Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajamme suosittelevat joka päivä kolmea vuoden 2012 albumia. Lisäksi he saavat halutessaan nostaa yhden ep:n, reissuen tai kokoelman vuoden tarjonnasta. Luukun 11 avaa Hannu Linkola.

Moonface with Siinai – Heartbreaking Bravery

Maineensa vakiinnuttaneiden artistien yhteistyökuviot tuottavat harvoin mitään ikimuistoista. Muun muassa Wolf Paradesta ja Swan Lakesta tutun Spencer Krugin ja Siinain liitto tuntuu kuitenkin olevan taivaassa solmittu. Heartbreaking Braverylla molemmat osapuolet kuuntelevat toistensa viestejä herkin aistimin ja reagoivat niihin voimalla. Niinpä yhteistyö kasvaa lähes rajatonta korkoa. Krugin hermostunut tulkinta tuo Siinain äänivalleihin hehtaareittain kosketuspintaa, ja vastalahjaksi Siinai tarjoaa Krugille musiikillisen viitekehyksen, jossa mies pystyy kerrankin tasalaatuiseen suoritukseen. Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta vaihdannaistaloudesta, vaan aidosta yhteensulautumasta, jossa roolit menevät sekaisin ja lopputulos ylittää osiensa summan. Heartbreaking Bravery yhdistää neuroottisen tulkinnan valtaviin tonaalisiin voimiin ja kirkastaa autistisen krautrockin avaruudelliseksi kauneudeksi. Mitä kovemmalla volyymilla albumia kuuntelee, sitä vavahduttavammin se kertoo viestinsä: Moonface ja Siinai ovat tehneet aidosti merkittävän levyn.

Video ei ole enää saatavilla

DDT – Inatše/P.S.

Yksi vuoden ehdottomia kulttuuritapahtumia oli venäläisen DDT:n minikiertue Suomessa. Juri Ševtšukin kipparoima yhtye helli maaliskuussa Helsinkiä ja Tamperetta pitkällä historiallaan ja jämäkällä kulttuurisella painoarvollaan. Yhtye ei kuitenkaan tyytynyt ratsastamaan vanhalla maineellaan. Konserttien rungon muodosti tuore Inatše/P.S.-levy, kolossaaliseen ilmaisuun taipuvaisen Ševtšukin kunnianhimoisin luomus. Järkälemäisellä tupla-albumilla mies käy läpi koko musiikillisen ja kerronnallisen repertuaarinsa kuin testamenttia laatien. Hän vyöryttää ilmoille neuvostolähiön kokoisia riffejä ja karjuu niiden päälle yhteiskunnallisen pahoinvointinsa, mutta malttaa myös helliä pehmeillä soinnuilla ja sielukkaalla humanismillaan. Levy maalaa nykyajasta painajaismaisen kuvan, jonka tauspuolella ovi on kuitenkin avoin muutokselle. Suomi‒Venäjä-seuran laatimat käännökset osoittavat, että ääniryöpyn keskeltä löytyy pohdittavaa jokaiselle kulutusyhteiskunnan kansalaiselle, olipa hänen nimensä Ivan Denisovitš tai Vladimir Putin.

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hearts – Extinctions

En tiedä vieläkään varmuudella, mikä minuun iski eräänä helmikuisena varhaisaamuna. Katselin pakkasen kiillottamaa taivasta, jota päivän ensimmäinen kajo koetti hennosti punata, ja annoin Extinctionsin tahdittaa hidasta heräilyäni. Levy ei ehtinyt oikeastaan alkua pidemmälle, kun minut valtasivat yhdellä kertaa rajaton onni, haikeus, levottomuus, rauha, hurmos ja alakulo. Kakkosraidan Into the Wilderness saapuessa kertosäkeeseensä olin jo mennyttä. Kuuntelin laulun läpi kerta toisensa jälkeen sitoutuen siihen yhä syvemmin ja kadottaen samalla täydellisesti kykyni käsitellä sen vetovoimaa. Kun lopulta pääsin kappalelistassa eteenpäin, tiesin Extinctionsin olevan olennainen osa vuoden 2012 äänimaailmaani. Mutta miksi juuri tämä levy? Miksi juuri Burning Hearts onnistui asettelemaan lämmön ja viileyden, sielun ja mekaanisuuden sekä muovin ja luonnon suhteet sellaiseen tasapainoon, joka riisui minut täydellisesti aseista? Oliko kyse oikeasta musiikista oikealla hetkellä, vai olisiko yhtye sulattanut sydämeni joka tapauksessa myöhemmin? En osaa vastata. Ja juuri siksi tiedän rakastavani tätä levyä varauksetta, nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Wojciech – Ystävät, toverit -vinyyli

Päättyvänä vuonna innostuin vuosien tauon jälkeen vinyylilevyistä. Ja kuinkas sattuikaan, yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikkilevyistäni, Wojciechin Ystävät, toverit, prässättiin polyvinyylikloridille lähes kohtsillään ostohurman iskettyä. Niinpä Facebookissa masinoidusta uudispainoksesta tuli paitsi pakkohankinta myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistäni. Sydämestäni toivon, että uusi formaatti tuo albumille kaltaisteni postimerkkeilijöiden lisäksi kosolti uusia ystäviä, tovereita.

Video ei ole enää saatavilla

Good to Die Records

66 Tiedättehän kolmen sekunnin säännön? Siis jos pekoniviipale tippuu lattialle, se ei ole pilalla, mikäli nostat sen ajoissa. Ehkä siinäkin on kolme sekuntia liikaa, mutta sitten ovat nämä tyypit, jotka syövät ihan mitä tahansa. Sitä näkee Creedin t-paitaan ja risoihin farkkuihin kietoutuneen resuisen möhömahan kaapimassa vanhaa kebabia asfaltilta kilpaa lokkien kanssa festareiden viimeisenä päivänä ulosmenoportin vierellä ja haluaisi sanoa, että hänen kolme sekuntiaan tulivat jo täyteen. Mutta eivät sellaiset ihmiset ikinä kuuntele. Absolute Monarchsin debyytin soidessa tuntuu, että joku unohti pyyhkiä hiekat pekonista. Bändiä on verrattu Jesus Lizardiin ja The Meniin unohtamatta grungen mörssäreitä, seattlelaisyhtyeestä kun on kyse. Rinnastukset eivät mene aivan metsään, mutta yhtyeen sekoitus kaljapöhöttyneisyyttä ja adrenaliinia jää yllättävän laahaavaksi ja maku on tympeä. Tältäkö noiserockin hiipiminen valtavirtaan kuulostaa? Ajoittain mukavan meluisaa, mutta samalla myös niin kovin kesyä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cats on Fire – All Blackshirts to Me

Soliti

78 Cats on Firen kolmoslevy hankaloittaa bändin vertaamista The Smithsiin. Paremminkin All Blackshirts to Mellä soivat The Go-Betweensin ja Morrisseyn soolojen raskaseleisempi kitarajangle sekä Feltille sukua olevat melodiat. Lisäksi bändin solisti Mattias Björkas on aina ollut hahmoltaan lähempänä Feltin pelottavassa rock-tähtiharhassaan elävää Lawrencea kuin Mozia. Kokonaisuutena All Blackshirts to Me on onnistunut ja hiljalleen kypsyvä, mutta liian tasainen. Kohtuuttomien odotusten täyttämiseen oltaisiin tarvittu yksikin Tears in Your Cupin ja I Am the White-Mantled Kingin kaltainen mestaruusbiisi. Tekstit ovat hippusen aiempaa abstraktimpia, mikä tylsyttää hieman Björkasin viiltävän kynän parasta terää. Poikkeuksiakin tietty on. Levyn keskipisteenä soiva pianoballadi 1914 and Beyond sekoittaa historiankirjoja, yhteiskunnallista nihilismiä ja jehovalaisen determinististä toivoa, ja Smash It to Pieces sympatiseeraa kirjoitusten vaikutuskyvyttömyydestä kumpuavaa älykköterroria. Biiseistä lähimmäksi kaivattua kohokohtaa nousee Sense of Pride, joka on osuva kappale nuoren ja arrogantin pikkukaupunkilaisen nöyrtymisestä. Sävellyksenä se on yhtä selvä viittaus Baddingiin ja Cats on Firen Suomi-juuriin kuin varhaisen Poor Student’s Dream of Marx -biisin Leevi & the Leavings -laina. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hal – The Time the Hour

Tri-Tone

69 Irlantilaisyhtye Hal niitti mainetta ja menestystä seitsemän vuotta sitten julkaistulla eskoisalbumillaan, joka poiki kolme pikkuhittiä: Play the Hitsin, joka kuulosti tuplanopeudella soitetulta Beach Boysilta, sekä balladit Worry About the Windin ja What a Lovely Dancen, joita nautittavampaa länsirannikon americanaa ei vihreältä saarelta ole kuunaan kuultu, vaikka edesmennyt The Thrills kovasti yrittikin. Sitten Hal katosi kuin tiedätte-kyllä-mikä tiedätte-kyllä-mihin-autiomaahan. Writer’s blockista kärsivä laulaja David Allen jopa jätti yhtyeen. Nyt Hal on kuitenkin palannut – eikä ketään enää kiinnosta. Ei olisikaan yllätys, jos The Time the Hour jäisi bändin joutsenlauluksi: hittejä siltä tuskin irtoaa, sillä edelleen Hal on väkinäisimmillään silloin, kun se yrittää sellaisia tehdä. Ärsyttävän ylipirteyden ja aidon herkkyyden välillä sukkuloiva albumi herää eloon jälkipuolellaan hienovaraisten jousisovitusten syrjäyttäessä kaiken maailman sammakkokuorot ja Bee Gees -räpiköinnit. Who Do You Come Here on todella kaunis, Nilssonin ja Cat Stevensin hengessä lipuva syksyinen folkpop, jolla Hal saa seitsemän vuoden tumpuloinnistaan paljon anteeksi. Myös Style Councilin impressionistisimmista hetkistä muistuttava Rocking Chair jää lämpimäksi muistoksi yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goran Kajfes – X/Y

Headspin

90 Ensimmäiset tahdit se keikuttaa persettä. Tämä ei ole mitenkään kummallista. Tanssittavaa jazzia tehdään aika monessa notkossa pohjoisessa Euroopassa. Se, mitä seuraa levyn edistyessä, on erikoista. Se musiikki siirtyy perseestä häntäluun kautta selkärankaan ja kulkee nikama kerrallaan, jokaista kuin kumivasaralla napauttaen ylös, ylös, ylös, pulputtaen David Österbergin syntetisoitujen kuplien mukana. Funkki häviää taka-alalle ja tilalle tulevat vahvat tunnelmat ja mykistävän varmaotteinen minimalismi. Ristiluuksi fuusioituneet viisi nikamaa, os sacrum rangan alapäässä, menevät nopeasti, pyhällä hengellä. Trumpetti soi hartaasti, pitkällä kaavalla. Siitä eteenpäin ryömitään shokkeja jokaisella kosketuksella lähettäen, nikamien kautta kylkiluita paukuttaen. Kajfes orkestereineen teki levyn, jolla kaikki menee juuri sillä tavalla nappiin kuin voi, kun tekee jazz-levyä 2010-luvulla. Syntetisaattorien integroiminen jazziin ei usein onnistu näin hienosti. Eikä kaukomailta haettujen vaikutteiden. Tähän päälle vielä hienot sävellykset ja elokuvallinen draamantaju, niin ollaan sellaisissa sfääreissä, että Kajfesin levy menee helposti pohjoismaisen jazzin historialliseen parhaimmistoon. Nikamien loputtua se jää asumaan liskoaivoon. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marina and the Diamonds – Electra Heart

679 Recordings

70 Marina Diamandis tuli BBC:n Sound of -äänestyksen ja NME:n avulla kuuluisaksi indiepopparina, jonkinlaisena rempseämpänä Lily Allenina, mutta hän ei selvästikään halua olla ainoastaan sitä. Siksi The Family Jewels -esikoisella jo lähes löytynyt paikka poptaivaalla oli ennakkoon ajatellen katoamassa näköpiiristä. Marinan silmissä vilkkuvat listojen ykkössijat ja puhdas poptähteys, mutta meillä on Florence Welch, Katy Perry, Kesha ja jopa Jessie J sekä Lana Del Rey. Tarvitsemmeko enää Marinaa? Electra Heartin perusteella kyllä. Mahtava avausraita Bubblegum Bitch tarjoaa juuri sitä mitä nimellään lupaa. Dr. Luken tuottamat Primadonna ja Lies ovat silkkaa Katy Perryä ja Homewrecker koko viikonlopun Pet Shop Boysia luukuttanutta Keshaa. Starring Role ja The State of Dreaming kohoavat korkeuksiin, samoin loppupuolen Hypocrates sekä Fear and Loathing. The Family Jewelsin raikkaus ja hulluus välähtävät Bubblegum Bitchillä, mutta tuntuvat muuten vaihtuneen laskelmoidumpaan amerikkalaiseen unelmaan, joka ei aivan pidä alun ihanaa hömppäpopeuforialupaustaan loppuun asti ja hyytyy myös vakavampien biisien osalta juuri ennen maaliviivaa. Silti suositeltava popkiekko – kaipaan ainoastaan lisää sitä persoonallisuutta, joka loi meille Mowgli’s Roadin ja I Am Not a Robotin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – With Siinai: Heartbreaking Bravery

Jagjaquwar

86 Siinain esikoisalbumi ei sanottavammin säväyttänyt, eikä Spencer Krugin (Wolf Parade, Swan Lake, Sunset Rubdown, Frog Eyes) uraa voi hyvällä tahdollakaan kuvailla kuin tasaisen epätasaiseksi. Odotukset tätä suomalais-kanadalaista yhteistyötä kohtaan eivät siis olleet erityisen korkealla. Tulokset sen sijaan häikäisevät; Heartbreaking Bravery voi hyvinkin olla Krugin uran tasapainoisin ja vaikuttavin teos. Levy käynnistyy hieman mitäänsanomattomasti nimikappaleellaan, mutta puhkeaa täyteen loistoonsa Yesterday’s Firen majesteetillisen jyrinän myötä. Kappale on yksi Heartbreaking Braveryn kolmesta kulmakivestä ja malliesimerkki siitä, kuinka Siinain dronea (Spacemen 3), postpunkia (The Chameleons) ja jopa goottirockia (Killing Joke) mukaileva sointi yhdistyy Krugin murtumisen partaalla olevaan tuomiopäivänjulistukseen. Ne kaksi muuta kulmakiveä ovat U2-kitaroiden ja perkussioiden siivittämä Quickfire, I Tried sekä ihka aidolta tanssihitiltä haiskahtava videobiisi Teary Eyes and Bloody Lips (”…make you look like Stevie Nicks”). Jollei Krug olisi jo käyttänyt suurinta osaa pelimerkkejään turhanpäiväisiin sivuprojekteihin, voisi Heartbreaking Braverylle povata valoisaa tulevaisuutta Interpol-, Ladytron– ja Horrors-fanien seuraavana suosikkina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack of Our Lives – Throw It to the Universe

Premiär Talang

73 Throw It to the Universe tuo mieleen vanhan koiranrohjakkeen, joka yrittää nauttia elämänsä viimeisestä keväästä pallon ja frisbeen perässä ravaten, vaikka haluaisi oikeasti vain kääriytyä kerälle rottinkikorinsa lämpöön. Levy on äärimmäisen sympaattinen ja herättää lämpimän melankolisia tunteita, ja sillä soittava yhtye selvästi tietää mitä tekee. Ihan joka käänteessä se ei kuitenkaan enää jaksa näyttää parastaan – eikä sen edes tarvitse, sillä kaikki rakastavat sitä silti. The Soundtrack of Our Livesin pitkälle ja upealle uralle levy on hieno päätös: ei likikään Communionin-tuplan (2008) veroinen hämmästyttäjä, muttei myöskään Origin Vol. 1:n kaltainen harha-askel. Jos väsyneellä Solar Circusilla todetaankin, ettei voimia enää ole (”I don’t have the strength”), pohditaan When We Fallilla rakentavammin, että keitä tässä lopulta oikein ollaan (”Trying to find out who we are”). Levyn kolmestatoista kappaleesta vain luopumisen, mutta myös uuden alun tematiikkaa pyörittelevällä (”So now what, my blue eyed son”) You Are the Beginningillä olisi mitään asiaa best of TSOOL -kokoelmalle, mutta hutejakaan joukkoon ei mahdu kuin yksi, Reality Show, joka on oppikirjaesimerkki epäonnistuneesta psykedeliasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yournalist – Horror & Terror

Drink Tonight

38 Turkulaistrio Yournalistin debyytti on suurieleistä ja hitusen vaihtoehtoiseen taipuvaista rockia. On hämmentävää, miten monet musiikkiblogit ovat olleet kiinnostuneita bändistä, sillä Horror & Terror on 47-minuuttinen kiteymä puhtaimmasta ja tyylittömimmästä YleX-rockista. Yournalist on sävellyksellisesti perusosaava yhtye, joka on esteettisesti täysin hukassa. Albumia kuunnellessa ihmetyttää, haluaako joku oikeasti kuulostaa tältä? Horror & Terrorilla soivat Disco Ensemblen asenteettomimmat hetket, light-Muse sekä Biffy Clyron ja Foo Fightersin kaltainen yltiölattea kassavirtarock. Koko yhdistelmä on kastettu suomalaisen soittolistaradion ja muka-alternativen kolera-altaaseen. Sieltä Yournalist yrittää pärskiä pinnalle väkinäisellä omaperäisyydellä. Se huipentuu Colosseum-biisissä, jossa afropop-kepeys rikotaan vaarattomalla huudolla ja pomppuheviriffittelyllä. Horror & Terror on albumi, joka tulisi tallentaa jewelcase-cd-tuotteen sijaan saksalaisesta tukusta pilkkahintaan tilatulle cd-r:lle. Toinen paikka, jossa voisin kuvitella kuulevani Yournalistia, on nuorekkuuteen pyrkivän, keski-ikäisen kokoomuspoliitikon kunnallisvaalikampanja. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Taisi karata niin sanottu mopo käsistä vappuna… Toisin sanoen, isännällänne venyi valpurin vietto molemmista päistä. Pidemmittä puheitta lähes kokonaan kotimaisen levyraadin saldoon. Osallistujia oli tällä kertaa 15, kiitos teille.

5. Timo Rautiainen & Neljäs sektori – Vastavirtaan, 3,67 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Antoinette Olivia:
Tää on taas tätä. Miljoona kertaa kirjoittanut tämän biisin. Inhoan suomalaissävyistä fatalismia, luuranko pakenee suun kautta blaaaarghargh blaargh blahrrhra glaar. (1)

Veikko Danger Jalkane:
Levyraadin yleishissuttelun vastapainoksi raskaampi rock kuulostaa melkein virkistävältä. Mutta vain melkein eli niin virkistävältä kun tälläinen suomihevi vaan voi. Eli ei kovin kuitenkaan. (6)

4. Sometimes We Cry – Growing Old, 4,13 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen:
Kyllä se vielä siitä. Lisää viiniä. Lisää kynttilöitä. Lisää laskuhumalaa. Lisää kolhuja elämältä. (5)

Tuija Tuusa:
Nuoruuden surffit jää saavuttamatta. Laulajan äänessä raakuutta, kovuutta. (2)

3. Emma Salokoski Ensemble – Dalai Lama, 5,33 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Santeri Pahnila:
Panisin. (8)

Annastiina Airaksinen:
Kevätkö tuo nämä leijuvat kappaleet tullessaan? Biisin nimi on ärsyttävä, mutta Salokosken ääni on vastustamaton. Tämän kertosäkeen jälkeen tuntee itsekin olevansa vahvempi ja sisukkaampi. Paljon uskottavampaa kuin samaa uhoavan Pinkin riimit konsanaan. (7)

2. Jukka Ässä – Uusi maa, 6,47 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Lauri Rikkonen:
Olipas vangitseva. Hieno video ja hieno äänimaailma henkivät kiireettömyyttä. (8)

Antti Lähde:
Tykkään oikein paljon. Mutta tutuille ei anneta seiskaa isompia numeroita! (7)

1. Moonface with Siinai – Teary Eyes and Bloody Lips, 7,2 pistettä

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen:
Missä ovat Suomen kraut-diskot? Haluan kraut-diskoon! (8)

Veikko Danger Jalkane:
Ei mitään erikoista jne. Ärsyttävä ääni jäbällä. Tekee varmasti tahallaan senkin, eikä siinä mitään. Pisteet kestosta. Harva yli kolmenminuuttinen kappale on kovin hyvä. (5)

Suomi-krautin suurlupaus Siinai on tehnyt albumin Wolf Paradestakin tutun Spencer Krugin sooloprojektin Moonfacen kanssa. Juuri julkaistulta Heartbreaking Bravery -albumilta lohkaistun Teary Eyes and Bloody Lips -videon on ohjannut Marsha Balaeva.

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Ässä – Uusi maa

Esikoisalbumiaan kypsyttelevä tamperelaispoppari Jukka Ässä (Tigerbombs, Tapes) on sekä ohjannut että leikkannut Uusi Maa -kappaleensa videon. ”Miehen” roolissa videolla nähdään muun muassa Black Motorista tuttu Sami Sippola. Rhodesia kappaleella räplää lukemattomista yhteyksistä tunnettu sormitaikuri Okke Komulainen.

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Neljäs sektori – Vastavirtaan

Herra Rautiainen palaa ryminällä raskaan suomirockin eturiviin. Uudessa Neljäs Sektori -yhtyeessä soittaa tuttuja miehiä: Trio Niskalaukauksesta tuttu kitaristi Jarkko Petosalmi, Rautiaisen soololevyilläkin soittaneet basisti Valtteri Tynkkynen (YUP) ja kitaristi Peter Engberg sekä rumpali Jussi Nikula.

Video ei ole enää saatavilla

Sometimes We Cry – Growing Old

The Curea vastaan nimellään inttävä kotimainen rocklupaus esittäytyy videolla, jonka ovat ohjanneet Pauliina Vuorinen ja yhtyeen laulaja Vertti Virkajärvi. Ai millaista musiikkia bändi soittaa? ”Vanhenemisen piina ja pelko, sydänmaiden sielu ja suru, nuoruuden seksikäs surf ja twang.” Sellaista.

Video ei ole enää saatavilla

Emma Salokoski Ensemble – Dalai Lama

Entisen Quintessence-solistin uusi sooloalbumi Valoa pimeään julkaistaan 9. toukokuuta. Salokosken sanoittaman singlebiisin on säveltänyt The Rasmuksen Eero Heinonen ja tuottanut Tuomo ”Tuomo” Prättälä.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 125 Friendly Fires – Hawaiian Air

Friendly Firesin kakkoslevy oli aurinkoista elektropoppia, joka unohtui hetkessä, mutta tulevien kesien soittolistoille voi sisällyttää ainakin trooppisesti jossain Karibianmeren yllä liihottavan Hawaiian Airin. Tyhmässä videossa ollaan lentokoneessa, vaikka pitäisi ratsastaa monivärisillä jättipapukaijoilla Galapagos-saarten rannikolla. Tai jotain vielä kivempaa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 124 Suvi Isotalo – Vastarakastuneet

Suvi Isotalon oivaltaminen vaati kaksi soolokeikkaa. Molemmilla kerroilla se ratkaiseva kappale oli P.S. Maj’lle -albumin päätösraita, pianoballadi Vastarakastuneet, jossa tiivistyy Isotalon merkittävin avu: kaiken vakavuuden ja mahtipontisuudenkin takaa pilkistävä huumori. Laulu, joka kuulostaa joka kerta siltä kuin se syntyisi siltä istumalta, ei voi olla huono. (Antti Lähde)

Syyskuussa julkaistu PS. Maj

Voit kuunnella Vastarakastuneet Spotifyn kautta tästä.

# 123 Moonface – Return to the Violence of the Ocean Floor

Ajattelin aluksi, että kappale käsittelee taiteen ja yleisönkosiskelun välistä tasapainoa. Luulin keksineeni hyvän selityksen – laulussa mainittu henki valuu joskus hiekkana rannalle, jossa meri kohtaa maan ja ”yleisön”. Joskus tekee taas mieli palata meren väkivaltaiselle pohjalle, hankalan taiteen pariin. Väärin. Laulu kertoo Spencer Krugin mukaan itsemurhasta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 122 Ladytron – White Elephant

White Elephantin tunnistaa parissa sekunnissa ehdaksi Ladytroniksi. Palkeiden välistä tihkuu kuitenkin joukko uusia sävyjä – auringon säteitä, herääviä tunteita. Vaikka yleistunnelma on odotetun kolho, kappaleen huokoinen majesteettisuus vihjaa Ladytronin löytäneen musiikkiinsa sellaista inhimillistä lämpöä, jota yhtye on sekä etsinyt että väistellyt läpi uransa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 121 Ruudolf & Karri Koira – Mammat riivaa

Danza Kuduro oli jo sellaisenaan täysin kelvollinen osanottaja tällä listalla, mutta Ruudolfin ja Karri Koiran huikea lokalisointi nostaa hommat ihan uusille tasoille! Vaikka biisiä ei edes julkaistu Youtube-videota virallisemmin, se lukeutuu silti helposti vuoden 2011 kesähittien joukkoon. Täysin ansaitusti. Etenkin virallisen tanssin esitelleen videon ansiosta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 120 Wilco – Art of Almost

Wilcon paras kappale vuosiin on nimetty oudosti. Art of Almostilla kun mikään ei ole melkein vaan kaikki on justiinsa justiinsa. Seitsemässä ja puolessa minuutissa opus kasvaa rumpuloopista puoliorgaaniseksi poplauluksi huipentuen Nels Clinen pitkään sooloon. Samalla se todistaa Wilcon olevan vuonna 2011 parempi Radiohead kuin nykyinen Radiohead itse. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 119 The Lonely Island – Jack Sparrow

Huumorimusiikki on vaikea laji. Monet sen klassikoista panostavat lähinnä lyyriseen antiin, musiikin toimiessa lähinnä tarjottimena, jolla pihvi tarjoillaan. Lonely Islandin nerouden ydin piilee siinä, että ellei kuuntelisi sanoja, sen voisi helposti uskoa olevan tosissaan tehtyä modernia rytmimusiikkia. Michael Bolton pistää itsensä upeasti peliin vierailullaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 118 Coldplay – Princess of China (feat. Rihanna)

Chris Martinin johtaman supertähtinelikon viides albumi kuulosti aiempia helpommalta popilta. Miellyttävään virtaan mahtui onneksi pari yhtyeen parhaiden kappaleiden seuraksi kelpaavaa hetkeä, joita bändi voi tykittää stadioneilla. Rihannan kanssa esitetty Princess of China hymyilyttää syntetisaattorien ja eeppisen kertosäkeen voimin. Nautittavaa. Ja säväyttävää. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 117 Anna Abreu – Stereo

Kultasormi-lokeroon tipahtavan Jukka Immosen yhdessä brittituen kanssa kirjoittama Stereo jatkoi Hysterian aloittamaa Abreun rynnistystä. Kappale kipusi pophittien sarjassa joka suhteessa vuoden valioiden kastiin. Kertosäe paisuu suorastaan taivaallisen nostattavaksi ja Raaseporin linnassa kuvattu videokin on ilmiselvistä gagaismeistä huolimatta kunnianhimoinen. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 116 Rival Sons – Pressure & Time

Basisti Robin Everhart on tässä se sankari. Svengaa kuin Lee Sklar Billy Cobhamin Stratuksella. Tämän ensi kertaa kuullessa tuli aivan sama olo kuin ensi kertaa Rancidille altistuessa. Myös Rancidin kantava voima oli basisti. Rival Sonsissa on kaikki muukin kohdillaan, laulajan kukkoilua, rumpalin nännikomppia ja kitaristin kliseevapaata sooloilua myöten. Rockia. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 115 Zombi – Escape Velocity

Pittsburghilais-duo Zombi löytää Escape Velocityssä sisäisen Kraftwerkinsä. Rumpuihin ja syntetisaattoreihin kutistettu soitinarsenaali ei kuitenkaan ohenna elävän kuolleen soundia, vaan kasarivaikutteinen, mutta silti moderni elektroninen rock muodostuu hyvinkin monitahoiseksi. Lääkärin määräyksestä levyllinen päivässä akuuttiin savolaisen Aavikon puutostilaan. (Sami Sankilampi)

Toukokuussa ilmestynyt Escape Velocity on Zombin neljäs albumi.

Kuuntele Escape Velocity Spotifyn kautta tästä.

# 114 Shabazz Palaces – Swerve… the Reeping of All That is Worthwhile (Noir Not Withstanding)

Shabazz Palaces -nokkamies Ishmael Butler todistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä uusiutua. Digable Planetsin kanssa briljanttia jazzilla sävytettyä rappia tehnyt Butler on noussut viime vuosina uudelleen otsikoihin raikkaan abstraktilla hiphopilla taituroivan Palacesin kanssa. Swerve… on hyönteisrobottiarmeijan kanssa tehty päivitys kultakauden rapista. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Ricky-Tick
75Säveltäjä Kerkko Koskinen uppoutuu yhä syvemmälle jazzin maailmaan. Mieltymys isoihin sovituksiin kulkee yhä mukana tärkeänä osana Koskisen tyyliä, aivan kuten muutama vuosi sitten UMO:n ja Verneri Pohjolan kanssa toteutetulla Agathalla. Trains & Letters –albumilla lauteilla hönkii pitkälti Ricky-Tickin vakionaamoista ja muista kotimaisen nykyjatsin eturiviläisistä koottu big band. Puhallinsektioissa ja rytmipuolella siis riittää voimaa ja svengiä. Koskisen sävellyksissä ja sovituksissa on kaiken monikerroksisuuden ohella kuitenkin mukavasti vivahteita ja rytminvaihdoksia, joiden myötä aluksi kuuntelijan tajuntaan suorastaan tulvahtava albumi hieman asettuu. Koskisen cembalo ja Panu Savolaisen vibrafoni tasapainottavat orkestraatiota mukavasti. Trains & Letters on kiivasrytminen mielikuvitusmatka suurkaupungin sykkeeseen, swingin ja third streamin kautta. Vilma Melasniemen ja Eero Ahon väliin lukemat kirjeet korostavat romanttisesti nimetyn albumin elokuvallisuutta, mutta jäävät silti hieman irrallisiksi. Toisaalta puhetta taustoittavat osuudet tuovat kokonaisuuteen sopivasti pohdiskelevuutta albumin urbaanin elinvoiman rinnalle, aivan kuten sen päättävä hieno It Was a Long Luxurykin tekee. (Tuomo Yrttiaho)

Moonface – Organ Music Not Vibraphone Like I’d Hoped

Jagjaguwar
72 Spencer Krugin toisella Moonface-levyllä (jos vuoden 2009 Sunset Rubdown -albumia Introducing Moonface ei lasketa) soivat sen nimen mukaisesti urut eivätkä sen edeltäjällä kuullut ”marimba ja paskat rummut” (Dreamland EP: Marimba and Shit-Drums, 2010). Wolf Paradesta parhaiten tunnettu kanadalaismuusikko käyttää viiteen kappaleeseensa 38 minuuttia, jotka hän täyttää kevyesti puksuttavilla konerytmeillä, jurnuttavilla urkumatoilla ja kohtalokkaan meditatiivisilla laulumelodioilla. Konsepti toimii erinomaisesti albumin kahdella ensimmäisellä kappaleella (Return to the Violence of the Ocean Floor, Whale Song), jotka kuulostavat Cabaret Voltairelta soittamassa Interpolin Lights-singleä, noin suunnilleen. Nopeatempoisemmat Shit-Hawk in the Snow ja Fast Peter jäävät ylipitkiksi sormiharjoitelmiksi, mutta Loose Heart = Lose Plan -päätösraidalla (”Talking Heads make me miss my friends”) Krug tavoittaa jälleen albumin yleistunnelmaksi muodostuvat lannistuneen, vaikeasti määriteltävän haikeuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Metals – s/t

Captured Tracks
68 Ian Hicksin ja Patricia Hallin elektroduo esittäytyy lupauksia antavasti. Soft Metalsin nimetön esikoislevy soi tummasävyisiä elektropoppia, jossa on tunnelmaa ja tyylitajua siinä missä vaikkapa samoin tänä vuonna debytoineen Austran musiikissa. Sisällön kanssa portlandilaisilla on kuitenkin vielä tekemistä. Albumi käynnistyy erinomaisesti Psychic Drivingilla, Alwaysilla ja Voicesilla, jotka tuovat mieleen vuoroin Propagandan ja Ladytronin sofistikoituneen euroelektron, vuoroin Golden Filterin ja Glass Candyn nykydiscon. Sen jälkeen ideat ovat kuitenkin kortilla, ja kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu lopulta liian monta instrumentaaliharjoitelmaa ja sisällöllisesti köyhää tunnelmapalaa, jotta albumia kehtaisi kokonaisuutena ylistää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla