Tämä mies väittää asuvansa lähelläsi. Aika huolestua?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Joni Kling.

Death Grips: – The Money Store

Jos Death Grips olisi jouluruoka, se olisi karrelle liekitetty kekripässi pirunmarjahyytelöllä. Stefan ”MC Ride” Burnett on kuin PCP-päissään tarinoiva Uncle Remus ja taustalla Zach Hill takoo punkahtavaa noisepainajaista. Meno yltyi entistä synkemmäksi, kun bändi julkaisi lokakuussa No Love Deep Web -pitkäsoiton omin luvin Creative Commons -lisenssillä (käytäntö, jonka soisi yleistyvän, koska kuka nyt oikeasti lafkoja tarvitsee!?) Money Store on kuitenkin turvallisempi paikka aloittaa tutustuminen yhtyeeseen… Jos turvallisuus nimittäin meinaa sinulle vaikkapa vehkeen työntämistä keittiönlavuaarin jätemyllyyn. Hustle Bones, Punk Weight ja Get Got jyrisevät 2010-luvun sortuvia infrastruktuureja filistiinejä datakultteja. Hacker taas oli viime kesän tarttuvin ja uhkaavin vaihtoehtohitti. Kun Burnett kertosäkeessä mesoaa: ””I’’m in your area, I know the first three numbers””, kannattaa ehkä varmuuden vuoksi vaihtaa PIN-koodit.

Video ei ole enää saatavilla

Light Asylum: s/t

Vuosi 2012 oli synkähkö sekä levytarjonnassa että julkaistun materiaalin yleistunnelmassa. Tummanpuhuva metallimusiikki puhutteli hevistereitä ja Swans ”ihastutti” möhöilijöitä. Frigidejä elektrolevyjä kuultiin muun muassa Trustilta ja White Carilta, mutta vuoden tanssittavimman darkwave-albumin teki kuitenkin Light Asylum. Tanssilattia tosin kuulostaa miinoitetulta ja Shannon Funchessin jaloissa on bilekorkkareiden sijaan teräsvahvisteiset maihinnousukengät. Bruno Coviellon tuottamat konetaustat nyökkäävät industrialin suuntaan, mutta Light Asylum nousee genrekliseiden yläpuolelle fyysisyydellään. Se onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä vintagesyntetisaattoreilta että valtavalta, murisevalta moottoriajoneuvolta tai saksanpaimenkoiratarhalta vailla Murren Murkinaa. Tässä on joulupöydän S&M-kammioksi rakennettu piparkakkutalo. Varo nielaisemasta diskopalloa, sillä se on tehty lasinsiruista.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony: Zoo

Thin Lizzy menee vuonna 1978 Berliinin Hansa-studioille äänittämään mahdollisimman riisutun levyn.  Nauhat hyllytetään, mutta siivooja Harpon T-paidassa löytää ne ja vie kotiin. Tyttöystävä kutoo niistä neuleen, koska on kylmä sota ja ulkona on ihan hiton kylmä kulkea pelkässä Harpo-paidassa. Siivoojasta tulee kuuluisa ja hän pääsee Kaliforniaan siivoamaan. Hän siivoaa Ramonesin studiota End of the Centuryn nauhoituksissa. Phil Spector tulee paikalle ja uhkaa ampua, jos ei saa nättiä neuletta itselleen. Spector antaa neuleen lahjaksi vieraantuneelle tyttärelleen, ettei tämä karkaisi kotoa. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tytär kuitenkin liftaa Wisconsiniin Melvinsin pakussa. Perillä hän vaihtaa paidan Fugazin kasettiin. Se on hänen mielestään aivan kuraa ja hän äänittää päälle My Chemical Romancea. Zoo ei ehkä ole vuoden paras levy, mutta se on parhaiten Rockin Maailman Ytimessä. Zoo on joulupöydän vetelä riisipuuro ja ylikäynyt kotikalja, joita ryystämällä nahkatakkimaukat jaksaa eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Four Tet: –Pink

IDM-termi luultavasti keksittiin 1990-luvulla pilkattavaksi vain, jotta se voitaisiin kaivaa 2000-luvulla Kieran Hebdenin Four Tet -nimellä julkaisemaa nörttielectronicaa kuvaamaan. Tai keksikää itse joku parempi ilmaisu. Lopulta sillä ei ole väliä. Vuonna 2012 Four Tet tekee edelleen täysin ylitse muiden olevaa, omalaatuista musiikkiaan – tällä kertaa singleraitoja kokoavan albumin muodossa. Jos vuoden ehdottomasti paras kokoelma ei herätä sympatiaa, olet sinä joulupöydän tunteeton lipeäkolja!

Video ei ole enää saatavilla

Frenchkiss

43 Kysymys numero yksi: Millä tavoin Bloc Party voi edes uskotella kiinnostavansa ketään vuonna 2012? Vastaus: Hylkäämällä synteettisyyden ja leikkimällä Gang of Fourin sijaan vuoroin Queens of the Stone Agea ja At the Drive-iniä. Kysymys numero kaksi: Miten prosessi onnistuu? Vastaus. No, voisihan tämä huonomminkin mennä. Siinä missä Bloc Party ehti vuoden 2009 Intimacy-levyllään irtautua täysin kaikesta koherenssista, nykyisellään bändi on ehkä yhä keskinkertainen, mutta paljon aallonpohjaansa kiinnostavampi yhtye. Koska nykivät ja poukkoilevat kitarat ovat olleet alusta asti Bloc Partyn koukukkuuden sydän ja sielu, niiden paluusta sietää olla kiitollinen. Tenho, jolla 3×3 kiitää kaasu pohjassa ja kitarasireenit ulvoen ja Day Fourin huokuma yömetromelankolia muistuttavat niistä avuista, joilla Bloc Party nautti joskus menneellä vuosikymmenellä viisitoistaminuuttisen NME:n ulkopuolista julkisuutta. Fouria kuunnellessa ainut vakuuttava asia on kuitenkin se, että bändiltä on turha odottaa uutta Silent Alarmin tasoista onnistumista. Ongelma ei ole päässyt vuosien kuluessa muuttumaan, vaikka bändi onkin kokenut lukuisia kasvojenkohotuksia. Kele Okerekeä melodiatajuttomampaa popparia on nimittäin hämmästyttävän hankala löytää, ja jos vika on sielussa, siihen eivät botoxit auta. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Divine Fits – A Thing Called Divine Fits

Merge Records

82 Divine Fits on jenkki-indien ystävän märkä uni: yhtyeen keulakuvat Brett Daniel (Spoon) ja Dan Boeckner (Wolf Parade, Handsome Furs) kuuluvat paitsi mantereensa omaleimaisimpien laulunkirjoittajien myös karismaattisimpien laulajien joukkoon. Taustatukea kaksikolle antaa Sam Brown, unohdukseen vaipuneen garagepunkyhtye New Bomb Turksin nykyinen rumpali. Divine Fits täyttää kaikki odotukset – jos ”superkokoonpanon” harteille nyt uskaltaa minkäänlaisia odotuksia asettaa. Musiikki tuo odotetusti mieleen vuoroin Spoonin minimalistiset poptutkielmat, vuoroin Wolf Paraden hurmoksellisemman indierockin. Kolmion kolmannen kulman muodostaa musiikki, jota Daniel ja (Handsome Fursin perusteella etenkin) Boeckner ovat lapsuudessaan epäilemättä kuunnelleet: Gary Numan, The Human League ja muuta 1980-luvun alun futupopparit. A Thing Called on kiehtova soundtrack sille, kun kaksi lahjakasta muusikkoa (ja rumpali) tutustuu toisiinsa ja toistensa työtapoihin. Lopputuloksena on huolellisesti mietittyä ja hyvällä tavalla jännitteistä musiikkia, joka parhaina hetkinään (Baby Get Worse, Like Ice Cream) lähtee upealla tavalla lentoon. Toivottavasti projektille saadaan jatkoa, pian. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ensiferum – Unsung Heroes

Spinefarm

64 Enpä olisi tähänkään levyyn tarttunut, ellei siinä olisi maailman siistein kansi: Väinämöinen pitelee toisessa kädessä kannelta ja näyttää toisella peace-merkkiä ja taustalla loimuaa taivas karmiininpunaisena vainovalkeiden leimussa. Ässä meno. Mutta asiaan: Unsung Heroes on alkupäästä aivan armotonta paahtoa. Symbols-intron jälkeen In My Sword I Trust potkii munille täysillä niin, että mieli tekisi lähteä taistelemaan eeppisesti ympäri Fennoskandiaa, ja nimibiisissä on aivan tappava kotimainen grungeriffi kuin Mana Manan kappaleissa ikään. Valitettavasti myöhemmin kuvaan tulee liikaa keskivaiheen paatosta, eli vähän kuin se vaihe leffoissa, jonka aikana soturi rakastuu tai kohtaa muita typeriä vaikeuksia. Lopuksi valmistaudutaan viimeiseen taisteluun, joka on Passion Proof Power. Tämä biisi on pitkä kuin nälkävuosi ja kuulostaa välillä Ozric Tentaclesilta, mikä on toki hienoa, mutta eihän näin massiivista kappaletta jaksa kultakalan keskusmuistilla varustettu ihminen kuunnella kerralla läpi. Ei ehkä kovin urhoollista, mutta jos biisillä on mittaa 20 minuuttia, niin mieluummin vaikka pelaan Bubble Bobblea ja syön Nutellaa suoraan purkista. Rankkoja nämä soturihommat. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Four Tet – Pink

Text Records

71Pink olisi pettymys, jos se olisi ihan oikea Four Tet -albumi. Levyn yhtä aikaa hajanainen ja monotoninen luonne selittyy kuitenkin sillä, että se on Kieran Hebdenin omalla Text Records -levymerkillään julkaisemista 12-tuumaisista singleistä kasattu kokoelma; kahdeksasta kappaleesta vain kaksi on aiemmin julkaisemattomia. Uusista kappaleista 11-minuuttisella Peace on Earth -ambient-kilkatuksella on puhtaasti funktionaalinen tehtävä: se tuo lepotauon biisistä toiseen jatkuvaan 125–130 bpm:n house-tamppaukseen sykkeeseen, joka tekee levykokonaisuudesta varsin yksipuolista kuultavaa, vaikka perustaso onkin korkea. Pinkin ainoaksi tähtihetkeksi nousee Ocoras, jonka humiseva musique concrete -morsetus juo mieleen The Fieldin kanssa pimeälle tanssilattialle uskaltautuneen Pan Sonicin. Muita levyn kappaleita ei esimerkiksi mestarillista There Is Love in Youta (2010) kuunnellessa ikävä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Heartburns – Fucked Up in a Bad Way

Airiston punk-levyt

90 Airiston punk-levyt teki temput ja julkaisi Suomen tämän vuosituhannen parhaan bändin vuonna 2006 ilmestyneen debyytin lopulta asiallisesti vinyylillä. Levyn syntymävuoden jälkeen suomalaisessa punkissa on nähty jonkinlainen 1990-luvun ramopunk-kuohahdukseen verrattava paraabeli, ja laulaja Teemu Bergman erinäisine yhtyeineen on ollut yksi keskeisistä löylynlyöjistä. Tätä taustaa vasten Fucked Up in a Bad Wayn kuunteleminen nyt on jo vähän nostalgista, mutta jumaplivita kun potkii! Edelleen! Nuoren bändin into ja (näyttämisen) himo haisee ja huumaa – kuuntelijan olo on nousuhumalaisen innokas ja hirveästi tekee mieli. Heikki ”HC” Kaksosen säveltämä avausraita I Wanna OD on levyn parhaita paloja. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Patterson Hood – Heat Lightning Rumbles in the Distance

ATO Records

84 Jos Drive-By Truckersin kuormuri edellisellä Go-Go Boots -albumilla (2011) vähän ruosteisesti yskähtelikin, kuljettaa Heat Lightning Rumbles in the Distance kuulijaa Syvän Etelän masentavissa maisemissa kaiken kokeneen diesel-koneen varmuudella. Levy ei tarjoa kerrassaan mitään uutta Drive-By Truckersinsa tuntevalle, mutta yllättää positiivisesti Patterson Hoodin kaksi aiempaa, korkeintaan ihan ok -tasoista sooloalbumia kuulleen. Elämän murjoma countryrock kutittelee kyynelkanavia etenkin Willard Grant Conspiracyn soljuvasta raskassoutuisuudesta muistuttavan Disappearin, hajonneen ihmissuhteen perään itkevän Come Back Little Starin (duettokumppanina Kelly Hogan) tai simppelisti jankkaavaan koukkuun perustuvan Depression Eran (“The boy who called him daddy has grown in different ways / the things that made him happy have long since gone away”) soidessa. Toiset ne osaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ai ai, rankkasateet vai festaritko ovat vieneet raatilaiset mukanaan – tai kenties molemmat. Tällä kertaa uusia popmusiikin tuotoksia kommentoi vain kourallinen asiantuntevaa Suomen nuorisoa. Ensi kerralla suuremmalla joukolla, jookos?

5. Jens Lekman – Erica America 3,8

Video ei ole enää saatavilla

Markus Kahila – 1
”Tämä Eerika tekisi intiimille tunnelmalle osapuilleen yhtä eetvarttia kuin Herms Nielin samannimisen wermacht-marssin pajauttaminen soimaan ensitreffeillä. Tässä lähes joutui vatkaamaan tärykalvojaan sukkapuikoilla jotta pystyi naaraamaan tämän kirotun kupletin kokonaan läpi. Täysin pöyristyttävää settiä, ja tuotantoarvoiltaan ehtaa omakustannedemolaatua. Mutta Jensilläpä on levy-yhtiö takanaan. Kenties takana myös kunniakas tulevaisuus?”

4. Cup – I’m Just Fighting 4,4

SoundCloud-linkki

Antti Lähde – 5
”Enää kolme vuotta Mobyn Everything Is Wrongin 20-vuotisjuhlapainokseen.”

3. The Vaccines – No Hope 4,6

Video ei ole enää saatavilla

Joni Kling – 5
”Rakastan ensimmäistä säkeistöä ja tapaa, jolla Justin Young ei suostu lupaamaan mitään. Mitään annettavaa ei ole. Justin Young – rehellinen mies.”

2. Four Tet – Ocoras 6,6

Video ei ole enää saatavilla

Tuomas Kokko – 7
” Jotain tässä on. Jotain kummallista ja kiehtovaa. Four Tet toistaa itseään, mutta minkäs sille voi, kun on niin hyvä tässä. Jos yhä olisi Radiomafia, Leena Lehtinen soittaisi tätä Marginaalissa.”

1. Calexico – Para 7,2

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Kuusisto – 7
“Taas tätä: hyvin tehtyä ja periaatteessa hyvältä kuulostavaa musiikkia, josta kuitenkin puuttuu se jokin, että kiinnostuisin. Särmää, asennetta tai jotain…”

Brittiläinen indierockyhtye The Vaccines julkaisee kakkosalbuminsa Come of Agen 3. syyskuuta. Onko bändi kypsynyt, niin kuin levyn nimi lupaa? The Vaccines vierailee Suomessa 1. elokuuta Red Hot Chili Peppersin Tampereen-keikan lämmittelijänä.

Video ei ole enää saatavilla

Jens Lekman – Erica America

31-vuotiaan göteborgilaispopparin kolmas studioalbumi I Know What Love Isn’t julkaistaan 3. syyskuuta. Albumin ensimmäisellä maistiaisella Erica Americalla kuullaan australialaista laulajatarta Sophia Brousia. Videon on ohjannut Marcus Söderlund. Lekman esiintyy Helsingin Tavastialla 10. syyskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Calexico – Para

Teksasilainen alt.country-suosikki julkaisee 11. syyskuuta seitsemännen studioalbuminsa Algiersin. Levyn ensimmäisenä maistiaisena kuultavan Para-kappaleen videon on ohjannut Zack Spiegler.

Video ei ole enää saatavilla

Four Tet – Ocoras

Flow Festivalilla elokuussa dj-keikan Cariboun kanssa tekevä Kieran ”Four Tet” Hebden julkaisee jo seitsemännen studioalbuminsa, Pinkin. Britannian albumilistan Top 40:een tunkeutuneen There Is Love in Youn (2010) seuraaja ilmestyy 20. elokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Cup – I’m Just Fighting

Shine 2009 ei riitä Mikko Pykärille ja Sami Suovalle. Kaksikon uusi projekti tottelee nimeä Cup. I’m Just Fighting -kappaletta seuraa myöhemmin omakustanteinen albumi Red Book.

Four Tet on meitsi.

On olemassa niin monenlaista hyvää musiikkia.

Joskus hyvä musiikki synnyttää halun tanssia, joskus se pysäyttää vain kuuntelemaan. Joskus se voi olla täydellisimmillään taustatapettina, joskus se taas saa ajatukset liikkeelle. Toisinaan se vahvistaa tunnetta siitä, että musiikki tavoittaa ympäröivästä maailmasta jotain sellaista, johon sanat tai kuvat eivät pysty.

Kaikki nämä ulottuvuudet yhdistyvät Kieran Hebdenin musiikissa uniikilla tavalla. Four Tet -nimellä suurimmat ja kauneimmat työnsä tehnyt kolmekymppinen brittimuusikko on juuri tästä syystä poikkeuksellinen lahjakkuus elektronisen musiikin saralla. Monipuoliset instrumentaatiot, kekseliäästi käytetyt samplet, sähköisen ja mullanmakuisemman sykkeen vuorottelut sekä melodian taju synnyttävät jatkuvasti toinen toistaan upeampia teoksia. Rajoja venyttävästä ja ylittävästä folktronicasta on muodostunut Hebdenin tavaramerkki – kukaan muu ei voisi kuulostaa tältä.

Myös kollegat arvostavat Hebdenin näkemystä. Four Tet on työstänyt liudan erilaisia remixejä ja versioita monien 2000-luvun merkittävien artistien kappaleista (mm. Radiohead, The XX, Kings of Convenience). Silti jokaikisessä uudelleenmiksauksessa kuuluu erityisesti Hebdenin oma ja selkeä visio.

Video ei ole enää saatavilla

Saman selkeän vision ajamana Kieran Hebden on vanginnut parhaille levytyksilleen taianomaisia hetkiä, jotka tuntuvat jo ensimmäisellä kuuntelukerralla oudon tutuilta. Tarkkaan rakentuvat rytmit yhdessä etäisen hälyn ja pehmeiden melodioiden kanssa kaikuvat kuin unen rajamailta, kohdun suojasta. Sanojen ja kuvien ulottumattomista.

Kaunista ja inspiroivaa musiikkia, kerta kaikkiaan.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2007 ei toinen levy pyörinyt yhtä tasaiseen tahtiin luureissani kuin Burialin klassikkokelpoinen kakkosalbumi Untrue. Albumi sementoi aliaksen taakse kätkeytyvän William Bevanin aseman yhtenä dubstepin ja ylipäätään elektronisen musiikin omintakeisimmista visiönääreistä.

Samalla Untrue nosti dubstepin indie-väen soittolistoille ja todisti viimeisillekin epäilijöille genren taipuvan myös albumi-formaattiin. Levy toi sinänsä hienon ensialbumin Burialin (2006) jääkylmän kolkkoon sointiin tarttumapintaa ja lämpöä, säilyttäen kuitenkin sen kuumottavan tunnelman, joka voi olla kotoisin ainoastaan Lontoosta, mutta sopii kaupunkiympäristöön missä tahansa maailmassa.

Untruen jälkeen albumimittaista Burialia on odoteltu turhaan, mutta irtobiisejä Bevan on tiputellut epätasaiseen tahtiin – tänä vuonna jo pariinkin otteeseen. Aluksi Burial lyöttäytyi kimppaan Four Tetin ja Radioheadin Thom Yorken kanssa. Kolmikko julkaisi Text Recordsilla Ego/Mirror-kaksitoistatuumaisen – jonka 300 kappaleen painoksen kohdalla voidaan jo puhua limited editionista – ja sittemmin saatiin maisteltavaksi kolmen kappalen verran ihan aitoa Burial-soundia Hyperdubin Street Halo EP:n muodossa.

Sekä Four Tetin että Thom Yorken kanssa Bevan on tehnyt aiemminkin menestyksekästä yhteistyötä. Erityisesti Yorke ja Burial sopivat parhaimmillaan yhteen painajaismaisen hyvin. Molemmat tuntuvat luotaavan suurkaupungin alempia kerroksia: tyhjiä, kalmankalseita paikkoja joissa sataa aina. Burialin remix Yorken And It Rained All Nightista herättää edelleen kylmiä väreitä.

Mirrorilla tunnelma on rauhallisempi, harmittomampi. Tuttu Burial-biitti rakentaa turvallisen pohjan. Siihen päälle Yorken on hyvä ynistä. Vahvempaa hittipotentiaalia tarjoillaan Egolla, jossa perinteisempi Burial-soundi astuu hieman taemmalle ja jättää tanssilattialta enemmän tilaa Four Tetille. Tämä kutookin tuttuja verkkojaan akustisista soinneista melodisen tyylikkään kappaleen ympärille. Biisi päättyy kauniin pianomelodian hyväilyyn.

Pahoja unia ei tämä julkaisu tuota, mutta palaset loksahtavat komeasti yhteen. Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan.

Uunituoreella Street Halolla Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin. Kolme kappaletta eivät juuri tarjoile yllätyksiä, mutta toki kehitystä on havaittavissa. Kokonaisuuden aloittava Street Halo sykkii eteenpäin asteen aiempaa määrätietoisemmin, tukevammin, tanssilattiallekin sopivan biitin voimalla.

Muuten osaset ovat ennallaan. Pilkotut, ruumiittomat naisäänet kiertelevät rytmin yllä Untruelta tuttuun tapaan. Ja kaikki on kiedottu vanhan vinyylin rahinaan ja siihen täysin jäljittelemättömään kaikuun, jolla Bevanin teoksensa viimeistelee.

NYC on abstraktimpi mutta samalla lämpimämpi kappale. Rytmi on rikotumpi, katkonaisempi, alati muuttuva. Biisi pysähtyy liikennevaloihin miettimään, rätisemään, kaikumaan, ennen kuin jatkaa matkaansa. Ja kun lohdullisesti soiva Stolen Dog päättyy helisevään melodian sirpaleeseen, on EP käynyt vain kolmen kappaleen aikana läpi mitä komeimman draaman kaaren.

79 Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan. Omalla EP:llään Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin.

Video ei ole enää saatavilla