Morrissey, Hectorin kaveri.
Kun vanha kärttypää jaksoi vielä kerran olla leikkisä.
“You have never been in love
until you’ve seen the sunlight thrown
over smashed human bones”
Seisoin Kaapelitehtaan täpötäyden suppilon eturivissä, kun Morrissey lauloi nämä säkeet ja tehosti vaikutelmaa suorittamalla ”smashed human bones” -sanojen kohdalla maailman dandymaisimman karatepotku-imitaation. Tilanteeseen toi oman pikantin lisänsä se, että olin melko vastikään ollut polvileikkauksessa ja tunsin kampurajalkoineni oloni melko epämukavaksi. Dandymaisinkin potku polvilumpioon olisi varmaankin rampauttanut minut lopullisesti. Täpötäyden Kaapelitehtaan eturivistä ei kuitenkaan pääse helposti pois, vaikka olisi täysin liikekuntoinenkin.
Oli alkuvuosi 2006. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa näkemäni Morrissey-keikka oli juuri alkanut. Tällaisten asioiden takia voi joutua vaarantamaan terveytensäkin. Avausbiisinä miehen jämäkän maskuliininen taustabändi soitti parhaan biisin hänen edelliseltä levyltään, tuolloin voittoisalta paluulta tuntuneelta You Are The Quarrylta. Kaikki Morrissey-maailmassa oli vaikeiden vuosien jälkeen taas hyvin.
Se piti paikkansa vain ohikiitävän hetken ajan. Jo Kaapelitehtaalla promottu Ringleader Of The Tormentors -levy oli epätasaisempi, ja sen jälkeen kärttyisä herrasmiehemme on julkaissut vain yhden levyn, umpipaskan Years Of Refusalin. Enemmän häntä näkee popmedioiden otsikoissa typerien ja perusteettoman vihamielisten lausuntojen tiimoilta. En tähän hätään muista, mitä ne ovat tarkemmin koskeneet, sillä olen yrittänyt unohtaa ne mahdollisimman pian.
Heippa hei, Morrissey. En usko, että tulet enää koskaan tekemään mitään kiinnostavaa. Ehkä jokaisessa nerossa on vain määräänsä asti neroutta, ja sinun maljasi tyhjentyi kesken, kun tuhlailit sitä hunajaa niin mielin määrin jo Smiths-aikoina.
Nyt oli ilmeisesti kuitenkin tarkoitus kirjoittaa First Of The Gang To Diesta, joka on ehkä viimeinen todellinen Morrissey-klassikko. Korkea sijoitus tällä listalla puhuu puolestaan. Harva kirjoittajistamme on äänestänyt jotain muuta biisiä Morrisseyn 2000-luvun tuotannosta.
Kappaleen klassikkouden kivijalka on tietysti vaivattoman tarttuva sävellys, joka sisältää kaikki oppikirjan mukaiset pophitin ainekset: mukaansa tempaavan säkeistön, kännissä hoilattavan kertosäkeen ja loppunostatuksena toimivan c-osan. Sellaisen sävellyksen päälle voi laittaa jousisovituksen ilman, että kukaan viitsisi siitä nillittää, ja niin tässä on tietysti tajuttu tehdäkin. Kaiken kaikkiaan: puhdasta, kepeää, löysin rantein mutta tiukalla otteella huuhdottua pop-kultaa.
Tämä riittää pitkälle, mutta ei perille asti. Mikään todella merkittävä Morrisseyn laulama biisi ei ole merkittävä ensisijaisesti sävellyksenä. Niiden olennaisuus kumpuaa artistin ristiriitaisesta ja loputtoman monitasoisesta persoonasta, joka on tietysti vuosien varrella muuttunutkin: Smiths-aikojen pateettisesta romantikosta tuli keski-ikäisenä itsevarma sarkasmin mestari, kunnes sekin sitten haalistui väsyttäväksi kätinäksi.
Tässä biisissä satiirikko on vielä kukoistuksessaan. Intentiona on parodioida niitä romanttisia oletuksia, jotka hyvinvoivilla, turvallisissa ympäristöissä elävillä ihmisillä on tapana kohdistaa levottomiin, väkivallan leimaamiin alueisiin ja niiden nuoriin, miespuolisiin asukkaisiin: ghettoihin, slummeihin, high-rise-helvetteihin, Comptoniin, Itä-Lontooseen, Itä-Helsinkiin, mitä näitä fantasiamaailmoja nyt on.
Kannattaa ehkä huomata, että tämä romantisointi on todennäköisesti Morrisseyn oma helmasynti: Smithsin tuotanto sisältää lukuisia viitteitä pahojen poikien ihannointiin, jossa on tietysti vahva seksuaalinen pohjavire.
Vanhempi Morrissey repii omat illuusionsa armotta kappaleiksi ja nauraa hyväntuulisesti päälle. First Of The Gang To Dien kerronta tapahtuu anonyymissä me-monikossa: fiktiiviset katujen romanttiset soturit siinä irvivät keskiluokalle, joka haluaa kokea betoniviidakon todellisuutta. Kyllä, törkeän pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen on juuri sitä romantiikkaa. Ennen sitä kokemusta et ole elänyt täysillä!
Keskiössä on se, joka on poissa – ”Hector” (tarkoituksellisen älytön nimi alaluokkaiselle pikkurikolliselle ja viite siihen, miten Morrisseyn kaltaiset henkilöt värittävät kuvansa alaluokasta omien hyvinvointikokemustensa läpi), katujen sankari, joka saavutti sankaruutensa olemalla jenginsä ensimmäinen kaikessa: ensimmäinen ase kädessä, ensimmäinen vankilassa, ensimmäinen haudassa.
Siinä se romanttinen kohtalo, jota kannattaa tavoitella.
Ja sinä, vasemmistolainen, joka luulet ghettonuorten käyvän urheaa sotaa kapitalismin koneistoa vastaan. Sinulle Morrisseylla on asiaa c-osan toistuvassa laulatuksessa:
“And he stole from the rich and the poor
and the not-very-rich and the very poor
and he stole our hearts away”
Selviytymistaistelun keskellä on vaikea ajatella muuta kuin omaa etua. Luokkasodalla on suuri vaara typistyä porvariston fantasiaksi.
Hectoria ei ole olemassa. Ei koskaan ollutkaan.
Morrissey – The First of the Gang to Die (ohj. Bucky Fukumoto)
Mitä muuta?
Morrisseyltä äänestettiin myös kappaleita Irish Blood English Heart ja Let Me Kiss You.
