Elämässä on hyvä muistaa, että tuskin mikään siinä saavutettu tulee vetämään vertoja tälle kuvalle.
Lopunajan househymni saa rakastamaan elämää yhä uudelleen.
”Music’s got me feeling so free
We’re gonna celebrate
Celebrate and dance so free
One more time”
Thomas Bangalterin ja Guy-Manuel de Homem-Christon sekä laulaja-dj Anthony ”Romanthony” Mooren mestariteos on yksi kaikkien aikojen tanssilattiahymneistä. Lisäksi se on paljon muuta.
One More Time on innostus 10-vuotiaan pojan silmissä. Innostus oli alun perin syntynyt fanaattisuudesta isosilmäisiä piirroshahmoja kohtaan, jotka kekkuloivat myös tämän biisin musiikkivideossa. Miettikää nyt: mikä voi olla hienompaa kuin neonväreissä kylpevä avaruusseikkailu, jonka ääniraitana pumppaa galaksinkokoinen elektrosinfonia, ja jonka tekijät ovat vielä älyttömän siisteihin kypäriin pukeutuvia robotteja? Vähemmästäkin tajunta räjähtää.
One More Time on nostalgiaa. Mahdun juuri ja juuri siihen sukupolveen, jonka iltapäiviin toi sisältöä musiikkikanavien tapitus ja sen hetken tärkeimpien musiikkivideoiden odottelu.
Ja voi sitä riemua, kun One More Timelle ilmestyikin jatko-osa, eli Aerodynamic. Ja sitten vielä Digital Love ja Harder, Better, Faster, Stronger. Mitä täällä tapahtuu, näitähän tulee vain lisää, intoilin. Mutta sitten ne loppuivat kesken. Vuosikausiksi päänsisäisen aurinkokuntani laitamille jäi ammottava tietämättömyys. Mitä nämä videot olivat? Niissä kerrottiin tarinaa ulkoavaruuden bändistä, joka kaapataan Maapallolle palvelemaan pahaa levy-yhtiöpomoa. Mutta mitä ihmettä sitten kävi?
Jossakin vaiheessa ohjaaja Leiji Matsumoton nimi kävi tutuksi. Tuo avaruusanimen kummisetähän näiden videoiden takana oli. Kyseessä oli kokonainen elokuva, Interstella 5555, jonka ääniraitana Daft Punkin Discovery-albumi toimi. Kun koko komeus oli lopulta YouTubessakin nähtävissä, sai liki vuosikymmenen kasvanut ympyrä vihdoin sulkeutua.
One More Time on nostalgiaa myös itsessään. Homework-debyytillä duon soundi oli täynnä urbaania Chicago-housea, mutta Discovery pukeutui discon kimaltelevaan glamouriin. Ohi suhahtelevat katuvalot ja ajoittaiset tunnelisukellukset vaihtuivat sateenkaarisävyisen tanssilattian välkkeeseen sekä vähintäänkin yhtä värikkäisiin madonreikäajeluihin.
Albumi hyväilee kromisilla sormillaan 1970-lukua, suudellen discosamplejaan sekvensserivirtailuilla, autotunekuorrutuksilla, hevitilutteluilla ja ties millä progeiluilla. Vaikutteitaan eivät Bangalter ja Homem-Christo ole koskaan peitelleet, eikä heitä ole kiinnostanut, pidetäänkö niitä seksikkäinä vai ei. Monenkirjava viittausgalleria on ollut tämän tähtilaivan tärkeintä polttoainetta, ja laivahan on kulkenut pitkälle.
One More Time on myös eräänlaista haikeutta. Siinä kuuluu kirkasotsainen riemu tanssijan kasvoilla, vailla huolta huomisesta. Vierailevan staran, viime toukokuussa edesmenneen Romanthonyn säkenöiväksi autotuneujellukseksi syntetisoidulla äänellä laulettu teksti on näennäisesti pöhköä biletyssanahelinää. Mutta kun sitä säestää valtavan eeppinen torvisample, on lopputuloksessa pakahduttavaa lopunajan tunnetta ennen jotakin peruuttamatonta. Kuten sitä, että kaasunaamariin pukeutuneet sotilaat yhtäkkiä valtaavatkin planeettasi. Itse kappalekin päättyy äkillisesti kellon kumahdukseen, joka kuulostaa sunnuntaiaamulta marraskuisella kirkkomaalla. Sinne laulajakin turhan nuorena päätyi. Ehkä kiertokulun melankolinen ajatus kävi myös ranskalaiskaksikon mielessä.
Ei ajatuksessa hetkessä elämisestä ole sinällään mitään omaperäistä, kuten ei suuressa osassa muitakaan popmusiikin käsittelemiä aiheita. Tärkeintä on, että ajatukset osataan muotoilla mitä viisaimmaksi epistolaksi. Tanssi, juhli ja iloitse, ainakin vielä kerran. Koska voit.
Ja siksi rakastan elämää aina, kun kuulen One More Timen.
http://youtu.be/FGBhQbmPwH8
Daft Punk – One More Time (ohj. Kazuhisa Takenouchi)
Mitä muuta?
Daft Punkilta äänestettiin myös kappaleita Aerodynamic, Digital Love, Get Lucky ja Harder Better Faster Stronger.
