Leonard Cohen – hieno mies.
Leonard Cohenin isä kuoli, kun Leonard oli 9-vuotias. Isä jätti hänelle pistoolinsa. Elämänkerturi Ira Nadelin mukaan siitä tuli Cohenin elämän ensimmäinen talismaani. Varttuessaan Cohen löysi uusia talismaaneja. Kirjat, kitaran, kirjoituskoneen, naisia, lisää aseita, psykedeelisiä huumeita, uskonnon.
Cohenin neroutta ymmärtääkseen on ymmärrettävä hänen spinozalaista kuvastoaan: jumala on läsnä kaikessa, myös uskonkirjoissa, joita Cohen ei oikeastaan tunnusta. Hänen korkeampi olentonsa on laulu. Se on ihmisruumiissa, luonnossa, taiteessa, elämän ja kuoleman välttämättömässä yhdessä käynnissä. Sota ja seksi yhdistyvät toisiinsa, poltiiikka on yksi rakkauden muoto. Rakkaus ja viha – toistensa lempilapsia. Ja mitä laulu itsessään on – eipä luultavasti juuri mitään. Vain tavattoman tiheään esiintyvä sana Cohenin pitkässä tuotannossa, jotain johon hän tuntee olevansa sidottu.
Ei Cohen ole mikään suuri humanisti – humanisteilla on taipumus hysteerisyyteen maailman pahuutta kohtaan, itselle ulkopuoliseen, ja puolestaan omahyväiseen rakkauteen sitä kohtaan, joka on ympyrän sisäpuolella. Cohen on zeniläisempi: ”Sigh, shit shappens”, hänen asenteensa tuntuu usein olevan, mikä voi antaa välinpitämättömän, kyynisenkin vaikutelman. Todellisuudessa kyse on melankolisen kauneuden näkemisestä aivan kaikessa. Pystyi siitä nauttimaan tai ei. Eikä Cohenin musiikki yksiselitteisesti kuulu nautinnon saati itsekidutuksenkaan piiriin.
Ja mistä nämä laulut syntyisivät, elleivät elämän sakaroitaan kaikkialle ulottavasta monimuodosta, ja siitä että tuon kukoistuksen päättää kuolema, että sitä varjostavat pimeät ajat, kurjat hotellihuoneet, väkivalta ja rakkaus – tuo väistämätön synti, heittäytyminen, ensimmäinen askel kohti lopullista. Orgasmitkin ovat pieniä itsemurhia. Hulluksi tuleminen on pientä.
Cohenin laulujen aiheina ovat tunteista suurimmat. Ja hän laulaa niistä intohimolla. Mutta kontekstissaan tuo kaikki arkipäiväistyy. Romantikon sijaan hän on äärimmäinen realisti. Popmuusikon täytyy olla, sillä jokainen uusi laulu on kertausta, jotain hieman banaalia. Käytössä oleva sanasto on rajallinen ja Cohen pysyy perusteemoissa. Näin hän on pystynyt myös pitämään tuotantonsa niin laadukkaana niin pitkään.
Tämä on johdanto Leonard Cohenin arkkityyppien äärelle. Kiertokävely hänen päänsä sisään on peruttu, mutta antaa laulujen kertoa jotain taiteilijasta. Ehkei meitä lopulta kiinnosta miten Cohen maailman näkee, vaan miten hän kertoo siitä meille. Veikkaan, että aika paljon siitä on bullshittiä – siitä tunnistaa hyvän taiteilijan.
Velhotrilogia
Songs of Leonard Cohen (1968)
96 Cohen aloittaa muusikonuransa räjäyttämällä pöytälaatikkonsa eteemme. Sen sisältö vastaa liitonarkkia. Avainkappale on toki Parasites of Heaven -runokokoelmasta sovitettu Suzanne. Jos laulu pitäisi väkisin kytkeä 1960-lukuun, olisiko sen referenssi folkperinteessä vai barokkipsykedeliassa? Suzannessa on paljon Cohenin varhaisen runouden populaarimetafysiikkaa, eikä se ole niinkään rakkauslaulu kuin metarakkauslaulu – kertomus rakkaudesta puhtaimmillaan, ylimaallisesta rakkaudesta naispuoliseen jumalolentoon, energiaa säteilevästä kultakehrästä ihmisen rinnassa. Levyn toinen voimaballadi, b-puolen avaava So Long, Marianne tuntuu ehkä tarkoituksellisenkin mundaanilta eroottisen seikkailun kaiholta, arkiselta vastapuolelta Suzannen rituaalille. Marianne on joka tapauksessa veret seisauttavalla intensiteetillä ladattu karbiini lauluksi. Leppymättömästi esitetty hyvästijättö mahdottomalle saaden kaiken lihan värisemään. ”You held on to me like I was a crucifix” -rivi tuntuu rintakehän sisään työntyvältä kädeltä.
Songs of Leonard Cohen on pippuroitu viehättävillä, vähemmän avainasemassa olevilla mutta taidokkailla pienoiskuvaelmilla. Lemmen pimeimmistä kellariloukoista kaivetut, maanisen depressiiviset Master Song ja Stranger Song, jotka Cohen esittää armottoman kameramaisella puhelaululla todeten, sivullisena todistajana, jota ei kiinnosta, joka ehkä jopa halveksuu. Cohen on rakkauden rakastaja, mutta vain aidoille rakastavaisille. Näiden kappaleiden hahmot ovat vihan, eivät rakkauden tuotteita. Jos folkperinne on jälleen mainittava, Cohen on siitä irrallaan: nämä ovat symbolismilla mustaksi väritettyjä versioita Dylanin Hollis Brownin laatukuvarealismista.
Songs of Leonard Cohen nousee vielä äärimmäiseen huippuunsa albumin lopussa. On kuin levyn romanttisempi, jopa pop-prinssimäinen trubaduuri kohtaisi kaikkea tuota lemmenkuvastoa osuvasti ja samalla salaa kaivaten satirisoivan, Beautiful Losers -romaanin alussa esiteltävän hullun erakkorunoilijan, ja nämä tekisivät musiikkia duona. Stories of the Street on luultavasti Cohenin aliarvostetuin mestariteos. ”The stories of the street are mine, the Spanish voices laugh. The Cadillacs go creeping now through the night and the poison gas” -rivi melodiaansa yhdistettynä on ginsbergiläisyydessään paras suurkaupunkikuvaus, joka koskaan on pistetty paperille. Kertoja on viimeisessä hotellissa istuva punnitsija, yhdessä kädessä itsemurha, toisessa ruusu. Molemmat motiivit tulevat myöhemmin toistumaan Songs of Love & Haten Dress Rehearsal Ragissa, mutta monin verroin kyynisempinä (itsemurhasta on tullut koko laulun päämotiivi, ruususta ruusuristi, ajatus uskonnollisesta heräämisestä viimeisenä, naurettavanakin toivona. Mitä upein vastakohtien balanssi.)
Kertoja haaveilee maatilasta ja rauhallisesta elämästä, mutta voi herätä yöllä unohtaen kuka on. Teurastamossa karitsan kanssa hänen käsissään ovat nyt heksagrammi ja tyttö. Lisää typerryttäviä rivejä: ”The age of lust is giving birth, and both the parents ask, The nurse to tell them fairy tales on both sides of the glass, And now the infant with his cord is hauled in like a kite, And one eye filled with blueprints, one eye filled with night.”
Kappaleen lopputoteamuksessa Cohen rinnastaa loputtoman universaalin yksinäisyydentunteen ja nykyihmisen kaupungissa elämisen musertavan osattamuuden tehokkaammin kuin kukaan muu on tehnyt: ”We are so small between the stars, so large against the sky, And lost among the subway crowds I try to catch your eye.” Rivi voisi yhtä hyvin jäädä viimeiseksi koko musiikin historiassa. Se summaa kaiken olennaisen. Se on rivi jonka jälkeen silmänsä on valmis ummistamaan viimeisen kerran. Koska mitään nähtävää ei enää jää jäljelle.
Yllättäen epilogin tarjoavat vielä albumin ainoa tyhjällä käyvä raita Teachers (jonka täydellisessä maailmassa korvaisi Store Room), sekä levyn viimeinen nuotti, joka laskeutuu painavana kuin likainen käärinliina: One of Us Cannot Be Wrong on jatko-osa Suzannelle ja Mariannelle, levyn kolmas, tuhoava naisjumalkuva. Pimeitä, hulluuden jo valloittamia riittejään puuhaten Cohen kertoo päähenkilöstä tämän kolmen rakastajan – psykiatrin, pyhimyksen ja eskimon – kohtaloilla. He kaikki tuhoutuvat oman mediansa kautta, psykiatri kirjoittaa itselleen reseptin, pyhimys hukkuu: sakramentti, ja eskimo jäätyy lumimyrskyyn. Laulajan äänen etääntyessä efekti on musertavin mahdollinen. Cohenin debyyttilevyn päätyttyä kuulija on näännytetty täysin. Se jättää jälkeensä tyhjän tilan, selittämättömän viiman ihmisen sisälle, se jättää kyvyttömäksi tunnistaa enää omien tunteidensa luonnetta myrskyn riepottelevuuden jälkeen.
http://www.youtube.com/watch?v=K2VyGPlCVsY
Songs from a Room (1969)
84 Songs of Leonard Cohenia seurannut kakkosalbumi tuntuu aavistuksen epätyydyttävältä. Laatumateriaalin valikoiduttua debyytille Songs from a Roomin materiaali vaikuttaa tuoreeltaan kirjoitetulta ja ajoittain kiireiseltäkin. Mukaan on päässyt muutama joutavanoloinen folklaulu. Kiinnostavinta on takakannessa poseeraava norjalaisblondi. Se on So Long Mariannen innoittaja Marianne C. Stang Jensen kuvattuna Hydran saarella Peloponnesoksella. Cohen eli suuren osan 1960-luvusta Hydralla Mariannen kanssa ja kirjoitti psykedeelistä romaaniaan Kauniit häviäjät, jonka tajunnanvirta syntyi hänen sanojensa mukaan kalliosaaren armottomasta auringonpaahteesta – luultavasti myös vapaasti saatavilla olevat huumeet olivat osallisina, koska saarella asustellessaan Cohen oli aina pilvessä kuin käki.
Muusikonuran myötä niin Hydra kuin Marianne olivat kuitenkin jääneet taakse. Yleisen käsityksen mukaan ero tapahtui hyvissä väleissä, mutta todellista syytä Cohen ei ilmeisesti ole osannut esittää. Songs From a Roomin aikaan artisti yritti pakonomaisesti hakea uutta suuntaa elämälleen. Levy äänitettiin Nashvillessa, missä hän yritti hieroa itselleen jonkinlaista cowboyimagoa. Pelkistäminen perusasioihin kuuluu myös Songs from a Roomilla. Debyyttialbumilla Cohenin raskas proosa oli toiminut sellaisenaan suoraan levylle siirrettynä, nyt hän etsi kirjoittamiseensa popmaisempaa, kevyempää rakennetta. Levyn muotokieleen kevyt, konstailematon soundi ylsi, mutta aiheiltaan Cohenin lyriikka on umpimasentunutta ilman aiempia koristeluja.
Seems So Long Ago, Nancy on kuoleman odottamista, You Know Who I Am ehkä kabbalaan mieltyneen tappajan mutinaa. Korkeimpaan lataukseen pääsee hyytävä Story of Isaac, jossa Abraham kuljettaa poikaansa temppelivuorelle. Kertomus päättyy murhaavaan kuvaan pyrstönsä levittävästä riikinkukosta. Ydinpommi? Avauskappale Bird on the Wire on levyn kappaleista ainoa yleisösuosikiksi jäänyt hitti. Lempeä yölaulu, jolla Cohen jälleen haikailee omaa vapauttaan. Laulun laulaa lintu – tie vapauteen on laulu?
http://www.youtube.com/watch?v=_UeQPAjpqfk
Songs of Love and Hate (1971)
98 Mestariteos. Songs from a Roomin seuraajaa äänitettiin taas Nashvillessa, minkä jälkeen Cohen siirtyi Lontooseen. Cohen kuvaa varhaiskautensa lauluissa usein syvää masennusta ja itsetuhoa, mutta hänen todellisesta mielentilastaan on vaikeaa ottaa selkoa. Mieleltään lopulta aina tasaiselta vaikuttanut Cohen on ehkä vain kiintynyt myrskyisiin, runollisiin motiiveihin. Ehkä hän imi Lontoossa masennuksesta pikemminkin energiaa, oliivinvihreää kirjoituskonettaan vuokrahuoneessa iskien.
Songs of Love and Haten välitön tulkinta ei kuitenkaan ole näin optimistinen. Kokonaisuutena se on selkeästi hallituin ja Cohenin uran tasapainoisin tuotos materiaaliltaan hieman liian laajalle levittäytyvän debyyttilevyn jälkeen, tunnespektriltään se on kyynisempi, viileämpi, toteavampi. Äänitetty murha. Mutta kenen? Cohen vai fiktiivinen hahmo? Takakanteen painetut pari toteavaa riviä eivät anna vastausta.
Itsesäälinen Avalanche avaa levyn hitaana vyörytyksenä, joka antaa enteitä tulevasta. Perässä ei seuraakaan välitön katastrofi, vaan upea Last Year’s Man, jonka aloitusrivi on ehkä levollisimpia maailmassa, ja vihjaa kenties viimevuoden miehen olevan mielisairaalassa? Cohen etenee ylevöityneeseen tilaan tuijottaessaan kattoikkunaa, joka kenties päästää sadetta sisään, kunnes herää siihen että kylmä vesi kraanasta iskee väsyneisiin kasvoihin.
Dress Rehearsal Rag käy kuulijan kimppuun painavina, päätä jomottavina iskuina ja Cohen kuljettaa tekstiä sujuvammin kuin koskaan aiemmin, jopa kiireisesti, läpi katkeran ja silti oudon humoristisen kuvaelman. Kaikkein ankein kylpyhuone, mies jonka elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Hän hengähtää hetken ja kuulijan on tehtävä niin myös, sillä fantasmagorisessa kauneudessaan seuraava jakso vie hengityskyvyn: mies siirtyy muistelemaan kastanjatukkaista naista ja kävelyjä vuorilla – kuvaus on liian mystissävytteinen tähän rosoiseen kylpyhuoneeseen elämän laidalla – onko se vain kuvitelmaa? Nyt hän on taas joulupukkina peilinsä edessä, partaveitsi lapasessa. Onko kyse humoristisesta realismista, vai palasiko hän hulluna vuorelta.
Jälkimmäinen lienee todennäköisempää, selviää, kun viimeisessä säkeistössä palataan Beautiful Losersin tunnelmiin: mitä kuponkeja tämä työtön luuseri etsii lehtien takakansista? Lähettävätkö ruusuristiläiset hänelle anonyymeissä kirjekuorissa salatietoa vai ei-niin-siveellisiä valokuvia naisista, jotka tarvitsivat rahaa yhtä kipeästi kuin hän ihmiskosketusta? Harvoin on kuulija tuntenut päässeensä pinteestä yhtä salakavalasti kuin kappaleen viimein päättyessä: kamera paneroi toisaalle, itsemurha jää tekemättä, se oli pelkkä läpimeno?
Songs of Love and Haten klaustrofobinen, pientä tilaa henkivä painajainen väistyy pieneksi hetkeksi. Se ei silti lakkaa olemasta häiriintynyt. lkeämielinen Diamonds in the Mine on pirullinen kantrirenkutus, Cohen kusipäisimmillään. Love Calls You by Your Name jää konventionaaliseksi, silti hieman vinksahtaneeksi ja pahaa enteileväksi rakkauslauluksi.
B-puolen päättää sarja Cohenin hienoimpia balladeja. Romanttisena hömppänäkin toimiva Famous Blue Raincoat on pintansa alla tuhansien arvoitusten sarja. Jälleen Beautiful Losers: kenties kolmiodraama, jonka kryptisyyttä lisää mukana näyttelevä kolmannen näyttelijän mielenterveyden hajoaminen. Ennen Joan of Arcin komeaa, surumielistä loppuelegiaa, joka synkeän albumin lopuksi tavallaan päästää kuulijan pinteestä toisin kuin debyytillä, kuullaan levyn synkkyyden oikeuttava ekstaasi: liveäänityksenä toteutettu Sing Another Song, Boys, joka viimein pakenee tuosta suljetusta kammiosta ulos vapauteen siirappisen surrealistisessa rakkaustarina jonka pääosaa voisi näytellä Errol Flynn. Jälkeensä se jättää taas kysymyksiä. ”She spies him through the glasses, from the pawnshops of her wicked father. She hails him with a microphone, that some poor singer, just like me, had to leave her. She tempts him with a clarinet, she waves a Nazi dagger.” Onko tämä uni, hullun viimeinen houre vapaudesta sellissään?
Sotatrilogia
New Skin for the Old Ceremony (1974)
85 Neljännellä albumillaan Cohen alkoi kokeilla uusia vaihtoehtoja laulujensa instrumentaatiossa. Lieneekö taustalla ollut toive hieman kunnioitettavammista myyntiluvuista? Kokonaisen bändin soitettavaksi luotu New Skin ei silti noussut Yhdysvalloissa edes listoille. 1970-luku oli Cohenille itsensä etsimisen ja artistikuvansa hakemista, eikä tuon vaiheen aloittava hieno levy ole myöskään jäänyt kriitikoiden mieleen samalla tavalla kuin miehen profiilikkaammat teokset, vaikka se pienoisklassikoksi tunnustetaankin. Silloin muistetaan mainita lähinnä kappaleet Who by Fire, Take This Longing sekä tietysti Chelsea Hotel #2:n banaali lyriikka (tähän balladiin haetusta koskettavuudesta Cohen ei koskaan saanut otetta, versio on liian kylmä ja toteava. Huolettomampi, vähemmän paatoksellinen Lloyd Cole löysi jotain tuosta koskettavuudesta paljon myöhemmin).
New Skin for the Old Ceremonyn todelliset hienoudet ovat kuitenkin avausraidan laiskasti naljaileva Is This What You Wanted, lähes Simon & Garfunkel -pophölmöydessään yhä traagiseen nuottiin käpertyvä Lover Lover Lover, sekä painostava There Is a War.
Field Commander Cohen -kappaleen ohella sen teemana on yksi Cohenin suosikkiaiheista: sota, miesten välisestä konfliktista sukupuolten väliseen sotaan laajennettuna, metafyysisenäkin voimana, rakkauden mahdollistajana. Vain vuotta aiemmin Cohen oli joutunut tulitaisteluun matkustettuaan Israelin ilmavoimien mukana Siinain erämaahan Jom kippur -konfliktin aikaan. Armeija oli ilmeisesti kuvitellut värväävänsä poptähden joukkoja viihdyttämään, Cohen taas pääsevänsä taistelemaan syyrialaisia vastaan itselleen pyssyn varastaen. Häpeällisen reissun jälkeen Cohen suunnisti seuraavaan sotaansa, joka käytäisiin törkyisten lakanoiden välissä. Hän soitti Phil Spectorille…
Death of a Ladies’ Man (1977)
87 Cohenin hämärin, hulluin ja hedonistisin tuotos. Phil Spectorin kanssa myrskyisissä merkeissä tehdyllä levyllä Cohen kokeilee kaikkea iskelmästä, funkkiin ja Spectorin wall of sound -tyyliin. Hän kuulostaa epätoivoiselta. Kaiken taustalla kytee keski-ikäistyvän, naista vailla olevan miehen pakkomielteinen seksuaalinen neuroottisuus. Aloitusraita True Love Leaves No Traces on yhtäaikaisesti herkistelevä, pahuksen nätti popkappale, jonka alavire on silti härski. Cohenin ohut ääni tuntuu epävarmalta ja hänet näkee puettuna imelyyksiä suoltavan estradilaulajan epäsopivaan viittaan. Paper Thin Hotelissa paneminen tihkuu ohuiden seinien läpi, ja on ihme ettei yksikään nysväindiebändi ole vielä tätä pienklassikkoa coveroinut (?) Memories pauhaa maanisena periodikuvauksena tai sitten sijoittuu kertojan omaan perverssiin fantasiamaailmaan, jossa hän tanssittaa naisia rautaristit kauluksessa.
Kauttaaltaan rasvaisen albumin keskipiste on kuitenkin Don’t Go Home With Your Hard-On, jonka jälkeen Fingerprintsin maalaisviuluineen ja fiftyshadehtavan, bombastisen lopetusraidan voi skipata. Hengästyttävässä Spector-orgiassa kasvetaan mieheksi kauneusalongissa, isä on kampaaja, äiti on enemmän freelancer. Cohen pääsee täyteen vauhtiin revitellessään kertosäettä: erektio ajaa miehen hulluksi! Sade ei sitä sulata! Kotiin ei voi mennä kun stondaa! Hän on joko purskahtamaisillaan itkuun, kuolemaisillaan tai jo valmiiksi lähellä orgasmia. Sama asia. Äärimmäistä primaaliterapiaa, jolle Bob Dylan ja Allen Ginsberg laulavat taustoja.
Jos Death of a Ladies’ Man olikin epäonnistunut tyylikokeilu, ”katastrofi”, on se erittäin riemukas sellainen. Edetkää omalla vastuulla.
Recent Songs (1979)
78 Cohenin ehdottomasti unohdetuin albumi ei sisällä käytännössä lainkaan isoiksi klassikoiksi muotoutuneita kappaleita. Vaikka avausraita Guests nousee hyytävyydessään Cohenin kappaleiden kärkeen, on muu materiaali varsin ennalta-arvattavaa eikä sykähdytä välittömästi. Toistuva levyyn perehtyminen avaa kuitenkin varsin hienoja yksityiskohtia, kuten vaikka kaunis The Traitor, jossa lattarikitara kuitenkin leijailee häiritsevän päälle liimattuna. Kelvollisen albumin tarjonta ei siis jää välittömästi mieleen ja tuotantoa olisi voinut trimmata.
Cohen ei olisi Cohen jos hän olisi tehnyt useamman Recent Songsin kaltaisen albumin, niin pahasti levy uhkaa välillä hukkua pehmeyteensä. Dynamiikassa tultaisiin hyppäämään aivan uudelle tasolle viisi vuotta myöhemmin Various Positionsilla. Syytä voi vain arvailla, mutta asiaan on saattanut vaikuttaa noihin aikoihin tehty esiintyminen Jerusalemissa, missä Cohen otti hetken mielijohteesta LSD:tä juuri ennen lavalle nousemista, ja näki taivaallisen ilmestyksen avautuvan pyhän kaupungin ylle.
http://www.youtube.com/watch?v=0la2cHLlYYs
Rakastajatrilogia
Various Positions (1984)
95 Cohenin renesanssin katsotaan alkavan vuoden 1989 hittialbumista I’m Your Man. Various Positionsin suosio antoi vielä odottaa itseään, mutta uuden tulemisen elementit ovat kaikki jo läsnä tällä usein I’m Your Manin varjoon jäävällä mestariteoksella. 1970-luvun tyylillisistä harhailuista ei ole tietoakaan, kun Cohen löytää aivan uuden voimakkaamman ilmaisun muodon. Muusikko, joka ei edes debyyttialbumillaan 17 vuotta aiemmin kuulostanut vasta-alkajalta, kasvaa nyt artistina täyteen, suorastaan jättimäiseen mittaansa.
Various Positionsin jokainen raita on laadukasta popmusiikkia, mutta huomion luonnollisesti varastavat kaksi laulajan uran ikonisinta raitaa. Minimaalisessa intensiivisyydessään pelottava, raamatullisesti svengaava Hallelujah, sekä Dance Me to the End of Love. Luonnottoman vetoavan melodian taustalla palava Holokausti kuuluu tavallaan kaikessa Cohenin musiikissa, mutta Dance Me to the End of Lovessa hän jopa vertaa kansanmurhaa rakastetun piirittämiseen, piirtäen surun ja historian taaksejättämisen kuin uuden elämän alkusykäyksiksi, tietäen että sama alavireinen melankolia tulee kiduttamaan myös tulevia sukupolvia, ja että sama matalatahtisten työntöjen hiljainen rytmi lähes verisuontemme kohinan alle peittyen tulee soimaan jokaisen uuden elämän taustalla vastaten tuosta kidutuksesta. Vain Cohenilla on kyky tällaiseen kylmähermoisuuteen – ja sen pukemiseen yhdeksi kaikkien aikojen kauneimmista popkappaleista.
Oman mainintansa ansaitsee vielä albumin kolmas huippuhetki, ylevänä, kaiken tahtonsa koonneen väsyneen taistelijan hoippuvalla varmuudella etenevä kuolonmarssi Night Comes On. Cohenin maailmassa olemme kaikki murhaajia – viimeinen toivomme on kauneuden löytäminen ennen kuin häviämme varjoihin.
http://www.youtube.com/watch?v=7pA5UhNaYw0
I’m Your Man (1988)
93 I’m Your Man alkaa morodermaisesti säksättävillä syntikoilla, jotka antavat taustan julmalle First We Take Manhattanille, yhdelle Cohenin korkeimmista lakipisteistä, joka täydellistyy viimeistään musiikkivideonsa kirkuvissa yhdyntäkonnotaatiossa lokeissa. Tämä on militanttia musiikkia, tämä on valloittamisen musiikkia, ja Cohen on palannut voitokkaana. Jennifer Warnesin Famous Blue Raincoat -cover oli nostanut vanhan tuotannon pinnalle (sitä ennen esimerkiksi Various Positionsia oli myyty Yhdysvalloissa hävettävän pieniä määriä, itse asiassa Pohjois-Amerikassa Cohenin runokirjat myivät paremmin kuin hänen levynsä) mutta I’m Your Man nosti hänet valokeilaan, kaksikymmentä vuotta aiempia menestyksiä vanhempana ja uutta karismaa saaneena, voisikos sanoa ”naistenmiehenä.”
Levyn nimikappale on silkkaa vanhan miehen vihjailua, eikä Ain’t No Cure for Loven tai Take This Schmaltzinkaan kohdeyleisöjä kauheasti tarvinnut levy-yhtiössä pähkäillä, kun Cohenille annettiin hänen uusi tilaisuutensa. Tuloksena oli kuitenkin värisyttävän hyvä poplevy, jonka ainoa tahra on artistin uran luultavasti tyylittömin vikatikki, typeristä typerin Jazz Police.
The Future (1992)
70 I’m Your Manin jälkeen The Future tuntuu osittain pettymykseltä. Cohenista tulee ensimmäistä kertaa moralisti. Se tuntuu myös tavattoman hidastempoiselta levyltä – yhtä lukuun ottamatta kaikki Futuren kappaleet kellottavat kuuden ja kahdeksan minuutin välillä. Toisaalta Cohen taitaa pahaenteisyyden, jota biisimateriaalin esiintyminen Oliver Stonen rikollisen aliarvostetussa Natural Born Killers -julmuustutkielmassa vielä jotenkin alleviivaa.
Levy sisältää muilta (ehkä Death of a Ladies’ Man poisluettuna) miehen albumeilta puuttuvaa surrealistista pahan unen tuntua. Nimikappaleessa ja Waiting for the Miraclessa tämä toimii parhaiten, mutta keskivaiheen Closing Time–Anthem–Democracy -putki on puuduttavaa kuunneltavaa, eikä sen helpotukseksi albumin lopussa tarjota kuin aavistuksen soljuvampi Light as the Breeze ja kymmenen minuutin Irving Berlin -versiointi, jolle ei oikein tunnu löytyvän mitään oikeutusta.
Kuningastrilogia (tunnetaan myös nimellä ”Käpistrilogia”)
Ten New Songs (2001)
49 Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Cohen, 67, oli noussut asemaan, jossa kukaan ei voi enää odottaa itseoikeutetulta mestarilta mitään todellista substanssia. Eikä Cohenin myöhäiskauden avaava Ten New Songs tarjoa mitään sinne päinkään. Albumin ydinsisältö on myhinää, öhinää ja palkka-armeijalta kuulostavan studio-orkesterin puhelinjonotusmusiikkia. Sessiomuusikot ovat joko robotteja, tai ovat putkahtaneet kohdusta suoraan harmaantuneina vanhoina möykkyinä… He ovat istukoita jotka on opetettu soittamaan. Jos jumala opetti Daavidin soittamaan psalmeja, ehkä hän myös opetti Daavidin vaimojen jälkeiset soittamaan. Soitelkaa, te kohtukäpyset, soitelkaa!
Pitkäaikainen taustalaulaja Sharon Robinson tunkee myös mukaan. Tämä on Cohenin m(y)öh(ä)istuotannon huonoin puoli: hän on antanut oman rajoittuneen sävellystyönsä kasvavissa määrin musiikillisesti kuolleista kuolleimpien ulkopuolisten masinoitavaksi.
Dear Heather (2004)
50 Ehkä Cohenista voi sanoa, vailla pelkoa vanhan miehen elämäntyön halveeraamisesta, että uransa ehtoolla, keskellä pahinta käpistelyä ja hattukauttaan, hän sentään istuu kaiken keskellä välinpitämättömänä, jopa sarkastisena. Levyn aloittaminen Byronilla ja päättäminen Tennessee Waltzilla on niin herkullinen paradoksi, että miehen ironiantaju ei siis liene kadonnut mihinkään – tai sitten hän on jo seniili? Muiden runoilijoiden tekstien lukeminen ei ole uutta Cohen-levyillä, mutta olihan esimerkiksi Lorcalla ja Cohenilla sentään tiettyä yhteistä maaperää allaan.
Entäpä miehen omat tekstit? Suoraan sanottuna Heatherin materiaali on melkoisen laiskaa ja parhaat näytteet tulevatkin kauempaa, esimerkiksi vuoden 1961 runo To a Teacher. Se, että teksti lausutaan umpijuustoisen, kasarilta klangaavan pseudobeatnikjatsin päälle, lienee taas Cohenin itsetietoista piruilua? Toivottavasti.
http://www.youtube.com/watch?v=Hoq-4WtQkPc
Old Ideas (2012)
67 Uransa heikoimpien levytysten jälkeen emeritustaiteilijalle on enemmän kuin sopivaa nimetä levynsä vanhoiksi ideoiksi. Siinä piilee tietysti jälleen myhäilevä alasävy: Cohen ei keksi ideoitaan uudelleen, mutta levy on kaukana hänen väsyneimmistään.
On vuosi 2013. Tässä vaiheessa Cohen on jo niin vanha, että 4845-vuotias Metusalem-puu Kalifornian Inyon piirikunnassakin kalpenee. Mutta hyvin se vetää. Jos kokonaisuus tasapaksuudessaan vähän puuduttaakin, Going Home, Amen ja Darkness nousevat levyn muun materiaalin ylle ja harmiton möhinäpaketti saatetaan kunnialla uuniin sapattia edeltävänä iltana.
http://www.youtube.com/watch?v=PzjpRVmXF3k
Bonus!
Live Songs (1973)
79 Euroopassa 1970–1972 soitetuista konserteista koostettu pienimuotoinen Live Songs poikkeaa lukuisista muista Cohenin livelevyistä siinä, että osa materiaalista on kokonaan uutta eikä saatavilla muilla albumeilla. Muu materiaali koostuu Songs From a Roomin päivitetyistä kappaleista. Live Songs onkin ennen kaikkea kiehtova dokumentti siitä, mitä tuo aina hieman kesyksi jäänyt albumi olisi voinut olla raadollisemmalla asenteella toteutettuna. You Know Who I Am ja Nancy (aiemmin Seems So Long Ago, Nancy) peittoavat Songs From a Roomin versiot. Aliarvostettunakin Live Songs on kuitenkin liian hajanainen ja kiireessä kasatun oloinen toimiakseen täysipainoisena teoksena.
Uutena materiaalina kuullaan improvisaatioiden ja resitaatioiden ohella teologinen kantriveto Passing Through sekä värisyttävä päätösraita Queen Victoria. Levyn oudoke on Lontoossa äänitetty, ainoastaan kerran livenä esitetty Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Kolmetoistaminuuttinen sokean kerjäläisen mantra, joka voi koetella armottoman muotonsa, mutta ennen kaikkea siihen pakatun maanisen sivustakatsojan syyllistämisen vuoksi – sen tarkoitus on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Sävellyksenä puolivillainen kappale täytyy nähdä ainutkertaisena sosiaalisena kokeena, jossa Cohen kidutti yleisöään laittamalla nämä taputtamaan rytmiä loppumattoman, synkeän ranttinsa mukana.
http://www.youtube.com/watch?v=OkNVszQfsPU
