistimpää. Loppuun on vielä todettava, että promillemäärän noustessa nousee levyn saama pistemääräkin, ja livenä tätä toimintaa ehkä katsoisi hyvinkin mielellään. (Niko Peltonen)

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BrcIDdpz74o

Santigold – Master of My Make-Believe

Warner

53 Santigoldin pitäisi olla täydellinen poptähti, mutta hän ei ole. Jo philadelphialaisen esikoisalbumi Santogold (2008) paljasti tyhjiön siellä, mistä pitäisi olla karisma, eikä levyn pitkään kypsytelty seuraaja muuta tilannetta. Master of My Make-Believe on tympeä  ja flegmaattinen levy. Kuinka sen kappaleista voisi innostua, kun Santigoldin omakaan viisari ei värähdä? Viime vuonna julkaistun Go!-singlen enteili hyvin albumin keskinkertaisuutta. Diplon tuottama militantti paukutus oli kuin M.I.A. autopilotilla, mikä on viimeinen asia, jolta Santigoldin kannattaisi kuulostaa. Tuoreista singleistä Big Mouth jatkaa samaa linjaa – vielä epäonnistuneemmin. Disparate Youth on sentään kelpo biisi, mutta senkin relevanttiusastetta kuvaa hyvin, että ensimmäisenä se tuo mileen Klaxonsin (muistatteko?) coverin Gracen ysäridanceklassikosta Not Over Yet. Dave Sitekin tuotantojälki kuuluu selkeimmin siinä, että levyn parhaat kappaleet (God from the Machine, This Isn’t Our Parade) ovat niitä, jotka kuulostavat eniten Sitekin omalta bändiltä, TV on the Radiolta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Spain – The Soul of Spain

Glitterhouse

71 Kalifornialainen slowcoreyhtye Spain julkaisi vuosina 1995–2001 kolme albumia, joita voi suositella varauksetta kaikille Low’n ja Tindersticksin melankolisiin maailmoihin ihastuneille. Parhaimmillaan, kuten I Believe -albumin (2001) avaavalla kuolemattomalla biisikolmikolla She Haunts My Dreams–Born to Love Her–You Were Meant for Me, Josh Hadenin hönkimät kappaleet ovat kuin seisovaa ilmaa, minimalistisesti ja metronomintarkasti laahaavia stalker-vinjettejä, joiden intiimiys on yhtäaikaisesti tukahduttavaa ja vangitsevaa. Spain palaa yhdentoista vuoden tauolta The Soul of Spainilla, joka on ihan onnistunut kokonaisuus, vaikka tuskin saavuttaa kenenkään sydämessä yhtä tärkeää paikkaa kuin kulttisuosikeiksi päätyneet edeltäjänsä. Levy on tunnelmaltaan vähän liian välitön tuntuakseen kovin merkittävältä, vaikka bändi I’m Still Freellä ja Only Onella vahvuuksiaan väläyttääkin. Spain on hieno yhtye, mutta ennen kaikkea yhden idean yhtye: kun yhtye vähän rockailee (Because Your Love) tai sallii muiden kuin Hadenin päästä mikrofonin ääreen (All I Can Give), se muuttuu silmänräpäyksessä tunnistamattomaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kevätpörriäinen, Kevätpörriäinen. Varastin sisääntulovitsini tästä mainiosta julkaisusta. Se menee näin:

Mitä yhteistä on jalkapalloerotuomarilla ja poliisiautolla?
Molemmilla on pillit päällä.

Arvatkaapas, missä Jukalla on pilli? HAH.

Keskity, Jukka, anna meille Levyraati numero 32:n tulokset. Kuka sen sanoi? Kuuletteko te pääni sisäisiä ohjeita?

Nomuttajoo, asiaan: Osallistujia oli vaatimattomasti yhdeksän ja te kaikki olitte kovin anteliaalla tuullella pisteiden suhteen.

5. Saint Etienne – Tonight, 4.67 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=UEWEAqNR2XQ

Pitkälta levytystauolta palaavat etiennet eivät keränneet sympatiaanne. Vimpaksi jäivät, ihanat.

Anton Majava-Corbijn
Jos tämä olisi Madonnan uusi sinkku, tykkäisin paljon enemmän.
5

Lauri Rikkonen
Huoletonta nostatusta tarjosi tämä. Ei palani kakkua, mutta en keskenkään lopettanut.
5

Jukka Kuusisto
Liian tasapaksu tausta tappoi kiinnostuksen ja rupesin ajattelemaan muita asioita. Sympaattisen kuuloinen laulaja ei pelastanut kappaletta.
5

4. Best Coast – The Only Place, 5

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=yoPoRuNTo9U

”Kevään odotetuimman indiealbumin” ykkössinkku ei menestynyt teidän kynsissänne ja korvissanne.

Antti Lähde
Miellyttävä kepeydessään ja melodisuudessaan, mutta kokonaisuutena (odotetun) valju. Rumpalin soitto on mahdottoman tylsää, laulajan ääni persoonallinen, mutta vähän kaksijakoisella tavalla. Kitarat helisee kivasti, mutta niinhän ne ovat tietysti tehneet jo 50 vuotta. Paras meininki oli c-osassa. Ehkä Best Coast on jollekin tärkeä bändi, en tiedä, mutta hirmuisesti kimallusta ja puhtia kaipaisi, jotta erottuisi massasti – saati nousisi edes jonkun Primitivesin kaltaisten menneisyyden umpikeskinkertaisuuksien parhaiden biisien tasolle.
6

Joni Kling
Lähtikö se toinen tyyppi kävelemään bändistä? Ei vissiin, koska Bethany ei biisejä osaa kirjoittaa. Ehkä tämän kirjoitti Snacks-kissa? Tai Wawwwes?
5

Lauri Rikkonen
Tytöllä kiva ääni. Muuten turhake.
3

3. Patti Smith – April Fool, 5.67

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BcR3I3Qk1XU

Pronssia vanhemmalle rouvalle!

Jukka Kuusisto
Odotukset olivat korkealla, eivätkä ne ihan täyttyneet. Vähän koukkua olisi kaivattu lisää. Ei huono, mutta ei toivottavasti tulevan albumin paras raita.
7

Mikael Johannes Mattila
Tässäkin on ihan mukavan kepeä svengi, mutta samalla vähän huonolla tavalla AOR-mainen. Verlainekin päästettiin irti vähän turhan myöhään, vaikka kitarakuviot selkeästi biisin mielenkiintoisinta antia ovatkin. Itse soundissa oli tosin vähän Nels Cline-pastissia.
5

2. Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – That\’s What\’s Up, 6.44

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=EyzacUdRlx4

Lauri Rikkonen
Tämähän pumppasi hienosti. Tuli mieleen kevätauringon lävistämä huoneilmassa leijaileva pöly, kun sen näin.
8

Joni Kling
Helvetissä on erityinen paikka ihmisille, joilla oli maallisen vaelluksensa aikana tapana kantaa akustista kitaraa mukanaan puistoissa. Heidän vartaloitaan keitetään hiljaisella tulella maustamattomassa nuudelikeitossa. Toisinaan tämä bändi heittää keikan.
7

Antoinette Olivia
Nyt on kuunneltu Simon & Garfunkelia urakalla. Melko pirteä mutta menee nyt ohi.
6

1. Notkea Rotta – Paluu betoniin, 7.33

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BrcIDdpz74o

Notkis ei teiltä heikkoja arvosanoja saanutkaan, joten voitto oli ylivoimainen!

Ville Anttonen
rotalla on oma oikeasti originelli tyylinsä. kappalekin on hyvä ja tarttuva
9

Mikael Johannes Mattila
Tässä SMC-poppoon aloittamassa, lähiö-Helsingin romantiikkaa lyhytelokuvin kuvaavassa meiningissä on jotakin tosi sympaattista. Mutta hyvä biisihän tämä oli muutenkin, tymäkkä flow ja vastustamattoman svengaava biitti. Erottuu tässä porukassa ehdottomasti edukseen.
8

Antti Lähde
Hyvähän tämä on. Lähtökohtaisesti livenä soitettu hiphop kiinnostaa vähemmän kuin ohjelmoitu ja/tai sampleihin perustuva, mutta tämä toimii. Vähän pelotti biisin alkaessa, että mennäänkö tässä sanoinkuvaamattoman kauhean funkmetalin puolelle, mutta kertsiä edeltävä rumpu/kitarabreikki olikin yksinkertaisuudessaan biisin parhaita puolia.
7

Sitten katsahdetaan vielä kaikkien aikojen kokonaistulokset, joissa Notkis kipusi peräti kakkoseksi!

Ensi viikkoon!

Notkean Rotan nimetön albumi julkaistaan 18. huhtikuuta. Mukana nyt myös Rane Raitsikka! Paluu betoniin -videon on ohjannut Pablo Films.

Video ei ole enää saatavilla

Best Coast – The Only Place

Kevään odotetuin indiealbumi? Vai vain yksi tuhannesta samankuuloisesta kitaranrämpytysturhakkeesta? The Only Place on paitsi ruodittavaksenne tarjottavan kappaleen, myös Best Coastin kakkosalbumin nimi. Se ilmestyy 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – That’s What’s Up

Alex Ebertin 60-lukuinen indiefolkyhtye julkaisee toukokuun lopussa seuraajan kolmen vuoden takaiselle Up from Below -esikoisalbumilleen, josta muodostui kohtalaisen iso hitti. That’s What’s Up on levyn ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Tonight

Saint Etinenne julkaisee toukokuussa Words and Musicin, joka on yhtyeen ensimmäinen studioalbumi sitten vuoden 2005 Tales from Turnpike Housen. Albumilla tuotantoapua antavat niin bändin pitkäikäinen yhteistyökumppani Ian Catt sekä 2000-luvun popin kultasormi Richard X.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith – April Fool

Rockrunoilijoiden kuningatar on tehnyt yhdennentoista albuminsa Bangan tutun taustabändinsä säestämänä. Keäskuussa julkaistavan albumin kappaleet käsittelevät niin Amy Winehousea, Johnny Deppin syntymäpäivää kuin viimevuotista Japanin tsunamia. April Fool -kappaleessa kuullaan kitarassa Televisionin Tom Verlainea.

Video ei ole enää saatavilla

Keskiviikko

Lost in Music sai varaslähtönsä keskiviikkona, jolloin Combat Rock Industryn uudet toivot Cigarette Crossfire, Särkyneet ja Atom Notes esittäytyivät Pispalan Vastavirta-klubilla.

Cigarette Crossfire.

Särkyneet.

Nuorgamin puolueeton tarkkailija nimesi bänditrion parhaaksi Atom Notesin, muun muassa Endstandista ja Manifesto Jukeboxista tuttuja soittajia käsittävän superkokoonpanon, jonka punkissa on viehättävä ropsaus surfin svengiä, Agentsin tyylikkyyttä ja Hurriganesin hulluutta.

Atom Notes.

Torstai

Lauluntekijätulokkaat Maija Moisio ja Suvi Isotalo ottivat toisistaan mittaa torstaina Artturissa ja perjantaina Paapan Kapakassa järjestetyillä iltapäivän ilmaiskeikoilla. Artistit eivät olisi voineet olla erilaisempia, vaikka esimerkiksi Soundi-lehdelle yhteishaastattelun antoivatkin.

Maija Moisio.

Mija Moision intohimoinen ja eläytyvä suomirock oli tyylillisesti täysin levällään – mutta sympaattisella tavalla. Vielä hieman raakilemainen taustatrio säesti omaa ääntään rohkeasti etsivää ja persoonallisesti tulkinnutta Moisiota piipahdellen milloin reggaen, milloin folkpopin ja milloin metallin maisemissa.

Suvi Isotalo.

Suvi Isotalo on puolestaan esiintyjänä täysin valmis ja suvereeni. Syksyn Säveleenkin osallistuvaa laulajaa kuultiin soolona, pianon säestyksellä – ja parhaimmillaan suorastaan mykistävällä tavalla. Kaj Chydeniuksen hengessä ja aina pilke silmässä esiintyneen Isotalon bravuuriksi osoittautui uuden P.S. Maj’lle -albumin tajunnanvirtamaisesti vellova Vastarakastuneet-balladi.

Burning Hearts.

Yo-talon torstaisen Nuorgam-illan aloittanut Burning Hearts kopattiin kuulopuheiden mukaan suoraan keikan jälkeen Canadian Music Week –tapahtumaan, joka järjestetään ensi vuoden maaliskuussa Torontossa. Keikkatilanteessa kvintetiksi laajentuva indiepopduo oli jämäkkä, suoraviivainen ja kaikkien kehujen arvoinen. Hyvä!

The Melvins.

Samaan aikaan Klubilla murissut The Melvins otti yleisöltä luulot pois heti kättelyssä 10-minuuttisella Lysol-särövalli-perkussioeepoksella. Sama meininki jatkui läpi grungen ja sludgemetallin pioneerin kaksituntisen keikan: rumpalikaksikko hakkasi ällistyttävän orgaanisessa synkronissa ja isotukkaiset kielisoittajat loihtivat soittimistaan valtavaa säröä. Täysi sali otti pyyteettömästi vastaan kaiken, mitä The Melvins kollektiivisesta selkäytimestään vuodatti. Ällistyttävä, omituinen messu.

Magenta Skycode.

Välissä esiintyneen Iconcrashin jälkeen Nuorgam-illan huipentaneen Magenta Skycoden keikkaa voi kuvailla yhdellä sanalla: hurmos. Kansainvälisille festivaalivieraillekin maistunut turkulaisyhtye on äitynyt ällistyttävään iskuun; bändin alkutaipaleen hapuilusta ja ujostelusta ei ole enää tietoakaan, kun Jori Sjöroos maalailee taivaisiin kurottavia melodioitaan itsevarmuudella, joka muistuttaa Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisista stadion-indien supertähdistä. Skål!

Perjantai

Pastacas.

Lauantai-iltapäivänä eteläiset naapurimme tarjoilivat Nuorgamille paitsi herkullisia kylmäsavulohisandwichejä ja jääkylmää vodkaa, myös Pastacasin avantgardistista luuppitaidetta. Wire-lehdenkin hehkuttama Ramo Teder – jonka taiteilijanimi tarkoittaa suomeksi kuulakärkikynää – loi pedaalien, poikkihuilun, sähkökitaran ja ties minkä epäkristillisten hilavitkuttimien avulla Artturi-baariin äänivallin, joka hymyilytti ainakin lavan läheisyydessä päätään nyökyttänyttä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilää.

Vuk.

Entä mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ulkomaalaisesta toimittajasta tai levy-yhtiöpersoonasta vastaa, kun häneltä kysytään mielipidettä suomalaisen showcase-festivaalin annista?

”Minut vietiin katsomaan [tähän valinnanvarainen suomalainen valtavirran pop- tai rockyhtye] ja se oli hirvittävää paskaa. Sitten menin johonkin kuppaiseen kellariluolaan, jossa soitti Vuk. Se oli loistava.”

Näin tälläkin kertaa. Lähes pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia yhtyeensä kanssa esittänyt Vuk houkutteli Artturiin myhäilemään muun muassa Beggars Groupin (4AD, Matador, Rough Trade, XL) perustajan Martin Millsin, jonka hymy ulottui korviin. Joko nappaisi – vai jääkö Vukin maailmanvalloitus ikuiseksi haaveeksi?

Anssi Tikanmäki.

Yo-talon Rockadillo-illassa Anssi Tikanmäki esiintyi nimeään kantavan orkesterin kanssa ja soitti lyhyessä setissään lähinnä tunnetuimpia hittejään Klaani-elokuvan Balladista Maisemakuvia Suomesta-debyytin biiseihin.

Leikkisän jamittelevalla otteella soittaneen bändin soundia kävivät elävöittämässä Iiro Rantala pianollaan ja Sakari Kukko saksofonillaan.

Hilpeän yksityiskohdan keikkaan toi maestro Tikanmäen harmaantunut hiuspehko, joka vaihtoi väriään valoshow’n mukaan, kuten kuvasta näkyy.

Illan yllätysesiintyjän” henkilöllisyys oli onnistuttu pitämään hyvin salassa, sillä ennen mysteeriartistin lavalle nousemista juuri kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tuleman piti.

Kimmo Pohjonen.

Ei, se ei ollut RinneRadio vaan Kimmo Pohjonen – ja vaikea olisi Rockadillon karkeloille ollut parempaakaan spesiaalia kuvitella. Pohjonen käynnisti settinsä tutun maanisesti haitarinsa kanssa riehuen. Pikkuhiljaa atonaalisen tilutuksen lomasta pilkahtelivat riffit ja melodianpätkät, jotka yhdistyivät erilaisiin maatalouskonesampleihin ja loivat kieroja äänimaailmoja. Kenties Pohjosen visiitti promosi jo tulevaa, sillä parin viikon päästä hän nousee Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Pakkahuoneen lavalle Samuli Kosmisen ja Proton String Quartetin kera.

Wimme.

Wimmen setissä olivat läsnä kaikki tutut elementit: taustabändinä RinneRadio, tunnelmien vaihtelut meditatiivisesta suureelliseen jazzjoiku-ravejumitukseen, unohtamatta itse joikaajan absurdin hulvattomia välispiikkejä. Tuttuudestaan huolimatta Wimmen keikat ovat aina näkemisen arvoisia, ensinnäkin harvinaisuutensa, mutta myös tunnelmansa takia. Wimmen seesteisen ylväs lavapreesens huokuu saamelaisen joikuperinteen mystiikkaa, hänen narisevan äänenmuodostuksensa yltyessä välillä akrobaattisiin suorituksiin.

Värttinä.

Siinä missä jopa Kimmo Pohjosen ekspressiivinen hanuritaide tuntui hieman rutiininomaiselta, vaikutti Värttinä elävän ja hengittävän Yo-talon tunnelmaa. Eikä ihme, sillä viime aikoina itsestään vähänlaisesti meteliä pitänyt ja soittajistoaan suuresti remontoinut kollektiivi keikkaili kotimaassaan ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Välissä heitetyt ulkomaanpistokeikat voi laskea yhden käden sormilla. Setti keskittyi bändin popimpaan tuotantoon, mikä oli tilaisuuden huomioon ottaen ymmärrettävää. Wimme Saari varasti show’n totaalisesti tullessaan lavalle sekoilemaan yhden kappaleen ajaksi. Lisää tätä!

Wrecking Queens.

Wrecking Queens sai kunnian korkata Tullikamarin ja Pakkahuoneen perjantaisen kattauksen.

Ewert & the Two Dragons.

Myöhemmin lavalle nousi virolainen Ewert & the Two Dragons. Kansainvälistä kuhinaakin herättänyt indiepopyhtye esiintyy muuten huomenna (pe 28.10.) Helsingin Siltasessa ja palaa Suomeen joulukuun alussa neljän keikan kiertueelle tanskalaisen Veton kanssa.

Isoveli.

Iltaa jatkanut Isoveli on niitä ideoita, jotka tasapainottelevat hullunrohkeasti nerouden ja idiotismin välisellä raja-aidalla. Jos et tiennyt, niin Isoveli on yhtä kuin kimaltelevaa poprockia soittanut Brightboy, mutta suomeksi. Ska-kompilla. Antaumuksellisesta keikasta huolimatta Isoveljen tähtihetki koettiin myöhemmin illalla, kun bändin laulaja Antti Westman teki yllätyshyökkäyksen lavalle kesken Arttu Wiskarin keikan – ja saateltiin tavallisten kuolevaisten pariin Pakkahuoneen perustuksia ravistelleiden urpo!-huutojen siivittämänä. Hyvä!

Ronya.

Ronyan leopardiraidat aiheuttivat Nuorgamin kylätoimikunnassa lähinnä mykistymistä.

Manna.

Mannan keikasta jäi kaikessa pätevyydestään ja artistin karismasta huolimatta päällimmäisenä mieleen yksi viikonlopun mittaan säännöllisimmin esitetyistä kysymyksistä: miksi Pakkahuoneella on aina niin paskat soundit?

Arttu Wiskari.

Festivaalin hämmentävimmät hetket oli koettu jo torstaina, kun hurmokselliseen kuntoon hankkiutuneet Arttu Wiskari ja Elastinen kreisibailasivat Nuorgam-illassa Hot Chipin elektropopin tahtiin. Ja rähinöivät myöhemmin Ilves-hotellin yökerhossa. Edellisiltana nautitut kuohuviinlavalliset eivät sanottavammin näkyneet Klubilla esiintyneen Wiskarin habituksessa. Freemanin kanssa Lost in Musicin haluttavimman kaverikuvattavan tittelin jakanut Wiskari herätti yleisössä voimakkaita tunteita – puolesta ja vastaan. Mutta ainakin Wiskari kiinnosti. Nuorgamin vastaavan toimittajan sanoin: ”Lost in Musicissa esiintyi yli 90 artistia. Ainoa keikka, jonka katsoin kokonaan: Arttu Wiskari.”

Chisu.

Wiskarin jälkeen esiintyi Kun valaistun -albuminsa juuri julkaissut Chisu, mutta Nuorgamin kylätoimikunta keskittyi yhä Wiskarin keikan puimiseen.

Martina.

Yön pimeinä tunteina kylätoimikunnan korviin kantautui ihmeellinen tarina eräästä ulkomaalaisesta agentista, joka oli löytänyt Ilveksen yökerhon lavalta etsimänsä uuden, kuuman artistin: Martinan. Keikan jälkeen agentti oli niin sanotusti mahlat valuen lähestynyt itseään agentoivaa Martinaa. Ulkkariagentin mielessä oli bookkaus, jopa signaus. Martinan puolestaan luuli, että ulkkariagentin mielessä on pelkkä pokaus. ”Stop hitting me, stop hitting me… Here’s my boyfriend”, poikaystävänsä taakse paennut Martina oli kihissyt kieltäytyen maailmanvalloitustarjouksesta. Nuorgamin tietolähde ei kerro päästiinkö asiassa myöhemmin sopimusneuvotteluasteelle.

Lauantai

Sansa.

Nuorgamin valtaväestön keräillessä vielä itseään lauantai-iltapäivänä valokuvaajamme Tomi Palsa raahautui jo kello 15:ksi Paapan Kapakkaan, jossa päivän musiikkitarjonnan korkkasi sympaattinen Sansa.

Notkea Rotta.

Illan käynnisti varsinaisesti kuitenkin Pakkahuoneessa hyppyyttänyt Notkean Rotta, jonka jäsenet tekivät keikallaan sitä, mitä heillä on tapana tehdä – pomppivat ympäri lavaa kuin bodatut kengurut. Liekö sitten kyse siitä, että ympäristö oli väärä, vai siitä, että vitsi alkaa vanhentua, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuorgamin mieleen nousi ajatus: alkaako Notkiksen meiningissä olla pakottamisen makua?

Freeman.

No, sitä ei ollut ainakaan Freemanilla. Viiksimestari seurasi lähes liikuttuneessa tilassa tapaa, jolla Lim-yleisö lauloi mukana sekä miehen 1970-klassikoita että tuoreen 4-albumin modernin popin mestariteoksia. Suomipopin valkean helmen Kaksi lensi yli käenpesän kajahtaessa ilmoille koettiin festivaalin virallinen, kollektiivinen kananlihahetki.

Regina.

Nuorgamin viimeinen selkeä muistikuva Lost in Musicista oli sulavaan keikkakuntoon uuden levynsä säröpopkappaleet hionut Regina, joka esiintyi Pakkahuoneen puolella itsevarmasti ja vaivattoman oloisesti. Iisa Pykärillä oli esiintymisasunaan hauska mekko, joka näytti siltä kuin hänen rinnuksilleen olisivat nousseet suuret ja sympaattiset ajokoiran korvat. Keikan jälkeen Nuorgamin toimituksen yhyttämä Mikko Pykäri puolestaan ei osannut lopettaa intoilua Mariah Careyn 90-luvun tuotannon sulasta neroudesta – mihin saatoimme vain yhtyä täysin rinnoin.

Viidettä kertaa Tampereen klubeilla ja yökerhoissa järjestettävä Lost in Music käynnistyy keskiviikkona 19. lokakuuta. Nelipäiväisen showcase-festivaalin huipennus koetaan luonnollisesti torstaina, kun Nuorgamin ylivertaiset dj:t päästävät lahjakkuuteensa valloilleen Yo-talon Ilta Nuorgamin kanssa -illassa. Viihtyminen on kuitenkin mahdollista myös lukemattomilla tapahtuman aikana järjestettävillä keikoilla, joihin pääset perehtymään sekä Lost in Musicin nettisivuilta löytyvien aikataulujen että alle kokoamamme soittolistan avulla. Sen kautta voit kuunnella kaikkia tapahtumassa esiintyviä artisteja, joiden musiikkia Spotifystä löytyy.

Lost in Music 2011

1. Magenta Skycode – The Simple Pleasures
2. Burning Hearts – Into the Wilderness
3. Iconcrash – Delete
4. Cosmobile – Curtain
5. Ewert and the Two Dragons – (In the End) There’s Only Love
6. Kim Curly Band – Passerby
7. Delay Trees – About Brothers
8. Vuk – Rukous
9. Manna – Shackles
10. Sansa – Low
11. Eleanoora Rosenholm – Ambulanssikuskitar
12. Regina – Ui mun luo
13. Zebra and Snake – Big Bad Drummer
14. Nightsatan – Karelian Starmaster (Evil Lucifer)
15. Siinai – Marathon
16. Huoratron – $$ Troopers
17. Kiveskives – Kosketin
18. Felix Zenger – Pitkät päivät täällä (feat. Asa & Kari Tapio)
19. Freeman – Tuhatjalkainen
20. Chisu – Sabotage
21. Pasa – Metsä yöhön vaihtuu
22. Palava – En ollut
23. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas
24. Frida Andersson – Memory
25. Maija Moisio – Syvemmälle
26. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
27. Hehkumo – Meitä onni hipaisi
28. Vesa Ja Tytöt – Ei Kauempaa
29. Anssi Tikanmäki – Valkeakosken tehtaanpiiput
30. Sakari Kukko & Piirpauke – Kylätiellä
31. Jarmo Saari – Liian paljon liikaa
32. Värttinä – Oi dai
33. Wimme Saari – Váimmuluohti
34. Notkea Rotta – Pattaya pomppii
35. Redrama – The Getaway
36. Daco Junior – Gravity
37. The Northern Governors – Happy Souls
38. Korpi Ensemble – Rely
39. Dalindéo – Vintage Voyage
40. Iiro Rantala – Tears for Esbjörn
41. Raoul Björkenheim – I Told You So
42. Black Motor – Hard Man Anthem
43. Fun – Earthmover
44. Final Assault – Wave of Blood
45. Melvins – Honey Bucket
46. Swallow the Sun – Falling World
47. Kiuas – Kiuassault
48. Ensiferum – Twilight Tavern
49. For the Imperium – Creator
50. Profane Omen – Base
51. Metsatöll – Vaid vaprust
52. MyGrain – Trapped in an Hourglass
53. Amoral – Year of the Suckerpunch
54. Medeia – Suffocation Diuturnal
55. The Wrecking Queens – Middle and Between
56. Private Line – Dead Decade
57. The Irrationals – Years Rollin’
58. Disco Ensemble – White Flag for Peace
59. Part Time Killer – Heartbreaking Music
60. Wedding Crashers – Lost Case
61. Young Guns – Crystal Clear
62. Black City – Summertime
63. Hate Gallery – Dead Celebrity (Queen of the Damned)
64. Jessica Wolff – You Should Get Over Me
65. Ronya – Annoying
66. Martina – Red Light On

Linkki soittolistaan tästä.