M. ja Zooey, kolmas kerta kimpassa.

Täsmätuotettua musiikkia kesään, auringonlaskun hetkiin sekä kesäjuhlien ääniraidaksi.

Aurinko paistaa. She & Himin Volume 3 soi amerikkalaisessa kesäjuhlassa, tanssiaisissa, joissa naiset ovat pukeutuneet kellohameisiin tai kukkamekkoihin ja leikkauttaneet itselleen kauniin otsatukan. Mies noutaa naisen kotoaan tansseihin vanhalla, tyylikkäällä museorekisterissä olevalla autollaan. Kun tanssit ovat ohi, mies vie naisen museorekisterissä olevalla autollaan meren tai järven rantaan katselemaan auringonlaskua. Tai lentokentän kiitoradan päähän katsomaan nousevia ja laskeutuvia lentokoneita.

Sama mielikuva syntyi kitaristi M. Wardin ja näyttelijänä julkisuuteen nousseen Zooey Deschanelin muodostaman folkpopduon aiemmillakin studioalbumeilla Volume 1 (2008) ja Volume 2 (2010). Duon kappalemateriaali on muutamia lainaversioita lukuun ottamatta Deschanelin käsialaa.

Eikä monen pojan päiväuniin muun muassa (500) Days of Summer -elokuvan ja New Girl -tv-sarjan avulla päässeen Deschanelin käsialassa ole tälläkään kertaa moittimista. Volume 1 ja Volume 2 olivat aurinkoista, perinnetietoista 1950- ja 1960-luvuille nyökkäävää retropoppia, ja Volume 3 jatkaa samoilla linjoilla.

M. Wardin tuotanto on täynnä tyylikkään orgaanista äänimaisemaa. Ward itse pääsee ääneen duetoidessaan Deschanelin kanssa Baby-kappaleen, joka on levyn parhaita.

Sanoituksissa Deschanel ei tunnu pahemmin käsittelevän parin vuoden takaista eroaan Death Cab for Cutie -nokkamiehestä Ben Gibbardista. Muutamissa kappaleissa Deschanelin voi tulkita laulavan Gibbardista (Together, Shadow of Love), mutta muuten lyriikoissa liikutaan yleismaailmallisimmissa sfääreissä. Lainabiisejä kuullaan tällä kertaa Blondielta, Mel Carterilta ja Ellie Greenwichiltä.

Zooey Deschanelin lauluääni ei ole ehkä teknisesti maailman taitavin, mutta siinä piilee suuri osa She & Himin viehätystä. Deschanelin välillä tunkkaiselta kuulostava laulu yhdistettynä M. Wardin uskottavuuteen on kombo, joka toimii.

Deschanel ja Ward pitävät aiemmilta levyiltä tutun ja hyväksi todetun linjansa, eikä sitä käy moittiminen, kun lopputulos näin laadukas. Se on tosin sanottava, että jos kevät ei olisi näin pitkällä ja kesä muutamien viikkojen päässä, jos ulkona vihmoisi räntää ja olisi harmaata ja synkkää, Volume 3 ei toimisi. Tuomio olisi varmaan pahin mahdollinen ”ihan kiva”. Mutta tällä hetkellä kesämieli on jo puolivalloillaan, joten levy toimii.

Duon kolmas studioalbumi ei välttämättä päädy pitkäaikaiseen tehosoittoon, mutta se sopii mainiosti esimerkiksi kesäjuhlien soundtrackiksi. Sen voi hyvällä omatunnolla laittaa soimaan myös silloin, kun haluaa kuulla musiikkia, joka ei kuormita aivoja vaan saa hymyilemään hyväntuulisuudessaan ja vie mielikuvamatkalle auringonlaskun hetkiin ja kellohameiden, kukkamekkojen sekä kauniiden otsatukkien täyttämään tanssiaismaailmaan.

76 Zooey Deschanelin ja M. Wardin yhteistyö jatkuu tutuissa tunnelmissa. Voi olla, että jos kesä ei olisi jo oven takana kuikuilemassa, Volume 3 ei toimisi lainkaan, mutta koska kesä on jo lähes ovella, siitä on helppo nauttia.

Video ei ole enää saatavilla

4AD

20 Koitin välttää kirjoittamasta Future Thisistä, sillä minusta se on täysi turhake vuonna 2012 ilmestyneiden levyjen joukossa. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisin päätynyt kassaneidiksi vaihtoehtorock-henkiseen nuortenvaateliikkeeseen birminghamilaisessä ostoskeskuksessa. Perjantaina putiikissa jaetaan jokaiselle farkut ostaneelle vapaalippu paikalliseen indiediskoon. Big Pink yritti ensimmäisellä levyllään kuulostaa The Jesus and Mary Chain -henkisesti tyylikkään synkältä, mutta tyhmä bändi se oli jo silloin. Nyt Big Pink kuulostaa ainoastaan rehellisesti pöljältä bändiltä, joka voisi soida sen Upcider-mainoksen taustalla, jossa Big Brother -kisaajilta näyttävät nuoret aikuiset leijuivat pölyisen yksiön katonrajassa ihan vaan ilmassa leijuvan ”nosteen” ansiosta. Future This kuulostaa Backstreet Boysilta ilman Max Martinin nerokkuutta. Kun kuuntelen Stay Goldia, en voi olla ajattelematta Backstreet Boysin Howieta löysissä valkoisissa housuissa levittelemässä käsiään. Howie on kaikista mitättömin Backstreet Boysin jäsen. Big Pink on 4AD:n Howie. Hauska tietää: Big Pink on US Bancorp Tower, maailman toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Oregonissa. Rakennusta alettiin kutsumaan Big Pinkiksi, koska se vaihtaa väriään luonnovalaistuksen mukaan. Tietyssä valossa se näyttää jopa vaaleanpunaiselta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Bretón – Other People’s Problems

FatCat

68 Myös remix- ja videotaiteen parissa ahkeroivan lontoolaiskvintetin esikoisalbumi on kollasimainen popalbumi, joka yhdistää hiphopin rytmiikkaa, kokeellista konemusiikkia ja mahtipontisia jousisovituksia melankolisiin popkappaleisiin. Yhtye ripottelee pitkin levyä mausteita, jotka kertovat kunnianhimoisuudesta: Jostle haastaa rohkeasti Diplon digi-dancehallin, The Commission sukeltaa öiseen suurkaupunkiin kuin Burial, Governing Correctly lainaa bassokoukkunsa Cariboulta. Kappaleesta toiseet toistuvat elementit – jykevät rytmit, hälyisästi looppaavat samplet, ahdistuneen oloinen laulu – pitävät kuitenkin levyn yhtenäisenä, ja toisaalta tekevät siitä hieman puuduttavan. Other People’s Problems on hyvä yritys, joka olisi varmasti parempi, jos yhtyeen jäsenillä yksinkertaisesti olisi enemmän musiikillista näkemystä ja lahjakkuutta. Tällaisenaan Bretón jää köyhän miehen Foalsiksi tai These New Puritansiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Conn – Macaroni

Fire

75 Bobby Connin kuva voisi olla sanakirjassa kulttiartistin kohdalla. Tuoreella Macaroni-albumillaan The Continuous Ca$h Flow -systeemin luoja, joka kerran julisti itsensä Antikristukseksi, kuulostaa kuitenkin melkeinpä yllättävän kutsuvalta ja tasapainoiselta. Connin musiikin peruspalikat ovat yhä visusti paikallaan: glam, hardrock, disko, funk, nyrjähtänyt huumori ja hänen vaimonsa Monica Bouboun viulu, mutta Macaroni uppoaa nimensä mukaisesti yllättävän helposti. Erityisen maittavia ovat jazzahtavasti funkaava The Truth, veikeästi pianopoppaileva More Than You Need, devomaisesti piipittävä Underground Vktm ja eeppisesti paisutteleva, klassista musiikkia, diskoa ja rock-oopperaa yhdistelevä Walker’s Game. ”Occupy-sukupolvelle” omistetun levyn sanoituksissa Conn suomii amerikkalaista yhteiskuntaa kovin sanoin – kappaleiden nimet kertovat paljon: Can’t Stop the War, Govt, GREEED. Yhteiskunnallisista ambitioistaan ja saarnaamisesta huolimatta Macaroni ei pitkästytä. Hyvin on Connin pasta tällä kertaa onnistunut – se on maukasta ja juuri sopivan al dente. Kylläinen olokin säilyy pitkään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Full Time Hobby

67 The Hold Steady -yhtyeen Craig Finn on kärkisijoilla musiikkinörttien ”kenen muusikon kanssa haluaisit juoda olutta” -fantasialistoilla, muun muassa sen takia, että hän mitä ilmeisimmin tykkää oluen juomisesta. Finnin ensimmäinen soololevy vertautuu luontevasti alkuillan leppoisaan nousuhumalaan pubissa puolituttujen kanssa. Tunnelma on mukava mutta ei unohtumaton, eikä kukaan sano mitään kovin merkittävää. Muutaman kuukauden kuuntelutauko on kuitenkin tehnyt alkuvuodesta ilmestyneelle levylle ihmeen hyvää. Hajanaisuus on kääntynyt runsaudeksi, ja sanoitusten pahimmat latteudet kuten No Future -kappaleen nimienpudottelun on valmis antamaan sympaattiselle Finnille anteeksi. Tammikuussa tuntui, että 62 on ainoa mahdollinen arvosana levylle, huhtikuussa se saa luvan olla vähän enemmän. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Visions

4AD

74 Grimes kuvailee musiikkiaan määreellä post-internet. Parempi olisi vaihtoehto olisi post-Pitchfork, sillä Visionsin yleissoundi osuu Gang Gang Dancen johtaman esoteerisen Brooklyn-psykedelian aallon ja The Knifen strobovaloissa kiiltävän pop-jään leikkauspisteeseen, eli juuri molempien Pitchfork-elektrolinjojen puoliväliin. Pseudonyymin takana oleva 23-vuotias Claire Boucher on nainen, joka huutaa tulla dekonstruoiduksi. Hän on pelkkää viitteillä vuorattua pintaa: samanaikaisesti sukupuoleton pop-kyborgi ja ultrafeminiininen Tumblr-barbie, jonka musiikki kurottelee tietoisesti niin 1980-luvun taidepopin, 1990-luvun muovi-r&b:n kuin 2010-luvun K-popinkin välillä. Grimesissa on musiikkia enemmän kyse sukupuolisuuden ja merkitysten cooleista vesileikeistä hukuttavassa informaatiotulvassa. Visions päästää kuulijan lähemmäs kuin sitä edeltänyt, tietoisen etäännyttävästi soinut Halfaxa. Häikäisevää Oblivion– ja Genesis-biisikaksikkoa lukuun ottamatta Visions kuulostaa kuin se olisi verhottu masennuslääkehuuruun. Levyyn luulee jatkuvasti ihastuneensa, mutta mikään ei tunnukaan miltään ja piirtyneet muistikuvat ovat huteria. Välttämällä leimautumista ja luomalla itselleen persoonan eksentrisellä identiteettipelillä Grimes hirttäytyy zeitgeistiin. Jäljelle jää kasa digitaalista tuhkaa siroteltavaksi syksyyn mennessä internetin kuvavirtoihin muistuttamaan siitä, mitä popmusiikki oli talvella 2012. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut

omakustanne

74 Hisko Detrian debyyttialbumi on fuzzin syleilevällä pörinällä kyllästettyä, tasaista ajoa öisellä moottoritiellä. Krautrock hykerrytti helsinkiläisiä rockinsoittopiirejä jokin aika sitten, mikä synnytti esimerkiksi suitsutetun Siinain debyytin. Vaan vähänpä kuulostaa turkulaisnelikko 2000-luvun aikalaisiltaan; soundi kumartaa enemmän Hawkwindin tai Amon Düül II:n suuntaan. Oikeastaan bändiä ympäröi mystiikka, joka pohjautuu jopa sinne 1970-luvun Saksaan ja vasemmistoterroristi Andreas Baaderiin asti. Hänen haamunsa on onnistunut loihtimaan levylle sen ikuisuuksiin groovaavat bassolinjat. Static Raw Power Krautilla bändi ei yritäkään keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vaikkapa Endless Boogien tavoin arkaaiseen psykedeelisen rokkauksen ilosanomaan. Välillä tuntuu kuin kappaleet hukkaisivat punaisen lankansa kosmoksen syövereihin, mutta kun junnaus osuu kohdalleen, on se perin leppoisaa kuunneltavaa. Erinomainen on myös neljänneksi – eli viimeiseksi – säästetty Canned Heat -cover On the Road Again. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Kiwanuka – Home Again

Polydor

74 Ugandalaista sukua oleva brittilaulaja on saanut uralleen lentävän lähdön. BBC:n Sound of 2012 -äänestyksen ykkössija ja pesti Adelen lämmittelijänä ovat siivittäneet 24-vuotiaan Kiwanukan esikoisalbumin top 10:een paitsi Britanniassa, myös muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Ruotsissa. Home Again täyttää kohtuuttomat odotukset kirkkaasti: The Bees -yhtyeen Paul Butlerin tuottama levy on (vähän liiankin) täydellisesti soiva pastissi 1960-luvun ja 1970-luvun hivelevimmistä musiikkityyleistä. Se on kaikessa miellyttävyydessään ja muotovalioudessaan odotetun kesy, muttei uhkaa missään vaiheessa lipsahtaa jackjohnsonmaiseen, suorastaan kolossaaliseen yhdentekevyyteen. Home Againin kuunteleminen on omanlaistaan bingoa: rukseja saa vetää kuponkiin jatkuvalla syötöllä niin folkin (Nick Drake, John Martyn), soulin (Sam Cooke, Bill Withers) kuin aikuispopinkin legendojen (Randy Newman, Nilsson) kohdalle. Aivan kolmeentoista kappaleeseen Kiwanukan puhti ei riitä, mutta I’m Getting Readyssa, Tell Me a Talessa ja levyn nimibiisissä nuorukaisella on hittikolmikko, jonka varaan uraa kelpaa rakentaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Hell in a Handbasket

Sony

36 Meat Loaf ja Jim Steinman ne yhteen soppii, ei sille mitään voi. Herra Loafin (tai kavereille vaan Meatin) uusimman luomuksen Hell in a Handbasketin julkaisua jopa viivytettiin Amerikassa ja Euroopassa siinä toivossa, että Steinman viitsisi tehdä sille edes yhden kappaleen. Vetkuttelu ei auttanut, ja Meat Loaf joutuu tällä(kin) kerralla pärjäämään ilman Bat Out of Hell -maestron sävellyksiä. Tuskinpa yksi laulu tosin olisi pelastanut tätä turjaketta. Levyllä Meat Loaf on alkanut vanhoilla päivillään maailmanparantajaksi, mutta valitettavasti hänen viestinsä on verhottu kehnoihin melodioihin ja ylituotettuun soundiin, jonka hajuttomuudessa ja mauttomuudessa on kokeneiden studioässien leima. Aikanaan Meat Loaf ärjyi rock-oopperoitaan röyhelöpaita hiessä ja rasvainen tukka liimautuneena märälle otsalle, nyt hiusmalli on siistin suave, eikä deodorantti petä missään vaiheessa. Jopa Chuck D:n ja Lil Jonin WTF-potentiaalia uhkuvat vierailut onnistuvat olemaan yhdentekeviä. Lopuksi vielä varoituksen sana: jos tunnet selittämätöntä halua kuunnella tältä levyltä löytyvää versiota California Dreaminista, muista, että kerran kuultua ei enää saa kuulemattomaksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Nicki Minaj – Pink Friday: Roman Reloaded

Cash Money/Universal

63 Hiphopin ja popin barbimainen supersankari Nicki Minaj ihastutti Pink Friday -esikoisellaan, joka oli ilmestymisvuotensa riemukkaimpia, röyhkeimpiä ja parhaita levyjä. Harhaanjohtavasti nimetty kakkonen jatkaa esikoisella oirehtinutta, osin perusteetonta skitsofreniaa. Minaj ei tiedä ollako divaritason Rihanna-imitaattori vai planeetan kiinnostavin räppäävä naisartisti ja heittää soppaan vielä Roman Zolanski -nimisen sivupersoonansa. Jyrkästi kahteen osaan jaetun albumin rap-puoli ei tarjoa mitään uutta esikoiseen ihastuneelle; minimalistiset biitit maustavat nätisti Minajin pätevää sanailua. Tanssipopvedot jäävät sen sijaan melko vaisuiksi. Kuvaavasti niistä paras on ainoastaan deluxe-versiolle päästetty, jo David Guettan viimevuotisella albumilla julkaistu Turn Me On. Myös loistava Va Va Voom on jätetty käsittämättömästi pois perusversiolta. Stupid Hoe- ja Starships -sinkut viehättävät yhä. Myös avausraita Roman Holiday, I Am Your Leader, HOV Lane, Roman Reloaded, Pound the Alarm ja Marilyn Monroe toimivat. Super Bassin, Did It On’emin tai Moment 4 Lifen kaltaisia välittömästi aseistariisuvia hittejä albumilta ei kuitenkaan löydy. Epätasainen Roman Reloaded olisi voitu tiivistää tusinaan – tällaisenaan se jää sekä rap- että popalbumina esikoisen jalkoihin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

VCMG – SSSS

Mute

77 Vince Clarken ja Martin Goren yhteislevytyksen kantta koristaa joukko käärmeitä, jotka sanovat: ”Ssss”. Se on jo sinänsä mahtavaa, koska käärmeet ovat siistejä. Kerran kävin katsomassa käärmeitä käärmenäyttelyssä, mutta ne olivat laiskoja paskiaisia, jotka tuskin jaksoivat edes liikkua. Ehkä se johtui siitä, että käärmeet ovat jotenkin sukua madoille. Tai ehkä niitä oli syötetty liikaa. Yksikin käärmeistä söi kokonaisen pakastetun jäniksen. Se oli karseaa, mutta luulen, että se oli osa luonnon suurta kiertokulkua tms. Tämän levyn käärmeet ovat kaikkea muuta kuin ne downshiftaavat alisuoriutujakäärmeet. Itse asiassa nämä käärmeet ovat hyperaktiivisia ja joraavat aivan hulluina. Ne joraavat teknon tahtiin kaikuvassa varastohallissa kaikki raajat ilmassa heiluen. Paitsi, että käärmeillä ei ole raajoja, joten tavallaan se on vielä vaikuttavampi suoritus; vähän sama asia kuin tällaisen levyn tekeminen 20 vuotta taiteellisen huippukauden jälkeen. Aina joskus muistelen niitä apaattisia, laiskanpulskeita, typeriä diabeetikkokäärmeitä ja mietin, että niille pitäisi soittaa tätä levyä, jotta ne oppisivat nauttimaan elämästään siellä puolen kuutiometrin terraariossa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – A Wasteful Companion

Merge

70 Matthew Wardilta vei kymmenisen vuotta ennen kuin maailma kiinnostui. Kuudes sooloalbumi Hold Time (2009) paransi amerikkalaisartistin listasijoitusennätystä yli sadalla pykälällä ja teki tästä top 40 -nimen, minkä lisäksi profiilia ovat viime vuosina kohottaneet onnistuneet kimppaprojektit niin Zooey Deschanelin (She & Him) kuin partasuisten americana-kollegojen kanssa (Monsters of Folk). A Wasteful Companion on tuttua M. Wardia hyvässä ja pahassa – yhtä aikaa suvereenia ja herttaisen yhdentekevää. Albumin parasta antia eivät ole sen yksinkertaisesti soljuvat folkpopsävelmät tai Wardin hunajaisesti kähisevä ääni vaan paikoin jopa ambientmaiset äänitekstuurit, joita Ward (myös levyn tuottaja) on kappaleidensa ympärille rakentanut. Eipä levyn raukeassa nimikappaleessakaan olisi paljon kotiin kirjoittelemista, ellei se puolivälissään vajoaisi eteeriseen, hädin tuskin korvin kuultavaan jousimereen. A Wasteland Companion hiipuu aika pahasti jälkipuoliskollaan, mutta pari reipashenkistä radiorallatusta (Primitive Girl, Sweetheart) takaavat, että Wardin ura jatkuu nousujohteisena tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul Weller – Sonik Kicks

Universal Island

70 Paul Wellerin yhdestoista sooloalbumi huipentaa tavallaan brittipop-legendan tuotannossa viime vuosina kuuluneen uuden seikkailunhalun. Mies on kokeillut muun muassa soul-vaikutteiden ja psykedeelisen popin parissa, mutta nyt hän on päättänyt sisällyttää yhdelle ainoalle levylle musiikillisen osaamisensa koko kirjon. Ja sitä riittää The Atticin psykedeliapopista That Dangerous Agen glamrock-pastissiin ja Primal Screamilta kuulostavaan dub-fiilistelyyn. Lopputulos on väistämättä kohtalaisen skitsofreeninen, kuin kokoelmalevyä kuuntelisi. Biisi seuraa toistaan ilman, että levylle syntyisi varsinaista kaarta. Kyse on kuitenkin ihan hyvästä kokoelmalevystä. Hajanaisuuden seasta paljastuu vähitellen useita hyvinkin tasokkaita biisejä. Kling I Klang on ärsyttävällä tavalla hauska ska-hölkkä, Dragonflyn kevyt psykedelia toimii hienosti, vaikka se taas tuo mieleen Think Tank -ajan Blurin. 16 biisiä sinne sun tänne rönsyilevää retroilua on tosin hieman liikaa, mutta on vaikea sanoa, mitä tasavahvasta (tai jonkun mielestä tasapaksusta) kokonaisuudesta pitäisi leikata. Parhaiten Sonik Kicks taitaa toimia muutaman sattumanvaraisesti valitun kappaleen annoksina. Weller on jo pitkään antanut vaikutelman, ettei hänellä enää ole mitään sen kummempaa agendaa, mutta paloa biisintekoon kyllä. Niinpä tämäkin levy unohtunee nopeasti, mutta saattaa tarjota iloisen yllätyksen sen Spotifysta muutaman vuoden päästä kaivavalle. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

WZRD – s/t

Universal

28 WZRD:n johtohahmo, hiphop-artistina paremmin tunnettu Kid Cudi, on selvästi kunnianhimoinen taiteilija. Kummatkin hänen aikaisemmat levynsä ovat olleet kriitikkojen kehumia ja musiikillisesti seikkailullisia konseptilevyjä. Uusimmalla projektillaan, tuottaja Dot da Geniuksen kanssa tehdyllä WZRD:lla, hän kuitenkin yrittää haukata liian ison palan. WZRD:n on tarkoitus olla rock-levy, mutta duon yhteistyön tuloksena on syntynyt melodiaköyhää, groove-vapaata, alkeellisilla heavy-kitaroilla kuorrutettua musiikkia, joka muistuttaa vain etäisesti rock’n’rollia. Parhaimmillaan WZRD on kappaleissa, jotka kiertävät rockin mahdollisimman kaukaa (The Dream Time Machine, jolla vierailee Empire of the Sun -yhtye, single Teleport 2 Me Jamie ja herkkä Efflictim), mutta valitettavasti suurin osa albumista sisältää kiusallisen kömpelöitä, kankeita ja elottomia kappaleita, joiden lähimmät vertauskohdat eivät löydy rockin huippunimistä, vaan aloittelevien harrastelijabändien treenikämpiltä. Levyn heikoin lenkki on Cudin ilmeetön ja usein epävireinen laulu, eivätkä kehnot lyriikat auta – The Upper Room on kuin motivaatioluento suoraan yläasteen poikien vessasta: ”Most people are pussies / Scared to be what God had made them to be”. Etenkin Lead Bellyn ja Nirvanan esittämänä tunnetun kansanlaulun Where Did You Sleep Last Nightin versio on jo pyhäinhäväistys. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward 11.09.2011 Tavastia, Helsinki.

M. Wardin uunituore albumi ”A Wasteland Companion” levykaupoissa n-y-nyt.

Tipaton loppuu!

Moro, mörököllit ja muijat! Jukka ei voittanut vieläkään Lotossa. Kuinkas siellä? Miljoonat tilille?

Onneksi Levyraadissa on vain voittajia. Jotkut voittavat enemmän kuin toiset. Ihan kuin elämässäkin.

18 raatilaista ja keskiarvona olo 4.52. Palattiin siis perinteisemmän nihkeään pistelinjaan.

Viimeiseksi jäi:

M.I.A. – Bad Girls – 3.89 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=2uYs0gJD-LE

Lauri Ojanen
”Eka mä olin silleen, ettei tää nyt oikeen kummonen biisi ole, mutta mitä enemmän tätä on kuunnellut, niin sitä paremmaksi se myös on muuttunut. Ihan ok, muttei todellakaan mikään uusi Paper Planes tai Galang. Jos tämä olisi videoraati, niin kymppi lävähtäisi ja kevyesti! 7.”

Markus Kahila
”Ensimmäisten riimien myötä alkaa heti väsyttää…tätäkö taas? Onneksi synakoukut alkaa uppoilemaan yksi kerrallaan biisin jumputellessa itsepintaisesti eteenpäin. Mutta onhan tämä aika kertakäyttöistä ääntä näissä olosuhteissa, lieneekö sitten tanssilattialla eri asia. 6.”

Jukka Kuusisto
”Tämä ei vain ole minun genreni. 2.”

Johanna Santala
”No jaa, ei tätä pysty edes tanssimaan. 1.”

The Cult – Lucifer- 4.11 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=dxGGzL1B-SQ

Jukka Kuusisto
”Se nyt vaan on niin, että vähän keskinkertaisempikin rokkibiisi erottuu tässä seurassa todella edukseen. 9.”

Arttu Ala-Jokimäki
”Tämä poppoo kuuluu mun puolesta jo rock-musiikin museoon. Vanhan lämmittelyä, ja vaikka perusasiat ovatkin kunnossa, niin persoonallisuutta ja kekseliäisyyttä jää kaipaamaan. 5.”

Valtteri Vääri
”Joo ens viikkoon! 1.”

Sébastien Tellier – Pépito Bleu – 4.56 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=fD8JMFqrg9E

Arttu Ala-Jokimäki
”Tellierin vinksahtanut olemus ja syystäkin Jarremaiseksi kuvailtu eeppisyys yhdistyy yllättävän saumattomasti. Itsenäisenä biisinä hämmentää, mutta herättää odotuksia levykokonaisuutta kohtaan. 8.”

Jari Mäkelä
”Jarre & Ville-Gale. Ei, vaan armotonta menoa, eeppistä viihdettä ja riipivää gotiikkaa. Ostaisin. 6.”

Marjo Hämäläinen
”Kuulosti ihan joltain Enigmalta tai vastaavalta. Ei tätä kyllä pidemmän päälle jaksais kuunnella. 3.”

Antoinette Olivia
”Ameno vaan sullekin, Sebastien. Kuulostaa Gainsbourgilta joka olisi liittynyt sxe-klubiin ja skientologeihin saadakseen alennuskuponkeja lentävää mattoa varten. 1.”

Juho & Computer – Pyramid Game – 4.94 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=KRQYa-OAcPI

Lauri Ojanen
”Miellyttävää soundia! Ei liian minimaalia, mutta ei liian täyteen ahdettuakaan. Laulajan äänikin sopi tähän kuin nakutettu. Sanat nyt olivat mitä olivat, mutta eipä niistä muutenkaan juuri selvää saanut. Oikein mainio! 8”

Markus Kahila
”Sanoitukset pärähtävät sisään ja huutonauru on tosiasia. Mutta mutta, tämähän osoittautuu oikein mainioksi musiikiksi. Hyviä ideoita, kauniita ääniä, söpöjä melodioita ja passelisti tehty – kuuntelen mielelläni. Pirkko pyytää lisää, kiitos. 7.”

Joni Kling
”Moi, oon Dieter ja teen monotonista liukuhihnatyötä Telefunkenin tehtailla. Unelmoin lomailusta paikoissa, joita nään vaan henkilökunta-alennuksella lunastetusta sontalaatikostani. 6.”

Ville Anttonen
”Bored. 3”

M. Ward – The First Time I Ran Away – 5.11 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=T5T8WNpcTDc

Johanna Santala
”Todella rauhoittavaa ja positiivisella tavalla unettavaa. 7.”

Anton Majava-Corbijn
”M. Ward on M. Ward on M. Ward. Olen niitä harvoja jotka nauttivat Tavastian riisutusta keikasta kovasti. Biisi lipuu ohi, ihanasti vähän kutittelee. Video näyttää R&A:n trailerilta. 6.”

Veikko Danger Jalkanen
”Nukuttavaa. Ei positiivisella tavalla. Vaan sillä lailla täyttä paskaa -tyylisellä tavalla. Ja paljon rumempi kuin Zooey. 1.”

Tällä kertaa ei siis kokonaiskisan kärkipäitä hätyytelty. Kuinka käy ensi viikolla? Sen tiedämme ensi viikolla, joka alkaa huomenna. Huomiseen!

Ranskan euroviisukuningas kuvailee uutta albumiaan näin: ”Älä kuuntele levyäni. Kuuntele viestiäni. Sallikaamme uniemme sekoittua, niin yhteisöllinen energiamme leviää valtavana sinisenä aaltona kaikkialle maailmaan – ja totuus astuu esiin.” Videon ovat ohjanneet Sanghon Kim ja Mathieu Tonetti. Albumi My God Is Blue ilmestyy 20. maaliskuuta. Sanoiko joku Jarre?

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – The First Time I Ran Away

She & Himistä ja Monsters of Folkista tuttu kalifornialainen folkpoppari palaa uudella singlellä, jonka videon on ohjannut Joel Trussell. Wardin seitsemäs studioalbumi A Wasteful Companion ilmestyy 10. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Bad Girls

Uudella Madonna-singlelläkin vieraileva M.I.A. pyöräytti toissa vuoden lopulla maailmaan Vicki Leekx -mixtapen. Siltä löytyi lyhyt versio kappaleesta Bad Girls, jonka päivitetyn version tuoreen videon on ohjannut Romain Gavras. M.I.A.:n vielä nimeämätön neljäs albumi ilmestyy vielä tämän vuoden aikana.

Video ei ole enää saatavilla

Juho & Computer – Pyramid Game

Juho on yhtä kuin Juho Kahilainen (BPitch Control, Prologue). Computer on puolestaan yhtä kuin saksalainen elektropoptrio Computer. Pyramid Game on heidän yhteistyönsä hedelmä.

Video ei ole enää saatavilla

The Cult – Lucifer

Brittiläinen hardrock-klassikko palaa viiden vuoden tauolta! The Cultin yhdeksäs albumi Choice of Weapon ilmestyy 22. toukokuuta. Soundista vastaavat tuottajagurut Chris Goss ja Bob Rock.

Video ei ole enää saatavilla

Matthew Wardilla on korvaa klassiselle popille.

Amerikkalainen Matthew Ward on julkaissut vuodesta 1999 lähtien kuuden soololevyn verran omaperäistä americanaa, mutta hänet tunnetaan muistakin yhteyksistä. Pari vuotta sitten mies oli mukana ”superyhtye” Monsters of Folkissa. Viime vuonna hän julkaisi levyn Tired Pony -nimisen yhtyeen kanssa. Mukana bändissä olivat Editors-laulaja Tom Smith ja näyttelijä Zooey Deschanel.

M. Ward on myös She & Him -duon vähemmän kauniimpi puolisko. Suurimman osan huomiosta on luonnollisesti varastanut indiepoikien päiväuni Deschanel, jonka hunajaista tulkintaa on saatu kuulla duon kahdella levyllä. Uutta sooloalbumia ahkera muusikko lupailee ensi vuodelle.

M. Ward saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen sunnuntaina. Lontoosta puhelimitse tavoitettu herra kuvailee keikkasettinsä sisältöä vanhalla hääsanonnalla ”something old and something new, something borrowed and something blue.”

Vaikka M. Wardin omassa musiikissa on välillä kieroutuneen oloiset puolensa, hän tunnustautuu parantumattomaksi klassisen popin ja etenkin The Beatlesin ystäväksi. Alla aiheesta lisää.

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”The Beatlesin This Boy. Yksi ensimmäisiä kuulemiani levyjä oli Beatles-kokoelma Love Songs, ja biisi oli mukana sillä. Musiikillisesti This Boy on surullinen mutta samalla etenevä kappale. En ollut ennen kuullut komppikitaraa soitettavan sillä tavalla. Kappaleessa on upeat harmoniat ja upea tuotanto. Kerrassaan kaunis laulu.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä artistin musiikki saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Pakko vastata tähänkin The Beatles. Erityisesti White Album saa nostalgiatiloihin, sillä se innosti minua opettelemaan kaikki Beatlesin kappaleet. Sain 15-vuotiaana joululahjaksi kirjan, josta löytyi kitarasoinnut yhtyeen koko tuotantoon. Kävin läpi jokaisen biisin ja sitä kautta opin soittamaan kitaraa. Beatles-biiseissä haastavimpia opeteltavia ovat ehkä lauluosuudet ja lead-kitarat. Mielestäni komppikitaran soittaminen Lennonin ja Harrisonin tyyliin on kenen tahansa omaksuttavissa, kunhan vain paneutuu asiaan.”

Minkä biisin yleensä vetäiset karaokebaarissa?

”John Lennonin (Just Like) Starting Overin. Se on vaikea, mutta juuri siksi sopivan haastava karaokebiisi. Satun jopa silloin tällöin osumaan useimpiin nuotteihin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä biisiä pyydät dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Niin ei tietenkään ole ikinä käynyt, mutta pyytäisin minkä tahansa kappaleen Michael Jacksonin Off the Wall -albumilta. Pidän siitä levystä kovasti. Quincy Jonesin tuotanto on yleisesti ottaenkin nerokasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai yhtyeen olisit halunnut nähdä keikalla?

”Louis Armstrongin. Hänellä oli yksi kaikkien hienoimmista äänistä. Oloni tulee aina paremmaksi, kun kuuntelen hänen levyjään. Armstrongin nähdäkseni olisin voinut matkustaa vaikka maapallon toiselle puolelle.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketä nykymuusikkoa pidät erityisen merkittävänä?

”Jos minun pitäisi esimerkiksi nimetä tämän hetken suosikkikitaristini, se olisi Yeah Yeah Yeahsin Nick Zinner. Hän on nuorin tuntemani kitaristi, joka osaa tehdä instrumentillaan uusia ja todella kiinnostavia asioita (Zinner on 36-vuotias. – toim. huom.)”

Olet työskennellyt monien hienojen naisartistien kanssa. Työkavereitasi ovat olleet ainakin Lucinda Williams, Neko Case, Beth Orton ja tietysti She & Him -duon toinen osapuoli Zooey Dechanel. Keiden naisten kanssa haluaisit työskennellä tulevaisuudessa?

”Heh, naislautaseni tuntuu olevan tällä hetkellä niin täysi, ettei tule ketään mieleen.”

Entä mitä kuuluu She & Himille? Oletteko jo puuhailleet uutta levyä?

”Itse asiassa meiltä tulee tänä syksynä joululevy, jolla tulkitsemme rakkaimpia joululaulujamme. Levystä tulee todella riisuttu. Luotamme akustisiin ja sähköisiin kitaroihin sekä tietysti Zooeyn tenhoavaan ääneen.”

Mikä on suosikkisi Zooey Dechanelin tekemistä elokuvista?

”Hmm, katsotaanpa. Varmaankin Elf. Se leffa saa minut nauramaan joka katsomiskerralla.”

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward soolona Helsingin Tavastia-klubilla sunnuntaina 11. syyskuuta. Lämmittelijä tamperelainen Cry Bar.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS – M. WARD KILPAILU!

Vastaa ja voita:
Kenen suomalaisnaisartistin kanssa M. Wardin pitäisi sinun mielestäsi tehdä yhteistyötä?

Kaksikymmentä nopeinta kommentoijaa voittaa lipun M. Wardin sunnuntain Tavastian keikalle!