A man in a boat.

Kakkosalbumillaan Muuan mies kuulostaa elinvoimaiselta ja uudestisyntyneeltä.

Kun yhtye, joka on aina ennen kuulostanut valjulta, julkaiseekin yhtäkkiä vaikuttavan albumin, se ilahduttaa valtavasti. Se toimii muistutuksena, että myös mauttomien ja hajuttomien yhtyeiden levyille pitäisi antaa mahdollisuus. Niidenkään kohdalla ei pidä missään tapauksessa käpertyä omiin ennakkoluuloihinsa.

Muuan miehen Mä olen iloinen on nimenomaan albumi, joka yllättää. En ole varmaankaan ainoa, jolle ei jäänyt yhtyeen Tyhjyydestä tullaan -debyytistä (2009) juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Tuolloin Muuan mies näyttäytyi naivistisena ja keskinkertaisena folkyhtyeenä. Eikä yhtyeen keulakuvan, Ismo Puhakan, persoonallinen – siis rajallinen – lauluääni suinkaan houkutellut tekemään kokoonpanoon lähempää tuttavuutta.

Mutta nyt kaikki on toisin. Mä olen iloinen on yksi kuluvan vuoden ilahduttavimpia ja omalaatuisimpia kotimaisia albumeja. Jo Muuan miehen keikka viime kesänä Ilmiö-festivaalilla Turussa antoi ymmärtää, että yhtye on julkaisemassa jotain kiinnostavaa. Minä en nähnyt esiintymisestä kuin vilauksen, mutta jo tuo pelkkä silmänräpäys muodostui festivaalin mieleenpainuvimmaksi musiikilliseksi yllätykseksi ja loi odotuksia Mä olen iloinen -levyä kohtaan.

Muuan mies on yhä naivistinen, mutta keskinkertaisuus on siitä kaukana. Jos Love Records olisi olemassa nyt vuonna 2013, Mä olen iloinen olisi levy-yhtiön julkaisukalenterissa. Love Records -mielleyhtymiä ei suinkaan vähennä tosiasia, että hetkittäin Puhakka kuulostaa hämmentävästi Pekka Strengiltä.

Ennakkoluulottomasti yhtye sekoittaa kitarapoppia, iskelmää, Jamaika-rytmejä, puhelaulua, lastenloruja sekä niin paljon toistaiseksi tuntemattomia ainesosia, että albumi ihastuttaa jo ensikuulemalta. Jo avausraita Tuulikin tarttuva, iskelmällinen kitarapop riisuu aseista. Levyn mieleenpainuvin kappale, Prinssi Rohkea avautuu, tuo tarkkanäköisyydessään mieleen Riston tuotannon onnistuneimmat hetket, mutta kuulostaa samanaikaisesti leikkisämmältä ja vapautuneemmalta kuin Risto Ylihärsilän tekemiset moneen vuoteen.

Leikkisä-adjektiivi lieneekin osuvin ilmaus kuvailla Muuan miehen musiikkia. Muuan miestä on ilo kuunnella.

85 Muuan mies on tehnyt ilahduttavan omalaatuisen albumin. Toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa neljää vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuinkahan monta piipullista Muuan miehen Ismo Puhakka ehtii polttaa Hämeentiellä?

Suomalainen pop-musiikki on erittäin Helsinki-keskeistä. Tämä ei sinänsä yllätä, onhan suurin osa poliittista päätöksistäkin viime vuosikymmeninä tehty Helsingin etua silmälläpitäen. Tuntuu kuin koko muu Suomi eläisi jonkinlaisessa pakkoavioliitossa pääkaupungin kanssa, mikä varmasti on myös vaikuttanut kaupungista kirjoitettujen laulujen määrään. Niitä löytyy kaupunginkirjaston listan mukaan yli 500.

Tietenkin tuollaisessa määrässä lauluja kaupunki on esittäytynyt ties minkälaisessa valossa, niin hyvässä kuin pahassa. Yhden Helsinkiin kaipaavan laulun äänitti Tyhjyydestä tullaan -debyyttialbumilleen jyväskyläläislähtöinen Muuan mies vuonna 2009. Ismo Puhakan luotsaamalta yhtyeeltä ilmestyy syyskuun lopulla kakkosalbumi Mä olen iloinen, ja se esiintyy torstaina 19.9. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla.

Levyjen välillä Muuan mies julkaisi laulun Hämeentie, mistä syntyi ajatus harhailla helsinkiläisillä kaduilla niiden mukaan nimettyjen kappaleiden tahtiin. Kovin montaa kadunnimistä kappaletta ei nimittäin ole tehty, ja seuraavaan kokonaisuuteen Nuorgamin toimikunta löysi yksitoista.

Mannerheimintie

Kierros on helppo aloittaa pääkatuna kaupunkia sivaltavalta, yli neljänsadan vuoden historian omaavalta Mannerheimintieltä. Siitä ovat laulaneet ainakin Haloo Helsinki! ja Plain Ride [sekä Juliet Jonesin Sydän, mutta kyseistä kappaletta ei näillä liksoilla internetistä löytynyt, toim. huom.], eivätkä musiikilliset tulkinnat voisi toisistaan enempää poiketa.

”Helsingin keskusta
Ammottaa aukkoja
…
Tuutko sä pelastaan?
Mut itseltäni,
Ja tältä kaupungilta?”

Haloo Helsingin debyyttialbumilla Elli laulaa ankeasta ja hälyisästä keskustasta. Tosiaan, tuskinpa bändin edustama helsinkiläisyys voisikaan olla mitään muuta kuin Erottajalta Lasipalatsille ulottuva heiveröinen yritys larpata ”suurkaupungin sykettä”. Tunteeseen sisältyy kotimaisessa popissa usein esitetty viha-rakkaussuhde pääkaupunkia kohtaan, jota bändin teollisuusjauhanta vahvistaa. Tietenkin Mannerheimintie on kätevä metafora tälle ristiriitaiselle halulle paeta kaupungista: se siivittäisi aina moottoritielle asti, mutta on niin pitkä, että pakottaa kulkijan pohtimaan lopullista päätöstään vielä monesti. Siksi kuulostaakin siltä kuin kappale eksyisikin lopulta vain Makkaratalon rampille horjumaan, kuin Täältä tullaan elämä -elokuvan loppukohtauksessa.

Siksi Plain Riden Mannerheimintie-tulkinta antaakin hieman helpotusta. Pituutensakin puolesta se on passeli, sillä normaalin liikenteen vallitessa voisi kuvitella hurauttavansa tien päästä päähän kutakuinkin kymmenessä minuutissa. Ehkä oikein rivakka pyöräilijäkin voisi moisessa onnistua, nimittäin pyöräilymusiikiksi kappaleen tasainen rullaus sopii hyvin. Janne Westerlundin abstraktissa, liikenteen virran lailla putoilevassa tekstissä on hieman samaa tunnelmaa kuin Haloo Helsingillä: sekin kokee ”motor city junglen” painostavaksi, mutta harhailee kadulla yksinäisesti edestakaisin, tietämättä oikein mitä tehdä. Joka tapauksessa tämä avara näyttämö sijoittuu jonnekin Töölöntullin tuolle puolen, lähelle Ruskeasuon metsiä. Westerlundin tarinointi kiinnittyy luontokuvauksiin, jotka tosin ovat merkityksettömiä, kuinkas muuten:

”There’s no meaning in the chirping of the crickets
and the what crows croak about we’ll never know
…
There’s no meaning in the chirping of the small birds”

Runeberginkatu

”Kuulee ku spora tulee, hiljenee ku se menee
Sisäpihalt mennään sisään, ihan niinku ennen
…
Astu mun kanssa alas betoniportaat, muistoihin paikast jota ei toinen korvaa”

Mannerheimintieltä tekee läntisen kaarroksen Töölön halki kurvaava Runeberginkatu. Sen varrella numerossa 6B sijatsi Fintelligensin ensimmäinen studio, jota kaksikko viidennellä Mun tie tai maantie -albumilla muistelee. Oli Fintelligensin laadullisista ansioista mitä mieltä hyvänsä, kertaavat Iso H ja Elastinen tarkoituksellisen old schoolin biitin päälle kuvaavia anekdootteja siitä, miten he ”keksivät suomiräpin”, tekivät sen eteen hillittömästi töitä ja nousivat sitä kautta niin suuriksi. Mitään erityisen osuvaa töölöläiskuvausta kappale ei tarjoile, vaikkakin voisin kuvitella sen poikivan Fintelligens-fanien pyhiinvaellusmatkoja beigen jugend-talon juurelle.

Video ei ole enää saatavilla

Viiskulma

Yhä etelämmäs kulkiessa päätyy lopulta mukulakivillä peitellylle Punavuoren ja Ullallinnan rajamerkille, Viiskulmaan. Sitä ovat ominaisilla tyyleillään observoineet Pirkka-Pekka Petelius ja M.A. Numminen.

”Kuuma, kuuma yö Viiskulmassa
Märkä, märkä yö, Viiskulmassa”

On osuvaa, että Peteliuksen Viiskulmassa löytyy löytyy juuri albumilta A’la maailmanmusiikkia, sijaitseehan siellä levykauppa Digelius, joka on tunnettu mittavasta maailmanmusiikkivalikoimastaan. Härmäläinen kitsch-reggae ei kerro viiden kadun liitoksesta sen enempää, kuin että kappaleessa ”liitetään” kuumana ja märkänä yönä kaikenlaisia asioita toisiinsa jossakin Viiskulman yksiöistä, ja vieläpä vesisängyllä. Tunnelmaa on kuin samana vuonna ilmestyneessä Inner Circlen Sweat-hitissä konsanaan, mutta kuten oikeaoppisessa ironiassa kuuluukin, tulee Peteliuksen poljennon märkyys lähinnä ulkona vihmovasta sadesäästä. Samanlainen on keli alkuperäisversiossakin, sillä kappale on käännös soul-klassikosta Rainy Night in Georgia.

”Viiskulmassa on viisi kulmaa, ja siitä lähtee viisi katua eri ilmansuuntiin
Kuljen siellä öisin ja mietin mitä tekisin vanhempana”

M. A. Nummisen akateemiselle sielunmaisemalle Viiskulma on mitä oivallisin ympäristö. Nummisen ja Pepe Willbergin duetto on tuokio joutilaasta boheemielämästä, johon suurinta sisältöä tuo mukulakivien laskeminen talojen seinien väliin pingoitettujen katuvalojen sammuessa aamun kajastuksen tieltä, lehtien luku rautakaupan portailla sekä tyttöjen pokailu. Lieneekö moinen slacker-estetiikkaa jo vuosikymmeniä ennen Pavementia ylistänyt meininki ollut joillekin tahoille liikaa, sillä kappale sisältyi Nummisen 1960-luvun ”kiellettyjä lauluja” koonneelle levylle.

Kolmas linja

Kallio on täysin oma lukunsa Helsinki-laulujen matrikkelissa. Aloitetaan Hakaniemestä lounais-Kallion poikki nousevalta Kolmannelta linjalta, josta ovat laulaneet ainakin Fredi, Tuomari Nurmio ja Jontti & Shaka.

”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran
niin tiedän, yhtä en koskaan saa”

Fredin Kolmatta linjaa takaisin on kotimaisten iskelmäklassikoinen varsinainen Mannerheimintie, ja aivan syystä. Juha Vainion kynäilemä Petula Clark -käännös on äärimmäisen vahvatunnelmainen eepos, jonka kivitalojen lailla nousevat jouset herättävät väistämättä sen tutun ”ei tällaista enää tehdä” -tunteen. Melankolisen tekstin päähahmoa on analysoitu loputtomiin, mutta kuulemma sattuman kaupalla kadunnimen valinnut Vainio itse kokee tekstin vain yhtenä muiden joukossa, ”niin ku on tää katukin: yks kuja tuhansien seassa”. Joka tapauksessa, biisin ylväys tuo mieleen kadun laella lepäävän oudon, pahaa-aavistamattoman pysähtyneisyyden, minkä usein olen itse aistinut siitä kulkiessani. Alaspäin se laskettelee päätepisteeseensä, Ravintola Oivaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Pukkaan vaan suullist Jihadii tähän kohtaan Stadii
Mis fränkit ja värkit on likasii
Sähköboksit kliinei ja suhteet pikasii
Joka jannu PA mut meil on reput tilavii”

Fredi tallustaa Kolmatta linjaa Helsinginkadun suunnasta, mutta Jontti & Shaka aloittavat taipaleensa Hakaniemestä. Sen verran inhorealistisesti kaksikko kirjaa ylös kadulla vastaan tulevia näkyjä, että on syytä olettaa pohjia otetun Porthaninkadun K-kaupan kulmilla. Jotta huuruinen delirium-kokemus olisi täydellinen, leijuu matkalla vastaan myös Fredi, mutta kimeäksi smurffiksi vääristyneenä. Rata-äänitteen keskeisin raita on kaikin puolin perverssi: Fredi kimittää rahan paljoudesta ja biisin hahmot jonottavat sossun luukulla, vain suunnatakseen seuraavaan juottolaan tai kivijalkamarketin alkoholipuolelle. Kaiken kaikkiaan Kolmatta linjaa maalaa sellaista panoraamaa, joka tuskin tulisi Fintelligensin kotikadulla vastaan. Kappaletta ruodittiin erinomaisesti jo viime kesän 2000-luvun suomipophelmien listallamme, jolla se saavutti sijan 77.

Video ei ole enää saatavilla

”Arrivederci Mona
muista joskus miestä, joka rakkaudesta unelmoi
vaikka huomenna kun sunnuntain hääkellot sulle soi”

Kolmannen linjan Mona Lisasta kirveellä muotokuvaa veistävä Tuomari Nurmio leijuu tuttussa fantasiamaailmassaan, katsellen Alamaailman Vasaroiden torvilla vuoratusta nurkkaloossista todellisuutta omien kaljalasinpohjiensa läpi. Kahden yllämainitun kaltaista tilan kuvausta kappale ei sisällä, mutta sen voi nähdä katudraamana, jossa mäkeä ylös jonnekin Kolmen Kaisan kulmille könynnyt laitapuolenkulkija saarnaa entiselle heilalleen vielä viimeistä kertaa. Todennäköisesti kyseessä on hieman runollisempi versio Jontin & Shakan hahmogalleriasta poimitusta densosta.

Helsinginkatu

”Piti soittaa pomolle ja ottaa sairaslomaa
mut tajusin oon vieläkin kännissä
Joten jätin soittamatta, ihan vitun sama
nyt vikat rahat dokaan Roskapankissa”

Voin kuvitella Vaasankatu SS:n puolitoistaminuuttisen Hesari bluesin syntyneen yhtenä niistä lukemattomista Teemu Bergmanin maailmanlopun aamuista, jolloin kaikki on tuntunut ylivoimaiselta. Se on primitiivinen, puhdas tunnepurkaus Kallion jakavan kanjonin laidalta, jolta toki löytyy punkluola Lepakkomiehen lisäksi myös Sörnäisten Piritori. Ja kun toisesta päästä löytyy Roskapankki-baari, mitä muuta dekadenttiin punkfantasiaan tarvitaankaan?

Video ei ole enää saatavilla

Hämeentie

Hesarilta voikin lipua – tai katkokävellä – suoraan Hämeentielle, toiselle Helsingin kohtuuttomalle Via Dolorosalle. Kaikista Helsingin laulun arvoisista kaduista Viiskulma näyttää olleen neutraalein, Mannerheimintien aiheuttaessa klaustrofobiaa ja Kallion katujen houkutellessa rappioalkoholismiin. Lopulta on päätyvä Hämeentielle, joka myöskin olisi portti ulos kantakaupungista, mutta melko päämääröttimiksi haahuiluksi jäävät sekä Muuan miehen sekä Eero & Jussi and the Boysin tulkinnat.

”Hämeentie on pitkä kun kävelee yksin”

Muuan miehen Hämeentiessä on häivähdyksenomaisesti samaa tasaista taivaltamista kuin Fredin Kolmannen linjan kynnössä, mutta Ismo Puhakan kulmikas laulu ja melankoliassaan suorastaan mustan komiikan puolelle menevä teksti tekevät tunnelmasta jotenkin nyrjähtäneen. Laulu voisi mennä tyypillisenä menetettyä rakkautta pyörittelevänä katujenkuluttamisena, mutta kieroksi biisin tekee jokaisen säkeistön lopettava toteamus ”mutta sinä olet kuollut”. Ei ihmekään, jos lopulta päätyy selittämättömästi ratikalla Kallioon.

Video ei ole enää saatavilla

”Näyteikkunoissa kasvot miehen vanhenneen
nyt Hämeentiekin elää vain jos saa se eläkkeen”

Jo Raittisten veljesten tulkinnan otsikko Hämeentietä koilliseen viittaisi siihen, että nyt lopultakin jäävät kantakaupungin pölyt taakse. Vuonna 1980 ilmestynyt kappale käy 2000-lukulaisenkin näkökulmasta hyvin koskettavalla tavalla kolmenkymmenen vuoden takaista maisemaa, jossa katu näyttäytyy parhaat päivänsä eiliseen jättäneenä raittina. Vanha elokuvateatteri Elysée on lahonnut pirtti ja reppufirmakin katoaa ”kauas Espooseen”. Onneksi toisin kävi: saavat Eero ja Jussi olla mielissään kadun nykytilasta, sen verran vilkasta tuntuu kadun elämä olevan näinä päivinä. Siksi täyskäännöksen tekeminen viimeisessä kertosäkeessä olikin hyvä idea, viittaahan Hämeentie 38 -albumin nimikin poikien synnyinkotiin.

”Hämeentietä lounaaseen
jäi sydämeen se lauluineen, nyt matkaa kotiin teen”

Muuan mies Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla torstaina 19.9.2013. Keikka Telakalla kello 22. Illan aikana esiintyvät myös Lopun ajan mies (klo 19), Satan’s Fingers (klo 20), Kytäjä (klo 21) ja Räjäyttäjät (klo 23). Liput 10 euroa.

Muuan Mies nimeltä Ismo Puhakka.

Muuan Mies teki itseilmaisun vaikeudesta vaivattoman laulun.

”Vain yhtä ja samaa
olen pyrkinyt ilmaisemaan”

Muuan Miehen Tyhjyydestä tullaan -debyytillä on pari erinomaista seurajuominkeihin sopivaa kappaletta, parhaimpana itse nimibiisi, yhtyeen omapäisen rillumarein kiteyttäjä. Jossain vaiheessa iltaa kirjoittaja väsymyksen lisääntyessä siirtää cd-soittimen laseria Ein kohdalle.

Kritiikki seuran muusikolta on murskaava: ”Kaksi sointua, liian melankolista”. Silloin tekee mieli vastata, että ”ei ei, sinä et ymmärrä, tässä on kyse tästä…”

Vaan sanat takertuvat kurkkuun, kuten Ismo Puhakalla. Syystäkin, sillä aidosti liikuttavaa ei voi tavoittaa. Voi vain yrittää.

”Ei, olen hukassa jälleen
laulu outo on sepittäjälleen
ja aihe vain rinnassa hiertää
sen ympäri lauluni kiertää”

Erno Haukkalan huilu nostattaa meitä. Ilmassa ajelehtiessamme muistamme Otto Donnerin orkesterisovitukset Kasevalle. Jossain vilkuttaa Pekka Streng, vähän kauempana ja vakaammin Tapio Rautavaara.

Mutta jotain peruuttamatonta, jotain uutta on syntynyt. Joose Keskitalo meillä jo on, nyt on onneksi myös Muuan Miehen yhtä outo, välillä hellempi kädenpuristus.

Ismo Puhakka on tässä, kuten muussa musiikissaan, jonkinlainen filosofinen jokamies. Hänen lauluäänensä kantautuu 1950-luvun lähiöstä, jossa on spontaanisti aloitettu pienen piirin yhteislauluilta. Hänen laulamansa kappaleen rakenne on improvisoidun oloinen. Toistuva säkeistömelodia siinä on, mutta mene sitten sanomaan mikä on kertosäettä ja mikä väliosaa. Lauluääni ei ole koulittu, mutta se on harvinaisen välitön. Tämä mies ei peittele mitään. Eikä kuvittele itsestään liikoja, olemmehan Suomessa.

Ja miksi pitäisi kuvitella, kun tämä laulunteksti vie huomaamatta kuulijaa eteenpäin. Säkeistöjen rytmiikka ja flow ovat niin hiotunoloisia, jokainen sana niin paikallaan, että kirjoittajalle on epäselvää, miten sitaatit tulisi rajata. Väärästä kohdasta pätkiminen tuntui väkivallalta, ja tuntuu yhä. Siteeraat kokonaan tai et ollenkaan.

Se taitaa Ein pointti lopulta ollakin. Joitain asioita en saa ilmaistuksi, mutta näiden kohdalla on silti mietittävä tarkkaan, mitä sanoja käytän. Myös kansivihkon yliviivatuilla Eistä poisjätetyillä sanoilla on paikkansa.

”Pannaan olemisen päälle raksi
joudutaan entistä kauemmaksi”

Loppuun ounasteltavissa ollut itsetilitys. Olen kirjoittajana itseäni toistavaa sorttia, osittain syntisen vähäisen lukemiseni takia, eivätkä tekstini koskaan tunnu kuin korkeintaan välttäviltä.

Ismo Puhakan kappale on täten kuin suuri ystävyydenosoitus. Onneksi meillä on yksi Ei maailmassamme. Se tekee riittämättömyyden tunteessakin eteenpäin jatkamisen paljon helpommaksi. Voi viimeinkin vain ”antaa laulun soida”:

”Se on kevään tulo kaupunkiin
se on leikkivän lapsen työtä
ja kun linnut heittävät laulun
niin se on syksyn kaihossa myötä
Ilmaa vain on hengitys
vaan sitä ilman elää voi emme
Ilmaa hennompaa on rakkaus
mut’ sitä ilman hoipertelemme”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

24. huhtikuuta 2009 – Sikainfluenssa tiedotti ensimmäisiä kertoja laajasta comeback-kiertueestaan.

Sori. Taas venähti.

No niin, kansalaiset. Sunnuntai-ilta venyi todella pitkäksi pitkäksi Kalervoa Storyvillen nurkkapöydässä lohduttaessa (Leijonien tappiot tietävät hänelle tulonmenetystä), mutta nyt on aika koota levyraadin tulokset.

Hyväähän tässä on se, että vaikka kaukalon puolella saatamme ottaa turpiin pohjois-amerikkalaisilta, sama ei toistu saralla, jolla on oikeasti väliä. Niin: musiikissa suomipoika voittaa aina!

Tälläkin kertaa Suomi otti tuplavoiton kanadalaisten ja jenkkien nenän edestä, ja jäipä taakse yksi irlantilainenkin. Kultakantaan selviytyi oma poikamme Gracias, jonka videota hyvä ystäväni Njassa kuvaili ”timanttisen hypnagogiseksi meiningiksi”. Mutta tiedättehän Njassan – minun korvaani hänen höpinänsä kuulostavat usein yhtä selkeiltä kuin Janne Gallen-Kallela-Sirénin.

Mutta mennäänpä tilastoihin. Kiitos kaikille osallistujille; teitä oli tällä kertaa yhdeksän. Levyraadin voittanut Gracias sai yhteensä 72 pistettä, kun taas jumboksi jäänyt jenkkinelikko The Gaslight Anthem jäi vaivaiseen 48 pisteeseen. Sehän on kuin häviäisi 5-0!

Mainittakoon vielä, että Muuan mies ylsi pistekeskiarvoon 6,66. Jyväskyläläisten folk taitaakin olla varsin pakanallis-okkultistista sorttia.

5. The Gaslight Anthem – 45 – 5,33

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=TTB2dJ6VqPA

V.S. Luoma-Aho – 5
”En oikein osaa päättää, onko tää kamala vaiko ihan jepa. Jotain hirvittävän, kamalan 2000-lukulaista tässä on.”

Antti Lähde – 8
”Killers + Get-Up Kids ei voi olla huono yhdistelmä. Yksinkertaista, mutta todella toimivaa rockmusiikkia.”

4. Glen Hansard – Philander – 5,55

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=NbfEFA0ZI68

Antti Lähde – 5
”Vähemmän ärsyttävää kuin Hansardin jutut yleensä, mutta ei kosketa, ei imaise mukaansa sinänsä tyylikkääseen maailmaansa.

Oskari Onninen – 6
”Yllättävän hyvä Hansardin biisiksi. Sopivassa telkkusarjakohtauksessa käytettynä tämän voisi 1) muistaa ja 2) muistaa hyvällä.”

3. Cold Specks – Holland – 6

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=LN_L6xmz688

Jukka Kuusisto – 3
”Goottirock ja doom my ass. Jotain rajaa siihen genrekosiskeluun.”

Janne Samuli Sirviö – 9
”Jumalauta! Kovin biisi levyraadissa vähään aikaan! Loistava tunnelma, hieno tuotanto, upea ääni. Video tuki biisiä ja toisinpäin. Nautin suunnattomasti.”

2. Muuan mies – Hämeentie – 6,66

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=3eKhb5MX6pU

Antoinette Olivia – 4
”Että näin.”

Oskari Onninen – 9
”Tykkäsin tästä hurjan paljon jo keikoilla. Mustan huumorin ja kaurismäkeläisyyden sävyttämä yltiölakonia lastenlaulumaisessa biisissä on jo idean tasolla parhautta.”

1. Gracias x JTT – Night Shift – 8

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=PKMR3gqp0Rg

V.S. Luoma-Aho – 6
”Ymmärrän fiiliksen jota tavoitellaan, mutta en ole kiinnostunut siitä juuri nyt.”

Jukka Kuusisto – 9
”Genreä, jota en käytännössä kuuntele. Mutta nyt menee albumin osto vakavaan harkintaan. Kaikki toimii: tyylikäs ja elegantti kokonaisuus.”

Muun mies on jyväskyläläinen folkyhtye, jonka kokoonpanoon kuuluvat laulaja Ismo Puhakka, kitaristi Petri Alanko, diskopopartistina tunnettu Jaakko Eino Kalevi sekä Arwi ”Helmi Levyt” Lind. Yhtyeen uusi kappale Hämeentie on juuri julkaistu 7-tuumaisena vinyylisinglenä. Videon on ohjannut Ville Vainio.

Video ei ole enää saatavilla

Gracias x JTT – Night Shift

Kongolaislähtöisen Deogracias Masomin ja tuottaja Juuso Talsin 9. toukokuuta ilmestyvä Globe on yksi vuoden odotetuimmista kotimaisista hiphop-levyistä – ellei odotetuin. Night Shift -videon takana on Cocoa x Anima Boutique.

Video ei ole enää saatavilla

Cold Specks – Holland

Al Spx on Lontoossa asuva kanadalainen lauluntekijä, jonka goottirockia ja gospelia yhdistelevää musiikkia on kuvailtu doom souliksi. Mute Records julkaisee laulajattaren esikoisalbumin I Predict a Graceful Expulsionin ilmestyy 21. toukokuuta. Holland-videon on ohjannut Olivier Groulx.

Video ei ole enää saatavilla

The Gaslight Anthem – 45

Provinssirockiin saapuvat newjerseyläisrockarit julkaisevat heinäkuussa neljännen albuminsa Handwrittenin. Brendan O’Brienin (Pearl Jam, Soundgarden) tuottama levy on yhtyeen ensimmäinen Mercury Recordsille.

Video ei ole enää saatavilla

Glen Hansard – Philander

Once-elokuvan myötä suurelle yleisölle esittäytynyt Frames– ja Swell Season -laulaja debytoi 19. kesäkuuta sooloartistina albumillaan Rhythm & Repose. Philanderin videon on ohjannut Conor Masterson.

Video ei ole enää saatavilla