Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Arulpragasamin Mayahan se siinä.

Maya Arulpragasamin mestariteos löytää harmonian ristiriidoista.

”Pirate skulls and bones
Sticks and stones and weed and bombs
Running when we hit ’em
Lethal poison for the system”

Muistan hyvin, kun kuulin ensimmäisen kerran M.I.A.:n Paper Planesin. Seurasin köysiakrobaatti Terry Cranen esitystä, jonka taustamusiikiksi hän oli valinnut tuon kappaleen. Cranen syöksähdellessä huimapäisesti alas kohti kivikovaa lattiaa ja noustessa jälleen ylös takaisin korkeuksiin Paper Planes sai minut valtaansa. Suuri osa kappaleen tenhosta tuntui tulevan sen kiehtovasta ristiriitaisuudesta.

Paper Planes kuulosti kiistattoman modernilta, mutta se myös samplasi The Clashin Straight to Hell -klassikkoa. Se oli samalla sekä hiphopia, poppia että rockia. Kappaleessa kuului musiikillisia kaikuja populaarikulttuurin reuna-alueilta, mutta se oli selvästi kotoisin angloamerikkalaisen popin keskusmetropoleista.

Tunnelmaltaan Paper Planes tuntui samalla sekä rauhalliselta että kiihkeältä, hauskalta että vakavalta ja sopivalta sekä yökerhoihin että lastenhuoneisiin. Kappaleen sanoituksista en saanut kovin paljon selvää, mutta niissä välähtelivät vakavampi vallankumouksellinen retoriikka ja toisaalta uhoava leikkisyys, kuten säkeessä: ”I got more records than the K.G.B.”

Onko M.I.A. kapinallinen, joka liehuttaa merirosvolippua ja heittelee pommeja vai sittenkin ”bona fide hustler”? Vastaus taitaa olla, että vähän kumpaakin.

Naisessa musiikin takana piisaa ristiriitoja. M.I.A., oikealta nimeltään Mathangi ”Maya” Arulpragasam, tuntuu haluavan olla sekä kapinallinen että poptähti ihailemansa Madonnan tavoin. Toisaalta hän haluaa vedota massoihin, kun taas toisaalta hän on individualistinen auteur, joka ei välitä tuon taivaallista hiteistä tai soittolistoista.

Sri Lankan vapaustaisteluun osallistuneen tamilivallankumouksellisen tytär tuntee selvästi voimakasta sympatiaa köyhiä ja alistettuja kohtaan, mutta hänen oman lapsensa isä on rikas perillinen, jonka kanssa M.I.A. asui äveriäiden valkoisten asuinalueella Los Angelesissa. Hänen tyylinsä on sekä katumuotia ja haute couturea, ja hän tuntuu yhtä hyvin viihtyvän gaalojen punaisilla matoilla kuin rähjäisissä kommuuneissakin.

M.I.A. on arvostettu, ihailtu ja kriitikkojen kiittämä muusikko, mutta omien sanojensa mukaan hän on epämusikaalinen, eikä hänellä ole lainkaan sävelkorvaa. Onko hän aito vallankumouksellinen vai taiteilija Maya Arulpragasamin multimediaprojekti? Poliittisesti naiivi provokaattori vai varteenotettava ajattelija?

M.I.A.:n musiikkikin rakentuu kiehtovan, mutta toisinaan sekavan ja vaikeasti määriteltävän tyylilajien sekamelskan pohjalle, jossa rap, elektro, r&b, pop, baile funk, dancehall, grime, aasialainen folk, Bollywood-soundtrackit ja monet muut musiikkityylit sekoittuvat toisinaan toinen toistaan syleillen, toisinaan taas toraillen kuin kapinallisryhmät keskenään.

Entä sitten Paper Planes? Kertooko se viisumiongelmista ja epäluuloista siirtolaisia kohtaan? Vai onko se sittenkin piruilua gangsteria leikkiville teeskentelijöille? Vai voisiko M.I.A. pilailla oman ristiriitaisuutensa kustannuksella, jossa poptähteys ja vallankumous ovat kietoutuneet monimutkaiseen solmuun?

“All I wanna do is [BANG, BANG, BANG, BANG!]
And [K-CHING!]
And take your money”

Vastauksia näihin kysymyksiin ei tarvitsekaan saada, sillä nimenomaan ristiriidoille, jännitteille ja kysymyksille perustuu paitsi M.I.A.:n, myös Paper Planesin vetovoima. Kaikkein hienoimman taiteen tavoin siitä voi nauttia sellaisenaan, pelkkänä loistavana musiikkina sekä emotionaalisella että ruumiillisella tasolla, mutta se myös aktivoi aivot muodostamaan uusia yllättäviä ajatusrakennelmia.

Palaan mielessäni köysiakrobaatin esitykseen. Mies nousee ja laskeutuu köyden varassa. Ylös, alas, kiepsautus ja taas ylös, alas. Kuuntelen taustalla soivaa Paper Planesia, ja mieleeni tulee poukkoileva paperilennokki jossain kaukaisella taivaalla. Oloni on yhtäkkiä rauhallinen ja melkein tunnen lempeän tuulen poskellani. Ja siinä se on: lopulta harmonia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

M.I.A.:lta äänestettiin myös kappaleita Born Free, Bucky Done Gun, Galang ja Jimmy.

Tipaton loppuu!

Moro, mörököllit ja muijat! Jukka ei voittanut vieläkään Lotossa. Kuinkas siellä? Miljoonat tilille?

Onneksi Levyraadissa on vain voittajia. Jotkut voittavat enemmän kuin toiset. Ihan kuin elämässäkin.

18 raatilaista ja keskiarvona olo 4.52. Palattiin siis perinteisemmän nihkeään pistelinjaan.

Viimeiseksi jäi:

M.I.A. – Bad Girls – 3.89 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=2uYs0gJD-LE

Lauri Ojanen
”Eka mä olin silleen, ettei tää nyt oikeen kummonen biisi ole, mutta mitä enemmän tätä on kuunnellut, niin sitä paremmaksi se myös on muuttunut. Ihan ok, muttei todellakaan mikään uusi Paper Planes tai Galang. Jos tämä olisi videoraati, niin kymppi lävähtäisi ja kevyesti! 7.”

Markus Kahila
”Ensimmäisten riimien myötä alkaa heti väsyttää…tätäkö taas? Onneksi synakoukut alkaa uppoilemaan yksi kerrallaan biisin jumputellessa itsepintaisesti eteenpäin. Mutta onhan tämä aika kertakäyttöistä ääntä näissä olosuhteissa, lieneekö sitten tanssilattialla eri asia. 6.”

Jukka Kuusisto
”Tämä ei vain ole minun genreni. 2.”

Johanna Santala
”No jaa, ei tätä pysty edes tanssimaan. 1.”

The Cult – Lucifer- 4.11 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=dxGGzL1B-SQ

Jukka Kuusisto
”Se nyt vaan on niin, että vähän keskinkertaisempikin rokkibiisi erottuu tässä seurassa todella edukseen. 9.”

Arttu Ala-Jokimäki
”Tämä poppoo kuuluu mun puolesta jo rock-musiikin museoon. Vanhan lämmittelyä, ja vaikka perusasiat ovatkin kunnossa, niin persoonallisuutta ja kekseliäisyyttä jää kaipaamaan. 5.”

Valtteri Vääri
”Joo ens viikkoon! 1.”

Sébastien Tellier – Pépito Bleu – 4.56 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=fD8JMFqrg9E

Arttu Ala-Jokimäki
”Tellierin vinksahtanut olemus ja syystäkin Jarremaiseksi kuvailtu eeppisyys yhdistyy yllättävän saumattomasti. Itsenäisenä biisinä hämmentää, mutta herättää odotuksia levykokonaisuutta kohtaan. 8.”

Jari Mäkelä
”Jarre & Ville-Gale. Ei, vaan armotonta menoa, eeppistä viihdettä ja riipivää gotiikkaa. Ostaisin. 6.”

Marjo Hämäläinen
”Kuulosti ihan joltain Enigmalta tai vastaavalta. Ei tätä kyllä pidemmän päälle jaksais kuunnella. 3.”

Antoinette Olivia
”Ameno vaan sullekin, Sebastien. Kuulostaa Gainsbourgilta joka olisi liittynyt sxe-klubiin ja skientologeihin saadakseen alennuskuponkeja lentävää mattoa varten. 1.”

Juho & Computer – Pyramid Game – 4.94 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=KRQYa-OAcPI

Lauri Ojanen
”Miellyttävää soundia! Ei liian minimaalia, mutta ei liian täyteen ahdettuakaan. Laulajan äänikin sopi tähän kuin nakutettu. Sanat nyt olivat mitä olivat, mutta eipä niistä muutenkaan juuri selvää saanut. Oikein mainio! 8”

Markus Kahila
”Sanoitukset pärähtävät sisään ja huutonauru on tosiasia. Mutta mutta, tämähän osoittautuu oikein mainioksi musiikiksi. Hyviä ideoita, kauniita ääniä, söpöjä melodioita ja passelisti tehty – kuuntelen mielelläni. Pirkko pyytää lisää, kiitos. 7.”

Joni Kling
”Moi, oon Dieter ja teen monotonista liukuhihnatyötä Telefunkenin tehtailla. Unelmoin lomailusta paikoissa, joita nään vaan henkilökunta-alennuksella lunastetusta sontalaatikostani. 6.”

Ville Anttonen
”Bored. 3”

M. Ward – The First Time I Ran Away – 5.11 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=T5T8WNpcTDc

Johanna Santala
”Todella rauhoittavaa ja positiivisella tavalla unettavaa. 7.”

Anton Majava-Corbijn
”M. Ward on M. Ward on M. Ward. Olen niitä harvoja jotka nauttivat Tavastian riisutusta keikasta kovasti. Biisi lipuu ohi, ihanasti vähän kutittelee. Video näyttää R&A:n trailerilta. 6.”

Veikko Danger Jalkanen
”Nukuttavaa. Ei positiivisella tavalla. Vaan sillä lailla täyttä paskaa -tyylisellä tavalla. Ja paljon rumempi kuin Zooey. 1.”

Tällä kertaa ei siis kokonaiskisan kärkipäitä hätyytelty. Kuinka käy ensi viikolla? Sen tiedämme ensi viikolla, joka alkaa huomenna. Huomiseen!

Ranskan euroviisukuningas kuvailee uutta albumiaan näin: ”Älä kuuntele levyäni. Kuuntele viestiäni. Sallikaamme uniemme sekoittua, niin yhteisöllinen energiamme leviää valtavana sinisenä aaltona kaikkialle maailmaan – ja totuus astuu esiin.” Videon ovat ohjanneet Sanghon Kim ja Mathieu Tonetti. Albumi My God Is Blue ilmestyy 20. maaliskuuta. Sanoiko joku Jarre?

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – The First Time I Ran Away

She & Himistä ja Monsters of Folkista tuttu kalifornialainen folkpoppari palaa uudella singlellä, jonka videon on ohjannut Joel Trussell. Wardin seitsemäs studioalbumi A Wasteful Companion ilmestyy 10. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Bad Girls

Uudella Madonna-singlelläkin vieraileva M.I.A. pyöräytti toissa vuoden lopulla maailmaan Vicki Leekx -mixtapen. Siltä löytyi lyhyt versio kappaleesta Bad Girls, jonka päivitetyn version tuoreen videon on ohjannut Romain Gavras. M.I.A.:n vielä nimeämätön neljäs albumi ilmestyy vielä tämän vuoden aikana.

Video ei ole enää saatavilla

Juho & Computer – Pyramid Game

Juho on yhtä kuin Juho Kahilainen (BPitch Control, Prologue). Computer on puolestaan yhtä kuin saksalainen elektropoptrio Computer. Pyramid Game on heidän yhteistyönsä hedelmä.

Video ei ole enää saatavilla

The Cult – Lucifer

Brittiläinen hardrock-klassikko palaa viiden vuoden tauolta! The Cultin yhdeksäs albumi Choice of Weapon ilmestyy 22. toukokuuta. Soundista vastaavat tuottajagurut Chris Goss ja Bob Rock.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Kaikki eivät sulata M.I.A:n poliittisia mielipiteitä.

Mathangi ”Maya” Arulpragasamista on moneksi.

Paremmin artistinimellä M.I.A tunnettu, Sri Lankan tamilitaustainen englantilaisneiti on tehnyt kaksi klassikkoalbumia (Arular, 2005 ja Kala, 2007) ja yhden ainoastaan hyvän levyn (MAYA, 2010). Maya on pitkälti omin käsin luonut oman soundinsa, aluksi omassa makuuhuoneessaan. Hänen musiikkinsa on kerännyt ansaittua huomiota, palkintoja ja listamenestystä.

Mutta koska M.I.A:n musiikki liittyy minun päässäni vahvasti hänen entiseen poikaystäväänsä, Diploon, ja tämän juttusarjan tehtävänanto kehottaa tilittämään kirjoittajan henkilökohtaista mahlaussuhdetta päivän neroon, jääköön musiikki tällä kertaa taustalle ja tarkennetaan väitettä, että Mayasta on moneksi.

Ei tarvitse raapaista paljon pintaa syvemmältä todetakseen, että M.I.A on hämmentävä monilahjakkuus.

Musiikillisten saavutustensa päälle Maya on elokuvantekijä, kuvataiteilija, graafikko, muotisuunnittelija, Internet-pioneeri, levymoguli, poliittinen aktivisti ja herra ties mitä muuta. M.I.A on kokonainen audiovisuaalinen ilmiö, jossa mielipiteet, musiikki, tyyli ja jokaikinen esteettinen palikka pelaavat samaan pussiin.

Ei ole ihme, että M.I.A nimeää esikuvakseen ilmiöartisti Malcolm McLarenin.

Copy-Paste Copy-Paste-Paste

M.I.A:n lahjakkuuden eri puolista musiikin ohella riemastuttavin on visuaalisuus.

Arular (2005).

Jos matkustaa vaikkapa Afrikkaan, saa omin silmin todeta kolmannen maailman asukkaille ominaisen kyvyn – jos röyhkeä yleistys sallitaan – estottomasti lainailla, yhdistellä ja käyttää uudelleen taloudellista yltäkylläisyyttä edustavien länsimaiden visuaalista kulttuuria ja sen elementtejä.

Dakarissa vietetystä kuukaudesta muistan ennen kaikkea sen, kuinka rähjäiset pakettiautobussit oli maalattu kaikin kuviteltavissa olevin värein ja niiden kyljissä lenkkarimerkkien tutut logot muodostivat ornamentaalisia sarjoja. Nyt puhutaan kollaasista aivan toisenlaisessa mielessä kuin taidelukion historian tunnilla.

Maahanmuuttajapohjalta ponnistava M.I.A hallitsee saman audiovisuaalisen idean. Kun Paper Planes -megahitissä kassakoneen kilahdus yhdistyy pyssyn pamaukseen, ei näennäisen ilmeinen rinnastus kuulostakaan kornilta. Kyse ei ole epäonnistuneesta symboliikasta tai latteasta metaforasta, vaan pikemminkin toimintamallista, jota sankariantropologi Claude Levi-Strauss nimitti bricolageksi.

Kala (2007).

Vaikka M.I.A onkin käynyt taidekoulunsa Lontoon arvovaltaisessa Central Saint Martinsissa, ei touhu maistu kulttuurivarkauksissa käynniltä vaan erilaisen esteettisen maailmankuvan aidolta omaksumiselta.

M.I.A askartelee itse levyjensä värikkäät kannet, superkollaasit, joissa häpeilemättä lyövät kättä mitä ristiriitaisimmat elementit.

Arularin pakkaus pysyy vielä melko siivona, joskin stencil-graffitien värimaailma voi hirvittää heikompaa. Kalan kansien väriyhdistelmät vievät jo välittömästi toiselle mantereelle ja mukaan astuvat jättikokoiset pikselit, perusgraafikolle aivan liian kornit Photoshop-tehosteet ja takavuosien digitaalinen kuvasto.

Ja MAYAn kansi on jo sellaista ilotulitusta, ettei tiedä ihastellako vai kauhistella. Moni skandinaavisen taidekoulun kasvatti ei olisi kehdannut peittää artistikuvaa YouTuben videopalkeilla. Sisäsivuilla sukelletaan syvälle internetin heikoimpien visuaalisten linkkien oksennukseen.

MAYA (2010).

Mutta kun hieraisee silmiään ja katsoo M.I.A:n taidetta hieman toisesta kulmasta, aukeaa töiden hienous, jopa nerokkuus. Ei ihme, että Maya on pärjännyt myös kuvataiteilijana.

Niin ikään pukeutumisellaan M.I.A on rakentanut itselleen tyyli-ikonin aseman. Tee-se-itse-suhde muotiin on imetty veriin jo Central Saint Martinsin aikoina, ja faneiksi on siunaantunut sellaisia muodin tähtinimiä kuin Donatella Versace ja Alexander Wang.

M.I.A:n tyylin ainesosia ovat jo tutuksi tulleet hallitun sekasortoinen linja, rohkea kollaasi ja riipivät väriyhdistelmät. Esimerkiksi sähkönsininen tekotukka, koppalakki ja hopeinen nahkabody kelta-sinisellä Afrikka-kuosilla on toki erikoinen yhdistelmä, mutta toimii, ainakin Mayan yllä, eikä naisen tyyliä voi latistaa takavuosien nu-rave-irrotteluksi, vaikka ehkä mieli tekisikin.

Sillä M.I.A:n toiminnassa kyse on kokonaistaideteoksesta: artisti loi Kalan musiikin ja kansitaiteen jatkeeksi oman vaatemalliston.

Kaiken takana on politiikka

M.I.A:n monimuotoisen gesamtkunstwerkin motivaattorina ja polttoaineena palaa politiikka.

Yhdessä ohjaaja Romain Gavrasin kanssa tehty Born Free -video on tyly malliesimerkki artistin tuotannon tiukkasävyisestä poliittisuudesta. Mutta yhtä hyvin M.I.A:n kaaottisen, ylitsehyökyvän audiovisuaalisen DIY-tyylin voi kokonaisuudessaan nähdä iskuna kliinistä, sisäsiistiä massakulttuuria vastaan.

Kampanjoinnissaan Maya on arkailematta ottanut käyttöön uuden teknologian mahdollisuudet – M.I.A oli ensimmäisiä artisteja, jotka kohosivat makuuhuoneista maineeseen internetin avustuksella, kulkematta lähtöruudun kautta. Mutta musiikkinsa ohella artisti levittää tietoverkossa painavaa asiaa.

Toki M.I.A:n kärkevät mielipiteet paitsi ihastuttavat myös vihastuttavat. New York Times ojensi taannoin neitiä oikein isän kädellä, ja monille Sri Lankan ”tamiliterroristien” symppaaminen on kerta kaikkiaan liikaa.

Mutta vähintään M.I.A:n eduksi on laskettava, että tämä tietää mistä puhuu ja vaikuttaa vilpittömältä näkemyksissään. Kun viihdemaailman perustähti toivoo kaikkea hyvää, vastustaa sotaa ynnä mannerlaattojen liikkeitä ja tietysti vaatii Tiibetin vapauttamista, osoittaa M.I.A asiantuntemusta valitessaan avautumisen arvoisia epäkohtia.

Ja viettihän Maya itse varhaisnuoruutensa Sri Lankalla. Eikä mitenkään parhaaseen mahdolliseen aikaan, kun ottaa huomioon, että oma iskä lähti taistelemaan tamilikapinallisten rinnalla hallitusta vastaan. Artistin esiteinivuosia leimaavat pakolaisuus ja juurettomuus.

Kenties tästä syystä poliitikot ja media ovat reagoineet, usein yllättävinkin tavoin. Sri Lankan ulkoministeriö kehotti Mayaa keskittymään musiikkiin, kun ei kerran politiikkaa ymmärrä, ja Observerin toimittaja narisi, ettei sodasta saisi ”välittää informaatiota”, jos on oma lehmä ojassa.

Ilmeisesti naispuolisen pop-tähden tulisi pitää luukkunsa kiinni ja keskittyä näyttämään hyvältä – ainakin silloin, kun tietää mistä puhuu.

Mutta onneksi Mathangi Arulpragasam ei selvästikään aio olla hiljaa.

Video ei ole enää saatavilla